Rikkautta

 

Tänään olen siinä vaiheessa, että tunnen paremmin sen kylän ja kunnan, josta lähdin maailmalle 51 vuotta sitten kuin tämän, johon asetuin 43 vuotta taaksepäin. Muistot eivät ole kultaisia, vaan aivan tavallisia.

Luen lehdestä, että Kaitsu Huotari on kertonut toimittajalle vain vähän ryhtyessään Kaapelitehtaan johtajaksi. Se on viisasta. Toisella puolella katua, siis Ruholahdessa, hän oli ryhmässämme Hiitissä. Ryhmä oli erittäin hyvä, vaikka kaikki väittelivätkin tohtoreiksi. Ennemmin tai myöhemmin maailmanlaajuisten salaliittojen harrastajat huomaavat meidät. Sen joukon siirryttyä eri tahoille en ole hetkeäkään murehtinut sitä, millaisiin käsiin maa ja maailma joutuvat seuraavaksi. Ei ole murehtimisen syytä. Ja niissä kerroksissa ja sitten taas Otaniemessä oli monia sellaisia ryhmiä.

Jos olisin kävellyt sinne kuten toissa päivänä kotiin kassissa Pekka Lipposen seikkailuja nro 8 (Gangsterit matalaksi) kassissani, nämä olisivat vainunneet sen välittömästi ja järjestäneet ruuhkan ympärilleni. Huotareilla on kotona seinällä sen Truffaut’n elokuvan juliste, jossa nuori pari lukee aviovuoteessa käsittääkseni Jean Paulhanin tai Paul Léautaud’n kirjallisia pikkupaloja.

Ellette tietäisi, ranskalaisen kulttuurin hyvä hallinta helpottaa suuresi elämää Kalifornian yliopistoissa. Niin vain on.

Kirkkonummella en ole pannut merkille vastaavaa. Mielestäni Kirkkonummi on kunta Uudellamaalla, tunnettu siitä että tänne asettuvat ruotsinkielisten sukujen sekaan ne, joilla ei ole varaa asettua Espooseen. Useimpia kyläkuntia leimaa mielestäni kodikas vähäpätöisyys, joissakin paikoissa, ei tosin meillä, ilkeyden ja henkisen alamittaisuuden erikoislaatuinen sekoitus, kuten Camus’n ”Putoamisen” päähenkilö ilmaisi asian.

Kun vanhempieni asunto aiheutti työtä, vastasin ainakin äidilleni kysymykseen, enkö itse muuttaisi sinne, että ei ole varaa.

Ylen koneen mukaan Westendissä aikuisväestön tulojen mediaani on 46 000, joka näyttäisi olevan Suomen korkein. Se on korkeampi kuin Kauniainen, jossa taitaa piileskellä kaikenlaisia entisiä asemapäällikköjä ja itse asiassa siellä saattaa olla muutama laitos asuntoloineen, toisin kuin Westendissä, jossa ei ole palveluja.

Yllättäen nimenä hiljan henkiin herännyt Sundsberg on Kirkkonummen rikkain postinumeroalue, 43 700. Ylen koneen ja kartan selityksistä saa sen vaikutelman, että Antti Herlin on poistettu laskelmasta, mutta en usko sitä. Itse tuo entinen kartano on kehätien kupeessa – rakennukset on lyöty kauan sitten klapeiksi – ja sen viereen taannoin rakennettu kalliin puoleinen ja luotaantyöntävän tiiviiksi rakennettu alue on tietenkin haudannut meren rannassa olleen Sipulin nimen ottamatta laajaan käyttöön myöskään Sundsbergiä. Se on kuulkaa Kartanonranta…

Me olemme hyvätuloisempia kuin keskusta ja kuin Porkkala tai Veikkola.

Jouduin katselemaan aikani ilmoitettuja asukasmääriä ennen kuin ymmärsin, että nämä kyläkunnat ovat kartalla mielivaltaisia. Ne perustuvat postinumeroalueisiin. Meilläkin on oma postinumero mutta ei postia.

Viittaan karttoihin, koska taksinkuljettaja kertoi naureskellen japanilaisten kyytiläisten kysyneen, mihin kaupunginosiin Helsingissä ja pääkaupunkiseudulla ei pidä mennä. Emme kumpikaan, taksinkuljettaja ja minä, keksineet ensimmäistäkään. Kaisaniemen puistossa saattaa tipahtaa turpaan aamuyöstä, mutta se on yleinen paikka, jossa kulkee yleisiä ihmisiä. Jakomäki on mainettaan parempi eli siis tavallinen ja kuulemma myös Vuosaaren vaarallisiksi väitetyt kulmat sijaitsevat lähinnä mielikuvituksessa.

Joskus muinoin Malmilla ja Mosapakassa saattoi joutua seuraamaan vauhdikasta kansanelämää etenkin iltayöstä, mutta nykyisin nakkikioskilla ei kai ole muuta pelättävää kuin eläkkeellä olevia professoreja, jotka keräävät aineistoa muistelmiensa seuraavaan osaan.

Meillä hiukan yllättävillä luvuilla on selitys. Itse ihmettelen vähän väliä, mistähän saisi hiukan rahaa. Ketkä siis ovat varakkaita? Missä kuljetaan silkissä ja sametissa?

Kun en ole harrastanut avomeripolskuttelua viime vuosina, tiedän vain lukemani perusteella, että nämä rannat etenkin Hirsalassa ja laajemminkin Porkkalan niemessä ovat valuneet erilaisten kansanvihollisten käsiin. Tontit ovat erittäin kalliita. Toisaalta kunta ei niitä käsitellessään viivyttele kaavoitus- eikä rakennuslupa-asioissa.

En aio tehdä edes sieniretkeä varmistaakseni havaintoni, mutta luulen sitä oikeaksi. Meidän kulmakuntamme sai aikoinaan potkua kiinteistökeinottelusta. Se keskittyi Jorvaksen tienristeykseen, jonka tuntumassa oli useita kartanoita ja muhkeita maataloja. Niitä sitten myytiin ja ostettiin, juotiin ja pelattiin.

Oma alueemme koostui mäkkeröisistä, joita seudun vähäväkiset rakensivat itselleen.

Käytän tätä blogia sähköpostin sijasta myös henkilökohtaiseen kirjeenvaihtoon. Se toimii oikein hyvin. Vasta nyt huomasin, että muistilistanakin tämä toimii. On valokuvattava tai skannattava Otava Suuren Ensyklopedian eräät tiedot omaa CV:tä varten. Kirjoitin siihen ainakin sata artikkelia ja toimittelin kymmeniä muita. Kun tiettyä tarvetta varten on olemassa periaatteessa kattava kirjoitusten bibliografia, nuo puuttuvat. Tieosanakirja Fokusta en viitsi mainita, koska siihen plagioin artikkeleita lähinnä Isosta tietosanakirjasta. Jos Otavalla olisi siihen henkistä tarmoa, tässä mainitsemani teossarjat pitäisi skannata ja laittaa verkkoon. Sitä ennen aineistosta voisi koota tietosanakirjojen retrospektiivisen näyttelyn esimerkiksi Kaapelitehtaalle.

Koillisväylä

Useassa taksissa, kirjavissa seuroissa ja monta vuosikymmentä olen joko kysynyt tietokilpailukysymyksenä, onko Helsingissä katua, joka risteää Mannerheimintien kanssa eli ylittää sen kadunnimensä säilyttäen.

Yleensä kukaan ei tiedä sitä. Vastaus on on. Yksi, Nordenskiöldinkatu.

Syitä voi olla kaksi. Tällä täysin ruotsalaistuneella suomalaisella ei ollut nimikkokatua. Kun Läntistä Viertotietä (Västra Chaussée) muokattiin lisääntyvän liikenteen tarpeisiin Turuntieksi ja parannettiin muun muassa Taka-Töölössä sijainneen Yliopistollisen sairaalan (yksi rakennus) ja Ukkokodin kohdalla (miksi näin hieno nimitys on jäänyt käytöstä?), oli aihe rakentaa maantie Keuhkotautisairaalan ja Kulkutautisairaalan ohi Mäkelä –nimiseen kohteeseen, jossa oli rautateiden konepaja, jo silloin huonomaineisen Vallilan lähellä.

Alkujaan tuo uljas katu ei siis ylittänyt ”Mannerheimintietä”, jonka nimi on sekin syntymäpäivälahja vuodelta 1942. Ennen se oli keskikaupungilla Heikinkatu, joka muuten sekin olisi kierrätyskäyttöön sopiva.

Tuo uusi maantie oli kartalla ilmiselvä koillisväylä. Ja nimi lankesi luonnostaa kuin entinen tyttö. Nykyisellään siinä on ylimääräinenkin vaikeus. Jos osaa ruotsia mutta ei Ruotsin aateliskalenteria, nimessä oleva ”i” on mielenkiintoinen, koska pohjankilpi olisi ruotsiksi nordenskjöld.

Täten ehdotan siis kunnioittavasti Helsingin kaupungin ylläpitämälle nimistötoimikunnalle, että tuon kadun nimeksi pantaisiin Koillisväylä ja Lauttasaaressa olevat sinne turhan mahtipontinen saman niminen katu nimettäisiin uudelleen. Nimen voisi ottaa Tuntemattoman sotilaan haudasta. Kukaan ei taida tietää, että Helsingissä on sellainen. Se on tsaarin aikana perustettu muistomerkki Krimin sodassa menehtyneille, joita lienee ollut toistakymmentä. Vai olisiko Putininkatu parempi…?

Nordenskiöldinkadun nimeä vihaavat myös poliisit, jotka joutuvat kirjoittamaan pöytäkirjoja liikennekolareista, tappeluista ja muusta vapaasta kasalaistoiminnasta. Huhun mukaa konstaapeleilla on taipumus kirjoittaa, että tapaukset olisivat muka sattuneet kulman takana Urheilukadulla.

Olen ennenkin tehnyt nimistölautakunnalle ehdotuksia, jotka ovat kaikuneet kuuroille korville. Kun työskenteli hovioikeudessa, kypsyin hitaasti siihen, ettei kukaan ollut koskaan kuullutkaan Radanrakentajantiestä. ja ehdotin, että Helsinkiinkin järjestettäisiin Hovioikeudenkatu tai vaikka Vaasan tapaan Hovioikeudenpuistikko.

Hyvä ettei minua nytkään uskottu. Hovioikeus on muuttanut. Nytkään en tiedä sen postiosoitetta. Olisiko Viinatehtaankatu? Ainakin minun silmissäni se käräjäoikeuden pytinki on entinen viinatehdas. Ellei arvaukseni osu oikeaan, olisiko esimerkiksi Ryövärinranta osuva uusi nimi?

Karttani kertoo, että hyvin lähellä Ilmalaa oli silloin niin kuin nykyisinkin ”Armeijan sikala”. Siellä on paljon mielenkiintoisia laitoksia. Alkujaan kaivoin tuon kartan esiin verkosta todetakseni, oliko isäni vain leuhkinut väittäessään tehneensä yöretkiä rannattomiin metsiin nykyisen Tullinpuomin seuduille. Kyllä se saattoi olla totta. Topografillinen kartta osoittaa erinomaisia teltanpaikkoja alueella, jonka nykyinen nimi on kai Meilahti.

Aiheeseen ajauduin varmistaessani, että Hämeentie 68 oli Keskusosuuskunta Hakan rakentama ja vuonna 1953 valmiiksi saattama. Väittäisin että siinä oli eidstysmielisten konttoreita vuosikymmeniä, siis Hämeentien ja Mäkelänkadun kulmassa. Nyt totesin, että ravintola Allotriassa on hyvää ruokaa, josta uudestaan kiitos laskun maksajalle, ja siinä teatterissa hauskaa teatteria, josta niin ikään kiitos tekijöille. Teksti oli nuoren Leikolan.

Jäin muistelemaan joskus tapaamaani arkkitehti E. Muonionvaaraa, joka oli suunnitellut hämmästyttävän monet Helsingin elokuvasalit. Vanha Allotria, josta löytyi hyvät valokuvat verkon elokuvateatteriblogista, oli todella kaunis, tosin toisten arkkitehtien suunnittelema. Olen istunut siellä katsomassa elokuvia.

Ainakin toinen erikoisen viehättävistä kattovalaisimista oli tallella. Mutta muuten kiinteistä näyttää menneen kaiken punapääoman tietä.

Jälleen ja jälleen syystä palkittu ystäväni Markku Kuisma kysyi melkein kiivastuen, mitä minä pidin oikeutenani moittia hänen oppilaittensa laatimassa Elannon historiassa ”Kapinallinen kauppa”. Vastasin epämääräisesti. Kirja on nimittäin erittäin hyvä, kuten odottaa sopikin, ja sisältää varmaan sensaatiomaista tietoa etenkin sellaiselle lukijalle, joka ei ole lukenut Tannerin itse kirjoittamia muistelmateoksia, joista numero 2 (Nuorukainen etsii sijaansa yhteiskunnassa) on suurenmoinen, ja Paavolaisen mieltä kääntävän seikkaperäistä moniosaista elämäkertateosta.

Olisin painottanut vielä voimakkaammin, miten Elanto ylitti Tannerin johtamana kaksi mahdotonta rajaa helsinkiläisessä yhteiskunnassa.

Porvareilta heitettiin limpulla jalat alta. Myös ne, jotka eivät ”periaatteessa” halunneet tahria kengänpohjiaan punikkien kauppaliikkeessä, taipuivat aikanaan, koska Elannon ruislimppu oli kaupungin parasta. Leipomotoiminnan tarina melkein nykyiseen taiteellisen oppilaitoksen käytössä olevaan rakennukseen asti on kirjassa selvitetty ja samoin elintarviketeollisuuden hygienian kaamea taso ennen Elantoa. Kuulemme puolella kaupungin leipureista oli  sukupuolitauti, koska leipurit eivät hankalan työajan vuoksi ehtineet sellaisiin askareisiin, jotka edistävät perheen perustamista tai edes vakinaisen hellun hankkimista.

Se toinen asia oli kielirajan ylittäminen. Tanner toisteli kieliriidan käydessä kuumana, että suomi tai ruotsi on ”kolmannen luokan kysymys”, mikä on edelleen oikea arvio.

Elanto ylitti tuon aidan, johon sen kova kilpailija ja nykyinen kumppani osuuskauppa (HOK) jäi kiinni. Meillähän myytiin viime vuosikymmeniin asti Varubodenissa ruotsinkielistä leipää, vaikka äkkinäinen voisi luulla, ettei kysy kyinen pelto, mitä kieltä kyntäjä puhuu.

Timantteja satoi

 

Otsikko on A.E. Järvisen. Ainakin luulen niin. Tuostakaan Järvisen tunnelmapalasta en muista muuta, ja tämän muistan vain, koska sekin on mielestäni kiusallisen kömpelö.

Eilen värihohdetta ei leijunut taivaalta, vaan sitä oli aivan kaikkialla, etenkin huurteisessa, kuolleessa ruohossa ja puun oksissa.

Harvoin näkee maailmaa niin kauniina, eikä tunnetta tahri se tieto, että ilmassa on syksyn pakkasaamuna vain vähän höyryä, ja aurinko valaisee epätavallisen alhaalta ilmansuuntaan nähden.

Pyhyyden tunne voi siis yllättää ihmisen, joka on kävelemässä kotoa pysäkille aivan muissa mietteissä. Tässäkään tilanteessa pyhyys ei liity yliluonnolliseen, vaan täysin luonnollisiin. Luonto ei laittaudu näyttäväksi kuin televisiouutisten lukija, eikä kauneus ole katsojan silmässä, vaan se on suuri summa, luontoa, katsojaa, vuodenaikaa, leveysastetta…

Televisiossa kerrottiin roomalaisesta Lucretiuksesta, joka oli väärässä. Muitten toimiensa yhteydessä hän arvosteli kuolemanpelkoa turhaksi.

Pelot ovat monesta näkökulmasta – hengissä säilymisen, vammattomana pysymisen kannalta - joskus hyvin tärkeitä, ja taas joltain toiselta kannalta aivan turhia, eikä tuo tietoa kuitenkaan auta, kun pelottaa vain.

Analyyttisesti ajatellen kukaan ihminen ei ole koskaan kuollut. Tietysti tämä on sofismi eli kielellinen temppu, mutta muuttuessaan vainajaksi sitä lakkaa olemasta ihminen.

Kukaan ei liioin ole koskaan saanut tietää, millaista on kuolla. Juuri silloin kun tuon tiedon saisi, mahdollisuus tiedon saamiseen katoaa lopullisesti.

Tuossa siis sivuutettiin epäraamatullinen ajatus kuoleman jälkeisestä elämästä, koska sanottunakin tuollainen kuulostaa samalta kuin sateelta suojautuminen kivijalkaa myöten palaneeseen taloon.

Tämä blogi ei ole tarkoitettu systemaattisen teologian luennoimiseen, mutta kristillisen perinteen ja opin mukaan edes autuaasti kuolleen sielu ei hujahda pilven päälle kyttäämään eläviä. Asiasta kiinnostuneelle on tarjolla runsaasti lähdetekstejä ja teoksia.

Nuorempana olin ajoittain nykyistäkin nenäkkäämpi. Kysyin eräältä papilta, nouseeko myös puujalka eli proteesi aikojen päättyessä taivaaseen. Hän selvitti minulle ajatuksia niin sanotusta ylösnousemusruumiista. Vasta myöhemmin sain kuulla, että hänellä, siis tuolla tunnetulla teologilla, oli itsellään puujalka. Oikea oli jäänyt muistaakseni Säiniölle talvisodassa. En ollut ylpeä itsestäni enkä kysymyksestäni, vaikka mistä minä olisin tuon tiennyt.

Se jäi kokeilematta, luulenko oikein vai väärin. Luuloni mukaan pakkasaamun värisäihky ei ota tarttuakseen kameraan, ei digille eikä filmille. Se käväisi mielessä, että hiljaa kävellen video olisi voinut välittää jotain tuosta näystä. Itse en siitä kokeilusta välitä, koska kokemus ja sen muisto ovat paljon tärkeämpiä.

Kun filosofit puhuvat hyvästä elämästä, he joutuvat aina jossain vaiheessa viittaaman Immanuel Kantiin, joka kieltämättä oli aika hyvä kirjailija, vaikka hiukan sammalkielinen. Henkilönä Kant on minulle hiukan vastenmielinen, koska hän tulee edustaneeksi järjestäytynyttä akateemisuutta, joka Saksassa osoittautui varsin pian järjestäytymättömän taiteen viholliseksi ja otti arjesta eristäytymisen uskonkappaleekseen.

Kantia vastaan voisi esittää muistutuksen. Ihmisen imperatiivit katoavat. Hyvä perustelu toisten ihmisten huomioon ottamiselle ja siis eristäytymistä ja yksityismystiikkaa vastaan on että ihmisestä jää hänen kuoltuaan muisto. Juutalainen tai kiinalainen mystikko, en muista kuka, sanoi ettei kukaan ole kuollut niin kauan kuin on elossa joku, joka muistaa tai edes tietää hänet.

Siten joku Lucretius – tai Horatius tai Li Po – on lähes kuolematon.

Olisin edelleen ajamassa virkatutkintoa ainakin lakimiehille ja valtiotieteen maistereille. Kiinassa runous oli virkatutkinnon tärkein ja vaativin osio ainakin sen 1200 vuotta, jonka tutkinto oli yhtäjaksoisesti käytössä.

Ihan moni ei tiedä, että Rooman valtakunnan sortumista, oikeastaan lännessäkin sangen suhteellista sortumista, mitataan tutkijapiireissä kielenkäytöllä ja tyylitajulla.

Senaattorisääty edellytti Roomassa ainakin 600 vuotta aidosti suurenmoista kirjoittamisen ja siis puhumisen eli toisin sanoen myös retoriikan ja osiltaan niin ollen juridiikan osaamista.

Marcus Aurelius ja Julius Caesar eivät ole millään muotoa ainoita roomalaisia suurmiehiä, jotka olivat sen tason mestareita, että mikä tahansa käännös heidän kirjoituksistaan jää vähän vajaaksi. Tämä koskee myös ”Gallian sotaa” siitä huolimatta, että se on lauseopillisesti niin koreilematon, että sitä käytetään tänäkin päivänä aloittelijoiden oppikirjana tai ainakin mallitekstinä.

Yleensä nykyajan valtiomiehet epäonnistuvat siinä, missä ehkä Abraham Lincoln onnistui. Meillä Suomessa esimerkiksi Mannerheimin päiväkäskyjä lienee kirjoittanut ja editoinut moni. Jotkut niistä ovatkin aika huonoja, muutamat mainioita.

Muinaisen maailman senaattorit ja mahdollisesti Lincoln käsittivät, ettei todella hyvä kirjoitus kestä keinotekoisia väriaineita ja että hajusteet aiheuttava allergisia reaktioita.

Mainio kirjoitus on se, minkä näkee ja hengittää aamulla bussille kävellessään, molekyylien mielettömässä tanssissa.

Tontti taivaassa

 

Vilkaiskaa kuvaa. Toin tuon kämmenen kokoisen kiillepalasen kustannusliikkeeseen katsottavaksi. Saariselän tuntureilla on ainakin yksi paikka, jossa sitä on runsaasti.

Äitini katsoi kirjaa toissa päivänä lyhyen hetken ja sanoi: tunturi kuvastuu järveen, ja sen takana on lumikuru.

Sanoin: jokaisella omansa, jos sen vain löytää.

Kannen ja kirjan asun suunnittelija Petri Latvala sanoi, että juuri tuo kahden tulkinnan mahdollisuus oli ollut hänen mielessään, kiille tunturina ja kätketty päämäärä.

Hän oli siis lukenut kirjan. Tunnettu ja vanhentunut retkeilyopas on samalla matka tuntemattomaan. Harmittoman tarinoinnin ja arkisten vihjeiden rinnalla kulkee ajatus toisesta todellisuudesta.

Tämä ”toinen todellisuus” ei ole uskontoa eikä mystiikkaa. Sekin on todellisuus. Menkää itse katsomaan. Lumikuru on helppo löytää. Sinne päätyy polkua jos menee Luirojärvelle Ukselmapään puolelta.

On siinä kuitenkin se, että kämpälle suunnistaessa puron yläjuoksu jää näkemättä, kun ei sinne tunnu olevan varsinaista asiaa. Kävin siellä ensimmäisen kerran ennen kuin ”Lumikurua” oli kirjoitettukaan, ja tiedän, että on se merkillisen siisti eli siis kasvillisuudeltaan karu ja sopusuhtainen eli silmää aivan tavattomasti miellyttävä koivujen kokous. Se on kuin puutarha, jonka nähdessään arkkitehti parahtaisi tuskasta. Jotain tällaista oli tavoiteltu mutta ei onnistuttu kunnolla edes kuvittelemaan. Liioittelematta: vaikutelma ylittää Englannin tai Ranskan kaikkein huolitelluimmat puutarhat. Linnut ja puron solina tehostavat tunnelmaa. Siellä menee jotenkin hiljaiseksi. Tulee tunne, että ne mielessä liikkuvat ajatukset ja asiat ehtii selvittää tuonnempana. Tuossa paikassa on pysyvä tässä ja jatkuva nyt.

Vain muutaman kilometrin päässä Ukselmakurun takana oleva Paratiisikuru – nimen lienevät keksineet imatralaiset retkeilijät vaelluskulttuurin varhaisvaiheessa – on ainutlaatuinen paikka ja valon vähänkin suosiessa unohtumaton näky, mutta jokin siinä tuo mieleen Disneylandin.

Voiko maisema olla kitschiä? Voi samalla tavalla kuin tuo nimi. Jos paratiisi kuului nimiä käyttäneiden Sompion seudun asukkaiden sanavarastoon, sen käyttö jäi kirkollisiin yhteyksiin. Taivaskerot eri puolilla Lappia ovat selviä, hyviä nimiä, kun laet näyttävät tavoittelevan taivasta, ja muutamista helveteistä on näytteitä myös Sokostilla. Paratiisikuruun pohjoisesta yrittävät saattaa erehtyä naapurikuruun, joka on pirullinen paikka. Siellä on sellainen liikkuva rakka, että viisas jättää yrittämättä siitä ylös.

Olen lukenut kartoittajien kirjat, joita on ilmestynyt oikein kiitettävästi. Saariselän tunturialueella peruskartan tuottaminen 1950-luvulta alkaen oli se tilanne, jolloin maastokohtien nimityksiä kerättiin. Hankkeenkärjessä oli pitkään viime vuonna kuollut Osmo Niemelä.

Itärajan tuntumasta karttoja oli huonosti. Tarve ilmeni retkeilyn yleistyessä. Kartattomuus oli tietenkin sotilaallinen valinta. Olen tietävinäni, että isäni oli itse käyttänyt Lapissa sotalennoilla suomalaisia ja saksalaisia pikakarttoja, joista osa on ”kadonnut” ja joitakin olen nähnyt. Niissä ei juurikaan ollut paikannimiä, mutta väylät ja vesistöt olivat oikein.

Suuri tuntematon eli Petsamo ja Kuolan Hiipinän seutu hahmottuvat varhaisten kulkijoiden selvityksistä, ja myös verkossa on maantiehen tukeutuvalle käyttökelpoisia karttoja. Syvän mielenkiintoni kohde, Nuorttijärven seutu, on pysyvästi tuhoutunut, Tulomajoen tekoaltaiden alla. Toivon, että joku kirjoittaisi ja näyttäisi kuvia välittömästi Saariselkään liittyvästä tunturimaasta. On siellä kuljettu luvallisesti ja on siellä muutama ihmeellinen paikka jäljellä.

Tuo oman salapaikan haikaileminen on tietysti turhaa romantisointia. Jos asia tulisi ajankohtaiseksi, tiedän tarkasti, mihin haluaisin katsomaan villiä tunturimaata, Pältsalle Ruotsin pohjoiskärkeen, jossa tunturimaa muuttuu vuoristoksi. Sinne kävelee Kilpisjärveltä.

Todellisuudesta kiinni pitäen pari tunnin kävely Kiilopään maastossa olisi mainio ajatus, ja sitä voi suositella kenelle tahansa. Toinen koeteltu vihje, jotka isäni tapasi käyttää volvoturisteille, oli käynti Pallashotellin pihasta tunturissa. Pallas on komeimpia näköalapaikkoja koko maassa, ja hotelli tarjoaa eräurhoille viskigrogeja hapeneesti.

Jos Kullervo Kemppinen ei olisi julkaissut kirjaansa sopivaan aikaan ja saanut käyttöönsä erinomaista saksalaista (Agfa) ja amerikkalaista (Kodak) värifilmiä ajoissa niin paljon, että oppi siirtymään 6 x 6 mustavalkoisista väriin ja kinokokoon, joku toinen olisi tehnyt sen. Kinofilmi oli selvä valinta. Hasselblad on painava kantaa ja Leican hankkimisesta pidätti taipumus pysytellä rahallisesti terveen järjen puolella.

Ei Kemppisellä ollut mitään patenttia ensimmäisenä ja ainoana keksijänä retkeilyn mihinkään puoleen. Lapissa liikkui useita hyvin kokeneita ja taitavia vaeltajia ”Lumikurun” ilmestyessä. Yhden selvän edeltäjän löysin antologiaani – Mikkola kiersi tunturimaan ennen sotia, mutta kaatui talvisodassa.

”Lumikurun” ehkä nyt lukevalle yksi lukuvihje. Lokan tekoallasta ei vielä ollut. Saariselän todellinen tenho oli ikivanhan, peruskalliosta kohoavan tunturiryhmän ja hyvin nuoren, jääkauden muodostelemien aavojen soitten vaikutus sekä silmään että jalkaan. Hotspoteja olivat Kopsusjärvi, Nattaset ja tietenkin Luirojärvi.

Nyt on toisin.

Mutta se ei tarkoita, etteikä käynti olisi vaivan arvoinen ja vakiintuneet vaellusreitit sääntöineen eivät merkitse ruuhkaa tunturissa. Edelleenkin erämaa löytyy muutaman sadan metrin päässä tutuimmista reiteistä. Eli lukija tehköön juuri toisin kuin Kemppien neuvoo!

 

Eläköön yksilöllisyys

Jos kirjoittaisin muistelmaa, käsittelisin kenties myös elokuvia, jotka ovat minuun vaikuttaneet. Tuskin se asia tulisi erikseen puheeksi, mutta kai antaisin ymmärtää, että mielipiteeni perustuvat huolelliseen harkintaan ja kehittyneeseen kriittiseen kykyyn eli omaan etevyyteeni.

Onneksi sitä ei kukaan uskoisi, kuten ei usko nytkään.

Jäin katselemaan Cahiers du Cinema –lehden Top Ten –listoja, joista jopa verkossa käytiin kiistaa. Monien mielestä noita listoja ei olisi pitänyt enää julkistaa. Mielipiteen perustelu jäi epäselväksi.

Muistaakseni kuukausi kaksi sitten kerroin Bressonin elokuvasta Au hazard, Balthazar. Joko kirjoitin tai aioin kirjoittaa, että tämä on mielestäni Bressonin tuotannon merkittävin teos, vaikka sellaisena mainitaan normaalisti ”Kuolemantuomittu on karannut”. Ainakin pojalleni väitin jotain sellaista ja kiittelen samalla ”Ugezun” suurenmoisuutta.

No. Syvästi yksilölliset suosikkini löytyvät Cahiers du Cineman listoilta. Ensin mainittu on nimetty vuoden ykköseksi 1966, viimeksi mainittu 1959. Siellä ovat muutkin supersuosikkini.  Olen tiennyt, ettei kukaan muu tunne niitä – paitsi muutaman harvan kerran eräät täysammattilaiset, kuten Alanen ja ennen Petteri.  Petteri nyt toisaalta saattoi tarvittaessa fuskatakin tai olla kurillaan mitä mieltä milloinkin.

Näitä salaisia, yksityisiä aarteitani on muun muassa Bunuelin Viridiana, Dreyerin Gertrud, Antonionin Punainen erämaa ja Jerry Lewisin The Family Jewels. Olen esittänyt eriävän mielipiteen muun muassa ylistääkseni Pasolinin Matteuksen evankeliumia.

Te luettu ja jotkut teistä ovat lukeneet ennenkin kirjoittajaa, jolla ei ole lainkaan omia mielipiteitä. Toistan tyhmänä kuin papukaija ”tosiasioita” ja mielipiteitä, joiden uskottelen perustuvan johonkin. Todellisuudessa ne ovat syvästi infantiilia jäljittelyä, jota on kukaties pyritty hiukan kuorruttamaan kaupasta ostetulla kermavaahdolla ja kaapista löytyneillä strösseleillä.

Koskisiko sama kirjallisuutta? Ehkä ei voi sanoa, että minua kuljettivat Parnasson kirjoittajien arvostukset, koska olin yksi heistä ja edelleen ja kautta historian vallinneen kaavan mukaan pidin toisia kirjoittajia jokseenkin asiantuntemattomina, joskaan en aivan yhtä toivottomina kuin sanomalehdille sielunsa myyneitä.

Cahiers on esimerkki monesta. Yleensä olen sanonut varovasti, etten osallistunut sukupolveni vasemmistoliikehdintään 60-luvunlopulla saati 70-luvulla. Näin kai se oli, mutta syy ei ollut viisaus tai hyveellisyys vaan päivätyö aivan toisella alueella eli 1.1.1968 alkaen asianajotoimissa. Ammattikunnassa muuten oli kaksi kommunistia ja kolmatta epäiltiin. Lisäksi ilmeni arvostelukyvyttömiä yleisvasemmistolaisia, jotka esimerkiksi eivät uskoneet esimiestensä opetusta, että esimerkiksi Väinö Linna on vaarallinen Moskovan kätyri, joka levittää kommunismin oppia romaaneillaan mädättääkseen lukijoiltaan selkärangan.

Minulle useampikin vanhempi juristi tuli sanomaan, että olin kuin ilmetty räätäli Halme Linnan romaanisarjassa. Toistelin oppineelta kuulostavia sanoja ymmärtämättä itse niiden merkitystä tai niiden tuhoisuutta, hiukan niin kuin kommunisti Tuomas Anhava.

Näin pitkän ajan kuluttua arvioiden nämä varoittelijat olivat tavallaan oikeassa.

Cahiers du Cinema ajoi karille noin vuonna 1970. Lopetin sen tilaamisen. Ranskan vuoden 1968 opiskelijalevottomuuksien imussa lehti muuttui maolaiseksi ja poisti sivuiltaan ensin valokuvat ja lakkasi sitten nopeasti kirjoittamasta elokuvasta. Poikkeuksia tehtiin vain, jos elokuva oli peräisin esimerkiksi Pohjois-Vietnamista. Neuvostoelokuvan suurin, laajasti käsitelty nero oli Dziga Vertov.

Jonkinlainen maolaisuus oli opiskelijamuotia Ranskassa ja Ruotsissa. Nyt tiedän (eli luulen tietäväni), että mitään maolaisuutta ei koskaan ollut olemassa, sikäli kuin sanalla tarkoitetaan puhemies Mao Zedongia ja hänen opetuksiaan, joista oli koottu Puhemies Maon Pieni punainen kirja. Puhemiehellä oli eri aikoina erilaisia oppeja. Punaisessa kirjassa ei ollut punaista lankaa. Joskus piti valmistaa kotikeinoin terästä takapihalla romusta. Joskus piti erottaa kaikki opettajat ja professorit, koska he toimivat ”kansan todellisten etujen vastaisesti”.

Euroopassa siis ihastus oli suuri, mutta se meni ohi. Lähes kaikki silloiset maolaiset toimivat pitkään opettajina tai professoreina.

Tutkijoilla on sama ongelma fasismin, kansallissosialismin ja neuvostokommunismin selvittämisessä. Niiden aatetaustasta ei ole saatu koskaan selvää, koska niillä ei ole mitään aatetaustaa. Haetun rakennelman – piirustusten, virtapiirin – sijaan löytyy jotain ”biologista”, ajatusten verkkoja ja verkkojen verkostoja, joissa energia eli valo ja kaasut, kuten happi, muuttuvat vuoroon kasvuksi ja vuoroon kuolemaksi.

Tunnen tiettyä myötämieltä katolista kirkkoa kohtaan. Sen isosta katekismuksesta ilmenevä ajatusrakennelma on mielestäni eräin kohdin selvästi väärä ja usein kohdin (ehkäisy) erittäin turmiollinen. Kokonaisuus on silti käsitettävä, toisin kuin vain poliittisten aatteiden.

Jokin Suomen 60-luku tai Suomen 2010-luku näyttää talismanien eli taikakalujen ajalta. Kokeiltavien tekojen sijasta tuotetaan puhetta. Tunnelma on kuin Saksassa vuonna 1945. Lopullinen voitto on näkyvissä, koska näinä aikoina Johtaja tai joku muu tuo peliin ihmeaseet, jotka ratkaisevat sotilaalliset ongelmat yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä.

Oma talismanini oli elokuvataiteessa siis Cahiers du Cinema. Nykyinen on The New York Review of Books. On aihetta lähteä siitä, että kritiikittömyys on se, joka säilyy elämän myrskyissä.

 

Terveisiä Pasilasta

 

Alaviitta alkuun: eilisessä HS:ssä julkaistu muistikuvien istuttamista ja siis muistin luotettavuutta koskeva laaja kirjoitus oli erinomainen ja hyvin tervetullut. Sen viesti, muistin epäluotettavuus, on tuomioistuimissa tuttu, mutta ei ehkä tarpeeksi tuttu. Ottakaa kirjoitus talteen.

Alushousut oli yksi keskiajan suurimmista keksinnöistä. Krooninen virtsatien tulehdus altistaa muille vaivoille. Naisten alushousujen käyttöön tulosta Suomessa tiedän yhden opinnäytetyön. Sen mukaan tuollaiset mahdottomat vaatekappaleet merkittiin maassamme perukirjaan ensimmäisen kerran 1801. Jopa kirjallisista lähteistä, etenkin puoliruokottomista sanonnoista, käy ilmi, että kalsareiden virkaa toimitti ennen riittävän pitkä paita.

Toinen merkittävä tuon ajan keksintö oli kirja. Hinta alkoi pudota, kun kirjapaino oli keksitty. Huima pudotus tuli runsaat sata vuotta sitten, kun teollinen paperin valmistaminen puusta entisen lumpun sijasta käynnistyi.

Ajattelen mielelläni, että T. Veblenin jo yli sata vuotta sitten käsittelemä kerskakulutus, conspicious consumption, ei ole erikoisuus vaan sääntö. Kromi alkoi mennä muodista, kun sitä alkoi olla kaikilla. Tällä hetkellä moni maksaa monen kuukauden nettopalkkansa siitä, että auton peltiin on paukuteltu uudenlaisia koloja ja kouruja, jotka vihjaavat, että on tuota rahaa.

Tiettävästi erilaiset ihmissyöjät ovat hyvin kiinnostuneita siitä, miten hieno luu kullakin on kiinnitettynä sieraimiin, eikä sekään ajatus ole enää aivan selvä, että eläinmaailman kosiskelukoreilu olisi vain vaistonvarasista. Sekä sanat vaisto että sana vietti ovat alkaneet epäilyttää, kun eräissä tilanteissa yksinkertaisillakin molekyylirykelmillä näyttäisi olevan näitä ”vaistoja”.

Pasilassa Helsingin kirjamessuilla ei voinut olla miettimättä, miksi nämä ihmiset ostavat koko ajan vähemmän ja vähemmän kirjoja. Sen näki vähästä, että kirjoilla on edelleen ystävänsä ja kannattajansa.

Joka keksii, mitä oikein on tapahtunut, on kiitoksen ansainnut. Ja löytöpalkkion.

Tavallinen vastaus on ICT eli digitaalisuus ja siihen liittyen yhä nopeampi tietoliikenne.

Oma vastaukseni on: kirjat ovat liian halpoja.

Sama tauti vaivaa sanoma- ja aikakauslehtiä.

Ennen ihmisiä kiitettiin valistuneisuudesta. Heille tuli oikein sanomalehti ja kotona oli kirjahylly. Jospa se ei ollut koko totuus.

Isoisällä oli alakerrassa komea kirjakaappi, jossa oli lasiovet. Hylly oli juuri siinä paikassa, jossa vakavasti otettavat ihmiset istuivat keskustelemassa ankarista asioista. Siihen istutettiin kirkkoherrakin odotettaessa kahvipöytäänsiirtymistä.

Hyllyssä oli kaikenlaista, mutta näkyvimmällä paikalla Meyers Konversations-Lexicon, joka oli painettu kahden puolen vuosisadanvaihdetta. Luulen että joku talossa asuneista lehtoreista tai upseereista oli tyrkyttänyt tuon omoniosaisen ja erittäin komean teoksen isoisälle juotuaan vuokranmaksuun tarvittavat rahansa.

Kirjan selailu oli lapsille sallittua, tosin vain valvottuna. Aikakauden tavan mukaan siinä oli runsaasti hienoja kivipainokuvia. Luulen olevani ainoa ihminen, joka koskaan luki sitä oikeasti. Kieli oli tietenkin saksaa ja fontti eli kirjasin fraktuuraa. Juuri tuossa hakuteoksessa todettiin uraanin kohdalla nasevasti, että se on käyttökelvoton (brauchlos) valkoinen metalli.

Tottahan se oli statussymboli, koska vastaavaa ei ollut kenelläkään toisella. ”Iso musta”eli 1900-luvun tietosanakirja ja sen seuraaja puolestaan olivat säädynmukaisen toiminnan merkkejä niin kuin huopahattu ja solmio.

Mainitsemani tietosanakirjan edellinen laitos on muuten verkossa, mainiossa retro-Bibliotek –nimisessä paikassa. Kuten muuten on ruotsalainen Nordisk Familjebok ja suomalainen Pieni tietosanakirja (20-luvun laitos).

Kirjoja säilytetään kotona ja kotona ei enää käydä. Kun ei pidetä sen ihmeellisempiä kutsuja, ei ole enää tarvetta käydä lainaamassa Yliopiston kirjastosta Goethen ja Schillerin koottuja teoksia nahkaselkäisinä laitoksina kylävieraiden häikäisemisen tarkoituksessa.

Helsingissä on edelleen pari kahvilaa, joissa on kirjahyllyt. Strindberginyläkerran hyllyt lukunurkkauksineen olivat oikein hienot.

Nyt tuli hitusen sellainen tunne, että muoti voisi muuttuakin. Messuille osallistuivat kirjastot, museovirasto ja vastaavat. Jos Kansalliskirjaston silmäntekevät keksivät keinon houkutella väkeä sisään, kun päärakennus valmistuu remontista helmikuussa todella näyttävänä, kupolin maalauksia myöten restauroituna, kuka tietää, vaikkapa siitä lähtisi liikkeelle tämän goottilaisten katedraalien keskeinen tehtävä eli vaikutelma ihmistä korkeampien voimien läsnäolosta.

Jos pakotettaisiin avuttomat alaikäiset eli peruskoululaiset käymään luokkaretkeilyllä Linnanmäen ja Korkeasaaren välillä kirjastossa? Jos keploteltaisiin rakennus jollekin UNESCON listalle ja siten tähdellä merkityksi tutustumiskohteeksi karttoihin ja kataloogeihin?

Paikat olisi helppo järjestää niin, etteivät rahvaanlapset pääse kirjoihin käsiksi. Vakava työ, varsinkin tutkimus, tehdään luonnollisesti verkkojen kautta niin että painetut niteet toimivat etupäässä koristeina ikään kuin juhlistamassa kansakuntamme etevyyttä ja lukutaidon laajaa levinneisyyttä.

Eteistilaan saisi kiinnittää näkyvälle paikalle kyltin, johon olisi varmuuden vuoksi kirjoitettava: ”Huomautetaan, että kirjaston kirjoja ei saa värittää.” Edistyneemmät tietävät ehkä asiasta huomauttamatta, ettei juustovoileipää pdiä käyttää kirjanmerkkinä.

 

Pasilassa tavataan

Luultavasti käy kyllä ilmi, ettei siellä tavata vaan luetaan sisältä huulia liikuttamatta. Markus Leikola haastattelee minua kello 16 Sibelius-lavalla. Aiheena on Pohjankirja, joka ilmestyy pian, ja isäni Lumikuru, jonka muistopainos ilmestyi jo ja on siellä ihmeteltävänä. Kustantaja on Art House.

Tuon kirjan julkaisemiseen vielä kerran liittyy tarina ja tausta. Se ilmestyi 1958. Arvostelut olivat kirjoittajalle mieluisia, mutta oli joukossa selvästi kielteisiäkin. Matkakirjat ja kuvaukset mielenkiintoisista paikoista olivat kovin yleisiä. Erä- ja kalastuskirjallisuus oli ollut kauan vakiintunut kirjallisuuden laji, jolla oli omat klassikkonsa. Lappia oli kuvailtu hiukan joka kulmalta, ja Yrjö Kokko oli kuuluisuus suurten edeltäjiensä Walleniuksen ja Paulaharjun imussa.

Lisäksi metsäseikkailu oli ehkä kaikkein tavallisin poikakirjojen laji. Sen osasi Suomessa taitavasti, Thompson-Setonin ja Jack Londonin ja hiukan intiaanikirjojenkin malliin Jalmari Sauli. Juuri Saulin kirjoista isäni piti kovasti niin että hän oli varmasti saanut ne käsiinsä juuri oikeassa iässä eli hiukan keskenkasvuisena.

Sekä kustantaja WSOY että kirjoittaja olivat aivan ihmeissään, kun tuota kirjaa myytiin käsittämättömiä määriä, ilmestymisvuonnaan noin 50 000 kappaletta ja sitten taas lisää. Muutaman vuoden kuluttua valitettiin, että Kemppinen on pilannut Saariselän, jossa nyt saapastelee rinkkoineen kaikenlaisia asiattomia ihmisiä.

Isäni oli perimmältään biologi. Hän oli jopa lähdössä opiskelemaan tuota alaa, elleivät tutut biologit olisi estelleet: hanki hyvä mies itsellesi jokin kunnollinen ammatti. Lue vaikka lakia. Sodan juuri loputtua – hän oli tenttinyt lukioluokat keväällä -44 ja palannut juuri jouluksi Lapin sodasta perheelliseksi muuttuneena miehenä – varma ja tarvittaessa väljä elinkeino oli arvossa.

Mutta asianajajanakin hän oli biologi. Hän vaistosi ihmisissä samanlaisuuden erilaisuudessa ja oli hyvin selvillä ihmisten ja ihmisyhteisöjen kasvuehdoista. Edes vuosikymmenien aateilmastossa, jossa vaihtelut olivat ajoittain ankarat, hän ei loppujen lopuksi osannut pitää mansikkaa mustikkaa parempana.

Tuossa Pohjankirjassa olen etsinyt luettavaksi muun muassa biologien kirjoituksia ja jättänyt vastaavasti klassikot vähälle tai pois. Heidän kirjoituksensa löytää vaivattomasti ja lisäksi ne ovat mukana kaikissa Lapin antologioissa, joita hyllyssäni on ainakin neljäkymmentä, niistä hyviä tai erinomaisia puolet.

Niistä puuttuu kuitenkin lähes poikkeuksetta tiedollinen ja tieteellinen aines. Historiaa edustavat ne tutut menneisyyden matkailijoiden kertomukset. Itse asiassa Lapin historia on tälläkin hetkellä melkein kaikille tuntematon. Ensimmäinen raikkain mielin ja isolla työllä tehty selvitys, jossa muun muassa väestöhistoria on mukana ja esihistoriasta on uutta tietoa, ilmestyi 2008. Siinä selvitetään, miten muun muassa Sompion ”ikivanha” lapinkylä Saariselän kainalossa sai saamelaisasutusta vuodesta 1862 entisen metsälapin väistyttyä jo kauan sitten.

Saariselän tunturimaa ei kiinnostanut edes ”alusmaana”, vaan se tavallaan kuului samanaikaisesti kolmeen tai neljään eri valtakuntaan, jopa samanaikaisesti, kun ei siellä ollut mitään arvokasta eikä liioin mitään erikoisempaa näkemistä.

Jopa Lapin sota antaa aiheen uusille, aikaisemmista paljon poikkeaville tulkinnoille. Sotalennolla isäni muuten ”löysi” Saariselän väistellessään saksalaisten Focke-Wulfeja yli Luirojärven Sokostin taakse ja ihmetellessään, mikä on tämä satumaa.

Lumikuru on minun silmissäni usean uuden ilmiön alkupiste. Kuntourheilua ei ollut oikeastaan vielä keksitty, mutta kirja on vahva kannanotto nykyisiä kuntosaleja ja kojeita vastaan. Ihminen harjaantuu rasittamalla lihaksistoaan, mutta ihmislajin edustajana hän tarvitsee samalla harjoitusta aisteilleen ja hermostolleen. Sellaista tarjoaa tunturimaan väljyys, tosi suuret näköalat.

Siinä sivussa saa annoksen soveliasta maallikkomystiikkaa. Viimeistään toisella vaellusviikolla on vaikea kuvitella itseään tai edustamansa ryhmää tai luokkaa tai puoluetta kaiken olevaisen keskipisteenä.

Tämä ei edellytä kiihkoilua luonnonkaudesta. On siellä todella rumaakin luotoa. Oppi tulee varminta reittiä, kantapään kautta. Vaeltaessa oppii arvioimaan voimansa ja taitonsa ja valitsemaan siten järjelliset päämäärät. Esimerkiksi vauhti ei ole tärkeä. Läähättäessä jää paljon näkemättä.

Nyt ollaan ehkä siirtymässä ”demokraattiseen biologiaan”. Ennen oli iskulauseena ympäristötietoisuus, ja se oli hyvä iskulause. Pohjankirjaa varten lueskellessani mietin tietoa, jonka mukaan perhosen ovat mainio ympäristön tilan mittari. Pohdin miksi Lapissa on niin paljon hyttysiä. Maaston ja eläimistön yhteys on kivuliaan selvä – paljon seisovaa vettä, runsaasti soita. Kun on hyönteisiä, on myös lintuja, kaloja ja siis nisäkkäitä.

Kilpisjärvellä eräs professori liikkui maastossa aina nelinkontin. Hän tutki muun muassa punkkeja. Nyt olisi vuorossa pieneliöiden, nimenomaan mikrobien tutkimus. Niiden vaikutus esimerkiksi turpeen kasvuun ja yhdessä levien ja sienten kanssa puustoon lienee ratkaisevan suuri. Yleistajuista tekstiä asiasta en ole vielä löytänyt, vaikka sain varsinaista oppia ruokasienistä juuri Lapissa; isäni tunsi sata ruokasientä ja tuhat putkilokasvia.

Demokraattista biologiassa on ymmärrys, että biologisessa järjestelmässä kaikki on tarpeen. Syrjiminen on tuhoisaa koko systeemille. Autoritaarisessa maailmassa esimerkiksi Pohjois-Saksa kuivattiin pelloiksi 1700-luvun lopulla ja koko Rein ruopattiin elinkeinoelämän tarpeisiin 1800-luvulla.

Ja me perässähiihtäjät hävitimme jokia, metsiä ja suuren osan soista. Niiden varjeleminen ei ole tunteilua, vaan järkeä, joka puolestaan perustuu kokemukseen. Kolkemusta saa kulkemalla asianmukaisesti varustettuna ja silmät auki.

Kirjanvapaus

Eilen istuttiin Yliopiston juhlasalissa miettimässä Kansalliskirjaston nyt saavuttamaan 375 vuoden ikää. Harvoin juhlatilaisuuksissa päätyy miettimään.  Kirjaston johtajan Kai Ekholmin puhe ja yllätyksenä tullut laitoksen historiikki naamioteatterin mykkänä pantomiimina esittämä historiikki ne panivat liikkeelle.

Pantomiimi vihjasi, että kansakunta ilman kirjallisuutta on kansakunta ilman kieltä ja se vuorostaan on kansakunta ilman mieltä. Kyllä meitä mykkyys vaivaa.

Professori Ekholmin puhe sisälsi vetoomuksen rahamiehille ja rahanaisille. Itsensä köyhdyttäneen valtiovallan harjoittaessa yksipuolista aseidenriisuntaa kirjallisuudessa eli siis opetuksessa olisi vanhojen kirjojen keräilijöiden tavoin nostatettava maasta varoja kehityshankkeeseen. Se puolestaan on nykymaailmassa sama asia kuin digitointihankkeen vauhdittaminen.

Digitaalinen aineisto, jota on jo lupaavasti, voittaa mennen tullen painetun sanan yhdessä ratkaisevan tärkeässä asiassa. Samaa ”kirjaa” voi samanaikaisesti lukea yksi, kymmenen, sata tai tuhat ihmistä ja kukin vielä sopivassa paikassa ja ajankohtana.

Kirjastot ovat vahvin voima eroosiota vastaan.

Juhlatilaisuuksissa ja laajemminkin on tapana korostaa kirjastojen edustaman kulttuurin arvoa ja merkitystä. Sopii se, mutta noin ilmaistuista kulttuuriarvoista en jaksa innostua.

Maailma kuluu.

”Informaatiotulva” on haitallinen ja virheellinen kielikuva. Se luo mielikuvan, että informaatiota tulee liikaa, ja se on ongelma. Ei se ole ongelma.

Sedimentoituminen on vaikea asia – uudet julkaisut peittävät alleen vanhemmat julkaisut, jotka alkavat painon ja kuumuuden vuoksi kärsiä ja muuttuvat pian kiviksi. Tämä kielikuva tarkoittaa samaa kuin geologiassa; aines muuttaa kerrostumisen vuoksi muotoaan. Kivihiili on sedimentoitunutta kasvillisuutta.

Kun tietovarasto jää esimerkiksi kirjastojen laiminlyömisen vuoksi oman onnensa nojaan, se jää alttiiksi ympäristön voimille, tuulelle, sateelle ja pakkaselle. Kevyt aineisto lentää taivaantuuliin, painavampi menettää ravinnepitoisuutensa.

Tätä tarkoitan eroosiolla. Ensin jokilaaksojen kulttuurit eli Akkadi, Sumeri, Babylonia ja Egypti ja paljon myöhimmin nykyisen Turkin hienot pronssikautiset kulttuurit ja vielä myöhemmin nykyinen Kreikka jäivät eroosion armoille ja kukistuivat.

Kiinassa todettiin kirjallisuudessa viimeistän 400-luvull jälkeen yhteisen ajanlaskun alun, että ympäristön turmeltuminen on suuri ongelma, suurempi kuin pohjoisen ja Himalajan seudun kansojen hyökkäily ja rosvoilu. Perussyyt todettiin – metsien kaataminen polttopuiksi ja vesiväylien, etenkin Jangtsen, nopea ja tavattoman laaja liettyminen.  Viljelyskelpoinen maa meni mereen ja sijaan jäänyt ei kasvanut paljon mitään.

Kiinalaiset olivat alkaneet koota tietosanakirjoja jo kaksi tuhatta vuotta sitten ja keksittyään juuri tähän tarpeeseen ensin paperin ja sitten kirjapainon jatkoivat tätä toimintaa vuosisadasta toiseen.

Runoja harrastaessa oli lohdullista lukea, että Kiinassa ei kukaan tiedä, mitä kaikkea esimerkiksi Ming-kaudella itse asiassa julkaistiin. Tallella ja tällä siunatulla hetkellä tietoverkkojen kautta tavoitettavissa on pelkästään tuo ajan runoja miljoonia runoja, ja dynastian loppua kohti julkaistiin niin mielikuvituksellisen laajoja tietoteoksia, että niille löytyy tuskin vertaa.

Painatteita säilyttävän kirjaston ja tietoverkkojen tarjoaman informaation ero on dramaattinen. Verkossa ovat – liioitellen sanottuna – aivan samat tiedot yhä uudelleen ja uudelleen. Lähes kaikissa vanhan mallisissa tietokirjoissa on ainakin jotain uutta, sekä kiinalaisissa että suomalaisissa.

Kaikilla on oikeus kirjoittaa kirjoja, joista päätyy sitten kappaleita kirjastoihin. Viime päivien kirjoitteluissa olen törmännyt käsityskantoihin, joita en ole osannut ottaa huomioon. En tarkoita biologisen kehitysopi vastustajia; jätin ja jätän ne kommentit julkaisematta. Ei huonoja, ala-arvoisiksi havaittuja tenttivastauksiakaan julkaista. Jos kirjoittajalta puuttuu kyky tai taito täydentää tietojaan ja ottaa opikseen, omapa on asiansa. Se ei ole maininnan arvoinen uutinen, että porukoissa liikkuu uskomattoman takapajuista väkeä.

Ajoittain pelkään, että he ovat uuden maailman airuita. Kaupallinen ja poliittinen vallankäyttö rakastaa heidän kaltaisiaan ja pyrkii koulimaan yhä enemmän ihmisiä siihen muottiin. On aivan varmasti helpompaa pettää ihmisiä, joita ei yleensä huvita olla mistään mitään muuta mieltä kuin ennenkin.

Tähän perustuu fasismi, jolla siis tarkoitan tässä väkivaltaisia ja harvainvaltaisia järjestelmiä lippujen väriin ja kuviointiin katsomatta.

Ongelma on sama kuin informaatiosodassa yleensä. Rajoittavat toimet lisäävät vettä heidän myllyynsä. Oikaisut ja kiistämiset ovat yleensä tuloksettomia.

Sananvapaudesta tämän kirjoituksen alussa tarkoittamani täsmennys. Jotkut luulevat sananvapauden tarkoittavan, että jonkun toisen olisi julkaistava heidän kirjoituksiaan.

Itse en ymmärrä, miksi minun pitäisi julkaista jokin tietty kommentti tässä blogissa. Aion olla entistä julmempi jättäessäni rannalle kirjoitukset, joiden asiallisuudesta en saa itse selvää. Asiallisuus tarkoittaa tässä, että kirjoitus liittyy jollain käsitettävällä tavalla johonkin käsitettävään asiaan.

Lisäksi olen kyllästynyt sellaisiin puheisiin, joita lehdet nyt siteeraavat eräiden Itä-Euroopan EU-maiden poliitikkojen lausumina. Muutoin aion pitää kiinni omasta takapajuisuudestani ja jälkeenjääneisyydestäni. Mieltäni ilahduttaa esimerkiksi perinteinen eurooppalainen kauno- ja tietokirjallisuus, jonka tunnusmerkki on perinteiden tekeminen perustellusti kyseenalaisiksi. Huvittavasti ”traditio” tarkoittaa kantakielessämme sekä perinnettä että luovutusta (hallinnan siirtämistä).

 

Synkkä kaksinpuhelu

Välillä rypistelen, olisiko viisaampaa olla eläkkeellä oleva kansakoulunopettaja, tai vielä mieluummin virassa. Voisi jättää lukijoita luokalle.

Kuulin kuitenkin, ettei kansakouluja enää ole eikä niiden sijaan tulleissa oppilaitoksissa ole juurikaan tapana jättää ketään luokalleen. Nurkassakaan ei saa ihmisiä seisottaa.

Keskustelu moraalista sananvapauden yhteydessä oli hiukan kuin kansanedustajien arvokeskustelu. Itse opetin jo ala-asteella, että sanaa ”moraali” on vanhastaan eli vuosituhansia ollut tapana käyttää kahdessa eri merkityksessä. Todellisuudessa niitä merkityksiä on kymmeniä, mutta pysytään tässä päälinjoissa.

Toinen on käytöskoodi. Käydessäni itse kansakoulua jonkin aikaa sitten luokkahuoneissa oli kehystettynä Hänen Majesteettinsa tsaarin allekirjoittama koulujärjestys, jossa selvitettiin, miten koululaisen tulee toimia, ja yhteenvetona käskettiin harrastaa jumalanpelkoa.

Saman tyyppisiä koodeja on vaikka kuinka. Sellaisia vahvistavat jäsenilleen monet järjestötkin ja joskus harvoin jäsen erotetaan noiden koodien rikkomisesta. Voisin kuvitella, että jonkin potkupallokerhon toimihenkilöä saatettaisiin kovistella ankarasti, jos hän toistuvasti ylistäisi esimerkiksi koripalloa kaikkia muita pallopelejä etevämmäksi. Tuollainen teko ei tietenkään olisi lainvastainen mutta se saattaisi rikkoa tätä käyttäytymiskoodia.

Se toinen ”moraali” ei ole normatiivinen kuten tuo äskeinen suppeaa joukkoa koskeva pikku-laki, vaan ihmisen itse omaksuma oppi, miten hänen olisi maailmassa toimittava ja elettävä.

Kuuluisin esimerkki on yllättävän monissa uskonnoissa ja filosofioissa esiintyvä ”kultainen sääntö”, joka meikäläisittäin ilmaistaan sanomalla, että ihmisiä sopisi kohdella samalla tavalla kuin toivoisi itseään kohdeltavan. Nietzsche tietenkin pani tämänkin ranttaliksi viisastelemalla lähimmäisen ja kauimmaisen rakkaudesta.

Jouduin tunnontuskiin kuultuani jostain, että eräissä tilanteissa tuntemattomia pitäisi tervehtiä. Muutamissa maissa ihmisillä on tapana heläyttää jopa hotellin tai toimistorakennuksen hissiin astuessaan että hyvää päivää tai huomenta. Ikinä en ole kuullut kenenkään hiiskahtavat mitään muille matkustajille Stockmannin hississä. Pidän siis todistettuna, että suomalainen sovinnaistapa on mulkoilla muita mykkänä ja sillä siisti.

Kun meillä on tässä pysäkille ja asemalle kaikin puolin sopiva reitti, jonka kävelee ilokseen, olen tämän takia ottanut tavakseni nyökätä koirakusettajille ja jopa sanoa moi joillekin. Reittini varteen on viime vuosina rakennettu koko joukko taloja. Itse täällä pian viisikymmentä vuotta asuneena luulen siis edustavani jonkinlaista vanhempaa väestökerrostumaa ja yritän viestittää nyökkäyksillä jonkinasteista hyväntahtoisuutta, kuitenkin niin, ettei kenenkään tarvitse pelätä joutuvansa kuuntelemaan harhailevan dementikon pitkäpiimäisiä tunnustuksia.

Moraalikokeiluni on vielä kesken. Kuten yleensäkin, lapset ja nuoret tuntuvat paremmin kasvatetuilta kuin aikuiset, joista monet näyttävät joutuvan henkisen sekasorron tilaan äkillisen tervehtimisen vuoksi.

Julkisen keskustelun ihmeellisyyksille voisi löytyä vielä yksi selitys. Kateus.

Hyvin monia ihmisiä on maailma heidän omasta mielestään kohdellut epäoikeudenmukaisesti. He eivät jää miettimään, miksi kohtalon olisi käsiteltävä juuri heitä silkkihansikkain, vaikka luulisi tietävän, ettei kohtalo lyö edes avokämmenellä, vaan aina nyrkillä.

Uusi miesihanteeni Jarppi – en ole tullut perehtyneeksi Duudsoneihin aikanaan – kehuskeli pohjalaisia, kuten syytä onkin, ja kysyttäessä, mahtaako heimossa kuitenkin olla jotain huonoja puolia, vastasi silmää räpäyttämättä: kateus.

Kunnioittavasti ilmoittaisin olevani samaa mieltä, kuitenkin sellaisin lisäyksin, että sama piirre vaivaa muitakin maamme heimoja.

On puhuttu ja on puhuttava rasismista, jonka pohjalla on tietenkin sielullista kehittymättömyyttä osoittava pelko vieraan ja vieraalta vaikuttavan edessä, mutta nyt maahanmuuttajaongelman keskellä tässäkin blogissa julkaisemissani kommenteissa, joita kai sanotaan maahanmuuttokriittisiksi, kuuluu alaäänenä: miksi noille annetaan kaikkea ilmaiseksi? Miksi ei minulle?

Kateus sosiaalisena ilmiönä ei kuuntele järkeä. Jos tuttava voittaa veikkauksessa, joka on matemaattisen varmasti onnenpeli, moni kapinoi onnen sokeutta: miksi minä en voittanut. Jatkoajatus sisältää jotain ikävää voittajasta – kun tuo tuollainenkin voitti. Kyllä taas näkee, ettei Jumalaa ole olemassa.

Aika monessa asiassa olen tiukasti samaa mieltä kuin Jumalan vastustajat, vaikka olen itse kirkkomme jäsen ja kannattaja. Kun kansanedustaja sanoo luultavasti tosissaan, että Jumala itse on nimittänyt pää- ja ulkoministerin nykyisiin virkoihinsa, en voi olla miettimättä, mitä kaikkea eräät ihmiset panevat itse uskottelemansa Jumalan tilille. Sellainen ajatus, että Jumala äänestäisi eduskuntavaaleissa ja eduskunnassa on vastenmielinen. Pidän enemmän kiihkomielisten pappien ennen harrastamasta ajatuksesta, jonka mukaan myös ministeri joutuu ennemmin tai myöhemmin omantuntonsa tuomiolle. Puhe taisi olla parisuhteista.

Sama voimattomuuden tunne tulee, kun jatkuvasti, myös näinä päivinä, kommentteihin tulee tekstiä biologisen evoluution väitetystä uskonvaraisuudesta, kun aukoton fossiiliketju lajien kehityksestä muka puuttuu. Tiedän, ettei viittaus minkä tahansa yliopiston verkkosivuille tai biologian oppikirjoihin auta yhtään mitään. Nämä ihmiset pysyvät tiedoksi luulemassaan uskossa, vaikka heidän kaipaamansa ”fossil record” on kirjaimellisesti käden ulottuvilla. Luonnontieteissä asia oli loppuun käsitelty viimeistään vuonna 1942, jolloin valistuneimmat evoluutiokriitikot alkoivat sanoa, että Jumala onkin niin ovela, että loi nämä lajien eri kehitysmuodot hämäystarkoituksessa. Pölkkypäisyys on ihmisen lajiominaisuus ja siis periytyvä.

Vanhentunut sananvapaus

 

Otsikko on tarkoitettu härnääväksi.

En enää tiedä, olenko sananvapauden kannattaja. En ole varma, kannatanko mahdollisimman laajaa sananvapautta. Luultavasti en kannata.

Ettei saarnan nuotti häiritsisi, nimeän sananvapausviikon sankariksi puoluesihteeri Jarmo Korhosen.

En pidä henkilöstä, en pidä hänen toiminnastaan, en pidä kirjasta ja epäilen motiiveja alhaisiksi.

Mielestäni iltapäivälehdet, joille vanhat vaalirahatiedot on nimenomaan tarjoiltu, ovat lisäksi väärässä. Niissä kirjoitetaan, että vaikka laki on muuttunut, poliitikkojen moraalin perään on kysyttävä.

En hyväksy niin mekaanista johtopäätöstä, että jos jokin toimintapa ei ole lain mukaan kielletty, todetaan se sitten moraalin mukaan kielletyksi.

Moraali ei aseta sääntöjä toisille. Moraali on sääntöjä, jotka ihminen asettaa itselleen.

Media antaa käsitteiden liukua. Korvamerkitty raha kummittelee edelleen. Yleisö vihaa puoluerahoitusta. Mutta mitä mieltä oltaisiin avustusten korvamerkitsemisestä. Lahjoitan Punaiselle Ristille sata euroa ehdolla ettei rahoja käytetä Kosovon albaanien tukemiseen…? Lahjoitan Kokoomukselle sata euroa ehdolla ettei sitä käytetä Niinistön tukemiseen…?

Nostetaan Korhonen esiin esimerkkinä siitä, että sananvapaus olemassa olevana ja toimivana järjestelmänä tarkoittaa nimenomaan ikävien ja vastenmielisten ihmisten ja kirjoitusten turvaa ennakolta estämistä vastaan.

Ja ettei kenenkään tarvitsi huomauttaa siitä asiasta erikseen, on oikeutettuja, lakiin perustuvia ennakolta estämisen tilanteita, joista tyypillinen on tekijänoikeus – toisen ihmisen tekstin julkaisemisen omana voi tuomioistuin kieltää. Ja blogin ylläpitäjä on velvollinen estämään ”sisällöltään rikolliset” kommentit.

Asia on vakava. Kysymys ei ole alkuunkaan juristeriasta. Karttojen rakastajana en tosin ymmärrä juristerian eli hiustenhalkomisen huonoa mainetta. Haluaisiko joku vakavissaan miettiä käsiteltävänä olevaa asemakaavaa tai mökkitien linjausta käyttäen karttaa, jossa rajamerkinnät olisivat vähän sinne päin?

Kaikissa korkean tason oikeuksissa, myös ihmisoikeuksissa, on sama ongelma. Periaatetta ei voi soveltaa käytäntöön. Periaatetta on käytettävä soveltamisen lähtökohtana tai tukena.

Ellei termi olisi niin kovin kulunut, voisin ilmoittaa olevani pasifisti. Pidän väkivallan välttämistä hyvin tärkeänä sekä ihmisten että valtioiden suhteissa. Mielestäni väkivallattomat keinot eivät kuitenkaan tehoa itsemurhapommittajiin eivätkö joukkoraiskauksiin. En siis ole pasifisti.

Sananvapaus on poliittisen järjestelmämme perusteita, mutta se ei ole eikä ole koskaan ollut rajoitukseton. Vanha esimerkki: viesti ”surmaan sinut ellet maksa miljoonaa euroa” ei ole sellainen ”mielipide”, jota laki suojaisi. Asian mutkikkuus on käynyt ilmi meillekin kaikille, kun olemme keskustelleet vihapuheen sallimisesta ja kieltämisestä.

Nyt tilanne on paljon entistä vaikeampi. Informaatiosota on tosiasia. On tahoja jotka harjoittavat sitä tukeutuen esimerkiksi Suomessa sittenkin vallitsevaan suvaitsevaisuuteen ja sananvapausajatteluun. Minulla on itsellänikin taipumus ajatella sangen ikävistä mielipidesuunnista, että kirjoitelkoon, kunhan pysyvät omalla tontillaan eli omilla sivuillaan.

Tiedän etteivät nämä pysy.

Tällä todellisuudella on vertauskohdat fyysisessä maailmassa. Olen tavannut usein amerikkalaisia, jotka ovat vakavasti ja vilpittömästi sitä mieltä, että vapauden ydin on oikeus kulkea tuliasein aseistautuneena kadulla tai ainakin säilyttää sellaisia lukitsemattomissa laatikoissa kotona. Kauan sitten olen lakannut esittämästä vastaväitteitä.

Hiljan ilmestyi valitettavan ylimalkainen kirja salaliitoista tuttuine tietoineen siitä, kuinka suuri osa amerikkalaisista pitää varmana, että erinäisten terroritekoja takana oli todellisuudessa istuva presidentti tai vapaamuurarijärjestö.

Noissa tapauksissa asetelma näyttää olevan sama kuin keskusteluissa luomiskertomuksen kannattajien eli luonnonvalinnan vastustajien kanssa. Sellaisia todisteita ei löydy, jotka saisivat heidät muuttamaan mielensä.

Informaatiosodan yksi muoto on epäluulon levittäminen ja riidankylväminen. Kirjoitin hiljan pitäväni Suomen hallitusherroja ja –rouvia uskottavina. Sitä kummasteltiin. En usko, että hallituksessa tai koko Arkadianmäellä on vaarallisia ja salaliittoilevia vehkeilijöitä. Porukoista löytyy tavallinen määrä tavallisia kelmejä. Kaikista porukoista löytyy. Tarkemmin ajatellen itse kukin löytää peilistä yhden.

Tähän ei kuitenkaan voi stoalaisesti tyytyä. Aivan liian lähellä on ajattelutapoja ja aatesuuntia, jotka aiheuttivat tavatonta vahinkoa ja kärsimystä ja ihmishenkien menetyksiä. Eilen pilkkaamani edesmennyt Ahrenberg kävi voimilleni israeliittien takia. Hänen aikaansa sata vuotta sitten lienee ollut normaalia toistella, että tuon tai tämän ilmiön takana oli ”tietysti” vastenmielinen juutalainen. Yleisen edistymättömyyden takana taas oli joku suomalainen, luultavasti maanmoukka, jolla ei ollut parempaa tekemistä kuin pilata aina rehtien ruotsalaisten ja suomenruotsalaisten näköaloja Viipurin kauniissa kaupungissa.

Miten nämä asiat kehittyivät, sen tietävät kaikki, myös holokaustin kieltäjät.

Ja kehotukseen jättää kuolleet rauhaan vastaan että jos niin meneteltäisiin, historian kirjoittaminen olisi tuloksetonta ja turhaa.

Kirje kuolleelle lokakuussa 2015

 

 

Hyvä Jac. Ahrenberg!

Pidän salaisuutena tämän uuden viestintäteknologian yksityiskohdat. En ole nähnyt asiasta mainintoja kilpailevassa mediassa eli tämän blogin ulkopuolella. Nykyisin on vielä joukko ihmisiä, jotka jopa luulevat, että täällä maan päällä kerran kuolleet ja kuopatut ovat pysyvästi poissa. Mutta olihan heitä Teidänkin aikananne, kun monimuotoinen uskonnottomuus oli tullut muotiin, etenkin pappispiireissä.

Kun te suvaitsitte kuolla, lokakuussa 1914, yleinen arvio oli, että yhteisen isänmaamme Venäjän ja kahden saksaa puhuvan suurvallan kiivaalta vaikuttanut kahakka olisi päättymässä aivan lähipäivinä. Niin ei kuitenkaan käynyt. Sota kävi yhä verisemmäksi ja se jatkui neljä vuotta ja kuukauden.

Olen pahoillani, että panen Teidät hätkähtämään siellä tuonpuoleisuudessanne, mutta Saksa siis kärsi sodassa pahan tappion ja sen lisäksi nöyryytyksen, jonka välttämiseksi siellä oli alun perin tartuttu aseisiin. Rannaton Venäjä, äärettömine voimavaroineen, koki vallankumouksen. Ennen pitkää koko keisariperhe oli surmattu ja maassa voitti ajattelutapa, joka oli omaksunut kaiken järjen vastaisesti Pariisin 1871 levottomuuksista nimen ”kommunismi” tai siihen liittyen ”sosialismi”, vaikkei tuohon rinnastukseen ollut asiallista aihetta.

Olen selvillä siitä, että mielestänne laajemmat historian tiedot eivät olleet herrasmiehelle tarpeen, vaikka koulumestarit kaipasivat sellaisia. Jos satutte kuitenkin muistamaan tuon historian vaiheen, voisi sanoa, että Venäjällä nousi uudelleen tataarien valta kaikessa julmuudessaan. Ilmaus on vertauskuvallinen. Kiihkein tataari oli tällä kertaa gruusialainen.

Tämän yhteydenoton aihe on luonnollisesti julkaisemanne teossarja ”Människor som jag känt”.  Moniosaisuudesta ja tietystä monipuolisuudesta huolimatta nuo kirjat unohtuivat pian ilmestymisensä jälkeen, vaikka niissä kerrotaan kiinnostavista henkilöistä. Itse hain lähempiä tietoja Akianderista, jonka teossarja on niin mielenkiintoinen, vaikka sen otsikko viittaa hengellisiin liikkeisiin Suomessa. Siinähän on vaikka mitä, toinen toistaan kummallisempia asioita, muun muassa Kauhavan lasitehtaasta, jonka perustajalla oli viisi vaimoa samanaikaisesti. Tietenkään tehtaasta ja vaimoista ei tullut mitään.

Silminnäkijän kuvauksenne Hampus Furuhjelmista kiinnitti huomioni. Suomalaisilla aatelismiehillä oli tunnetusti hyvinkin merkillisiä vaiheita heidän palvellessaan keisaria sotilas- tai siviilitehtävissä. Furuhjelmin olin pannut kauan sitten merkille, koska harva Suomessa syntynyt on kuitenkaan toiminut Alaskan kuvernöörinä ja järjestellyt kauppoja San Franciscossa ja käynyt sotaa sekä Kiinaa että Japania vastaan 1800-luvun lopulla ja murheen merkeissä 1900-luvun alussa.

Furuhjelmin nimen saattaa nykyisin muistaa joku, koska heillä oli Urjalassa kuvitteellisen Pentinkulman lähettyvillä Honkolan kartano, joka ulkoiset piirteet lainautuivat paljon myöhemmin eli minun elinaikanani erittäin tunnetuksi tulleeseen kolmiosaiseen romaaniin.

Mahdollisesti Teidän romaaninne ja kirjoitelmanne saatteli unohdukseen se tosiseikka, että satuitte olemaan väärässä ja väärällä asialla jokseenkin kaikessa.

Vaikka arkkitehtina suunnittelemianne rakennuksia, kuten Helsingin Normaalilyseo, on edelleen käytössä, tyly tuomionne kansallisromantiikasta ja näistä Eliel Saarisista ja jugendista ei saanut kannatusta. Heidän talonsa ja työnsä tunnetaan, teidän ei.

Se oli harvinaista kauaskatseisuutta, että kirjoitelmissanne mainitaan arvovaltaisena näkijänä ranskalainen Gobineau, ”tieteellisen” rasismin uranuurtaja.

Tekin mainitsette, että teillä kotona Viipurin seudulla maatilan sortuminen talonpojan käsiin, varsinkin Karjalan suomen kaltaista kieltä käyttävän, merkitsi välitöntä tuhoa. Talonpojilla erikseen ja suomenkielisillä yleensä ei ollut sitä rotuominaisuutta, sitä neroa, jolla valtiolaitoksia luodaan.

Näin sadan vuoden kuluttua ja Suomen enimmäkseen suomenkielisen tasavallan viettäessä kohta tasavuosijuhlaa voi jo sanoa, että tuokin arvionne oli virheellinen.

Sitä vastoin tänäkin päivänä voisi löytyä joku harva ihminen, joka on kanssanne samaa mieltä siitä, että raha ja menestys eivät auta. Ellei ihmisellä ole perinnöllistä sivistystä, sen näkee viimeistän tambuurissa tai joka tapauksessa saliin asteltaessa. Sivistys, kuten muutkin hankitut ominaisuudet, periytyvät. Sivistyksen puute periytyy mielestänne myös.

Siten lukija tuntee myötätuntoa kuullessaan, miten ikävästi saksaa äidinkielenään käyttäneet puhuvat teillä siellä Viipurissa. Kuten sekin rouva, Julius Krohnin äiti tai mummu, miten se nyt meni. Mutta saksa on siis parempien ihmisten kieli ja ne, jotka pitivät rakasta ruotsia äidinkielenään, saavat luvan odottaa suunvuoroa, ja odotus voi osoittautua pitkäksi.

Tuossa yhteydessä jää miettimään, miten kielten ja kansojen arvojärjestyksessä sijoittui sitten Venäjä. Teille asia ei ollut ajankohtainen, koska paremmissa piireissä Venäjällä puhuttiin saksaa tai ranskaa tai merenkulkijoiden ja viljakauppiaiden piireissä englantia.

Koska tämä kirje menee julkisuuteen, sietänee lisätä, että kirjojenne suomenkielisiä laitoksia kyllä löytää tätä nykyä, jos ketä kiinnostaa. Niitä on sähkökirjoina ja mitä sellaiset kirjat ovat, sen selittäminen on tässä yhteydessä liian monimutkaista.

Toivotan teille, kunnioitettu herra, ikuisuutta samassa muistittomuuden ja tuonpuoleisuuden tilassa, jota osoititte jo maan päälle eläessänne, kuten kirjoituksistannekin käy ilmi. – Ja niitä Viipurinlahden kartanoita ei muuten ole enää olemassa eikä moni niitä kaipaa.

 

Vanhan kansan 36 Ji

Liikkeenjohdon ja median ongelmat ovat mielessä. Otin esiin ratkaisumalleja, jotka jaan lukijan kanssa. Itse sanalaskut ovat yli 2 000 vuotta vanhoja. Niihin eri lähteissä liitetyt havaintoesimerkit selvästi nuorempia, jotkut eivät tuhattakaan vuotta.

Muuan lähde löytyy verkosta Wikipediasta hakusanalla Thirtysix stratagems. Oma lähteeni on tartarie.com, ja niitä on pari muutakin. Opiskelen mikä on loppusointu kiinalaisessa runoudessa. Se ei kirjoitettuna (pinyin) eikä kuultuna tunnu perustuvan tavujen samanmuotoisuuteen, vaan niiden melodiaan. Eräästä kirjasta löytyi nuotinnoskin.

Ja näitä sanalaskuja ja ovelia tarinoita löytyy samoista verkko-osoitteista ja kirjoistakin kuin runoja. Onhan hyvä runo aina eräänlainen sotajuoni.

Kiinalaisia klassikkoja on suomeksikin aika hyvin ja Konfutsen (Mestari Kung) lisäksi Sun Tzun ”Sodankäynnin taito” on saanut ansaittua kulttimainetta. Sekin näyttää perustuvan pitkään perinteeseen. On tapana sanoa, etteivät sotajuonet sovi vain taistelutoimintaan, vaan niillä on hyvinkin mielenkiintoista merkitystä siviilissä ja arjessa. Liiketoiminnan yhteydessä ne mainitaan usein.

Niitä on tällaisia.

Petkuta keisari purjehtimaan meren yli.

Piiritä Wei jos haluat pelasta Zhaon.

Tapa lainatulla miekalla.

Lepää odottaessasi että vihollinen väsyttää itsensä.

Ryöstä palava talo.

Pidä ääntä idässä, hyökkää länteen.

Luo tyhjästä jotain.

Korjaa näkyvästi maantietä, marssi salaa Chegangiin.

Huomaa tulipalo vastarannalla.

Piilota tikari hymyn taakse.

Uhraa luumupuu kun tavoittelet persikkaa.

Tartu tilaisuuteen ja paimenna lampaat harhaan.

Piekse nurmikkoa niin käärme säikähtää.

Lainaa ruumis kun manaat henkiä.

Houkuttele tiikeri alas vuorelta.

Kun yrität tavoittaa, päästä ensin irti.

Kun tavoittelet jadea, pudota tiili kädestäsi.

Sieppaa päällikkö, kun haluat saada ryövärijoukon kiinni.

Varasta puut kattilan alta.

Jos haluat kalan, hämmennä vettä.

Luo kuoresi kuin kultasirkka.

Saat varkaan kiinni sulkemalla oven.

Ystävysty kaukana olevan kanssa kun hyökkäät lähellä olevan kimppuun.

Korjaa katto lahoilla hirsillä.

Tavoittele silkkiäispuuta ja kiroa heinäsirkkapuu.

Teeskentele hullua kun säilytät tasapainosi.

Houkuttele vihollinen katolle ja vie sitten tikkaat pois.

Sido silkkikukkia kuolleeseen puuhun.

Vieraana ollessasi esitä isäntää.

Kauniiden naisten juoni.

Avattujen porttien juoni.

Riidan kylvämisen juoni.

Itsensä silpomisen juoni.

Keinojen yhdistämisen keino.

Ellei muu auta, vetäydy.

Itsensä silpoja oli jäänyt kiinni ja pyysi, että hänelle suotaisiin oikeus surmata itse itsensä miekalla. Ajatus kiinnosti vihollista ja siihen suostuttiin. Vanki viilsi vatsansa halki niin että suolet valuivat maahan ja kieri jokeen, ui vastarannalle ja irrotti äsken suolensa menettäneen ketun vyötäisiltään.

Avattujen porttien keinoa käytti taistelun hävinnyt sotapäällikkö, joka pakeni vihollinen kannoillaan pieneen kaupunkiin ja arvioi piiritystä aloittaneen vihollisen täysin ylivoimaiseksi. Niinpä hän kapusi vartiotorniin soittamaan, laulamaan ja lausumaan viinimalja kädessä vanhoja runoja. Kaupungin portit olivat auki ja naisia ja lapsia kuljeskeli edestakaisin jokapäiväisissä askareissa. Pari vanhaa miestä haravoi kuolleita lehtiä kaikkien näkyvissä.

Vihollinen oli varma ennenkuulumattoman ovelasta ansasta ja vetäytyi varovasti miettimään uutta tilannetta samaan aikaan kun piiritetyn päällikön miehet olivat jo hakemassa apujoukkoja, jotka ehtivät kiirehtimättä iskemään piirittäjän selkään ja ratkaisemaan taistelun.

Ja kauniiden naisten juoni puolestaan oli piirittäjän päälliköllle muka tarkoitettu mutta tämän vaimolle lähetetty miniatyyrimaalaus tarjolla muka olleesta kaunottaresta. Raivostunut vaimo pakotti välittömästi miehensä purkamaan piirityksen.