Luonnon rintaperilliset

Kuva (c) BBC

Ainakin joku odottaa raporttia istuttuani useita tunteja virallisen luonnonsuojelun edustajan kanssa. On hän ollut jo vuosia eläkkeellä, mutta valtion luonnonsuojeluvalvoja on kova juttu, ja samoin UKK-kansallispuiston johtaja.

Hyvää vappua muuten, lapset ja lapsenlapset, tädinpojat ja kylänmiehet. Terveisten lähettäminen naisihmisille olisi arroganssia.

Eilisen vieraani rouva kuuluu opettaneen paikkakunnalla ainakin kohtuullista määrää kemppisiä paikallisessa lukiossa. Aine oli tietysti biologia. Minä en sellaista ainetta lukenut koulussa ollenkaan. Vetelä valintani oli ”sielutiede”. Se taisi olla uskonnon opettajan sivukeikka.

Ilmoitan siten seuraavasta huonon ajattelun esimerkistä. Useallekin vieraalle olen viittoillut esimerkkinä Kirkkonummen kummallisesta tonttipolitiikasta Lill-Kvisin komeita peltoja. Mitä järkeä on kasvattaa rypsiä rantaradan vieressä, moottoritien näkyvissä, paikassa josta linja-autollakaan ei mene Kamppiin puolta tuntia.

Eilinen vieraani, tämäinen Borg, kertoi tuottaneensa hunajaa oikein ammattimaisesti, mutta oli tullut ”pesäautio”. Mehiläiset ovat kuulemma kovia karkaamaan, ja tuohon on syynsä. Hän sanoi maistavansa, millaista kasvillisuutta hunajamehiläisten ulottuvilla on ollut. Erinomainen meden lähden kuuluu olevan maitohorsma eli rentun ruusu. Tyypillinen on rypsi.

Ellei ole kunnon kukkia, ei ole mehiläisiä eikä saada hunajaa. Vakavampaa on, että hyönteiset ja linnut liittyvät yhteen. Kouluvuosieni huumaavimpia elämyksiä olivat aamutunnit suolla, kun olin kesätyössä istuttamassa metsää Sodankylän Moskuvaarassa.

Ainakin Einojuhani Rautavaara on kuvannut musiikilla tuota samaa (Cantus Arcticus, 1972). On siis tyyni hetki ja aika äänetöntä. Menen lyhyen matkaa jänkäsuon reunaan. Aurinko nyt on ahkerana näin juhannuksen alla. Kuin volyymi-nappia kiertämällä lintujen laulu alkaa ja kiihtyy sananmukaisesti korvia kihelmöiväksi.

Olen aina ollut arka kuovin vaikerrukselle, ja täällä kotosalla pitävät juhlia jo nyt mustarastas, laulurastas ja satakieli. Mutta tuo varhaiskesän arktinen ääni – sitä ei voi verrata mihinkään.

Metsän peitossa työskennellessäni tein edelleen voimassa olevan ennätykseni, yhdeksänkymmentäyksi hyttystä yhdellä kämmeneniskulla housunpolveen.

Nämä asiat liittyvät toisiinsa. Suo elättää hyttysiä. Linnut syövät hyönteisiä.

Haluatteko sanoa tähän, että ette syö lintuja, ehkä ette lihaa lainkaan? Sanokaa vain. Biotoopin käsitteeseen kuuluvat tietynlaisessa ympäristössä menestyvät kasvit ja eliöt yleisesti. Hyönteisten osuus on keskeinen. Tari Haahtela, allergialääkäri ja perhostutkija väittää, että esimerkiksi Suomessa aivan dramaattisesti muuttuneet päiväperhosten kannat ovat herkkä ja nopea biotyyppien mittari. Jonkin – sanokaamme -  harvinaistuvan kedon tilan näkee sen perhosista.

Maasto ja maisema on aivan täynnä hyvin pienikokoista elämää. Sienten ja levien rooli saattaa olla ratkaiseva. Sientä ei pidä tässä yhteydessä ajatella kärpässieninä tai haperoina. Valtavasti suurin osa sienistä ei edes erotu paljain silmin. Ne pitävät hengissä muun muassa metsää, koska ne ovat myös puiden aineenvaihdunnan osa.

Voi olla, että luonnonsuojeluväki on aivan oikeassa yleistäessään. Voi olla että betoni on huonon rakentamisen merkki ja samalla vaaran merkki. Voi olla että betonielementtihuoneissa on elämisen ehtojen kannalta ratkaisevia eroja verrattuna vaikkapa tiilitaloihin. Tiili on tavallaan luonnontuote. Toisen maailman ”adobe” eli mutatiili, oikeastaan savitiili, on sekin pitkäikäinen esimerkki hyvästä rakennusmateriaalista.

Joskus epäilen, että nyt raivoavat talojen home- ja kosteusongelmat eivät johdu pelkästään rakentajien velttoudesta ja ajattelemattomista materiaalin valinnoista. Esimerkiksi suomalaiset ovat eläneet homeiden ja kosteuden keskellä kautta aikojen tässä homeisessa ja kosteassa maassa. Homeita on luonnossa kaikkialla, missä on kuollutta eloperäistä ainetta, eli käytännössä kaikkialla. Homeet ovat mikrobeja, ehkä. Niitä on vaikka minkälaisia.

Se tiedetään, että ihmisiin home- ja kosteusvauriot vaikuttavat kovin eri tavoin, ja samaan ihmiseen eri aikoina. Myös sen tiedämme, että urbaanit allergiat ovat ihan erilaisia kuin entiset. Onko taustalla keskeisesti myös biotyypin väkivaltainen muuttaminen? Naturam expelles furca, tamen usque recurret (Horatius, Epist. I, 10, 24) Karkotat luonnon hangolla, ja silti se palaa.

Metsä liikkuu

Miten tietämätön ja tyhmä sitä oikein voi olla? Vastauksen tähän olen omalta kohdaltani saanut takavuosina – sillä ei kuulkaan ole mitään rajaa.

Toisen ihmisen ansiosta sain vihiä Pekka Borgin kirjasta ”Koilliskaira. Erämaan ääni. Vapauden kaipuu” (2013). Kauhistuneena katselin kirjastosta muitakin eläkkeellä olevan valtion luonnonsuojelunvalvojan kirjoja, kuten ”Monimuotoisuuden aika. Luonnonnähtävyyksistä Naturaan”. Tietoja ja vakuuttavia perusteluja alkoi löytyä moniin sellaisiinkin kysymyksiin, joita olen tässä blogissakin varovasti sivunnut.

Häpeän huippu oli tieto, että Borg on hänkin asunut Kirkkonummella niin ikään 40 vuotta. Tuo Koilliskaira tarkoittaa Saariselkää. Kuten tunnettua, olen puuhannut kovastikin isävainajani aineiston parissa ja alkanut siinä ihmetellä, miksi Lappi-aineisto on niin kirjavaa ja esimerkiksi antologioita ajatellen vanhentuneen vajavaista.

Yksi vastaus siis löytyi jo. Oma tietämättömyyteni. Tuo ”Koillismaa” on sekin kokoomateos, uusista artikkeleista koottu.

Soitin sitten Borgille. Tapaamme tänään. Yritän olla ihmisiksi. Tällä kirjoituksella haluan selvittää, miksi ihailen luontomiehiä ja –naisia tolkuttomasti. En ole omaksunut niin sanottuja vihreitä arvoja, vaikka olen monesta samaa mieltä. Yritän olla omaksumatta mitään arvoja. En halua pukeutua maastopukuun enkä käyttää papin lipereitä. Kapellimestarin puikko on minulle mieskohtaisesti vieras kuin viulu.

Ymmärrän kauhukseni, että tämäkin on isältä peritty asenne. Kun WSOY:n Hannu Tarmio haki julkisuutta 1972 perustetulle Suomen WWF:lle eli maailman luonnonsäätiölle, meillä taisi olla jotain tekemistä teknisen eli oikeudellisen neuvonnan puolella. Isä taisi olla Pandan jäsen koko ikänsä, kuten tietysti Luonnonsuojeluliiton ja biologisten seurojen. Minut on yleensä erotettu järjestöistä, joihin olen yrittänyt mennä. Tavallisin syy on ollut jäsenmaksujen maksamatta jättäminen.

Kun lapsia oli täällä, kävimme tietysti jatkuvasti Meikolla, paitsi jos laiskotti, Syviksellä tai Hirsalan uimarannalla. Sen osasin lukea kyltistä, että Meiko on luonnonsuojelualue, ja sen näin omin silmin, että kysymyksessä on minuun muutoin hurjasti tehoava tavattoman kirkasvetinen järvi vuoressa. Ja siinä kaikki! – Nyt luen, että suojelu oli toteutettu kunnallisena ennen luonnonsuojelulain säätämistä 1912.

Oikeastaan tuo asenne on äidin isälle opettama. Ei saa olla joka paikassa suuna ja päänä. Isä oppi huonosti, minä en lainkaan. Isä luki näitä juttuja säännöllisesti. Huomasin hänen ymmärtäneen, että tällainen blogi on veruke mellastaa milloin mistäkin asiasta, lähes aina sellaisista, joista ei mitään ymmärrä. Lohdutuksen sanana itselleni pidän tietoa, että journalisti kirjoittaa vain toisten kertomaa, ja kirjallisuus on tunnettu tapa käsitellä elämättä jäänyttä elämää ja ehostaa tosiasioita perättömyyksillä.

Vastaan ennakoituun kysymykseen, miksi Kemppinen kirjoittaa puuta heinää suvustaan ja itsestään väitettyään arvioivansa Pekka Borgin kirjoja. Esittämäni perustelee, ettei minulla ole taitoja eikä tietoja arvioida näitä kirjoja. Arvioijalla pitäisi olla keinot erottaa asia kehyksistään. Kokonaisuus ratkaisee, mutta komeat raamit eivät pelasta surkeaa maalausta.

Siksi nyt sanomani on vain ”musta tuntuu”. Nähdäkseni mm. tässä mainitut kirjat olisi itse kunkin luettava heti. Epäilen että kirjallis-taiteelliset henkilöt ja toisaalta myös juristit saattavat pahimmassa tapauksessa olla yhtä huonosti selvillä asioista kuin minä. En kuitenkaan kaihda sanomasta, että olen tavannut merkittävien luontomiesten ja –naisten joukossa enemmän kuin määrälti tappelupukareita, joihin väsyy. Esimerkkejä ovat professori Linkola-vainajan aikamiespojat Pentti ja Martti. Borg ei kuulu tähän joukkoon, vaikka kirjoittaa hyvin. Hän ei ole ”tuomiopäivän pasuuna”.

Toinen hermostuttava joukko, jonka profeettoja ovat toisaalla Reino Kalliola, toisaalla eli haulikkopuolella A.E. Järvinen, ovat haaveilijat. He olivat aatteen miehiä, ja sellaiset kannattaa käytännössä kiertää. Molemmat olivat suhteessaan ympäristöön ”esteettisiä”. Se on pahasti sanottu. Pyydän anteeksi. Estetisointi on yksi huonon kirjoittamisen laji; sellaisella saa kiitettävän arvosanan ylioppilaskirjoituksissa.

En empinyt heittäytyä Borgin kirjojen kimppuun luettuani hänen mainintansa Kalliolasta, hänen selvästi ihailemastaan edeltäjästä. Borg ei häikäile mainita, että Kalliola oli luennoilla kiinnostuneempi nimenhuutojen pitämisestä kuin kuulijoista.

Kolmas syy kirjoittaa nyt on ihmetys ja harmi: miksi korkeatasoinen luontokirjallisuus ajautuu pikkufirmoille tai omakustanteiksi? Mikä tuhosi markkinat vanhojen kustantajien silmissä? Itse epäilen taittovikaa. 

Jumalan ruoska

Minä en ole mikään Jumalan ruoska. En ole kansantribuuni.

Olen katsellut aika kauhistuneena kustantajan nimiä uusista kirjoista ja olen kuullut uskomattomia tietoja käännös- ja kirjoituspalkkioita. Ne ovat niin huonoja! Jos on tarkoitus saada sekä leipää että Koskenlaskijaa leivän päälle, kirjoittaminen näyttää olevan yhä huonompi hanke. Rikastumisen vaara on ollut aina vähemmän, mutta kerran maailmassa ahkeroimalla ansaitsi jopa saman kuin tuuraamalla oppikoulun opettajaa. Tiedän; ”senttaaminen” eli rahasta kirjoittaminen oli toimeentuloni kivijalka erinäisiä vuosia.

Häpeän että asemani on nyt niin hyvä, mutta ei se häpeä kyllä mitään auta. Tämä blogi näyttää olevan yhteydessä ”valtamediaan”. Jos kirjoitan, että Johann Sebastian Bach on nähty eilen Köthenissä ja vielä aivan kännissä, kyllä tämä kulkeutuu sanomalehtien ja televisioiden tietoon. Tuota väitettä ne eivät niele. Ei ole tarkoituskaan.

Äitienpäivän jälkeen maanantaina järjestetään Kansalliskirjastossa (omaa sukua Helsingin yliopiston kirjasto) tilaisuus, kun lahjoitan sinne digitaalisen aineistoni.

Valitettavasti tämä ei ole kutsu. Samassa yhteydessä on toivon mukaan heiluteltavana blogikirjani ja kai se menee silloin kauppoihinkin. Kirjasto on remontissa. Kutsuviestejä on lähetetty kitsaasti. En halua, että lukijoitteni luut kelmenisivät kellareissa. Sokkeloita riittää kirjaston alla kalliossa. Oppaaksi sinne ja sieltä pois tarvittaisiin J.L. Borges, joka oli sokea.

Olen nirso omistakin luistani. Joskus jonkin firman tai viraston tuulikaapissa tulee tunne, että tänne jäätiin. Ei pääse ulos, ei sisään takaisin. Tunne on sielutieteellinen, digitaalifobia. Lääke – etsi taskusta metallinen avain, mikä tahansa, vaikka lapsuutesi säästöpossun avain. Sellaisia tapaa löytyä laatikoista, pohjapaperin alta. Kun pitelet sormenpäillä metallisia haittoja, tunnet suloisesti, miten pulssi rauhoittuu ja huippaus hellittää.

Ehdotuksia esimerkiksi korkeimman oikeuden uudistamiseksi en esitä, koska minulla ei ole milloinkaan ollut sellaiseen tarvittavia kykyjä.

Kirjoittamisesta ja julkaisemisesta tiedän jotain. Uudistan korkeinta oikeutta koskevan ehdotuksen.

Eilen puheena ollut tuomioistuimen presidentin möhläysten sarja, ensin erittäin arveluttava yhteydenpito eduskuntaan, sitten kiinni jääminen tällaisesta kabinettipolitikoinnista ja kolmanneksi kummallinen, katsojasta valehtelemiselta vaikuttanut esiintyminen televisiokameralle, antaa aiheen. Onko Koskelo lihana piikissämme vielä seitsemän vuotta eli 63 ikävuoteen tai siitä vielä melkein viisi vuotta, jolloin on ajolähtö, sen näyttää aika. Oman toimenpide-ehdotukseni olen esittänyt.

Korkein oikeus erikseen tai tuomioistuinlaitos yleensä tarvitsisi viimeinkin ”tiedottajan”. Englanninkielinen termi on ”spokesperson”. Viimeksi KKO:ssa käydessäni – siitä on jo aikaa – presidentillä oli sihteeri, jonka tehtävä oli mm. lähettää sähköposteja, ja esittelijöitä, jotka hoitivat esittelijän tehtäviä, kuten taustamateriaalin hankkimista.

Tuollaisen tiedottajan olisi oltava alansa ammattilainen. Journalismi, markkinaviestintä ja sähköpostin käyttö sekä etenkin some, sosiaalinen media, olisivat ehdottomia vaatimuksia. Tiedottaja ei saisi olla tuomari eikä mielellään liioin lakimies. Hänen tehtävänsä olisi tiedottaa myös KKO:n ratkaisuista tai ainakin vastata niitä koskeviin kysymyksiin. Ei-juristina hän voisi vastata kysymyksiin ratkaisujen oikeasta ymmärtämisestä, että ne ilmenevät tuosta ratkaisusta eivätkä sen tehneet tuomarit saa kajota ratkaisuun enää sen jälkeen, kun se on annettu. Ammattitaitoinen tiedottaja voisi röyhkeästi lisätä, että kysymykset ja kommentit menevät asianomaisten tietoon, ja sikäli kuin hän tiedottajana arvioi sen tarpeelliseksi, hän sitten jatkaisi juttua.

Oikeastaan tiedottajalle olisi hyvä valita saman tien seuraaja, sillä kenet tahansa tuohon tehtävään valitaan, hänet luultavasti hirtetään sille upealle mutta Dostojevski-henkiselle sisäpihalle, roskalaatikosta länteen.

Edellisen kappaleen koomiseksi tarkoitettu liioittelu heijastaa muistojani. Korkeiden tuomioistuinten jäsenet ovat päätoimisesti eri mieltä. Siitä he saavat palkkansa. Korkein oikeus ei vaihda kesärenkaita.

Myöskään oikeusneuvos eli korkeimman oikeuden jäsen ei saisi olla ”Jumalan ruoska”. Ihminen, jolla on korostunut oikeudenmukaisuuden tunto, ei sovi tuomariksi. Sellainen ihminen on omimmillaan esimerkiksi tuomitessaan hyönteisten (taistelusirkka) painiotteluja Kiinan maaseudulla. Tuomari etsii vain kaunopuheissa oikeutta. Maailmanhistorian kaikki hyökkääjät ja kaikki diktaatorit ja nyt kaikki Putinin miehet ovat aina olleet oikeuden asialla. Jotkut heistä ovat olleet tuossa tosissaan. Tuomarit etsivät mallikelpoisia eli malliksi kelpaavia ratkaisuja.

Koskelo

Yksi hyvin tärkeä asia on mainitsematta. Kaikki presidentti Koskelon kansanedustajille ja siis myös perustuslakivaliokunnan jäsenille lähettämistä sähköposteista jotain sanoneet ovat kummastelleet. Kunnioittavasti ilmoitan minäkin kummastelevani.

En halua liioitella enkä käyttää tunteeseen vetoavia sanoja. Kummasteluni tarkoittaa, että minusta presidentti Koskelon olisi heti erottava. Erottaa häntä ei voi, syistä jotka hän on omalla toiminnallaan vaarantanut.

Tämän mielipiteen tueksi ei tarvita oppia vallan kolmijaosta, jonka mukaan lainsäätäjä, lainkäyttäjä eli tuomioistuin ja toimeenpaneva valta eli esimerkiksi poliisi eivät saa mennä toistensa tonteille.

Syy on yksinkertainen. Tuomioistuimilla on tiukat rajat. Niiden on ratkaistava niille kuuluvat oikeusjutut ja ratkaisussaan perusteltava, miten tuohon ratkaisuun päädyttiin.

Tuomioistuin ei saa ilmoittaa, miten lakia on tulkittava. Sen on ilmoitettava, miten laki on tulkittava ratkaistavassa asiassa.

Tätä on eritelty ja tarkennettu jatkuvasti keskustelussa prejudikaateista eli ennakkotapauksista. Ylimpien oikeuksien ratkaisuilla on kaikkien tuomioistuinten ratkaisukäytäntöä ohjaava vaikutus. On järkevää sanoa lain soveltamisohjetta tulkinnaksi ja perustella, että juuri se on tuomioistuimen tehtävä – lain soveltaminen kuissa samankaltaisissa asioissa. Ja mitkä ovat samankaltaisia asioita? Se keskustelu ei lopu, mutta sitä on käytävä. Meritaimenen alamittaisuus ei kuitenkaan ole tulkintakysymys. Siitä on määrättävä laissa tai hätätilassa asetuksessa, mutta siis eduskunnan äänellä; asetuksia voidaan antaa vain eduskuntalain sallimissa rajoissa.

Leväperäisesti sanoen käräjä- ja hovioikeudet ovat käytännössä sidottuja korkeimman oikeuden tulkintoihin. Pakkoa ei kuitenkaan ole. Tuomarille joka ratkaisee toisin ei seuraa mitään ikävää. Tämä on osa tuomarin riippumattomuutta. Tuomarilla ei ole esimiehiä, ei omassa tuomioistuimessa eikä korkeimmassa oikeudessakaan. Tuomarin on oltava oikeamielinen. Jos hänen edustamansa mielipide on jäänyt prejudikaatissa vähemmistöön, hänen on muutettava mielipidettään ja alettava äänestä jatkossa tuon prejudikaatin mukaisesti.

Ellei prejudikaattia ole tai näytä olevan, tukea haetaan käytännössä oikeusneuvoston lausumista. Tämä on aito syy siihen, että tuomarit eivät yleensä kirjoita oikeustieteellisiä artikkeleita eivätkä oppikirjoja. Tällä hetkellä on yksi poikkeus, Haarmannin ”Immateriaalioikeus”. Sitä luetaan alioikeuksissa ”korkeimman oikeuden kantana”, ja se on ongelmallista. Kirjoittaja, joka siis oli korkeimman oikeuden jäsen, on tehnyt parhaansa tuon erehdyksen torjumiseksi.

Kun minä olen sanonut monta kertaa, että mielestäni kuvan siteeraaminen verkkokirjoitukseen on sallittua lainaukselle määrätyin yleisin ehdoin, se on minun tulkintani. Jos presidentti Koskelo sanoo tuon saman, mitä sitten tehdään, kun sama kysymys tulee vastaan ratkaistavassa jutussa? Mielestäni presidentti on jäävi eli esteellinen. Hän on jo esittänyt ”tuomion” eikä voi enää osallistua saman kysymyksen ratkaisemiseen.

Jos presidentti on lähettänyt eduskuntaan ”taustamateriaalia” Ruotsissa yleisestä ja myös suomessa kannatetusta kuvasitaatin kieltävästä kannasta, ja Norjan laista, jossa sellainen kielletään selvästi, eikö tilanne ole sama?

Tämän takia tuomarit ja asianajajat eivät vapaamuotoisessa seurustelussa puhu lakiasioista eivätkä ainakaan oikeusjutuista. Käytännössä asia on vanhastaan ratkaistu niin, että tuomarit ja asianajajat eivät istu iltaa yhdessä eivätkä seurustele keskenään.

Tuosta perinteestä etenkin Olavi Heinonen halusi poiketa tuomalla asioita yleiseen keskusteluun. Tulos oli huono. Suuri osa lakimieskuntaa käsitti esimerkiksi ”Koiviston konklaavin” tasavallan presidentin yrityksenä vaikuttaa korkeimpaan oikeuteen. Oma käsitykseni on toinen, mutta viis siitä. Näin se menee.

Vielä yksi esimerkki. Mitä ajateltaisiin, jos virassa oleva tuomari pitäisi tämän tyyppistä blogia? Minusta niin ei saisi tehdä. Jos blogi olisi hyvä, sitä luettaisiin kulloinkin haluttujen tulkintojen tukena. Silti se olisi vain yhden tuomarin viisautta. Tuollainen tuomari vaarantaisi tuomioistuimensa uskottavuuden, ja se on osa riippumattomuutta. Jos tuomari – ehkä presidentti Koskelo – ”sähköttää” eduskunnan suuntaan suosivansa tietyn tyyppistä menettelyä, hän vaarantaa uskon tuomarin puolueettomuuteen. Hänhän olisi jo valinnut puolensa!

Eikä tuomioistuimen uskottavuuden, puolueettomuuden ja riippumattomuuden vaarantanut henkilö voi istua tuomarina, ei varsinkaan presidenttinä. Näissä asioissa presidentti ei voi sortua ”inhimilliseen virheisiin”. Peruskysymyksissä kaikki virheet ovat epäinhimillisiä.

Kivistä

Veljeni Mikko oli ravistettava tyhjäksi. Jäämerentietä kiertäessämme hän oli päässyt omaan elementtiinsä. Aina kun oli pysähdytty vuonon rantaan, hän oli kuin olikin ehtinyt kerätä taskunsa täyteen harvinaisia kiviä. Ne olivat siitä harvinaisia, että niitä oli joka paikassa. Kummakseni löysin vanhempien asuntoa tyhjennettäessä yhden sellaisen ”pihvikiven”. Se oli kuin karjalanpaistista. Läskin näköinen oli kvartsia.

Isännällä pitää olla sääkivi. Vaikka heinäteko jäi meiltä Savossa ihan villiintyneitten kastikoiden ja lauhojen katkomiseen tien tapaiselta, kävi kyllä heinäkuisin tunnustelemassa kuistin edessä kallion kvartsijuovaa. Selitys on totta tai sitten ei; erilaisen lämmönjohtavuuden takia kvartsi tuntuu sekä kylmemmältä että kosteammalta kuin ympäröivä kivi, jos tulossa on matalan rintama. Ei tullut kokeilluksi, viestittääkö okluusiorintama kivelle liikkeistään. Sanan merkityksen olen unohtanut, mutta sääkartassa sellaisia esitettiin.

Vasta kaksi henkilöä on tunnistanut kärnäiitin, jota minulla on sievä kappale. Se on Lappajärven rannasta. Paikallisten ja lasten käsityksen mukaan paikalla oli ollut vielä muutamia vuosikymmeniä sitten tulivuori, ja tuo ruskea kivi, jossa on kuplan jälkiä, oli laavaa. Hakuteosten mukaan kivi on joka tapauksessa harvinainen, ja tuo nimitys on hauskan johdonmukainen samalla tavalla kuin Marjamäen Orvo aamusella korttiringistä kotiin yritellessään. Kärnänsaari on siinä järvessä. Kun minulla on se käsitys, ettemme me pohjalaissyntyiset ole järviä paljon nähneetkään, en koskaan lue Lappajärveä mukaan. Omista erikoisista syistään se on niin oudon aava ja kummallisen muotoinen, että se ei todella muistuta ainakaan Päijänteen ja Saimaan valuma-alueitten oikeita järviä.

Tyttäreni Anna osoitti hänkin tervettä mielenkiintoa kiviin. Matka oli kai se kuumassa kärvistelystä mieleen jäänyt Kreeta 70-luvulla heinäkuussa ilmastoimattomassa lomahotellissa. Tullimies ainakin halusi nähdä, mitä pikkuneidin painavassa turkoosinvärisessä veskassa oli. Siellä oli pari kiloa kiviä matkamuistoina Välimeren rannasta.

Mielestäni on oikein hyvä, että ihmisellä on omia kiviä. Kuvan hauta Pariisin Montparnassen hautausmaalta on liikuttava. Laatan alla olevan runoilijan kuuluisa runo on ”Musta kivi valkoisen päällä”. Pariisilaisilla on siis se tapa, että he harjoittavat kanssakäymistä kuolleitten kanssa suurilla hautausmaillaan, jotka ovat varsinaisen kaupungin sisällä he helposti tavoitettavia. On sopivaa tuoda hautakivelle jokin muukin tervehdys kuin kukka.

Minulla on kaksi kiveä, toinen Savossa ja toinen täällä. Mitä se merkinnee, luultavasti ei mitään, mutta molemmat ovat vaatimattomia, rinnankorkuisia siirtolohkareita ja haljenneita. Täytyy käydä takametsässä katsomassa, onko kivi kasvanut. Ja yleisesti lienee tunnettua, että vaikka elämme asunto-osakeyhtiössä, minulla on yksityiskivi ja melkein siinä kiinni henkilökohtainen kuusi.

Liikkuvaa rakkaa löytyy kaukana maantiestä Haltin suunnalta ja Paistunturista. Sellainen on huvittava kokemus muille paitsi uhrilleen. Rakka tarkoittaa vain kivikkoa. Tunturissa paha rakka voi olla niin iso, ettei sen kiertäminen tunnu viisaalta. Kivet ovat ehkä polven korkuisia ja monen muotoisia. Päälle astuessa melkein kaikki liikahtavat, pyörähtävät, nurjahtavat. Se on joillekin repun kantajille tekemätön paikka. Jotkut taas menevät yli kuin polkan tanssijat, ja vertaus onkin täsmällinen, koska vauhti, rytmi on se salaisuus. Kivi saa käännähtää. Kyllä siitä ehtii ponnistaa.

Hitaus ja määrätietoisuus on myrkkyä. Siinä ovat nilkatkin vaarassa, eikä kulku edisty.

Lehdessä paljastettiin suuri salaisuus. Koskaan en ole käsittänyt, miten kilpasuunnistajat etenevät metsässä sitä vauhtia rikkomatta paikkojaan. Haastateltu mestari kertoi, että jalkoihinsa ei saa katsoa. Tuon oppimiseen menee muutama vuosi. Sinä aikana on harjoitettava jalkojen lihakset ja kaupan päälliseksi saa reidet, jotka kelpaisivat syöksylaskijallekin.

Selitys on yksinkertainen. Lihaskunnon on oltava niin kova, että kiven tai kannon päälle tallatessa jalkaterä ei väänny eikä käänny. Sellainen ihminen pystyy, kuten tämä mestarinainen kuulemma, juoksemaan muhkuraisessa metsässä hurjaa vauhtia tehden juostessaan sanaristikkoja tai sudokuja. Sellainen kuulostaa yhtä mahdottomalta kuin yösuunnistus.

Muistan siltä eilen puhumaltani seudulta, miten osasin lentää silmät auki. Se oli jyrkkä vuori. Juoksimme painottomuuden tilassa toisten kanssa pitkin loikin jyrkkää rinnettä alas ja väistelimme lehmuksia ja kiviä. Lihaskunto, ruumiinpaino ja pituus eli painopiste olivat sen ajan kohdallaan.

Orrenmaan Markku sanoi naisesta, jolla oli niin hellä luonto, että itku tuli, jos toinen sanoi, että katto – kivi. Ehkä tuo on salattua perinnettä. Sama ajatus on Harri Tapperilla (”Tanssi puupalttoossa”). Pojalta pääsi parku siitäkin, kun toinen kivi oli pienempi kuin toinen. ”Miksi ei niiden suotu olla yhtä suuret?”

Kaksi partiopoikaa

Kaaduimme myös muutaman kerran. Tietä oli savettu ja oli siinä suolaakin. Senkin oppii niin kuin pienempänä sängystä putoamisen. Ei siinä käynyt kuinkaan. Jussi ajoi ja koska Jawassa ei ollut varsinaista matkustajan istuinta, sellainen oli rakenneltu lokasuojan päälle itse käytössä liian pehmeäksi osoittautuneesta vaahtomuovista. Hän oli saanut hiljan ajokortin ja hankkinut tuon pyörän käytettynä ja oppinut aika hyvin korjaamaan sitä. Muistaakseni puola reistaili. Minä olin luultavasti viidennellätoista. Seuraavat kesät menivät jo ruumiillisessa työssä ja matkoilla maailmalla.

Ehkä mopo – moottoripyörä ja jalkapallo toimivat juuri samalla tavalla kuin DNA:n translaatio. Sekä kemia eli koostumus että fysiikka eli rakenne ovat vaikuttamassa siihen, miten palikat loksahtavat. Itse siis olen moottoripyörä- ja jalkapalloraitis. Oikeastaan tuo ulottuu autoihinkin. Olen viime aikoinakin haastatellut itseäni ja kysynyt, millainen auto, jos siis olisi peruste sivuuttaa rahakysymykset. Vastaukseni on, että ei niin väliä, ja nykyinen on sopiva, paitsi voisi sen pestä joskus.

Mielestäni olimme Yläsellä Liesjärvellä melkein viikon. En saa mitenkään mieleeni mahdollista ohjelmaamme.  Arvaus ei ole varmaan aivan huono. Kävelimme, uimme, teimme ruokaa, joimme kahvia, pidimme sadetta, otimme aurinkoa.

Koska emme olleet kumpikaan ennen nähneet järviä, kokemus oli syvä.

Jussille partio merkitsi seuraavina vuosikymmeninä paljon. Vaeltamista erämaissa hän jatkaa edelleen, eikä edes Vongoiva ole tavoittamattomissa. Minun partioharrastukseni hiipui, kun mielenkiintoni alkoi kohdistua entistä enemmän tyttöihin. Lukion aivan mainio puoli tai kukaties aikakauden muutos hyödytti ja miellytti minua suuresti. Pojat ja tytöt olivat monipuolisesti tekemisissä ja oppivat jopa ymmärtämään toisiaan. Muistan monta, joiden kanssa kävin pitkiä ja hyviä keskusteluja. Ehkä ylioppilaaksi suoriutuminen ja muut aikuistumisen rituaalit työllistivät niin paljon, ettei parin valinta ollut vielä ajankohtainen kysymys.

Tuossa samassa paikassa olen ollut suuremmassa partiopoikien joukossa kaksi muuta kertaa kesällä ja kerran talvella. Lisäksi oli ainakin yksi käynti isän ja enon kanssa ja sitten se kerta, jolloin olin elokuulla pidempään sukulaisperheessä, joka omisti tuon vuoressa olevan lähdejärven rantaa. Se on ihan iso, hyvinkin 500 metriä kertaa sata sataviisikymmentä, ja syvä, yli 20 metriä. Kun kävin muutama vuosi sitten, järven seutu oli edelleen hämmästyttävän erämainen. Tarkoitan sillä, että ihmisenä sitä oli sivuseikka, mitä ihminen onkin.

Sitä tietämättä tai ajattelematta tavoitimme joillakin noitten vuosien partioretkillä jotain mystiikkaa. ”Ohjelmaa” emme tarvinneet lainkaan. Partioliikkeen erikoinen ajatus oli jo vaikuttanut meihin – annetaan alaikäiselle enemmän vastuuta itsestään ja toisesta kuin hän pystyy kantamaan. Useimmissa tapauksissa se toimii. Katsokaa nuotiopaikkaa – onko siistiä, onko toimittu järkevästi, onko tulipuita, onko vettä.

Vieläkin arvostan ihmistä, joka yksin ollessaan vaikkapa valmistaa itselleen ruokaa ja laittaa pöytäliinan, vaikkei kukaan olisi tulossa näkemään. Näen puukosta, onko se ymmärretty pitää terässä, ja huomaan kirveen, joka on jätetty sateeseen.

Outo logiikka – ottamalla vastuuta toisista oppii ottamaan vastuuta itsestäänkin.

Tässä on myös keskeinen osa omaa oikeusfilosofiaani. Kyllä oikeudet ovat tärkeitä, mutta niin ovat velvollisuudetkin.

Haaveilin päästä palovartijaksi johonkin tunturille ja olla sitten 30 vuorokautta aivan kahdestaan kiikarin kanssa. Siitä ei tullut totta. Sen sijaan rupesin suomentamaan runoja, kuten tätä:

… se toi mieleen miten hän oli tarvinnut

paikan, johon mennä omaan suuntaansa;

miten hän oli järjestänyt männyt,

siirtänyt kallioita, hakenut tien pilvistä,

jotta näkymä olisi se oikea

ja hän tuntemattoman täysi:

määrätty kallio ja hänen epämääräisyytensä

löytäisi lopulta maiseman…

Pomppa ja anorakki

Pomppa on lyhyempi kuin palttoo, eikä siinä ole tamppia takana. – Toivottavasti lukija on nyt ymmällä.

Isoisän pomppa, joka oli hänen väitteensä mukaan käynyt ainakin Muurmannilla,   kärventynyt reijille Itäisissä erämaissa ja kokenut kapinatalven, roikkui Evijärvellä sen kaapin naulassa, jossa oli jerrykannu, hauenkoukkulankaa ja rikkinäinen pitkäsiima. Kun hän sitten sai päähänsä kirjoittaa pääpiirteet kokemastaan paperille, lyijykynällä asiallisiin lehtiöihin, tuo päällystakki palasi. En tiedä, oliko takin katselu ja hypistely kömpelö kirjallinen keino vai elämää.

Se ei ole asiallinen kysymys. Jos itse olin Tarzan sademetsän siimeksessä, vaikka joku olisi sanonut, että hintelä pikkupoika rapaisessa jokirannassa, aikuisetkin esiintyvät oman elämänsä elokuvassa. Sana ”elokuva” on kärsinyt väärästä käytöstä. Eivät ne kuvat elä selluloidilla eivätkä ferriitillä, saati mikropiireissä. Mieli elää. Jos haluaa vaikeasti äännettävän sanan, se on kognitio, kuulkaa.

Jätkämies ei haaveillut lyyssiä enemmästä eikä saappaita parempaa. Nykykielellä lyyssi olisi ehkä sarkakankainen pusakka. ”Blus” on pusero ruotsiksi. Sanan ”blouse” alkuperä on tuntematon. Suomennoksena voisi käydä myös sana ”nuttu”. Nuttu nurin, onni oikein. Lyyssejä voi ostaa Jalavan kaupasta. Pomppa merkitsi yhteiskunnallista nousua. Molempien kanssa päähineeksi sopi reuhka.

Kovasti innostuin, kun lehdessä selvitettiin, mikä on sittenkin paras vaate reippaanlaisesti ulkoilevalle käyttäjälle: täyspuuvillainen anorakki. Oli siihen pantu kuvakin. Ja nyt minä en ole varma, laitoinko isäni oranssin anorakin roskiin vai talteen. Minulla on itselläni punaisempi.

Artikkelissa sanottiin, että Englannin ilmavoimat käyttävät lentohaalareissa edelleen tätä hyvin tiukaksi kudottua puuvillaa. Sellaisessa kestää talvellakin veden varassa hengissä sen viitisen minuuttia, jonka jälkeen apua ei enää ole. Materiaali ei ole täysin vedenpitävää, koska se hengittää. Mutta kostuessaan hiukan sisäpuolelta ja ulkoa se turpoaa ja tulee entistä tiiviimmäksi.

En täysin viihdy fleeceissä. Pitää olla villaa ja alla puuvillaa. Nyt sitten joku muukin tunnustaa, että ”tekniset kuidut” aiheuttavat joko niljakkaan tai läkähdyttävän olon.

Olisiko mahdollista, että pöljä kansa olisi pantu pukeutumaan muoviin, kun siitä voi ottaa pienemmin kuluin suuremman voiton?

On minulla käytössä erinomaisia vaatekappaleita, kuten rautakaupasta ostetut housut, joissa on kätevät riipputaskut. Merkinnän mukaan ne eivät ole luonnonkuituja nähneetkään, eikä ole liioin tarpeen. Outoa se olisikin, jos myyskenneltäisiin vaikkapa märkäpukuja, jotka olisi valmistettu neopreenin sijasta luonnonkumista. Kampe kuhunkin käyttöön.

Tiukka puuvillakangas on aiheuttanut aikojen kuluessa loputtomasti kupeiden revähdyksiä ja pienempiä vammoja. Purjeiden käsitteleminen märkinä kohtalaisessakin aallokossa ei varmaan ollut herkkua. Märssypurjeen paikkaaminen käsipelillä ei ollut helppoa.

Romanttista, että tuo lujin purjekangas (canvas), jota aikoinaan lienee kudottu myös hampusta ja pellavasta, tunnetaan teltoista ja repuista ja taiteilijan ”kankaana”.

Mielestäni anorakki ilmestyi myyntiin sotien jälkeen, ehkä 50-luvulla. Aluksi sitä ihmeteltiin – mahatasku tuntui lapselliselta ja pään yli vetäminen hankalalta. Vaate yhdistyi mielessä eskimoihin, jota kukaan ei silloin sanonut inuiteiksi.

Isän ja isoisän johdosta olen nyt alkanut käydä alustavasti läpi Lappia tai oikeastaan Pohjoista koskevaa kirjallisuutta. Lappi kumminkin oli aikoinaan sekä Suomalaisten Siperia että Klondyke. Sinne voitiin ikään kuin karkottaa. Tiedän nimeltäkin pari kihlakunnantuomaria ja maanmittaria, joilla heitti päästä niin pahasti, ettei heidän voinut antaa kulkea muiden seassa kaupungin kaduilla. Niinpä heidät nimitettiin pohjoisten virka-alueiden tehtäviin, joissa he sitten aikanaan säädetyin tavoin heittivät henkensä.

Niistä ihmisistä, jotka hakeutuivat täältä etelästä pysyvästi töihin Lapin lääniin, tunsin muutamia ensimmäisiä. Eräskin Mauno oli kotoisin Pohjanmaan rajoilta Tuurista mutta asui elämänsä päivät Rovaniemellä ja kasvatti eteviä lapsia. Oli vastaavia ollut myös ennen sotia, mutta heitä oli yleensä pidetty hiukan omituisina. Ja jo kauan sitten jotkut papit, kuten Fellman, pääsivät virkaan ihan Lappajärvelle lusittuaan Lapissa, ja kasvattivat sitten pojistaan hovioikeuden presidenttejä ja vastaavia. Jotain Laestadiusta ei olisi muualla katseltukaan kuin pohjoisessa. Tekstien ja tekstiilien välimaastosta kerron alustavasti terveisiä. Erno Paasilinnan neljä antologiaa ovat nykyiselle mielelle kovin suppeita ja aika yksipuolisia. Jostain syystä poliitikkojenkin nyt mainitsemaa ”pohjoista ulottuvuutta” ei ole varsinaisesti edes yritetty koota kirjallisuudesta.

Koko torvisoittokunta

Luultavasti operaattorit ja ehkä myös verkkokauppiaat ovat järjestäneet liiketoimintaansa lähinnä kananhoito-opasta käyttäen. Tai mahdollisesti vertaus on liian ystävällinen. Mahdollisesti siipikarjan kohtelu on parempi kuin asiakkaiden.

Käsi sydämelle: etkö koskaan tunne olevasi herkkusieni, joka saa kasvaa minkä kasvaa pimeässä, ja harvakseltaan sontaa silmille?

Tämä ei ole mitenkään uutta; kommentoin itse kirjoitustani.

Eilen erotin kummastelua aiheettomaksi arvellusta rähinästäni kunnon teleoperaattorin toiminnasta. Huomiota kiinnitettiin myös valitsemiini, loukkaaviin sananmuotoihin.

Tulkoon tunnustetuksi, että omasta mielestäni joudun taiteilemaan populismin ja markkinakritiikin välillä. Huomaattehan, ettei meidänkään kielessämme ole sanaa palveluntuottajien toiminnan arvostelulle.

Ei se vastenmielistäkään ole, mutta näin ison blogin kirjoittajana pidän asianani ärähdellä ja turvautua joskus myös provokaatioon, koska luulen, että iso yleisö joutuu jatkuvasti kohdelluksi kaltoin. Viestintäministeriö on, mutta senkin palvelujen taso olisi tutkittava. Sormituntumani on, että emme ole tässä asiassa vielä kehittyneet Neuvostoliiton tasolle. Olemme tsaarin valtakuntaa.

Olettakaapa että tällä blogilla olisi teidän, lukijoiden ansiosta merkitystä. Ympäristömme on verkko. Ja vastatkaa kysymykseen, miten luulisitte tapahtuvan sellaisessa (liioittelen) tapauksessa, että Tekniikan Maailma testaisi autoa tai Tietokone kojetta tai Kuluttaja pölynimuria, joka sitten leviäisi kesken testin. Arveletteko, että laitteen toimittanut maahantuoja antaisi jonkun päivystäjän vastata, että kai sitä on pakko Vapun jälkeen katsella, mutta mitään ei luvata.

Itse luulen, että esimerkiksi henkilöautojen testit olisivat tärkeitä. Jos myönteiseksi tulkittava testitulos on aihe maksaa Hesarin koko sivun mainos, tällaiselta vaikutelmalta ei voi välttyä.

Mitä sanoisitte, jos hotellihuoneenne ovi ei menisi lukkoon eikä ikkuna kiinni, ja respassa ojennettaisiin ruuvimeisseli? Miten toimisitte kansainvälisen pääomasijoitustoiminnan merkeissä lääkäriasemalla, jos teille annettaisiin piikki ja putki kouraan ja käskettäisiin verhon taakse ottamaan verinäytettä, kun jäljellä olevasta henkilökunnasta kukaan ei ehdi tai viitsi? Mitä minä tekisin, jos saisin terveyskeskuksessa röntgenkuvien kasetin ja kehotuksen käydä kehityttämässä nämä jossain ja tulla vasta sitten mussuttamaan?

Kun olen näitä seurannut, näen ihan selvästi tavaroiden ja palvelujen suuren eron. Nimenomaan mekaanisia laitteita on esitelty, testattu ja arvioitu kauan, ja tietoa löytyy myös verkosta kohtalaisesti. Kuluttajansuojakin tuli vuosikymmeniä sitten, ja säännöt sovellettiin juuri tavaroihin.

Palvelut – esimerkiksi autojen huolto ja korjaaminen – ovat vanhastaan jääneet vähälle. Matkapuhelinten huoltoa testataan harvoin, koska tuota toimintaa ei käytännössä juurikaan ole. Minulla on parhaat kokemukset paikkakunnan autohuollosta, jossa pelataan vanhaan tapaan nimillä ja kasvoilla eli siis luottamuksella. Ilahdun aina, kun Jaska sanoo, että käväise näyttämässä. Kun viimeksi soitin Veholle, sieltä sanottiin, että Pikahuoltoon on viikon jono, mutta Huoltoa saa odottaa kauemman ja Huolenpitosopimuksia otetaan huomioon tulevana kesänä.

Illalla menen salille. Kiitos onnen ja rouvani jumpparini on parempi kuin kukaan osaa kuvitella. Esimerkiksi silmälläpito on sekä hienotunteista että julmaa. Jään heti kiinni fuskaamisyrityksistäni. Kun katselen ympärilleni, ohjaajat eivät mielestäni viitsi mainita asiakkailleen edes selvästi vaarallisista tempuista, esimerkiksi kieltää rynnistämästä levytangon kimppuun heti, ilman lämmittelyä. Itse muuten uskon jo, että varsinkin epästandardi ihminen (suomeksi vanha) todella tarvitsee ohjeita ja ohjausta.

Kehun pidäkkeettömästi Ruoholahden Verkkokauppaa. Henkilökunta on hyvää. Joskus on tullut hiukan kokeilluksi. Kyllä nuo nuoret ihmiset oikeasti yrittävät sopeuttaa jopa puheensa asiakkaaseen. Olen esittänyt harvoin Helsingissä pistäytyvää maalais-eläkeläistä. Joskus taas olen muka ohimennen maininnut ”korkeakoulun kollegat”. Olen seurannut, miten joku myyjä varmasti vastoin ohjeita vastusteli, kun asiakas halusi ylioppilaslahjaksi näppäilykäyttöön kameran (Canon 5 D Mark III), jota saaja ei osaisi käyttää.

Mahdollisen kilpailun lisäksi julkisuus on kuitenkin asia, joka ehkä tehoaa suurempiinkin firmoihin. Jos on kanava käytettävissä, kuten minulla luullakseni on, toimin. Jaksamatta sitä toivoa odottelen että Elisa tekisi jotain. Tietenkin tunnen sieltä johtajia. En soittele heille. Todellisuudessa en ole avuton enkä neuvoton mutta luulen että moni on. Taannoin sieltä tuli tekstiviesti, jossa pyydettiin arvioimaan palvelu a) erinomainen, b) oivallinen, c) suurenmoinen. Ihan vapaasti olisi saanut valita.

Fyr Elisalle

Koulun juhlassa joku ilmoitti soittavansa ”Fyyr Eliselle” ja niiasi. Ja poikki meni, viidennen rivin alusta. Sama toistui vuodesta toiseen. Aution Risto ei viitsinyt edes osallistua. Hän soitti hyvin.

Tämä muistikuva on yksi syy, joka sai myös minut ilmoittamaan tässä jo joitakin vuosia sitten, että vastustan pakkoruotsia. Vähä ymmärrykseni sanoi ja sanoo, että tohtorin tutkintoon asti on hitusen yhdentekevää, mitä opetetaan. Se ei ole pääasia. Kysymys on kuitenkin oppimisesta. Yhtä vähän kuin voi käydä juomassa lasin vettä toisen puolesta voi oppia toisen puolesta. Mutta sen voi näyttää, missä on lasi ja missä kraana ja millainen kikka on käytettävissä, ettei juotava mene rinnuksille.

Vertaamalla tuota vastustusta lauluun ja voimisteluun aloin hitaasti ymmärtää. Se ei ihan riitä, että jokin tuntuu pakolta. Pienelle pojalle sanotaan, että otapa lakki pois päästä, kun istut syömään. On sellainen tapa. Kyllä tuossakin liikutaan heikoilla jäillä, kuten tiedämme kommandopipoihin takertuvista syytetyistä käräjäoikeuksista ja asemiehistä tie-esteillä. Halu peittää kasvot – tämä sama halu kuin islamin naisilla – vaikuttaa vahvasti, mutta halu näyttää omaa tahtoa on isompi asia.

Kokemuksesta tiedän, että kauna oman tahdon murtamisesta kestää ainakin 50 vuotta. Ja lähes koko Suomen kansa on joutunut koulussa laulamaan, vaikka toiset nauravat. Vain huikea humala saa hetkeksi unohtamaan tuon pakkolaulun. Humalaisen loilotuksessa on ihmisen ääni, vox humana.

Ajattelin lähettää Elisalle nimettömän uhkauskirjeen, mutta he ovat järjestäneet asiansa. Ei heillä ole postiosoitetta eikä sähköpostia, ja puhelimeen he eivät vähällä vastaa.

Kiirastorstaina joku ystävällinen ja pätevä ihminen arveli, että turha minun on panna sisään vikailmoitusta, koska mekaanikot kuitenkin tulevat töihin vasta tiistaina, ja pingaus osoitti, että mykkänä ne linjat ovat.

Tässä ja nyt mietin, kuinka minun kävisi, ellen olisi Etuoikeutettu ihminen. Sosialismi on iloinen asia, kuten ennen oli tapana sanoa. Aina voi olla enemmän sosialisti kuin muut, ja edellyttää sen mukaista kohtelua. Siihen aikaan ihmisarvoa myytiin kioskilla. Yksi tuote oli puolueen jäsenyys. Toinen keino oli juoru, että asianomaisella on hieno auto. Kolmas keino oli soinnahtava työnimike tai titteli, jollaisia jaeltiin aitojen etujen sijasta. Neljäs – oma valintani – oli herraskainen puhetapa. Joku sanoikin minulle Linnan Pohjantähden noustua puheenaiheeksi, että tuo Jukka on kuin Räätäli Halme. Se tarkoitti, että puhuu niin hienoja, ettei itsekään ymmärrä. Luultavasti se tarkoitti myös, että tuollaiset saisi viedä pellon reunaan ja ampua.

Seitsenvuotias ymmärtää jo opettajan piiloviestin. Sinun täytyisi olla jotain sellaista, mitä et ole, koska tuollaisena et kelpaa. Sinun olisi osattava lukea, laskea ja laulaa, mutta ethän sinä osaa. Aikanaan sitten myös voimistelun opettaja osoitti erittäin uskottavasti, ettei voimistelu ole hauskaa eikä urheilu liioin. Se on velvollisuuksien täyttämistä, ja ellei osaa hypätä jonkin telineen yli, sitä on huono ja epäonnistunut ihminen.

Kyllä viesti menee perille. – Missä määrin tuo kunnianarvoisa käytäntö tunnetaan tänä päivänä, siitä en mene esittämään käsityksiä.

Jussi käväisi puhelimen verkkoyhteydellä katsomassa jotain sivua ja muutti ADSL-yhteyteni jotain pakkoasetusta. Toimitus kesti kolme minuuttia. Se oli eilen. Tänään yhteys on kestänyt jopa sen, että sähkö on räpsähtänyt tätä kirjoittaessani kaksi kertaa pois päältä. Hetken nikoteltuaan modemi, reititin ja verkkolevy ryhtyvät askareisiinsa.

Ja tämä on etuoikeus. Usein sukulaispojat kai osaavat avittaa käyttöjärjestelmän kikkaillessa. Ne ovat eri miehiä, jotka oikeasti osaavat ulkoa joukon kirjainlyhenteitä ja niihin kuuluvat numeroarvot. Mieleen tulee edesmennyt enoni, joka katsoi auton moottoria ja näki että jokin pyörii tai seisoo vaikka ei olisi pitänyt. Oikeastaan hän kuuli sen äänestä.

Kysyin, opinko minä tekemään tuo saman tarvittaessa. Sukulaispoika ei edes miettinyt sanoakseen, että et opi. Eikä hän kaupitellut esimerkiksi mokkulaa, koska täällä kotona on niin huono kenttä, ettei puhelinkaan yleensä kuulu eikä siis GSM-yhteys. Hiukan erikoista, että tuollaista sanotaan liiketoiminnaksi.

Nyt on tiistai. Koska Elisan ihminen luullakseni jättää raportoimatta korkeille johtajille asiattomat kirjoitukset, sanon turvallisin mielin ja 20 vuoden kokemuksella Elisan puhelin- ja laajakaistapalveluista: haistakaa kuulkaa paska.

Kukkia en tarkoita teille. Varmaan söisitte ne.

Ovatko venäläiset ihmisiäkään?

Ovatko venäläiset ihmisiäkään?

Ihmisarvo on kaikilla, mutta se ei ole olemassa, vaan annetaan. Kultarahalla ei ole harakalle suurempaa arvoa kuin karamellipaperilla. Ihmisten laita on toinen, koska he antavat esineille arvoa mielensä ja ryhmänsä mukaan. Lapsuuteni kuvapelikorteissa ruskea, paksuhuulinen mies piteli kirkkaan taivaan alla hänelle arvokasta sateenvarjon rankaa, ja päässä oli puhki mennyt silinterihattu. J. Diamondin kirjassa on valokuva Uuden Guinean asukkaasta, joka näkee ensimmäistä kertaa muun heimoisen ihmisen. Noilla saarelaisilla, jollaisia ennen nimitettiin kätevästi alkuasukkaiksi, ei ollut koskaan ollut tietoa tai aavistusta siitä, että sumuisten vuorten takana olisi ihme ja kumma heitä itseään jossain määrin muistuttavia, kädellisiä ja jalallisia olentoja.

Miljoonassa kahvipöydässä mietitään, mitä tämä Putin aikoo. Sopivia selityksiä ei ole esitetty, ei siis liioin mediassa.

Jos tuntee jossain määrin totalitaarisia valtioita (Neuvostoliitto, Saksa, Kiina, mutta ei todellakaan Yhdysvallat) ja katselee esimerkiksi Anne Applebaumin hyvää kirjaa ”Iron Curtain. The Crushing of Eastern Europe 1944 - 1956”, 2012), myöntää kyllä, ettei nykyinen Venäjä ole sellainen. Ei se myöskään ole läheistä sukua tsaarin Venäjälle.

Ainoa näitä kolmea Venäjää selvästi yhdistävä tekijä on tuottamattomuus. Jos dollarin valmistaminen maksaa dollarin tai hinnaltaan tai arvoltaan sadan rahayksikön kojeen aikaansaaminen maksaa satakaksikymmentä, silloin eivät asiat ole kohdallaan. Tämä oli tilanne ennen maailmansotaa, stalinismin aikana ja hyvin todennäköisesti nyt.

Kun ruokaa ja suojaa ei ole, silloin tarvitaan järjestelmällistä väkivaltaa, kuten Ukrainassa 1930, tai kaiken voittavaa uhrautumisen alttiutta, kuten Leningradissa 1942. Kolmas ja suosituin vaihtoehto on johdonmukainen valehteleminen. Kyllä ihmiset uskovat aikansa, että heidän omat silmänsä valehtelevat ja kuulonsa kertoo väärin.

Varmaan tuo kolmas on Putinin keino ja hyvin todennäköisesti tietoinen keino. Se on paras selitys, kun ihmettelemme, miksi Putinin kaltainen vastuullinen poliitikko ja hänen puoltajansa, myös nämä kotimaiset, esittävät sellaisia perättömyyksiä, joista jää heti kiinni.

Tämä nuori toimittaja siinä television paremmassa Venäjä-keskustelussa (A-Talk) oli mielenkiintoinen. Hän osasi jotenkin toistaa 1970-luvun alkuvuosien stalinistien ilmekielen, vaikkei ollut edes syntynyt siihen aikaan. Se oli sekoitus kömpelöä nulikkamaisuutta ja määrätietoista röyhkeyttä; puhe on siitä miehestä, joka ehdotteli puolustusyhteistyötä Venäjän kanssa, mainitsematta kuitenkaan, ketä vastaan.

Venäläiset ovat mitä suurimmassa määrin ihmisiä, myös Putin. Viimeksi katsoin V. Sorokinin etevän kirjoituksen (NYRB). Hän on perustellusti sillä kannalla, että Neuvostoliittoa tässä rakennetaan uudelleen vain vaivaisesti kätketyn ideologian varaan.

Ajattelen toisin. Tavallaan ”Venäjä” tarkoittaa samaa kuin maailmanvallankumous tai kommunismi tai proletariaatin dikatuuri. Mutta totalitarismi puuttuu.

Yhdysvaltoja sanotaan Isoveli-valtioksi näiden järkyttävien urkintapaljastusten jälkeen. Sitä se on vain osittain. Noin laajaa urkintatietoa ei kukaan voi käsitellä eikä siis käyttää hyväkseen. Eikö DDR:n Stasille käynyt juuri näin? Vakoilutietoja ja ilmiantokortteja oli niin paljon, että koko toiminta melkein tukehtui niihin?

Putinin Venäjä poikkeaa edeltäjistään siinä, että ihmisiä ei tiettävästi ammuta. Myös sellaisen käsityksen saa, etteivät poliittiset vankeustuomiot tai karkotukset ole sittenkään kovin yleisiä.

Totalitarismi, jonka piirteistä ehkä lähemmin jatkossa, Hannah Arendtin ja muitten pohjalla, oli Italiassa syntynyt Mussolinin liike. Sielläkin turvauduttiin enimmäkseen painostamiseen ja pakottamiseen, mutta murhaamisessa ei päästy lähellekään Saksan, Neuvostoliiton, Kiinan ja Kamputsean tasoa.

Kun en parempaa keksi, väitän että totalitarismin puhetapa eli retoriikka syntyi Italiassa ja jäi historiallisista syistä enimmäkseen siihen. Muualla se antoi meille, jotka olemme omasta mielestämme demokratian kannattajia, hyvin karvaan opetuksen. Paskapuheita olisi varottava. Ei siksi, että ne loukkaavat siksi. Siksi että niillä on kaamea taipumus muuttua todeksi, teoiksi.

Pääseekö V. Putin niin pitkälle, se riippuu armeijasta, etenkin erikoisjoukoista, jotka on nytkin havaittu erittäin taitaviksi.

(Kuvassa Putinin kollegan patsas, 1991.)

Pienet vihreät miehet

Kansainväliset uutistoimistot saavat tästä täytettä. Pieni vihreä mies puhui venäläisellä korostuksella, ilmeisesti ukrainaa, koska minä en ainakaan tahtonut oikein ymmärtää. Käyttääkseni itsensä A. Kiven muodostelemaa sanaa, pöhinää riitti (Taula-Matti: ”… Tultiin siitä oikein moiselle aukolle, heiluvaan suohon, ja suksilla sujuttiin yli tuon pöhisevän haudan.”)

Kerroin hänelle ekvivalenssitulkinnan ongelmista patentin suojapiirin määrittämisessä etenkin farmakologian alan keksinnöissä vuoden 2000 lisäpöytäkirjaa sovellettaessa. Selvitykseni sai hyvä vastaanoton eli aiheutti lisää pöhinää.

En ole ihan kirkastunut, olisiko kohteliasta hävetä sukulaisiaan. Joku kirjoitti lehdessä sydämeenkäyvästi juhlapyhien lusimisesta.

Mielikuvissa vankila, jossa siis lusitaan, on kuin valkoiseksi kalkittu hauta, yksinäisyydessään kammottava. Todellisuudessa vankiloissa ahdistaa yksinäisyyden puute, melu, kettutarhauksen kaikki kärsimykset. En siis ole joutunut vankilaan, vielä. Menneinä päivinä ylläpidin erilaista opetusta virkailijoille ja kuljin niissä sen verran, että hylkäsin ajatuksen ”kokeilusta”. Olin kiinnostunut valoisan yksinäishuoneen aiheuttamista aistiharhoista. Käsitin että kokeilu ei todista mitään. Vaikka olisi sovittu mitä, sen olisi voinut aina keskeyttää huutamalla apua. Ei kukaan vankilanjohtaja pitäisi kiinni kalenterin kertomasta, kun omasta mielestään merkittävässäkin tuomarin virassa toimiva ”koehenkilö” karjuisi housunsa tahrineena eristyssellissä.

Kokeilin joskus sanoa, että olen menossa tapaamaan isääni vankilaan. Koehenkilöni olivat liian tuttuja ja hoksasivat, että isäni oli menossa tapaamaan yhtä vangittua ja minä toista, molemmat siis lakimiehinä. Toisen kerran vastasin aika tuntemattomalle kysyjälle puhelimeen, että isäni on vankilassa. Mutta todellisuudessa hän niin kuin sitten minäkin ajoimme vain poikkeuksellisesti rikosasioita, joten alkujaankin epäonnistunut ja arveluttava pilailu tyrehtyi.

Sukulaisuus kävi nuorempana pahasti hermoille. Olin yksi niistä pikkupojista, joiden on turha yrittääkään ampua ritsoilla laseja rikki. Kaikki tunsivat ja elleivät isää, isoisän, joka oli nuorempana kiivas mies.

Ne eräät, jotka ovat katsoneet asiakseen kiivailla eräistä parisuhteista – tarkoitan tietenkin samaa sukupuolta olevien – ovat sivuuttaneet suvun ja sukulaisuuden historian.

Oletko Sinä, arvostettu lukijani, sukua puolisollesi?

Kysymys on tarkoitettu viettelemään ajatukseen, että ”sukulaisuus” voisi tarkoittaa muutakin kuin biologista johtumista. Onko ottolapsi ”sukua” ottovanhemmilleen? Kysymys on tarkoitettu vihjaamaan, että myös oikeudellinen näkökohta on hyvin vahva. Adoptio oli sangen yleinen käytäntö Roomassa, etenkin ns. paremmissa piireissä, kuten hallitsijasuvuissa. Miten yleinen se on ollut kolmessa tuhannessa kulttuurissa, siitä on olemassa laajoja tutkimuksia.

Ennen myös suomalainen lakikieli käytti muun muassa todistajan valan esteinä käsiteparia ”sukulaisuus ja lankous”. Pelkään että tuo ”lankous” on kadonnut sekä puhutusta että virkakielestä. Se tarkoitti ”sukulaisuutta avioliiton kautta” eli esimerkiksi langosten suhdetta. Olen liian kiireissäni katsomaan asiaa lakikirjasta, mutta väittäisin tässä, että en kelpaisi esimerkiksi vaimoni sisaren testamentin todistajaksi. Senkin voisi tarkastaa, kelpaako rekisteröidyssä parisuhteessa olevan puolison sisar tai veli.

Pidän riittävänä lähtökohtana sitä ajatusta, että Länsimainen Kulttuuri perustuu luultua laajemmin omistusoikeuden järjestelmälle ja tuon oikeuden ylläpitämiseen. Väitetään, ettei kauppaakaan voi kunnolla käydä, ellei ole kohtuullista varmuutta siitä, kenelle maksetaan ja kuka voi antaa kuittauksen.

Suku ja sukulaisuus liittyvät lukemattomin sitein maanomistukseen tai jonkin maa-alueen hallintaan. Sellainen alue oli joskus saalispolku tai vaikkapa vesijättö, jolta saa poimia suuhunsa linnunmunia.

Olisiko tuo lyhyt aika, jota epäonnistuneesti ja perusteettomasti nimitetään ”industrialismiksi” eli noin 1840 -1990, ollut myös virheellisen ja taikauskoisuuden saastuttaman biologian aikakausi? Tarkoitan sukulaisuuden ja lankouden lisäksi kehitysoppia ja sen vastustamista sekä ennen kaikkea rotuoppeja. Tarkoitan että kun fysiikka ja kemia mainitaan nykyajan onnettomuuksien aiheuttajina, eikö kvasi-biologia olisi mainittava myös?

Musiikkia ja mämmiä

Musiikki siirtyy kulttuurissa eteenpäin, mämmi ei. Nuoremmat eivät sitä syö. Se ei kuulu tähän asiaan, että minultakin jää väliin, kun olen ruvennut niin kovasti nirsoilemaan syömisteni kanssa. Pidän kyllä. Nuoremmat eivät pidä. Sekin saattaa olla Suomeen koteloitunut keskiaikainen jäänne. Niitä on paljon. Luulemme niitä kovin suomalaisiksi, kuten saunaa, joka yleisenä arktisena oivalluksena sai suomalaisen, meille tutun ”ikiaikaisen” muotonsa 1920-luvulla paisutetun kansallistunnon yhtenä muotona.

Mutta eilen en ollut missään mallassaunassa, vaan Vihdin kirkossa. Kuten lienee käynyt ilmi, olen kuullut tämän pääsiäisen perusmusiikin ennenkin. Kuten lienee niin ikään tunnettua, arvostelijat ovat yleensä tyhmiä paskiaisia. Niin minäkin. Ensin mietin, mikä ihmeen äänentoisto täällä kirkossa on. Hetken kuluttua käsitin vastauksen: ei mitään.

Luomu- tai lähimusiikkia olen nauttinut viime vuosina vain Musiikkitalossa, tunnustan. Juhlapyhien musiikista minulla on ikäviä muistoja, jotka tavallaan vahvistuivat nytkin mielenkiinnon kohteena olevan Jeesuksen syntymäpäivillä Tuomiokirkossa (Suurkirkko) mennä jouluna. Kirkko on sisältä sekä ruma että tympeä ja soinniltaan surkea. Jopa solistien maltillinenkin kuviointi on epämiellyttävää auditiivista puuroa tai kettoa, jossa ”sattumina” palvelevat alukkeet. Kokonaissointi riippuu kohtalokkaasti kuulijan istuinpaikasta. Eikä Johanneksen kirkko ole ratkaisevasti parempi.

Olen ollut äskettäinkin Vihdin kirkossa kuuntelemassa kuoroa, mutta jollain anteeksiantamattomalla tavalla olin pyyhkinyt mielestäni, että meillä on pääkaupunkiseudulla huippuhyvä paikka ainakin kuorolle ja pienelle määrälle soittimia, toisin sanoen barokkimusiikilla. Uruissakaan ei ollut vikaa.

Väittävät että Sipoo ei liioin ole hullumpi. Espoon vanhassa kirkossa ainakin jousiyhtye ja soololaulaja panevat komeasti hyllyltä eli lehteriltä. Helsingin pitäjän kirkosta olen muistavinani mainioita urkuesityksiä. Uusista Temppeliaukio on turistinähtävyyden maineestaan huolimatta ihan kiva.

Mutta muutoin tuomio on se, ettei pääkaupunkiseudulla ole passiomusiikille riittävän isoa paikkaa. Monet lähestyvät hengellisyyttä takapuoli edellä ja tekevät siinä oikein. Enemmän kuin kolme tuntia kirkon kovalla penkillä lienee alkuaankin tarkoitettu muistutukseksi ihmisen raadollisuudesta. Minä seisoisinkin tuon ajan, hattu kourassa.

Cantores Minores on nyt Hannu Norjasen johtamana – maailmanluokkaa. Sen saa mainita yhdessä eräiden kapellimestareittemme ja muutaman orkesterin kanssa, laulajia unohtamatta. Kuoro, tässä tapauksessa tietenkin täydennettynä muun muassa rotevin bassoäänin, on maailmanluokkaa. Nykyisessä tilanteessa se ei ole vähän se.

Solistit olivat osittain hyviä, Juntunen ja Rusanen erinomaisia. Yllättäen Lohjan kaupunginorkesterin soittajat suoriutuivat hienosti. En mitenkään edellytä noin laajassa ja vaikeassa teoksessa rosottomuutta. Ajattelin vain, että tervetuloa. Uusimman tutkimuksen mukaan rytmihäiriö on lähinnä elossa olemisen merkki. Vain joissakin tapauksissa se hirttää kiinni ja voi johtaa pahoihin seurauksiin.

Tämä passio on sellainen, ettei se tartu äänitteelle. Siksi sitä ei välttämättä kannata kuunnella luonnossa, paitsi jos esitys on hyvä ja paikka erittäin hyvä. Suomessa on nykyisin edellytykset. Eilisestä alkaen minulla on uusi unelma: Matteus-Passio Kerimäen kirkossa, joka on maan paras ja soinniltaan upein paikka. Tiedän ja säälin pieniä tyttärenpoikiani – kyllä se pääsiäisaikaan on liian vaikea ylöspano, enkä halua kuunnella tuota teosta heinäkuussa, mieluummin sitten h-molli-messua. Kuuntelin siellä kerran Sibeliuksen kaikki sinfoniat, Paavo Berglundin johtamina. Jo oli!

Ajellessani kotiin keksin tälle kirjoitukselle otsikon: läpikuultava. Matteus-Passio on kuultava läpi. Siinä on niin paljon sisäistä liikettä, että vakaa kuunteleminen partituuri sylissä ilman minkäänlaisia häiriöitä ja henkilökohtaisia pyyteitä palkitsee ruhtinaallisesti. Läpikuultava musiikki.

Kehä kolmoselle kääntyessäni keksin musiikin selityksen. Se on ennen kaikkea vallankäytön väline. Pahimpia ovat kirkko-, koulu- ja työväenmusiikki. Kaikki ne vihjailevat samaa kuin arvostelu ja tällaiset blogikirjoitukset – että te toiset olette itse asiassa pölvästejä ettekä ymmärrä korkeista asiaa enempää kuin sika hopealusikasta niin että nyt turpa kiinni ettekä piere ääneen.

Olen itsekin kouluopetuksen uhri, ja on tuota kertynyt myöhemminkin. En ole opetellut kuuntelemaan ääntäni laulaessani ja päätynyt siten pilkan kohteeksi. Asiaa ei auta, että korva riittäisi kyllä. Luokkakantainen menneisyys sanoi: älä laula. Olet kolmannen luokan koululainen.

Klassinen musiikki sai torjunnat päälleen. Itse tunnen siirtyneeni pois stoalaisesta perinteestä, jonka mukaan musiikki on vain kärsittävä mielentyyneyden sinänsä virheellisen kultin mukaisesti.