Toksisuus

 

Kumpi on parempi laulamaan, F.E. vai Jari Sillanpää?

 

Molemmista erottuu kyky selviytyä oman elimistön toksisuudesta.

 

Muistan kaverin, josta ei oikein koskaan tullut eläjää, kun hänelle oli lääkärikirjaa selaillessa selvinnyt, että jokaisessa ihmisessä on paskaa sisällä, havaittavasti suolistossa ja vertauskuvallisesti hengessä eli tietoisuudessa.

 

Tuohon aikaan ei käsitetty, että ihminen on eräänlainen sorttiasema, joka satumaisen taitavasti erittelee sisältöjä käyttöön ja kierrätykseen. Kierrätykseen menee esimerkiksi uloshengitetty ilma, josta mitään ei poistu ilmakehästä.

 

Sillanpään ”Hurskas kurjuus” ja ”Nuorena nukkunut” ovat hyvin rajuja kirjoja. Molemmilla on avoimeen mieleen hyvin terapeuttinen vaikutus. Ne vähentävät toksisuutta eli siis ihmisen luontaista myrkyllisyyttä.

 

Lukijalle ei tarvinne perustella, että ihminen on paha ympäristöhaitta. Jo parinkin sadan miljoonan vuoden mittakaavassa vaikuttaa luultavalta, että lääke on tulossa.

 

Meillä oli koulussa reipas äidinkielen opettaja, joka puuskahti joskus, ettei teistä tule kunnon kirjoittajia muulla keinolla kuin vaihtamalla geenit. Tuossa vaiheessa en olisi osannut hankkia käytöksenalennusta huomauttamalla, ettei vika ole geeniparoissa, koska kysymyksessä on vain nukleiinihappojen emäsjärjestys eikä mikään molekyyli tai proteiini. 

 

Koska informaatio on ydin – siis järjestyksestä luettava viesti, ei välittäjäaine – huomasin tänään olleeni oikeassa. Muuan Julien Libeer soittaa Bachia, ja kyllä se mitä sanomme melodiaksi eli biisiksi hahmottuu rakenteesta. Siinä saa Helsingin Sanomat listata toisenkin suosikki-iskelmän vuosikymmenien varrelta. Iskelmät eli melodiat sanoineen ovat jäätyneitä kiviä avaruudessa. Olennaista on jännite eli rakenteeseen vaikuttava voima. Sillanpää sanoi ”Elämä ja aurinko”, jonka hän lienee käsittänyt aurinkoa kovin surreelta Eino Leinolta. Auringon hyvästijättö.

 

Puhe Sillanpään ”biologisesta maailmankatsomuksesta” on poliittista pötyä. Ei Pransun aikana ollut mainittavaa biologiaa, ja tuskin hän oli kuullutkaan T.A. Huxleysta, joka esitti hyvin painokasta tekstiä luonnontieteisiin tukeutuen. Silti hän tukeutui monissa teoksissaan ikään kuin evoluutioon torjuen sen sosiaalisdarvinismin, joka hänen aikanaan muuttui raivoisaksi totalitarismiksi eri puolilla Eurooppaa ja maailmaa.

 

Olen mietiskellyt usein sitä terapiaa, kun huomattavan originelli Sakari Pälsi otti autellakseen vanhaa kaveriaan Sillanpäätä, jonka psyyke ei ollut kestänyt Nobelin palkintoa yhdistettynä maailmansotaan.

 

Sitä olisi sietänyt olla kuuntelemassa. Pälsi oli osoittanut selviytymiskykynsä etäisimmässä Aasiassa (Pohjankävijän päiväkirja) ja siirtyi itse salaa anarkistisiin poikakirjoihin, kun taas kohtuullisesti toipunut Sillanpää heittäytyi innostuneesti kustantajan hänelle keksimään koko kansan isoisän rooliin ja lukea paukutti radiossa itsensä kokonaisen sukupoven sydämiin. Toistan vielä kerran näissä omissa jutelmissani usein mainitsemani ylpeyden aiheen. Keväällä 1964 Otavassa seisoskelin usein Pälsin ja Sillanpään luona, kun nämä norkoilivat talon kassalla killinkiä kaljaan.