Pornomummot

Lukiessani Kimmo Sasin lausumaa Ylestä ja hintavien ohjelmien, kuten kai olympialaisten, siirtämisestä kaupallisten kanavien syöteiksi, mieleeni tuli dementia.

Joskus käytettiin nimitystä ”dementia praecox”, ennenaikainen tylsistyminen. Tämä Jungner, joka pantiin kilometritehtaalle, taisi olla kova korostamaan monipuolista ohjelmistoa. Ja professori Markku Kuisma huomautti eräiden piirien ideasta, että voitot yksityistetään mutta tappiot sosialisoidaan eli siirretään veronmaksajille.

En avain kykene kuvittelemaan, miten tämä ajatus sopii yhteen Ylen uuden maksun kanssa. Mielenkiintoista, että hallintoneuvoston jäsen tekee tuhoa yrityksessä, jonka etua hänen luulisi ajavan. Mutta puhe on Kimmo Sasista.

Dementiapohdintani saivat kimmoketta, kun silmiin sattui uutinen vaikeasti henkisiä kykyjään menettäneiden vanhusten hyperseksuaalisuudesta. Vaivasta kärsii nyt levitettävän tiedon mukaan joka kahdeksas, ellei useampi.

Kun olen joutunut viime vuosikymmeninä vierailemaan usein, ajoittain erittäin usein, vuodeosastoilla ja vastgaavissa paikoissa, joissa on kuolevien lisäksi välttämättä lukkojen takana pidettyjä, olen tavannut paljon pornomummoja.

Olen välillä ihmetellyt ilmiötä ja joskus ihastellut. Omassa kokemuspiirissäni asianomaiset ovat pelkästään naisia. Kokemus on äkkiseltään hurja. Asianomainen saattaa olla todella vanha ja ryppyinen, ihastuttavan isoäidin perikuva. Ja tällainen vanhus istua nököttää vuoteensa reunalla ja latelaa vaikeuksitta tekstiä, joka panisi hevosmiehet punastumaan jopa Talikkalan talvimarkkinoilla.

Mieleen tulee unissasaarnaaminen, vaikka puheen sisältö on erilaista, etten sanoisi päinvastaista. Kun tätä tarinaa näet jää kuuntelemaan, on aivan pakko ihmetellä, mistä tällainen täti-ihminen on yliimalkaan saanut herättätteet ja virikkeet ja ennen kaikkea oppinut kielikuvat ja käänteet.

Luultavasti olen itse lapsellinen, ja kieltämättä kuulun mies-sukupuoleen. Aivan vakavissani olen kuitenkin luullut, että tietty tarinasto on peräisin työmailta ja armeijasta sekä luonnollisesti rippikoulusta, kavereilta halkopinon takaa välittyneenä. Vastaavasti olin kuvitellut, etteivät tavalliset naisihmiset edes tiedä näitä juttuja.

Kokemus kertoo kuitenkin toista.

Ilmiötä ei ymmärrettävistä syistä ole levitelty, vaikka ainakin hoitoalan ihmiset ovat varmasti vanhastaan selvillä asiasta. Kun meillä on kaiken jälkeenkin niin sanottu vallitseva moraali, nuoret ja keski-ikäiset pitävät kai selvänä, että kuolemaa odottavat keskittyvät virsikirjaan ja Uuteen testamenttii, eikä heillä ole vaikeuksia estää syntisiä ajatuksia livahtamasta mieleen.

Täytyy kuitenkin passata päälle, kuin kohdalle sattuu sopivan tuttu lääkäri tai psykologi.

Ilmiössä on kiinnostavinta epäily, että tässä näyttäytyisi kuitenkin jotain muistin toiminnan kannalta olennaista. Siksi viittasin unissasaarnaamiseen, joka lienee jonkinlaisen hypermuistin tulosta, koska jotut horrossaarnaajat todella toistavat kuulemiaan – ehkä kauan sitten kuulemiaan – puolen tunnin tai tunnin saarnoja.

Ilmiössä on miellyttävintä ajatus, ettei vanhuus mielettömänäkään ole pelkkää mättäikköä. Hyperseksuaalisuus kuulostaa moitteelta tai diagnoosilta. Jos vaihtoehtona ovat kuoleman kuvat tai koetut kauhut, tämä ei tunne mitenkään pahalta. Lopultakaan emme onneksi tiedä, kuka lopultakin on sekaisin. Ajoittain tulee mieleen, että ilottomuuden ihannoijia riittää maailmassa, eikä heikäläisiä halua kuitenkaan oikein arvostaa. Tasapainotteleminen lyijykynän nenässä ei tunnu oikein elämältä – rämähätävä nauru on elämää.

On näitä hurjasuisia naisia tietenkin ollut aina, mutta heidät on leimattu ylleisiksi. Kotiseudullani kerrottiin yhdestä, jonka kimpussa oli ratasillalla useampiakin humalaisia. Nainen halasi tokkurassaan puhelinpylvästä ja kyseli, että jokos tämä pitkä poika on saanut.

Henkinen hammasharja

Vilpittömiksi arvioimieni kommenttien ja kysymysten takia selitän, miksi myös romaaneja kannattaa lukea.

Hotakainen ottaa juuri tämän kysymyksen osiin uusimmassa romaanissaan ”Ihmisen osa”. Siinä esiintyy tyhjentynyt kirjailija, joka aiheiden puutteen takia ostaa rahalla kunnon naiselta, entiseltä nappikauppiaalta, tämän elämäntarinan. Nainen panee kaupan ehdoksi, että kirjailija selvittää sitten vain totuuden ilman mitään keksittyä liirumlaarumia.

Toisin tietenkin käy. Totuuden sijasta tulee ilmi totuus.

Niin on, että kun vakavaa tapahtumasarjaa eli esimerkiksi murhaa, sen tapahtumapaikkaa, tekijöitä ja motiiveja, pannaan selvittämään seitsemän poliisia, yhdeksän insinööriä ja yksitoista tuomaria, asiakirjoista ja oikeussalissa kuullusta ei selviä totuus. Se ei selviä koskaan.

Tavallisimmin tapahtumat ja tekijät selviävät hyvin, jopa ohi kaiken epäilyn. ”Totuus” on kuitenkin kuin teekkariryhmän selvitys, miksi tämä henkilöauto liikkuu maantiellä ja vastaa hallintalaitteisiin. Tuo totuus riittää monissa tapauksissa. Selvityksessä ei kuitenkaan mainita, että lapset itkevät kotona leipää, kun isä on törsännyt rahat autoon, eikä siinä kerrota, että vaimo potkii matkustajana pohjapellin mutkalle, koska hänelle on jäänyt paha pelko seitsemän vuotta sitten tapahtuneesta kolarista. Sekin jää kertomatta, että omistajan – perheenisän – yksityisautomyönteisyys johtuu kuin johtuukin mielen pohjalle kerrostuneista muistoista Datsun 100 A:n takapenkiltä lepikosta tanssilavan takaa.

Eihän tuo kuulu asiaan! Mihin asiaan? Ongelma on juuri tämä, mikä kuuluu asiaan.

Raamatunselitys on oppiaine. Sen nimi on eksegetiikka. Vaikka jättäisimme sikseen opinkappaleet, opinsaaneet eivät ole yksimielisiä siitä, mikä Raamatussa kuuluu asiaan. Televisiossa papit keskustelivat taas homoista. Tartuin salamannopeasti kaukosäätimeen. Minua rassaa, ettei kukaan yleensä mainitse, että kirjakulta puhuu hyvin julmia naiskentelemisesta (huoruudesta) ylimalkaan.

Jatkan kirjallisuudesta. Oli siis kiinnitettävä stereolaitteiden toinen lasilevy, joka tilattiin Tanskasta. Vietin itse sen ääressä pari tuntia enkä rikkonut paikkoja.

Sielullinen ohjaajani Lasse sattui kylään. Vuosikymmenien aikana muodostamani käsityksen mukaan hän tietää kaiken mm. moottoripyöristä ja kirjapainotekniikasta. Ensimmäinen mitali Päijänteen ympäriajoista taitaa olla 60-luvun alusta ja työnantaja oli nimeltään Tilgman.

Käytimme tunnin. Sitten nyppäsimme toisen, virheettömän lasilevyn irti. Kymmenen sekuntia siitä totesimme yhteen ääneen, että tuo parin sentin kulmapelti on korvattavasta eli vanhasta lasista repeytynyt. Kevyt kampeaminen teelusikan varsipäällä (malli Savonia), ja – lähti niin kuin kuppa Töölöstä, ja viisi sekuntia siitä lasilevy eli lasioven puolisko napsahti paikalleen.

Tämä kertomus oli puhdasta kirjallisuuden ja taiteen teoriaa. Joskus on hyvin vaikea löytää sitä kohtaa (osaa), joka on poistettava ylimääräisenä tai viallisena. Kaikki näyttää olevan kunnossa mutta ei vain toimi. Kun häkellyttävä taiteellinen oivallus on saatu, tulos on pelkkä. Laitteen, tässä tapauksessa vahvistimen, jossain tapauksessa romaanin ”plain sense” eli pelkkä merkitys on käsillä.

Bach kuulemma neuvoi poikiaan, että älkää koskaan kirjoittako kahta viulua, jos yksi riittää.

Näin toimien teksti on kuin nisunjyvä. Mieleen heitettynä se itää, kasvaa ja kantaa hedelmän. Kirjan lukenut ihminen on kuin optikolla käynyt. Hänellä on vaihtoehtoinen katselumahdollisuus.

Itseään ei voi löytää muualta kuin ulkoa. Itseään ei voi ymmärtää muutoin kuin pitämällä suunsa kiinni ja kuuntelemalla muita. Ellei yhtään ymmärrä itseään, lyö päänsä halki. Huomaan toistavani isoisia. Apollon temppelin oven päällä luki ”gnothi seauton”, tunne itsesi.

Tämän kirjoituksen tarkoitus oli kulttuurikritiikki. Sekä laitteissa että kirjallisuudessa ja taiteessa olemme oppineet väittämään keskeneräistä valmiiksi ja välttävää hyväksi. Itse en kirjoita hyviä kirjoituksia siksi, että tämän mittaiseen menisi kokemukseni mukaan noin 90 työpäivää. Ja se on pientä verrattuna runoihin.

Hyvä veli

Kuvassa esiintyy hyvä veli, itse asiassa kaksikin. Oikealla Seppo, joka täyttää tänään 60 vuotta. Virka-asuisena on isämme Kullervo. Muuten vain kuvassa huru-ukot Pekka ja Jukka. Takit Harris Tweed.

En ole selvillä sopimuksen yksityiskohdista, mutta saamani käsityksen mukaan 60 vuotta täyttänyt henkilö on velvollinen joko ampumaan itsensä tai luopumaan asianajotoimisto osakkaan asemasta. Ilmeisesti ratkaisu on tehty, koska Seppo Kemppinen kuuluu nyt olevan Borenius & Kemppisen neuvotteleva lakimies (of Counsel) lähes 30 vuoden osakkuuden jälkeen.

Kuva ja kirjoitus on tarkoitettu vakuuttamaan ne, jotka ovat epäilleet hyvä veli –verkostojen olemassaoloa. Meitä Kemppisiä alkoi tosin laskeutua Pohjanmaalta vasta 1963 erilaisiin lakimiestehtäviin Helsinkiin, mutta loppua ei ole näkyvissä. Minulle on kerrottu, että nuorempi poikani nauttii tätä nykyä kuukausipalkkaa mainitusta yrityksestä, jossa lienee lakimiehiä enemmän kuin sata. Osakkaita on puolen sataa. Kun itse olin siellä, osakkaita oli kaksi ja apulaisia samoin.

Toimisto täyttää ensi vuonna 100 vuotta. Verkkosivuilta havaitsin puuttuvan maininnan, että toimiston ensimmäisistä juristeista yksi joutui hullujenhuoneeseen ja toinen kuritushuoneeseen. Pappa Borenius päätyi sitten ensimmäisen maailmansodan jälkeen asianmukaisiin tehtäviin eräänä ammattikunnan kellokkaista.

Toimiston juristiluettelon sukunimet vaikuttavat hyvinkin tutuilta. Kun laskin toimiston arkistosta 1970 asiakkaina olleiden virkatuomareiden lukumäärän, se oli hämmästyttävän suuri. Jutut sinänsä eivät olleet häävejä. Tuomarit ovat yleensä sitä mieltä, ettei omia asioitaan pidä ajaa, vaikka kysymys ei olisi kummemmasta kuin kesämökkitontin lohkomisesta.

Toiminimi on eräänlainen symboli viime vuosikymmenistä. Boreniukset olivat oikeaa herrasväkeä ja tämä sukuhaara oli keskittynyt nimenomaan lakimiestehtäviin. Tarinan mukaan suku oli 1905 tai 1935 harkinnut sitä vaihtoehtoa, että omaksuisivat hyvin vanhan nimensä tai talonnimensä Lähteenkorva (Turusta). Hanke kaatui erään tädin huomautukseen, että muistuttaa liikaa makkaraa (korv). Kemppisistä taas on suorastaan vaikea löytää mainintoja ennen kuin isämme Kullervo alkoi mellastaa. Kansanrunouden tutkija Ivar Kemppinen ei tiettävästi ollut varsinaisesti sukua. Itse nimi mainitaan keskiajan puolella veroluetteloissa. Kuten olen ennenkin selittänyt, suku majaili herroja väistellen Savon ja Karjalan välisissä erämaissa, paitsi meidän, jotka nälkä ja kolera ajoivat Pietarin seudulle 1800-luvun alussa.

Suvun ja isoäitini suvun Veijalaisten keskeinen ammattitaito lienee ollut ryssän pettäminen kaupoissa. Sitä maksaisi tuskin vaivaa mainita, koska Karjalan kannaksella oli itsestään selvää varastaa puita naapurin hovin metsästä ja myydä märkiä sekahalkoja priima koivuhalkoina Pietarissa torilla.

Asianajajilla on huono maine. Se on osittain aiheellista. Puhuakseni erikoisaloista ja liikejuridiikasta, jotka tunnen, isojen ja pärjäävien toimiston loukku on ollut vanhastaan liiketoiminta päämiesten kanssa.

Kun yritän oikein tosissani keksiä jotain kaunista sanottavaa merkkipäivänä, niin tietääkseni tämä asia, josta muun muassa Heikki Borenius nuorempi (k. 1988) ja isäni olivat hyvän tarkkoja, on säilynyt muuttumattomana. Asianajaja tekee työnsä, ottaa kovan palkkion, ja poistuu takavasemmalle.

Palkkiot ovat käsittämättömän kovia. Käännekohta oli 1990-luvun pankkikriisi. Kun tehtävä on selvittää vakuutusyhtiön tai pankin konkurssi, siinä ei huudella tuntipalkkojen perään. Jos riita on kahden monikansallisen jättiläisyhtiön erimielisyys lääkeainepatenteista, tilanne on sama. Minulle on syntynyt sellainen käsitys, että veljeni on ollut paljonkin tekemisissä tuollaisten juttujen kanssa. Minun aikanani lääketehdas Orion oli merkittävä asiakas – erikoistunut väistelemään etenkin idänkauppaa harjoittaessaan brittien ja amerikkalaisten patentteja.

Valokuvassa näkee itsetyytyväisen näköisiä herroja. Siihen on hiukan aihetta. Myötäkäymisten kestäminen ei ole aina helppoa. Puheena olevassa ammatissa ei liioin ole helppoa olla hankkimatta vannoutuneita vihollisia. Parhaiten onnistuvat ne, joissa ei ole sankaritenoria eli pyrkyä parrasvaloihin.

Tämä ei ole puhe, mutta kohottava ajatus ei ehkä olisi paskempi. – Kun oma hillopurkki on sopivan täysi, on aika siirtyä säätiölain tarkoittamin tavoin yleishyödylliseksi. Tietääkseni näin on tapahtunutkin. Asioita ajetaan joskus ”pro bono” eli ilmaiseksi, asian takia.

Lisäksi etenkin näinä aikoina on kertynyt paljon kokemusta siitä, miten paljon vähemmällä pääsee viranomaisista ja mediasta, jos erinäisissä elimissä istuu henkilöitä, joilla on hermoa ja rohkeutta sanoa, että ei käy. Se onkin yksi asianajajan tärkeistä ohjeista. Muuten kävisi, mutta ei käy.

Echenoz

Ehkä rupean kirjoittamaan romaaneja, koska joku kommentoija sanoi, ettei oikeastaan ymmärrä, mitä tulee lukeneeksi nimeni alta verkossa, mutta ei ole niin väliksikään. Kuuntelevathan ihmiset musiikkiakin.

Henkeni salpautui. Siinä oli kaunokirjallisuuden määritelmä! Kukaan ei ymmärrä tekstiä eikä sitä, miksi hukkaa aikaansa lukemiseen, mutta lukee silti, kunnes ilmenee jotain kiinnostavampaa.

Jean Echenoz tuo mieleen Kari Hotakaisen, mutta on vielä parempi, ja se on kuulkaa paljon sanottu. Hotakainen on kirjoittanut yhtä ja toista, mutta se toinen on painavaa tavaraa. Häntä ei pidä sekoittaa kaksoisolentoonsa J. Tervoon, joka oli hänkin hyvä kirjailija, kunnes alkoi kirjoittaa huonosti.

Echenozin romaaneista on suomennettu kolme (Tammi). ”Zatopek”, joka nimestään huolimatta kertoo konstailematta ja jännittävästi juoksija Emil Zatopekin tarinan, on harvinaista romaanitaidetta. Ellei siinä olisi Tammen Keltaisen kirjaston kansipaperia, karvapersemiehetkin lukisivat sen mielissään.

Juuri tästä tuli Hotakainen mieleen. On todella mahdollista kirjoittaa niin hyvin, kirkkaasti ja ennen kaikkea lyhyesti, ettei lukija huomaakaan eikä ehdi pelästyä.

Echenozia koskevat kirjoitukset, joista ranskankielinen Wikipedian artikkeli on esimerkki, ovat riemastuttavia. Niissä kerrottu on kirjaimellisesti totta. Puhe on eräästä Ranskan kirjallisuuden arvostetuimpiin ja palkituimpiin kuuluvasta tyypistä, joka on tavattoman hyvin selvillä miltei lukukelvottomasta ”uudesta romaanista” (Claude Simon, Alain Robbe-Grillet) ja kaikista postmodernistisista kotkotuksista.

Mutta niitä ei huomaa, koska hänen kirjansa eivät ole edes pitkäveteisiä, vaikka juuri se on yleensä hyvän romaanikirjallisuuden tunnus.

”Pianossa” kertoo juoposta ja esiintymiskauhuisesta pianistista. Haltioiduin tällaisista jaksoista:” Hän laski lasin soittimen päälle ja jäi katselemaan koskettimia. Ei olisi mitenkään vaikeaa palata illan esityksessä sattuneisiin kahteen virheeseen, poimia jaksot erilleen, tutkia niitä, purkaa ne osiin kuin pienet rannekellot, kaksi pikkuista mekanismia, jotka vian löydyttyö kootaan uudestaan, niin että koneistot pelaavat seuraavalla kerralla. Muta totta puhuen minä olen soittanut sitä konserttoa riittävän monta kertaa. Ja sitten minua väsyttää.”

Puhe on Chopinin toisesta pianokonsertosta. Mutta ”Zatopekin” alkuosassa kerrotaan Emilistä ja loppupuolella Zatopekista. Kun hän oli ilmaissut käsityksiään Prahan kansannousun aikana, kaikki prahalaiset tiesivät, ettei hän todellisuudessa ole kunnon sotamies, vaan eversti, eikä Svejk, vaan Zatopek, vaikka olikin murskannut erään ennätyksen Budejovicessä. Tosin Emil piti oluesta.

Kun prokuristit eli valtaa pitävä komm. puolue oli päästänyt hänet uraanikaivoksilta ja puhelinpylväiden kuoppia kaivamasta, hänet siirrettiin lakaisemaan katuja ja tyhjentämään roskalaatikkoja Prahaan, mutta siitäkään ei tullut mitään, koska hänen ympärilleen kokoontui aina kansanjoukkoja hurraamaan, ja ihmiset kantoivat roskikset hänen puolestaan.

Kerrottu on totta. Juoksijasankari, jonka varhaisen uran uhkana olivat ”havumetsien miehet”, etenkin muuan Viljo Heino, sai V. Havelilta kaikki asemansa takaisin vuonna 1990 ja ehti sairastaa pitkään ennen kuin lopulta kuoli. Rouva, Dana, elää.

Romaanissa on mukana sekin tarina, että Emil kysyi elämänsä ensimmäisellä maratonilla eli Helsingin olympialaisissa matkan erikois- ja ennätysmies J. Petersiltä Hyrylän kääntöpisteellä puolessa matkassa, että anteeksi nyt kaiken aikaa, mutta kun minä en ole ennen tätä matkaa juossut, niin koskahan tässä ruvetaan pitämään vauhtia? Kun tahtoo käydä aika pitkäksi. Peters keskeytti ja pyörtyi ja Emil voitti toiseksi tullutta monta kilometriä.

Tarinassa on Kafkaa se ajatus, että oikeastaan urheilua inhonnut Emil piti kivun tunteesta ja halusi aina kokeilla sitä. Muutoin hän oli kiltti ja aurinkoinen – Svejk – ja oli aina valmis myöntämään, ettei hän ole kyllin älykäs osatakseen juosta ja hymyillä samanaikaisesti. Hän ei myöskään välittänyt ymmärtää, kun hänelle todistettiin joka taholta, että hänen harjoitusmenetelmänsä ovat epätieteellisiä, virheellisiä ja vahingollisia ja johtavat kahdessa vuodessa kuolemaan.

Helsingissä 1952 Paavo Nurmi myi hänelle Mikonkadun kaupastaan hirvittävään kiskurihintaan paidan, joka oli niin huonoa tekoa, ettei sitä voinut pitää.

Testisäätiö

Sanotaan nyt selkeästi, että kuluttajan kannalta, tavaroita ja palveluja ajatellen, huikein apuneuvo on Saksan testisäätiö, Stiftung Warentest www.test.de

Säätiö on perustettu 1964 liittotasavallan päätöksellä tukemaan ihmisiä hakemalla mahdollisimman objektiivisia tunnuslukuja ja kriteereitä tavaroiden ja palvelujan hyödyllisyydestä, käytettävyydestä ja ominaisuuksista ympäristöön nähden (Umweltverträglichkeit).

Lisäksi säätiön tehtävänä on antaa kansalaisille ohjausta taloudenpidossa, terveydessä ja suhtautumisessa ympäristöön.

Niinpä hyödyllisten ja hauskojen härpättimien ohella esitellään yleiskatsauksin ja yksityiskohdin muun muassa säästämistä, sijoittamista ja vastaavaa.

Säätiö julkaisee lehtinä ja verkkosivuillaan kestotestejä esimerkiksi eri osakesijoitusstrategioista, asuntolainoista ja niiden koroista, vakuutuksista ja verovähennyksistä.

Koska työ on tehty saksalaisen pikkumaisesti mutta verkkosivut ovat selkeitä ja taulukot huolella laadittuja, tulokset vaikuttavat erittäin uskottavilta.

Kirjamarkkinoihin verrattuna tässä on käytännön esimerkki sähköisen median ylivoimasta.

En oikein keksi esimerkkiä ihmisestä, joka ryhtyisi opiskelemaan tällaisia asioita ilman selvää, henkilökohtaista tarvetta.

Kun vakuutus ja verotus eivät ole kotimaisia asioita, tyydyn kertomaan, että ostin digikameravertailun. Ne tosiaan maksavat – 40 sivua pdf:ää kameroista maksoi 3 euroa, jonka pystyi maksamaan luottokortilla; maksuvaihtoehtona on myös toimiva käteismaksujärjestelmä omalta suomalaiselta pankkitililtä.

Useimmat joulun jälkeen tässä blogissa olleista kuvista on otettu Panasonic Lumix GF 1 –kameralla, enkä voi kieltää, etteikö kiinteäpolttovälinen ”Pancake” kiinteä 1:1.7/20 miellyttäisi minua hirvittävästi. Zoom 14-140 on ylihintainen, mutta juuri niin hyvä kuin kameralehdet väittävät.

Saksalaisten kuluttajavertailusta kävin läpi kaikki 30 arviointia ja arvosanaa. Muutaman kuukauden käyttökokemuksen jälkeen en ole mistään kohdasta eri mieltä. Minulla ei ole vertailukohtaa eikä siten kanttia sanoa, onko tämä parempi vai huonompi kuin jokin Canon tai Nikon, mutta 600 euron paketti, johon tuo pieni kiinteä objektiivi sisältyy, on varmaan markkinoiden parhaita ostoksia, kuten saksalaiset sanovat.

Siinäkin saksalaiset ovat oikeassa, että vaihtolinssikameraa eli järkkäriä (DSLR tai SLR) ei pidä hankkia, jos voi olla ilman. Rahaa säästyy ja kuvat ovat parempia, jos käyttää keskihintaluokan kiinteälinssisiä.

Ehkä edes tällainen valtava testauskoneisto ei korvaa käyttäjän itsetuntemusta. Olisi hauska, jos voisi lähettää sormenjälkensä ja saada räätälöidyn testin. Toisaalta se ei ole lainkaan hauska ajatus, joten se siitä.

Siis: nuorehko henkilö, joka haluaa ottaa kivoja kuveja, jos sattuu olemaan selvin päin, tarvitsee aivan erilaisen kameran kuin esimerkiksi minä, joka olen valokuvannut koko elämäni, aina vailla mainittavaa menestystä, mutta kumminkin niin että syvyystarkkuudet ja salaman ohjeluvut ovat selkäytimessä.

Rikas ja höperö – suosittu yhdistelmä – voi hyvin ostaa jonkin Mersun tai Bemarin ja käydä sitten sillä seurakunnan bingossa. Esimerkiksi ottamissani kameroissa on toisin. Reteällä kameralla ei saa kuvia. Liian moni vipstaaki on todennäköisesti vinossa. Isommat järkkärit on tarkoitettu ammattilaisille ja kestämään vaikka julistekokoa. Normaali käyttäjä pyörittää valokuvia verkossa tai teettää niistä kymppikopioita. Aivan ihmeen hyviä kojeita tuohon tarpeeseen ovat hyllyt väärällään.

Liitän tähän neuvona itse kokeilemani asian. Verohallituksen verkkopaikka www.vero.fi on ihmeen hyvä ja hyödyllinen. Olen myös saanut erittäin hyvää palvelua verovirastosta, Espoossa. Aivan suurenmoisesti toimi Valtiokonttori, kun halusin tehdä hiukan laskelmia eläkkeestä ja ansioista. Perustiedot löytyvät verkosta ja puhelimeen vastataan. Laskelmat eri vaihtoehdoista tulevat kuin apteekin hyllyltä. Ja kohtelu on ystävällistä.

Tausta: normaali lakimieskoulutus ei auta pitkällekään henkilöverotuksessa eikä varsinkaan eläkelainsäädännössä.

Kuuluttaja

Mainitsin hiljan ohimennen Kuluttaja-lehden. Otsikon kirjoitusvirhe on tahallinen, lapsellisuutta. Yritän kiertää lapsuuteni pelon. Silloin ilmestyi muistaakseni Kuluttajain lehti, joka oli kommunistien tai ainakin osuuskaupan julkaisu. Sellaisia ei katseltu K-kauppiasperheessä.

Tosin Fogelbergin sarjakuva ”Pekka Puupää” käytiin lukemassa lehdestä naapurissa. Tuon vanhan (perustettu 1917) lehden jatkaja oli ”Me”, jossa kiinnosti Tape Koiviston ”Mämmilä”. Sen otti sitten omakseen Hesarin läpyskä.

Tämä on mainos (ambush marketing). Nykyinen ”Kuluttaja” on Kuluttajaviraston julkaisema painotuote vailla mainoksia. Vuositilaus on 30 euroa.

Maksoin ja ensimmäisen numeron mukana tulivat tunnarit verkkoon, jossa on jotain 30 – 40 testiä. Verkossa avoimina olevien testien perusteella vähättelin viimeksi toimintaa. Olin väärässä. Lehti ei uppoudu testien teknisiin yksityiskohtiin, jotka tarkemmin ajatellen ovatkin tarpeettomia. Eri ominaisuudet pisteytetään jämptisti. Matkapuhelimet: perusominaisuudet, ergonomia, kannettavuus, kestävyys, käyttö puhelimena, äänenlaatu, käyttö heikossa kentässä, käyttömukavuus, akku, viestit, kuvatoiminnot, musiikkisoitin, Internet-toiminnot, selain, sähköposti, akku, synkronointi tietokoneen kanssa. Kumma kyllä Nokia N97 voittaa neljällä pisteellä Apple iPhone 3G S:n (3,5 pistettä). Synkronointi on ratkaiseva ero, vaikka podin perusominaisuudet ja selain todetaan paremmiksi.

Rouva luki lehdestä kiihtyneenä vertailun ”vihreät teet”. Totesimme myös että ympäristöystävällisissä pesuaineissa oli vahingollisia aineita. Minä en ollut liioin tiennyt, että on välttämätöntä pestä kirjopyykki välillä 60 asteessa. Hiki ei lähde kylmemmässä, vaikka paska lähtee.

Omasta laiskuudestani johtunut mysteeri oli energiansäästölamput. Testaajat olivat nyt muun muassa naksutelleet eri lamppuja päälle ja pois 15 000 kertaa kutakin ja ilmoittivat erikseen syttymisajan ja syttymisajan hidastumisen lampun ikääntyessä, sekä tietysti valovoiman.

Tulos oli tämän lehden tiedoissa tavallinen. Hinta ja laatu eivät ole missään käsitettävässä suhteessa toisiinsa. Jokin Osram, Philips ja GE ilmoittamat samat tehot, mutta hintahaitari on jopa yli 200 prosenttia ja lehden ilmoittamat ominaisuudet ovat ihan eri asia. Jokin halpa tuote voi olla joka suhteessa parempi kuin paljon kalliimpi.

Lehden sävy on hillitty ja asiallinen, ja lukijan oletetaan ymmärtävän jotain itsekin. Televisioista kerrotaan liitännät ja lukuisat ominaisuudet, mutta luettelon alussa lukee, että eri koneiden kuvan laatu ei vaihdellut ihmeemmin. Siinä meni siis myyjien pääargumentti. Tietokoneen näytöt tekivät kaikki tehtävänsä. Erot olivat pieniä, ja nämä erikoislehtien ja erikoismiesten rakastamat vasteajat millisekunneissa ovat mukana, mutta käyttöönotto, mukavuus ja painikkeet saavat suuremman painon.

Taustalla on addiktioni amerikkalaiseen Consumer Report –lehteen ja sen verkkosivuihin. Heillä on toisen kertaluokan resurssit mutta sama asiallinen henki. Ja kun tutkitaan ja listataan autojen korjaamokäyntien lukumäärä, ja autoja on miljoona kutakin merkkiä, tulos alkaa kuulostaa vakuuttavalta.

Amerikkalaiset perusvehkeet vain ovat kattiloista kahvinkeittimiin yleensä merkiltään tai malliltaan sellaisia, ettei niitä tunneta meillä ainakaan kulmakaupassa.

Tämäkin kirjoitus on moraliteetti, vanhan äijän jupinaa. Sinänsä ymmärrettävistä syistä kuluttamista eli hermostoperäistä tavaran ostamista kiitellään, kehutaan ja kannustetaan häpeämättömän julkisesti.

Kannattaisi joskus ajatella, kuka kuluttaa. Minusta on perusteltua pitää tuttua, luullakseni aika maltillista elintasoa, ja ajatella edelleen, että säästäminen on hyve. Suotuisassa tapauksessa Osuuspankki panee rahoja, myös minun vähäisiä rahojani, tuotannolliseen toimintaan. Tiedän sen vaikuttavan jollain pienellä osalla kurjuuden torjumiseen eli yleiseen hyvinvointiin.

En ole koskaan omistanut muita arvopapereita kuin puhelinosuustodistuksen. Syy voi olla se, että olen joutunut nostelemaan ns. asiantuntijoita sijoitustoiminnan suosta ja ainakin neljän suurpankin saattohoitoon.

Perse on korvannut aivot, ja sellainen vertauskuvallinen elin kuin sydän on ajoittain kateissa. Toisin sanoen se, mitä kulloinkin arvellaan henkilökohtaiseksi mukavuudeksi, on tärkeintä maailmassa. Milloin näemme ensimmäisen mainoksen pehmustetusta ruumisarkusta? En tarjoudu testaamaan.

Menestystarina Venäjä

Kulttuurihistorian luentosarjani ”Normaaliuden normittaminen” (Pha 1) alkaa Turussa tänään. Asia edellyttää alustamista siinä kuin kovalevyt ja muistikortit.

Puhun enemmän esineellisestä kulttuurista kuin aatteista. Mielestäni on paikallaan painottaa kauppaa, koska kauppakeskukset keräävät ihmisiä ja tavaraa, ja vaihtoon menee hyvin paljon sellaistakin, mistä ei makseta hintaa.

Tärkeitä paikkoja ajatellen hyvin keskeinen elementti on se toinen: vesi. Merivesi yhdistää enemmän kuin erottaa. Makea vesi, maapallon vaikein ongelma, on välttämätöntä ihmisille ja eläimille.

Vanhastaan merkittävät kaupungit rakennettiin suolle niin kuin Rooma tai Pietari, tai sopivan matkan päähän purjehduskelpoisen joen suistosta niin että pahimmat rosvot eivät päässeet yllättämään. Sellaisia kaupunkeja ovat Pariisi ja Lontoo.

Aikaisemmin tapasin huomauttaa alkuun, miten maailmankaupalla ei ole ollut monta polttopistettä, vaikka globalisaatio alkoi kolme tuhatta vuotta sitten. Aleksandrian pudottua maailman mahtavin kaupunki oli Konstantinopoli, mutta 1453, Kristuksen maailmanajan päätyttyä, maapallon johtajuudesta kilpailivat varhaisempi Genova ja myöhempi Venetsia. Kahden kaupan voitti kolmas, Brügge, jota seurasivat nopeasti Antwerpen ja Amsterdam. Voimavaroiltaan mahtavin valtakunta, Espanja, kukoisti vain hetken, sairastui hyperinflaatioon Amerikasta varastetun kullan takia, ja putosi kuin hattu naulasta. Jäljelle jäi musta, pölyinen Espanja, joka ei ole vieläkään kokonaan poissa. Pohjavesi on nimittäin käymässä vähiin.

Vähäpätöinen merirosvovaltio Englanti tuhosi Espanjan sotalaivaston ja eurooppalainen alusmaa ”Yhdistyneet maakunnat” (Hollanti) otti haltuunsa kaupan ja kuljetuksen.

Sellaiset sanat kuin ”Ranska” ja ”Englanti” ovat myöhäisiä konstruktioita, eikä Saksaa ja Italiaa ollut valtioinakaan olemassa ennen 1800-luvun loppupuolta.

Miksi kolmikymmenvuotinen sota käytiin, tai oikeastaan miksi se kesti niin kauan, on suosittu aihe historian seminaareissa. Siellähän mellasti sodassa meikäläisiäkin, toisella puolella Tonavan. Vastaus on Ranska – ei Kanada, kuten ”Kummelissa”. Ranskasta tuli johtava maailmanvalta.

Idässä oli väkiluvultaan ja pinta-alaltaan vielä suurempi valtio, koko Euroopan ihme. Se oli Puola-Liettua. Aivan omin voimin tämä loistava kuningaskunta onnistui kuitenkin toimittamaan itsensä sellaiseen ahdinkoon, että Iivana Julman oivallisen perustyön jälkeen Venäjän tie nousuun oli avattu, ja se tie kävi, kuten aina myöhemminkin, Liettuan ja Puolan runneltujen ruumiiden yli.

Voi olla, että suurvallan ikä on 300 vuotta. Englanti oli. Ranska oli. Pyhä roomalainen keisarikunta oli. Yhdysvallat osoittaa yhä selvempiä hajoamisen merkkejä. Kiina, joka on tässä jätetty muutoin tarkastelusta syrjään, oli rikkauden, teknologia ja kulttuurin ylivoimainen suurvalta 1200 – 1500, ja sulkeutui sen jälkeen.

Samalla paikalla oleva saman niminen valtio yrittää nyt taistella luonnonvoimia ja luonnollisia voimia vastaan. Pahin ongelma ei ole väestönkasvu, vaan vesi energian lähteenä, kuljetusväylänä ja juomavetenä.

Koska Venäjä nousi maailmanvallaksi Pultavan voitollaan 1709 ja keisarikunnaksi 1721, tämä ennustus tarkoittaa, että Venäjä lopettaa toimintansa lähivuosina.

Surullinen ajatus. Oli se keisarikunta vailla vertaa. Napoleonin sodissa Venäjän joukot hyökkäsivät Alppien yli ja karvalakkimiehiä liikuskeli Pariisissa. Keisarikunnan hyvin alkanut teollistuminen jatkui eräiden häiriöiden jälkeen 1930-luvulla, kun valtaistuimella oli Josif I Julma, ja hänen kuollessaan valtio oli horjuttanut vakavasti Yhdysvaltain asemaa ja itsetuntoa (taitavasti anastettu ydinase; menestys avaruudessa; vanhanaikainen mutta tehokas armeija). Melkein sata vuotta se oli tuottanut maailma merkittävintä kaunokirjallisuutta ja musiikkia, mutta ei tuota enää.

Kuten havaitaan, en anna aatteille minkäänlaista merkitystä silloin kun ne eivät nouse omalla voimallaan, kuten nationalismi nousi. Kyllä maailma puhetta vetää, ja viita paskaa.

Tämä hahmotelma on vain eräänlainen peitepiirros, sillä suurikin keskus tarvitsee ympärilleen verkoston, asiakkaita tai esimerkiksi ryöstettäviä.

Oletko hullu?

Otsikon kysymys, muodossa ”olenko hullu”, tulee mieleeni noin viisi kertaa viikossa. Lohtua suo tuttujen psykiatrien mielipide, jonka mukaan tuo epäily on kohtalainen todiste mielenterveydestä. Hullut ovat omasta mielestään kovasti viisaita.

Molemmissa tölkeissä on kuulia, toisessa (A) 80 sinistä ja 20 punaista, toisessa (B) 80 punaista ja 20 sinistä. Tölkkejä on ravistettu niin että kuulat ovat aidosti satunnaisessa järjestyksessä.

Kokeen johtaja nostaa pallon kerrallaan koehenkilön nähtäväksi, aina samasta tölkistä, jota koehenkilö ei näe. Kuinka monen pallon jälkeen koehenkilö arvaa, kummasta tölkistä palloja nostetaan?

Koe on tietenkin triviaali eli tyhjänpäiväinen. Kysymyksessä on random sample eli otos. Päässälaskun mukaan intuitio on oikeassa. Viisi kuulaa on todennäköisyys 0.5 eli voi arvata sen värin mukaan, jota on pöydällä 3 tai useampia kuulia päävärin tölkkiä.

Tasoltaan ja asioiltaan epämiellyttävän epätasainen television ”Prisma” lähetti mielenkiintoisen ohjelman, jossa säädyllisyys oli säilytetty, vaikka kysymys oli, kuka näistä ihmisistä kärsii mielenterveyden häiriöistä. Vastaajina oli paneeli ammattilaisia, jotka tietenkin joutuivat kylmiltään arvioimaan muutamia potilaita. Osa tuli laitoksista varman (siis lääkäreiden ja omasta mielestään oikean) diagnoosin kanssa, jotka ei kerrottu paneelille. Osa oli täysjärkisen kirjoissa, kuten itsekin olen.

Pallot purkissa oli todellisuudessa testi, jolla mitattiin koehenkilöiden päätöksentekoa. Kävi ilmi, että muutamat ihmiset esittivät kylmän rauhallisesti arvauksen yhden pallon nähtyään, ja muutamat jännittivät ja hermostuivat silminnähden.

Asiaan ei palattu, mutta arvaisin itse, että jotkut terveet koehenkilöt alkavat neljännen kuulan nähtyään pelätä, että luulevatkohan nuo minua hulluksi. Kun kyse oli televisio-ohjelmasta, oli tietysti paikallaan sivuuttaa riskiarversio ja addiktio, jotka ovat luullakseni persoonallisuuden piirteitä, pahimmillaan sairaalloisia.

Se oli kerran se sellainen renkikin, joka kaivoi lapiolla kilometrin veto-ojaa päivässä, jopa kallion läpi. Kun isäntä lähetti tämän ihmemiehen perunakuoppaan erottelemaan hyvät ja huonoksi menneet perunat eri laareihin, mies katosi päiväkausiksi. Isäntä löysi hänet sitten sieltä perunakuopasta itkemästä peruna kummassakin kädessä, eikä työ ollut päässyt edes alkuun: ”Kun minä en osaa valita!”

Näissä blogikeskusteluissa tulee aika usein mieleen ns. kognitiivinen poikkeama (bias). Joskus tulee ala-asteen ongelmia – ”punaisen terrorin 1918 aiheutti xxx”.

Väite on muodoltaan epäuskottava. Historiassa syitä on tavallisesti useita ja ne vaikuttavat puroina: A lisäsi B:n vaikutusta, C ja D vaikuttivat, mutta E, joka voimisti F:ää G:n lievennyksestä huolimatta, teki mahdolliseksi syyt H, I ja J.

Harjoittelin tätä, kun aion kuluneella viikolla eräänä iltana erota kirkosta. Homoista keskustelevat vetivät niin avointa valtapeliä niin selvästi valikoiduin tiedoin mm. käyttäytymisen perinnöllisistä syistä ja Raamatun tulkinnasta, että kirottuani hengessä piispat ikuiseen kadotukseen siirryin lukemaan hyödyllisiä väkivaltasarjakuvia (Tex Willer).

Tietojen valikointi on yksi esimerkki kognitiivisesta poikkeamasta, joka siis on omiaan johtamaan virheellisiin väitteisiin.

Esimerkkini muistuttaa Bayesin todennäköisyyttä. Olemme kyllä aina tienneet, että ”todennäköisyys” tarkoittaa kahta aivan eri asiaa, todennäköisyyttä riippumatta omista käsityksistämme ja uskomuksemme astetta. Edellistä on todennäköisyys, että nopan heittäminen tuottaa kuutosen. Jälkimmäistä on esimerkiksi ilmaston muutos. Oikeudellinen päättely kuuluu jälkimmäiseen ryhmään, ja siksi ”varmuus” ei tarkoita varmuutta.

Lisätieto parantaa uskottavuutta – tuomareiden kanta vahvistuu, kun todistajien kertoman jälkeen laboratoriotutkimukset viittaavat samaan suuntaan.

Esimerkki purosta (riippuva todennäköisyys) on tuttu juttu moskovalaisesta tilastotieteen professorista, joka viitaten laskelmiinsa ei mennyt pommisuojaan. Eräänä yönä hän silti istui siellä ja sanoi: ”Moskovassa on 7 miljoonaa ihmistä ja yksi elefantti. Viime yönä fasistit osuivat siihen elefanttiin.”

Intti

Poliittinen taho ja sotilastaho aikovat näemmä kalistella sarvia asevelvollisuuden lopettamisesta ja säilyttämisestä. Keskustelu tuskin johtaa mihinkään, koska kannattajat eli asevelvollisuuden puoltajat tulevat viittaamaan käteisen rahan puuttumiseen. Nykyinen järjestelmä on ainakin näennäisesti halpa.

Vastustajat sanovat, että halpuus ei ole totta. Pojat menettävät opiskeluvuoden tai kaksi.

”Lévee en masse” ei oikeastaan tarkoita kansannousua vaan yleistä velvollisuutta tarttua aseisiin isänmaan puolesta. Rappeutunut Ranska pystyi tuolla uskomattomalla keinolla pelastautumaan vannakumouksen vihollisilta, ja Napoleon onnistui keräämään kolme suurta armeijaa, jotka tuhottiin toinen toisensa jälkeen taisteluissa.

Viestin otti kuljettaakseen Preussi, vuodesta 1871 nimellä Saksa. Aivan selvästi, lähes vastaansanomattomasti Saksa kykeni aggressiiviseen ulkopolitiikkaan ja sitten tehokkaaseen sodankäyntiin hyvän asevelvolliskoulutuksen ja vielä paremman aliupseeriston takia.

Upseereista ei ole niin väliksi. Kunhan eivät sotkeudu jalkoihin.

Joka epäilee väitettäni, miettiköön jo yhden kaupungin (Louvain) polttaneen saksalaisen jalkaväen etenemistä kohti Pariisia 1914 – päivämarssi 40 – 50 kilometriä, täyspakkaus, 5 km/h.

Venäjä ja Neuvostoliitto toteuttivat asevelvollisuuden ilman koulutusta. Tuloksista sai nauttia mm. Suomi Talvisodassa. Eräin paikoin Suomen valloitusta oli yrittämässä joukkoja, jotka eivät olleet harjoitelleet edes kovilla panoksilla. Pohjoisrintamalla, jonka taistelutehtävä oli varmistaa asemat lähellä Ruotsin malmivaroja eli Tornion seudulla, oli ilmeisesti sotilaspuvussa ihmisiä, jotka eivät tienneet, kummasta päästä kivääri paukahtaa.

Armeija voisi ehkä kavaltaa muutaman sotasalaisuuden. Etenkin elektroniikkateollisuuden nousulla on 1970-luvulta alkaen paljonkin tekemistä armeijan kanssa. Sähkö- ja radioteekkarit sijoitettiin yleensä viestiin ja jätettiin ilman upseerikoulutusta, koska eräät muut asiat olivat asevelvollisillekin tärkeämpiä. Viisas veljeni oli yksi heistä.

Tuo viesti on erikoistapaus. Molemmat poikani ovat lusmuilleet itsensä eroon RUK:sta siitä huolimatta, että asevelvollisuus sujui erittäin hyvin, myös fyysisesti, sissikomppaniassa ja muualla. Syy oli korkeakouluun pyrkiminen ja tarkoitusperät tavoitettiin. Opintopaikan saaminen taitaa olla asevelvollisilla yleinenkin huoli.

Juristikollegoistani tiedän vain yhden, jolla on ollut kokemus ja koulutus kansainvälisiin sotatuomaritehtäviin. Poliisitoimista vieraalla maalla kerrotaan kiitettävästi mutta myös olennaisista tuomarin tehtävistä ei juuri mitään.

Myös kansainvälisen rikosoikeuden sotilaspuoli tulee yhä tärkeämmäksi ja vaikeammaksi. Vertailu siviilipuolen hoitamaan Ruandan kansanmurhaa koskevaan juttuun, jota ei voi kiittää mistään, saattaa tehdä asian ymmärrettäväksi. Suomalaisia toimii kriisialueiden kansainvälisissä tehtävissä jatkuvasti. Tarvittaisiin myös tuomioistuimia.

Suomalaisilla on erikoisen huono rekordi vuosilta 1918 ja 1944 ”sotalakien” soveltamisesta. Nyt tilanne alkaa olla toinen. Sotilasasioihin perehtyneille juristeillekin alkaisi olla käyttöä.

Minulla olisi oma ehdotus puolustusvoimain johtoherroille, joiden omista kyvyistä minulla on erittäin korkea käsitys.

Ottakaa käyttöön etäasevelvollisuus. Alkeis- ja kenttäkoulutus on välttämätöntä. Sen jälkeen 75 prosenttia asevelvollisten ajasta menee kuulemme hukkaan nyt niin kuin aina ennenkin.

Nykyinen tekniikka tekisi tällaisen järjestelyn mahdolliseksi ja voisi tuoda myös lisää mielekkyyttä kertausharjoituksiin. Maakuntayliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa opetetaan tyhjeneviä varuskunta-alueita ajatellen kiinnostavia asioita, kuten vammojen hoitoa, rakentamista, tietojärjestelmiä, tiedon keräämistä, muokkaamista ja tallettamista…

Ehdotuksen teen hyvästä sydämestäni. En ole unohtanut, että nuoret miehet ja nykyisin tiettävästi hyvin monet naiset ovat aitoja patriootteja, ja syystä tai toisesta sodan rikkomat kouluttajat pitivät 1960-luvulla tärkeimpänä tehtävänään osoittaa mahdollisimman kovakouraisesti, että asevelvollisuuden suorittamisen on oltava pelkkää kärsimystä ja luulojen karistamista.

Joku saisi miettiä myös reserviupseeritoimintaa. Meillä alkaa olla pätevää, armeijan käynyttä väkeä, jotka komeilevat korpraalin arvolla.

Tämän talven lumet

Kaunialan sotavammasairaalassa ei näy aseita, mutta aseiden uhreja näkyy.

Sanoin eilen, etten rupea chattaamaan pyssyistä.

Tuntuu kuitenkin tarpeelliselta jatkaa huomautuksella. Ehdotettu kielto ei olisi perustuslain vastainen. Näin kuului joku sanoneen.

Ymmärrän erittäin hyvin, että kilpa-ampujat ovat kauhuissaan.

Nyt on otettava tupakka ja viina esiin. Siis kuvaannollisesti. Suomen perustuslaissa ei sanota, että ihminen saa tehdä mitä tahansa, ellei sitä ole erikseen kielletty. Heikommat laintuntijat luulevat, että tuo olisi Yhdysvaltain perustuslain lähtökohta.

Amerikkalaisen perinteen voisi ehkä kuvailla sanomalla, ettei ihmisen toimintaa saa rajoittaa, ellei tuota toimintaa ole kielletty laissa tai ellei se ole selvästi vaaraksi muille ihmisille tai yhteiskunnan elintärkeille järjestelmille.

Viimeksi mainittu tarkoittaa, ettei kansalaisvapauksiin kuulu oikeutta irrottaa ratakiskoista muttereita verkon painoiksi.

Euroopassa ajattelutapa on toinen. Kukaan ei saa kävellä omin luvin tähän huoneeseen ja käydä pitkäkseen. Sen kieltää kotirauha. Poliisi saa tunkea sisään ja viedä tämän tietokoneen, mutta vasta ilmoitettuaan minulle syyn, jonka on oltava perusteltu epäily rikoksesta. (Suomessa siis ei ole näitä pakkohöpötyksiä, jotka tunnetaan amerikkalaisten elokuvien pidätystilanteista.)

Poliisille ei riitä perusteluksi ”epäillään rikoksesta”. Minulla – jokaisella – on oikeuksia poliisia vastaan. Jos poliisi sanoo: epäilemme että näppäimistö on näpistetty, minä osaisin vastata, että epäily näpistyksestä ei riitä perusteeksi kotietsintään eikä takavarikkoon.

Opetamme nuorisolle, että joskus on oikeus vääryyttä vastaan ja joskus oikeus oikeutta vastaan. Joskus on vääryys vääryyttä vastaan.

Tupakkalaki ei ole perustuslakiongelma. Laki on mielestäni nykyisellään tarpeellinen ja oikeudenmukainen. Kukaan – minä – ei saa vaarantaa toisen terveyttä altistamalla tätä tupakansavulle eli tupakoimalla missä sattuu.

Alkoholi ei ole perustuslakiongelma. Lapsilla on tietenkin kaikki ihmisoikeudet, mutta he eivät saa juoda viinaa. Perusteet ovat lähinnä terveydellisiä ja nähdäkseni täysin uskottavia.

Sotien välisen ajan kieltolaki olisi luullakseni nyt perustuslain vastainen. Alkoholin haitat eivät riittäisi täyskiellon perusteeksi. On – paljonkin – ihmisiä, jotka käyttävät alkoholia mutta eivät vaaranna sillä toisten terveyttä eivätkä perushyvinvointia.

Jos minä haluaisin juoda viinaa aamusta iltaan, ei se kuuluisi viranomaisille. Vaikka joisin itseni sairaalakuntoon, sairaalat ovat velvollisia hoitamaan minua aivan samalla tavalla kuin itsemurhaa (muulla keinolla) yrittäneitä. Sellainen juominen on sairaus.

Aseiden kontrollointi on lainsäätäjän asia, ja lisäksi keskeinen. Tästä valllitsee kai lähes yksimielisyys täältä Texasiin. Kun puukon kantamisesta annettiin säännökset, jotkut katsoivat vapaan miehen (ei siis naisen) oikeuksia loukatun. Puukko työkaluna hoidettiin nopeasti eikä asia ole kiinnostanut juuri ketään vuosikymmeniin. Yli sata vuotta aikaisemmin kaksintaistelut oli kielletty, vaikka eräs joukko – eräs sääty – piti niitä perinteisenä oikeutenaan, ja jotkut ajattelivat, että toisen surmaaminen kaksintaistelussa on lieventävä asianhaara.

Samalla tavalla kuin auto, ase voi olla vaarallinen. Säännösten antaminen näiden, autojen ja aseiden – ja esimerkiksi lukemattomien kemikaalien ja monien elintarvikkeina kaupiteltujen valmisteiden käytöstä – on normaalia. Samalla tavalla kuin lainsäädäntö kieltää sarjatuliaseiden käytön urheilutarkoitukseen, se voi kieltää tietynlaiset pistoolit.

Eli puheena oleva kysymys ei ole perustuslakiasia vaan lainsäädäntökysymys. Ja muuhun en ota kantaa.

Luger

Olympiauutisesta kävi ilmi, että yksi kelkkailu-urheilun kelkoista on englanniksi ”luge” ja ranskaksi ”luge”, jolloin kelkkailija on ”luger”.

Suomentajat tietävät, että pistoolin nimitys ”Luger” on syytä kääntää englannista suomeksi ”Parabellum”. Eri puolille maailmaa paljon käytetty nimi Luger on keksijän sukunimi samalla tavalla kuin Mauser ja Walther, Lahti, Degtarjev ja Kalashnikov. Aseissa riittää henkilönnimiä, jotka tunnetaan kaikkialla maailmassa, sellaisia kuin Colt ja Smith ja hänen hyvä ystävänsä Wesson, joilta yrityksen osake-enemmistön hankki omistukseensa herra Oliver Winchester, jolla oli kokemusta alalta.

Patenttioikeuden historiassa tuliaseista vaietaan häveliäästi. Silti Aimo Lahden kahden muun henkilön kanssa konstruoima Suomi-konepistooli KP/-31 voi olla keksintöjemme historian etevin saavutus, ellei sitten sovita, että se olisi entisen Ab Lukko Oy:n valmistama lukituslaite tuotenimellä Abloy.

Olemme aikaisemmin, joitakin vuosia sitten, maininneet tavaramerkkioikeuden yhteydessä ilmiön, jota kutsutaan vesittymiseksi (dilutaatio, muuttuminen geneeriseksi). Suomalaisen luentotilanteen perusesimerkit ovat heteka, alun perin Helsingin teräaskalusteen metallisänky, ja mono, alkuaan kauppias Monosen 1926 lahteen perustaman Lahden Saapikas- ja Lapikasteollisuus Oy:n valmistaman hiihtojalkineen nimi. ”Mono” liittyy tietysti muun ohella norjalaisten suomalaisten raivoksi mokoman Holmenkolleninsa takia kilpahiihtoon tuomion ns. kiintositeiden historiaan. Murtomaahiihdossa, jota kai sanotaan nyt maastohiihdoksi, mikä tahansa lapikas ei kelpaa.

Tulin kyselleeksi nuorilta – kansakunnan valioilta – ja ihmeekseni ”mäystin” oli heille sananakin tuntematon. Ei sillä, omanakin armeija-aikanani, josta on kotva vierähtänyt, hikilaudoissa oli mänttiremmillä (siannahka) konstruoidut kantasiteet. Mutta Raatteen tien miehillä, jotka käänsivät suksensa valmiiksi tulosuuntaan ahdistellessaan hirmuisesta metsästä käsin puna-armeijan urheita poikia, oli suksen siteinä mäystimet eli suksen päläkseen taidokkaasti koverretun reiän läpi vedetyt nahkaremmit.

Olkoon niin. Nyt kolmeakymmentä lähestyvillä oli muistaakseni huopatossuystävälliset vaijeriviritykset pienenpienissä suksissaan.

Ne sai jalasta potkaisemalla ja jalkaan astumalla. Hiihtäminen vaatikin sitten taitoa, etenkin ylämäessä ja varsinkin ahkiota vetäessä.

Vielä minun aikanani suksia valmistettiin kotiteollisuutena maakunnissa. Meillä päin vimpeliläiset olivat maineessa, pohjoisempana haapaveteläiset. Sitten tulivat sälesukset ja totesin Urheilun Pikkujättiläisestä, joka on tänäkin päivänä tärkeä lähdeteokseni, että kauppaneuvos Esko Järvinen oli nuorena miehenä saavuttanut Suomella ensimmäisen mitalin yhdistetyssä. Lampisten takana taas näkyi olleen kilpa-ajaja Raine Lampinen, jonka poika Simo olikin sitten rallimiehenä todellinen kuuluisuus.

Mieleeni ei tule Suometa samanlaista uraa kuin ranskalaisen Réne Lacosten, joka oli niin ovela, että aloitti suoraan tekstiiliurheiluun tarvittavien sivuhyödykkeiden markkinoinnin lempinimestään ”krokotiili” kehitettyä merkkiä käyttäen.

Ja nyt sitten menevät erinäiset aseet siviilien tavoittamattomiin, kun puoliautomaattipistoolien kieltämistä ehdotetaan.

Tuliaseissa automaatti on sellainen, että riittää, kun pitää liipaisinta pohjassa ja silmiä kiinni. Puoliautomaatti nostaa tavallisimmin rekyylin eli takapotkun voimalla laukaistun jälkeen uuden patruunan pesään.

Tunnustan harrastaneeni pistooliammuntaa ja nauttineeni siitä, vaikka jousiammunta oli kyllä vielä hauskempaa. Nyt alkaa julkinen vääntö urheiluammunnasta, koska eilen jätetty työryhmän ehdotus merkitsisi loppua myös olympialajille, jota ennen sanottiin koulu- ja kuvioammunnaksi (kääntyvät taulut) ja olympia-ammunnalle.

Tämä ei ole chatti enkä halua keskusteluun, jolle on muita areenoja. Ratkaisu on tyypillisesti poliittinen, ja toivon, että asiayhteys nähtäisiin. Politiikka ei ole pelkästään likaista kähmintää, vaan myös ongelmallisten ratkaisujen tekeminen yhteisissä asioissa.

Omasta puolestani olen jo jättänyt ikuiset jäähyväiset Parabellumeille, Walthereille ja vastaaville. Lannistaessani mahdollista mielipiteenvaihtoa huomautan vaimeasti, että on monia ei-hengenvaarallisia aseita, joilla voi harjoitella käden vakautta. Oma valintani on näppäimistö, ja tulos on luonteenomaisen huono.

Puusta pudonnut

Markku Kuisman uuden kirjan ”Rosvoparonien paluu. Raha ja valta Suomen historiassa” luettuani olen kuin puusta pudonnut. Olen ylistänyt hatarasti tuntemaani kollegaa jo aikaisemmin niin paljon kuin olen iljennyt. Niin ovat kyllä monet muutkin.

Nyt olen aivan aseeton. Tämä kirja on samaa tasoa kuin brittien ja ranskalaisten historia-politiikka-talous –akselin kruununjalokivet, lainatakseni Kuisman mielisanan. Viittaan sellaisiin kirjoittajiin kuin Bloch, Braudel, Hobsbawm, Bayly, jotka oivalluksillaan käänsivät ymmärryksen suuntaa. Ja tuskin on tärkeämpää asiaa kuin itseymmärrys. Älkääkä tulko selittämään, että etenkin Hobsbawm on kirjoittanut myös kaikenlaista roskaa. Kuka ei olisi?

Myös otsikko on mukailtua Kuismaa. Tarkastellessaan niteen lopussa Suomea Nokiana – mikä oivallus – hän korostaa, että emoyhtiössä oli perinteinen paperiosaaja ja kaksi puusta pudonnutta, tai pudottautunutta, nimittäin Gummitehdas ja Kaapelitehdas. Saattaen häpeään asiasta ennen kirjoittaneet hän vetäisee tästä esseistisen linjan ja onnistuu ensimmäisenä maailmassa kuvailemaan ja ehkä selittämäänkin, miten Nokia onnistui ja miten Suomi onnistui.

Sitä ennen hän on pohtinut muun muassa sotaa johtopäätöksin, joihin yhdyn, ja ehdotan, että Hitlerille olisi pystytettävä patsas Senaatintorille. Tai ehkä kaksoispatsas, jossa olisi myös Stalin, siunatun hulluutensa ansiosta Suomen pelastaja vastoin tahtoaan. Patsaan nimi? – ”Veljekset kuin ilvekset”.

Sitä ennen hän on palauttanut mieleen maan suurimman sotasankarin, vuorineuvos Eero Mäkisen, joka Outokummun johtajana onnistui vastoin Mannerheimin ja Rytin vaatimusta kusemaan silmään saksalaisia, joiden määräämä ryöstölouhinta olisi vienyt pohjan sotien jälkeen alkaneelle metsä- ja metalliteollisuuden nousulta.

Sitä ennen hän on ottanut esitelläkseen entisen Suomen teollisuusmiehenä Olli Paloheimon, joka oli siis metsänhoitaja, jääkäri, eversti ja vuorineuvos ja kuului samaan sukuryppääseen kuin Järnefelt, Sibelius, Swan, Manninen, Halonen ja muutamat muut.

Suomi on maa, jossa oli kerran arkkipiispa pankin päällikkönä (Mikko Juva vaimovainajansa Brofeldtin osakkeilla ja totta puhuen ennen arkkipiispavaihettaan) ja sitä ennen vuoroon sotilaspappina, vuoroon konepistoolia käyttelevänä komppanian päällikkönä.

Huomion kiinnittäminen 1800-luvun papinpoikiin (Brander-Paloheimo, Juvelius-Juva, Johansson-Kaila, Brofeldt-Aho ja kaksikymmentä muuta) kantaa väitettä fennomaniasta eli suomenmielisyydestä maan historian kaikkien aikojen vahvimpana kulttuurivirtauksena, jonka yksi keskeinen tavoite oli pudottaa vieraaksi väitetty eli siis ruotsia puhunut aikaisempi yläluokka satulasta.

Sitä ennen Kuisma on huomauttanut, että Balkanilla näyteltiin 1990-luvulla sama näytelmä kuin Suomessa 1918 ja hätkähdyttävässä määrin samoista asetelmista, vaikka Bosnian sodassa sortuneen keisarikunnan osaa oli näytellyt nyt Titon Jugoslavia.

Kirja on täynnä tulevaisuuden iskulauseita ja kiteytyksiä, kuten ”Reaganin ja Thatcherin [uusliberalismi] oli utopia siinä kuin kommunismikin.

Mainittuaan odotuksia herättävästi, että IG Farbenin johtajat olivat, kuten liikemiehet yleensäkin, hyviä ihmisiä, hän päätyy nostoon:

”Jos historioitsijalla on julkista vastuuta, jos viha on osa heidän metodiaan ja jos varoituksen antaminen on osa heidän tehtäväänsä, on välttämätöntä, että he vihaavat tarkasti, täsmällisesti.”

Ja nyt asiansa osaava ja arvovaltainen henkilö toteaa kantansa perustellen, että tämän hetken finanssinerot, joista nimeltä mainitaan Björn Wahlroos ja Mikael Lilius poliittisine renkeineen (tyyppiä Mauri Pekkarinen) ansaitsisivat nimityksen (minun, ei Kuisman kielenkäyttöä) ”Ålborgin riemuidiootti – Aalborg Jubilæum Idiot”.

Esiteltyään samaan hengenvetoon Otto-Ville Kuusista ja Björn Wahlroosia Kuisma syventyy kartellien ja valtionyhtiöiden syviin ongelmiin myöntäen suoraan, ettei EU:n kilpailun edistäminen ole ehkä enempää kuin tuhoisa amerikkalainen humpuukimuoti, hän esittää terävän kysymyksen. Miten hallita valtionyhtiöitä, siis sekä luonnollisia monopoleja että valtiolla sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteuttamiseksi tai kulttuurisesti kuuluvia yrityksiä hän esittää peitetyn vastauksen, nimeä mainitsematta. Vastaus sattuu olemaan sama kuin oma ajatuksen – suurivaltainen politrukki, jolla on suhteet ja näytöt, eli siis Antti Herlin.

Kirjoittajan syöttöpaine

Täytyy miettiä paperilla. Yliopistolla opettaessa vallitsee oppikirjan diktatuuri. Kirjoissa kerrottu on osattava tentissä. Lukemastaan saa olla mitä mieltä haluaa.

Kun minä mainitsen pankeista ja 1930-luvun pakkohuutokaupoista, yksi kommentoija kirjoittaa kevyesti 1990-luvun pankkikriisistä. Jotta repliikkiin voisi vastata, olisi oletettava, että näitä ilmiöitä yhdistäisi jokin. Tiedossani ei ole yhdyssidettä.

Toinen kommentoija sekoittaa elinkeinorakenteen muutoksen ja pankkimiesten oletetun pahuuden.

Elinkeinorakennetta voi havainnollistaa monella tavalla. Työpaikkoja ajatellen vuonna 1926 maatalous työllisti 70 prosenttia työvoimasta, nyt 5 prosenttia.

Mielestäni ei ole perusteetonta sanoa, että elinkeinorakenne on muuttunut.

Aikuisten miesten tavallisimmat ammattinimikkeet maatyömies ja metsätyömies ovat kadonneet. Nimike ”työmies” alkaa sekin tuntua erikoiselta.

Historia ei ole pelkkää pelleilyä. Jos joku kirjoittaa, ettei Varsinais-Suomessa ole keskiaikaisia harmaakivikirkkoja, väitän vastaan. Jos joku kysyy, miten keskiaikaiset kirkot jakautuvat maassa, sanon että katsokaa karttaa Suomen historian kartaston (2007) sivulla 68.

Pankkeja ja pakkohuutokauppoja käsiteltäessä olen hiukan neuvoton. Esimerkiksi Kansallispankista on helposti kirjastosta saatavissa kaksi yrityshistoriaa ja Paasikivestä moniosainen, tunnolliseen tutkimukseen perustuva elämäkerta. Pakkohuutokaupoista on viralliset tilastot – noin 15 000 kiinteistöä 1929-1934.

Ei tunnu perustellulta jäljentää blogiin Suomen virallisen tilaston täsmällisiä vuotuisia tietoja. Minulla on nuo niteet 1800-luvun lopulta asti ja toivon, että ne hävitettäisiin kuoltuani. Joku, valtio, Kansalliskirjasto tai Google saisi kernaasti skannata koko roskan, koska yli sataa pölyistä kirjaa on hiukan hankala säilyttää ja käsitellä.

Ehkä tämä verkkoon kirjoittaminen ei lopultakaan ole niin hyvä ajatus. Jotta voisi arvioida tosiasioiden pohjalta esimerkiksi Suomen vaurastumista ja siihen liittyen vaiheita sodassa ja sotien jälkeen, olisi perehdyttävä asiaan. Tarjoaisin vähintään viittä paksua kirjaa tai 24 tunnin, mieluummin kuitenkin 48 tunnin luentosarjaa.

Asetelma on nimittäin aidosti monimutkainen. Vuonna 1918 ja 20-luvun alussa lunastuslainsäädännöllä luotiin kokonaista 100 000 maatalouden yksikköä, joka tarkoittaa maatilaa, mökkiä, pientilaa jne. Maatiloista määrällisesti arvioiden monikaan ei tuottanut riittävää elantoa etenkään idässä ja pohjoisessa. Leivän päälle saatiin silakkaa tyypillisesti metsätöillä. Ja tässä oli taas takana politiikka ja pankit, jotka kiivaitten riitojen jälkeen ja osittain sattumalta tulivat luoneeksi järjestelmän. Metsiä jäi hyvin paljon viljelijöiden, myös pikkutilallisten omaisuuteen. Kun vienti oli melkein pelkkää metsäteollisuutta, puutavaran myyntitulot jakautuivat maakuntiin. Ja tämä on Euroopassa aika poikkeuksellista. Yksinkertainen väite mutta mutkikas todistella tosiasioin: suuri osa Suomea eli puusta.

Puunsa hävittäneet maat, kuten Saksa, heräsivät liian myöhään. Ensimmäinen ulkomaalaisten omistama selluloosatehdas (Waldhoff) syntyi vasta 30-luvun lopulla (Käkisalmeen). Alkujaan norjalaisten omistama Gutzeit oli ostettu valtiolle heti kansalaissodan jälkeen.

Metsäteollisuuden historiasta on viisi hienoa kirjaa, kaikki jopa kirjakaupasta tilattavissa. Mutta en ole aivan niin hupsu, että neuvoisin lukemaan ne kannesta kanteen. Tosin Markku Kuisman ”Kriisi ja kumous” (2008) on mielestäni henkeäsalpaavan jännittävä. Sama mies muuten kirjoitti ylistetyn Kansallispankin historian ”Kahlittu raha, kansallinen kapitalismi” (2004).

Huomenna tai ainakin tällä viikolla kirjoitan Kuisman uutuudesta ”Rosvoparonien paluu. Raha ja valta Suomen historiassa.”

Olipa kirjoittajan kanssa samaa mieltä tai ei, kirja on erittäin merkittävä ja lisäksi nautittavan hyvin ja kevyesti kirjoitettu – ja saa varmaan moitteita rakenteestaan eli juuri siitä, mikä tekee lukemisen hauskaksi. Tiedot ja väitteet on koottu poleemisesti lyhyiksi kappaleiksi, joissa kerrotaan, mitä Arvo Korsimo (maalaisliitto) ehdotti työnantajaliitoille Kekkosen vaalirahoituksesta. J.O. Söderhjelm kirjoitti muistiinpanoihinsa: ”En ole koskaan kohdannut näin gangsterimaista käytöstä.”

Arajärvi

Peräänkuulutin ”Kanavassa” huolella laadittuja elämäkertoja. Hyväveli-verkostoa käyttäen onnistuin hankkimaan kappaleen Kalevi Kalemaan laatimaa teosta ”Itsenäisyyssenaattori. Juhani Arajärven elämä ja työ” (ISBN 978-952-92-5294-7).

Täsmälleen sitä mitä halusin; tosin tässä tapauksessa lähdeaineisto oli yllättävänkin niukka, vaikka kohdehenkilö oli poliittisen uransa ohella nelisenkymmentä vuotta pankinjohtaja ja hyvin kauan KOP:n johtokunnan ja siinä ydinryhmän jäsen melkein kuolemaansa asti. Arajärvi eli 1867-1941.

Kirjan ovat saaneet aikaan veljekset Erkki-Juhani Taipale – asianajaja ja sen jälkeen pitkään Korkeimman oikeuden jäsen – ja Ilkka Taipale, joka ei tarvitse esittelyä.

Kyllä, Pena on sama sukua. Senaattorin vaimo oli omaa sukuaan Charpentier. Suku on aateloitu 1664, kirjoitettu täkäläiseen ritarihuoneeseen ja sisältää ainakin yhden itsenäisen Suomen oikeuskanslerin (1918-1928).

Arajärvi oli juuri sellainen helposti historiaan häipyvä hahmo, joka ei itse eikä yksin saanut aikaan mitään kuvapatsaan arvoista, mutta oli keskeisesti mukana rakentamassa tätä todellisuutta. Suomalaisia ns. merkkimiehiä ajatellen tyypillisesti hän oli pehtorin eli tilanhoitajan poika, Alineja Urjalasta, ja Hämeenlinnan lyseon kasvattina tuttu koko köörin kanssa Sibeliuksesta ja Paasikivestä Eino Leinoon.

Suomeksi lyseota käyneitä voisi sanoa suomalaisuuden ensimmäiseksi aalloksi. Toiseksi aalloksi nimittäisin näitä 1920-luvulla näkyviin asemiin nousseita. Heissä on se yhdistävä tekijä, nimenomaan ruotsinkieliseen säätyläisväkeen verrattuna, että kotitausta ei ole komea.

Kalemaa huomauttaa kirjassaan aivan oikein, että opin tielle kammertautuneista talollisen pojat kurvasivat jumaluusopilliseen tiedekuntaan ja siis papeiksi, kun taas juristien ja heihin rinnastuvien yleistieteilijöiden vanhemmat olivat hyvin tyypillisesti käsityöläisiä tai rautateiden tai postin virkailijoita.

Yksi syistä on selvä. Kakaran kouluttaminen vaati rahaa eikä vain rahaa vaan turvattua toimeentuloa. Esimerkiksi Väinö Tannerin isä oli ponteva rautatieläinen. Korkeimman oikeuden jäsenten taustoissa hallitsevat juuri samanlaiset ihmiset. Politiikan huipulla Ståhlberg oli köyhän kappalaisen poika, Ryti rikkaan maanviljelijän vesa, Svinhufvud aatelismies ja virkamiessuvun kasvatti ja Kallio itse talollinen, ehkä voisi sanoa ökytalon isäntä. Uskaltaisin silti vihjata, että tässä on muuan seikka, joka erottaa meidät Ruotsista ja Tanskasta.

Meillä ei ole pahemmin suomenkielistä herrasväkeä niskoillemme. Olemme saaneet tyytyä puoliherroihin eli erilaisiin kotikutoisiin neuvoksiin ja kaikenkarvaisiin professoreihin.

Arajärvi ja hänen kaverinsa Paasikivi olivat tyypillisiä tapauksia, sangen suomenkielisiä lahjakkuuksia, jotka ajautuivat nopeasti pankkiin, nimenomaan Kansallispankkiin, ja sanomalehtien, nimenomaan Uuden Suomen ja Aamulehden päättäjiksi.

Lisäksi meillä oli metsäteollisuuden (80 prosenttia viennistä) sylikoirat, joista mainittavin oli T.M. Kivimäki, mihin tahansa tehtävään yliopistomiehenä pätevöitynyt.

Helsingin muutamia valiokouluja on haluttu hehkuttaa. Niiden merkitys ei ole niin suuri kuin väitetään. Suomalainen koulutus perustuu hyvään kansakoululaitokseen ja lopultakin sangen tyydyttävään peruskouluun. Arvailen että vielä sotien jälkeen maakuntien ja läänien ykköskoulut merkitsivät enemmän. Mietimme tätä asiaa taannoin puoliksi vakavissamme Alahuhdan kanssa, kun kysyin, oliko eteläpohjalaisuus edellytys Nokian johtotehtäviin nousemiseen, ja alahärmäläinen keskustelukumppanini sanoi, että ehkä Vaasan lyseo.

Arajärven elämäkerta kiinnittää huomion liikkeisiin, joille minun sukupolveni vähän naureskeli sillä seurauksella, että seuraava polvi on ne unohtanut: raittius ja kansanvalistustyö, nuorisoseurat ja kansanopistot sekä maatalous ideologiana – oma kartano oli suomalaisen miehen tunnus. Sellainen oli Arajärven lisäksi Paasikivellä ja – Tannerilla.

Ehkä on aivan hyvä, ettei elämäkerta poraudu kertomaan, miten Suomen Panki (Ryti) ja Kansallispankki (Paasikivi, Arajärvi, Honkajuuri) muuttivat maan elinkeinorakenteen ajamalla harvinaisen kylmäsydämistä pakkohuutokauppapolitiikkaa 1930-luvun alussa: mökkiläiset maantielle ja metsät teollisuudelle halvalla.

Onko Halonen höperö?

Presidentti Tarja Halonen on kohta toimivista poliitikoistamme vanhin, 66 vuotta. Eduskunnan ikäpresidentti Jakke Söderman on vain 71.

Seuraan uteliaana, miten höperöityminen etenee Halosella, koska kysymys on minulle itselleni erittäin ajankohtainen. Olen päivälleen vuoden nuorempi.

Vastaan esittämääni kysymykseen, että ei ole. Tasavallan presidentin mielentila ei ole kevyt kysymys. Kekkosen lisäksi Paasikivi oli lähimpien työtovereittensa silmissä sekä luonnevikainen että yli-ikäinen vuonna 1938, jolloin hänet lykättiin Kansallispankista pitkällä puulla eläkkeelle.

Kysymys on tarkoitettu näyttämään kohtuuttomalta, koska meillä on paljon vanhemmat Ahtisaari (s. 1937) ja Koivisto (s. 1923) edelleen kuvassa.

Vitsi on siinä, että jos vanha ihminen välttää muistisairaudet ja saa rappeutua omia aikojaan, hän kykenee toimimaan reippaasti yli 80-vuotiaana. Mutta se toiminta on keskusteluja, valmiiksi mietittyjä puheita, kirjoituksia. Toiminta jalopeurojen luolassa (politiikka) on aivan eri asia.

Vaikka luulen, että seuraava pääministeri on muuan Matti Vanhanen (s. 1955), hänkin alkaa olla hiukan ikääntynyt tuohon tehtävään. Tasavallan presidentiksi Niinistö (s. 1948) on jo liian vanha.

Asia on nimittäin niin, että vanhentuminen muuttaa luonnetta. Perusviritykseltään maanis-depressiivinen ihminen menee täydestä. Peruslaadultaan skitsofreniaan taipuva ihminen tulee aina vain yksitoikkoisemmaksi ja kummallisemmaksi omissa, läpitunkemattomissa maailmoissaan.

Jos luette jonain päivänä lehdestä, että asiakas kuristi vanhuksen marketissa, tuo vanhus olen todennäköisesti minä. Olen yhä enemmän juuri se henkilö, joka tukkii kunnon ihmisten tien jäämällä lörpöttelemään sietämättömästi ja jaarittelemaan pitkäpiimäisesti esimerkiksi kaupan myyjän kanssa.

Seuraava vaihe on väijyminen Aleksanterinkadulla – asianomainen hupsu syöksyy jostain porttikäytävästä kiireisen kansalaisen kimppuun ja alkaa ladella tälle juurta jaksain otteita uskomattomasta ja surullisesta elämäntarinastaan. Jos uhri on entinen oppilaani tai jos hänellä on kaunis kotikasvatus, eihän hän voi muuta kuin vaihtaa jalkaa ja vilkuilla kelloa yhä näkyvämmin. Kaikki yritykset keskeyttää vetoamalla kiireisiin torjun ruhtinaallisen suuripiirteisesti.

Lauantaiaamuinen televisiojuttu oli Haloselle mainio tilaisuus. Hyväntahtoinen haastattelija ja rauha keskittyä vastauksiin ilman välihuutoja suosii kokenutta, joka ei omia aikojaan kompastu kieleensä.

Siitä huolimatta Halonen on unohtanut mediaopetuksen. Sävy – ainoa asia jonka keskivertokatsoja rekisteröi – on kaikille tuttu, koulusta. Hiukan syyllistävää narinaa. Syyllistävä sävy on televisiossa paha, koska kohde ei ole kokoomus tai Niinistö tai kukaan muu pahis, vaan katsoja, joka luultavasti vasta vetelee kalsareita jalkaansa.

Tiedän syyn. Terveisiä eläkkeeltä. En ole lakannut nauttimasta asiasta, jota eläkekeskustelussa ei muisteta mainita: vapaus.

En käsittänyt sitä siirtyessäni heittohommiin eli tekemään vain sellaisia töitä, joihin olen suostunut. En häpeä eläkettäni, koska olen tehnyt täysiä töitä 45 vuotta ja täyttänyt 65. Aamuisin ajattelen, mitä teen tänään ja minkä laiminlyön, mitä puen päälleni, mitä syön, luenko roskaa vai rautaa.

Poiliitikko – presidentti – on valtaoikeuksiin katsomatta tiukasti töissä. Siihen väsyy.

Voi olla, ettei meidän iässämme pysty enää naputtelemaan nokkeluudella, mutta meillä olisi ase, jota Halonen ei huomaa tai jaksa käyttää, suvereenius. Siihen pystyy, kun on tehnyt selväksi, että oma henkilökohtainen kuolema ei ole kaukana, ja se on isompi asia kuin tyylipisteet julkihaastatteluista.

Kun ei ole kenenkään pyöritettävissä, voi ja katsella keskustelukumppania hyväntahtoisesti. Ellei osaa vastata, voi sanoa: ”En tiedä. En osaa sanoa.” Jos osaa vastata, voi ilman alentuvuuden ja syyllistämisen häivää tehdä selkoa ajatuksistaan. Jos ne vinksahtavat vähän vinoon, ei sillä ole niin väliä. Vastauksen voi aloittaa sanomalla ”Jassoo”, tai ”kas mokomaa” tai ”kaikkea sitä kuuleekin”. Noin puolet maan isoäideistä osaa sen, isoisistä harvempi.

Höckert

Turun pormestari Höckert oli vastaanottajana ja Helsingissä Englannin konsulin vastaanoton jälkeen 10.7.1878 Amerikan Yhdysvaltain entiselle presidentille Ulysses S. Grantille piti kauniin ranskankielisen puheen Z. Topelius. Vieras ei ymmärtänyt sanaakaan, koska ei osannut ranskaa, ja lienee ollut hyvillään siitä.

Topeliuksen puhetta referoidaan seuraavan päivän Höblärissä (Hbl), eikä siihen näytä sisältyneen kirjallisia aarteita.

Grant, jonka nykyisin tunnemme parhaiten 50 dollarin setelistä, oli niin kova juoppo, että sai potkut armeijastakin, mutta kunnostautui sitten kaikkien kauhuksi sisällissodassa. Presidentiksi valittuna hän oli luomassa poliittisten väärinkäytösten perinnettä, joka sitten tuottikin Tammany Hallin ja niin sanotun boss-järjestelmän. Elleli paikallinen napamies ollut konepistoolia kantava gangsteri, hänellä oli kuitenkin rahoituksen ansiosta liivintaskussaan tarvittavat kongressimiehet ja senaattorit ja luonnollisesti joukko keskeisiä tuomareita.

Grantin käynti Suomessa näyttäisi olevan yhtä tuntematon kuin paljon varhaisempi H.C. Andersenin vierailu, jonka aikana kävijä keskusteli ammatillisista ongelmista jo mainitun Z. Topeliuksen kanssa.

Ei ole mahdotonta, että perustan sivukonttorin Kirkkonummen kirjastoon, joka on erittäin hyvä. Olin siellä tänään, mutta jouduin kiirehtimään kotiin makkarakeitolle.

Päivän kirjoituksen sisältö: kukaties sotien välisenä aikana ja sotien jälkeen huippu-urheiljoiden heikko tai olematon ammatillinen pohja johtui amatööriurheilun ongelmasta.

Vielä hiihtäjä Veikko Hakulinen nautti Valkeakosken seudulla Juuso Waldenin suurta suosiota. On arveltu, ettei metsäteknikon tarvinnut pahemmin seurata puun korjuuta. Kultamitalimiehet olivat monissa tapauksissa Alkon varastomiehiä, aliupseereita tai vastaavia, tukevasti kansakoulupohjalla.

Ainoa poikkeus on Gunnar Höckert, jonka kuolemasta tuli 12.2. kuluneeksi 70 vuotta. Lehdet ja Yle sanovat hänen kaatuneen ”vapaaehtoisena” Kannaksella. Hän kaatui vänrikkinä Summassa, ja lienee ollut hyvin pätevä JR 5:n joukkueenjohtajana. Poteroon tuli täysosuma.

Eräässä lähdeteoksessa mainitaan, että reuma olisi katkaissut hänen urheilu-uransa. Toisaalta häntä kuvataan Talvisodassa nopealiikkeiseksi ja riuskaksi tankintappajaksi.

Höckert, joka voitti Berliinin olympialaisissa 5 000 metrin juoksun Ilmari Salmisen tuhottua kaatumalla radalle kolmoisvoiton, oli ylioppilas, ekonomi, ruotsinkielinen (lähde puuttuu), pankinjohtajan poika ja verkosta löytyvistä sukutauluista päätellen vanhaa herrasväkeä – pappeja ja pormestareita on niin että päät yhteen kolisevat.

En kykene varmistamaan, oliko huutokauppoihin erikoistunut liikemies Mikko Höckert, joka oli tunnettu hahmo 1960-luvun Helsingissäni, suorastaan urheilu- ja sotasankarin veli. Käsittääkseni oli. Kysyisin vanhemmilta ja viisaammilta, mutta he alkavat, kuulkaa, olla vähissä! isäni tosin muistaa, miten Taisto Mäki rikkoi 1939 Höckertin maailmanennätyksen. Minäkin muistan ajan, 14.08,8.

Kaikki muut aikakauden suururheilijat elivät saamani käsityksen mukaan miljonääri Avery Brundagen ”amatööriurheilun” sääntöjen johdosta pimeällä rahoituksella, josta vain Paavo Nurmi ja Ruotsin Gunder Hägg jäivät kiinni. Brundage oli kiihkeä Hitlerin ihailija ja kaikin puolin karmea tyyppi. Chicagosta, nääs.

Meillä urheiluherrana toimi etenkin muuan U. Kekkonen, Ilkka Kanervan ja Sauli Niinistön edeltäjä siis.

Muinoinen työtoverini korkeista tuomioistuimista, Huge Vainio, oli muistamani mukaan heittänyt koivukeihästä 74 metriä ja senttejä päälle. Heittäjä Armas Taipale toimi lakimiehenä Amerikassa, joten hänellä oli kukaties tutkintokin.

Ehkä joku muistaa lisää poikkeuksia. Olympialaishuumassa kirjoitetun tekstini tähdennys kumminkin on, että ns. amatööriurheilu oli sydämetön ja julma järjestelmä. Ennätysten ehdyttyä kovin moni palasi parantelemaan mieltään hanttihommiin tai siirtyi suoraan paikkakunnan kioskille erinäisten aineiden sekakäyttäjäksi. Ainakin Ville Ritola kuulemma sai itaruudestaan maailmankuululta P. Nurmelta rahaa vanhuutensa suuressa köyhyydessä.

Kaksi lintua

Googlen markkinointi onnistuu. Mies Raahesta lienee raaputtanut rahaa usuttamalla poliisit pohtimaan katunäkymien laillisuutta. Otsikko viittaa Googlen suomessa käyttämään asianajotoimistoon Bird & Bird.

Poliisi tarvitsee apuani. Rikoslain (24 luku 6 §) teksti kieltää katselemisen teknisellä laitteella kotirauhan suojaamalla alueella ja mainitsee aidatun piha-alueen.

Sopiva henkilö voi aiheuttaa veronmaksajien niskoille jääviä oikeudenkäyntikuluja paljonkin. Jonkun on osattava hakea esiin ennakkotapaus KKO 1990:36 ja sitä edeltänyt 1985 II 128. Vanhempi tapaus, jonka esittelin, sisältää mielettömän lauseen, jonka mukaan kotirauhan alueelle kuvaaminen on rangaistavaa silloinkin, kun on kuvattu vain sellaista, minkä voi havaita aistein.

Tapaus on hyvä esimerkki huonoista perusteluista. Puhe oli valokuvaamisesta osittain pensasaidan läpi, ja kohteesta haluttiin häpeällisiä kuvia avioerojuttua varten. Ratkaisu on vanhentunut. Laki muuttui 9.6.2000, jolloin esitöissä (HE 184/1999) otettiin nimenomaan kantaa katseluun teknisellä välineellä. Tapaus on siis tietokannoissa harhaanjohtava.

Jälkimmäisessä tapauksessa kysymys on julkisrauhasta eli videoinnista poliisin virkahuoneessa. Vaatimukset hylättiin, koska nauhalle ei tarttunut sellaista, mistä virkahuoneessa saattoi luvallisesti ”tehdä aistein havaintoja”.

Olen opettanut luennoilla, että telen käyttö voi johtaa rangaistukseen. Kunnioittavasti ja kohteliaimmin ilmaisisin olevani eri mieltä itseni kanssa. Voin vain harvoin yhtyä siihen, mitä sanon.

Olen median käyttäjänä harrastelija. Kysykään keneltä tahansa valokuvaajalta. Kuvani ovat alkeellisia, tökeröitä ja typeriä. Olen tehnyt radio-ohjelmia. Kaupat ovat väärällään mikrofoneja, joilla poimii parempiin nyrkkipuhelimiin (matkapuhelimiin) ääntä niin kaukaa, ettei korva erota mitään.

Korkeimman oikeuden ”tekninen laite” on muuttunut terminä rikosoikeudellisesti aivan liian epäselväksi.

Yksityisyyden piiri on määriteltävä nykylakikielellä alueeksi, jolla ihmisen ei kohtuudella voi edellyttää ottavan huomioon ulkopuolisen tarkkailua. Tekninen väline ei ole ratkaiseva. Jos joku vilauttelee tissejään kerrostalossa niin että kadulle näkyy, oma vikansa. Jos joku hiipii tuijottamaan makuuhuoneen ikkunasta, nenä lasissa, menettely on salakatselua, käytti laitteita tai ei.

Kadulta ei julkiselta paikalta otettu valokuva on sallittu myös rakennuksen suuntaan otettuna. Jos joku haluaa istua munasillaan paikassa, johon näkee kadulta, oma vikansa.

Yksityisyys ei ole sellainen suuri arvo kuin ruumiillinen koskemattomuus. Tukkapölly on pahoinpitely, samoin tahallinen tuuppiminen.

Meille tekee kuitenkin tuloaan häröjen ja hörhöjen yhteiskunta. Itse asiassa jyrkästi omituisia mielipiteitä vaalivat henkilöt pystyvät nykyisin muodostamaan nopeasti ryhmiä, jotka sitten edustavat muka ”kansaa” tai ”enemmistöä”.

Minulla oli Helsingissä sukulainen, joka ei kärsinyt koskettelua. Hän oli kuulemma ollut pienestä sellainen. Piirre ei liittynyt seksuaalisuuteen. Luullakseni hänen isällään, joka oli seppä, oli tapana vedellä vastaantulijoita turpaan, etenkin lapsia. Kysymyksessä oli luultavasti luova itseilmaisu ja innoittajana toimi sisäisesti nautittu paloviina.

Tunsin tuomarin, jonka kanssa puhuessaan kaikki perääntyivät askel askeleelta. Räkä lensi niin että silmälasit huurtuivat. Hän piteli puhuteltavaa paikallaan takinliepeestä. Sitten ostin Ranskasta hyvin paksun kirjan, josta löytyi sellainenkin artikkeli, miten oli mitattu eri kulttuureissa eri sosiaaliryhmien sopivina pitämiä välimatkoja seisaaltaan puhuttaessa.

Erot olivat suuria, haarukka puolesta puoleentoista metriin. Koskettelemisen lisäksi osoittaminen sormella tai kengurun varvasluulla oli merkittävää.

En aio kääntyä poliisin puoleen, vaikka viime silmäleikkauksen jälkeen useakin omainen ja ystävä on kysynyt, miksi oikein katson heitä niin kummallisesti. Haen nimittäin näkökentästä terävää kohtaa, kun silmien suuntaaminen lähelle ei aina onnistu automatiikalla.

En kuitenkaan aio mennä Eduskunnan hissiin enkä esittää uutta lainsäädäntöä.

Vallankäytöstä väärinkäytöksiin

”Väärinkäytös” taitaa olla sanana nuori ja muotisanana on tuliterä.

”Väärinkäyttäminen” tuli voimalla rikoslain tekstiin 1990-luvulla. Ennen suosittiin ”virkavirhettä”. Jos sellaisen teki kihlakunnantuomari, nimi oli ”epäselvyys” (oegentlighet), jos hovioikeus, ”tulkintakysymys”, ja kun korkein oikeus teki virheen, sen nimitys oli ”prejudikaatti”.

Nyt tulee ilmi väärinkäytöksiä joka päivä. Oppineet kollegat ovat ottaneet pohtiakseen (Kanava-lehdessä), lisääkö poliittisten aatteiden hiipuminen ihmisten mielenkiintoa oikeudellisiin ilmiöihin.

Miksi yliopistoille annettiin mahdollisuus muuttua säätiöiksi? Miksi säätiöt nousivat kuin luteet tapetille juuri nyt? Miksi yliopistot, joiden viranhaltijoita on eri aikoina arveltu valistuneiksi, onnistuivat lankeamaan lillukanvarsiin heti julkisen keskustelun alussa?

Olin itse mukana petkuttamassa hyviä veljiä professoreita. Ei se ollut vaikeaa. Kollegoilla oli kiire puhua isoja reikiä ilmaan eli edistää tieteen vapautta, itsemääräämisoikeutta ja muita hienoja asioita. Niinpä melkein kaikilta jäi huomaamatta, miten vallankäyttö korkeakouluissa muuttui.

Väärinkäytös lienee yksi vallankäytön monista nimistä, ja vallankäyttö lienee se sosiaalinen voima, jonka harjoittamista sanotaan politiikaksi ja normittamista juridiikaksi (lainsäädäntö + lainkäyttö). Tänään emme puhu puukoista ja puntareista eli alastomasta aseiden käytöstä.

Nyt voisi ruveta myymään rappukäytäviin emaljikylttejä: ”Kerjääminen, kaupustelu ja väärinkäytökset kielletty.”

Säätiöitä on nyt joka paikassa, eikä kukaan tiedä, mikä se sellainen eläin kuin säätiö on, ja saako se antaa Kaikkoselle ja Vanhaselle rahaa vai ei.

Esteellisyysongelmat lisääntyvät, kun on se tupakkalaki. Ennen esteellinen jäsen tai pääministeri meni vetämään käytävään punaiselle matolle, vihreiden boijikangasverhojen alle röökin, ja sillä aikaa muut tekivät sovitun päätöksen, ja sitten taas toinen tunsi Klubi-seiskan kutsun ja siirtyi pois virkahuoneesta, ja sillä aikaa muut tekivät sen toisen päätöksen niin että suoritus ja vastasuoritus kohtasivat toisensa.

Katselin taannoin Oulun Riihi-säätiön ja ARA:n otteluita asuntotuotannosta ja painoin mieleeni, että asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskuksen asiantuntemus oli samaa vaatimatonta luokkaa kuin rahoitusvalvonnan (Rata). Tässä on Toimen Pojille (rek. nimi) metsästysmaata. Nyt lehdessä kerrottiin, ettei ARA nähnyt aihetta toimenpiteisiin, kun köyhien vuokrarahat oli ryypätty porukalla. Oulussa toki oli kysymys kelpoisuudesta ja toimivallasta sellaisten harjojen ostamiseen, joilla on ainakin tarkoitus puhdistaa porraspää lumesta – ydinkysymyksiä asuntorakentamisessa, luulen.

Nykyisiä väärinkäytöksiä edelsivät lehmäkaupat ja niitä ennen, Lapuan liikkeen aikoina, poliittisen päätöksenteon paikkoja sanottiin kettufarmeiksi.

Eduskuntaa ei voi muuttaa säätiöksi, koska sen on haettava päämääriä ja keinoja niiden toteuttamiseksi. Säätiössä tarkoitus on vahvistettu kertakaikkisesti ja (käytännössä) lopulliseksi. Lisäksi säätiön on oltava hyödyllinen tai suorastaan yleishyödyllinen. Esimerkiksi ruotsin kielen aseman edistäminen omistamalla merkittäviä keskustakortteleita Helsingissä tai Turussa on yleishyödyllinen tarkoitus.

Oikeushistoriallisesti säätiö on hiippakunnan kaupallinen haara – erilleen pantu rahamäärä, jonka turvin halutaan holhota vaivaisia ja opettaa oppimattomia.

Historiallisesti säätiöiden merkitys taiteelle ja tieteelle on ollut Suomessa erittäin suuri. Toisin kuin luulisi, tsaarin aikana järjestyi apurahoja ja palkintoja joko kotoa tai keisarikunnasta. Kuuluisia ”lottovoittajia” olivat Kivi ja Sibelius, joilla oli myös kykyä päästä rahoista eroon.

Itsenäisessä Suomessa asianajaja Risto Ryti selvitti Alfred Kordelinin kuolinpesä ja perusti säätiön; Ryti oli ollut mukana tapauksissa, jotka johtivat Kordelinin kuolemaan. Toinen erikseen mainittava suurlahjoittaja oli viipurilainen Juho Lallukka ja kolmas Heikki Huhtamäki.

Tästä mallista poikkesi 1951 perustettu Asuntosäätiö – virkamiesliito, Mannerheim-liitto, SAK jne. Myös Aravan ideoineen Heikki von Hertzenin ensimmäinen työnäyte oli (vanha) Tapiola. Ajatuksen leviämistä muualle pääkaupunkiseudulle tarvittiin estämään Mauno Koivisto ja Teuvo Aura.

Suurriistan metsästyksestä

Päivällä menen K-Rautaan tai kilpailevaan yritykseen. Kysyn löytyisikö lierihattuun kiinnitettävä suikale leopardin nahkaa, kuten Viidakko-Jimillä. Jäljitelmä, aitoa muovia, olisi mieleen.

Paljastamatta vallitsevia jännitteitä hävisin äänin 2 – muna keskustelun paremmasta oikeudesta kiinteään omaisuuteen (saannonmoite). Muuan hiiri, joka osoittautui kyllä arvaukseni mukaan myyräksi, oli näet käynyt joulun aikaan taloksi ja ottanut koko perheensä mukaan. Se eli kuin kotonaan, ja tätä moitittiin.

Siinä vaiheessa kun kinkkuun ilmaantui yöllä pienten, mutta terävien etuhampaiden jälkiä, asia oli otettava esittelylistalle. Äitini mielipide ja menestys alalla vaikutti ratkaisevasti.

Kun olin vielä selvittänyt metsästyslain ja luonnonsuojelulain asiaan vaikuttava säännökset, yritin viedä asian liittokohtaisiin neuvotteluihin. Mutta uudenaikaiset, giljotiinityyppiset loukut hankittiin. Tunnelma sopi mainiosti James Ellroyn maalaileviin näkyihin, joiden yhteydessä on puhuttu Danten Helvetin tietyistä piireistä.

Kaksi minuuttia levolle käymisen ja valojen sammuttamisen jälkeen loukku rämähti, ja minulla oli käsissäni pieni vainaja. Mietin puoli yötä kaiken katoavuutta.

Nyt olen pitänyt muistohetken, jonka musiikiksi valitsin koraalin (nro 5) kantaatista BWV 60. Kromaattinen kulku on merkillinen. Vielä Alban Berg otti sen viulukonserttoonsa valituksen ääneksi.

En arvosta sanomalehden lukupiiriä enkä asiantuntijaraatia. Olen edelleen sitä mieltä, etteivät lehdet ole tehneet johtopäätöksiä maailman muuttumisesta. Piireissä, raadeissa ja arvosteluissa lukijaa ei kiinnosta, miten läkähdyttävän fiksu kirjoittaja on, vaan kohde. Onko tuossa mitään minulle?

En varmaan osaa itse kirjoittaa noin, koska arvosteltavan ihmisen kehuminen tai haukkuminen on liikaa verissä. Mutta älkää tehkö niin kuin minä teen.

Suhtaudun onnellisesti Kuluttaja-lehteen, vaikka se on testeissään harmillisen kotikutoinen, ja Suureen Amerikkalaiseen Esikuvaan, Consumer Report, mainoksettomaan, verkostakin löytyvään julkaisuun. Luin posket hehkuen höyrysilitysraudoista, koska ryykääminen kuuluu rooteliini. Black & Deckerin 20 dollarin höyryrauta rökitti sata dollaria kalliimmat kilpailijansa.

En osaa arvioida iltapäivälehden testien luotettavuutta, mutta olen syvästi tietoinen siitä, että ”makutesteissä”, joissa on mukana myös ammattilaisia, halpistuotteet (Eldorado, Pirkka) arvioidaan merkillisen usein paremmiksi kuin Stockmannin ihmeet. Erikoisen varottavia tuotteita näyttävät olevan talouspaperit…

Miksi kirjoja ja äänitteitä ei testata? Miksi Martta-liitto ei sisällytä romaanien lukemista ja konserttojen kuuntelemista koulutusohjelmaansa?

Ennen oli aika kalliit setit klassisesta musiikista ja jazzista, saksalaiset. Viisi tai kuusi LP-levyä oli täynnä näytteitä ja varmaan satasivuisessa oheiskirjassa asioita ymmärtävät henkilöt selittivät, miten musiikki menee ja minkä vuoksi jotain tiettyä Mozartin divertimenton osaa sanotaan ihmeellisen hienoksi.

Ei ole sattunut silmään vastaavaa. Kuitenkin romaani, runo, sinfonia ja konsertti, puhumattakaan visuaalisista taiteista, vaativat saman verran treenaamista kuin sähly, vesijuoksu tai murtomaahiihto. (Viimeksi mainittu karvastelee mielessä. Vaikka olen hiihtänyt kansakouluun talvikaudet ja tehnyt pitki hiihtovaelluksia, en koskaan oppinut sitä maksimaalista liu’uttamista, joka on selvää humalaisimmallekin Kittilässä, tai takametsien pojille intissä.)

Niin sanottu taide on ehtymättömän mielihyvän lähde ja lisäksi kirjastojen ja radion ansiosta täysin ilmaista tai hyvin halpaa. Mutta ehkä epäonnistuneen opetusperinteen takia kovin moni ihminen suhtautuu taideteoksiin niin kuin kuluttajatuotteisiin marketissa eli menee nokka pystyssä mainosten mukaan ja paiskaa tuotteen hiirien ja myyrien ruuaksi, ellei se satu heti miellyttämään.

Rippikoulussa puhuttiin totta! Kestävä mielihyvä edellyttää aikamoista vaivannäköä. Musiikin kuuntelemisen opettelu ei ole alkuunkaan yhtä vaikeaa kuin soitto-opinnot. Kafkaa ei ala käsittää kylmiltään. Ja kaava on yksinkertainen: mitä hienompi teos, sitä suurempi ilo.

Kertokaa, kun olette löytäneet Mozartin pienen g-molli-sinfonian (nro 25). Siitä ei elämä enää valostu!

Vainoharhaisuus on realismia

Tuli kiire kirjakaupasta. Samalla jäi selvittämättä, miten kummassa Kafkan kaikki kertomukset sisältävä taskukirja voi olla ykkösenä myydyimpien taskukirjojen rivissä. Jokin silmänkääntötemppu epäilemättä. Melkein korvaamaton kirja, koska vastaava saksankielinen taskukirja ”Erzählungen” huutaa vähän väliä vierelleen ymmärtämisen apua.

Kafka, kuten tunnettua, oli juristi ja hullu. Televisiouutiset eilen nähnyt suomalainen saattoi itse nähdä, että mahtavasta markkinointitoimesta huolimatta James Ellroyllä ovat yläkerran matot aika pahasti sekaisin.

Markkinointi on ennennäkemätöntä. Kirja ilmesty myös suomeksi pari kuukautta alkuteoksen ilmestymisen jälkeen. Itse kirjoitin siitä tähän blogiin jo ennen joulua.

”The New York Review of Books” on ollut vuosikymmeniä maailman merkittävimpiä kirjallisuuslehtiä. Sitä ei tiedä piru eikä hänen isoäitinsä, miten ennen pitkää käy, kun toinen perushenkilö Barbara Epstein kuoli ja toinen, vuodesta 1963 lehteä vetämässä ollut Robert B. Silvers on syntynyt 1929.

Kiirehdin kuitenkin täydentämään tämän viikon numerossa ollutta etevästi laadittua arvostelua Ellroyn trilogiasta.

Olen samaa mieltä siitä, ettei Ellroyn ole varmaankaan tarvinnut hakea kaukaa keksimäänsä paranoia-fiktiofaktion ideaa. Loistavan mutta perinteessä kiinni olevan Los Angeles –sarjan jälkeen ilmestyneet kolme kirjaa,” American Tabloid”, ”The Cold Six Thousand” ja nyt ”Blood’s a Rover” , ovat lähes lukukelvottomia ja aivan liian paksuja ja sekavia sepustuksia.

Olen samaa mieltä New Yorkin poikien kanssa, että tämä Ellroyn teossarja on aikakautemme parasta kirjallisuutta, mutta en siis suosittele sitä kenellekään. Kokemus on kuin lukisi ”Rikosta ja rangaistusta” peilin kautta ja päällään seisoen.

Ellroy on pyörittänyt sorvissa lauseensa niin lyhyeksi, että ne tulvivat merkitystä. ”Dwight ampui neekerin. Dwight soitti J. Edgar Hooverille. Las Vegasissa likaista. Hän odotti. Auto meni rikki.”

Lukijalle ei edes kerrota, kuka odotti. Howard Hughes? Mafian johtomies? Teamsters-ammattiliiton Hoffa?

Kuinka moni suomalainen uskoi, että paranoidi-historiaa voisi kirjoittaa pimeässä huoneessa lukematta kirjoja ja lehtiä, seuraamatta uutisia. Ellroyn toteuttama ottaman seuraava askel Joycesta, Kafkasta ja Proustista on romaani, joka on osittain haaveiltu tunnistettavista henkilöistä. John Wayne käyttää kotioloissa hametta ja rintaliivejä. Mustat Pantterit vievät eteenpäin Martin Luther Kingin hyvää sanaa. Marilyn Monroe kellistyy filmin leikkaajan lattialle. Sirhan Sirhan ampuu Robert Kennedyn mafian toimeksiannosta.

Lukijalle syntyy tunne, että näinkin tämä kaikki olisi voinut tapahtua, vaikka Ellroy kirjoittaa selvästi omaa henkilökohtaista mielen historiaansa ja yhtä selvästi romaania, ei historiaa ja että aineisto on yhdistelty salaliittoteorioista.

Mutta oman lukutapani mukaan kaikki kolme romaania alkavasta Iwo Jiman tai Saipanin rantahietikoilla, joissa ainakin yksi kirjojen keskushenkilöistä löytää kutsumuksensa ja huvinsa: tappaminen on hauskaa, ja lisäksi siitä maksetaan rahaa! Ystävien tappaminen on vielä hauskempaa.

Vihjaus Kennedyn murhaa vanhempaan historiaan johtaa luullakseni Tyynen meren lopputaisteluihin – joiden kuvauksella kilpakirjailija Norman Mailer aloitti uransa (”Alastomat ja kuolleet”, 1948). Mailer kuoli kaksi vuotta sitten. Ellroyn sävyssä pysyen (parodiaa): ”FBI tutkii asiaa. Jäljet johtavat taloon. CIA kärsii vielä. Valkoisen talon neekeri maksaa.”

Eikö olekin huvittavaa. Kirjoittaja, siis minä, puhuu erittäin merkittävästä romaanista, joka siis tarkoittaa jotain suurempaa kuin paraskaan historia, ja kehottaa lukijoitaan varomaan esittelemänsä kirjan lukemista.

Lisäksi kirjoittaja (minä) kertoo luikkineensa vähän kovaa Kirkkonummen suuntaan kirjakaupasta pakoon kirjailijaa (Ellroy), vaikka luki tämän kulttikirjoja (L.A. Confidential jne.) samaisessa L.A.:ssa eli Los Angelesissa vain pari vuotta niiden ilmestymisen jälkeen.

Selitä tämä, niin osaat varmaan selittää myös punasiirtymän. Minä en osaa. Dostojevski Los Angelesissa… Tai siis Raskolnikov. Tai Kafka. Tai Josef K. Tai se nimetön mies, joka odotti pääsyä Oikeuteen vuosikymmeniä ja sai kuollessaan kuulla, että evätty portti oli tarkoitettu juuri hänelle.