Kaksoisluovutus

Joskus ei kykene vaikenemaan asiasta niin ettei sanoisi jotain.
Kommenteista näin, että silmin nähden päivän aiheeseen ja mihinkään muuhunkaan aiheeseen liittymätön valokuva osattiin liittää tunteeseen; pursiseuralla oli pidetty muistotilaisuus, ja ehkäpä kuukausiksi riisuttujen mastojen tyhjänpäiväisyys ja Lauttasaaren vesitornin poikkeuksellinen kauneus lävistivät mieltä.
Ehkä tornin muoto miellyttää niin suuresti siksi että se muistuttaa niin kovin toista hyödyllistä vesisäiliötä, lakillista sientä.
En pidä vesitorneista, joiden muoto tuo mieleen saksalaisen käsikranaatin.
Miksi Eiffel-torni on sen muotoinen? Klotoidi on spiraali, jonka kaarevuus on suoraan verrannollinen kaaren pituuteen. Sanaa käytetään yleensä tienrakennuksessa, kun haetaan kaarteen aikaderivaattoja. Eiffel-tornin ääriviivassa on lujuusopillisesti äärimmäisen edullinen massan ja jäykkyyden suhde. Silmämääräisesti katsoen se on sama kuin tien kaarre, joka ei kallista matkustajaa.
Tornin aiheuttama tunne-elämys on raju. Moni kieltäytyy jyrkästi ja päättäväisesti milloinkaan nousemasta sinne; välinpitämättömäksi en ole huomannut kenenkään jääneen.
Huonon televisio-ohjelman ja hyvän kirjan ero on tuo sama. Huonon kuvasarjan dramaturgia on synkronoitu katsojan arvioituun matalaan tunnetasoon, ja lisäksi merkityskerrokset on riisuttu.
Tekstin ylivoima on sen ärsyttävyys.
Käsitin vasta taannoin, että elollisen olion yksi perustunnus on suomeksi ärtyvyys. Mikrobi liikahtaa ärryttyään esimerkiksi ympäristön happamuuden muutoksesta. Stimulation ja irritation on joskus sama asia.
Lukemisen ylivoima on mielen ärtyvyys.
Alan nyt ymmärtää, miksi Kalle Päätalon isä vihasi kirjoja ja lukemista. Päätalo kertoo senkin hyvin. Tavallisimmin nuorten lukijoiden ahdistelu ja häirintä kai johtuu epäilystä, että asianomainen laiskottelee. Omassa ahdasmielisyydessäni television edessä reporankana surffaileminen on tyhmistymistä mutta lukeminen ei koskaan.
Salaleuhka Päätalo oli myös isänsä silmissä eturivin työmies.
Kyllä se kirjojen kukistamishalu on pohjaltaan pelkoa. Teksti henkii muutosta eli se uhkaa omaa kenties hyvinkin huterasti rakennettua rauhaa. Siksi se on kiellettävä. (Eiffel-tornin ääriviiva kuljettaa katsetta eli aiheuttaa muutosta.)
Maon pienen punaisen kirjan lukijat eivät lukeneet kirjaa – kysymyksessä oli ilmiselvä rituaali, taikojen tekemistä. Luettiin ääneen toisille, toisteltiin, heristeltiin kirjaa. Kirja oli kuin teräase, jolla pakotettiin muita samaan suggestioon.
Hyvän tekstin merkitykset käyvät sisällissotaa. Otsikkoni on lainopillinen termi, josta mieleeni tulee nykyisin sellainen painiottelu, jossa molemmat painijat kiirehtivät luovuttamaan eli suomaan vastapuolelle luovutusvoiton. Näin kuuluu joskus tapahtuneen. Lainopissa se tarkoittaa kahdelle luovuttamista ja luovuttaminen tarkoittaa antamista.
Huonot kirjat eivät ole vaarallisia.
Hyvät ovat.
= = =
Kirjoittamisesta katso Arja Juujärvi, Manu propria, käsin kirjoittaminen Suomessa.
http://personal.inet.fi/koti/yeslake/ManuPropria_eBook_lyh_72dpi.pdf

Verdana

Kirjaimet eli oikeastaan typografia ja kalligrafia ovat oudosti unohtuneet taiteiden joukosta. Ne ovat muka ammattilaisten asioita. Kiinan ja Japanin arvellaan olevan eri asioita, ja kun niissä maissa ovat ne kirjainmerkitkin niin erilaisia.
Olen suunnitellut monta runoa piirroselokuviksi, koska joskus haen kirjoittaessani sanalle vain sille ominaisia kirjainmuotoja ja värejä, liikettä ja lepatusta.
Jonkin toisen kerran kirjoittaminen tuntuu kuin pudottelisi kirjaimia – monivärisiä paperiliittimiä, sormiensa voimalla ja silmiensä tahdolla pöydältä lattialle.
Kirjapaino ei tätä tuntemistapaa hävittänyt. Ensimmäiset sata vuottaan kirjat olivat myös kuvataidetta. Olen tuijottanut minäkin Gutenbergin isoa mustaa raamattua Kongressin kirjaston edustustiloissa, alakerrassa vasemmalla, vitriinissä.
Sellaista on väitetty, että kirjapainotaito haluttiin pitää väärentämisenä – painojäljen piti muistuttaa mahdollisimman tarkoin mestarillisesti kynällä pergamentille siveltyä.
Voipi olla.
Renessanssin kirjaimet ovat silti samanarvoisia ja samanhenkisiä taideteoksia kuin aikakauden veistokset ja maalaukset. Erinäisistä syistä, joista olen auttavasti selvillä, Venetsia ja muutaman muun ohella Aldus Manutiuksen kirjapaino ja sen delfiinimerkki nousivat käsittämättömiin korkeuksiin. Claude Garamond jatkoi.
Kohopainon aikakaudella joku kehitti mainion Raamattuihin soivan kirjaimen – mahdollisimman paljon luettavaa tekstiä pienelle alalle ja ohuelle paperille. Joku toinen (John Baskerville) kehitteli kirjainmallinsa kivenhakkaajan ammattitaidollaan.
Tämä nyt näkemänne Verdana on oikeastaan Gillin ja Zapfin työn tulosta – ja groteskin eli pääteviivattoman tyypin käyttäminen tekstiin on tietokoneaikaa. Verdana on samoin kuin Arial Microsoftin perusfontti.
Tuo Zapf, josta löytyy verkosta yhtä hyvä artikkeli kuin kaikista mieleen tulevista fonteista, rakensi Palatinon, Optiman ja sitten Book Antiquan.
Jos katselette Wikipedian kautta näytteitä, j-kirjain on monimuotoisin, ja tyypin ilmeen luovat tietenkin ylä- ja alapituudet.
Mutta ongelma – ja eilen mainitsemani Bembo – liittyy painotekniikkaan. Jokseenkin kaikista suurenmoisista kirjaimista löytyy tätä nykyä digitoidut versiot, mutta ei se ole sama. Minulle kirja on vielä silloin kun sen parhain on kohopainon tuote, jossa tuntuu ja näkyy sulan metallin suudelma.
Nykyisin käytetty painotekniikka ei tee samaa tunnetta.
Luulen että Suomesta ovat kaikki todella hyvät käsin tekstaajat joko kuolleet tai eläkkeellä. Kun aloittelin alalla, kirjoihin tehtiin vielä kansia kirjaimia myöten käsityönä, mutta tiettävästi enää ei.

Pellon seinistä puuttuvat
puut, tuvat;
muuttuvat, kun
tuulet suuttuvat,
työntävät tänne valosta
sylin täyden
yön toisesta talosta.

Hulluksi

Osaisiko joku neuvoa, missä myydään sellaisia raskaustestin kaltaisia pakkauksia, että voisi katsoa virtsasta tai verestä tai muusta jalosta eritteestä, että noinkohan sitä on tullut lopullisesti hulluksi.
Ajattelin käydä tietämässä asiaa apteekista mutta en taida ehtiä.
Epämiehekkään vaikeroinnin aihe on yhä yleisempi havainto: on peräti vaikea muistaa, mitä on oikeasti tehnyt ja mitä vain luvannut tehdä.
Maalla ennen tosin sanottiin, ettei kahta hyvää tarvita, sitä että lupaa ja sen jälkeen vielä pitää lupauksensa.
Kysymyksessä on myös paradoksi. Lupaaminen osoittaa hyvää ja hellää luonnetta, lupauksen täyttämättä jättäminen taas rationaalista ja muutenkin korkeaa henkistä kehitystasoa henkivää harkintaa.
Niinpä en muista – todellisuudessa en ole muistavinani – mitä aioin tänään kirjoittaa, ja kuittaan tämän viittaamalla lainsäädäntöön.
Menettely johtuu siitä, että luulin olevani selvillä verkkokaupan uusimmistakin säännöistä. En vain ollut. Kun oli perehdyttävä eräisiin papereihin ja laadittava muuan lausunto, kävi ilmi, että Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2005/29/EY sisältää kuin sisältääkin sellaisia yksityiskohtaisia sääntöjä, joiden tietäminen on tarpeen minulle ja luullakseni monille muille.
Kysyjille olen tavannut sanoa, että hyvämaineisista paikoista uskaltaa ostaa pankki- tai luottokortilla tavaraa. Sellaisia hyvämaineisia paikkoja ovat tietysti vakiintuneet kotimaiset kauppaliikkeet, jotka harjoittavat tätä nykyä verkkomyyntiä, siis esimerkiksi Akateeminen tai Suomalainen kirjakauppa.
Olen opettanut itseni vilkaisemaan näitä ennen kuin tilaan taas viisi kiloa kirjoja Amazonista, sillä yllättävän usein intohimon kohde löytyy Helsingistä ja on huomattavan halpa ja hauska käydä ostamassa myymälästä. Verkkokirjakaupoissa ainakin minä petän itseäni jatkuvasti tuijottamalla vain kirjan hintaa, vaikka hyvin tiedän jatkuvasti kohoavat lähetyskustannukset. Nyrkkisääntö: kirja on Suomessa halvempi. Toinen nyrkkisääntö: brittien ja jenkkien Amazonissa saman kirjan hintaero voi olla yllättävän suuri. Katselen juuri Jyrki Virolaista ja muita ajatellen ostaakseni John P. Dawsonin kirjaa The Oracles of Law ja yritän ymmärtää, onko kysymyksessä uusi painos. Kirja kumminkin oli väitöskirjaa tehdessäni parhaita tuomareista ja tuomitsemistoiminnasta kirjoitettuja teoksia – ei kuitenkaan millään muotoa yleistajuinen esitys.
Mutta neuvoisin silmäämään edellä mainitun direktiivin artiklat 5 – 9. Niistä voi olla iloa ja kukaties jopa lohdutusta.
En pidä tarpeellisena jäljentää sääntöjä tähän, koska teksti löytyy tuolla numerolla suoraan googlaten.
En pidä kauheasti ohjelmien päivityksistä. Monen aiheellisesti moittima kirjain eli fontti on Firefoxin päivityksen tulos, ja minulta menee varmaan joitakin päiviä ennen kuin keksin, miten saan tekstin taas siivollisen näköiseksi.
Vakiintuneessa käytössä on ollut Verdana ja yritän tätä nyt leikepöydän kautta suoraan Wordista.
Eikö olekin muuten ihme, että paperilta sitä haluaa lukea pääteviivallista (serif) tekstiä mutta ruudulta mielellään pääteviivatonta?
Eilinen fontti on printtinä omaa silmääni miellyttävä Book Antiqua. Apurahahakemuksiin käytän Garamondia, joka on kaunis – ei kuitenkaan yhtä kaunis kuin Bembo, joka ei kuulu vakiovalikoimiin.
Excelissä ja Accessissa ja muutoinkin taulukoissa omille huonoille silmilleni sopivin on vanha puhelinluetteloteksti MS Bell. Suosittelen.

Kilpailuoikeudesta

Tämä kirjoitus voi olla tarkoitettu vakavasti otettavaksi mutta ei ole sitä.

Siis ajatuskoe tai harha-ajatus: kun yleiseen kieleen tartutetaan sana tai sanonta esimerkiksi tieteestä, voi hyvinkin tapahtua kokonainen sarja vaikeasti havaittavia merkityksen muutoksia.

Ääritapaukset ovat tuttuja kaikille – lukuisat puolueet ja ryhmät ovat alkaneet ylpeinä käyttää entisaikoina saamiaan haukkumanimiä. Sellaisia sanoja ovat englannin whig ja tory, jotka eivät ole vieläkään ihan kadonneet käytöstä. Ranskassa oli toisen tai kolmannen tasavallan aikana menestyvä poliittinen puolue, jonka nimi oli ”opportunistit”.

Kääntöpuoli: sana menettää merkityksensä muuttuessaan nimeksi. Radio-ohjelmassa (”Kemppinen” jatkuu 5.9. alkaen) kysyin valtiovarainministeri Kataiselta, joka muuten osoittautui sympaattiseksi pojaksi, mitä ”kokoomus” tarkoittaa. Hän osoitti oivallisia edellytyksiä poliitikon ammattiin kasaamalla hyvän vastauksen kakistelematta. Hän selitti sen historialla, ja se on kai aivan oikea selitys. En sitten iljennyt ryhtyä inttämään, miksi puolue ei ole ”konservatiivinen” tai ”maltillinen” kuten monet sisarpuolueensa.

”Maalaisliitto” oli uljas nimi. Pidän siitä. Olenhan maalainen (Kirkkonummi). Mutta sepä ei ollut syntyessään puolue, vaan liike, ja autonomian ajan viimeiset vuosikymmenet on nimetty osaavasti ”liikkeiden aikakaudeksi”. Oli jopa työväenliike, joka oli hyvä liike, mutta kuten Pohjanmaalla oli tapana sanoa, herrat sen sitten pilasivat. Ja oli nuorisoseuraliike ja raittiusliike ja naisasialiike.

Kilpailu on tällainen merkitykseltään hajonnut sana.

Se on sääli, koska elämme kilpailutaloudessa ja elämysyhteiskunnassa.

Taloudessa kilpailu tarkoittaa samaa kuin raamatullinen kilvoittelu. Kauan sitten esitettiin arvaus, että olot oikenisivat, jos valtio pitäisi lainsäätäjänä ja rahoittajana näppinsä kurissa, koska ns. kilpailu johtaisi automaattisesti aleneviin hintoihin ja paranevaan laatuun.

Tämä on luultavasti aivan oikea periaate esimerkiksi monia monopoleja vastustettaessa. Monopoli tarkoittaa sellaista liiketoimintaa, jolla ei ole kilpailua. Kun tämä on vain kirjoitusta sanoista, jätän maininnalle, että julkisten palvelujen kilpailuttaminen – näiden vuosien muotiajatus – on nähdäkseni peräisin isästä perkeleestä. En myöskään mene tällä kertaa siihen, että ulkoistaminen näyttää tarkoittavan ulostamista, vaikka sanoissa näyttäisi olevan yhden kirjaimen ero. ”Olemme ulostaneet huoltopalvelumme” (ja toivomme että joku korjaisi tuotoksen pois haisemasta).

Kilpailutalous tuo kuitenkin liian voimakkaasti mieleen höpökilpailut, joista urheilu on tunnetuin. Sellainen kilpaileminen on nuorten lintujen ja nisäkkäiden käyttäytymistä, jossa perimmäinen tarkoitus on herättää vastakkaisen sukupuolen paritteluhalu.

Urheilutilaisuudet ja rituaalit muistuttavatkin erehdyttävästi soidinmenoja. Erilaiset kiiman merkit, kuten kirjavat värit ja merkillinen liikehdintä, ovat suuressa suosiossa, ja juuri tästä syystä ikääntyneiden ihmisten kilpailutoimintaa häpeää katsella.

Tuollaisia kilpailuja on kahta lajia – otteluja ja laumatapahtumia. Ottelussa kalistellaan sarvia tai jotain muita ruumiinosia, kunnes toinen ottelija perääntyy tai vaipuu pyörtyneenä tantereelle. Laumaurheiluissa enemmän tai vähemmän keinotekoiset säännöt määräävät voittajan tai voittajat.

Ennen kuin suojeluskunnat, kansakoulu ja armeija sekaantuivat asiaan, kilpailuja pidettiin joko hyödyttöminä tai sitten harmittomina nuorten ajantappokeinoina, jotka eivät kuitenkaan voineet vetää vertoja sellaisille aikuisten harrasteille kuin kortin pelaamiselle ja humalassa öyhkimiselle.

Muu kuin demokratia

Kolme maailman johtavaa suurvaltaa eivät ole demokratioita, Yhdysvallat, Kiina ja Venäjä.

Mittatikkuna käytän Yhdysvaltain perustuslakia ja Ranskan vuoden 1789 ihmisoikeuksien julistusta eli puhe ei ole edustuksellisesta poliittisesta järjestelmästä. Puhe on siitä, että ainakin nimeksi ja malliksi yksittäisille ihmisille luvataan antaa mahdollisuuksia merkittävää vihollista eli omaa isänmaataan vastaan.

Yhdysvaltojen kohdalle sijoitan sen varauksen, että he katsovat itse turvautuneensa sotiensa ja niihin verrattavan terrorismin vuoksi poikkeukselliseen lainsäädäntöön. Myönnän, että valtiolla on oikeus tällaisiin tulkintoihin.

Demokratialla tarkoitan tässä jotain samanlaista kuin mm. Dworkin käyttäessään sanontaa rule of law.

Sen varalta, että joku haluaisi väitellä näin selvästä asiasta, muistutan että esimerkiksi Hitler oli virheettömillä vaaleilla valittu Johtaja ja muun muassa erilaisten vähemmistöjen murhaaminen oli Saksassa voimassa olleiden lain mukaista toimintaa.

Siihen asti vallinneen tulkinnan mukaan myös Nürnbergin oikeudenkäynnit olivat lakiin perustumattomia. Tuo tulkinta muuttui ja seison sen muutoksen takana. Ihmisoikeudet ovat paljon isompi asia kuin sisäpalveluohjesääntö.

Vanha saksalainen suosikkini on muodollisesti ja kielellisesti erittäin hyvin kirjoitettu Berliinin alioikeuden (Amtsgericht) 1938 julistama päätös, jossa selvitetään, oliko juutalaisuus huoneenvuokralain tarkoittamaa pahennuksen herättämistä eli vuokrasuhteen purkamisperuste. (Oli.)

Olen pahoillani siitä, ettei tuota päätöstä tai sen kaltaisia mainita oikeustieteellisen tiedekunnan keskeisissä oppikirjoissa. Suomen vuoden 1918 valtiorikosoikeudet eivät olleet lainvastaisia, mutta sen sijaan tuomioista tavallisin (maanpetos) oli virheellistä lain soveltamista jo vuoden 1918 käsityskannan mukaan. Oikea lainkohta olisi ollut kapina.

Kuuluvimmat tiedotusvälineet lupaavat nyt Kaukasiaan ja siis Eurooppaan vuosien tai vuosikymmenien levottomuuksia. Luulen että se sana pitää.

Kun samoissa uutisissa kumminkin pyöritellään vuosikymmenten takaisia juopottelujuttuja ja muuta toisarvoista, joudun nyt itse esittämään ääneen sen epäilyn, jonka vastuulliset poliitikot kyllä tietävät mutta eivät voi sanoa.

Venäjän menettelyn ja uuden asenteen todennäköinen syy on vakava taloudellinen kriisi.

Valitettavasti minulla ei ole pienimpiäkään mahdollisuuksia perustella luuloani tosiasioilla. Arvaukseni perustuu elämänikäiseen historian opiskeluun ja uskooni, että historiasta voi oppia.

Historian opetuksen jälkeen hyvin nopeasti ja omituisin perustein aloitettu sota, etenkin siis valloitussota, on hyvin usein tarkoitettu peittämään jotain muuta. Ranskan siirtomaasodat suuntasivat huomion pois toisen keisarikunnan nopeasta rapautumisesta ja enteilivät suurta fiaskoa eli sotaa Preussin kanssa 1870-1871.

Saksan tiedämme nyt hyökänneen Puolaan 1939 puukko kurkulla. Sotatalous perustui alun perin Ruotsin keksimään menetelmään elää ryöstämällä vieraita aluetta, mutta silti Schacht ja kumppanit tiesivät, että aikaa on kaksi, korkeintaan kolme vuotta.

Stalingradilla ei ollut merkitystä. Moskovan jääminen valloittamatta jouluna 1941 oli Saksalle loppu.

Esitän siis valistuneen arvauksen, etteivät salaisen poliisin miehet ole nytkään osanneet laskea energian hintaa, vaikka ovatkin keksineet mainion keinon päästä kiertämään uhkaavan ympäristökatastrofin taloudelliset rasitukset.

Öljy ja maakaasu merkitsevät noin puolta maan todellisista tuloista. Pitkin kevättä lännen lehdet ovat kertoneet öljyntuotannon laskemisesta. Öljyvaroja riittää, mutta tuotanto ei toimi.

Presidentti Medvedev tuli nykyisiin hommiinsa Gazpromilta.

Kiinalaiset varmaan tietävät, miten asia on. En usko että he kertovat.

Hukkunut järvi

Tietysti tunnen Espoon harmaakivikirkon – tuomiokirkon. On minut vihittykin siellä. Musiikkina oli juuri oikein valittu osa Beethovenin myöhäisestä jousikvartetosta, ei tietenkään niistä hurjimmista. Laulua esitettiin. Akustiikka on sellainen että ei enää siitä parane.

Mutta tähän päivän lehdestä otettu valokuva salpasi hengen. Mitä on tuo vesi? Kirkko on Espoon, siitä ei pääse mihinkään.

Kiitos, Mr. Internet!

Espoo ja Kirkkonummi ovat tunnettuja siitä ettei niistä ole siivollista paikallishistoriaa. Helsingin historia on puolestaan niin laaja ja kohdittain niin huonosti laadittu, että tietojen kerääminen siitä on itkun takana. Vain Helsingin pitäjä voi arvioida hoitaneensa tässä asiassa leiviskänsä. M. Kuisman nimi historiateoksen nimiössä on laadun tae.

Mutta suuntaa antavat tiedot löytyvät netistä.

Espoon Kirkkojärvi, jonka jäänne komeilee kartalla kaupungista tultaessa Ikean edessä Tarvontien pohjoispuolella, kuivattiin moottoritietä rakennettaessa.

En olisi ikinä osannut kuvitella, että kirkon paikka oli todellisuudessa tuollainen. Noin avara!

Olin pikku hiljaa ihmetellyt, miten keskiajalla rakennettiin noin mahtava kirkko niin hankalaan paikkaan, pienen purosen äyräälle, virastotalon taakse ja rautatieaseman tuntumaan…

Ja minä kun rakastan kadonneita järviä ja eksyneitä jokia! Paikallinen kotiseutujoukkio on painattanut kyläkirjaan valokuvan, jossa ajetaan purjeilla Sundetia Jorvaksesta Masalaan – mutta tämän viikinkiaikaisen vetokannaksen ehtyminen on rannikon normaalia maannousemaa, joka puolestaan ei johdu maapallon lommahtamisesta mannerjään sulamisen jälkeen, vaan hyrrävoimista, joihin vaikuttaa mannerjää, maankuoren paksuus ja moni muu asia.

Järvien teurastaminen oli muotia 1800-luvulla. Orimattilassakin oli sangen suuri järvi, mutta ei enää ole. 1900-luvulla siirryttiin soiden surmaamiseen, ja niitä ajatellen Koijärvi-liike alkoi aivan liian myöhään. Eteläisen Suomen kai ainoa uskottava suo on Torronsuo.

Mietin näitä kostonhimoisena muutama viikko sitten Rautalammin – Laukaan seudulla. Siellä niitä on, järviä, ja järvi on minun sielunmaisemani. Ja suo.

Espoossa olen ollut melkein päivittäin yli 40 vuotta enkä ole oppinut siitä pitämään. Tapiola, jossa asuu tälläkin hetkellä lähisukulaisia, oli ennen nähtävyys, mutta ei ole enää. En silti halua sanoa siitä pahaa sanaa. Moni haluaa asua juuri siellä. Siellä on paljon sellaista mitä Espoossa ollaan muutoin vailla, teatteri, elokuvateatteri, konserttisali, taidemuseo, hyvä kirjasto ja kirjakauppa, hyviä kouluja ja hyvä korkeakoulu.

Espoon asemanseutuun en ole kuullut kenenkään kiintyneen. Tiettävästi virastotalon purkamista suunnitellaan. Verkosta löytyy kuvasarjoja ja piirustuksia, joista käy ilmi, ettei hanke ollut alkujaankaan häävi, ja kun sitä aikansa sorvailtiin kunnallispoliittisesti, tulos oli se mikä oli.

Joka tapauksessa yksi Etelä-Suomen kauneimmista kirkoista ja menneisyyden maisemista on niin pahasti piilossa, että äkkinäinen yllättyy. Siinä on pantu moskova peittämään Suomen keskiaikaa, pankkien rahoilla ja kokoomuksen ja demareiden yhteisymmärryksessä. Espoo oli sotien jälkeen asevelisosialismin ja sen varaan syntyneen aluerakentamisen temmellysaluetta – mutta toisaalta asuntojen tarve oli ajoittain hirvittävä. Viime vuosikymmeninä Espoon Helsingin puoleiselle rantaviivalle on rakennettu teknologiateollisuuden pysyvät näyttelytilat.

Jos päätyisin pitämään vielä kulttuurihistorian luennon tai seminaarin, Espoosta löytyisivät havaintoesimerkit Suomen koko itsenäisyyden ajan kehityksen käännekohdista.

Näyttäisin sen maantien kohdan siitä Henry Parlandin runosta. Parland kirjoitti:

Karata taivaasta - / saada potkut helvetistä - / muuttaa Kauniaisiin! - / Siinä se!

Vääpeli

Minulla meni maku armeijasta kotiuttamisjunassa. Ensimmäisenä siviiliyönä osasin rakentaa saattajana olleen vääpelin tai ylivääpelin – en muista kumman – elämäntarinan.

Hän oli ollut mielestämme hieman turhankin kova huutamaan, eikä hän ollut saanut mainetta asiallisuudesta eikä epäasiallisuudesta. Tuskin häntä panivat merkille esimiehet enempää kuin alaiset. Mutta sodassa hän oli väsynyt.

Kanta-aliupseerin ura oli sotien jälkeen todella ikävä ja heikosti palkattu.

Olin ymmärtänyt junamatkalla keskustellessamme – ensimmäistä ja viimeistä kertaa ihmisiksi – että häntä kiinnosti päästä hiljaisena pyhäaamuna kalaan, mutta vene oli huono eikä pyydyksissä ollut kehumista, kun ei ollut tullut kunnostetuksi.

Muutamat hänen virkatoverinsa erottuivat joukosta. Yksi oli miesten mies. Hänellä oli luonnetta ja kokoa ja hänen puheissaan oli painoa. Toinen oli raikuli ja sai nopeasti kosketuksen joukkoon eli niihin asevelvollisiin, jotka olivat ihmisen puheen tavoitettavissa. Kolmas oli yrmy, jonka vihaamista rakastettiin; hänellä oli jokin ihottuma niin että kasvot hilseilivät, kun hän rypisteli niitä. Keittiön ylikersantti oli tyhmä ja ylpeä siitä – hän oli pohjalainen.

Asevelvollisuus oli ollut minullekin maastoesterata, samantapainen suoritus kuin koulu. Useimmat meistä aavistivat hämärästi, ettei kunnostautuminen johtaisi mihinkään, kuten ei liioin laittautuminen silmätikuksi tai vetämättömäksi heittäytyminen.

Tämä kotiutettavia saattamassa ollut vääpeli jatkoi Tampereelle saakka. Jotain hän mainitsi sota-ajan lomalaisjunista. Ihmettelin sitä ja kysyin. Hän oli ollut viiden vuoden asevelvollisia eli joutunut olemaan myös välirauhan vakinaisessa ja sitten lisäksi jatkosodan samalla tavalla kuin kaikki muutkin.

En tiennyt, millaisia kursseja aliupseerien olisi pitänyt käydä. Osasin kuitenkin järkeillä, että kun hän ei ollut käynyt edes aliupseerikoulua vaan saanut ensin korpraalin natsan ja sitten toisenkin, hän oli nyt – vuonna 1963 – kokenut ja kouluttamaton 43-vuotias mies uransa huipulla tai itse asiassa huippunsa jo ohittaneena.

Siviiliammattia ei ollut eikä kai oikein suunnitelmiakaan aikanaan tulevan eläkeajan varalle.

Hän oli naimisissa mutta lapseton, ja hänellä oli sellainen ongelma, ettei hän ollut edes juoppo.

Hän oli jotenkin ärtynyt elämälle, mutta ei katkera.

Hänellä ei ollut halua sotamuistojen esittelemiseen ja hän mainitsi sellaisia yksikköjä, joista en tiennyt, ja paikkakuntia, joista en ollut kuullut. Impilahden muistin, koska muuan sukulaismies oli sieltä kotoisin ja pitäjän nimi oli mielestäni nolo. Sitä hän ei tullut maininneeksi, että heinäkuussa 1944 Impilahdella ammuttiin tykillä todella paljon.

Kuulo häneltä oli vaurioitunut niin paljon ettei tavallinen keskustelu sujunut aivan ongelmitta.

Hänellä ei tuntunut olevan mielipiteitä, ei erikoisempia muistoja eikä varsinkaan odotuksia.

Tämä oli asevelvollisuusaikani merkittävin kokemus. Olen vieläkin kiinnostunut vääpeleistä, koska he ovat ihmisiä, jotka yleensä tekevät sen, minkä tarvitseekin. Sen verran.

Rautatieasemalta kävelin sukulaisteni taloon ja aivan toisenlaiseen elämään.

Caucasian

Ossetian naapurissa Tshetsenian sodassa taisteli 23-vuotiaana junkkerina Leo Tolstoi.

Heti tärppäsi.

Joskus juolahtaa mieleen, että Venäjällä toivottavasti luetaan edelleen Tolstoita, joka oli erittäin suurta sukua, ja Solzhenitsyniä, joka ei ollut.

Näillä henkilöillä oli paljon muutakin yhteistä kuin suuri kirjoittamisen taito.

”Ivan Denisovitshin päivä” on vilahdellut kommenteissa.

Mieleeni tuli muisto.

Suomessa Viipurissa syntynyt Caspar Wrede, joka on jo kuollut, oli ohjannut 1970 Norjassa elokuvan ”Päivä Ivan Denisovtshin elämästä”. Pääosassa oli Tom Courtenay. Elokuvasensuuri kielsi filmin esittämisen Suomessa. Sen maahantuontia yritti Jörn Donner.

Kun olin asianajaja siihen aikaan, olin saanut melkein kaikki filmivuokraamot asiakkaikseni ja valitettelin jatkuvasti elokuvalautakunnalle ja korkeimpaan hallinto-oikeuteen elokuvien lyhentämisestä ja kieltämisestä. Suuret taistelut käytiin muun muassa Peckinpahista, ja olin muistaakseni yrittämässä myös ”Jääkärin morsiamia” vapaaksi.

Elokuvateatterissa, jonka nimi oli silloin Metropol tai Boston tai Formia tai jotain muuta, mutta Kaisaniemenkadulla, oli paikalla ulkoministeriön virkamiehiä.

Elokuva, joka muistikuvani mukaan oli sangen hyvä, jäi kieltoon.

Caspar Wredestä en ole kuullut sen jälkeen juuri mitään, eikä hänestä löydy verkostakaan mainittavia tietoja.

Toisin kuin väitetään, Tammi ei ollut ainoa pelokas, kun ”Vankileirien saariston” julkaiseminen tuli ajankohtaiseksi. Kyllä se kävi myös Otavassa, jossa se ei herättänyt mielenkiintoa. Monet suomalaiset tiedotusvälineet, kuten Yleisradio, ilmaisivat ilonsa siitä, että näitä ”valheita” ei levitetty äidinkielellämme.

Ivan oli ilmestynyt 1963 ja ”Syöpäosasto” 1968. Nobel-palkinto myönnettiin 1970. Palkinto todettiin Neuvostoliitossa poliittiseksi ja vihamieliseksi teoksi.

Näitä kahta kirjailijaa, Tolstoita ja Solzhenitsyniä, yhdistää sekin, että he rakastivat maataan mutta surivat sen kohtaloita.

Mutta Kaukasiasta. Sain kuin sainkin selvän siitä, miksi ns. valkoihoisia ihmisiä nimitetään Yhdysvalloissa edelleen kaukasialaisiksi, ”caucasian”.

Jo ennen Gobineauta, joka oli ranskalainen hölmöläinen ja natsien rotuhaihattelujen isä, muuan Johann Friedrcih Blumenbach (1752-1840) oli toimessaan Göttingenin yliopistossa ottanut vaarin Raamatun kertomuksesta Nooan arkin rantautumisesta Araratille. Blumenbach tuli mittailtuaan aikansa kalloja siihen tulokseen, että ihmisrotuja on viisi, ruskea malaijilainen, valkoinen kaukasialainen, keltainen mongolialainen, punainen amerikkalainen ja musta neekerirotu.

Tulos ei tietenkään vastaa edes kallon mittauksia.

Myös Gobineaulle sattui harmillinen takaisku. Hän tuli väittäneeksi, että valkoinen arjalainen rotu ja indoeurooppalaiset kielet kuuluvat yhteen.

”Arjalainen” on sama sana kuin ”iranilainen”.

Niin että pieleen meni sekin tieteellinen oivallus. Matka indo-arjalaisesta sanskritista on puolestaan lievästi sanottuna pitkä, mutkikas ja monihaarainen.

Nada

Cézannen taide vaatii avaamista. Se puolestaan on saatava jostain selville, että nuori Hemingway tapasi Pariisissa käydä katsomassa Cézannen maalauksia ja sanoi saaneensa niistä tavoittamattomat oivalluksensa.

Hemingway ymmärsi tauluista keinon jättää kuvaan tyhjiä kohtia. Joskus ne ovat valkoisia, kuin Kilimandzaron lumet.

Ajatus on piilotettu novellin otsikkoon. Kertomuksellahan ei ole paljon mitään tekemistä Kilimandzaron eikä lumien kanssa. Siinä muuan mies tekee kuolemaa saatuaan jalkaansa tulehduksen, joka johti kuolioon. Afrikassa siinä tosin ollaan.

Selitys on piilotettu eri kohtaan kirjaa. Toinen tarjoilija ja vanha mies pelkäävät samaa kuin kuoleva ja samaa kuin kirjoittaja: nada – ei-mitään.

”Mitä oikein mahdan pelätä?... Tyhjän tajua vain. liiankin tuttua. Pelkkää tyhjyyttä, ja tyhjiä ovat ihmiset myös…Nada meidän, joka olet nadassa, nada olkoon sinun nimesi…” (Siisti, hyvin valaistu paikka)

Cézanne oli taiteilija, joka siirteli vuoria. Tämä ei ole kielikuva. Ranskalaisessa dokumenttiohjelmassa käytiin katsomassa maalausten kohteita ja todettiin, että joka kohdassa yksityiskohtaisen huolellinen taiteilija oli poistanut erään lohhkareen, koska se olisi vaikuttanut masentavasti taivaan piirtymään, ja lisännyt toiseen kohtaan jotain muuta.

Yksinkertaiset katoamispisteet hylättyään hän tarvitsi yksityiskohtia, joiden väri tai varjo tai paino luovat omaa syvyyttään.

Renessanssin maalarit kehittivät nopeasti täydellisen syvyysvaikutelman maalatessaan kaksiulotteisia pintoja. Freskoissa osattiin ottaa huomioon myös katsojan kulma niin että ihminen on ihmisen muotoinen myös nähtynä syvältä alhaalta, ja liikkeessä.

Cézannen ja siis Hemingwayn työ oli reaktio siihen, että maalauksen perspektiivi on vaikutelma eli illuusio eli – nada.

Hemingway toistelee tuotannossaan, joka ei ole millään muotoa laadultaan tasainen, joita, teitä ja puita. Joen yli, puiden siimekseen. Muutoin niin lyhyeksi leikelty lause tekee kuitenkin tilaa elementeille, jotka piirtävät perspektiiviä ja viittaavat elämään ja tyhjyyteen.

(Luulisin että Suomen kirjallisuudessa Antti Tuuri on ehkä täydellisimmin ymmärtänyt tämän katsetta kuljettavien yksityiskohtien tärkeyden näennäistapahtumiin verrattuna.)

”Kukkulat kuin valkeat norsut” kertoo tekniikan ja kertoo tyhjäksi tulemisen pelon.

Miten ihmiset mahtoivat lukea sen aikoinaan? Mies ja nainen puhuvat naiselle suoritettavasta abortista pienellä rautatieasemalla Espanjassa kauan sitten. Aborttia ei mainita eikä asiasta oikeastaan puhuta. Juodaan olutta ja anisviinaa ja sanotaan, että loppujen lopuksi kaikki maailmassa, ainakin kaikki mitä on kovasti odottanut, maistuu lakritsilta, ja pyydetään: älä puhu.

(Valitettavasti suomennos on vanha ja aika huono. Sanan ”operation” paljastaminen ”leikkaukseksi” pilaa kirjoittajan ajatuksen.)

Hemingwayllä on jossain romaanissaan (”Jäähyväiset aseille”?) sana-arvoitus ja suora viittaus Cézannen tekniikkaan. Mies näkee kävelleensä umpikujaan (dead-end) ja näkee kissan kurkottelevan jätetynnyriä. ”Mene pois. Ei sielläole mitään.”

Francis Macomber saa surmansa vaimon kivääristä. Kiväärin merkki mainitaan, Mannlicher. Suomeksi: miehekkäämpi.

Jumalallinen kontemplaatio

Uppoutuminen ihmeisiin on välineurheilua. Löysin joitakin kuukausia sitten toisen huoneen kirjoituspöydän laatikosta viisi ja kymmenen kertaa suurentavat lupit eli kellosepän silmään asetettavat suurennuslasit.

Oli niitä välillä kaipaillut.

Ne ovat arvoesineitä. Jos sattuvat vastaan, luulisin että lähtisivät eurolla. Materiaali on aitoa muovia.

Irstailumielessä pidän silmällä mm. verkko-osoitetta www.villenkello.fi

Kun en ole kokeillut, en ota taatakseni firman kunniallisuutta, mutta uskallan yllyttää, koska yrityksellä on postiosoite ja jopa tehtaanmyymälä Vammalassa.

Heillä on myynnissä ilmiselviä höpötuotteita, askarruttavia kojeita ja lisäksi kunniallinen valikoima kelloja. Askarruttaviin luen ultraäänipesukoneen. Pieni määrä nestettä puristuu ultraäänen voimalla pestävän aineen läpi.

Eikö tämä olisi hyvinkin ympäristöystävällistä? Sopisiko mökille? Noinkohan voisi kotona pestä kalsarit ja sukat minuutissa sängyn alla? – Vettä kumminkin tarvitaan, jotta kavitaatio toimisi.

(Asiasta on heikonlainen artikkeli Wikipediassa ja epämääräisiä tuotteita KVG ”ultrasonic cleaner”.)

Huomattakoon etten langeta varjoa verkkokaupan päälle. Esimerkiksi huutokauppapaikka ei voi vastata petoksista (myyjä vaatii rahat tilille mutta lähettääkin tyhjän pahvilaatikon ja katoaa). Maksan mieluummin enemmän ja asioin esimerkiksi Verkkokaupan kanssa, koska tiedän, että toiminta on rehellistä, ehdot selvät ja tavara sitä kuin pitääkin.

New Yorkissa ja San Franciscossa ei pidä ostaa halpaa elektroniikkaa. Ainakin viimeksi käydessä siellä myytiin suruttomasti luultavasti kertaalleen mereen pudonneita kojeita uusina merkkituotteina.

Edellinen kappale oli hiukan vilpillinen. Kun kyllästyin polttamaan ylimääräisiä CD-levyjä pelatakseni kuva- ja tekstitiedostojen kanssa, ostin 8 Gb muistitikun kauppagallerian ketjumyymälästä. Myyjä katsoi tiukasti silmiin ja sanoi että kuitin kanssa saa palauttaa. Suomessa ja jopa Espoossa voi uskoa miehen (naisen) sanaan, ellei kysymyksessä ole merkittävä rahasumma. Flash-tikku muuten ei tykkää huonoa sääntöjen rikkomisesta. Sen kuin nykäisee pois, kunhan tikku ei juuri kirjoita.

Jälleen saan sensuroida itseäni: tietojen tallessa pitämiseen ei kuitenkaan parane käyttää mitään mikä pyörii omia aikojaan. Tuolla on kaapissa huomattava määrä poltettuja levyjä.

Villet ja verkkokaupat kertovat, että nyt USB-mikroskoopin hinta olisi jo alle satasen. Kiinnostavaa, mutta minulle taitaa riittää luppi.

Jumalalliseen kontemplaatioon riittää sienen pillin tai heltan, puolukan tai ruohonkorren pyöritteleminen linssin alla. En ymmärrä televisio-ohjelman mainosta – miten joku muka ei voi tietää, onko olemassa. Antaisi minulle vasaran ja ojentaisi peukalonsa, niin jo tietäisi, ja muutkin kuulisivat.

Pienen suurennuslasin käyttäminen on kontemplaation väline siten, että noinkin helpolla voi palauttaa mieleensä aistihavainnon ja myös ajattelun suuntautuneisuuden, rajallisuuden ja ehdollisuuden.

Tämä ei ole mitään panteismia. Asiat eivät ole sitä miltä näyttävät, vaan paljon ihmeellisempiä.

Yksinkertainen selitys

Blogin seuraamista kuvaava mittari pyörähti eilen toiselle miljoonalle. En tiedä, onko asialla sanottavaa merkitystä.

Toisaalta esimerkiksi eilen tuli kommentteja, joiden kirjoittajat olivat selvästi eri mieltä kuin minä, ja mielestäni perustellusti.

Kirjoittajalle blogi on keino kokeilla ja keino jatkaa ajatusta. Voisin antaa pyytämättä tämän neuvon hyville ja kiinnostaville kirjoittajille– älkää olko johdonmukaisia älkääkä pysykö otsikossa.

Molemmat ovat koulun ainekirjoituksen luomia huonoja tapoja.

Venäjän toiminta, jonka luulen aiheuttavan vielä suurta sekasortoa ja suuria mullistuksia, liittyy siihen tosiasiaan, ettei Venäjä ole oikeusvaltio, eivätkä sen edeltäjät ole olleet sitä.

Tuo toimintaa liittyy toiseenkin tosiasiaan, siihen ettei Venäjällä ole mainittavaa kansalaismielipidettä.

”Kansalaismielipide” kirjoitetaan yksikköön, koska englannin varhain kehittynyt kadun ääntä kuulosteleva merkkimedia on nimeltään ”public opinion”.

Lainsäädäntö ja kansalaismielipide eivät olisi pidätelleet Putinia ja kenraaleja. Minä olen kuitenkin hyvilläni, kun ratarikon tehnyt juoksija hylätään, vaikka se on epäoikeudenmukaista. Usein laki (sääntö) on olemassa leikin / pelin / elämän sujuvuuden vuoksi, eli tavoitteena ei ole oikea ratkaisu vaan toiminnan jatkuvuuden turvaaminen.

Olen muutaman kerran uskaltautunut kysymään toiselta ihmiseltä – ystävältä: miksi juuri sinua pitäisi kohdella oikeudenmukaisesti? Miksi juuri sinun pitäisi saada ansioittesi mukaan?

Kun oikeus ei useinkaan toteudu, miksi sinä odotat, että sinun kohdallasi tehtäisiin poikkeus? Kuvitteletko olevasi jonkinlainen jumalan kummipoika tai syystä tai toisesta lottovoittoon oikeutettu?

Article 4 - La liberté consiste à pouvoir faire tout ce qui ne nuit pas à autrui : ainsi, l'exercice des droits naturels de chaque homme n'a de bornes que celles qui assurent aux autres membres de la société la jouissance de ces mêmes droits. Ces bornes ne peuvent être déterminées que par la loi.

Vapaus on valta tehdä kaikkea sellaista, mikä ei haittaa muita; ihmisen luonnollisten oikeuksien käyttämisellä ei ole muuta rajaa kuin se, joka takaa muillekin ihmisille tuon saman mahdollisuuden. Nuo rajat voidaan määrätä vain lailla.

Article 5 - La loi n'a le droit de défendre que les actions nuisibles à la société. Tout ce qui n'est pas défendu par la loi ne peut être empêché, et nul ne peut être contraint à faire ce qu'elle n'ordonne pas.

“Lailla ei ole oikeutta kieltää muita kuin yhteiskunnalle haitallisia tekoja. Mitään sellaista ei saa estää, mitä laki ei kiellä, eikä ketään saa pakottaa tekemään sellaista, mitä laki ei käske.”

Lainaukset ovat Ranskan vuoden 1789 ihmisoikeuksien julistuksesta.

Seisomapaikkoja Natoon?

Eilen 19.8. HS:n Olli Kivinen julkaisi pääkirjoitussivulla kolumnin Maailmanpolitiikan suuri käänne.

Monella on aihetta tyytyväisyyteen.

Eilen 19.8. pääministeri Vanhanen sanoi televisiossa, että Venäjä on myös Suomelle sotilaallinen uhka.

Hyvä että sanoi. Niin on. Etenkin kun kaupankäynnin ja väkivallantekojen yhdistäminen on otettu jälleen käyttöön.

Kivinen on ollut monta kymmentä vuotta kirjoittajana ennen kaikkea asiallinen ja asiantunteva. Juuri nyt on vaikea olla joutumatta vouhottajan kirjoihin kuvailemalla pelkästään totta ja tapahtunutta kuluneen viikon aikana. Kiviseltä se näyttäisi silti onnistuneen.

Demaritaustaisen poliitikkojoukon uskottavuus on järkähtänyt. Lisäksi he valitsivat puheenjohtajaksi keskinkertaisia mainoslauseita latelevan henkilön.

Pinkki ei pue Hakaniemessä.

Esko Seppänen, vouhottaja Jumalan armosta, on jo ehtinyt surkutella välien viilenemistä Venäjään. Kukaan ei silti vieläkään kerro, mitä ihastelemista nykyvasemmisto näkee nyky-Venäjässä.

Minun tulee mieleeni Willi Münzberg – vähän tunnettu NKVD:n saksalainen asiamies, jonka NKVD onnistui lopulta hirttämään erääseen oksaan Ranskassa 1940. Tämä Willi luultavasti tiesi, missä määrin Gestapo toimitti kommunisteja päiviltä NKVD:n (myöhempi KGB) laatiman ostoslistan mukaan. Lähteenä hiukan arveluttava Artur Koestler kertoo hänkin ikäviä asioita näistä puuhailuista Espanjan sisällissodassa, ja George Orwell säestää. Hitlerin ja Stalinin hyvä yhteistyö, joka jatkui ainakin koko 1930-luvun, on useimpien mielestä ikävä puheenaihe.

Münzberg”löysi” johdonmukaisesti yhteyksiä Neuvostoliiton kulloistenkin poliittisten tavoitteiden ja yleisinhimillisten pyrkimysten välillä. Hänen suosikkejaan olivat Bertrand Russell, Andre Gide ja uskomattoman monet muut. Sekään ei ole suosittu puheenaihe, että USA:n sotien jälkeen järjestämät noitavainot eivät olleet aivan perusteettomia.

Cambridgessa ei ole muistolaattaa Münzbergin ja Kim Philbyn tapaamisten muistoksi.

Todella taitavaa propagandatoimintaa on vaikea vastustaa. Joku kirjoittaa: ”Meidän on ponnisteltava yhdessä”, ja Kreml vastaa: ”Hiiop!”

Iltapäivälehti viestittää presidentti Medvejevin tähdentäneen eilen, ettei Venäjä eikä Neuvostoliitto ole milloinkaan hyökännyt toisen valtion kimppuun. Kun suomalaiset talvisotineen ovat varmaan vaimeita, jäämme odottamaan tahdittomuudestaan tunnettujen puolalaisten arviota. Heilläkin oli 17.9.1939 alkaen unohtumattomia kokemuksia Neuvostoliiton rauhantahdosta. Unkarilaiset varmaan muistavat veljellisen avun 1956, ja ehkä Afganistaniin ei lainkaan hyökätty 1979 vaikka rauhaan pakottaminen kestikin kymmenen vuotta.

Olen pahoillani, että otsikkoni on ivallinen ja liittyy väärään maahan, mutta kommunistivaltioiden ja niiden seuraajien ”suuret hypyt” ovat tavanneet johtaa nälänhätään ja katastrofeihin.

Eurokansanedustaja puhuu suomalaisten provokaatiosta puutullien yhteydessä. Eikös myös tämä sota ole jo julistettu Hitlerin liittolaiseksi arvellun Saakashvilin provokaatioksi?

Putinin piti kai hankkia ulkomailta investointeja maahan. Mahtaako nyt osoitettu luova tapa suhtautua sopimuksiin edistää aietta? Viimeisen uutisen mukaan sovittu vetäytyminen ei sitten tarkoitakaan vetäytymistä.

Arvioin että sota jatkuu yhdeksän vuotta. Luulen että amerikkalaiset ovat soikeita onnesta. Kansainvälistä konfliktia he toivoivat saadakseen suistuneen taloutensa kuntoon, eikä heidän tarvinnut edes aiheuttaa sitä itse!

Jääneitä perunoita

En ole kuullut tuota nimitystä sen koommin. Kun hyvin normaali ruoka oli kuoripäällisiä perunoita ja kastiketta ja sen päälle puuro, seuraavan päivänä saattoi olla jääneitä eli siis paistettuja perunoita.

Luulisin että kulttuurihistorian metodini sai tästä ratkaisevan sysäyksen. Olen auttamattoman kiinnostunut yli eli tähteeksi jääneistä kirjallisista ja taiteellisista teoksista kuin vasiten valmistetuista.

Ystäväni ja kollegani Petteri Bagh teki kansakunnalle palvelun ja itselleen komean tilin tarttumalla varhain sellaiseen aineistoon, jonka miettimiseen kaikki muut pitivät itseään liian hienoina.

Tapio Rautavaara –dokumentti on painava, vaikka se valitettavasti myös osoittaa, ettei tekijä tiennyt tuossa vaiheessa, miten dokumenttia tehdään. Kamera seistä jökötti paikallaan ja näyttelijä sai näytellä itseään. Näin Rautavaaran yhden ainoa kerran luonnossa, vanhana ja hiukan humalaisena. Hän oli hätkähdyttävä näky.

Olavi Virran pelastaminen ylenkatseen rämeestä taisi olla osaksi myös Petterin ansio.

Suoraan rintamaviihteestä ja sodan jälkeisen ajan erittäin aiheellisesta katkeruudesta herroja ja heidän kotkotuksiaan kohtaan kummunnut rillumarei-kulttuuri on vähä vähältä käsitetty ainoaksi suomalaiseksi undergroundiksi.

Luen Rautavaaran, Virran ja Kippari-kvartetin rillumareihin, koska muistan hyvin, että vain huonommat ihmiset harrastivat heitä. Onneksi siellä oli erilaisia herrasmiehiä ja papinpoikia taustalla. Voin liittyä todistamaan, että de Godzinskyä ei hevin ylitetty herras- ja ammattimiehenä. Papinpoikia olivat mm. Palle ja Toivo Kärki.

Ellei muistini minua petä, Petteri on lääkärin (Konrad v. B, Oulu, 1908-1982, professori) poika – mielisairaalan ylilääkärin, kuten vackra Adolf Ehrnroothkin.

Riennän tähdentämään, että minulla on kuin onkin ensi käden tietoa herrasväen mieltymyksistä, koska ensimmäisen vaimoni tausta oli tuo sama – ylilääkäri ja sairaanhoitaja.

Kuvassa oleva herrasväen ruokasalin kalusto on nyt entisöity. Pöydän ympärille mahtuu kevyesti 12 tuolia niihin kuuluvine istujineen. Turha epäillä. Ei se mahtuisi minun huusholliini.

Halusin näet huomauttaa, että Suomessa ei ole elokuvia eikä juuri edes romaaneja herrasväen hullutuksista. Rillumarein herrasväki on sosiaalihistorian havaintojen mukaan ”voutiluokkaa” eli erilaisia työnjohtajia ja rättäreitä.

Huomion on toinen P.G. Wodehousen puolustus ja samalla selitys, miksi kaikki eivät perusta Jeeveksestä ja Woosterista.

Ainakin osa 21/23 oli lähes muunnelma ”Charleyn tädistä”, joka puolestaan tuli teattereihin 1800-luvun puolella ja löi useissa maissa, Neuvostoliitto ja natsi-Saksa mukaan luettuna, kaikki entiset ennätykset. Ehkä se on myös maailman suosituin seuranäytelmä.

Wikipediasta löytyvä juoniseloste vakuuttaa lukijan neljännesminuutissa, että tarina on täysin päätön ja lisäksi täynnä kaikenlaisia aitoja ja valepukuisia tätejä ja nuorten naimahaaveita.

Salonkifarssi on jollain oudolla tavalla sama asia kuin Agatha Christien ja Dorothy M. Sayersin dekkarit, Chestertonista puhumattakaan.

Anteeksi yksinkertaisuuteni, mutta mielestäni on kiinnostavaa, että teatterissa ja romaanissa voi onnistua niin hyvin pelkästään tanssittamalla mielenkiintoisia tyyppejä eli sankareita.