Taimia tarhassa

Oikeastaan tuo on klassinen juopon vastaus ojanpohjalta pitäjän papin kysymykseen – ”olenpahan vain yksi taimi sun tarhassas”.

Mutta lastentarha oli – uusi. Opettaja oli ammattilainen. Hän oli Hyvärinen, Rovaniemeltä. Kanssakäymisemme tapahtui vuonna 1950, mutta sattuneesta syystä minun ei ollut vaikea muistaa vuonna 1956, että opettaja oli kertoillut poikien, myös veljensä mäenlaskuharrastuksesta Ounasvaaralla.

Ellei muistini minua petä, Cortinan sankarit hyppäsivät ensimmäisinä kädet housun saumalla, kun Matti Pietikäinen oli vielä ojennellut käsiään samalla tavalla kuin Recknagel kaikkien kummaksi vuosikymmeniä myöhemmin.

Lastentarhavaiheeni vaikuttavin tapaus oli kun eräs Pekka, ei veljeni, vaan toinen Pekka, josta taisi tulla isona kirkkoherra, näytti kikkeliään opettajalle. Asia herätti silti vilkasta kiinnostusta, etenkin tytöissä.

Lukijan tulee käsittää, että tuolloin elettiin aikaa, jolloin siivous, siveellisyys ja muut huolestuttavat piirteet eivät pahemmin häirinneet aikuisten eivätkä lasten elämää.

Tosin tiesimme, että eräs kaljupäinen ammatinharjoittaja oli homo, mutta siitä meillä ei ollut käsitystä, mitä se sellainen homo tarkoitti.

Meitä oli neljä poikaa; äidille ei siis varmaan ollut mitään lastentarhaa vastaan. Veljeni Mikko intti vuorollaan tarhaan ilmoittautuessaan, että hänen nimensä oli Kipparikalle Kemppinen, ja osoitti tällä olevansa useita vuosikymmeniä aikaansa edellä. Olen ollut lukevinani, että kollegani Upa Kangas, jolla on huono tapa sekoittaa itsensä hankaliin tehtäviin kuten nimilautakunnan puheenjohtajaksi, joutuu ottamaan kantaa sellaisiin nimiehdotuksiin kuin Zorro tai Tarzan.

Jälkiviisauden valossa lastentarha oli mainio asia. Tuon aikakauden maaseutupaikan kirkonkylä oli tietenkin myöhempiin aikoihin verrattuna huikea sosiaalinen rakenne, jonka peruskivinä olivat vielä ammoiset sosiaaliset arvoerot mutta sotien muuttamina.

Ennen syntymä määräsi tulevaisuuden. Kaksi isäntää oli kohonnut valistuneisuudellaan ja kolme rikastunut ajamalla rahtia Pietariin. Äidinisäni oli menestynyt tulokas, moniyrittäjä eli kelloseppä, itseoppinut rakennusmestari, valokuvaaja ja kauppias ynnä muuta.

Sotien jälkeen esimerkiksi isännät A, B ja C olivat niin väkeviä, ettei heidän tarvinnut edes kuulua kunnanvaltuustoon – myös vihaiset kommunistit myönsivät, että nämä olivat reiruja miehiä, vaikka olivatkin porvareita. A oli lääkintämies, joka oli kantanut sidontapaikalla puolen pitäjän miehet ja B ja C kansakoulupohjalta kapteeneiksi kohonneita, jotka pelastivat porukan, kun aktiiviupseerit sekoilivat.

Lapsille tarha oli ”demokraattinen” kokeilu, jossa tutustui kiinnostaviin 6-vuotiaisiin. Koulu tiedettiin siksi mikä se oli, luokkayhteiskunnaksi, jossa toisenluokkalaiset halveksivat ekaluokkalaisia ja lisäksi Ketojanmäen häijyt pojat heiluttelivat nyrkkejään pelottavasti.

Muistikuvissani lastentarhassa oltiin vain lapsia mutta kansakoulussa vaikuttivat taito ja tausta. Muuan Kari oli kova tekijä hiihtäjänä. Itse olin kai opettajan lellikki joidenkin varhain hankittujen valmiuksien takana, eivätkä pahat pojatkaan olleet varmoja, onko ”tuomarilla” eli isälläni myös poliisin valtuudet. Koulussa kävi myös ilmi, että eräiden tyttöjen isä oli rikas. Piti kysyä isältä ja isoisältä, ovatko hekin rikkaita. Muistaakseni he keksivät sanoa, etteivät alkuunkaan niin rikkaita kuin naapurin Nikolai.

Kivan kaveri mukava ja vitsikäs isä oli rautatieläinen. Vasta kymmenen vuotta myöhemmin tulin ajatelleeksi, että jarrumies ei kukaties ole VR:n hierarkian huipulla. Pikkulapsillehan oli hienoa, että aikuisella oli kiiltävät napit. Varuskunnan (ilmasotakoulu) väki oli oma ryhmänsä meille, joita ei kiinnostanut kersantin ja kenraalin arvoero.

Tunnustan että kohdalleni sattui paljon epätavallisen hienoja opettajia, lastentarhasta tohtorin tutkintoon asti. Silti tämä kosketus koulutettuun pientenlastenhoitoon muistuu nyt 60 vuoden kuluttua iloisena uusien rantojen avautumisena.

Koska jouduin kaltevalle pinnalle ja huonoon seuraan, esitän tässä sen käsityksen, että Helsingin ainoa ”hieno” lastentarha, valmistava koulu ja SYK tai Norssi oli hyvin monille liian rajua ravintoa. Noiden koulujen matrikkelit läpi lukeneena tiedän, päättymättömän onnistuneiden paraatin takana on varjokulkue, josta ei koskaan puhuta – varhain epäonnistuneita, erotettuja, peloteltuja, piinattuja, sorrettuja ja solvattuja.

Eliittikoulu tekee kaiken hyvin. Kun se murskaa yksilön, murskatusta ei jää muuta kuin märkä läntti. Ja heitä riitti!

Eläköön peruskoulu!

Updike lepää

Nyt 76-vuotiaana kuollut John Updike oli vakaumuksellinen kirkossakävijä. Hänessä ja hänen kirjoissaan henkilöityi keskeisiä luterilaisuuden ikäviä muotoja. Hänessä ja hänen kirjoissaan henkilöityi keskeisiä luterilaisuuden miellyttäviä muotoja.

Koska kuolinsyy oli keuhkosyöpä, ”John+Updike+smoking” antaa jo ikävän paljon tuloksia – hän ei ollut tupakkamies. Hän ei liioin ryypännyt eikä käynyt vieraissa.

(Kalle Päätalo, suuri tupakan vihaaja, kuoli keuhkosyöpään ja hänen äitinsä ja sisarensa muihin syöpiin.)

Rabbit Angstrom kuoli sydäriin romaanisarjan neljännessä osassa. Lempinimi ”kani” (suomennoksissa Jänis) oli kouluaikana ylähuulen ja nenän mallista saatu.

Suomensin kukaties viisi Updiken isoa romaania ja luin koko tuotannon, myös esseet ja runot. En tavannut häntä. Hän kävi Suomessa 80-luvun lopulla. Kustantaja sanoi kysyessäni, että kahville Updiken kanssa on kutsuttu vain merkittäviä henkilöitä.

Hänen kirjoistaa paras, ”Rabbit at Rest”, tetralogian (Rabbit Run, Rabbit Redux, Rabbit is Rich, Rabbit at Rest) varmaan myös jää suomentamatta. Sen kieli on epätavallisen vaikeaa, vaikkei mitenkään mahdotonta. Siksi en suosittele kuvan niteen 1600 sivuun iskemistä ihmisille, joilla ei ole turvallista rutiinia hiukan oikuttelevan nykyproosan lukemisessa amerikaksi.

Updiken lähes kaikkia kirjoja rasitti tietty sisäsiisteys ja kohotti kyky käsitellä siitä huolimatta elämän ilkeitä puolia. Ehkä siitä johtui tietty pinsetit + suojakäsineet –tuntuma etenkin seksiä ja sopimatonta elämää kuvattaessa.

Ehkä kysymys oli pohjaltaan hienostuneisuudesta ja hyvästä kasvatuksesta. Tuo hyväntapaisuus johtaa taiteessa kirurgisuuteen, jota lehtiarvostelijat keksivät joskus sanoa kliinisyydeksi, vaikka kaikki taide on kliinistä. Sana tarkoittaa ihmisen käsittelemistä ja hoitamista (kr. ”sängyn luona”). Käsitteleminen, hoitaminen ja kirjoittaminen eivät tuota tulosta ilman tiettyä päättäväisyyttä.

Silti tai siksi – en tiedä – hän kirjoitti nykyproosan kauneimpia jaksoja tavallisista mutta ei tympeistä ihmisistä, jotka unohtavat tilit ja tiiliseinät vaahteran sivellessä ja raapiessa kodin kattoa uuden syksyn satuttavassa sateessa.

Samalla syntyi amerikkalainen arjen historia tai kulttuurihistoria 1960-luvulta 25 vuotta eteenpäin. Ei amerikkalainen murhenäytelmä. Sen kirjoitti Dreiser kauan sitten. Ei amerikkalaisen ahneuden historiaa. Sen kirjoitti Sinclair Lewis, eikä Babbit – Rabbit ole yhteensattuma. Ei Manhattania eikä Kaliforniaa, vaan tavallista tyhmää Amerikkaa.

Jos tämä olisi muistokirjoitus, lopettaisin sanomalla, että ”Rabbitin” itsensä unohtama ruotsalainen verenperintö tuo mieleeni ehkä kirjoittajan tahdosta pituusmitan Ångström, joka kirjoitetaan englanniksi usein angstrom – kymmenen potenssiin miinus kymmenen eli 0,1 nanometriä.

Ei kovin paljon.

Uusi Mersuni

Olen kirjoituskiellossa. Syy on tieteen.

Oppikirjan kirjoittaminen vikuutti käden lihaksen, ja nyt se on turvonnut. Nyt lääkäri kirjoitti sairaslomaakin.

Luette siis kiellettyä kirjallisuutta.

Tekniikan Maailmaa luettuani päätin haluta uuden E-sarjan Mersun. Valitettavasti käytettävissä olevat varat viittaisivat pikemmin kinneriin (unohtunut sana – polkupyörän osien ympärille koottu, pahvilla ja vanerinkappaleilla silattu polkuauto).

Uudessa Mercedeksessä on kauan kaipaamani, meille nopeusrajoitusneurootikoille suunniteltu laite. Auto valokuvaa kaikki nopeusrajoituskilvet ja näyttää ne mittaristossa tasanopeussäätimen lukeman vieressä.

Väitteen mukaan eilen käytöstä jäänyt Turun tie tahtoi olla minulle ylivoimainen – nopeusrajoituksia ja kottaraispönttöjä tienvarsi sakeana. Oma hajamielisyyteni teki tuon tien erikoisen vastenmieliseksi – 60 vai 60 km/h – ja minä kun haaveilen pääseväni hautaan liikennesakoitta (ja mielellään saamatta muitakaan sakkoja).

Mersussa syttyy lukemani mukaan kahvikupin kuva, kun auto on 70 parametriä vertailtuaan tullut siihen tulokseen, että kuski on tauon tarpeessa.

Jos käsitin oikein, auto rääkäisee, jos kuski pilkkii ajoradan reunaviivan yli. Pelkään, että se karjaisee jonkin rikkeen kohdalla ”Donnerwetter”, ja välittömän törmäyksen, etenkin peräänajon uhatessa, auto huutaa ”Scheiss”, ja imaisee jarrut pohjan.

Ajattelin kirjoittaa verstaalle ja kysyä, saisiko tuosta Mersusta sellaisen kustomoidun version, jossa mittaristossa alkaisi vilkkua rollaattorin kuva, minkä jälkeen auto kurvaisi lähimpään lailliseen pysähtymispaikkaan ja soittaisi inva-taksin hakemaan.

Olisi jotenkin turvallinen olo. Tosin toistaiseksi dementoituminen on ollut kokemuksena iloinen asia.

Villiintynyt rouva

Joku naishenkilö on ilmaissut tarvitsevansa julkisuutta ja saanut sitä laukomalla päättömyyksiä lasten päivähoidosta.

Kysymys lienee kampanjasta, koska sama rouva esiintyy emäntänä torstaina eräässä perhosteluohjelmassa, jossa toimittajaksi väitetty henkilö kiinaa toisten kämpillä.

Olen saanut sellaisen käsityksen, että rouvan perheessä harrastetaan sotilaallisia perinteitä. Kuitenkin lasten asian yhteydessä mainittu Heinrich Himmler on asiavirhe. Todellisuudessa – Suomessa – lastensuojelun ja aluksi yksinäisten äitien ja sairaiden lasten laitoshoidon (Lastenlinna) edelläkävijä oli silloinen kenraali C.G.E. Mannerheim, joka sisarensa Sofien kanssa perusti nimeään kantavan lastensuojeluliiton 1920.

Ehkäpä räyhäys kohdistetaan silloin oikeaan kohteeseen?

Mannerheim ja tässä asiassa asiantuntijana toiminut Arvo Ylppö mahtoivat olla vierekkäin seistessään jännittävän näköinen pari. Mutta olihan pituuden keskiarvo lähellä ajankohdan vakiota.

Mannerheim ja Ylppö oivalsivat ongelman. Jos kaikki äidit olisivat yhtä hyviä kuin tämä julkisuuden valokeilaan kiivennyt naisihminen, päivähoitoa ei tarvittaisi. Oma äiti ja oma koti ovat parhaat vaihtoehdot.

Nyt tulee sensaatio: kaikilla lapsilla ei ole äitiä eikä kaikilla ole hyvää äitiä. Kaikilla lapsilla ei ole kotiakaan.

Presidentin vaimo Kaisa Kallio keskittyi 1930-luvulla – ennen Himmleriä - samaan ongelmaan paneutumalla ensikotien kehittämiseen.

Mitä tehdään jos lapsen isä – toisin kuin tämän naishenkilön kaikinpuolisesta etevyydestään tunnettu puoliso – onkin hulttio?

Ensimmäisen lastenkodin orpolapsille perusti Aurora Karamzin, sama henkilö, jonka lahjoitusten ja työn tulosta oli diakonissalaitos.

Hänen yhteyksistään totalitaariseen toimintaan ei ole koskaan kuultu. Ehkä sellaisia ei ollutkaan.

Itse laitos sijaitsi paikassa, jonka nimeksi tuli Lastenkodinkatu. Se samoin kuin 1900-luvun alussa perustettu Ebeneser-lastentarha oli sijoitettu köyhien ja työläisten asuinalueelle.

Silmään sattui sellainenkin maininta, että Snellman oli lasten päivähoitoa vastaan. Sekä Snellman että Topelius työskentelivät edistääkseen lasten hyvinvointia – he myös tunsivat perinteen: Fröbel, Pestalozzi, Roussseau.

Snellmanin aikana lasten päivähoito muualla kuin perheessä ei ollut vaihtoehto. Ei ollut lastenhoidon opetusta eikä rahaa laitoksiin. Ei ollut juuri teollisuutta eikä naisille työtilaisuuksia – naisten työssä käymisen kovan tarpeen aiheuttivat Suomessa sodat, ensin 1918 ja sitten 1939-1944.

Taas se Mannerheim.

Tiesittekö muuten että ”tuulihattu” tarkoitti alun perin ilmavirran mukaan kääntyvää kattoventtiilin hattua. Nykyiset tuulihatut pilaavat ilmaa.

Tuomarin kiihko

Eilisen johdosta ainakin kaksi ajatusta.

Mietelmä tuomarista valtion vihollisena on peräisin kirjastani ”Oikeus kulttuuri-ilmiönä”, joka ilmestyi 1990. Minulle jäi mielikuva, että kirjanen sai tiettyä suosiota, ei kuitenkaan tuomaripiireissä. Ottamatta huomioon eräitä poikkeuksia.

Ihmisen tukeminen koneistoja vastaan, jonka mainitsin eilen, ei ole idealistinen houre, vaan elävää todellisuutta.

Julkisoikeudessa ihmisen ja kaikkien oikeushenkilöiden ero on dramaattinen. Oikeushenkilö tarkoittaa yhtiötä, yhdistystä, puoluetta, seurakuntaa ja mitä tahansa kuppikuntaa.

Perusoikeudet on vain ihmisillä. Oikeushenkilöllä ei ole kunniaakaan. Kieltämättä eräät firmat ovat yrittäneet avartaa toimintavapauttaan tunnettuaan sellaiseen tarvetta, mutta tiedossani ei ole, että niiden osaksi olisi tuomioistuimissa tullut mitään kunnian ja yksityisyyden suojaan verrattavaa.

Jos kirjoitan blogissani, että ravintola X on ihan paska paikka, onneton ravintoloitsija voisi kokeilla kannetta omissa nimissään, mutta ravintolan omistava yhtiö ei kelpaisi edes asianosaiseksi.

Sopimaton menettely elinkeinotoiminnassa on eri asia – jos olisin ravintoloitsija, voisin joutua kiipeliin toisen ravintolan källäämisestä. En ole ravintoloitsija.

Yksityisoikeudessa ero on niin ikään suuri, vaikka valitettavasti harvemmin korostettu.

Yksityishenkilön tekemää velkapaperia on tulkittava toisin kuin asiakirjaa, joka on lähtenyt elinkeinonharjoittajan kädestä. Yksityishenkilön tiedonantovelvollisuus ja selonottovelvollisuus – esimerkiksi asuntokaupassa – ei ole likikään yhtä kireä kuin yhtiön. Yksityishenkilö voi jopa sanoa, että enhän minä, veli hopea, ymmärrä näistä kosteus- ja homehommista tuon taivaallista, mutta arvoisa ostaja on hyvä ja tutkii ja jos tuntuu tarpeelliselta, maksetaan asiantuntija ja porataan pirusti reikiä lattioihin.

Kuluttajansuojaakaan oikeushenkilöllä ei ole – ja se on epäkohta. Elinkeinonharjoittajissa on vähäväkisiä, ja luulen, että kun jokin Wal-Mart rynnistää Yhdysvalloissa terrorisoimalla tavarantoimittajia, ajatus ei ole meidänkään suurenmoisille kauppaketjuillemme vallan vieras.

Yli viisikymmentä vuotta paremmissa sopimus- ja vahingonkorvausoikeuden kirjoissa on korostettu ruotsalaisen Jan Hellnerin kuuluvasti muotoilemaa sääntöä, että tuomarin on punnittava osapuolten tavoittelemat edut, riskit ja riskinkantokyky ja varottava raunioittavaa lopputulosta.

Tämä ajattelutapa tuli vallitsevaksi korkeimmassa oikeudessa jo 1960-luvun alussa, jolloin tuomioistuin otti selkeästi huomioon gryndereiden lain kiertämiseksi tekemät järjestelyt ja suoraan sanoen hiukan lakia taivuttaen sälytti vastuun virheistä sille taholla – yrittäjälle – jonka etujen takia järjestelyt oli toteutettu. Silloin oli näet tapana, että rakennusurakoitsija perusti asunto-osakeyhtiön konttoristien nimiin ja väitti tarvittaessa, ettei hänellä muka ole mitään tekemistä ongelmien kanssa, kun ei ole nimiäkään papereissa.

Tämä analyyttinen malli, jonka yksi osa on heikomman osapuolen aseman huomioon ottaminen, vakiintui kauan sitten. Englanninkielisessä kirjallisuudessa tällä kohdin käytetään usein termiä ”bargaining power”.

Vaikka 1990-luvun pankkikriisi aiheutti myös sellaisia ratkaisutapoja, joita lukiessa nyt silmä sairastaa, se periaate on tallella, että esimerkiksi juuri pankki, joka on laadituttanut sopimuspaperit, on vastuussa sotkuisista sananmuodoista, ja lisäksi velvollinen varmistamaan ennen asiakirjojen allekirjoittamista, että asiakas todella ymmärtää, mistä on kysymys. Tavallinen ihminen ei läheskään aina käsitä, mitä esimerkiksi ”takaus” tarkoittaa.

Luottamuksen suoja on tavallinen otsikko alan kirjoissa. Nimitys on epämääräinen. Sen uskaltaa silti sanoa, että puhe ei ole vain liikeyritysten kesken syntyneestä luottamuksesta, vaan siitä periaatteesta, ettei ainakaan yksityishenkilön asioidessaan yrityksen kanssa tarvitse varautua ”epäsäännöllisyyksiin”.

Yksityishenkilön ja valtion välisissä riita-asioissa tämä tarkoittaa, ettei yksityishenkilöä pidetä tasaveroisena sopijapuolena eikä tuomioistuin otaksu, että kuka tahansa olisi perillä tai saisi selvän joskus hyvinkin monimutkaisista sopimusehdoista ja virallismääräyksistä.

Pysyn. Toisin sanoen olen selkeästi sitä mieltä, ettei tuomari ole yleisen järjestyksen ylläpitäjä – kuten poliisi – eikä valtio-lainsäätäjän edustaja – kuten syyttäjä rikosasioissa. Tuomari hakee lakiin perustuvaa ratkaisua, joka kussakin yksittäistapauksessa lähenee myös oikeudenmukaisuuden ideaalia.

Phish?

Nyt lehdessä kerrotaan, että kaupparekisteristä kukaties vedettäisiin etenkin osoitetietoja, koska henkilöllisyyden anastaminen eli phishing uhkaa.

Tuo hauska sana on kukaties johdettu persoonallisuuden kalastelusta. Idea on hankkia henkilötiedot ja tehdä sitten näillä väärillä tiedoilla esimerkiksi osamaksukauppoja, joiden maksut jätetään tietysti rästiin.

En usko, että viranomaiset enkä usko että edes J. Kasvi käsittävät, miten mahdottoman laajaksi luvallisten ja pakollisten yksilöivien tietojen verkko on jo nyt kasvanut.

Luulisin takaavani itselleni ylellisen vanhuuden, ainakin jonkun DI-taustaisen oppilaani avulla, hankkimalla muodollisesti laillisesti laitonta käyttöä varten piinallisen tarkkoja tietoja ihmisistä, heidän asioistaan, sitoumuksistaan, vastuistaan ja heikkouksistaan. Ja yritysten.

Mutta vanhuuteni on jo nyt ylellinen, joten en aio siirtyä järjestäytyneen rikollisuuden riveihin. Eilen illalla vaimoni laittoi näkkileivän päälle nieriää ja iltapalan huipensi kupillinen kaksin käsin poimituista puolukoista tehtyä kiisseliä. Onhan se ylellisyyden huippu!

Viimeistelen oppikirjaa ”Informaatio-oikeuden alkeet”. Käteni on kipeä (tenniskyynärpää), kun kävin joulun aikaan verkosta läpi kaikki säädökset, joissa on määräyksiä tietojen julkisuudesta, salassapidosta tai luottamuksellisuudesta.

Niitä on kuulkaa yli sata!

Kuinka moni tietää, että esimerkiksi jätelain ja vesihuoltolain mukaan muutoin salassa pidettäviä tietoja saa luovuttaa erinäisille viranomaisille, mm. Pirkanmaan ympäristökeskukselle?

Luonnonsuojelulaissa ja maankäyttö- ja rakennuslaissa on samanlaisia määräyksiä. Lisäksi erinäiset mielestäni aika intiimitkin asiat tulevat viranomaisille tehtyjen ilmoitusten jälkeen julkisiksi.

Sen olen osannut opettaakin luennoillani, että hyvin keskeisiä sääntöjä mm. sähköisen viestin sieppaamisesta löytyy poliisilaista ja puolustusvoimista annetusta laista. Mutta niitä on muuallakin.

Ammattipätevyyden tunnustamisesta annetun lain mukaan näyttäisi siltä, että EU:n alueelta tuleva arkkitehti tai parturi joutuu esittämään kirjallisesti työhistoriansa Suomessa oppilaitoksessa, jossa nuo tiedot ovat sitten luultavasti julkisia.

Tunnetteko yrityspalvelujen asiakastietojärjestelmän, jota ministeriö pitää yllä ja josta annetaan tietoja monenlaisille tahoille? Esimerkiksi Tekesin kanssa yhteyttä pitäneiden ihmisten henkilötietoja?

Tiesittekö että verotustietojen julkisuudesta ja salaisuudesta annetun lain mukaan esimerkiksi tieto kiinteistön omistajasta on julkinen?

Toivon liioittelevani tässä – olen väittänyt, että USA:ssa yksityisyyden suoja on enää kaunis muisto, kun Patriot Actin mukaan mikä tahansa maanviljelynopastuslautakunta saa poliisin avulla tai suoraan haltuunsa yksityistä ihmistä koskevia tietoja aivan määrättömästi.

Minusta näyttäisi, että tilanne ei ole Suomessa enää ratkaisevasti parempi. Viranomaiskäsite on sekä vaikea että sekava, eikä viranomaisista ole pulaa eikä puutetta. Haluan uskoa, että poliisi, armeija ja terveydenhoidon ammattilaiset osaavat pitää suunsa soukalla – mutta entä ne muut?

En pidä nyt ajankohtaista muutosta lakiin yksityisyyden suojasta työelämässä perustuslain mukaisena, mutta mielestäni maailmassa on isompiakin ongelmia.

Hyvä tuomari on valtion vihollinen ja käsittää, että hänen yksi tehtävänsä on suojata ihmistä koneistoja vastaan, vaikka kysymys olisi valtion koneistosta, joka maksaa tuomarin palkan.

Mutta jos laki määrää toisin?

Olisiko säädettävä laki yksityisyyden suojasta viranomaisia vastaan?

Kuvitellut elämät

Jäin miettimään, kumpi on parempi, Dostojevski vai ”Salatut elämät”. Dostojevskia näkee Teemalta lauantaina, eikä siinä tapahdu paljon, paitsi että kaksi naishenkilöä surmattiin hengenvaarallisella astalolla. Salattuja elämiä tulee arkisin eri kanavalta, ja sarja kuuluu viettävän kymmenvuotisen olemassaolonsa juhlaa.

Painottaisin sana ”olemassaolo”.

Totta puhuen pidän Dostojevskia parempana, vaikka ”Rikos ja rangaistus” askarruttaa hiukan – miksi juuri se kuuluu kaikkiin maailman koulujen lukulistoihin? Arvaukseni: se on sopivan pituinen pakkolukemista ajatellen.

Benedict Anderson kohosi kulttuurihistorian suurmieheksi 1980-luvun alussa julkaistuaan kirjan ”Imagined communties”, kuvitellut yhteisöt.

Se oli sangen kova juttu nationalismista, ja ilmestyi oikeaan aikaan, koska ilmiötä oli mietitty ja surtu kovin eurooppakeskeisesti.

Salainen syy asian esille nostamiseen on Obaman osoittama valtava taito kansallisen tunteen nostattamisessa ja Suomesta kuuluvat pienet, saman suuntaiset äänet (Katainen: näytämme, millaisia väkeä oikein olemme… talvisodan hengessä…).

”Etnisyys” tuli kieleen kulttuurihistorian tutkimusten kautta. Ei haluttu puhua nationalismista, eikä kaikin paikoin voitukaan.

Tutkijat (esimerkiksi Peter Burke) ovat huomauttaneet, että etenkin Yhdysvalloissa etninen kenttä on pirstaloitunut tutkimuksen takia.

Siksi on jännittävää, että etnisesti itse sensaatiomainen Obama ajaa rajusti kansallisuutta eli amerikkalaisuutta ja ainakin kielikuvana yleensä vain ihmisyyttä. Nationalismi sai huonoa mainetta kansallisten etujen ajamisena. Obaman amerikkalaisuus esittäytyy yhteisvastuuna eli huolenpitona, ja tosiaan, Suomessa kaiku tuntuu vastaavan.

Tähän ei varmaan tarvitsisi sanoa, että hanke on hieno.

Anderson ja monet muut tutkijat ovat tähdentäneet, että yhteisö eli siis kansakunta tai sitä pienempi ”kulttuurinen” tai ”etninen” ryhmä on olennaisesti kuvitelma. Se ei ole totta.

Luentotasolle riittää esimerkkejä. Vaikkapa kansallispuvut – sekä Skotlannin komeat asut, kilt ja kaikki, ja Suomen kansallispuvut ovat myöhäisiä, kuten useimmat muutkin kansalliset tunnukset. Ne on keksitty 1700-luvun lopulla tai kauan sen jälkeen.

Itsensä Freudin ja monien muiden ihmismielen selvittelijöiden käsityksen mukaan Raskolnikovin romaanista piirtyvä kuva on niin syvä ja oivaltava, että se kertoo meille salaisia asioita ihmisen mielestä.

Olen samaa mieltä. Yllättävän usein kirjallisuus jopa ennakoi psykologiaa ja psykiatriaa.

Suomalaisia voi tutkia analysoimalla ”Salattuja elämiä”. Nyt en puhu populaarikulttuurin tutkimuksesta enkä unohda, että kysymyksessä on joukko kansainvälisiä formuloita, joita pyöritetään kaupallisessa tarkoituksessa.

Sarjan kesto ja suosio viittaavat vahvasti siihen, että sen tapahtumissa on keskeisiä suomalaisuuden tai helsinkiläisyyden tai pihlajakatulaisuuden aineksia.

Siinä on asioita, jotka halutan uskoa, koska ne tavalla tai toisella resonoivat omiin harhaluuloihimme. Tai kukapa tietää – ehkä sarjassa on jotain sellaista, joka on kuin onkin aitoa, joskin vaikeasti havaittavaa.

”Kotikadusta” en perusta, koska se on mielestäni vain tavanomainen. ”Salkkareissa” kliseisyys ja elokuva-arvostelijan näkökulmasta tuomiten dramaturgian, käsikirjoituksen ja näyttelijäntyön vaatimaton taso ja tietty mielikuvituksettomuus tekevät kohteen helpoksi lähestyä.

Vähän minua vihlaisi munanpohjista, kun Tom Hanks puhui omana itsenään samalta paikalta ja yhtä suurelle joukolle kuin Forrest Gumpina 1994. Äänentoisto kuitenkin toimi tällä kerralla.

Kananpaskalevy

Todellisuudessa ja vakavasti sanoen kulttuurihistoriassa alue, jota haluan nimittää ”esineelliseksi kulttuurihistoriaksi” on omani. Siitä luennoin.

Tuli nyt puoliksi vahingossa esimerkki tai näyte. Väitöskirjassani ja siitä edelleen olen selvitellyt tuomareiden ”mentaliteettia”, unohtamatta eräitä muita virkamies- ja ammattiryhmiä.

Asioita aivan tuntemattomat hammastelijat luulevat että mentaliteettien historia on yleisluonteista päivittelyä ja arvailua.

Asia on kiinnitettävä johonkin. Esine on esimerkiksi salkku, ja eilisessä tarinassa taustana oli tietenkin se tosiasia, että hyvin korkeat virkamiehet kuten presidentit ja kuninkaat kulkevat kahta kättä heittäen ja heillä on salkunkantajana suurlähettiläs tai avustaja.

Menneen sukupolven tuomarit liittivät ehkä mielessään salkun kantamisen asianajajan vähäpätöiseen ja halveksittuun ammattiin. Pukuherra kaupungissa salkku kourassa oli joko kaupittelemassa jotain tai menossa puijaamaan ihmisiä papereilla.

Muistan asioitsija T:n, jonka monet kovat kokenut salkku oli ihan totta täynnä puoliväliin juotuja eväitä ja langenneita tai protestoituja vekseleitä. Näytti olleen asioitsijan oma nimi useimmissa, viimeisenä ja poikittain.

Esineellistä kulttuurihistoriaa voisi edustaa kuvan peura keittiön ikkunani alla. Kukaan ei ole suostunut selittämään, miksi peuroja ja hirviä on niin paljon, kun niitä sotavuosina ja enemmän kuin sata vuotta siitä taaksepäin ei ollut juuri nimeksikään.

Oma arvaukseni on metsänhoito, laajemmin metsätalous. Ainakin avohakkuiden luulisi tuottavan hirville laidunmaita riesaksi asti.

Mutta esimerkki alasta, josta voi saada kouriintuntuvaa tietoa ihmisten tapojen ja mielen ymmärtämiseksi on asuminen eli siis rakentaminen.

Otsikkoni on lähdeteoksesta, joka pääsi yllättämään. Kuten useimmat miehet, olen ollut tietävinäni, että ”kananpaskalevy” on rakennusmiesten kieltä ja tarkoittaa yleisesti mineraalipohjaisia rakennuslevyjä, kuten monta murhetta tuottaneita asbesteja.

Löytyi kumminkin tieto.

Kerrostalojen väliseininä käytettiin kauan Lugino-massaa, joka oli valmistettu kipsistä, koksikuonasta, hiekasta ja liimasta. Tehtailija Ernst Tilgman hankki seokseen patenttilisenssin Saksasta 1903. Hänen hommamiehenään, myöhemmin itsenäisenä yrittäjänä toimi työnjohtaja – Kananen. ”Kanasen seinä” sai nimensä ja elää edelleen, vaikka nuo tarkoittamani mineriitit, Gyproc ja vastaavat ovat enimmäkseen päällystelevyjä.

Kyllä se vaikutti kummasta suomalaiseen kaupunkiasumiseen, kun rautabetonirakenteiden myötä kantamattomia väliseiniä ei enää tehty edes neljänneskiven tiilestä.

Vanhoissa taloissa runkoäänet – kävely, seinäkellon lyönnit - kantautuivat toisesta päästä korttelia, mutta esimerkiksi puheääni (kotiapulaisen ja herravieraan kuiske palvelijattaren huoneesta) ei kuulunut herrasväen puolelle.

Vanha oivallus toistettiin myös pientaloissa. Minullakin useat väliseinät ovat lastulevyä ja ovet sitä normaalia – aaltopahvia viilujen välissä.

Ei siinä paljon huudella.

Eikä muuten pidä halveksia linnunlantaa. Saksa oli hävitä ensimmäisen maailmansodan, kun guanon eli linnunlannan eli salpietarin eli käytännössä ruudin valmistus ajautui vaikeuksiin kauppasaarron takia.

Sitten IG-Farbenin pääkemisti Fritz Haber keksi ammoniakin pohjalta täysin synteettisen ruudin ja sota saattoi jatkua. Päätoimisesti hän kehitteli taistelu- eli myrkkykaasuja.

Haberille muun muassa näistä ansioista 1918 myönnetty Nobel-palkinto aiheutti kansainvälistä arvostelua. Hän oli juutalainen. Hänen oppilaansa kehitti todellisen menekkituotteen, Zyklon-B –kaasun.

Niin se käy.

Salkku

Asiallisella henkilöllä täytyy olla salkku. Vasta kun luin kirjasta, että attaseasalkku oli 70-luvun muotia, häädyin käsittämään, että johonkin ne kieltämättä ovat kadonneet. Ehkä ne ovat nyt kuolleiden salkkujen hautausmaalla, samassa paikassa kuin se musta, joka oli sikaa, jonka tunsin.

Otaksuisin, että attaseasalkku tuli muotiin pelkästään James Bondista. En tosin ole nähnyt kaupoissa sellaista kätevää versiota, johon olisi piilotettu tikari, jonka voisi töytäistä Smershin agentin reisivaltimoon. Ja joka tussahtaisi kopeloijan silmille.

Siksi tyydyin aina ihmettelemään, onko olemassa hankalampaa kapinetta kuin sellainen salkku, joka kokemuksen mukaan haluaa repsahtaa auki rautatieasemalla ja oksentaa sisältönsä junasillalle.

Meillä nuorilla asianajotoimistojen avustajille oli jo siihen aikaan asiapullosalkku. Raastuvan eteisessä viipyilevällä asioitsijalla, jonka nyt käsitän dementoituneeksi, oli salkussa vain sanomalehti ja sekalaisia papereita, joita hän sormeili keskittyneesti. Juttuja hänellä ei ollut koskaan, mutta jalat kuljettivat hänet esiinhuutoon aamulla kello kymmenen talossa numero 24 Aleksanterinkadun varrella tässä kaupungissa.

Vahtimestari myönsi todeksi, että hänen tehtäviinsä kuului mennä Bulevardille källäilemään Ekbergin kahvilan lähelle, sillä oikeusneuvos NN piti arvolleen sopimattomana salkun kantaista. Vahtimestari kantoi salkkua köpittäen kunnioittavasti kolmen ja puolen askeleen päässä takaoikealla.

Oikeusneuvos NN ei vastannut tervehdyksiin, paitsi jos myös tervehtijä oli vapaaherrallista sukua.

Eräänä päivänä vahtimestari soitti minulle ja sanoi, että oikeusneuvoksella on asiaa. Vaihdon vaatteet, siirryin kiitolaukkaa Jorvaksen seisakkeelle ja Helsingissä ilman suurempia seikkailuja taloon, jonka naapuritaloa kuvani esittää. Oikeusneuvos puhutteli vähäpätöisiä esittelijöitä selin. Hän halusi katsoa eilen ekspedioidun jutun aktia eli kirjaamoon edelleen arkistoon toimittamista varten vietyjä asiakirjoja.

Menin kuuliaisesti kirjaamoon ja toimitin asiakirjat oikeusneuvokselle, joka lehteili niitä hetken ja työnsi takaisin tuprauttaen sikariaan (Havanita kymppi).

En siis ollut syyllistynyt mihinkään! En edes virkavirheeseen. Kävelin asemalle, ajoin junalla takaisin Kirkkonummelle ja vaihdoin kotiin tultua kotivaatteet ja jatkoin työtä siitä mihin olin jäänyt.

Tarkkaavainen lukija käsittää, ettei esittelijöillä ollut työhuoneita, vaan virkatehtävät suoritettiin kotona. Jäsenistä vain kolmella vihaisimmalla oli kirjoituspöytä käytettävissään. Valtaosa rapisteli papereita jaoston pitkän pöydän ääressä.

Naapurijaostolta saattoi kantautua kollaamisen hyminää. Tunnolliset tuomarit tarkastivat toimituskirjat. Toinen luki ääneen ja toinen seurasi tekstiä. Pilkut esitettiin kätevästi kopauttamalla lyijykynällä pöytää.

Ei sillä, asiakirjat oli jo kollattu kahteen kertaan. Ylimääräisten esittelijöiden, jollaisena tietysti aloitin, oli riennettävä nimettynä viikon päivänä kollaamaan muita esiin tulleita asiakirjoja.

En sano järjestelmää oudoksi. Muutamakin turkin napit auki taloon saapunut tähtijuristi häipyi esittelijän tehtävistä vähin äänin. Muut oppivat. Luultavasti näihin aikoihin jää eläkkeelle kaverini, jonka erittäin korkeatasoiseksi osoittautunut tuomarinura oli kuulemani mukaan ollut katketa alkuunsa, hän kun oli erehtynyt istumaan siinä sivuseinällä olevalle esittelijän tuolille, vaikkei häntä ollut siihen kehoitettu.

Esittelyyn ei siis menty salkun eikä kassin kanssa, vaan asiakirjat, muistiot, supliikit ja dupliikit kannettiin käsin.

Selvyys kehityskelpoisuudesta virkauralla saatiin seuraamalla, osasiko esittelijä jakaa listat virkaikäjärjestyksessä (vertaa matematiikan kolmen kappaleen ongelma) kipittämällä pöydän ympäri, ei kuitenkaan missään tapauksessa puheenjohtajan selän takaa, ja käsittikö hän, että huoneesta oli poistuttava selkä edellä (sivuvikellystä). Niiden hankalaa mallia olevien ovenkahvojen avaaminen takaperin kyynärpäällä on jotenkin jäänyt mieleen.

Ja sitten merkinnät toimitusluetteloon teräskynällä ja juoksevalla musteella. Vaivoin kuviteltavissa olevien katastrofien varalta mustepullon (Akvila) vieressä oli raapevettä.

Maailmanloppu on peruutettu

Bengt Holmström, jota haastateltiin televisiossa, on Suomen arvostetuin taloustieteilijä. Tämä mainesana ei ole oma keksintöni. Olen kuullut sen useasti henkilöiltä, joilla on rahaa ja joiden raha on pysyvästi töissä tuotannossa.

Hän on taustaltaan matemaatikko ja väitellyt operaatioanalyysistä Stanfordissa ja ollut jo hyvin kauan MIT:n professori.

Hän tuli esiin jo syksyllä sanomalla, että investointipankkien aika on ohi. Niiden toiminta perustui informaation epäsymmetrisyyteen eli siis siihen, että myyjä toimittaa asiakkaille sikoja säkissä.

Olen odotellut hälyttäviä tietoja Suomen eli siis Pohjoismaiden finanssilaitoksista. Ei ole kuulunut muuta kuin kumeaa hiljaisuutta. Jopa usein herjaamani Wahlroos on ollut hiljaa ikään kuin tavalla tai toiselle painovoimaisesti reittä pitkin sukkaan joutunut… neste.

Viime viikonloppuna hän sanoi Turun Sanomissa, että valtion täytyy olla pankeille kiltti. Hintojen aleneminen eli talouden kokovartalopuudutus olisi täytynyt torjua oikealla rahapolitiikalla.

Holmström puolestaan ei torjunut ajatusta, että Yhdysvalloissa on edessä maailmanhistoriallisen suuria konkursseja ja että puhe voi olla myös pankeista. Toisin kuin Wahlroos hän sanoi todella pahasti, että hintojen aleneminen eli deflaatio torjutaan painamalla lisää rahaa ja se on aloitettu jo.

On toinenkin syy kerrata historiallista tapahtumaa kuin innostus siitä, että Yhdysvallat (ja siis Kanada) ilmoittaa pelaavansa jälleen maailmanmestaruudesta.

Omalla alueellani on joitakin vuosia puhuttu informaatiotaloudesta. Stiglitz julkaisi vuonna 2 000 verkosta helposti löytyvän laajan analyysin, jonka yksi ydin on tämä: informaatio on kallista ja siihen on vaikea luottaa.

Nyt olemme tilanteessa, jossa informaation epätasapaino teki alkujaan mahdolliseksi subprime-markkinat ja nyt rahoittajat eivät luota toisiinsa.

Kriisin iskettyä ymmärrämme nyt kysyä informaation hintaa.

Arveluni ja vihjeeni on: tekijänoikeuden ja patenttien merkitys ja arvo tulee nyt mullistumaan.

Tekijänoikeuden pöhöttyneet markkinat puhkeavat useastakin syystä.

Tuotannon horjuessa investoinnit on kohdistettava ja ne kohdistuvat tutkimus- ja kehitystoimintaan. Esimerkki: metsäteollisuus. Paperilla ja sen jalosteilla ei tule olemaan kehuttavaa hintaa moneen vuoteen. Paperinvalmistajilla on silti käsissään kortteja, jotka voi pelata uudestaan.

Meidänkin poliitikkojemme toistama panostaminen innovaatioihin on uskottava kirjaimellisesti todeksi.

Oikeudelliset instrumentit, copyright ja patentti, olivat alkaneet elää myös omaa elämäänsä – oli syntynyt ”subprime-copyright” ja vedätetyt patenttilisenssimarkkinat.

Oikeastaan haluaisin nyt puhua innovaation sijasta luovasta toiminnasta, joita noiden lakien oli alkujaan määrä suojata ja kannustaa. Käytännössä erilaiset firmat ja järjestöt ovat osoittaneet, että ei se näin aina ole.

Luovuuden kodikas määritelmä on tämä: sitä ei voi ilmoittaa rahana, ei edes samoin ehdoin kuin Naturan luontoarvoja. Sitä vastoin se on omiaan muuttumaan rahaksi, vaikka harvemmin heti.

Russofobia

Joku kommentoija vihjailee jatkuvasti russofobiasta. Luulen että hän tarkoittaa tuolla harvoin käytetyllä sanalla minua ja siis venäläisvihaa.

En tiedä, mihin ajatus perustuu. Ei kuitenkaan asiantuntemukseen.

Kuvassa tyypillinen venäläinen.

Isänisäni oli Venäjän kansalainen ja kävi koulua Pietarissa. Venäjän kieltä hän osasi yhtä hyvin kuin suomea.

Tämänkin takia opin jo alle kouluikäisenä, että venäläisiä on samalla tavalla kuin suomalaisiakin ilkeitä ja ihan mukavia. Siksi Pohjalainen ryssäviha ei mahtunut oikein ymmärrykseeni – siis että muka kaikki venäläinen olisi venäläisyyttään huonompaa.

Jussi Kemppinen vihasi kovasti bolshevikkeja. Se saattoi johtua siitä, että nämä tappoivat hänen isänsä ja äitinsä, melkein kaikki sisarukset ja serkut. Syy oli ”suomalaisuus”. Kotipaikka oli Pargala, johon tämä sukuhaara oli vaeltanut 1800-luvun alussa Rautjäreltä.

Haapakankaan Kemppisten sanominen kulakeiksi edellyttää jo mielikuvitusta. He olivat tavallisia maalaisia ja harjoittivat tavallisia maalaisaskareita.

Katri-täti pääsi Hrustshevin suojasään aikana käymään Suomessa. Hän ja Hilda olivat selvinneet jollain ilmeellä Kolymasta hengissä, Hilda kaksi kertaa.

Kuulin sitten yhteenvedot kokemuksista.

Olen itse sitä mieltä, että Lenin ja Stalin olivat suuria murhamiehiä ja etenkin Lenin tyhmänsitkeille ihmisille tyypillisesti vainoharhainen. En pidä Putinista, kuten en yleensäkään preussilaisista tyypeistä. En muuten pidä liioin Bushista, Sarkozystä enkä Berlusconista. Isoista poliitikoista arvostan Gordon Brownia. B. Jeltsin oli mieleiseni mies, kunnes sortui venäläis-suomalaiseen kansantautiin eli määrättömään ryyppäämiseen.

Putin on henkilö, jollaisista Dostojevski ja Tshehov kirjoittivat paljon (esim. ”Kaksintaisteluj”).

Jos itse joutuisin valitsemaan naapurikansoista, venäläinen maanis-depressiivisyys on monin verroin mieluisampaa kuin ruotsalainen teeskentely.

Ajattelun tasolla on mielestäni perusteltuja pitää yllä hyviä välejä kaikkien naapureiden kanssa ja varoa pahoittamasta heidän mieltään. Tämä koskee sekä naapureita täällä Kirkkonummella että kansallisia naapureita.

Kommentoijalle haluaisin ilmiantaa russofobin, joka jatkuvasti yllyttää etnistä ryhmää eli venäläisiä, etenkin pietarilaisia vastaan – F. Dostojevski.

Myös A. Tshehovilla on koko joukko kielteisiä mielipiteitä venäläisistä.

Ylen Teemalla alkoi hiuksia nostattavan hyvä Svetozarovin ”Rikos ja rangaistus”. Siinä on taas tämä tuttu rytmiin liittyvä ilmiö – se on enemmän hermoston myötäinen kuin amerikkalaiset televisioelokuvat. Sen kerronta liikkuu syvyyssuunnassa.

Mitä sitten lopuksi vielä kerran russofobiaan tulee, mainittujen kirjailijoiden lisäksi tunnen oman ääneni tai tunnen itseni resonoiva Shostakovitshin musiikissa, jonka lähellekään kukaan toinen 1900-luvun säveltäjä ei pääse.

Sitä hiukan harmittelen, että kielen taitoni on niin alkeellinen. Perustelen asiaa sillä, että Hannu Mäkelä ja Martti Anhava opiskelivat juuri siihen aikaan (1970-luvulla) Otavassa kieltä menestyksellisesti. Pidin soveliaana keskittyä romaanisiin ja klassisiin kieliin.

Muuten, myykää joku minulle paras tietämäni kirja – minulla ei sitä ole. Tshehov, Sahalin.

Kähvelletty kirje

Nimeän professori Mäntylän todistajakseni siitä, että toimitin joululahjaksi täydellisen, osittain kaksinkertaisen kokoelman Edgar Allan Poen tuotannosta.

Pamputettuna tunnustan huomanneeni Wikipedian päivän sivulta, että eilen 19.1. tuli 200 vuotta Poen syntymästä. Toistamiseen pamputettuna myönnän todeksi, että näin arvostamani Ackroydin uuden Poe-elämäkerran Akateemisessa, mutta Hayesin The Cambrdige Companion to E.A.P. on omistuksessani entuudesta.

Olen neuvonut muitakin välttämään klassikkoja ja lukemaan pakon eteen pantuna opiskelijoille tarkoitetun vihkosen, jossa on juoniseloste ja pakolliset sanat (pim, pam ja pom, jossa Poe pimmisti, pammisti ja pommisti pimmaa, pammaa ja pommaa pimmin, pammin ja pommin).

”The Purloined Letter on oivallinen, unohtumaton ja yllättävä tarina, jossa Poe ovelasti, taidokkaasti ja omaperäisesti keksii, kehittelee ja ratkaisee juonitarinan ja perustaa, viimeistelee ja kyseenalaistaa kertojaongelman, uskottavuuden ja kaksoisolennon kysymyksen.”

Kyllä tuo kävisi jo tenttivastauksesta.

Herrasmies-salapoliisi Dupin – lajinsa ensimmäinen edustaja maailmankirjallisuudessa – on sama henkilö kuin tarinan rikollinen, ministeri D-. Tai kaksoisolento tai veli. Joka tapauksessa sankarietsivä ja rikollinen kytkeytyvät yhteen kuin siamilaiset kaksoset. Ei ihme, että joukko psykoanalyytikkoja ja lisäksi Jacques Lacan ja Derrida innostuivat juuri tästä.

Poen novelli on ensimmäinen parannus Sofokleen ja kumppanien keksimään Oidipus-teemaan: murhaaja olet sinä; kohtaloasi et voi kiertää.

Poen modernistinen ja periamerikkalainen versio sanoo: kohtalosi voit välttää kielimällä muista ja myymällä omantuntosi rahasta. Etsivä Dupin ottaa suuren palkkion rikollisen kiristäjän paljastamisesta.

Poe ymmärsi 125 vuotta ennen Marshall McLuhania, että väline on viesti. Hän teki itsestään taideteoksen. Hän oli ensimmäisiä, joka mediaan eli sanomalehtiin tukeutuen piti järjestelmällisesti huolen siitä, että hänen huono maineensa levisi ja että uusia häväistysjuttuja hänestä riitti.

Asetelma liittyy tekijänoikeuteen. Poesta tuli kuuluisa ”Korppi”-runolla eli erittäin perustellusti. Palkkiota hän sai siitä muutaman dollarin brutto. Muutamat henkilöt, joilla oli valmiiksi rahaa (Cooper) ansaitsivat kirjoittamalla.

Kirjailijaveli Griswold julkaisi Poesta muistokirjoituksen ja sanoi, että kuolemantapausta ei sure usea.

Poen elämä on täynnä ristiriitaisuuksia ja usein hän luultavasti aivan tietoisesti tärveli omaa uraansa, jota hän toisaalta niin kaipasi. Vaikka James Fenimore Cooper saavutti kieltämättä suurta kuuluisuutta, Poe oli kuitenkin Yhdysvaltain kirjallisuuden ensimmäinen kaikkein kovimman luokan kirjallinen nimi – kiitos Charles Baudelairen, joka sekä käänsi että suuresti ihaili häntä. Ja käännöksiä riitti – vaikka ”goottilaisen kertomuksen” oli kehittänyt komeuteensa jo E.T. A. Hoffmann (ja Grimmin veljekset ja miksei myös H.C. Andersen).

Cooper ja Poe keksivät sen amerikkalaisen mielikuvamaailman, jonka Hollywoodin ja television ansiosta tuntevat kaikki: erämaa-pioneerin häijyläisten armoilla mutta näiden kukistajana ja oikullisen, persoonallisen ja hiukan hullun lainjakajan.

Keksinnöt tehtiin ennen Sisällissotaa ja Villiä länttä.

Griswoldin kuvaus Poesta on hämmästyttävän samanlainen kuin kertomus kunnanhoidokkina hoipertelevasta Aleksis Kivestä – ahdistunut sielu, käsittämättömästi kävellessään höpisevä mielipuoli ja kurja viinan juoja, jota oli luultu muka kirjailijaksi.

Runoilija ja professori Ahlqvist kirjoitti ja julkaisi Kivestä heti tämän kuoltua runon:

”Runoilijaks’ ma ristittiin, / Sanottiin shkaespeareksi. / Verraksi Väinön väitettiin; Muut’ en ma ollut kuitenkaan / Kuin taitamaton tahruri / ja hullu viinan juoja vaan.”

Ruskea

Kaupunginmuseon tutkimuspäällikkö, aihepiiristä väitellyt Minna Sarantola-Weiss julkaisi joulun alla kirjan ”Reilusti ruskeaa”, jonka painos loppui heti.

Kirjan omien ansioiden lisäksi asiaan lienee vaikuttanut nostalgia. Totesin itsekin, että kansikuvan kaikki yksityiskohdat olivat enemmän kuin tuttuja Sarpanevan punaisesta padasta ja Coral-pesujauheesta Enson keltaiseen pahvilaatikostoon, C-kasetteihin, muovikannuihin, sähkövatkaimiin ja Fiskarsin saksiin.

Kiihdyttävää oli havaita, etten ollut osannut sijoittaa oman elämäni esineistöä historialliseen asiayhteyteen.

Kirjoittaja nostaa aikakauden symboliksi ruskean värin, kankaana sametin ja vakosametin. Olisin tuota epäillyt ilman valokuvaa Miss Suomi –kisoista, joissa höpöviitat ovat ruskea, ruskea ja violetti.

Nähdäkseni kirjoittaja sivuuttaa kuvatessaan superlonin ja lastulevyn valtakuntaa kokolattiamatot – ruskeat ja nyt ajatellen aika uskomattomat. Ovatkohan ne kadonneet kaikkialta?

Meillä oli makuuhuoneessa, ruskean lastulevypohjaisen aviovuoteen ympärillä (Tauno Korhonen, Seutula).

Mutta sitä en ollut hoksinut, että vaikka oma keittiöni ja kylpyhuoneeni (mäntypaneelia, pintakäsittelynä Pinotex) ovat edelleen tuota samaa, lastulevy on muoviin verrattava materiaali, koska sitä ei voi korjata. Kuten ei Gyprocia eikä muita mineraalilevyjä.

Jos lastulevy kastuu, se on menoa. Terveys-, kosteus- ja homehaitoista tiedämme jokseenkin paljon, vaikka en tietenkään mene väittämään, että haitat olisivat väistämättömiä, enkä liioin pidä talopakettien valepaneeleista. Nykyisin myydään melkein päreitä muka hirtenä.

Olimme eläneet korjaamisen, paikkaamisen ja parsimisen maailmassa. Neulat, naulat ja liimat olivat keskeiset elämisen ehdot – ja puukot ja kirveet.

Olen pohtinut kauan ja hartaasti, mihin puukot ovat kadonneet maailmasta. Kirjoitin kerran kirjankin puukoista. Tiedän niistä jotain. Pidän niistä. Ja minulle ne ovat hienoja työkaluja, eivät aseita.

On niitä rautakaupoissa, halpoja ruotsalaisen Moran versioita. On niitä matkamuistoliikkeissä koriste-esineinä. Itse käytän kuitenkin pakettien avaamiseen ja vastaavaan vaihtoteräveistä, kuten luultavasti kaikki muutkin. Mutta kirvesvarsien ja makkaratikkujen veistäminen on kyllä jäänyt vähälle. Jopa saunan ja takan sytykkeet napsin pikkukirveellä (Fiskars). Kiehisiä tarvittiin ennen, kun puuhattiin nuotiota talvella tai sateella. Partiolaisten epäilen käyttävän nykyisin kemiallisia sytytyspaloja.

Kuten arvaatte, hyvät ystävät ja kylänmiehet, asia ei jää tähän.

Tässä vaiheessa huomautan vain kahdesta näkökohdasta. Puu- ja kuitulevyt vetivät perässään miesten viihde-elektroniikan mallia Black & Decker. Laite tuli markkinoille jo 50-luvulla, mutta joka kotiin sitä alettiin kaupitella 70-luvulla.

Levyjä ei voi kiinnittää loveamalla (sinkkaamalla), vaan erilaisilla heloilla ja tapeilla. Tarvitaan koneporat ja taltat. Ja kemiallisia metalleja (Plastic Padding).

Sitä ei ehkä muisteta, että toden nimessä umpipuu on hyvin ongelmallinen eräissä huonekaluissa. Lundian varastohylly – Sarantola-Weissin mukaan akateemisen nuorison tunnus, mitä en voi omallakaan kohdallani väittää valeeksi, on suorastaan koivua, ja taidokkaasti liimaamalla valmistettu.

Ongelma on puun kieroutuminen ja halkeaminen. Umpipuusta ei tietenkään voi tehdä ruokapöytää, koska niin leveää lautaa ei ole. Hyväkin lauta ikään kuin huutaa viilua pintaansa, koska lauta elää.

Siksipä herrasväissä on vuosisatoja ja vähäväkisempien keskuudessa vuosikymmeniä kätketty puun luontaiset ominaisuudet petsaamalla, hiomalla, lakkaamalla tai maalaamalla tai pöytäliinalla, mahdollisesti asiaan kuuluvin pitsein ja brodeerauksin somistettuna.

Mutta ruskea… Kirjassa on kuva Kekkosesta ruskeassa, ruudullisessa puvussa, ruskea solmio ja ruskeat silmälasin kehykset. Näyttää oudolta. Meillä oli se vihattu vakosamettinen älymystön asepuku, maripaita ja kädessä ruskea keskiolutpullo.

Muistaakseni minkään Euroopan maan lipussa ei ole ruskeaa – kolme perusväriä, vihreä, musta ja valkoinen. – Ei liene sattuma.

Moskvitsh, Wartburg ja Trabant olivat usein ruskeita – samoin Lada. – Lieneekö sattuma? Fiat 1100 ja Volvo 544 olivat joskus kitin värisiä. Suomen armeija käväisi ruskeissa 60- ja 70-luvulla mutta muutti mielensä.

Occamin parranajokone

Soveltakaamme vähimpien oletusten sääntöä. Ideologioilla eli puheilla ei siis ole merkitystä, ellei toisin osoiteta.

Oletan siis että valtiovalta kuuluu Suomessa perinteisesti suurteollisuudelle. En tarkoita Nokiaa. Pienempiä käytännön askareita uskotaan valtioneuvostolle, mutta ei mielellään eduskunnalle.

Suomen tavattoman suotuisa asema sortokaudeksi väitettynä aikana 1899-1917 johtui Venäjän teollisuuden tarpeista. Hirveimmätkin vuodatukset suomalaisten pään menoksi painettiin suomalaiselle paperille. Kun metsäteollisuuden toinenkin merkittävä asiakas Englanti oli erittäin kiinnostunut sahatavaran toimitustemme jatkuvuudesta, olimme turvassa.

Saksa keräsi vasallivaltioita, ja myös Suomi ajateltiin sellaiseksi ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheessa.

Sekä Venäjä että Saksa pitivät metalliteollisuutta Suomelle tarpeettomana ja itselleen vahingollisena. Suurpoliittinen tilanne kuitenkin heilahti, kun Outokummun kuparin määrä ja laatu kävi ilmi pahimmoiksi ennen ensimmäistä maailmansotaa.

Jääkäriliikkeen ja itsenäisyysmiesten vastavoimana toimi onneksi suurteollisuus eli paperitehtaat. Venäjän markkinoiden sulkeuduttua avaus Englannin suuntaan oli välttämätön. Pankkimiehistä tämän ymmärsi Paasikivi. Likaisen työn sai tehdä isän ja äidin (von Julin) puolelta teollisuuteen tutustunut Mannerheim.

Vapaussodan sankareita ei juuri nähty johtopaikoilla. Armeijaa ja suojeluskuntaa pitivät kohtuullisesti aisoissa Aarne Sihvo ja Lauri Malmberg, jotka eivät olleet jääkäritovereiden luottamusta nauttivia oikeistolaisia. Kumpikaan ei saanut myöskään sotien aikana kehuttavia tehtäviä.

Paavo Talvelan vierailut teollisuudessa on nähty psykopaattisen luonteen todisteina. Yksinkertaisempi selitys on yhteydenpito Mannerheimin ja metsäteollisuuden kesken; Talvela oli selluloosakartellin apulaisjohtaja. Talvela oli sodissa niin tärkeä kenraali, että olisi todella kiinnostavaa nähdä tutkimus hänen kaupallisen kokemuksensa merkityksestä; nyt hänet muistetaan vain taisteluista.

Maailmansotien välisenä aikana poliittisen vakiintumisen suurin nimi oli ehkä Eero Mäkinen, Outokummun toimitusjohtaja, ja hänen rinnallaan Rudolf Walden, metsäteollisuuden ykkösnimi ja Yhtyneiden Paperitehtaiden omistaja. (Kymi ja ne monet muut kuuluivat ruotsinkieliseen, Ehrnroothien ja sotien jälkeen von Fieandtin taitavasti johtamaan Yhdyspankin leiriin.)

Metsäteollisuuden etuja valvoi alaan jo nuorena hyvin perehtynyt Risto Ryti ja juoksupojaksi erittäin sopiva ja halukas asianajajajana ja pankinjohtajana toiminut T.M. Kivimäki. Cajander oli metsätieteilijä ja Hackzell puutavaran vientikauppaan hyvin perehtynyt juristi. Carl Enckell oli teollisuus- ja vakuutusmiehenä Venäjänkaupan tuntija.

Teollisuus yritti erehtyä 1930-1931 mutta ehti vetää rahoituksensa oikeistoliikkeiltä. Tämä saattoi johtua Neuvostoliiton harjoittamasta puutavaran polkumyynnistä, joka uhkasi osoittautua teollisuudelle todella vaaralliseksi, vaikka ostajia yritettiin hillitä tosiperäisillä kauhukuvauksilla ulkotöistä Neuvostoliitossa.

Tannerin henkilökohtaista panosta on vaikea arvioida, mutta Neuvostoliiton vihat hän sai niskaansa tuhottuaan 1920-luvulla taistelevan kommunismin mahdollisuudet Suomessa. Tanner järjesteli hyvässä yhteisymmärryksessä teollisuuden kanssa välttämättömän työvoiman vapauttamisen vankileireiltä, joiden olemassaolo oli muutenkin alkanut häiritä kaupankäyntiä länteen. Tannerin johtaman Elannon pankki oli KOP, joka ei pannut pahakseen edes vuoden 1918 tapahtumista.

Tannerin rinnalla on mainittava osuustoimintamiehet kauppoineen ja pankkeineen. Niukan pääoman oloissa viime kädessä talonpoikien metsäkaupparahoilla vauhtiin päässyt SOK isännöi niin mahtavia liikkeitä kuin Valio ja Hankkija.

Johtopäätös: tosiasiallista valtaa maassa käytti suomalainen metsäkartelli (Finncell, Finnpap), joka oli onnistua sopimaan myyntihinnat myös Ruotsin teollisuuden kanssa. Teollisuuden järkähtämättöminä kumppaneina toimi kaksi osuustoiminnan keskusliikettä. Teollisuuden kilpailukyvyn takasi Tanner huolehtimalla siitä, että työpalkat pysyivät kilpailijamaihin verrattuna hyvin alhaisina ja kotimainen kulutus vaatimattomana.

On vaikea kuvitella, ettei Stalin olisi osannut pitää Suomea kurissa uhkailemalla. Talvisota tuntui kuitenkin tarpeelliselta hankkeelta, koska Neuvostoliitto tarvitsi ja sai Laatokan paperitehtaat ja Uuraan vientisataman sekä Suvilahden (Suolahti) kehittyneen sahateollisuusinfran. Hitlerin kohteliaasta pyynnöstä huolimatta Outokumpu lienee ainakin käynyt Stalinin mielessä. Petsamon nikkeli sai suuren merkityksensä vasta Saksan hyökättyä ja katkottua yhteyksiä sisä-Venäjällä.

Suomelle 1944 määrätyt sotakorvaukset olivat per capita suuremmat kuin Saksan korvaukset 1918 (Markku Kuisma). En osaa sanoa, oliko hanke suunniteltu tällaiseksi, mutta Suomesta tuli kuitenkin proto-DDR 1944-1952. Sotakorvauksista on syytä muistaa, että tehtaat ja työläiset saivat hintansa ja palkkansa, mutta laskun maksoivat veronmaksajat. Erikoislaatuinen ”valtiososialismimme” ainakin edistyi (Neste, Veitsiluoto, Valmet, Rikkihappo / Kemira jne).

Kekkosen sanotaan komennelleen vuorineuvoksia. Jos se olikin päin vastoin? Kekkosen valta lujittui, kun vuorineuvokset pankkeja uhmaten alkoivat kannattaa häntä poliittisesti ja rahoittaa maalaisliittoa demareiden lisäksi. Kokoomus tuskin kiinnosti teollisuutta.

Eivätkö asiat lähteneetkin menemään outoon suuntaan, kun presidentiksi tuli pankkimies, jolla ei ollut tiettävästi vekseleissään suurteollisuuden hyväksymistä?

Venäjä ja kaasu

J.K. Paasikiven ministeri Steinhardille kirjoittamasta kirjeestä 27.5.1941 (Foreign Relations of the United States 1941 I, Washington 1958., s. 30).

"Arvovalta merkitsee heille enemmän kuin mikään muu.

Heidän muuttumaton politiikkansa on saada, mitä he voivat, niin vähällä kuin mahdollista, ja sitten pyytää lisää.

He eivät uhraa koskaan välittömiä etujaan tulevaisuuden päämäärien vuoksi.

He eivät kiinnitä koskaan huomiota siihen, mitä on sanottu, vaan ainoastaan siihen, mitä on tehty.

He pyrkivät saamaan korkean hinnan siitä, minkä ymmärtävät joutuvansa tekemään joka tapauksessa.

He ovat immuuneja eettisille ja humanitäärisille ja abstraktiin oikeuteen perustuville tekijöille, ollen pelkästään käytännöllisten ja realististen näkökohtien vaikutettavissa."

Sisäpiiri

TJ Groupin tuomiosta uutisissa kerrottu oli ainakin televisiossa hiukan puutteellista. Siksi tässä tärkeä lisätieto.

Arvopaperimarkkinoita koskevat rangaistussäännökset siirrettiin rikoslakiin 1999 ja silloin rangaistuksia kovennettiin merkittävästi.

Korkein oikeus (KKO) ilmoittaa ratkaisunsa alussa, että näistä asioista on kaiken kaikkiaan vähän oikeuskäytäntöä ja nuo vähätkin ratkaisut on tehty vanhan, lievemmän lain aikana.

TJ:n asiaan on tekoajan johdosta sovellettava uutta lakia.

Koska uudesta laista ei ole ohjaavaa oikeuskäytäntöä, KKO kääri hihansa Kustu Möllerin puheenjohdolla ja myös talousrikoksissa oman tuntemukseni ja muistini mukaan kokeneen ja taitavan esittelijäneuvos Timo Vuojolahden esittelystä.

Kovaan ehdottomaan eli kiinteään rangaistukseen selvitetään päätöksessä. Kuka tahansa löytää sen nopeasti hakukoneella (www.kko.fi), ja teksti on ymmärrettävästi eli hyvin laadittu. Sille ei kuitenkaan mahda mitään, että tuomioistuimen ratkaisusta ei saa novellia.

Vaikka en todellakaan ole KKO:n puolivirallinen vastaan- enkä puolestapuhuja, toimin nyt kuitenkin tässä tulkkina.

Ensinnäkin korkeimmassa oikeudessa oli kysymys oikeastaan rangaistuksen mittaamisesta ja siihen liittyen korvauksista ja muista seuraamuksista.

Hovioikeuden tuomitsemat henkilöt eivät vaatineet syytteen hylkäämistä eivätkä vakuuttaneet viattomuuttaan. Alioikeudessa he olivat vaatineet syytteen hylkäämistä. Alioikeushan tuomitsi heidät vain tiedottamisen virheellisyydestä osakeannin yhteydessä.

Siis tuomioistuimet eivät olleet niin hirveän eri mieltä kuin uutisissa sanottiin. Hovioikeus ja KKO ottivat samalla tavalla kantaa samaan kysymykseen, mutta KKO toimi perustuslaillisen tehtävänsä mukaisesti oikeuskäytännön viitoittajana eli menemälle uusille urille juuri rangaistuksen mittaamisessa.

Kun hovioikeuksia on useita, yhden hovioikeuden sooloilu on ongelmallinen tilanne. Tunnen sen tilanteen erittäin hyvin, kokemuksesta. Olin niissä hommissa, tuomarina, 90-luvun.

Tuomion yhteenvedosta ei näy suoraan, että jutussa tuomitut olivat laadituttaneet väärän ja tosiasioita vastaamattoman tilinpäätöksen. Tässä asiassa ei siis ollut kysymys vain tulevaisuudennäkymien katteettomasta paisuttelusta, vaan karkeasti väärillä tilinpäätösluvuilla pelaamisesta.

Kirjanpitorikos olisi jo sinänsä paha juttu – siitä mennään äkkiä linnaan. Tässä tilanteessa uhreja oli paljon muitakin kuin tavanomaiset verottaja ja velkojat – osakkeiden merkitsijät.

Menettely oli siis sellaista, jolta ei voi suojautua. Ihminen, joka maksaa rahaa esimerkiksi ”nigerialaiskirjeestä” on itsekin hölmö ja saa – myös – syyttää itseään, kun ei paremmin katsonut eteensä. Tilinpäätöstietojen julkisuus tarkoittaa, että niihin on voitava luottaa.

Ja nyt ne olivat vääriä ja tuomioistuimet arvioivat, että tuomitut olivat toimineet tahallisesti.

Tuomitut olivat pelanneet 260 miljoonan euron summalla ja väärentämällä tilitiedot vaikuttaneet oleellisesti hintaan. Ja sitten he olivat näin kohotettua hintaa hyväkseen käyttäen tehneet kauppoja ja käärineet itselleen erittäin suuria summia.

Menettely rinnastuu pankin kassaholviin murtautumiseen mutta on sitäkin vahingollisempi, koska tällainen vahingoittaa luottamusta arvopaperimarkkinoihin.

Näillä perusteilla tekijöille luettiin pankkirosvon tuomio.

KKO torjui ajatuksen rangaistuksen alentamisesta pitkän vireilläoloajan ja tapauksen jo aiheuttaman kärsimyksen johdosta ja heitti toiseen vaakakuppiin erikoisen suunnitelmallisuuden, johon heillä oli sisäpiiriläisinä mahdollisuus.

Lopputulosta, kiinteää rangaistusta, en ihmettele enkä missään tapauksessa moiti. Tiedossani ei ole sellaisia humanitaarisia näkökohtia, jotka vaikuttaisivat asiaan. Amerikkalaisten rakastama juoni ”herrasmies raivoavien murhamiesten keskellä” ei ole suomalaista todellisuutta. Eikä sitäkään tarvitse murehtia, että tekijät pääsisivät muka liian vähällä. Vankila on paha paikka. Olen ollut, en kuitenkaan vankina.

Halli haukkuu

Kun kirjoittaa kollegasta, on joskus perusteltua tähdentää, onko kysymyksessä kaveri ja siten mainostaminen. TKK:n tietotekniikkaosaston professori Tapio eli Tassu Takala esiintyi runsas viikko sitten lehdessä asiassa ja tavalla, jota haluan kehua.

Ammatillinen ja ihmissuhteemme ei ole symmetrisesti vastavuoroinen, koska minä pidän häntä suuressa arvossa ja hän pitää minua hanttapulina.

Takala ahdistelee valtiokonttoria, jonka muotokuvan olen liittänyt tähän juttuun, ja lietsoo korkeakoulussa kapinaa kelvottomia tietokoneohjelmia vastaan.

Tulilinjalla ovat valtion huolellisesti kilpailuttamat Travel, jolla tehdään matkalaskut, ja Halli, joka on työajan kohdentamisjärjestelmä. Hän sanoo, että ohjelmat ovat kelvottomia ja että niiden käytettävyys on siinä määrin surkea, että molempia vältellään yleisesti.

Itse olen vältellyt näitä ohjelmia lähes päätoimisesti jo pitkään. Minua tosin vaivaa jonkin verran myös se, että pelkkä pääsy korkeakoulun infraan on erittäin ison kiven takana. Salasanoja vaihdellaan silloin tällöin ja aina välillä täytyy käydä kirjallisesti vakuuttamassa, ettei voisi kuvitellakaan sortuvansa säädösten vastaiseen menettelyyn yliopiston verkkoa käyttäessään. Onneksi on nuorempia työtovereita, jotka ovat osoittautuneet alttiiksi painostamiselle.

Puhe on Teknillisestä korkeakoulusta, jonka vuokraamien kattojen alla vietän aikaa sekä silloin että tällöin. Tietokoneohjelmien ongelma on kuitenkin aivan sama Lappeenrannassa, jossa tosin mittakaavaeron ansiosta saa helpommin apua esimerkiksi heittäytymällä lattialle selälleen ja alkamalla kiljua.

Matkalaskun tekeminen tällä pakollisella ohjelmalla kestää nykyisin kauemman kuin matka. Työajan seurannassa on Takalan osoittamat ongelmat ja muutamia kymmeniä lisää – professorin työaika on 1600 tuntia vuodessa. Tuon tuntimäärän käytön seuraaminen lienee hallinnon ihmisille aika laiha lohtu, koska on aihetta epäillä, etteivät ilmoitukset kaikin osin ole aivan rehellisiä.

”Heräsin yöllä kello kolme ja tunsin murhetta opiskelijan väitöskirjan lähdeluettelon johdosta.” ”Hukkasin auton avaimen saatuani tieteellisen oivalluksen.” ”Olin kusta kenkääni kun…”

Noiden ja monien vastaavien ohjelmien kelvottomuuden syy ei ole XML. Kyllä Tekesin ja Akatemian ja eräiden muiden vastaavien elinten raporttipaperit ovat kiitettävän mutkikkaita, mutta niistä selviää.

Kilpailuttamisvelvollisuus on tuottanut paljon aivan uudenlaisia, ennennäkemättömiä ongelmia. Tähän asiaan näyttää sisältyvän lisäksi annos psykologiaa.

Valitettavan harva ihminen on rehellisesti valmis väittämään, että vika on laitteessa tai ohjelmistossa eikä omassa taitamattomuudessa. Lempiesimerkkini kelvottomasta käyttöliittymästä on henkilöauto. Miksi ohjauspyörää, kytkintä, jarrua ja kaasua ei ole korvattu joystickillä tai otettu ainakin oppia lentokoneen ohjaamosta?

Mielessäni ei ole ihan sellainen joystick kuin konsoleissa – en tunne konsoleita enkä tietokonepelejä. Nähdäkseni Canonin johdolla kameran valmistajat ovat kehittäneet päteviä ratkaisuja, joista minun mieleeni on valikoiden käyttö neljään suuntaan liikkuvalla nastalla, jota voi myös painaa. Joissakin kameroissa erään kohdan voi ohjelmoida mielensä mukaiseksi – esimerkiksi valkotasapaino tai ”herkkyys” (ISO-luku).

Kyllä sitä osataan, jos halutaan ja paneudutaan käyttäjän asemaan.

Kun tuo psykologinen este on paha, tarvitaan tietotekniikan professori haukkumaan ohjelmaa. Muuten valtio tietysti vastaisi, että ohjelma on ihan hyvä mutta käyttäjä harvinaisen tyhmä. Kysymyksessä olevan alan tutkijalle sellaista on vähän vaikea mennä väittämään.

Hesarin jutun mukaan valtiokonttori on kuitenkin päättänyt vain ”ottaa huomioon” huomautukset.

Vanhana virkamiehenä tiedän ihan tarkasti, mitä se huomioon ottaminen merkitsee todellisuudessa.

Me tuomioistuinjuristit käytimme hienoa lausekaavaa:”… minkä vuoksi lähetän oheiset asiakirjat tiedoksi ja sellaisia toimenpiteitä varten, joihin asia antaa kenties aihetta.” ./. J.K.

Sitä kulttuurihistoria on

Turun kulttuurihistorian luentoni alkavat 27.1. ja jatkuvat neljänä seuraavana tiistaina kello 12:sta kello 15:en. Paikka on Pha 1 PharmaCity, It. Pitkäkatu 4 B, 1. krs.

Voi olla että pidän Peter Burken pikku kirjasta ”What is Cultural History” siksi, että hän on juuri sen Cambridgen collegen miehiä (Emmanuel), jossa olen itsekin pyörinyt. Siisti paikka. Katso kuvaa. Istuimme klubin vanhimman jäsenen kanssa ja puhuimme huviksemme ranskaa, koska se oli hänen aineensa. Lionel vähän puhalteli, koska ei taida oikein osata kieltä.

Kulttuurihistorian opiskelijoille on tosin jo pauhattu Burckhardtista ja Huizingasta ja tätä nykyä on saatavissa erinomaisia, sekä pilkallisia että ihastuneita yhteenvetoja ”uudesta historiasta”, jonka ydin oli annalistien joukkokunta.

Mutta kun en ole tämän aineen professori, dosentti vain, en aio kantaa huolta esityksen kattavuudesta.

Olen lukenut ja tutkinutkin niin paljon keskiaikaa, että aion pitää nyt erityisesti esillä Suomen suurta murrosta 1965-1975.

Tämä on pettämätön seniiliyden merkki. Turha kierrellä, ettei itse koetun seulomisessa olisi mukana unohduksesta palauttamisen iloa ja raakaa, väkivaltaista nostalgiaa. Toisaalta nostalgiakaan ei ole enää samanlaista kuin ennen, kirjoitti näyttelijä Simone Signoret muistelmiensa nimeksi.

Kulttuurihistoria oli kauan ylimalkaista taivastelua ja arvailua. Saksan pojat keksivät yhdistää sivistysrientojen kuvailemiseen kovia tosiasioita, jopa numeroita. Tuon Suomessa hyvin tunnetun koulukunnan suuri nimi oi Karl Lamprecht (1856-1915). Historian valtavirta kysyi silloin ja utelee edelleen Ranken sanoin, millaista todella oli. Lamprecht sanoi, että on tutkittava, miten todellisuuteen tultiin – ei mitä, vaan miten.

Samaa asiaa olen yrittänyt ajaa juridiikkaan. Shakkipelistä ja mekaanisista laitteista esikuvansa ottava olemusjuridiikka määrittelee oikeusasemia. Mielestäni muutos, muutoksen suunta ja muutoksen nopeus ovat ne tärkeät asiat. Omistaminen on utuinen käsite. Omistusoikeuden saaminen ja sen menettäminen sekä näihin liittyen – myös juristille – köyhyys ja rikkaus ovat tärkeämpiä kysymyksiä.

Aion uittaa tarinoihin mukaan biotieteitä eli ympäristöä, kasveja, ilmaa, ihmisiä ja heidän vaivojaan ja vastuksiaan. Kulttuurihistorian toinen suuri vaihe Lamprechtin oivallusten jälkeen oli belgialainen Henri Pirenne, joka arveli itse kirjoittavansa lähinnä taloushistoriaa. Kolmas kuuma kausi alkoi Lucien Febvren työstä, jota veivät vauhdilla eteenpäin Marc Bloch ja Férnand Braudel. He toivat tarkasteluun mukaan alueet, etenkin maantieteen, ja näkivät ihmisjoukot joskus syöpäläisinä vuoristojen turkissa.

Tuo mainitsemani kymmenvuotiskausi Suomessa hajoitti puoli miljoonaa ihmistä ja rakensi yhtä monta asuntoa. Ihmiset muuttivat ensin Ruotsiin, sitten kaupunkien lastulevyn ja betonin puistoihin, joiden nimeksi tuli ”lähiö” ja joissa nähtiin sellaisia vierasmaalaisista kirjoista opittuja ongelmia, joita silloin yksikulttuurisessa maassa ei juuri ollut.

Huomattavan hurja muutos oli lopultakin kansanterveyslaki 28.1.1972. Tulivat terveyskeskukset.

Tuon ajan ihmiset ovat valokuvissa omituisen näköisiä – laihoja. He olivat päässeet nälästä ja ruumiillisesta työstä vasta äsken.

Vanhoja elokuvia ja valokuvia nähdessä huomio kiintyy toiseenkin kansanterveyden piirteeseen, hampaisiin. Ennen hankittiin tekohampaat rippikouluikäisenä. Nyt muutkin kuin varakkaat ja valistuneet alkoivat hoitaa niitä.

Ansaitun huomion kiinnittäminen keskiolueeseen, rasvaisten ruokien vähentämiseen, ehkäisyyn vetää katseen kieroon.

Epäkohdat peittävät näkyvistä kylläkohdat. Paljon naurettu hyvinvointiyhteiskunta, jonka loppua todisamme nyt, oli valtava muutos parempaan nimenomaan terveydentilalla ja eliniällä mitaten.

Kuten haluan

Vaihtoehto suurelle tulkintaperinteelle.

Oidipuksesta Hamletiin ja siitä loputtomiin elämä käsitetään kostona vanhemmille, irtiottona isovanhemmista.

Erilainen lähestymisensuunta: me olemme kaikki maailmassa valmistautumattomina. Kasvamme aikuisiksi geeneillä ja opeilla, jotka on hionut se maailma, joka katosi jo.

Ihminen on opetellut mitä miljoona vuotta pitämään itsensä ja porukkansa hengissä oloissa, jotka ovat olennaisesti vakaat.

Aivojen tilavuus kasvoi ja työkalut alkoivat kiinnostaa noin 250 000 vuotta sitten. Jääkausia pääsi pakoon ja itse asiassa jään reuna oli hyvinkin haasteellinen ympäristö. Viime kierroksella ilmeisen maukkaat suurnisäkkäät syötiin yhdettömiin.

Kuvassa (Wikipediasta) havaitaan, että paljon ihmislajin kannalta merkillistä tapahtui viime jääkausien välisenä aikana. Toba-tulivuorikatastrofi on muistettava, vaikka sen merkitys on erittäin kiistanalainen. Senhän on arveltu vajentaneen ihmiset todella vähiin vain noin 70 000 vuotta sitten. Vastaus löytyy ihmisestä ja ihmisen lähellä viihtyvien bakteerien geeneistä, mutta se kestää.

Ajatukseni on se, että historiallinen aikakausi on sangen suuri kehityshäiriö ja teknologia (industrialismi) vielä sitäkin suurempi.

Pienen kirjoituksen sisällä kannattaa varmaan pysyä Suomen lyhyessä historiassa. Meillä juuri mikään ei edistynyt ennen1860-luvun nälkävuosia, ja kansalaissota-vapaussota seurauksineen kertoi havainnollisesti, miten valmiita olimme tulemaan toimeen isompina porukoina. Oli käydä huonosti, vaikka selviydyimme moukan tuurilla peräti rikastuen ensimmäisestä maailmansodasta. Sama sota teki ainakin Saksan, Ranskan ja Englannin väestörakenteeseen lähtemättömän jäljen, ja voi olla, että Venäjän väitetysti tuhatvuotinen historia onkin vastaavasti vain satavuotinen.

Olen miettinyt sodan ja jälleenrakennuksen sukupolvea. He ovat (olivat) ihmisiä, jotka olivat erikoisen soveltumattomia sotaan ja jälleenrakennukseen.

Kirjallisuudestamme voi lukea, miten tuo sukupolvi toi maa- ja metsätöiden hirmuisen moraalin tehtaisiin ja rakennustyömaille, ja miten moni nitistyi elimistönsä vastaiskuun, nimittäin sydänkohtauksiin ja syöpään.

Meidän kirjallisuutemme ei juurikaan kiinnosta maailmalla, ei läheskään sitä kuin ruotsalainen. Ruotsalaisilla ei ollut sotaa eikä jälleenrakennusta ja he saivat teollisuuden ja jopa poliittiset rakenteet toimimaan sata vuotta sitten.

Suomalaisille oli tyypillistä pohjaton hyväksymisen tarve. Sitä ansaittiin ruumiillisella työllä tai tappelemalla nimismiestä tai venäläisiä vastaan.

Suomalaisen hengenelämän (mentaliteetin) suuri kertomus ei ole oidipuskompleksi eli kovakätisen edeltäjänsukupolven kurittaminen. Suuri kertomus on kuolemanläheisyys. Aika moni merkittävä romaani sivuaa meillä sotaa – koska sota on totisesti kuolemanläheisyyttä. Suurina nälkävuosina romaaniaan kirjoittanut Aleksis Kivi keksi poistaa isän tarinastaan – oli vain veljeksiä. Leipä, karja ja syntymä ovat naisten maagisia alueita, kuolema ja tappaminen miesten.

Kanteletar on naisten kirja, Kalevala miesten.

Kasvit II

Yllättävien yhteyksien hakeminen on joidenkin kirjoittajien himo, ei läheskään kaikkien. Se on kylähulluna olemista tai korpifilosofiaa.

Suutareita on kahdenlaisia. Toiset eivät tahdo pysyä lestissään.

Kirjoittajista journalisti on henkilö, joka räpeltää asioita, vaikka ei ole perehtynyt niihin kunnolla. Romaanikirjailijalla ja esseistillä on sama ongelmia.

Oppimisen piti muuttua taikaiskusta erilaiseksi, kun tuli Internet. Ei se paljon muuttunut. Ei tieto tee ketään viisaaksi.

Puoliherroista löytyy muitakin ammattikuntia, joissa palkkaa nostetaan vajavaisten ja osittain alkeellisten tietojen esittelystä – opettamisesta.

Opettajankoulutus näyttää tähtäävän riittämättömien yleistietojen antamiseen oppilaille. Kun ne on hankittu, oppilas potkaistaan töihin.

Entisessä yhteyskunnassa luultiin yleisesti, että maailmasta on kolme eri versiota, kansakouluversio (0:1), oppikoulukurssi (0.5) ja korkeakoulutason näkemys (1:0). Jokaisen eli siis kansakoulun käyneiden oli tunnettava 14 Aasian jokea (Irawadi poistettiin jossain vaiheessa pakollisista). Oppikoulussa saatettiin sanoa, että on siellä niitä jokia enemmänkin. Yliopistossa ympäristö- ja biotieteet eivät ole koskaan kuuluneet yleissivistäviin aineisiin.

Opettamisesta mainittiin jo antiikissa, että jumalat tekevät vihansa kohteesta pedagogin. Sanottiin myös, että emme opi elämää, vaan koulua varten – vaikka myöhemmin tämä käännettiin toisi päin.

Muistamme kuitenkin hyviä opettajia, jotka eivät edes tuskastuneet yhdentekevien asioiden toistelemisesta yhdentekeville oppilaille.

Hyvät opettajat eivät niinkään anna vastauksia. He jakavat kysymyksiä. Tietenkin he ovat ovelia ja tietävät, miten vaikeat ja kenties aivan avoimet ongelmat naamioidaan ns. koulutiedoiksi.

Parhaat opettajat osaavat taluttaa nuoren oppilaan kädestä pitäen tietämättömyyden sumuun ja hiipiä sen jälkeen tiehensä. Oppilas jää huutelemaan: opettaja! Opettajaaa!

Tuollaista opettajaa nimitetään joskus mentoriksi, ja esimerkkinä mainitaan välillä Platonin ylistämä ja kenties keksimä Sokrates, jolla oli ikävä tapa ahdistaa ihmisiä kysymyksillä, joihin vastaaminen vaikutti mahdolliselta, vaikkei se ollut sitä.

Perinteinen koulujärjestelmä on lyhyt johdatus fasismiin. Saksan ylivoimaiseksi luultu koululaitos epäonnistui suurisuuntaisesti ajatellen vuoteen 1939 johtanutta kehitystä. Teollinen surmaaminenkin toteutettiin ”schulmesterhaft”, koulumestarimaisesti.

Ei ole pelkkä yhteensattuma, että ”disipliini” tarkoittaa sekä kuria että oppiainetta.

Kysyvä opetus on siedettävän, joskus toivottavan yhteiskunnallisen kehityksen tuki.

Parhaillaan raivoava talouspula ja vakava poliittinen kriisi Lähi-Idässä eivät mitenkään voi olla ilmiöinä irrallaan siitä, että vuosi sitten maailmassa oli enemmän asiastaan varmoja, hyvin koulutettuja asiantuntijoita kuin koskaan ennen. Heitä oli kuin… pieneliöitä.

Tarvitsemme asiantuntijoiden sijaan amatöörejä. ”Amatööri” liittyy sanana rakkauteen. Amatööri on henkilö, joka tekee jotain, koska pitää siitä jostain, koska ei ilkeä olla tekemättä sitä.

Hyvä kirjoittaja – jollaiseksi en itse oppinut, kun tein 1973 virheen ja menin Otavaan töihin, joutava jäljille– hyvä kirjoittajaa toimii Faulknerin sanalla kuin palkkamurhaaja. Hän on valmis äärimmäisyyksiin selvittääkseen, mitä ajattelee.

Tämä teksti on oma versioni Raymond Chandlerin salapoliisin eli yksityisetsivän ihanteesta.

Kirjoittaja on nimenomaan yksityisetsivä. Hän on henkilö, joka etsii totuutta kaiken uhalla ja nahkansa hinnalla.

Chandler oli hullu mies ja liioitteli, mutta jäi tuo ”Mean Streets” yleiskieleen. ”Down these mean streets a man must go…”

Mutta näitä kovia katuja
on miehen mentävä,
vaikka hän itse
ei ole kova eikä arka.
Hän on ihminen,
hän on kaikki,
hän on täysi mies
ja tavallinen ja tavaton.
Hänen on kunnia, ymmärrys, pakko,
eikä hän ajattele sitä, ei puhu.
Omassa maailmassaan paras,
kenen tahansa maailmassa hyvä.
Hän ei ota rahaa ansiotta
eikä loukkausta kostamatta
hillitysti, harkitusti.
Hän on yksinäinen ylpeä,
ja ylpeys näkyy
ja otetaan huomioon,
sillä joka ei ota sitä huomioon,
katuu ikänsä,
että tulikin tavanneeksi
hänet.

Kasvit I

Kun olin lapsi tässä maassa, ”kasvi” tarkoitti syöpää. Joissakin muissa kielissä se on ”rapu”. Tuon merkityksen kanssa olen ollut tekemisissä niin paljon, ettei edelleenkään tee mieli revitellä aiheesta.

Eräänä päivänä jätin ostamatta paksun kasvitieteen perusteita selvittävän kirjan, joka saattoi hyvinkin olla saksankielinen. Olin lukenut huvikseni vankan solubiologian, sillä koulussa oli opetettu jotain helvetin sielutiedettä, joka oli valinnainen.

Kun asiasta toiseen ja taas takaisin hyppeleminen on ollut aina helppoa, lueskelin kaikenlaisia oppi- ja kurssikirjoja, etenkin ammattikoulun. Kymmenestä tai kahdestakymmenestä korkeakoulun oppiaineesta taisin lopulta lukea koko satsin tenttikirjoja, laudaturia myöten, myös vaihtoehtoiset. Kirjallisuuden ja filosofian voin todistaa – Ingardenit, Beardsleyt ja jopa Schück (!) ovat hyllyssä alleviivattuina. Weberin Wirtschaft und Gesellschaft oli erikoisen huvittava; Joachim Israelin sosiologia (på svenska – alienation, 1968) samoin.

Mutta se kasvitiede jäi sitten lukematta. Eilen yöllä nähdessäni unta Veikko Litzenistä Roomassa käsitin, että se tulikin kai nyt, kolmekymmentä vuotta suunniteltua myöhemmin. Onnea oli matkassa, koska mikrobiologia näyttäisi muuttuneen ja mullistuneen aivan nurin niskoin ainakin kaksi kertaa tänä aikana. Hävityksen kauhistus on samaa luokkaa kuin arkeologia, jossa Colin Renfrew saa panna parastaan julkaisemalla täysin uudistettuja laitoksia oppikirjoistaan ja Gordon Childe on vain paha muisto.

Yritin keksiä, mistä valistuneimmat ystäväni tietävät arkit eli arkkibakteerit (Archaea). Sitten arvasin: Esko Valtaojan Finlandialla koristetusta kirjasta. Arvostetun tiedemiehen teksti on tältäkin osin jo vanhentunut; Mars-planeettaa koskeva jakso, joka on hänen omaa alaansa, meni tietenkin täysin uusiksi.

Erittäin varovasti vihjaan, etten ihaile tolkuttomuuksiin asti Valtaojan enkä Enqvistin yleisölle kirjoittamia kirjoja, vaikka pidän niitä suuressa arvossa. Edellinen haluaa miellyttää lukijoita, jälkimmäinen todistaa itselleen olevansa oivallinen kirjoittaja.

Nämä molemmat ovat luonnollisia viettejä ja turmiollisia kirjoittajalle.

Toisenlainen käsitys elämästä hyväksyy sen, että bakteerit ja arkit ovat kuninkaita. Maapallolla niiden yhteenlaskettu paino ylittää suuresti kasvien ja eläinten painon. Lisäksi niitä esiintyy ainakin 10 kilometrin syvyyteen maanpinnan alla, kaikkialla missä on tilkkanenkin vettä. Toisin sanoen niitä voi olla toinen mokoma näkymättömissä ja löytämättä. Kolmanneksi ilmakehässä ja avaruudessa on tätä samaa eliöstöä.

Ainakin Nanoarcheota kestää yli 100 asteen lämpöä, satojen ilmakehien painetta, paineettomuutta ja uskomattoman määrän gammasäteilyä. Ensimmäiset havainnot tehtiin Islannissa tulivuoresta, mutta sen jälkeen niitä on löydetty erittäin suurina määrinä mustien savuttajien ympäriltä valtameristä usean kilometrin syvyydestä.

Se kaasu, jota Venäjä nyt suostuu jälleen myymään, ei ole oikeastaan fossiilista polttoainetta. Metaani on arkkien ja bakteerien tuottama. Eräät näistä pystyvät ”syömään” biologisen aineen lisäksi metalleja ja jopa vetyä ja tuottamaan muun muassa metaania.

Ilmakehän pieneliöt panevat miettimään erästä vaihtoehtoa, jonka tutkimus on vasta alussa: sää. Säällä tarkoitan myös ilmaston lämpenemistä. Sääilmiöitä on ymmärretty fysikaalisesti (tuulet) ja kemiallisesti – mutta olisiko niillä myös biologinen puoli?

Marsiin ei lähetetty pelkästään geologiaa selvittävää laitteistoa, vaan myös biologiaa. Jäätä löytyi, ja paljon.

Tuo Nanoarcheota saattaa tuoda terveisiä elämän alusta. Kemiallisten jälkien mukaan sitä olisi ollut maapallolla 3,7 miljardia vuotta sitten. Tämä puolestaan tarkoittaa, että elämä olisi lähtöisin tavatonta kuumuutta sietävistä eliöistä (hypertermofiileistä) eikä lempeistä ammoniakkilammikoista.

Näihin havaintoihin on päädytty laskemalla geenejä ja pätkimällä DNA:ta sekä lukemalla nukleiinihappoja.

Tuntuu välillä oudolta, kun transkriptio ja translaatio tarkoittavatkin muuta kuin mihin ole tottunut. Näistä transsuhommista edellinen viittaa usein translitterointiin, kuten kyrillisistä latinalaisiin aakkosiin, ja jälkimmäinen on kääntämistä. Genetiikka ja mikrobiologia nyt kuitenkin käyttävät näitä termejä samalla kun elämällä tarkoitetaan informaation välittämistä.

Miksi kirjoittaa asioista, joista ymmärtää vain vähän? Ennen pidettiin riittävänä, että tilasi Valitut Palat ja luki sitten siitä, mitä tieteessä tapahtuu. Kai se riittäisi vieläkin.
(…jatkuu huomenna)

Statussfääri

Ennen kuin jatkan tavaroista tai jostain muusta, pari muuta sanaa.

Sellaisia amerikkalaisia aikalaiskirjailijoita, jotka ovat saaneet paljonkin kiitosta, rahaa ja näkyvyyttä, mutta jotka olen itse tottunut kiertämään, ovat Tom Wolfe, Hunter S. Thompson, Thomas Pynchon ja Norman Mailer.

Kun nyt muistelen, olen lukenut muilta kokonaisia kirjoja, mutta Thompsonilta kai en. Journalismissa sukuloivan kirjallisuuden kiinnostavin nimi on minulle Joan Didion, josta kyllä kirjoitan tähän, kun aika tulee ja henki puhuttelee.

Puheena olevilla saattaa olla yhteistä romaanin muodon muuttumien ongelmaksi. Ehkä Wolfen ”Turhuuksien roviot” oli romaanina etevin, mutta sitäkin lukiessa tuli hiki. ”Täysi mies” (A Man in Full) oli hurjaa journalismia, mutta sitä myytiin paksuna romaanina.

Kirjallisuuspiireissä ei ehkä ole kiinnitetty riittävästi huomiota siihen tosiasiaan, että spam (roskaposti) ja bugi (ohjelmointivirhe) eivät ole tieto- ja tietoliikennetekniikan kehittämiä.

Romaanin katkeamaton kehitys alkoi spämmistä, jonka suoltajana kunnostautui erikoisesti muuna Daniel Defoe. Olisiko ollut niin, että hänen tuotantoaan olisi haluttu kartoittaa, vai olisiko ollut toisin, mutta muistan käyneeni läpi hänen teosluettelonsa 1970-luvulla, jolloin tällainen urakka edellytti pitkähköä oleskelua Yliopiston kirjaston kortiston ja hakuteosten ääressä.

Nyt Internet tietää hänen julkaisseen 560 kirjaa ja pamflettia.

Robinson Crusoe on juuri niin hyvä kuin väitetään, mutta Ruttovuoden päiväkirja on suurenmoinen. Molemmat perustuvat keskeiseen romaanitekniseen oivallukseen. Ne ovat alusta loppuun valetta, mutta niin vakuuttavasti valehdeltuna, että lukija tahtoo väen väkisin pitää niitä aitoina dokumentteina.

Defoe oli niitä miehiä, joka istui hirsipuun alla ennen toimituksen aloittamista kirjoittamassa asiakkaan viimeistä tunnustusta sanoinkuvaamattomista hirmuteoistaan. Häntä ei siis hiukkaakaan häirinnyt se, ettei hirtettävä tunnustanut mitään tai ylimalkaan puhunut sanaakaan.

Osittain Wolfe ja Mailer ja erityisesti Thompson gonzoilevat tähän suuntaan, mutta häviävät kirkkaasti mestarilleen.

Etenkin Defoen ”Moll Flanders” osoittaa, että Wolfen ”status-sfääri” tunnettiin ennen kuin atmosfääristä oli saatu selvää, saati stratosfääristä. Status-sfäärissä seikkailivat myös erittäin luettavat Tobias Smollet, Ehnry Fielding ja Thomas Sterne, 1700-luvun miehiä.

Kaikkein paras muotojen osaajana ja ympäri käyvän yhteiskunnan kuvaajana oli tietysti ruotsalainen Carl Michael Bellman.

Näistä 1700-luvun kirjailijoista – Jonathan Swiftiä unohtamatta – voisi sanoa, että he keksivät sosiologian ja sosiaalipsykologian. Kun romaanikirjallisuudesta tuli kunniallista 1800-luvulla, silloin menetettiin paljon.

Pynchonille on povattu jopa Nobelia. Mason – Dixon taisi jäädä minulta kesken, koska siinä on bugeja eli ohjelmointivirheitä. Lukeminen tuotti jatkuvasti erroreita ###.

Ehkä se on hienoa. En tiedä.

Rakastan paksuja romaanikirjoja. Niitä lukiessa ei käy niin kuin kävi hetki sitten, kun asensin iLifea Maciin – levytila loppui.

Jos menisi ja ostaisi jonkin Acerin. Euroa 389,00. Valokuvat siniselle ja musiikki punaiselle ulkoiselle levylle. Katseluohjelmaksi Photoshop Elements tai Picasa…

Voisi jättää Macin pelkkään verkkokäyttöön. Siinä se on ylivoimainen.

Tiedän. Pojilla on PowerBookin uusin versio. Mutta se on status-sfäärin ilmiö, muotoiltu Tom Wolfen maun mukaan kuuluttamaan muille junassa tai kahvilassa istuville: en ole lämpöpumppuasentaja enkä nuorempi hallitussihteeri.

Alushameen povitasku

Taskut tulivat todella käyttöön 1700-luvun lopulla. Kurenyöristä vyötäisillä riippuva pussi on tietenkin ollut käytössä tuhansia vuosia. Kaupunkipaikoissa kukkaropussia – joka saattoi sisältää myös tulusraudan ja taulaa – pidettiin varkailta suojassa päällysvaatteen alla, ja siihen päästiin käsiksi vaatteessa olevan viillon kautta.

Kun lähdin ensimmäistä kertaa Pariisiin, äitini jatkoi povitaskuani toisen mokoman niin että passi ja vähät rahat olivat siellä todella turvassa taskuvarkailta – varsinkin kun myös vetoketju oli ommeltu kohti kainaloa auki vedettäväksi.

Kellotaskua kaipaan joskus hiljaisina hetkinäni; armeijan housuissa (m/36 pussihousut) oli liitingissä pikkuinen tasku. Kolikkotasku takin sivutaskun sisällä on mainio.

”Pikku-Pietarin pihan” lukeneet muistavat päähenkilön riemun päivän, kun hänen uusissa molskihousuissaan oli perstaskut.

Perstaskuja oli kolmenlaisia, oikeita, haitarimallisia (kuten nykyiset reisitaskut) ja päälle ommeltuja, kuten farkuissa.

Kehitys oli kehittynyt täyden ympyrän. Ajatus oli alkujaan kuljettaa mukana kolikoita tai muuta arvo-omaisuutta ja pitää kädet vapaina esimerkiksi katutappeluun. Lopuksi tasku on käyttökelvoton koriste. Kuulemani mukaan takin rintataskussa ei saa pitää muuta kuin siististi taiteltua nenäliinaa, eikä sivutaskuissakaan saisi kuulemma säilyttää muuta kuin tiliotetta.

Paidassa ei saa olla rintataskua. Jos sellainen kuitenkin on, siellä ei saa säilyttää mitään.

Taskuja kuitenkin käytettiin, ja suosituin käyttötapa eli käsien pitäminen taskussa, julistettiin erittäin huonoksi käytökseksi. Sitä se on kai vieläkin.

Armeijassa nyrkit taskussa lunkiminen johti välittömästi terävään huomautukseen. Vastaavasti jo 1920-luvulla sotilaiden ivamukaelma hengellisestä laulusta ”Käy yrttitarhassa polku” alkoi ”Käy nyrkit taskussa solttu”.

Herrahenkilöitä on varoiteltu puoli vuosisataa, ettei lompakko ole syytä kuljettaa takataskussa. Havaintojeni mukaan useimmat tekevät kuitenkin niin. Sitä pidän outona, että kun pusakoihin keksittiin käynnkkätasku entisen savukepakkauksen kokoisen taskun paikalle, kukaan ei ole vieläkään keksinyt taskua, johon mahtuisi pankkikortti ja pieni määrä rahaa.

Taskuiltaankin parhaat housuni päätyivät Valtion pukutehtaan lopetettujen listalle. Reisitasku on ainoa oikea paikka kännykälle – saa esiin yhdellä otteella sekä kävellessään, seistessään että istuessaan ja jopa autoa ajaessaan. Voi kailottaa yleisön iloksi. Niissä oli kolikkotasku ja tarranauhalla suljettava tasku linkkarille ja karkean luotettava vetoketju takataskussa.

Huhu kertoo, että ulkoilupuolella olisi vastaavia – mutta kun näiden vitsi oli se, että ne olivat äkkiä katsoen kohtuullisen siistit housut, jotka jalassa saattoi uskaltautua vaikka Stockmannille saamatta myymäläetsivää peräänsä.

Erähenkiset versiot tuovat hiukan liikaa mieleen naapurimaiden mafian.

Miksi taskuja on oltava monta? Rahat ja vastaavat on pantava vähintään kahteen paikkaan. Ryöväri tyytyy melkein aina lompakkoon ja vaatii ehkä vielä kääntämään taskut nurin. Ryöväri ei tiedä, että on ylimääräinen tasku, jossa on sen verran kahdenkymmenen dollari seteleitä, että pääsee majapaikkansa nuolemaan haavojaan.

Pekka Lipposella ja Kalle-Kustaa Korkilla oli aikana ennen James Bondin keksimistä seteleitä piilotettuna kengänkorkoon.

Tuo alushameen povitasku on sitten totta. Soitin äidilleni ja anopilleni. Alushameessa tai alemmassa hameessa oli edessä helmassa tasku. Naisihminen säilytti keskeisiä tarvikkeita esiliinan taskussa, mutta kun essu oli esimerkiksi junamatkan takia jätettävä pois, alushameen tasku oli loistava paikka vaikkapa junalipulle. Kuulemma näky saattoi olla aika mieleenpainuva, kun matkustajatar selasi sitten hameitaan niin kuin virsikirjaa – niitä saattoi olla monta päällekkäin.

Mutta ehkä päädyn tällä puheella esiliinaan tai otan talvikäyttöön kaupunkiguerillan liivini (Timberland). Esiliina on taskujen kantolaite. Tunnettu ja kadehdittu versio on ”kirvesmiehen esiliina” eli nahkainen najulapussi. (Navan päällä kuljetettavat vyölaukut ovat onneksi menneet muodista.)