Bergmanin kasvot

Mansikkapaikka hämmästytti ihmettelemään, miten paljon muisti deletoi. Olen nähnyt sen sangen monta kertaa. En muistanut että se on hauska, monin kohdin farssi, eräin paikoin salonkikomedia, jonka alla sitten liikkuu yksinäisyys, joka on sama asia kuin äänettömyys eli sama kuin vaikeneva Jumala.

Jaan Bergmanin elokuvat kahteen osajoukkoon, niihin joita en hevin katso, koska ne ovat niin kauhistuttavia, ja niihin toisiin. Mansikkapaikka ja Fanny ja Alexander kuuluvat jälkimmäisiin. Kuiskauksia ja huutoja tai Käärmeenmunaa en katsoisi nyt uudestaan suurin surminkaan.

Bergman kävi ankaran väännön uskonnon kanssa. En tiedä kumpi voitti. Ehkä Bergman, koska hän oli hakamies mattopainissa toisin kuin Jaakob, joka painiessaan enkelin kanssa ilmeisesti yritti sylivyötä.

Enkelit eivät paini puhtaasti.

"En päästä sua / ennen kuin mua / käyt siunaamaan."

Hänen laitansa saattoi olla sama kuin monen muun ihmisen: omat varhaiset kokemukset määräävät aikuisen asenteita silloinkin kun ne esitetään hienon älyllisesti perusteltuina.

Hovisaarnaaja Bergman eli isä ei ilmeisesti ollut lainkaan mukava mies. En muista, suomensinko vai arvostelinko Hesariin "Hyvä tahto" -teoksen. Joka tapauksessa se on mestarillinen.

Ajattelin muistuttaa, että ainakin nyt tammikuussa tulee Ylen Teemalta hyvin vaikuttava sarja B:n filmejä. Juuri uusittu Donnerin tekemä laaja haastattelu tai dokumentti oli ällistyttävä – suhteellisen vähäpuheinen, syventyvä. Ja vaikka ei olisi innostunut Donnerin omista elokuvista, kyllä hän totisesti elokuvan tuntee, ja Bergmanin. Ja Fannyn ja Alexanderin hän tuotti (ja pokkasi Oscarin).

Ja oli hän Jerker Eriksonin ohella ensimmäisiä elokuvasta edesvastuullisesti kirjoittaneita henkilöitä maassamme. Se on paljon se, koska oivaltava elokuvakirjallisuus alkoi myös Ranskassa vasta 50-luvun lopulla ja USA:ssa myöhemmin.

Muistutettuani asianmjukaisesti päivittelen tänään esitettyä Bergmanin Taikahuilua (1975), joka siis on kuvattu Drottningholmin teatterissa, joka on aito ja puinen ja Mozartin ajalta. Oopperaelokuvaa pidettiin sangen epäsosialidemokraattisena, kuten myöhemmin Fannya ja Alexanderia, ja asianomaiset johtajat ja ministerit luvattiin hirttää ja sen jälkeen erottaa kansanvihollisina.

Kun sen näki nyt, käsitti että äänentoiston takia tarvittiin hyvin paljon lähikuvia eli ohjaaja ja kuvaja (Sven Nykvist), jotka todella osaavat sen. Nähtävästi ainakin laulut oli tehty sataprosenttisella äänellä.

Molemmat mainitut televisioelokuvat ovat tuottaneet Ruotsin televisiolle runsaan rahallisen voiton ja luultavasti suurta mainetta.

Bergman osoittaa tässäkin, mitä tarkoittaa sana auteur elokuvan yhteydessä. Ihmeellisin keinoin hän on tuonut omat näkökulmansa ja myös omat ongelmansa teokseen muun muassa tekemällä Sarastrosta ja Yön kuningattaresta riitautuneen avioparin ja teoksen hyvin sekavasta juonesta lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevan riidan.

Kalliiseen Taikahuiluun kohdistunut kiukku tuo mieleen Savonlinnan oopperajuhlien alkuvaiheen. Muuan Kalle Holmberg johti kaupungin torilla mielenosoitusta eliittitaidetta vastaan ja Talvela, Borg, Matti Lehtinen ja ne muutamat muut joutuivat lannistamaan muutamia kiihkeitä vastustajia – Savonlinnan kaupunki, Kansallisooppera, Yleisradio, Opetusministeriö, vain eräitä mainitaksemme.

Savonlinnassa Taikahuilu oli pelastava voima. Sen korkeatasoisilla ja erittäin korkeatasoisilla esityksillä osoitettiin yleisölle, että minkkiturkin sijasta villahousut ovat paikallaan.

Vahinko muuten että Borg ja Talvela riitautuivat osittain siksi, että Borg sanoi Talvelan Boris Godunovista (omasta loistoroolistaan), ettei se mikään Boris ollut, mutta tiernapoikaesitykseksi kohtuullinen…

Otollinen

Yhdistän keskusteluja.

Vanhentumassa oleva sana "otollinen" selittäisi paljon. Olimme otollisessa iässä, kun saimme käteemme kirjan, jonka merkitys saattoi häipyä, mutta se avasi tietä johonkin toiseen.

Sana näyttäisi liittyvän kalastukseen, mutta onki on ottavainen, ei otollinen.

Sen takana on toinen vaikea sana, jota juristin on vaikea käsittää. Itse asiassa kaikkien on vaikea käsittää sitä.

Sana on vanhurskas.

Ihminen voi luulla olevansa hurskas samalla tavalla kuin tuomari voi toivoa olevansa oikeudenmukainen.

Vanhurskautus on Rechtfertigung, Justification.

Tietosanakirjan aivan näppärän määritelmän mukaan se on otollisuutta Jumalalle.

Sanakirjojen määritelmän näyttävät olevan enimmäkseen vääriä.

Amerikasta meille levinnyt tieteeseen tukeutuva keskustelu Jumalan olemassaolosta on jotenkin noloa. Tietenkään mitään Jumalaa ei ole olemassa. Siis sellaista jumalaa, joka "olisi olemassa" ei ole olemassa. Jos tuolla ison J-kirjaimen sanalla tarkoitetaan jotain muuta kuin tavanomaisuuksia ja sovinnaisuuksia, kyllä se on olemassaolon tuolla puolen.

Mehän näemme vain maailman, ja senkin himmeästi, kuin kuvastimessa.

Jumala on vanhruskas ja ihminen vanhurskautetaan hyksin uskosta, yksin armosta (yksin kirjoituksesta).

Lain teot - sellainen kuin toimiminen oikeamielisenä tuomarina - eivät auta. Jos ihminen on saanut kokea uskon eli tuntea olevansa rakastettu ja siten tärkeä, hän kukaties tekee oikeamielisiä tekoja toisille ihmisille.

Uutiskynnystä ei ylittänyt se, että Rooman kirkko ja useat protestanttiset kirkot ovat nyt samaa mieltä vanhurskauttamisesta ja keskinäiset pannat ja kiroukset on peruutettu.

Tuo "otollinen" voi liittyä kreikan kielen kahtaan aika-sanaan, joista toinen on kronos (tämä kellossa tikittävä aika) ja toinen kairos, oikea aika eli otollinen hetki.

Silloin tällöin luen tai kuulen jonkun sanovan itsestään: "Olen ateisti."

En ole vielä ruvennut mutta olen ajatellut ruveta vastaamaan: "Niin Jumalakin on."

Puhalsi mereltä

Annoin tiernapojille kaikki rahat, mitä taskusta löytyi.

Kello oli aika paljon niin että rantamakasiinien luona hämärsi. Pojat olivat kai tapelleet tuiralaisten tai Raksilan tiernapoikien kanssa. Tähti oli rikki.

Kun kaikki muut ihmiset olivat jo kiirehtineet kotiin, he lauloivat pätkän minulle yksin. Olin aina kuunnellut sen radiosta istuen oudosti sohvan puisella käsinojalla.

Tällä kertaa oli siis oikeita oululaisia tiernapoikia ja alkava vuosi olisi -64. Perheeni oli muuttanut Helsinkiin tai oikeastaan johonkin Tapiolaan niin ei olisi enää kotia.

Päätin jäädä Kauhavalle siviiliin päästyäni. Voisin kirjoittaa puhtaaksi laskuja ja lukea runoja.

Sitten lähdin kävelemään sairaalan ja divisioonan sivu rykmenttiin. Puhalsi mereltä. Tuolta sillalta oli hypännyt jokeen taidemaalari Vilho Lampi ja kuollut sinne. Olin katsellut hänen taulujensa kuvia enkä ihmetellyt.

Porttivartiossa oli joku kolmannen patterin tyyppi. Kasarmissa kokelailla oli hajusta päätellen viinaa. Päivystävänä upseerina oli onneksi se vääpeli, jota ei huvittanut karjahdella.

Suurin osa oli lomilla ja muut aika hiljaisia. Eivät varmaan hekään olleet ennen jouluna poissa kotoa.

Lahjapaketissa oli villasukat. Pidin niitä jalassa yölläkin.

Kaapissa oli Colin Wilsonin "Sivullisen ongelma" sotilaskodin kirjastosta.

Niin kävi, että muistan sen vieläkin tarkasti kuin kasarmin lattiavahan hajun.

Yön nukuin levottomasti.

Joulun kauhut

Joulun kauhut ovat takana päin. Kansakunta hieroo silmistään pahan unen punaisesta ja harmaasta. Ruoho viheriöi ainakin tuossa ikkunan alla.

Kello on äitini virkattujen teosten kokoelmasta; niitä on monta sataa.

Tintti-fäneistä kaksi on, aivan oikein, identtiset kaksoset. Heitä askarruttaa kovin, ovatko myös Dupond ja Dupont identtiset kaksoset, kun nimet kirjoitetaan eri lailla.

Alimmassa kuvassa saan kultaisen sormuksen. Sellaisia oli tapana myöntää kiitettävistä suorituksista.

Kysymyksessä on tosin isäni lakimiessormus. En tiedä missä omani on. Ne jotenkin menivät muodista vuosikymmeniä sitten.

Mutta ehkäpä tämä akateemisten sormusten kaihtaminen olikin vain stalinistien metkuja?

Ajattelin ryhtyä kovasti käyttämään tätä, vuonna 1947 suoritetun tutkinnon sormusta. Oma tutkintoni on vuodelta 1967.

Lakimiesliitosta, kuten useimmista muistakin järjestöistä, minut on erotettu.

Niinpä uskottelen kysyjille, että sormukseen kuvattu emblemi, miekka ja vaaka, on muka puukko ja puntari ja että sellaista on lupa käyttää vain erikoisen pahapäisten kauhavalaisten.

Repikää tästä

(Jatkan ehkä vasta muutaman päivän kuluttua. Tässä osuuteni keskusteluun, jota kommenteissa käydään. Joulun ajan Borges-suomennokseni taitaa olla laiton ja luvaton. Ehkä jään siitä kiinni, ehkä en. Tietääkseni tätä tarinaa ei ole suomennettu ennen. Suomensin myös "Tlönin", joka seuraa piakkoin. Vaikeaa espanjaa!)

Jorge Luis Borges (1949):

Kuolematon

Salomo sanoi Ei ole mitään uutta auringon alla.

Platon arveli, että tieto on muistoa;

Salomo tuomitsee, että uusi on unohdusta.

Lontoossa varhain kesäkuussa vuonna 1929 harvinaisten kirjain kauppias Joseph Cartaphilus, kotoisin Smyrnasta, tarjosi ruhtinatar de Lucingelle ostettavaksi kuusi pientä kvarto-kokoista nidettä (1715-1720), Popen Iliaan. Ruhtinatar osti ne ja vaihtoi samalla muutaman sanan kauppiaan kanssa. Hänen kertomansa mukaan kysymyksessä oli hyvin laiha ja likainen mies, jonka silmät ja parta olivat harmaat ja kasvonpiirteet oudon epämääräiset. Hän ilmaisi itseään kouliintumattomasti ja virheitä kaihtamattoman vuolaasti useilla kielillä; muutaman harvan minuutin kuluessa hän vaihtoi ranskasta englantiin ja englannista arvoitukselliseen Salonikin espanjan ja Macaon portugalin välimuotoon. Lokakuussa ruhtinatar kuuli Zeus-laivalla toiselta matkustajalta, että Cartaphilus oli kuollut merellä palatessaan Smyrnaan ja että hänet oli haudattu Iosin saarelle. Ruhtinatar löysi tämän käsikirjoituksen Iliaan viimeisen niteen välistä.

Se on kirjoitettu englanniksi mutta täynnä latinan kielimuotoja; tämä on tarkka käännös alkuperäisestä.

I

Jos muistan, koettelemukseni alkoivat sataporttisessa Thebassa eräässä puutarhassa keisari Diocletianuksen aikana. Olin taistellut äskettäin kunnostautumatta egyptiläissodissa ja olin Bereniceen Punaisen meren rannalle sijoitetun legioonan tribuuni; siellä kuume ja taikuus söivät monta miestä, jotka olivat käyneet urhoollisesti miekanterää kohti. Mauritanialaiset kukistettiin, kapinallisten kaupunkien kerran hallitsemat seudut alistettiin in aeternitatem Manalan jumalalle; Aleksandria aneli kukistuttuaan tuloksettomasti keisarilta armoa; legioonien piti saapua ilmoittautumaan voitoistaan vuoden kuluessa mutta itse olin tuskin nähnyt sodanjumalan kasvoja. Tämä puute aiheutti minulle murhetta ja saattoi olla syy, kun heittäydyin etsimään sijainniltaan muuttuvilta ja pelottavilta aavikoilta kuolemattomien kaupunkia.

Kuten sanoin, koettelemukseni alkoivat Theben puutarhassa. Valvoin koko yön, koska kävin kamppailua sydämessäni. Viimein nousin hiukan ennen aurinkoa. Orjani nukkuivat; kuu oli loputtoman hiekan värinen. Verinen ratsastaja lähestyi idästä heikkona uupumuksesta. Hän pysähtyi muutaman askeleen päässä minusta ja kysyi minulta latinaksi heikolla mutta kyltymättömällä äänellä, mikä oli nimeltään kaupungin muureja huuhtova joki. Sanoin että se oli sateiden ruokkima Egypti. ”Etsin toista jokea”, hän vastasi synkeänä, ”salaista jokea joka puhdistaa ihmisen kuolemasta”. Hänen rinnastaan valui mustaa verta. Hän kertoi minulle syntyneensä maassa, joka on vuoristo Ganges-joen tuolla puolen; hän kertoi minulle, että noilla vuorilla kiertelevän huhun mukaan länteen matkustamalla, maailman ääreen asti, tulee joelle, jonka vedestä tulee kuolemattomaksi. Hän jatkoi, että tuon joen vastarannalla oli Kuolematonten kaupunki, kaupunki täynnä rintavarustuksia ja amfiteattereita ja temppeleitä. Hän kuoli ennen aamua mutta päätin lähteä etsimään sitä kaupunkia ja tuota jokea. Kiduttajan käsissä muutamat mauritanialaiset vahvistivat matkamiehen tarinan todeksi: yksi muisti elysialaisen niityn etäällä maailman ääressä, missä ihmisen elämä ei pääty milloinkaan; toinen muisti harjanteet, joilta Pactolus virtaa, ja siellä ihmiset elävät yli satavuotiaiksi. Puhuin Roomassa filosofien kanssa, jotka sanoivat, että ihmiselämän venyttäminen merkitsi kuoleman tuskan lisäämistä ja että sellainen ihminen kuolee monta kertaa. En ole varma, uskoinko koskaan Kuolematonten kaupunkiin; ehkä tehtävä eli kaupungin löytäminen riitti minulle. Flavius, joka oli Getulian prokonsulina, antoi minulle arveluttavalle matkalleni kaksisataa sotilasta; palkkasin myös palkkasotureita, jotka väittivät tuntevansa tiet ja jotka pakenivat ensimmäisten joukossa.

Myöhemmät tapahtumat ovat vääristäneet ensimmäisiä päiviä koskeneet muistikuvani niin pahasti, etten kykene saamaan niitä järjestykseen. Lähdimme liikkeelle Arsinoesta ja tulimme hehkuvaan erämaahan. Ylitimme Troglodyyttien maan, jossa syödään käärmeitä eivätkä asukkaat osaa puhua; Garamantesin jossa naisia pidetään yhteisinä ja jossa syödään leijonia; Augliksen jotka palvelevat vain kuoleman jumalaa. Mittasimme muiden aavikoiden mitat suuntaansa – mustan hiekan erämaat, jossa kulkijan on käytettävä hyväkseen yön tunnit, koska päivä on sietämätön. Näin etäältä vuoret, jotka kantava Oceanoksen nimeä; niiden rinteillä kasvaa rohtoyrttiä, joka kaikkeen vastamyrkyksi, ja huipuilla asuvat satyyrit, villit maamiehet, joilla on taipumus irstailuun. Että näiden barbaarimaiden povessa, missä maa on kaikkien hirviöiden synnyttäjä, sijaitsisi kuuluisa kaupunki – sellaista emme voineet kuvitella. Jatkoimme siksi marssiamme, sillä palaaminen olisi merkinnyt kunnian menetystä. Jotkut tyhmänrohkeat miehet nukkuivat kasvot kuuhun päin; pian kuume kärvensi heidät. Jotkut joivat kaivojen saastaisesta vedestä hulluuden ja kuoleman. Sitten alkoivat karkaamiset ja pian kapinat. En kaihtanut ankaruutta niiden taltuttamisessa. Näin tehdessäni toimin oikeudenmukaisesti, mutta yksi sadanpäämiehistä varoitti minua, että miehet suunnittelivat minua vastaan (halutessaan kostaa kumppaninsa naulitsemisen ristiin). Pakenin leiristä pari uskollisina pysyneen sotilaan kanssa tuulenpyörteisiin ja yön avaruuteen, mutta jouduimme erillemme. Kreetalainen nuoli repi lihaani. Vaelsin useita päiviä löytämättä vettä – tai yhden suunnattoman päivän, jonka aurinko, jano ja sitten janon pelko moninkertaistivat. Jätin reitin ratsuni valittavaksi. Aamunkoitossa taivaanranta oli karheana pyramideja ja torneja. Näin sietämätöntä unta tasasuhtaisesta labyrintistä, jonka keskellä oli kaivo; pystyin melkein koskettamaan sitä kädelläni, silmäni näkivät sen, mutta sen mutkat olivat niin sokkeloisia ja hämmentäviä että tiesin kuolevani ennen kuin saavuttaisin sen.

II

Kun sain lopulta riuhdotuksi itseni irti painajaisista, käteni oli sidottu selkäni taakse ja makasin tuskin tavallisen haudan kokoisella kallion kielekkeellä, jonka kivi oli syöpynyt rosoiseksi. Kallioseinät olivat kosteat ja ajan ja ihmisen käden kiillottamat. Rintaani raastoi tuskallisesti ja janoni oli polttava. Nostin päätäni ja päästin heikon huudon. Vuoren juurella virtasi äänetön, epäpuhdas joki, jonka hiekka ja sora melkein tukkivat; vastarannalla itse Kuolemattomien kaupunki loisti sokaisevasti auringon viimeisissä (tai ensimmäisissä) säteissä. Näin linnoituslaitteita, holvikaaria, julkisivuja ja toreja; kaupunki oli vuoren tasaisella laella. Ainakin sata omani kaltaista, erikokoista uloketta tai komeroa rikkoi vuoren seinää. Hiekkaan oli kaivettu matalia kuoppia; noista surkeista kaivannoista ja komeroista tuli näkyviin alastomia ihmisiä, joiden iho oli harmaa ja parta ruokkoamaton. Luulin tuntevani heidät: he olivat Troglodyyttien epäinhimillistä sukukuntaa, jotka saastuttavat Persianlahden rannikoita ja Etiopian luolia; en ihmetellyt heidän puhumattomuuttaan enkä sitä, että he söivät käärmeitä.

Hirvittävästä janostani sain rohkeutta. Arvion olevani kolmisenkymmentä jalkaa hiekan yläpuolella; suljin silmäni ja heittäydyin vuorelta kädet selän taakse sidottuina. Painoin veriset kasvoni mustaan veteen ja latkin sitä kuin eläin. Ennen kuin uni ja houreet ottivat minut uudelleen valtaansa toistin käsittämättömästi muutaman sanan kreikan kielellä: zeleialaiset, rikkaat Troian asukkaat, jotka juovat musta Aisepoon vettä…

En osaa sanoa, kuinka monta päivää ja yötä nyt kului. Nukkuen ja pystymättä palaamaan onkaloiden suojaan, alastomana tuntemattomalla aavikolla annoin auringon ja kuun heittää arpaa synkästä kohtalostani. Raakalaisuudessaan lapsekkaat Troglodyytit eivät auttaneet minua pysymään hengissä eivätkä kuolemaan. Yritin turhaan pyytää niitä tappamaan itseni. Eräänä päivänä katkoin terävällä kiven sirpaleella siteeni. Seuraavana päivänä nousin seisomaan ja pystyin kerjäämään tai varastamaan – minä Marcus Flaminius Rufus, Rooman legioonan sotilastribuuni – ensimmäisen iljettävän suupalani käärmeen lihaa.

Olin niin kiihkeä näkemään Kuolemattomat, koskettamaan heidän yli-inhimillistä kaupunkiaan, että sain tuskin nukutuksi. Ja kuin aavistaen ajatukseni Troglodyytit pysyivät nekin valveilla. Ensin luulin että ne pitivät minua silmällä; myöhemmin ajattelin, että rauhattomuuteni oli välittynyt niihin samalla tavalla kuin koirat voivat saada tällaisen tartunnan. Valitsin barbaarisesta kylästä lähtöni hetkeksi sen, joka oli mahdollisimman julkinen, nimittäin auringonlaskun, jolloin melkein kaikki ihmiset tulivat kuopistaan ja onkaloistaan tuijottamaan näkemättömin silmin länteen. Rukoilin ääneen, en niinkään vedotakseni jumalien suosioon kuin pelotellakseni noita olentoja oikealla puheella. Menin joen yli siitä, missä hiekkasärkät tukkivat sen virtauksen, ja kävelin kaupunkiin. Kaksi tai kolme miestä seurasi minua hämmentyneinä; he olivat lyhytkasvuisia (kuten muutkin lajinsa edustajat) ja herättivät pikemmin vastenmielisyyttä kuin pelkoa. Jouduin kiertämään erilaisia outoja kuoppia, joita arvelin vanhoiksi louhoksiksi; kaupungin valtava suuruus johti minut harhaan, sillä olin luullut sen olevan paljon lähempänä. Keskiyön vaiheilla laskin jalkani mustaan varjoon – tiheään väärien jumalien veistosten varjoon Kaupungin muurin juurella. Pysähdyin ikään kuin pyhän kauhun vallassa. Ihminen kauhistuu niin syvästi kaikkea uutta ja erämaata, että mielialani nousi, kun näin yhden Troglodyytin tulleen mukaan sinne saakka. Suljin silmäni ja odotin nukkumatta auringonnousua.

Olen jo sanonut, että Kaupunki oli jyrkän vuoren kivisellä lakitasanteella. Tasanteen seinämät olivat yhtä vaikea kiivetä kuin muuri. Väsytin itseni suotta kävelemällä sen ympäri; mustasta seinämästä ei löytynyt ainoaakaan rosoa, ja se oli niin säännöllinen, että porttia oli turha ajatellakaan. Päivän kuumuus pakotti minut suojautumaan luolaan; sen perällä oli kuilu ja kuluista, pohjan hämärästä nousivat tikapuut. Laskeuduin tikkaita ja onnistuin pääsemään likaisten kammioiden läpi avaraan, epämääräisesti pyöreään saliin. Tuohon paikkaan, joka oli eräänlainen kellari, oli yhdeksän ovea; kahdeksan johti sokkeloon jonka kautta päätyi pettymyksekseen samaan saliin; yhdeksäs johti toisen sokkelon kautta toiseen pyöreään saliin, joka oli aivan samanlainen kuin ensimmäinen. En ole varma, kuinka monta saleja oli; viheliäinen tilani ja pelkoni lisäsi niiden määrää. Äänettömyys oli vihamielistä ja miltei rikkumatonta; kivisessä verkostossa ei ollut muita ääniä kuin maanalainen tuuli, jonka aiheuttajasta en päässyt koskaan perille; jopa raudan väriset puroset valuivat ohuina kiven halkeamista aivan äänettömästi. Totuin kauhistuttavasti tuohon epäilyttävään maailmaan; minusta alkoi tuntua vaikealta uskoa, että olemassa oli mitään muuta kuin yhdeksänovisia saleja ja pitkiä haarautuvia, maanalaisia käytäviä. En tiedä, miten kauan vaelsin maan alla; sen tiedän, että aika ajoin kokosin epämääräisissä unissa, joita näin kodistani, barbaarien kammottavan kylän ja syntymäkaupunkini, jossa rypäletertut vihersivät.

Erään käytävän päässä tie katkesi kallioseinään, jonka olin kyllä nähnyt, ja ylhäältä etäältä lankesi valo. Kohotin häikäistyneet silmäni; ylhäällä, pyörryttävän korkealla näin taivasta, joka oli niin sininen, että väri oli melkein purppuraa. Seinässä oli metalliset tikkaat. Olin väsyttänyt lihakseni voimattomiksi mutta kiipesin ne tikkaat pysähtyen vain joskus nyyhkyttämään osaamattomasti ilosta. Ennen pitkää aloin erottaa korkokuvia ja pylväiden koristeita, päätykolmioita ja holvikäytäviä, graniittiin ja marmoriin hakattuja hämmentäviä nähtävyyksiä. Näin johduin pimeyden mustasta maailmasta risteilevien labyrinttien kautta sädehtivään Kaupunkiin.

Tulin pienelle aukiolle – tai ehkä se oli pikemmin piha. Se oli keskellä rakennusta, jossa oli erilaisia kulmia ja jonka korkeus vaihteli. Näkemäni kupolit ja pylväät kuuluivat tähän monimuotoiseen rakennukseen. Minua hämmästytti kaikkia sen muita uskomattomia piirteitä enemmän rakennuksen vanhuus. Minusta tuntui, että se oli ollut olemassa ennen ihmisiä, vieläpä ennen maailmaa. Sen silmiinpistävä muinaisuus (joka oli tosin jollain tavalla kauhea nähdä) tuntui liittyvän saumattomasti sen kuolemattomien rakentajien työhön. Kuljin ensin varovasti, sitten ennen pitkää välinpitämättömästi ja lopulta epätoivoisena portaita ja labyrinttipalatsin koristeltuja lattioita. (Huomasin myöhemmin, että porraskelmien leveys ja korkeus poikkesivat toisistaan; selittämätön väsymykseni johtui tästä). Ensimmäinen ajatukseni oli: tämä palatsi on jumalien työtä. Tutkin autioita tiloja ja muutin käsitystäni: Tämän paikan rakentaneet jumalat ovat kuolleet. Sitten mietin rakennuksen omituisuuksia ja sanoin itselleni: Tämän paikan rakentaneet jumalat olivat mielipuolia. Tiedän että sanoin tämän jotenkin käsittämättömästi moitteena jossa oli mukana myös murhetta – enemmän järjen kauhistumista kuin aistien pelkoa. Tavattoman vanhuuden tunteeseen sekoittui muuta: päättymättömyyden tunne, painostavuuden ja kammon tunteet, monimutkaisen järjenvastaisuuden tunne. Olin löytänyt tien pimeän sokkelon lävitse, mutta Kuolemattomien kaupungin kirkkaus kauhistutti ja iljetti minua. Sokkelo on rakennus, joka on suunniteltu tieten tahtoen harhauttamaan ihmisiä; sen arkkitehtuuri ja tuhlaileva samanmuotoisuus tähtää juuri tuohon tehoon. Epätäydellisesti tutkimassani palatsissa arkkitehtuurilla ei ollut mitään tarkoitusta. Siellä oli käytäviä, jotka eivät johtaneet minnekään, niin korkeita ikkunoita että ne olivat ulottumattomissa, juhlavan vaikuttavia ovia, joiden takana oli kuin erakon komero tai tyhjä kuilu, käsittämättömiä ylösalaisin olevia portaikkoja, joissa askelmat ja kaiteet olivat alapuolella. Jotkut portaat kiersivät keveinä muistomerkin seinää ja loppuivat sitten kahden tai kolmen tasanteen jälkeen kupolien säihkeessä minnekään johtamatta. En osaa sanoa, ovatko nämä esimerkit kirjaimellisesti totta; sen tiedän, että ne kiusasivat huonoa untani vuosikausia; en osaa enää sanoa mistään piirteestä, onko se uskollinen kuva todellisuudesta vai yöllä mielestäni revennyt hahmo. Tämä kaupunki, näin ajattelin, on niin kauhistuttava pelkästään olemassaolonsa vuoksi, että jo sen säilyminen, - vaikkakin salaisen autiomaan keskellä - saastuttaa menneisyyden ja tulevaisuuden ja jollain tavalla pilaa tähdet. Kukaan ei voi olla maailmassa onnellinen eikä rohkea niin kauan kuin tämä kaupunki on pystyssä. En halua kuvailla sitä; toisiinsa soveltumattomien sanojen kaaos, tiikerin tai härän ruumis, joka tulvii mihin tahansa suuntaan hampaita, elimiä ja päitä hirviömäisesti yhdessä mutta keskinäisen vihan vallassa – jospa nämä kielikuvat antaisivat oikean aavistuksen asiasta.

En kykene muistamaan paluuni vaiheita enkä reittiäni pölyisten, kosteiden holvien kautta. Muistan vain sen, että seuralaisenani oli jatkuva pelko, että kun kerran pääsen viimeisestä labyrintista, ympärilläni on jälleen kauhistuttava Kuolematonten kaupunki. En muista mitään muuta. Tämä muistin menetys saattoi olla itse aiheutettu, mutta se ei ole enää autettavissa; kukaties pakoni yksityiskohdat olivat niin epämiellyttäviä että jonain päivänä, jota sitäkään en muista, päätin tunkea sen pois muististani.

III

Tarinani tarkoin lukeneet muistavat, että Troglodyytteihin kuulunut mies oi seurannut minua kuin mikäkin koira muurin varjoon. Kun pääsin viimeisestä kellarista löysin hänet onkalon suulta. Hän makasi hiekalla piirtäen ja pyyhkien näkymättömiin taitamattomin käsin merkkejä, jotka tuovat mieleen unessa nähdyt kirjaimet, sellaiset jotka on ymmärtämäisillään sillä hetkellä kun ne sulavat yhteen ja katoavat. Ensin luulin, että se oli jotain barbaarien kirjoitusta; sitten käsitin mielettömäksi ajatukseni, että puhetaidottomat oliot olisivat keksineet kirjoituksen. Yksikään merkeistä ei liioin muistuttanut mitään toista merkkiä, ja tämän takia kysymys ei tietenkään (lähes varmasti) voinut olla kirjainmerkeistä. Mies piirsi niitä, katseli ja korjaili niitä. Sitten hän äkkiä hän pyyhki ne pois kämmenellään ja käsivarrella kuin harmistuen omasta pelistään. Hän katsoi minua mutta ei näyttänyt tuntevan minua. Silti helpotuksen tunteeni oli niin suuri (tai yksinäisyyteni oli ollut niin valtava ja niin pelottava) että ajattelin aivan vakavissani että tämä alkeellinen Trogodyytti, joka katsoi minua luolan permannolta, oli odottanut minua. Aurinko paahtoi tasankoa; kun lähdimme palaamaan kylään ensimmäisten iltatähtien alla, hiekka poltti jalkojamme. Troglodyytti kulki edellä; sinä iltana päätin opettaa häntä tuntemaan tai jopa toistamaan muutaman sanan. Ajattelin että tunnistaminen onnistuu koirilta ja hevosilta; monet linnut, kuten keisarin satakieli, onnistuvat toistamisessa. Vaikka ihmisen ymmärrys olisi miten niukka, se ylittää aina sieluttoman eläimen.

Troglodyytin alhainen syntyperä ja tila toi mieleeni Argoksen kuvan, Odysseuksen kuolemaa tekevän koiran, joten annoin hänelle nimeksi Argos ja yritin opettaa sen hänelle. Epäonnistuin jatkuvasti. Keinoni eivät tehonneet, ei ankaruus, ei itsepintaisuus. Liikkumattomana ja katse elottomana hän ei tuntunut edes kiinnittävän huomiota ääniin, jotka yritin tartuttaa hänen mieleensä. Vaikka hän oli minusta vain parin askeleen päässä, hän tuntui olevan mittaamattoman kaukana. Hän makasi hiekalla kuin pieni, kolhiintunut, laavasta veistetty sfinksi, joka ei välittänyt taivaan liikkeistä päänsä päällä aamun ensimmäisestä valosta illan viimeiseen. Tuntui täysin mahdottomalta, että hän ei käsittänyt tarkoitustani. Muistin etiopialaisten uskovan, että apinat ovat tahallaan puhumattomia, jottei niitä pantaisi työhön; itse ajattelin Argoksen hiljaisuuden johtuvan epäluulosta tai pelosta. Tuosta eloisasta kuvasta siirryin muihin vielä villimpiin. Ajattelin että Argos ja minä elimme elämäämme eri maailmankaikkeuksissa; ajattelin että havaintomme olivat samoja mutta Argos yhdisteli ne eri tavoin kuin minä, eri olioista; ajattelin että hänelle olioita ei ollut olemassa, vaan pelkästään jatkuvaa, huimaavaa aistimusten leikkiä. Kuvittelin maailman vailla muistoa, vailla aikaa; leikittelin ajatuksella kielestä, jossa ei olisi nomineja, kielestä jonka verbit olivat persoonamuotoja vailla tai adjektiiveja ei voinut taivuttaa. Paljon päiviä kului näissä mietteissä ja kului vuosia. Sitten eräänä aamuna sattui jotain joka aiheutti ikään kuin iloa – taivaalta satoi vettä hitaasti mutta paljon.

Erämaan yöt voivat olla kylmiä, mutta se yö oli ollut kuin kiehuva kattila. Näin unta että eräs Thessalian joki (johon olin heittänyt takaisin kultaisen kalan) oli tullut pelastamaan minut; kuulin sen lähestymisen punaisen hiekan ja mustien kivien ylitse; heräsin ilman viileyteen ja sateen kiireiseen ääneen. Juoksin alastomana ottamaan sen vastaan. Yö oli lopuillaan; keltaisten pilvien alla heimo heittäytyi rajuun sateeseen yhtä iloissaan kuin minä – hurmiossa. Mieleeni tulivat jumalan riivaamat Kybelen palvojat. Argos oli kohottanut katseensa taivaisiin; vesi virtasi hänen kasvoillaan – eikä vain sade, vaan (ymmärsin myöhemmin) kyyneleet. Argos, huusin, Argos!

Siten Argos sammalsi mielihyvän ja ihmetyksen äänin ikään kuin ihminen, joka on löytänyt jotain vuosia sitten kadonnutta, nämä sanat: Argos, Odysseuksen koira. Ja sitten, katsomatta minua, Koira joka makaa tunkiolla.

Meidän on niin helppo hyväksyä todellisuus – ehkä siksi, että tiedämme vaistollamme, miten mikään ei ole todellista. Kysyin Argokselta, kuinka paljon hän osasi Odysseiaa. Hänelle tuotti kreikan kieli vaikeuksia; minun oli toistettava kysymys.

Peräti vähän, hän vastasi. Vähemmän kuin kurjin runonlaulaja. Siitä on tuhat sata vuotta, kun kirjoitin sen viimeksi.

IV

Sinä päivänä ymmärsin kaiken. Troglodyytit olivat Kuolemattomia; virta ja hiekan kahlitsemat vedet, ratsastajan etsimä Joki. Kaupungin maine oli kiirinyt Ganges-virralle saakka, mutta Kuolemattomat olivat tuhonneet sen melkein yhdeksänsataa vuotta sitten. He olivat rakentaneet kaupungin raunioista samaan paikkaan sekasortoisen kaupungin, jonka läpi olin kulkenut – Kaupungin irvikuva ja vastakohta ja samalla temppeli mielettömille jumalille, jotka hallitsevat maailmaa ja jumalille, joista emme tiedä mitään paitsi että he eivät muistuta ihmistä. Tämän kaupungin perustaminen oli viimeinen vertauskuva, johon Kuolemattomat olivat alentuneet; se osoitti vaiheen jossa he olivat todenneet kaiken uurastuksen turhaksi ja päättäneet elää ajatuksissa, puhtaassa mietiskelyssä. He rakensivat tuon kuoripanssarin, hylkäsivät sen ja ryhtyivät tekemään itselleen asuntoja luoliin. Itseensä syventyneinä he tuskin huomasivat aineellista maailmaa.

Homeros selitti minulle nämä asiat samalla tavalla kuin asioita selitetään lapselle. Hän kertoi minulle myös omista seikkailuistaan – häntä ajoi Odysseuksen tavoin tahto päästä seudulle, jossa ei tiedettäisi, mikä meri on, jossa ei käytetä suolaa ruokaan ja jossa airon käyttötarkoituksesta ei ole aavistusta. Hän oli elänyt sata vuotta Kuolemattomien kaupungissa ja kun se tuhottiin, hän oli neuvonut rakentamaan sen tällaiseksi. Tässä ei ole ihmettelemistä – huhun mukaan hän kirjoitti Troijan sodan jälkeen runoelman sammakkojen ja rottien sodasta. Hän oli kuin jumala, joka luotuaan kosmoksen loi kaaoksen.

Kuolemattomuudessa ei ole mitään erikoista; ihmisiä lukuun ottamatta kaikki elolliset ovat kuolemattomia, sillä ne eivät tiedä mitään kuolemasta. Jumalallista, hirvittävää ja käsittämätöntä on tietää olevansa kuolevainen. Olen huomannut, että uskonnoista huolimatta tavattoman harvat ihmiset ovat varmoja kuolemattomuudestaan. Juutalaiset, kristityt ja muslimit julistavat kaikki uskoa kuolemattomuuteen, mutta ensimmäisten sadan ikävuoden kunnioitus osoittaa, että he uskovat todellisuudessa vain tuohon vuosisataan, sillä ne väittävät koko muun ajan kuluvan palkintoihin ja rangaistuksiin siitä, mitä ihminen teki eläessään. Minun mielestäni joillakin Hindustanin seuduilla uskonnonharjoitukseen liittyvä pyörä on paljon uskottavampi; tuolla pyörällä, jolla ei ole alkua eikä loppua, jokainen elämä on seuraus edellisestä elämästä ja aiheuttaa seuraavan, mutta mikään elämä ei määrää kokonaisuutta… Elettyään monia vuosisatoja kuolemattomien ihmisten tasavalta oli kehittynyt täydellisen suvaitsevaiseksi tai vieläpä pilkalliseksi. He tiesivät, että äärettömän pitkän ajan kuluessa kaikki asiat tapahtuvat kaikille ihmisille. Palkintona menneistä ja tulevista hyvistä töistään kaikki ihmiset ansaitsevat kaiken hyvyyden – ja vahingon palkaksi menneistä ja tulevista väärinteoistaan. Sangen samaan tapaan kuin sattuman määräämissä peleissä, kuten kolikon heitossa, vaihtoehdot jakautuvat tasan, joten älykkyys ja tyhmyys kumoavat toisensa ja poistavat toinen toisensa vaikutuksen. Mahdollisesti runoelmana kömpelö El Cid on vastapaino Vergiliuksen yhdelle ainoalle määreelle tai Herakleitoksen ajatelmalle. Hämyisinkin ajatus noudattaa näkymätöntä lakia ja saattaa kruunata tai viimeistellä salaisen suunnitelman. Tiedän ihmisiä, jotka ovat tehneet pahaa saadakseen aikaan hyvää tulevien vuosisatojen aikana, tai hyvää, joka on jo koettu menneinä aikoina… Tässä mielessä kaikki tekomme ovat oikeita ja samalla yhdentekeviä. Henkisiä tai älyllisiä ansioita ei ole olemassa. Homer loi Odysseian; kun käytettävissä on äärettömästi aikaa, olosuhteita ja niiden muutoksia, on mahdotonta, että Odysseiaa ei olisi luotu ainakin kerran. Kukaan ei ole joku; kuka tahansa kuolematon ihminen on kaikki ihmiset. Minä Cornelius Agrippa olen jumala, sankari, filosofi, paholainen ja maailma – mikä on pitkä tapa sanoa, että minua ei ole olemassa.

Oivallus maailmasta täsmällisten vastavaikutusten järjestelmänä vaikutti suunnattomasti Kuolemattomiin. Ensiksi se teki heidät kyvyttömiksi tuntemaan sääliä. Olen maininnut vanhat louhokset, jotka ovat kuoppia eri puolilla joen toisella rannalla; eräs ihminen putosi noista kuopista syvimpään; hän ei voinut loukata itseään eikä kuolla ja siit huolimatta hänellä oli tuskainen jano; kesti seitsemänkymmentä vuotta ennen kuin hänelle viskattiin köysi. Hänen ruumiinsa oli kesytetty kotieläin; se ei tarvinnut muuta hoitoa kuin hiukan unta ja lihan palasen muutaman kerran kuukaudessa. Mutta kenenkään ei pidä luulla, että olimme vain askeetteja. Ei ole mutkikkaampaa mielihyvä lähdetä kuin ajatus, ja ajattelemiselle me nyt antauduimme. Harvakseltaan jokin erikoislaatuinen ärsyke saattoi palauttaa meidät esineelliseen maailmaan – esimerkiksi tuona aamuna muinainen ja perimmäinen mielihyvän aihe, sade. Mutta tuollaiset lankeamiset ovat suunnattoman harvinaisia; kaikki Kuolemattomat kykenevät täydelliseen liikahtamattomuuteen. Muistan erään, jota en nähnyt koskaan istumassa enkä seisomassa; lintu oli tehnyt pesän hänen rintansa päälle.

Opinkappaleesta jonka mukaan jokaisella ilmiöllä on vastailmiö seuraa muuan ajatus, joka ei ole täysin vailla teoreettista mielenkiintoa niin että sen vuoksi me hajaannuimme kymmenennen vuosisadan alussa tai lopussa eri puolille maailmaa. Sen voi esittää tällaisena yhteenvetona: On joki, jonka vesi tekee kuolemattomaksi, joten jossain on toinen joki, joka ottaa kuolemattomuuden pois. Jokien lukumäärä ei ole ääretön; kuolematon matkustaja tulee jonain päivänä maailmaa taivaltaessaan juoneeksi niistä kaikista. Päätimme löytää sen joen.

Kuolema (tai kuoleman mainitseminen) tekee ihmisistä herkkähipiäisiä ja säälittäviä; heidän kummitusmaisuutensa on liikuttavaa; jokainen heidän tekonsa voi olla viimeinen; ei ole kasvoja, jotka eivät olisi samentumaisillaan ja haihtumaisillaan olemattomiin kuin unessa nähdyt kasvot. Maailmassa kaikella on attribuuttina joko palautumaton tai satunnainen. Kuolematonta keskuudessa toisaalta jokainen teko (jokainen ajatus) on heijastus toisesta, joka on sattunut menneisyydessä, jolla ei ole havaittavaa alkua, ja asiaan vihkiytyneet sanovat, että kaikki myös toistuu aikanaan, ad vertiginem. Ei ole mitään, mikä ei olisi niin sanoakseni kateissa väsymättömien peilien välissä. Mitään ei voi tapahtua yhden ainoan kerran, mitään ei uhkaa todellinen kateisiin joutuminen. Kuolemattomat eivät arvostaa kaihoa, synkkyyttä eivätkä juhlallisuutta. Homeros ja minä erosimme toisistamme Tangerin porteilla; en usko että olisimme hyvästelleet.

V

Vaelsin uusien valtakuntien, uusien keisarikuntien halki. Syksyllä 1066 taistelin Stamfordin sillalla, vaikka en enää muista, olinko kohta kohtalonsa tavanneen Haroldin joukoissa vain oliko päällikköni huono-onninen Harald Hardada, joka onnistui valloittamaan vain noin kuusi jalkaa englantilaista maata. Hegiran jälkeen seitsemännellä vuosisadalla Bulaqin laitamilla kirjoitin sangen huolellisin koristekirjaimin kielellä, jonka olen unohtanut ja aakkosilla, joita en osaa, erään Sindbadin seitsemän retkeä ja tarinan vaskisesta kaupungista. Samarkandin vankilan pihassa pelasin usein shakkia. Olen opettanut tähtitiedettä Bikanirissa ja samoin Böömissä. Vuonna 1638 olin Kolzsvarissa ja myöhemmin Leipzigissä. Aberdeenissa vuonna 1714 tilasin Popen Iliadin kuusi nidettä; muistan että lueskelin niitä monesti mielihyvän tuntein. Vuonna 1729 tai niihin aikoihin keskustelin tuon runoelman alkuperästä retoriikan professorin kanssa, jonka nimi oli mahdollisesti Giambattista; hänen perustelunsa tuntuivat minusta vastaan­sano­mattomilta. Lokakuun 4. päivänä 1921 Patna, jolla olin matkustamassa Bombayhin, ajoi karille Eritrean rannikolla[1]. Jäin laivasta ja mieleeni tulivat muut aamut, jolloin olin hyvin kauan sitten katsellut Punaista merta – kun olin roomalainen tribuuni, ja kuume ja taikuus ja toimettomuus söivät sotilaita. Kaupungin ulkopuolella näin lähteen; tottumuksen voimasta maistoin sen kirkasta vettä. Kun laskeuduin lähteeltä jyrkkää rinnettä, piikkipensas raapi kättäni. Kipuun tottumattomana koin sen tavattoman kovana. Uskomatta itseäni, sanattomana ilosta tuijotin, miten iholleni nousi hitaasti kallisarvoinen veripisara. Olen taas kuolevainen, toistin itselleni toistamasta päästyäni, olen taas samanlainen kuin muut ihmiset. Sen yön nukuin auringonnousuun asti.

…Vuosi on kulunut ja luen kirjoittamiani sivuja. Voin todeta, etteivät ne harhaudu totuuden tuolle puolen, vaikka ensimmäisen kappaleet ja kukaties muutamat muut kohdat saattavat sisältää tiettyä epätotuutta. Se saattaa johtuu aihetodisteiden liikakäytöstä eli kirjoitustavasta, jonka olin oppinut runoilijoilta; se menetelmä tartuttaa kaiken epäuskottavuudella, koska tapahtumaan voi sisältyä suuri määrä yksityiskohtia mutta muistikuvaan ei ainuttakaan… Uskon kuitenkin että olen keksinyt yksityisemmän ja sisäisemmän syyn. Paljastan sen; minua ei häiritse, vaikka minua pidettäisiin satuilijana.

Kertomani tarina tuntuu epäuskottavalta koska kahden eri miehen kokemukset on sulautettu yhdeksi. Ensimmäisessä kappaleessa ratsumies haluaa tietää, mikä on nimeltään Theban muurien juurella virtaava joki; Flaminius Rufus, joka oli antanut kaupungille määreen ”sataporttinen”, sanoo hänelle, että joen nimi on Egypti; kumpikaan näistä lausumista ei ole hänen, vaan pikemmin Homeroksen, joka mainitsee Iliaassa nimenomaan ”Thebes hekatombylos” ja Odysseiassa Proteuksen ja Odysseuksen suulla puhuen nimittää aina Niilia ”Egyptiksi”. Toisessa kappaleessa roomalainen sanoo vettä juotuaan muutaman sanan kreikaksi. Nekin sanat ovat Homerosta; ne löytää kuuluisan laivojen luettelon lopusta. Myöhemmin, mieltä horjuttavassa palatsissa, hän puhuu moitteesta jossa oli mukana myös murhetta; nuokin sanat ovat Homeroksen, joka oli jo kokenut tämänkin kauhun. Nämä epäasianmukaisuudet häiritsivät minua; toiset joilla oli kirjallisia kykyjä, osoittivat ne minulle. Avaimet tähän jälkimmäiseen ilmiöön löytyvät viimeisestä kappaleesta, jossa kerron taistelleeni Stamfordin sillalla, että kirjoitin Bulaqissa Sindbad merenkulkijan seikkailuista, että tilasin Aberdeenissa Popen Iliadin. Tekstissä sanotaan inter alia: ”Opetin tähtitiedettä Bikanirissa ja samoin Böömissä.” Nämä lausumat ovat tosia; merkittävää on, että ne on valittu mainittaviksi. Ensimmäinen tuntuu soveltuvan sotia käyneelle miehelle, mutta sitten lukija huomaa, että kertoja kiinnittää sotaan vähän huomiota, paljon vähemmän kuin ihmisten kohtaloihin. Hämärä mutta alkeellinen syy sai minut kirjoittamaan ne paperille: tiesin että ne herättävät myötätuntoa. Ne eivät herätä myötätuntoa roomalaisen Flaminius Rufuksen kertomina; ne tekevät sen, kun kertojana on Homeros. Se on erikoista, että Homeros olisi kopioinut 1200-luvulla Sindbadia – joka sekin on Odysseia – ja taas monen sadan vuoden kuluttua löytänyt muotoja, jotka muistuttavat hänen omaa Iliastaan, pohjoisesta maasta barbaarien kielellä kirjoitettuna. Siitä lauseesta puolestaan, jossa mainitaan ”Bikanir”, havaitsee kirjoittajan runoilijaksi, joka haluaa myös (kuten laivojen luettelon kirjoittaja) käytellä uljasta miekkaa.[2]

Lopun lähestyessä muistissa ei ole enää kuvia – on vain sanoja. Ei ole outoa, että aika on sekoittanut minut niihin, jotka kerran kuvasivat minua, niihin jotka kuvasivat sen henkilön kohtaloa, joka seurasi minua niin monta sataa vuotta. Minä olen ollut Homeros; pian minä olen ei-kukaan kuten Odysseus; pian olen kaikki ihmiset – kuollut.

Jälkikirjoitus (1950): edellä olevan julkaisun kommentaareista oudoin (vaikka ei tahdikkain) on otsikoltaan raamatullinen Monivärinen takki (Manchester 1948); se on tohtori Nahum Cordoveron ylittämättömän uuraasta kynästä, laajuudeltaan noin sata sivua. Siinä käsitellään kreikkalaisia antologioita, myöhäisten latinankielisten antologioiden laitoksia, Ben Johnsonia, joka luonnehti aikalaisiaan Senecan sitaateilla, Alexander Rossin Virgilius evangelizans –teosta, George Mooren ja Eliotin luomuksia ja lopuksi ”kertomusta jonka esittäjäksi on ilmoitettu harvinaisten kirjojen kauppias Joseph Cartaphilus”. Ensimmäisessä kappaleessa osoitetaan Pliniuksen lyhyt muunnos (Historia naturalis, V:8); toisessa samoin Thomas de Quinceyn (Writings III:439); kolmannessa lainaus Descartesin lähettiläs Pierre Chanut’lle kirjoittamasta kirjeestä; neljännessä Bernard Shaw’n (Back to Metuselah, V). Näistä tunkeutumisista (eli varkauksista) kirjoittaja päättelee, että koko asiakirja on epäperäinen.

Oman ajatustapani mukaan johtopäätös on perusteeton. Lopun lähestyessä, kirjoitti Cartaphilus, muistissa ei ole enää kuvia – on vain sanoja. Sanoja, sanoja, sanoja otettuna paikaltaan ja runneltuna, toisten ihmisten sanoja – almuja jotka aika ja vuosisadat antoivat.

Cecilia Ingenierosille

---

[1] Juuri tällä kohden käsikirjoitus on vaurioitunut niin että sataman nimi voisi olla muukin

[2] Ernesto Sabata arveli, että ”Giambattista”, joka keskusteli Iliaan alkuperästä vanhojen kirjojen keräilijä Cartaphiluksen kanssa, olisi Giambattista Vico, italialainen joka väitti Homerosta vertauskuvalliseksi hahmoksi ja sellaisena Pluton tai Akilleuksen kaltaiseksi.

Joulu peijakas!

En saanut koskaan tietää, mitä aikuiset puhuivat. Ehkä en ollut tarpeeksi kiinnostunut. Nurmen talo oli erikoinen. Ihmiset kuljeskelivat muulloinkin kuin jouluna toistensa asunnoissa, eivätkä ovet olleet lukossa.

Joulu vietettiin alakerrassa niin kauan kuin mummu eli. Vietin ensimmäisen jouluni siellä yhden vuorokauden ikäisenä. Veljet kantoivat äidin hetekoineen ja vauvoineen kuusen kynttilöiden valoon. Se oli joulu 44.

Mummu kuoli vuonna 50 tammikuussa. Sen jälkeen jouluja pidettiin perheittäin, mutta myöhemmin illalla ajauduttiin aina istuksimaan jonkun luokse, usein Sarholle, koska siellä oli niin miellyttävä tunnelma.

Ehkä aikuiset tai osa heistä joivat jouluna joskus viinaa. Tiesin että oikein oli juoda viina ulkosalla halkopinon takana. Sitä tapaa noudatettiin vielä nuorimman veljeni häissä Lappajärvellä. Mutta jouluun liittyy himmeitä mielikuvia. Olisikohan äidillä ja kolmella tädilläni ollut pikku pullo Moscatoa tai vermuttia neljään naiseen? Naiset eivät kuitenkaan najuttineet väkevää viiniä vahvempia. Me pikkupojat tunsimme kyllä pullot. Olin toiminut pitkään ääneenlukijana, kun suoriuduin niinkin oudoista sanoista kuin Gambina.

Nuoremmilla herroilla saattoi olla alakerran Billnäs-kirjoituspöydän laatikossa jotain ajankohtaista, eli yhden tähden jaloviinaa.

Elin suojattua lapsuutta. En muista nähneeni sukulaisiani juovuksissa. Humalaiset olivat muita. He ajoivat polkupyörällä venkuroiden ja törmäsivät puhelinpylvääseen ja Aspolan poliisi vei heidät putkaan. Lisäksi oli oikeita juoppoja, joista pidin kovasti.

"Muut" oli samanlainen ilmiö kuin kylän pojat. "Keneltä sinä olet oppinut tuollaisia - kylän pojilta?" Mutta ei sellaista jouluna kysytty.

Isoisä yritti hallita suunnattomaksi paisuvan suvun samassa kiinteistössä ja samoissa tehtävissä, mutta hanke rapautui.

Uki-setä oli kummitätini mies Uuno Sarho, sukunimeltään muinoin Stenius. Hän oli Karjalan Impilahdelta ja jäi kuitenkin kotivävyksi ja oli autokorjaamolla jonkinlaisena esimiehenä. Ihailin häntä. Luulen ettei hänestä jäänyt kuoltuaan kenellekään monta huonoa muistoa.

Hänessä tutustuin erilaiseen ihmiseen.

Hän oli aivan uskomattoman komea ja sopuisalla tavalla arvokas, suoraryhtinen mies. Arvelen että heillä oli ollut Impilahdella niin paljon metsiä että mikään varsinainen koulunkäynti ei ollut tullut ajankohtaiseksi. Tullessaan Nurmelle Uki oli Ilmasotakoululla viestipuolella ylikersanttina. Se ei ollut mikään korkea asema. Tosin käsitin hänen osallistuneen rajustikin Talvisotaan kotikulmillaan ja olen muistavinani, että hän olisi ollut tottuneena metsästäjänä ja erämiehenä hiihtänyt silloin myös Kollaanjoen seudun eli Loimolan suunnattomilla saloilla.

Uki-setä sanoi hämmästyessään tai suuttuessaan korkeintaan ”peijakas”. Enpä ollut ennen kuullut niin hienoa sanaa. Peijakas!

Hän kulki metsällä ja toisenlaisesta menneisyydestä Karjalassa puhuivat myös aseet, jotka olivat lasioven takana kaapissa. Ne olivat hyviä ja hintavia metsästysaseita, joukossa myös sotilaskiväärejä.

Hänellä ei tuntunut olevan koskaan kiirettä ja ehkä hän ei pyrkinyt koskaan mihinkään eikä tavoitellut enää mitään. Hän oli vaimoaan eli tätiäni hiukan vanhempi – tätini sulhanen oli kaatunut. Tämä pari löysi toisensa 1948 tai 1949 ja hyvin löysi. Epäilen että tätini oli ajatellut jäädä dramaattisen naimattomaksi, mutta Sarho oli toista mieltä.

Ilman häntä kuvittelisin omien sukulaisteni äänekästä kannakselaisuutta karjalaisuudeksi. Uki-sedän laatokankarjalaisuudessa oli jotain samaa kuin siinä, joka sai 1800-luvun romantikot innostumaan. Brihatsu. Sellainen Shemeikka, vaikka metsästi naisten sijasta jäniksiä.

Mies osasi istua, polttaa piippua, myhäillä, olla tyytyväinen juuri siihen mitä on. Kaiken koetun jälkeen mielessä oli kuitenkin jatkuva joulu.

Hämmästyttävän hyvä

Kuvan 1001 Books you must read before you die on hämmästyttävän hyvä tai ainakin hauska tai joka tapauksessa käyttökelpoinen. Se on pehmeäkantinen kuutio ja suhteellisen huokea (25,90) tuhatsivuiseksi ja kauttaaltaan värikuvin varustetuksi.

Se voittaa hyvät kirjallisuuden hakemistot yhdessä asiassa. Esimerkiksi Harold Bloomin Western Canon on tietysti omaa luokkaansa. Kaipa Bloom on sekä paras että kuuluisin professorityypin kirjallisuusihmisistä edelleenkin. (F. Moretti on kyllä nerokkaampi.)

Mutta Bloomin lukeminen merkitsee antautumista väittelyyn hänen kanssaan ja siten ylämäkitaistelua.

Se että hän kirjoittaa hyvää John Miltonista, on sietämätöntä. Se että hänellä on käsitykselleen perusteita, on vielä sietämättömämpää. Ja laajaa ja hirmuista jupinaa aiheuttaa anglosaksisuus, joka on loukkaavaa. Kirjallisuus on niin hieno ja hauras asia, että omankielisyys on kiertämätön asia.

Kuka pitäisi ulkonmaalaisten eli siis suomea taitamattomien käsityksiä Aleksis Kivestä kuriositeettina kummempina, kun Kiven kieli on suomalaisellekin kuin omien luiden rahinaa eli vaatii paljon tarkkuutta ja hiljaisuutta.

Tämä nyht suosittamani mielikirja, jota on läjäpäin Helsingin ja Turun (sic!) kirjakaupoissa, on kätevä, koska siltä ei odota niin paljon, ja jos joku kirjoittaja on tyhmää mieltä, niin omapa on asiansa.

Lisäksi lukijan tulee alistua nykyisin poliittisen korrektiuden pakottamaan race and gender -kamaan.

En sitä halveksi mutta välillä hymähtelen. Mustaihoinen lesbokirjailija (josta en ole koskaan kuuullut) Hemingwayn ja Faulknerin välissä hymähdyttää.

Anteeksi.

Nähdäkseni tämän 1001-kirjan kirjoittajat ovat hyvää B-luokkaa eli enimmäkseen titteleiltään Reader tai Lecturer tai Fellow ja sitten on proffaa ja toimittajaa.

Tuollainen porukka tekee poikkeuksetta parempaa jälkeä kuin "paras A-luokka". Parhaat ovat laiskkoja, höperöitä tai oikullisia. Ikivanha tietokirjojen ja suurteosten toimitusperiaate on kirjoituttaa tekstit assistenteilla, jotka professorit onnellisessa tapauksessa lukevat läpi ennen kuin panevat oman nimensä alle.

Kirjan hyvyys näkyy siitä, että lukemisvirikkeitä tulee nopeassa tahdissa kymmeniä.

En tiedä, miten kirjallisuutta työkseen opettavien laita on, mutta meidän muiden lukeneisuus on laikukas kuin jääpoltteen runtelema nurmikko. Sitten meillä (pidän itseäni ammattilaisena, koska olen lukenut rahasta niin paljon) on elämänvaiheita. Niinpä löydän tällaisesta ajanluvunmukaisesta teoksesta jaksoja, jotka ovat menneet aivan sivu silmien.

Ellei poikani olisi kerran vihjannut, en olisi koskaan kuullut W.G. Sebaldista, joka oli vuosisadan suurimpia kirjailijoita (neljä suomennettu). Sebald tuli näkyviin sellaiseen aikaan, jolloin minulla oli täysi tekeminen hengissä pysymisessä - ja kaunokirjallisuuden lukeminen on niin vaativaa, ettei se onnistu sekasortoisissa oloissa. Muilta kuin nuorilta ja lahjakkailta.

En tiedä teistä, mutta minulla on suuri joukko kirjailijoita, joita kohtaan tunnen merkillistä vastenmielisyyttä aivan aiheetta. Esimerkiksi Brink, Coetzee ja Doris Lessing. Viime päivinä olen varmistanut, että he ovat juuri minun mieleisiäni kirjoittajia. - Joskus vastenmielisyyden syyksi riittää, että "väärä" ihminen kehaisee lukeneensa ja pitäneensä. Joskus kysymyksessä on häpeä (Lessing). Ei ole vain tullut luetuksi. En muuten ole lukenut Blixeniäkään, vaikka luulen olevani varma, että hän on erittäin hyvä.

Tämän takia vastustan lukupiirejä tai en ainakaan liity sellaisiin. Ihmisen täytyy saada tehdä itse omat virheensä.

Toinen syy on aika. Dostojevskin lukeminen alle 50-vuotiaana on outoa. Tshehovista nauttii nuorena ja keski-ikäisenä mutta vasta vanhana tulee tämä ison taiteen tunne, jonka kaunis Roberta Flack kirjoitti varmaan juuri Tshehovia tarkoittaen (laulun kokonaisuus ei ole niin ihmeellinen):

Strumming my pain with his fingers,
Singing my life with his words,
Killing me softly with his song,
Telling my whole life with his words...

Poliisin rock and roll?

Miten käy poliisilta rock and roll?

Ei tunnu sujuvan.

Poliisiylijohtajista tunnen jollain tavoin nykyisen ja edellisen. Pykälää alemmissa viskaaleissa on paljonkin tuttuja ja kieltämättä joukko sukulaisia.

Huumepoliisin minustakin käsittämättömän tilanteen vuoksi en malta olla merkitsemättä tähän muistiin kysymystä, kenen pää tipahtaa seuraavaksi.

Ongelmia on ollut kroonisesti keskusrikospoliisin kanssa, sangen mieliinpainuvasti Supossa eli suojelupoliisissa ja sitä ennen liikkuvassa poliisissa, jonka johtaja hänkin meni sairasloman kautta eläkkeelle.

Median mielenkiinto lopahti. En tiedä miksi.

Etenkin edellinen sisäasiainministeri Rajamäki onnistui astumaan flyygeliin silloin tällöin.

Paikka on arka. Se on muuten juuri se ministerin virka, jota vallankaappausta hautovat ennen vanhaa himoitsivat. Meillä kommunisti Yrjö Leino istui sisäministerinä, ja hänen sitten kävi miten kävi ja vallankaappauksen juuri samalla tavalla.

Sisäministerille kuuluu poliisihallinto, ja riippuu sitten ministeristä, miten yhteenotot poliisin johdon kanssa sujuvat.

Kuten hyvin tiedetään, ministerien ja ministeriön virkamiesten työskentelyä on kahta lajia, nimittäin hyvää ja huonoa.

Esimerkiksi vielä kauppa- ja teollisuusministeriön nimellä toimiva tuleva TEM pitää hallussaan "Leuka" Virtasta, joka on maan parhaita virkamiehiä. Kalevi Hemilän sanotaan olleen paras.

Viime aikoina olen kirjoitellut eräitä kodikkaita muistoja tuomarikunnan sisäisestä toiminnasta. Siten voin sanoa ikään kuin samaan hengenvetoon, että saadun tiedon mukaan poliisikuntaa repivät juuri samanlaiset sisäiset ristiriidat kuin useimpia muitakin ammattikuntia ja että välillä ollaan sotajalalla oikein kunnolla.

Nyt on meneillään jotain, mitä en tiedä mutta arvaan.

Ettei tulkittaisi vinoiluksi, korostan, että viimeksi kuluneiden 30 vuoden aikana poliisin ammattitaito, yhteistyökyky ja kansainvälisyys on kohonnut huikeasti.

Omista opetuskokemuksistani poliisien päällystökurssit, joilla siis istuu komisarioita, ovat olleet kaikkein innostavimpia. Todella pätevää väkeä todella motivoituneena kuuntelemassa myös erikoisempia asioita.

Muutos oli suuri. En aio mainita nimiä, mutta näkyvissäkin poliisitehtävissä oli vuosikymmeniä sitten varsin huonoa väkeä ja esimerkiksi juoppous oli joskus hyvinkin suosittua. Mutta se osi Sofiankadun poliisikamarin aikaa, jolloin useimmat nyt kentällä toimivat eivät olleet edes syntyneet.

Syyttäjälaitoksen organisoiminen oli suuri saavutus ja toiminta ja johto on pätevää.

Nyt kuitenkin näkee jo, että jokin on kolahtanut pahasti. Toivottavasti ei ole tullut arvovaltakiistaa. Sen nimittäin poliisi häviäisi.

Täytyisikö hiukan keventää, kun on joulukin ovella?

No tällä saa varmaan ystäviä - kiertelin aikoinani maan vankiloissa ja pidätystiloissa. Messuhallin juoppoputkan poliisit rupesivat mukaviksi kun uskoivat, etten ole kyyläämässä. Kun kysyin, he mainitsivat, että kaikkein hankalin ihmislaji panna juoppoputkaan on naispuolinen valtiotieteen tai filosofian tohtori.

Kumma kyllä, tutut taksinkuljettajat vastaavat juuri samoin, kun kysyy epätoiveasiakasta.

Tarkoitan että tasa-arvoistumisessa riittää vielä urakkaa, kun asiantuntijat sanovat korkeahkosta akateemisesta väestä, että miehet yleensä uskovat, kun sanoo, että ole mikä olet, mutta ole hevostelematta.

= = =

Suoramainos: ensi vuoden suoran ja ison radio-ohjelmamme pilotti Bulevardin Kahvisalongista löytyy osoitteesta

http://blogit.yleradio1.yle.fi/kemppinen

Löytyy myös Googlella esim. Kemppinen+yle

Pääministerin sukupuolielämä

Kiertokysely tahtoo tietää, onko pääministeri Vanhasen seksuaalisten saavutusten selostaminen sellainen asia, joka kannattaa viedä tuomioistuimeen. Vastauksina on esitetty eri suuntaisia mielipiteitä. Asiassa on huomautettu aikaisemmin, että asian ajaminen edellyttää käytännössä lisää paljastuksia.

En tunne herra pääministeriä. Se on paha puute.

Siksi menee arvaamiseksi. Hän saattaa olla suunnilleen sitä miltä näyttääkin. En olisi taipuvainen uskomaan tätä. Hänen virkansa on vaikea ja hän näyttää selviytyvän siitä hyvin.

Hänen virkansa on todella vaikea. En tiedä, onnistuisivatko esimerkiksi Halonen, Niinistö tai Tuomioja siinä. Luultavasti eivät onnistuisi. Hallituksen johtaminen on joukkueurheilua.

Lehtiin kirjoittava kansa ajattelee toisin kuin blogiani lukeva kansa. Jostain syystä ”suuri yleisö” pitää asianaan sättiä poliitikkoja ja pitää silmällä heidän valtion varoin hankkimiaan autoja ja avustajia sen sijaan että seuraisivat , mitä he tekevät.

Riitta Uosukainen sanoi kerran, että jos eduskunnalle hankittaisin tilan tarpeeseen S-marketista tyhjiä pahvilaatikkoja, joissa voi yöpyä taivasalla, osa äänestäjistä olisi sitä mieltä, että sanomalehtiin kääriytymälläkin tarkenisi, ainakin näin lämpimänä talvena.

En äänestä enkä politikoi, koska kannatan kaikkia puolueita, tai melkein. Pidän puolueita tarpeellisina ja suren niiden nykyistä rappiota.

Niinpä väitän, että maalaisliitto vai mikä sen puolueen nimi on, on tuottanut joukon hurjan tason neuvottelijoita ja toteuttajia, etenkin sellaisia kuin MTK:n johtajat, jotka pitivät koko kansaa tahtoonsa taivutettuna vuosikymmeniä, ja pitävät ehkä edelleen. Heikki Haavisto ja aikoinaan Veikko Ihamuotila olivat kovaa tekoa.

Joten päättelen, että ellei pääministeri Vanhanen tiedä, mitä hän tekee, hänelle kyllä kerrotaan, mitä hänen pitäisi tehdä.

Aviolliset seikat ja naisjutut voivat hyvin olla osa taitavaa imagon rakentamista. Maassa on kaksi tai ehkä kolme voimaryhmittymää, jotka todella osaavat kouluttaa poliitikkoja.

Seuratkaapa, olkaa niin hyvät, tästä eteenpäin. Synti, johon maalaisliittolainen ja myös demari ensimmäisenä kaatuu kuin Saksan armeija Belgiaan, on ylimielisyys. Öykkärimäisyys ja mellastaminen (Lipponen) ei ole haitta, mutta ylimielisyys on kuolemaksi. Siihen kaatui Jäätteenmäki. Se on fiksujen ihmisen tauti.

Vanhanen ei ole ylimielinen, kuten ei Holkerikaan todellisuudessa ollut.

Noin vuodesta 1990 brittiläisten iltapäivälehtien ja amerikkalaisten ultrauskonnollisten ajatusmaailmat ovat löytäneet toisensa. Amerikkalaiset hankkiutuivat eroon ihan hyvin pärjäilleestä Clintonista jonkin naisjutun takia, vaikka oli jo aavistettavissa, että seuraaja suistaa maan vuosisadan turmiollisimpaan sotaan (Irak).

Äänestävän yleisön tulisi muistaa, että elämä ei ole jalkapalloa. Ykkösmiehen vaihtaminen kesken kaiken on hirvittävä riski.

Britit onnistuivat. Gordon Brown taitaa olla todella taitava henkilö. Hän osaa kiinnittää julkisen huomion sivuseikkoihin eli ”skandaaleihin”, joilla ei ole mitään merkitystä. Erittäin kokeneena, hyvin koulutettuna ja taitavana hän saa toimia rauhassa, vaikka hänen ongelmistaan pienimpiä on lähes-sokeus nuoruuden rugbyottelujen jälkeen.

Blair kaatui siihen että hän alkoi näytellä Blairia. Todellisuudessa hän oli Mr. Beaniä näyttelevän Rowan Atkinsonin luokkatoveri ja siis kilpailija.

Vastaan siis että pääministerin ja poliitikkojen on ajettava mahdollisimman kovaa linjaa suhteessa tiedostusvälineisiin ja yksityisyytensä suojaan.

Viis naimareissuista – ketä ne kiinnostaisivat? Kuten jo Maupassant tai Flaubert sanoi, toimitus on sottainen, ilo lyhytaikainen ja asento naurettava.

Poliittisen toimijan halvaannuttaminen ja pahimmassa tapauksessa altistaminen kiristykselle tämän alueen asioilla on paljon vakavampi asia.

Olkoon Bill Clinton varoittava esimerkki. Olin käymässä Amerikassa, kun juttu oli kuumimmillaan. Kotiin palattua hankin äidiltäni ja anopiltani asiantuntijalausunnon. Heidän kantani oli sama kuin minun: tuskin kiinnostavaa valtiollisten tehtävien rinnalla.

Miten asiassa käy ja meneekö se todella oikeuteen, sitä en ryhdy arvailemaan.

= = =
Päivän vihje: ositn nuorelle henkilölle Kampintorin aktikvariaatin lahjakortin. Ei niin persoonaton kuin akateemisen.

Etuhuoneen hyllyssä silmämääräisesti arvioiden 100 - 200 nidettä todella korkeaa kirjallisuutta, ja takahuoneessa tavanomaisesti kiinnostavaa tietokirjallisuutta.

Suren joskus, että antikvariaatin käyttämine on oppimisenvarainen asia. 90 prosenttia potentiaalisista asiakkaista ei tule koskaan menneeksi. Ja nyt kun verkossakin on hyvä vanhojen kirjojen myynti - joka ei tietenkään vedä mitenkään vertoja divarissa maleksimiselle.

Helsingissä on ainakin seitsemän tutustumisen arvoista alan liikettä ja muissakin kaupungeissa useita.
= = =

Kuvassa pääministeri. (lähde Wikipedia).

Oikeus nimeen

Eilisen johdosta kysyttiin, että entä taiteilijanimet sitten.

Aiheellinen kysymys.

Tekijänoikeudessa isyysoikeus sivuutetaan vähällä tai keskitytään selvittämään, että teosta ei saa vääristellä.

Laki kumminkin määrää, että vain tekijällä on oikeus päättää, millä tekijän nimellä kirja julkaistaan tai jätetäänkö nimi pois.

Tätä nhykyä lähdesuoja ulottuu myös kirjoihin. Jos tekijä käyttää salanimeä tai on nimetön, kustantaja voi vaieta aika pitkälle asiasta ja jättää kirjailijan paljastamatta.

Tämä oikeus koskee sekä oikeaa nimeä että nimimerkkiä.

Kysymys herätti vaikean ongelman - millaisia muita sääntöjä on noudatettava taiteilijanimiä käytettäessä.

Tästä asiasta sattuu olemaan uusi oikeustpaus, KKO 2005:92

"Taiteilija K oli tehnyt levy-yhtiö A:n kanssa taiteilijasopimuksen, jonka mukaan yhtiöllä oli oikeus käyttää K:n esitysten äänitteissä taiteilijan ni-meä tai taiteilijanimeä. Sittemmin K oli tullut tunnetuksi uudella taiteilija-nimellä, jota ei ollut mainittu K:n ja A:n välisessä sopimuksessa. Levy-yhtiö B, jolle A:n oikeudet olivat siirtyneet, käytti vanhoista alkuperäisnauhoi-tuksista valmistamissaan äänitteissä K:n uutta taiteilijanimeä. Menettelyn katsottiin loukkaavan taiteilijasopimusta ja taiteilijan tekijänoikeuslain 3 §:n 1 momentista ilmenevää niin sanottua isyysoikeutta."

Puhe oli Eija-Riitta tai Eija Kantolasta.

Se on selvä, että jos taitelija on varustanut teoksensa tai esityksensä nimellä Fredi tai Hector, kukaan muu ei saa sitä tehdä. Siitä asiasta ei ole säännöstä, mutta mielestäni myös muodot Freddy ja Hektor olisivat selvästi lainvastaisia ja Matti Siitonen ja Heikki Harma voisivat ryhtyä peräämään oikeuksiaan.

Tuomioistuimessa on pohdittu maalauksen signeeraamista. Enpä ota kantaa näin blogissa. Periaate on että toinen ei saa signeerata, vaikka taiteilija olisi kuollut. Toisaalta - jos sen tekee perillinen tai leski, niin kenelläpä olisi oikeutta puuttua asiaan, niin kauan kuin signeerataan oikeasti vainaan tekemiä tauluja.

Vakiintuneen käsityksen mukaan taideväärännös ei muuten ole väärennys, vaan petos. En ole pohtinut asiaa 2000-luvulla muuttuneiden säännösten mukaan, mutta tiedä, että asiaa on tuumittu.

Joissakin maissa näyttelijät käyttävät tai käyttivät lyhyitä taiteilijanimiä (Arletty, Fernandel). En osaa sanoa, mihin lakiin kantani perustuu, mutta uskon, että heillä on täysi oikeus kieltää muita jäljittelemästä näitä nimi.

Etenkin Amerikassa hyvin suosittu tapa muuttaa näyttelijän nimi seksikkäämmäksi on maan lakien mukaan pitävä ja taitelijanimeen muodostuu erillinen oikeus niin että jokin Marilyn Monroen tai John Waynen nimen kasteessa saanut ei voi esittää vaatimuksia taiteilijanimen käyttäjälle.

Sitäkään en tiedä, tapahtuuko jotain, jos kasteessa nimen saanut käy kanteella saman nimen taiteilijanimekseen omaksuneen kimppuun.

Luulen että sääntö olisi sama kuin Suomessa. Jos meillä joku - näyttelijä tai muusikko - ottaisi taitelijanimen Ville Valo tai Anssi Kela, ei siitä päätä silitettäisi. Jos taiteilijanimeksi tulisi Veikko Virtanen, ongelmia ei ilmenisi. Kun nimi on todella tavallinen, sillä on suojaa vähän, jos lainkaan.

Olen joutunut tekemisiin sellaistenkin tilanteiden kanssa, että romaanihenkilöstä on käytetty oikean henkilön nimeä, ja tämä on sitten suuttunut. Kai sen voi jo kertoakin, kun siitä on niin kauan - Matti Yrjänä Joensuun aloittaessa tuotantoaan jostain ilmestyi hänen sankarilleen Harjunpäälle täyskaima, joka taisi jopa olla poliisi.

Ei seuraamuksia.

Nimioikeus ei pure ja kukaties kysymykseen tuleva kilpailuoikeus ei tehoa liioin.

Silti - ainakin kunnianloukkaussäännösten vuoksi - on viisasta olla panematta uuden romaaninsa henkilölle nimeä, joka viittaa kovin suorasti johonkin tunnistettavaan ihmiseen.

Asia on niin vaikea, että toivon, ettei kukaan kysy nyt krediiteistä. Nimi on nimittäin ilmoitettava teoksen yhteydessä alalla noudatettavan hyvän tavan mukaisesti, ja tästä on ollut eri aikoina paljonkin suukopua.

Sääntöä tulkitaan niin, että mainoksissa ja arkkitehtuurissa tekijät eivät saa nimeään julki millän ilveellä - ja se on oikein. Elokuvissa ja valokuvateoksissa nimet on koottava listaksi esimerkiksi teoksen loppuun.

Asia saattaa tulla ajankohtaiseksi. Blogit eivät ole elinkeinotoimintaa niin että tavaramerkkilain analoginen tulkinta ei ole oikein luontevaa. Tekijänoikeuslan isyysoikeuden johdosta näyttää kuitenkin selvältä, että blogi-nimimerkki on suojattu, koska sitä toistetaan teoksen yhteydessä.

Jos haluatte ja jos itse haluan, voi selvittää toisella kertaa teosten nimien suojaa. Se ratkeaa aivan eri sääntöjen mukaan ja sekin aiheuttaa käytännössä joskus kärhämää.

Mutta toiste.

Arvelen pitäväni hiukan kirjoittamistaukoa joulunaikaan, sillä kun taannoin rippasin tämän oman blogini, kävi ilmi, että tekstiä on on niin paljon, ettei sellaista voi puolustella millään järkisyillä.

Voiko nimen varastaa?

Tekijänoikeuden yhteydessä olen selittänyt usein, ettei pidä puhua varastamisesta, jos tarkoitetaan aineettomia ilmiöitä, kuten teoksia.

Sama koskee tietysti nimeä.

Martti Talvelasta nyt ilmestynyt uusi kirja, Pentti Savolaisen kirjoittama, sisältää Talvelan nimeä koskevan tarinan, jota en ollut kuullut.

Täytyy soittaa isälle. Jokseenkin varmasti hän tuntee asian, koska hoiti Talvelan lakiasioita vuosikymmeniä.

Asian laita on näet se, että Talvelan Kurkijoelta tai Hiitolasta kotoisin ollut isä oli sukunimeltään Tirri.

Terveisiä, Henry Tirri!

(Henry on maan johtavia tietojenkäsittelytieteen nimiä ja on viime ajat taas puuhastellut Stanfordin lähistöllä, mutta olemme olleet työtovereita niin - lähemmäs kymmenen vuotta.)

Martti Talvelan isä joutui luultavasti leskenä uudelleen avioituessaan vaihtamaan nimeä. Olisiko uusi mielitietty nähnyt siinä jotain vikaa? Kukapa sen tietää. Joka tapauksessa Tirri on perityypillinen karjalaisnimi. Mielestäni sen kuulee heti. Ja Tirrit kuuluvat rakentaneet maata ja maakuntaa Laatokan rannoilla ainakin 1600-luvusta (sivumennen sanoen mm. Kemppisten korvalla).

Uuden nimen valinta johtui siitä, että aliupseeri-isä ihaili yli kaiken jääkäri Paavo Talvelaa - sitä samaa, joka tunnetaan Talvi- ja Jatkosodan kovana kenraalina. Jotkut pitävät häntä nerokkaana. Minä pidän häntä puolihulluna. Joka tapauksessa hän oli epätavallinen henkilö ja tunnettu kovista otteistaan paitsi vihollista myös virkaveljiä ja alaisia kohtaan.

Sitäkin on arveltu, että siirto rintamalta Saksaan päämajan edustajaksi ei olisi johtunut saksalaismielisyydestä vaan siitä, että päämajassa kovin moni oli kyllästynyt Talvelan jatkuvaan rähinään.

Loppusotaan hän palasi ja suoriutui lopulta upeasti - riitauduttuaan heti kättelyssä mm. kenraali Blickin kanssa.

Joka tapauksessa tuleva kenraali oli suostunut laulaja Martti Talvelan isän pyyntöön, koska tämä oli vakuutellut, että hän on leskimies niin ettei tämä sivuhaara jatku.

Hän siis kumminkin avioitui ja sai lähes kymmenen lasta.

Varatuomari Martti Talvela - jonka epäillen tavanneeni joskus - oli Suomen Sokerin tirehtööri ja kävi kai aika pitkään sissisotaa kaimaansa vastaan ja pisteli lehteenkin ilmoituksia, että hän on se oikea Martti Talvela, eikä mikään "laulelija". Jossain yhteydessä hän oli myös tähdentänyt, että hän on se kuuluisa Martti Talvela, kun taas tämä kaksimetrinen basso on tuntematon tunkeilija.

Molemmat ovat kuolleet. Hitusen ihmettelen varatuomari Talvelaa, koska vuoteen 1985 asti voimassa olleen lain mukaan sukunimen "suojaaminen" oli oikeudellisesti vain toive eli tahdonilmaus. Talvelat olivat olleet mm. Toreniuksia ja suomennuttuaan suojanneet nimensä, jota itse en osaa pitää erikoisen merkillisenä. Toisin sanoen Talveloilla ei ollut nokan koputtamista sen jälkeen kun toiset Talvelat oli merkitty väestörekisteriin.

Nykyisin laki on toinen. Toisten nimen ottamiseen ei anneta lupaa, ja nimilautakunta tutkii muutoshakemukset tarkoin. Lähempiä tietoja saa nimilaista.

Ehkäpä poika käytti isänsä keinoja - uhkailua ja karjumista.

Oopperalaulaja Martti Talvelaan ne keinot eivät tehonneet. Sen verran tunsin itsekin miestä. Karjumisessa häntä nyt tietysti oli aivan turha haastaa. Ja tuskin hän miestäkään pelkäsi oltuaan nuoruusvuosinaan nyrkkeilyssä nuorten raskaan sarjan mestari.

Kirja on mainio ajatus joulunpyhiksi. Tottakai sen on nuoruusvuosista asti tunteneen kaverin kirjoittama, mutta Savolainen on itse ollut musiikkielämän johtotehtävissä puoli vuosisataa ja pystyy tukeutumaan mm. laajaan kirjeenvaihtoon Talvelan kanssa.

Ja musiikkia ajatellen eräin kohdin on kai lupa olla eri mieltäkin. Vaikka intervallien tarkkuus ei mielestäni ole ensinkään niin tärkeää kuin takavuosina valehdeltiin, niin olen kyllä itsekin kuullut Martin vetävän niin raskaasti pieleen kuin vain voi.

Mutta hänellä oli se valtava esittämisen eli tulkinnan kyky ja kirjasta käy ilmi suupuheena jo kauan sitten kuulemani. Hän oli valtava, melkein fanaattinen uurastaja. Joskus hän taisi valitellakin, miten toiset oppivat sanat ja sävelet niin helposti ja hän joutuu hakkaamaan kaiken päähänsä työllä ja tuskalla.

Mutta riemuin yhdyn siihen arvioon, että Talvelan Boris Godunovin kuolinkohtaus Savonlinnan oopperajuhlilla oli milloinkaan unohtumaton sekä laulamisen, näyttelemisen että puhtaan noituuden kannalta.

(Lisään suluissa että olen rakastanut vuosikymmeniä Talvelan virsilevyjä aivan siihen katsomatta, että myös niissä on kaikenlaista rosoa. Ainakin ensimmäisellä levyllä Talvelaa säestää nyt puheena olevan kirjan kirjoittaja, urkuri Pentti Savolainen.)

Garcia Marquez

Luin äsken loppuun "Sadan vuoden yksinäisyyden" - ääneen. Kuulija oli vaimoni, joka jostain syystä pitää ääneen lukemisesta.

Tuo hyvin kuuluisa kirja saattaa olla yksi kaikkein kesken jätetyimmistä. Siinä se kilpailisi Kafkan romaanien ja Tolstoin kanssa, puhumattakaan Joycestä.

En muista varmasti, mutta kenties olen itse yksi joukosta. Tai siis olin.

Maruez ja hänen kääntäjänsä ovat kiinnittäneet häneen paljon poliittista romua ja toiset, vielä pahemmat, ovat tehneet hänestä värikkään satuilijan.

Hän on yksi Borgesin lukemattomista oppilaista ja seuraajista ja hyvin vaikea kirjailija juuri tässä teoksessaan, jonka monet henkilöt ovat samannimisiä ja osittain myös samoja.

Kirjallisten viittauksien merkitys ja määrä on samaa luokkaa kuin Joycella, mutta Marquez tuntuisi olevan parempi kirjailija. "Yksinäisyys" on hänellä suunnilleen sama asia kuin Kafkalla ja Kierkegaardilla "ahdistus".

Minua miellyttää suunnattomasti, että hän on kuitenkin käyttänyt sujuvaa ja hauskaa yleiskieltä, vaikka kieltämättä epäilen hitusen Matti Rossin käännöstä, vaikka pidän häntä erinomaisena suomentajana.

Jotain saattaa puuttua. Ehkä Borgesin porvarillisuus eli juuri se syy, miksi Borges ei ole niin kuuluisa kuin voisi olla.

Vuosikymmeniä sitten, Marquezin kirjoittaessa tätä läpimurtoteostaan, me elimme Euroopassa ja Amerikassa jälleen kerran siinä uskossa, että rousseaulaiset villimiehet tulisivat ilmoitamaan todemman totuuden kauniimman maailman airuina.

Poliittinen ja kulttuurinen kehitys ei ole osoittanut tuota odotusta aiheelliseksi.

Kirjoitan tämän muistiinpanon tähdentääkseni, että tähän hyvin monesta kirjahyllystä löytyvään teokseen tulee suhtautua suurella kunnioituksella ja sitä on syytä lukea yhtä varovasti kuin Proustia. Ensimmäinen mieleen tuleva tulkinta ei useinkaan ole oikea eikä ainakaan paras.

"Maaginen realismi" on luultavati kustantajan keksimä nimike ja sellaisena harvinaisen epäonnistunut.

Kaikki realismi on maagista.

Bruno Latour

Bruno Latour on tieteentutkija ja ranskalainen eli siis vaikeasti tavoitettavissa.

Vastapaino on kuitenkin tavoilleen uskollisena tehnyt palveluksella julkaisemalla yhden kirjan hänen laajasta tuotannostaan suomeksi - Emme ole koskaan olleet moderneja.

Oivallista.

Linkin takana on Wikipedian suomenkielinen artikkeli, jossa on hyödyllistä tietoa.

Otan asian puheeksi kuvassa olevan kirjan takia - "oikeuden verkko" eli etnografinen tutkimus Conseil d'Etat -hallintotuomioistuimesta.

Kovin tuttua: keskittyminen juttujen valikoitumiseen, menettelytapoihin, asiakirjojen käsittelyyn ja arkistointiin, esittelyyn, toimituskirjojen valmistamiseen, jäseniin, heidän muistiinpanoihinsa ja jäsenten välisiin suhteisiin.

Tällä kertaa kehuskelematta juuri tuon tein väitöskirjassani "Tätä kaikki asianomaiset noudattakoot" vuonna 1991.

Minulla ei ole mitään valittamista. Kirja sai asiallisen vastaanoton ehkä sen ansiosta, että vastaväittäjinä oli sekä juristiprofessori (Aulis Aarnio) että kulttuurihistorian professori (Veikko Litzen).

Itse sorruin yhteen helmasynneistäni eli ylimielisyyteen. Halusin tehdä kaiken itse ja nakkelin niskojani, kun oikeat kustantajat sanoivat suostuvansa julkaisemaan kirjan. Sen julkaisi valtion julkaisukeskus, josta on myöhemmin tullut Edita.

Tekniikka meni aivan kauheaksi.

Tätä voisi luulla panetteluksi, mutta kun olin toimittanut käsikirjoituksen levykkeellä ja tiesimme kaikki, että aikaa saada kirja painetuksi ja kansiin on noin kolme viikkoa, soitin sitten parin päivän päästä kysyäkseni, miten edistyy. Siellä sanottiin, että tiedostomuoto on heille outo, mutta maahantuojaan on otettu yhteyttä, joten ei hätää.

Tämä kirjapainolle ja toimittajille tuntematon tiedostumuoto oli zip...

Lisäksi olin tehnyt kirjan ensimmäisellä Wordin Windows-versiolla, joka oli numero 5.0. Lopun arvaa. Taulukot muljahtelivat ja lyöntivirheiden korjaaminen osoittautui jokseenkin mahdottomaksi. Ja siten valmiissa kirjassa oli ennätysmäärä teknisiä virheitä.

Mutta kahden tuhannen kappaleen painos myytiin loppuun parissa päivässä.

Kirjaa ei kannata toimittaa enää edes verkkoon, koska se on suurelta osin vanhentunut. KKO on muuttanut työskentelytapojaan. Tuomioistuinkielen kritiikkini ei enimmäkseen ole ajankohtaista. Tuon kirjan kirjoittamisen aikaaan suurin ongelma oli vielä perustelujen vaillinaisuus ja vaikeaselkoisuus. Tällä hetkellä perustelut ovat joskus ongelmallisen pitkät.

Huonoimmillaan perustelut tuovat mieleen Suomenlahden jäällä hortoilevan humalaisen, joka sinne tänne suikertelevista jäljistään huolimatta päätyy avantoon - mutta miten, se jää tietymättömäksi. Perustelua on siis vaikka kuinka, mutta se ei perustele lopputulosta.

Kiirehdin jatkamaan, että enimmäkseen yleiset tuomioistuimet kirjoittavat nykyisin erittäin hyvin, mikä tietenkin tarkoittaa, etten itse osaisi tai osannut kirjoittaa paremmin.

Onhan tuomio eli päätös erikoinen kirjallisuuden laji. On kohtuullista toivoa, että ellei kuka tahansa niin ainakin jutun asianosaiset saisivat tekstistä selvän.

Se on iso ero. Kun kirjoittaa lehten tai vaikka blogia, voi mielestäni ajatella, että ellei joku ymmärrä, oma vikansa. Kaunokirjallisen makuisessa tekstissä piilomerkityksien sirotteleminen ei sekään ole suuri rikos. Viranomaiskielen laita on toinen.

Oli miten oli: Latour on merkittävä tutkija, joka teki hyvää jälkeä ja huvitti lukijoitaan jo kauan sitten selvittämällä tieteellisen laboratorion toimintatavat. Hän perusteli sen havainnon, ettei tutkimuksella ole kovin paljon tekemistä tieteen kanssa, mutta sitäkin enemmän sattuman, ja tietysti rahoituksen.

Alalla olevana en mene väittämään vastaan.

Jos joku haluaa nyt kommentoida, että tutkimukseni oli kaikin puolin surkea, en väitä vastaan sitäkään. Olihan se.

Mutta oli se myös hitusen edellä aikaansa.

KKO:ssa sanoivat - muistan ainakin Roosin ja Nikkarisen selittäneen tätä, että kirjan nimeksi otettu lause, joka vielä muutamia vuosia sitten kirjoitettiin jokaisen pääasiaratkaisun häntään, olisi ollut viittaus ratkaisun lainvoimaisuuteen. Ylimmän oikeusasteen päätöksestä ei voi valittaa.

Käsitys on väärä. Tuo sama rimpsu esiintyy jo 1600-luvulla ja aina hallitsijan tahdonilmauksissa. KKO:n edeltäjä Senaati oikeusosasto oli poliittisen vallan elin ja siksi se käytti hallitsijan kieltä. (Puheet Suomesta vanhana oikeusvaltiona ovat pötyä - laillisuusajattelumme syntyi aika hätäisesti helmikuun manifestin jälkeen 1800-luvun lopussa ja parikymmentä vuotta myöhemmin uskoteltiin, että meillä olisi ollut "ikivanha" vapaan ja riippumattoman tuomioistuinlaitoksen perinne. Vielä mitä.)

Detta alle som vederbör till undersåtiga efterrättelse lände.

"Undersåtig" tarkoittaa alamaista.

Haarautuvat polut

Kun bifurkaatioteoria tunnetaan ja kompleksisia ilmiöitä on selvitetty myös selvällä suomen kielellä, olen ryhtynyt valmistamaan joululahjaa lukijoille.

Samalla saan tilaisuuden selvittää, miksi panin parikymmentä vuotta sitten väitöskirjani erään luvun otsikoksi "Haarautuvien polkujen puutarha" - tuossa novellissa Jorge Luis Borges vain toteaa, että rinnakkaisten todellisuuksien olemassaolo on sangen todennäköistä.

Borges on jäänyt jotenkin verevämpien kirjoittajien jalkoihin - Fuentesin, Garcia Marquesin ja tavallaan myös Italo Calvinon.

Muutama merkillinen kirjoitus ilmestyi hyvin kauan sitten suomeksi kokoomateoksessa "Kolmas maailma". Sitä on hyvin vaikea enää löytää. Rossin "Haarautuvien polkujen puutarha" ja Saaritsan "Hiekkakirja" -valikoimat jättävät ne väliin.

Niinpä olen kohta kääntänyt valmiiksi kaksikielisestä laitoksesta eli espanjasta ja englannista Borgesin kirjoituksen Tlön, Uqbar ja Orbis tertius.

Nähdäkseni siinä on informaatioteorian, Shannonin, Chomskyn ja vieläpä Weinbergin ja Prigoginin ajattelu oikein ennustettuna vuonna 1940. Se on toisin sanoen tietojenkäsittelytieteen perustekstejä, jota alan tutkijat eivät kuitenkaan tunne.

Etukäteen varoitan, että Borges tapasi arvostella lehdessä kirjoja, joita ei ollut olemassa, ja viitata lähteisiin, jotka hän oli itse keksinyt.

Pidän erikoisesti tarinasta "Pierre Menard, mies joka kirjoitti Don Quijoten". Tämä 1900-luvun tutkija - Derridan ja kumppanien edelläkävijä - päättää kirjoittaa Don Quijoten ajatellen, miten rajoittunut henkilö Cervantes oli. Hän panostaa työhön uusimman tieteen ja historiallisen kokemuksen maailmansotineen ja pommeineen. Kun työ on valmis, se on sanasta sanaan ja pilkusta pilkkuun samanlainen kuin Cervantesin teos, mutta luonnollisti aivan eri kirja.

Tlöniä koskeva tutkimus alkaa näin (julkaisen sen blogissa kokonaan, kun se näkyy olevan verkossakin):

Uqbarin löytyminen johtui tietosanakirjan ja peilin konjunktiosta. Peili hämmensi käytävän perukkaa Gaona-kadun maatalossa Ramos Mejiassa; tietosanakirjan nimi oli harhaanjohtavasti The Anglo-American Cyclopaedia (New York, 1917) ja se on lainvastainen samasanainen ylipainos Encyclopaedia Britannicasta 1902. Tämä tapahtui osapuilleen viisi vuotta sitten. Bioy Casares oli aterioinut kanssani illalla ja juutuimme suhdattomaan väittelyyn romaanista, jonka minä-kertoja sivuuttaisi ja vääristelisi tosiasioita siten että muutama – vain hyvin harva – lukija käsittäisi hirvittävän tai joutavan todellisuuden. Peili piti meitä silmällä etäältä käytävän perältä. Panimme merkille (mikä on väistämätöntä yön myöhäisinä tunteina), että peileissä on jotain hirviömäistä. Sitten Bioy Casares muisti, että muuan Uqbarin kerettiläisistä oli julistanut peilit ja yhdynnät kauhistukseksi, koska ne lisäävät ihmisten lukumäärää. Kysyin mistä tuo mieleenpainuva lainaus oli peräisin ja hän vastasi, että se on The Anglo-American Cyclopaedia-teoksessa, Uqbaria käsittelevässä artikkelissa. Talossa (jonka olimme vuokranneet kalustettuna) oli tuo teossarja. Osan XLVI viimeisillä sivuilla näkyi olevan artikkeli Upsalasta; osan XLVII alussa oli kirjoitus uralilais-altailaisista kielistä, mutta ei mitään Uqbarista. Bioy hätkähti hieman ja tutki teoksen hakemisto-osan. Hän katsoi tuloksitta kaikki mahdolliset kirjoitusasut: Ukbar, Ucbar, Ooqbar, Ookbar, Oukbahr… Poistuessaan hän sanoi minulle, että kysymyksessä on Irakissa tai Vähässä-Aasiassa oleva alue. Minun on tunnustettava, ettei tätä ollut aivan helppo myöntää todeksi. Mieleeni tuli, että tämä tietymätön maa nimettömine kerettiläisineen oli Bioyn häveliäisyyssyistä sitaatiksi väittämä päähänpisto. Tarkistettuani asian Justus Perthesin karttakirjasta arvelin epäilyni oikeutetuksi.

Seuraavana päivänä Bioy soitti Buenos Airesista. Hänellä oli nyt edessään Uqbaria koskeva artikkeli, tietosanakirjan osa XLVI. Kerettiläisen nimeä ei mainittu, mutta hänen oppinsa mainittiin melkein täsmälleen eilisin sanoin, kirjallisesti tosin hiukan huonommin: Yhdyntä ja peilit ovat kauhistus. Tietosanakirjassa sanottiin: Eräälle näistä gnostilaisista näkyvä maailmankaikkeus oli kuvitelma tai (täsmällisemmin) sofismi. Peilit ja isyys ovat kauhistus koska ne valmistavat kappaleita ja levittävät maailmankaikkeutta.

Jatkuva fasismi

Tänään voi jo kirjoittaa siitä, miksi eräät uutisiin ja uutisaiheisiin nousseet ilmiöt ovat oikeastaan fasismia.

Joukkomurha voi näyttäytyä fasismiksi, kun teko suunnataan yleisölle. Kysymys ei siis ole Internetistä, vaan kaikista tavoista saavuttaa yleisö.

Fasismi rappeutui laimeaksi haukkumasanaksi kommunismin kuoltua.

En jaksa olla niin optimistinen, että uskoisin tuon poliittisen suuntauksen kadonneen tai edes väistyneen. Reaalisosialismi oli oleellisesti fasistinen ilmiö eli puheista huolimatta Stalinin ja Hitlerin ja Mussolinin ja Maon järjestelmillä ei ollut niin suurta eroa.

Tämä arkinen ja loistoton poliittinen järjestelmä, jossa meillä on onni elää, ei ole tällä hetkellä fasistinen.

Tukeudun selittääkseni sanaa "fasismi" Umberto Ecoon, joka kirjoitti yli kymmenen vuotta sitten tästä asiasta. Hänellä on omia kokemuksia lapsuudesta Mussolinin maassa ja lisäksi kielen tajua ja lukeneisuutta.

Eco heittää erikoisen ajatuksen: ikuisen fasismin tunnusmerkit ovat ristiriidassa keskenään ja usein itsensä kanssa. Ajatuksellinen ristiriitaisuus on yksi f:n tunnus. Yrityksistä huolimata niistä ei saa syntymään ajatusrakennelmaa, joka olisi edes kohtalaisen rationaalinen.

Jotenkin tällaiselta voisi näyttää Econ vinkkeihin perustuva musta lista.

Ajatus - tai sanotaan pikemmin ajatuskoe - on että minkä tahansa tällaisen merkin vastaan tullessa on aihetta huolestua.

o F palvoo perinteitä. Todellinen perinne on jossain historian takana ja tiedemiesten tietymättömissä - salaisissa kirjoituksissa, Stonehengen kivissä, Graalin maljassa, Siionin pyhien pöytäkirjassa, kadonneissa kuparitauluissa.

o F hylkää modernin. Todellinen vihollinen on Valistus (1700-luvun järkeen tukeutuva filosofia), sillä se johti kapitalistien ja muiden juutalaisten valtaan. Totta on mantu ja veri tai vallankumouksellinen tietoisuus. Tietoisuus ei ole sama asia kuin tieto. Mitä tietoisuus on, siitä vaietaan.

o F palvoo suoraa toimintaa, etenkin ajattelun sijasta.

o F kammoksuu analyyttistä kriittisyyttä, koska sellainen johtaa jaotteluun ja erotteluun ja sellainen johtaa mm. tiedemiesten parissa ilmenevään erimielisyyteen. Erimielisyys on maanpetosta, ja vallitsevan tulkinnan tutkiminen on jo erimielisyyden siemen.

o F vetoaa erilaisuuden kammoon ja ulkopuolisten pelkoon. Kammottavinta erilaisuutta on erilainen ihonväri tai vääränlainen äidinkieli tai omituisten tavat.

o F rakentaa pettyneille toiveille. Kaaderin muodostaa alempi keskiluokka, joka pelkää olojensa huonotuvan vieläkin. Todella köyhät ja sorretut eivät jaksa kirota.

o F lahjoittaa tunteen, että ihminen kuuluu johonkin. Johonkin kuuluminen toteutuu helpoimmin kansaan kuulumisella, mutta lisäksi tarvitaan yhdistävä ulkoinen ja sisäinen vihollinen.

o F uskottelee, että viholliset elävät äveriäästi. He ovat toisaalta niin vahvoja, että heidän kimppuunsa on käytävä heti, mutta toisaalta niin veltostuneita ja heikkoja, että heidän tappionsa on varma.

o F opettaa, että elämä on taistelua ja taistelu on jatkuvaa, koska päämääränä on lopullinen ratkaisu, jonka jälkeen jatkuva taistelu jotenkin päättyy...


o F opettaa elitismiä. Jokainen kannattaja voi olla sankari ja siten halveksia sellaisia, jotka eivät ole sankareita. F vapaanmatkustaa mielellään vanhemman eliitin, kuten sotilaiden tai kulttihahmojen kyydissä.

o F-sankari voi olla kuka tahansa, joka on käynyt kovan koulun, ja sankarin ylin päämärä on uhrikuolema eli uhrautuminen monien puolesta. Eläköön kuolema! (Viva la Muerte).

o F sallii sotaisan sankarillisen purkautua seksuaalisuutena ja on siksi hyökkäävä, usein macho. Seksuaalista toisenlaisuutta ei suvaita.

o F opettaa ihmisille, että ihmisiä ei ole. On vain kansa, väkijoukko. Kansan tahto löytyy muualta kuin kansanedustuslaitoksesta tai torailevista puolueista.

o F tekee parhaansa muuttaakseen sanojen merkityksen. Esimerkiksi "kulttuuri" muutetaan merkitsemään mitä tahansa. Sanojen merkityksen muuttuessa kielioppi oiotaan siten, että asiat voidaan esittää pelkillä päälauseilla.