WSOY

Otin tuon kuvan, kun arvelin, että joudun kirjoittamaan kustannusalan järjestelyistä jotain. Se oli vuosi sitten kesäkuussa.

Muuta väitetään, mutta ei ole samantekevää, kuka omistaa kustannusliikkeen. Kun kysymys on niin komeasta kohteesta kuin WSOY:n kauno- ja tietokirjallisuus, se ei ole lainkaan samantekevää.

Joku jo viittasi siihen, että Bonnier on ruotsalainen suuryhtiö. Se on totta, mutta viittaus tarkoitti koko konsernia. Konserni tässä on tietysti asialla, mutta kustannusliike on nimeltään Albert Bonniers Förlag. Olen käynyt monesti toimitalossa Tukholmassa osoitteessa Sveavägen 56. Otavan Heikki Reenpää kertoo muistelmistaan hauskoja ja kiinnostavia asioita Bonnierien talosta ja liikkeestä ja heidän kotielämästään 1930-luvun lopulla, jolloin hän oli siellä opettelemassa tulevaa ammattiaan.

Omistaja ei ole yhdentekevä. Kysymys on moraalista ja itsetunnosta. Jari Tervo taisi hiukan irvistellä jonkun Sanomien johtajan luonnehdinnalle WSOY:stä pikkutekijänä. Johtaja puhui tyhmiä.

Rahassa mitattuna eli liikevaihdoltaan WSOY:n yleinen kirjallisuus on pientä. Mutta tätäpä toimintaa ei rahassa mitatakaan. Otavakin pyörittää kirjallisuudella rahasummalla, joka tuo mieleen keskikokoista pienemmän konepajan jossain nelostien varrella.

Nämä yhtiöt, ja Tammi kolmantena, ovat arvostettuja ja arvovaltaisia. Kun menemme mielipiteiden puolelle, kielen viljely on Suomessa mielestäni tärkeämpää kuin maanviljely. Se on elinehto. Kieltä viljellään tehokkaimmin kirjallisuudella. Liepeillä on lehtiä ja erilaista sähköistä mediaa.

Alaa tuntemattomat luulevat, että kustantajan ”back-list” eli aikaisemmin julkaistujen kirjojen varasto on suurenkin rahan arvoinen. Ei se ole. Jos Mika Waltarin tai Väinö Linnan oikeudenomistajat päättäisivät myydä julkaisuoikeuksia eniten tarjoavalle, ei heidän kustantajansa WSOY sille mitään mahtaisi.

Tämän sanoo arkijärki, eikö vain? Tekijällä on oikeus ansaita teoksillaan. Lainsäädäntö tukee tätä pyrkimystä, mielestäni ainakin käyttömusiikissa liiankin tehokkaasti.

Olen lukenut jokseenkin tarkkaan pohjoismaisen kustannustoiminnan historian. Viimeisin oli kustantaja (kilpailija) Per I. Gedinin ”Litteraturens örtagårdsmästare” eli kirjallisuuden kryytimaan hoitaja, Karl Otto Bonnierin elämäkerta. Hänellä oli esimiehinään vaimonsa Lisen sekä hurjat tädit Ellen Kay ja Selma Lagerlöf.

Bonnier ei ole Pohjoismaiden vanhin toimiva kustannusliike, vaikka täyttää ennen pitkää 200 vuotta. Tanskan Gyldendal on toiminut 300 vuotta. Hollannissa ainakin Elsevier on vielä vanhempi.

Gutenbergin keksintöä on jatkuvasti kuvattu siksi asiaksi, jolla länsimaat nousivat vanhastaan rikkaamman ja sivistyneemmän Kiinan ohi ja ohjastivat maailmaa näihin päiviin asti. Olen samaa mieltä. Lisään vain, että myös Internet on Gutenbergin keksintö. Kirjoja oli painettu ja kuvia julkaistu iät ajat mm. kaivertamalla julkaistava aineisto puu- tai metallilaatalle tai piirtämällä se kivelle.

Keksinnän ainutlaatuisuus on sen skaalautuvuus. Sitä kiinalaiset – jotka todellisuudessa olivat keksineet kirjapainon – eivät koskaan tavoittaneet kirjaimistonsa takia. Länsi eteni opetuksen skaalautuvuuteen, joka sekin oli tuntematon asia Kiinassa ja Intiassa. Yli 150 vuotta sitten 80 prosenttia Preussin sotamiehistä osasi lukea ja kirjoittaa. Se oli maailmanennätys, jonka rikkoi Ruotsi tai Suomi – kumma ettei kukaan ole varmistanut kumpi. Veikkaisin Ruotsia, varsinkin jos siirrymme puhumaan myös naisten luku- ja kirjoitustaidosta.

Hieno, sivistynyt joukko, nämä Bonnierit. Tervetuloa tänne. - Nordsteds on muuten perinteiltään paljon tyhmempi kustannusliike, tosin vanhempi. Voitteko kuvitella – siellä oli aikakausien sitten omistajana ja johtajana – juristi! (G.B.A.Holm, joka kaappasi yhtiön julkaistavaksi mm. korkeimman oikeuden ratkaisut)

Uutinen - en nyhet

Sanoma myy WSOY:n yleisen kirjallisuuden Ruotsiin Bonnierille.

http://yle.fi/uutiset/talous_ja_politiikka/2011/04/sanoma_myy_wsoyn_ruotsiin_2550720.html

Caterina Valente

Perikuvallinen saksalainen Catrina Valente on italialainen. Hänen isänsä soitti erinomaisesti haitaria ja äiti oli klovni. Syntymäpaikka on Pariisi ja vuosi oli 1931. Hän on levyttänyt lauluja 12 kielellä ja keskittynyt erityisesti iskelmään, laulelmaan, romanssiin, chansoniin, musikaaliin, jazziin, poppiin ja bossanovaan.

En ole sattunut panemaan merkille, että kukaan olisi pitänyt tätä Valentea maininnan arvoisena viime vuosikymmeninä. En ainakaan minä. Nuorena häntä kuunneltiin koko ajan. Tsau tsau, bambina…!

Ehkä kevyen musiikin vaikutteet eivät tulleet Suomeen aina alkuperämaista. Catarina Valenten äänitteitä tuotiin jostain syystä Suomeen ensimmäisten EP-levyjen joukossa ja myytiin hyvin. Minullakin oli yksi.

Spotifyssä on nyt erittäin runsaasti esimerkkejä siitä, miten hirvittävän hyvä tämä täysammattilainen oli esittämään tangoa (esim. Jalousie, lausutaan ”jalousie”) juuri niin kuin Suomessakin yritettiin, muuta espanjankielistä (Besame mucho eli pussaa mua pirusti), italialaista, ranskalaista ja tosiaan silmää räpäyttämättä Cole Porteria (Begin the Beguine).

Ja Tulisuudelma eli El Choclo (1903), joka tarkoittaa maissintähkää. Lankunparsijaa (La Cumparsita) hänellä ei taida olla.

Meillähän oli myös Suomessa naisartisti, joka osasi laulaa nuotilleen, Laila Kinnunen. Olavi Virta on suuri kansallinen ääni. Musiikkia kuunnellen täsmällisyys ei kyllä ollut hänen päällimmäinen piirteensä. En väitä, että sillä olisi väliäkään. Kunhan sanon, että tällainen Valente tuo mieleeni – anteeksipyyntö kaikille hipiäisille – Taru Valjakan, joka hänkin tuntui osaavan laulaa mitä tahansa ja aina viimeisen päälle oikein.

Ihmettelen näissä Valenten loputtomissa levytyksissä sitäkin, että sävelmät eivät ole ylisovitettuja. Ehkä saan anteeksi, kun myönnän, että Mantovani-tyyppinen musiikki ei kerta kaikkiaan laske, tämä sata jousta ja tuhat torvea eli mahdollisesti täysin kunniallinen kappale käärittynä kultapaperiin ja kieriteltynä kiilteessä.

Iskelmiä pitäisi käsitellä yhdessä korkeimman lyriikan kanssa. Yllättävän usein läpikaupallinen koneisto tuottaa jotain sellaista, jonka kymmenet miljoonat ihmiset tuntevat omakseen. Mannerheim kuuluu tilanneen adjutantiltaan 1942 tilaisuuden kuunnella tämä tällainen ”Lili Marlen”, esittäjänä Lale Andersen. Marsalkan mielipide teoksesta ei ole tiedossa. Natsipäällystön käsityksiäkään ei ole kirjattu. Laulu ei ole sanoiltaan eikä sävyiltään oikein sisäpalveluohjesäännön mukainen, mutta rintamalinjat se ylitti.

Toivottavasti Mannerheim kärsi kuunnella myös venäläisiä sotalauluja. Suurenmoisen Dmitiri Hvorostovskyn viimeksi levyttämänä niissä on tuota samaa yleispätevyyttä, ja mukana on jopa Katjusha (jolla oli komiat keuhkot). Verkosta löytyy vaivattomasti Puna-armeijan kuoron ”Jokkantii” eli Kalinka.

Saksalainen pateettinen 30-luvun iskelmä lähes katosi sodan myötä. Bei dir es war immer so schön. Bel Ami. Tango nocturno. Von der Puszta will ich träumen… Mistä minä nämä osaan? Ja Zarah Leanderin synkänsävyiset lemmenlaulut. Ja Heinz Rühmannin kupletit – kiltin näköinen pallinaamainen mies laulamassa ”minä murskaan ylväiden naisten sydämet, kun olen niin kamalan myrskyisä ja intohimoinen“. Humpan mukana palasi jotain, ja löytyy sieltä muinaisuudesta myös Catarina Valenten selvä edeltäjä, kirkas- ja vahvaääninen Rosita Serrano.

Mahtaako näitä muistaa kukaan muu? Make Numminen on suomennellut vain saksalaisia hupsutuslauluja. Ranskalainen chanson ei puolestaan koskaan oikein rantautunut tänne, vaikka esimerkiksi Carolalla olisi ollut mainiot edellytykset. Arja Saijonmaalle suomensin niitä 70-luvulla; näytteitä löytyy Spotifystä (Bonjour, mon coeur), eivätkä ne nyt ihan kamalia ole.

Meillä oli Suomessa oma linjojen ylittäjä. ”Elämää juoksuhaudoissa” on säveleltään perivenäläinen. Säveltäjäksi mainitaan Itämeren laivaston kapellimestari, toveri Dobriansky. Sanat kirjoitti talvisodan aikana rintamalla Usko Kemppi, joka on mainittava Toivo Kärjen rinnalla ja ikivihreiden tekijänä. Tämä pikku kirjoitus liittyy osana propagandaani saksalaisen kulttuurin edistämiseksi. Siksi lopuksi on mainittava virolais-liettualaisen Miliza Korjuksen Warum, jota ilman ”Lauantain toivotut” ei täyttänyt kaikkia toiveita. Säveltäjä oli mestari, Theo Mackeben.

Syntyikö uusi suku?

En ole moneen vuoteen mennyt mihinkään, vaikka on kuinka käsketty. Harjoittamani omaishoitajan ammatti on yksi syy; ellen olisi lähtenyt Lappeenrannasta, piru olisi perinyt peipposet. Pesäpallossa yritettiin ainakin ykköselle nostosta eli karkaamalla.

Nyt sitten kuitenkin ajoittain ilmenee erilaisia ammatillisia asioita. Kun sain harvinaisen tyylikkään kutsukortin, teinkin kummallisen tempun eli menin kirja- ja kulttuuriväen sekä median julkistamistilaisuuteen ja viihdyin.

Juha Vuorisen ”Juoppohullun päiväkirja”, sen jatko-osat sekä muu mittava kirjallisuus jakavat lukijat suunnilleen suhteessa 57 – 43. Niukka enemmistö nauttii, vähemmistö ei käsitä, missä kohtaa pitäisi nauraa ja onko erilaisilla ruokottomuuksilla jokin taiteellinen tarkoitus.

Kuulun enemmistöläisiin. Bukowskista alkaen renttukirjallisuuden ongelma on ollut sama. Asianomainen renttu (en tiedä kauanko Vuorinen on ollut mallikelpoinen kansalainen, mutta luullakseni jo aika kauan, ja tuskin sitä ennenkään aidosti mallikelvoton) suhtautuu itseensä liian juhlallisesti. Vuorinen keskittyy sopimattomaan leikinlaskuun, jonka kohteena on myös hän itse.

Sofi Oksasta ei tässä vaiheessa tarvitse enää esitellä. Hän menee vaikeisiin ja todella vaikeisiin aiheisiin pelottomasti ja tietäen, mistä kirjoittaa.

Lyhyistä kahdenkeskisistä keskustelunpätkistä sain sen kuvan, että molempien kirjoittamisen taustalla on sama ilmiö – ei voi olla kirjoittamatta. Tuolta pohjalta syntyy paljon parempaa tekstiä kuin esimerkiksi taiteellisista pyrkimyksistä.

Mielessäni käy kolmas henkilö, jota itseään en lainkaan tunne. Kirjoitin tässä blogissa aika kauan sitten, etten lainkaan käsittänyt, mitä mielenkiintoista yleisö näkee Aki Kaurismäen elokuvissa. Sitten ”Kauas pilvet karkaavat”  aukesi paukahtaen.

Onko lapsekasta sanoa, että tässä meillä on kolme tekijää, jotka toimivat oman päänsä mukaan, ja yleisö vastaa ympäri Eurooppaa, jopa maailmaa. Juha Vuorisen Juoppiksen seikkailuista vierailla kielillä minulla ei ole täsmällisempää tietoa, mutta käännöksiä on.  Kysyin, onko yhteiskunnan huipulla fänittäjiä. Kuulemma on. Aleksander Stubbin nimi mainittiin.

Nämä henkilöt ovat herättäneet pahennusta hankkimalla liikumatilaa perinteisten tuottajien ulottumattomista. Oksanen ja Vuorinen ovat nyt samassa juonessa kustantamalla kumpikin omia kirjojaan.

Olen itse nähnyt erinäisiä kymmeniä hyviä ja hienoja hankkeita, jotka ovat käytännössä ajaneet ensimmäiselle karille. Taskukirja on tuote, jonka kanssa juuri kukaan ei ole onnistunut.

Nyt on jotenkin ilmassa kysymys, syntyykö uusi suku. Kysymyksen esitti aikoinaan kirjansa nimellä Pentti Haanpää, jolla oli huomattavia vaikeuksia saada parhaita kirjojaan julkisuuteen.

Halusin Haanpään nimen tähän samaan yhteyteen, johon kuuluisi oikeastaan myös Haavikko. Kirjailijoita, jotka kirjoittavat niin kuin itse parhaaksi harkitsevat, eivät niin kuin kustantajat, arvostelijat ja professorit hyväksi näkevät.

Haanpää on Joel Lehtosen ohella se sotaa edeltänyt prosaisti, jonka teksti elää, vaikka sen kuvaama taloudellinen, poliittinen ja kulttuurinen maailma on kadonnut. Haavikko ei, toisin kuin luullaan, jatkanut modernistien perinnettä tuomalla esimerkiksi Eliotin kielimaailman Suomeen. Hän vain kirjoitti niin kuin tunsi ja löysi lukijoita. Miten tärkein hän teki, se näkyy Saarikosken ja Eeva-Liisa Mannerin runoista 1950-luvun lopulla. ”Tämä matka” ja ”Maailmasta” ovat hienoja nytkin. Joku saisi luvan kaivaa esiin Mannerin runon strontiumista eli ydinsäteilyn tuhoista ihmisessä; se on kirjoitettu noin 50 vuotta sitten.

Juha Vuorisesta tulee mieleeni Veikko Huovinen, joka on niin suosittu, että harva huomaa, miten hyvä hän oli parhaimmillaan. Epäilen että Erno Paasilinnaa harmitti. Huovisella oli taito, jota Vuorinen nyt viljelee, huvittaa raivostuttamalla. Ja niin kauan kuin Sofi herättää myös kylmää raivoa, hänen tiensä on oikea.

Vastauksia

Kolmen miljoonan lukijan raja menee rikki näinä päivinä. Site Meter ei kerro uskottavasti, kuinka moni näitä kirjoituksia lukee. Vertaamalla muihin lähteisiin voi päätellä, että paljon on.

Te lukijat seuraatte varmaan verkon tapahtumia paremmin. Olisin utelias tietämään, kirjoittaako kukaan muu näin itsepäisesti joka päivä.

Se ei ole arvo sinänsä. Nykytekniikalla voisi olla parempikin kirjoittaa esimerkiksi kerran viikossa. Siten tulisi parempaa tekstiä ja painavampaa asiaa. En vain usko, että se olisi hyvä päämäärä. Verkkoon tarvitaan keskinkertaista tekstiä ja painoltaan vaihtelevaa aineistoa.

Monet papit ja tietenkin piru lukevat Raamattua joka päivä. Opiskelijat tekevät sitä eli keskittyvät ainakin kerran päivässä. Se muuten on paras opiskeluohje paljon lukemista vaativiin aineisiin, kuten esimerkiksi juridiikkaan ja historiaan. Kannattaa pitää kiinni että lukee joka päivä tai ainakin kuutena tai vähintään viitenä päivänä viikossa annoksensa. Annoksen suuruus riippuu sitten lukijasta ja luettavasta.

Jos tämä olisi jotain muuta kuin blogi, en olisi jaksanut kirjoittaa kuutta vuotta. Kommentit ovat ainakin toinen puoli asiaa, ehkä enemmän.

Luultavasti vastaan kommentteihin suhteellisen vähän. Tuntuu hauskemmalta, kun lukijat vastaavat toisilleen ja samalla antavat vihjeitä kiinnostuksensa kohteista. Joskus tietysti syntyy kommenttikeskustelua ja harvakseltaan myös sanaharkkaa.

Olen pitänyt näkyvissä kansansivistystyön lippua. Teen niin siitä huolimatta, että usein lukijat ovat sivistävämpiä kuin minä ja asioihin paremmin perehtyneitä.

Taustalla on pieni huoli. Eilen illalla televisiossa pyöri oikein viihdyttävä elokuva Churchillista. Hiljan tehdyn tutkimuksen mukaan Isossa Britanniassa toisen asteen koulun (peruskoulun) käyneistä 19 prosenttia osaa mainita nimeltä jonkun 1900-luvulla toimineen pääministerin eli esimerkiksi Churchillin. Hieman suurempi osa tietää, elikö Hitler ennen vain jälkeen Kristuksen syntymän eli ajanlaskumme alun.

Tavallinen akateemisen loppututkinnon suorittanut ihminen, siis maisteri, insinööri tai vastaava, ei ole selvillä siitä ainoasta asiasta, jonka yliopisto saisi mielestäni opettaa nuorisolle: heidän omien tietojensa hajanaisuudesta ja sattumanvaraisuudesta. Ei historia ole välttämättä edes hyvä esimerkki, ja todellisuudessa vaikkapa lajinvalinnan eli Darwinin oivalluksen selittäminen on aika vaikeaa ja Newtonin mekaniikan selostaminen on niin vaikeaa, ettei se onnistu edes luonnontieteistä maisteriksi tai diplomi-insinööriksi valmistuneilta.

Kokeilkaapa mekaniikan kolmatta lakia. Se ei ole intuitiivisesti helppo: maa vetää pöydällä olevaa lautasta (Arabia, Pekka-sarja) puoleensa. Se on selvä. Mutta lautanen vetää maata puoleensa. Jokaisella voimalla on vastavoima. Miksi vain Modesty Blaise on hyvä tappelemaan vedessä? Koska veden kitka on vastavoima. Mestarinyrkkeilijäkään ei saisi vedetty kehuttavaa koukkua toisen uimarin turpaan, uimasiltaan.

Yleissivistystään ei pysty kehuttavasti kohentamaan lukemalla blogia. Eivät siihen oikein auta edes sanomalehdet. Saksasta on suomennettu muutama kirja ja englanniksi on pari teosta, joista vakuutan olevan hyötyä. Kuolleiden kuninkaiden tai pääministerien nimillä ei ehkä ole juuri väliä. Ammattimiehen ja lahjakkaan tutkijan tai vastaavasti ymmärtäväisen kansalaisen erottaa toisistaan kyky yhdistellä asioita.

Yritän ehkä näinä päivinä kirjoittaa esimerkin. Kadun etten opettanut tohtoreilleni enempää historiaa. Edes käytännön ongelmissa ei ole haitaksi tietää, että Manneer-Euroopan tekijänoikeus- ja patenttilakien käsikirjoissa esitettyä parempi selitys on yhden henkilön nimi: Bismarck. Hän oli se joku, joka käsitti, että on saatava lisää parempia sotamiehiä ja näille entistä pätevämmät pyssyt, ja siihen tarvitaan rahaa, ja siihen tarvitaan kauppaa ja teollisuutta. Keisarikunnan myötä syntyivät toimivat yksinoikeuslait, jotka olivat keskeinen osa taistelua Euroopan hegemoniasta. Bismarck oli lukenut lakiakin, ja hänen kavereihinsa kuului useita ajan johtavia tuomareita ja mm. v. Savigny, edelleen kuuluisa oikeudellinen ajattelija.

Taito

Kommentoijan kysymys, mikä on taiteen ja taidon raja, on tietysti maho. Ei siitä ole saatu koskaan selvää. Jo latinan kielessä ”ars” tarkoitti molempia.

Ihan riittävä vastaus olisi, että riippuu vallitsevasta mielipiteestä ja jossain määrin markkinoista. Muistan itsekin hämmästelleeni, että joku oli retuuttanut kaupunkiasuntoon maalta ruman tuolin ja kaikin puolin alkeellisen kaapin. Nykyisin ”talonpoikaiskustavilainen” kalusto maksaa vaikka mitä. Ne ovat kauniita.

Luullakseni lukija myöntää todeksi, että taitomiehen haapalankuista sommittelema savolais- tai hämäläisvene on ilo silmälle ja soutajalle. Muutama vuosikymmen sitten sellaiset poltettiin kokoissa, kun ensin alumiini ja sitten lasikuitu olivat osoittautuneet kaikin puolin paremmiksi raaka-aineiksi.

Sitra ja Tekes eivät varmaan ole sitä huomanneet, koska kukaan muukaan ei ole. Taiteen ja vaurautta tuottavan innovaatiotoiminnan yhteys on selvä. Luultavasti tukemalla taidetta voi lisätä sitä luovuutta, jota tarvitaan mutterien ja bittien maailmassa.

Suomen taiteen kultakausi ali Sibelius + Gallén-Kallela aina Leinoon asti yhdistetään tyhmissä kirjoissa sortovuosiin eli poliittiseen historiaan. Poliittinen historia ei korreloi siihen kehitykseen, joka vähentää kurjuutta ja lisää vaurautta ja hyvinvointia.

Suomessa osittain samojen perheiden vesat toteuttivat sekä taiteen, tieteen että teollisuuden nousun. Sibeliuksen veli oli ensimmäisiä asiallisesti koulutettuja lääkäreitämme ja vielä psykiatri, Lapinlahden hullujenhuoneen johtaja. Juhani Ahon veli puuhasin kasaan selluloosateollisuutta niin että Brofeldtit ja  heidän jälkeläisensä olivat vielä Kymi-Kymmene –yhtiön suuria osakkeenomistajia. J.H. Erkko tuhersi runoja ja velimies Eero perusti sanomalehden, joka ei jäänyt oloissamme vaatimattomaksi, nimittäin Helsingin Sanomat, aluksi nimellä Päivälehti.

Arkkitehtuuri on kallis harraste. Alvar Aalto osoittautui lahjakkaaksi ystävystymään teollisuuspiirien kanssa, ja eräät ihan villiintyivät (Gulllichsen).

Sama kehtiys näkyy ympäri maailman – ensin keksitään Goethe, sitten aniliinivärit. Ensin tuleva Jane Austen ja Brontën sisarukset, ja heti perässä rautatie. Jopa Neuvostoliitto tuotti viimeisen, avaruuteen kurottaneen kukoistuksensa aikana sellaisia nimiä kuin Solzhenitsyn ja Pasternak. Vastaavasti 20-luvun nousun yhteydessä kohosi runous, ja Ranskassa samoin. Englanti juhli voittoaan Espanjasta ja nousuaan suurvallaksi keksimällä Shakespearen, ja hollantilaisten Itä-Intian kauppakomppanian kukoistaessa Rembrandt ja kumppanit maalasivat hiki hatussa.

Tanska tuotti Kierkegaardin ja H.C. Andersenin aikaan useita korkeimman tason luonnontieteilijöitä, ja dynamiitille ja malmilla ja lukuisille hienilla keksinnöillä (Ericsson, AGA jne.) vaurastunut Ruotsi teki sen tempun, että näyttämöt jo vallanneen Ruotsin kuningaskunnan alamaisen H. Ibsenin rinnalle nousi Strindberg, jonka näytelmiä on siitä erin nähty koko maailman näyttämöillä.

Ilmiö on niin yleinen, että se heijastelee jopa Saksan talousihmeessä (Grass ja Böll) ja Japanissa (Tanizaki ja Kawabata sekä liuta heitäkin parempia, ei aivan yhtä kuuluisia kirjailijoita). Menestyvä suurvalta Itävalta-Unkari tuotti maailmansotaa kohti syöksyessään jugend-tyylin maalareineen ja aivan uudenlaisen musiikin (Mahler, Alban Berg) ja kirjallisuuden (Kafka, Musil).

Näin yksinkertaista se on. Taito voi lipssahtaa taiteeksi ja taide voi puhjeta yleiseksi luovuudeksi, ellei tekijöitä ajeta pokat kaulassa pellolle, maanpakoon (Picasso). Jopa elokuva eli Hollywood nousi suurteollisuuden kainalossa – puhe on ölljyteollisuudesta ja paikkakunnan kolmesta lentokonetehtaasta (Lockheed, douglas, Hughes Aircraft), ja siinä sivussa syntyi uudenlaista kirjallisuutta, kuten musta dekkari (Chandler) ja painettu elokuva (Disney, etenkin Carl Barksin Aku Ankat).

Suomi nousi ennen Nokiaa, 50-luvulta 60-luvun lopulle. Kauden kiteyttäjiä olivat sen ennakoinut Waltari, Väinö Linna ja modernistit, sekä Hannu Salama, jonka tuotannon huipun minun mielestäni katkaisi posttraumaattinen stressi 60-luvun loppuun / 70-luvun alkuun.