Seinällä

Suoraan aleneva sukupolvi vaihtoi paneelit säänpuoleisiin ulkoseiniini. Paneelikin oli pitänyt höyläyttää erikseen ja tuoda peräkärryllä kaukaa; tuoa ei enää valmisteta.

Työ oli odottamattoman hirveä, koska yllättävä helle kuumensi kuistin sietämättömäksi. Tulos on mielestäni komea. Lisäksi nurkasta entisen kylmän varaston kohdalla villat olivat kastuneet ja vaihdettiin. Se oli yksi niitä yllätyksiä, joita töissä tulee.

Jos joku haluaa ostaa hyvän talon, niin tämä ei sitten ole myytävänä. Luullakseni pohjoisella pallonpuoliskolla ei ole parempaa paikkaa kodille, ainakaan jos arvostaa puhtautta, rauhallisuutta ja hiljaisuutta mutta lisäksi antaa arvon sille, että Helsinki on julkisin ja yksityisin kulkunevoin alle puolen tunnin päässä.

Yksi ”työmiehistäni” halusi palkan kirjoina. Nypin jotain hyllystäni, mutta teimme matkan kaupunkiin, kun olin lopulta käsittänyt, että tämä lukiolainen ei ole käynyt oikeassa antikvariaatissa. Hänelle piti saada Antiikin kertojat -sarja kokonaiseksi.

Niille monille, jotka haluavat oikeita paperille painettuja kirjoja, on toistaiseksi uskomattomat markkinat. Jokseenkin uusia ja hitusen vanhempia niteitä löytyy vaikka miten, ja tyypillinen hinta on kymppi tai kaksi.

Omiin hyppysiini tarttui Tshehovin ”Kohtaus metsästysretkellä”, kun huomasin, että en tosiaankaan ole lukenut sitä. Nide on metka. Se on salapoliisiromaanien sarjassa (Sapo).

Lukiolaiselle löytyi Hessen ”Arosusi”, joka on mielestäni ainoa oikea tapa aloittaa – ei missään tapauksessa ”Lasihelmipeli”. Joycelta ”Taiteilijan omakuva” eikä ”Odysseus”.

Rupattelimme antikvaattorin kanssa. Määrätietoista nuorta väkeä kuulemma kuitenkin esiintyy. Kun innostus Borgesin löytymisestä (”Haarautuvien polkujen puutarha” sai myyjänkin kohottamaan toista kulmakarvaansa, selitin että näille pojille on aina luettu ääneen, ja perheessä luetaan.

Sitä en tiedä, mitä keinoja käyttäen lukiopojasta voisi koulia henkilön, joka ostaa Goethen runoja Mannisen kääntäminä. 

Siitä olen hiljaa mielessäni hyvilläni, että kiihkosnobismin aikakausi tuntuu välillä väistyneen. Nyt maistuu Dickens eikä siis välttämättä Henry James.

Muistan turhan hyvin ajan, jolloin nuorilla ihmisillä oli, siis suhteessa taiteeseen, kalustettuna hankittu sielu, kuten e.e. cummings ilmaisi asian.

Eräs silloinen luokkatoveri kerrtoi, miten E-P Salonen oli saanut hankituksi jostain (veikkaan Fugan myymälää) tuntemattoman G. Mahlerin sinfonian, ja sitä sitten kuunneltiin. Satun itse muistamaan, että kuultuani 1964 että on hienoa käydä konsertissa, kuulin Arne Hemmingin johtavan Yliopiston juhlasalissa samaista Mahleria, johon koukkuuntuminen ei ole hellittänyt vieläkään. Levytyksistä päätellen ei Salosellakaan. – Ja varttuneille vanha ohjeeni: todella suuret tekijät, kuten Tshehov ja Dostojevski, kannattaa lukea aina uudelleen noin kymmenen vuoden välein. Ne tekstit ovat aina muuttuneet ihan toisiksi, koska kirjallista teosta ei ole olemassa. Sellainen on aina kvanttikenttäilmiö, jossa kirjoitus ja lukija ovat aaltoja.

Jorvaksentie

Herlin ja Gahmberg tarttuivat asiaan 1929. Julkisena työnä oli päätetty toteuttaa ihan uusi maantie noin Matinkylästä noin Espoonlahden rantaan. Siitä olisi sitten halukkailla ollut pääsy Kauklahden kautta lahden pohjukan ympäri ihan Kirkkonummelle.

En ole muulloin mokomaa kuullut: herrojen kirjeen johdosta Uudenmaan läänin herra maaherra muutti välittömästi suunnitelmaa. Espoonlahden yli olikin rakennettava silta ja tietä jatkettava siitä Jorvaksen kylään, ja siellä se kohtaisi ja ylittäisi rautatien, vuonna 1903 käyttöön otetun silakkaradan Turkuun yhtyäkseen vanhaan kuninkaatiehen, tämä kaikki tietenkin julkisin varoin ja ainakin osaksi työttömiä työllistäen.

Ei tästä ole kun kuukausia, kun juttelin Herlinin ja Gahbergin kanssa Kirkkonummen kuulumisista. Mikäs meidän; olemme kaikki kolme hyvin toimeentulevaa väkeä, paitsi minä, ja tulemme siis toimeen keskenämme.

Nuo ensin mainitut olivat siis isoisiä, Harald ja Axel. Viimeksi mainitut ovat nykyisiä. Itse olen pahaksi onneksi entiseni.

Ellei tätä asioihin puuttumista olisi tehty, Länsi-Uudenmaan kehitys olisi saanut toisen suunnan eli hapantunut hitaasti omaa kataluuteensa. Nyt on käynyt niin, että erinäisistä syistä täällä on nytkin oikeaa metsää, peltoa ja niittyä. Ne joilla on siihen harrastus ja mahdollisuudet, saattavat ostellakin alueita ja sitten rauhoittaa niitä tai muuten pitää ne poissa mielettömästä käytöstä.

Kirkkonummi poikkeaa pääkaupunkiseudun perinteistä siinä, että sadan vuoden takaisissa papereissa on samat sukunimet kuin nyt. Tarkoitan että samoja nimiä on huomattava määrä. Tämä koskee myös pieneläjiä eli vähäväkisempää väestönosaa.

Jo ennen sotia ja Porkkalan vuokra-aikaa kehitys otti yllättäviä suuntia. Ensimmäisen maailmansodan aikana raivonnut keinottelutalous on päässyt unohtumaan. Maatiloja ja muita kiinteistöjä ostettiin ja myytiin vimmaisesti. Kunniallisten maanviljelysten ympärillä oli kunniattomia. Suunnitellun rakentamisen sijasta harrastettiin suunnittelematonta.

Jorvaksentielle nimensä antanut kartano jäi aikanaan Ericssonin tehdasrakennusten alle ja keskiaikaisen kylän painopiste siirtyi rautatien pohjoispuolelle. Komea rakennus oli Hangon keksistä tunnetun Elfvingin aikaansaannos. Rakennuksia on nyt Pokrovan käytössä. Elfvingiltä keksituotanto siirtyi varhain Fazerille, ja yleiskieleen vakiintui lastentarhoissa ja armeijassa suosittu ”hymyilee kuin Hangon keksi”. Tuon saman talon teelmä oli kirjailija Kyösti Wilkunan suuri murhe – hän sitä rakennutti tyyssijakseen niin kuin kirjailijat rakentavat eli huonosti ja kalliimmalla kuin ikinä saattoi kustantaa.

Etenkin Taåpani Löfvingistä tunnettua Wilkunaa enemmän minua huvittaa maitokaupassa käydessäni Framnäsissä kyyhöttäneen Aleksis Kiven kirje, jossa 23-vuotias mies, joka ei itse vielä tiedä olevansa uskomaton nero, hikoilee ylioppilastutkinnon kimpussa ja voihkii ystävälleen, miten yksitoikkoista ja surkeaa täällä on.

Onko toisilla esittää kansalliskirjailijan paperi siitä, että surkeaa on seutu?

Kunnan maanhankinta- ja kaavoituspolitiikkaa ei voi sanoa lyhytjänteiseksi. Se on umpimähkäistä. Kirkonkyläkin on Suomen kunnallishallinnon muistomerkki. Toivottavasti se julistetaan virallisestikin muistomerkiksi näyttämään, millaista on jälki, kun kunta toimii – siis sotevuosille. Ehdotetun uudistuksen jälkeen päästään sotkemaan asioita paljon suuremmassa mittakaavassa.

Vuoden 1929 maantiepäätöksen aikaan maaherrana oli Bruno Jalander. Hän sai niskoilleen muun muassa pulakauden, Lapuan liikkeen, talonpoikaismarssin ja Mäntsälän kapinan ja sen jälkeen siirron toisiin tehtäviin. Jalanderista on kirjoitettu paljonkin siksi että hänen rouvansa oli laulajatar Aino Ackté, joka kuuluu olleen kova vastus kenelle tahansa.

Suomen teollisuuden muodostuminen ja sen julkiset ja vähemmän julkiset sopimusjärjestelyt tunnetaan edelleen huonosti. Sotia edeltäneen ajan puoluerahoitusta ei tunneta ollenkaan. Oikeistoliikehdinnän rahoittajista tunnetaan muutama, mutta ei kaikkia. Noina samoina vuosina Tukholomassa kaatui hallituskin, kun kävi ilmi, että aikakauden ihannemies, ilmi tultuaan itsensä ampunut tulitikkuruhtinas Ivar Kreuger oli lahjoittanut tarmokkaasti muun muassa pääministeripuoluetta, minkä onneton ministeri yritti ensin kiistää.

On varsin loogista, että ennen sotia SOK, OTK-Elanto ja liikepankit eivät suhtautuneet eräisiin puolueisiin viileästi. Paasikivi siirtyi KOP:n johdosta suoraan Kokoomuksen johtoon ja teki hyvän työn käymällä rajan yli-isänmaallisiin liikkeisiin. Arvaan että ääriliikkeiden lopahtaminen vuosia ennen Talvisotaa olisi liittynyt rahoituksen uupumiseen. Mustat paidat ja siniset kravatit ovat kallista tavaraa, saappaista puhumattakaan.

Sotien jälkeen normaalioloissa työväenhenkiset valioyksilöt kokoontuivat täällä meillä päin Hakan huvilalla, kun taas porvarit punoivat yönmustia juoniaan tuossa Danskarbyssä. En tiedä, miten poliittinen ja taloudellinen valta merkittäisiin tätä nykyä topografikartalle.

Mutta Jorvaksentie (nykyinen Länsiväylä) on monikerroksinen maan muuttumisen muisto. Itse ajelin sitä pitkin kun viimeisiä ajoratoja vielä rakenneltiin. Se oli suuren suomalaisen asuntorakentamisen huippuaikaa – sen saman, jonka home- ja kosteusjälkiä nyt ihmettelemme.

Kivääri on kova kävellä ja kivääri on maantie on raskas kantaa.

Valmistautuminen

Tämä kirjoitus on tarkoitettu muiden ohella toimitusjohtaja Marja Aarnio-Isohannin ja ehkä Asko Schreyn sekä Kirkkonummen kunnanjohtaja Tarmo Aarnion tietoon. Parikin merkittävää taustahenkilöä, jotka ovat tekemisissä myös sijoitustoiminnan kanssa, lukee tämän joka tapauksessa.

Otsikko on lyhennys vanhan virsikirjan jaksosta ”Valmistautuminen kuolemaan”. Rippikoulua käydessä virsikirjan selaaminen oli sallittua ajankulua. Tuo väliotsikko tuntui epäasialliselta. Nyt se tuntuu hyvin asialliselta.

Oma, henkilökohtainen kuolema, on tämän hetken kulttuurin Suuri Kielletty. Sitä sivutaan korkeintaan perinteisin kaavailmaisuin, joihin ei ole tarkoituskaan vastata. Mutta on aika murtaa tämä Urho Kekkonen –syndrooma. Tarkoitan siis kulttuuripiirrettä, että vanhaksi tullut henkilö jatkaa tehtävissään pidempään kuin pystyisi ja että ympäristö pitää yllä yhteistä valhetta.

Tiedän Kirkkonummella maa-alueen, joka näyttäisi olevan erittäin sopiva laajennetun asumisen kehittämiseen. Sen myymisestä perustettavalle yhtiölle voisi keskustella.

Palvelutalot on ratkaisu, mutta aika alkeellinen ja jäykkä. Pääkaupunkiseudullakin ne ovat erittäin kalliita. Kolme tuhatta euroa kuukaudessa ei välttämättä riitä. Kotihoitoa harjoittavat kunnissa ihmiset, joiden ammattitaitoa ja osaamista ihailen kovasti. Myös tuo kotiin hoitaminen alkaa tulla liian kalliiksi, tässä tapauksessa sekä veronmaksajille että avustettaville ja välillisesti heidän omaisilleen.

Kirjoitin ”laajennettu asuminen”, koska entisessä Teknillisessä Korkeakoulussa eli nykyisessä Aalto-yliopistossa jouduin professorina silloin tällöin tekemisiin myös ”laajennetun todellisuuden” (augmented reality) kanssa. Nykyinen suomennos on ”lisätty todellisuus”, mutta sillä tarkoitetaan tavallisesti läpikatsottavaa näyttöä eli tietokonegrafiikan keinotekoisen todellisuuden ja koetun todellisuuden sekoittamista.

Tutkittava kysymys on tämä: voisiko kevyin kustannuksin pitää – kaltaiseni – vanhat ihmiset omissa kodeissaan noin 7 vuotta nykyistä kauemman. Koska oma tilastollinen kuolinaikani on juuri tuon ajan päässä. Syntymävuoteni 1944 mukaan viimeinen käyttöpäiväni on jo selvästi ohi.

Väitän että älytalot ja teknisesti tuetut ympäristöt tapaavat kaatua kalleuteen ja se taas johtuu liiasta monimutkaisuudesta. Omaa ympäristöäni selviteltyäni väitän, että toistaiseksi riittäisivät kännykät ja pari olemassa olevaa autoa ja tarvittaisiin muutama huonosti koulutettu, vähän yli 20-vuotias nuori, ihannetapauksessa pari tai rekisteröity pari, joka voisi asua täällä. Ja sitten saisi olla pieni määrä antureita ja toimilaitteita.

Viimeksi mainituista viehättävin on WC:n vesisäiliöön asennettava anturi, joka hälyttää, ellei vessaa ole vedetty vuorokauteen. Pää puhki matolla makaava osaisi arvostaa sellaista. Se käsi jossa ehkä on turvaranneke, ei kukaties ole käytettävissä.

Yksinäisyys on suuri ongelma. Hieman pienempi ongelma on oman rauhan puute. Näiden asioiden sovittaminen yhteen ei onnistu helposti. Sitä olisi tutkittava ja ajettava sisään.

Meillä oli täällä kauan sitten yhteisiä ratkaisuja, jotka onnistuivat. Paras oli kahden, ajoittain kolmen perheen yhteinen kotiapulainen. Olimme siis erittäin nuoria, alle 30:n, töissä käyviä, ja lapsia oli. Edelleen toimii yhteinen pesukone, vaikka kaikilla on tietysti myös omat, ja yhteinen sauna, jossa käyn nyt vain minä ja yksi naapuri. Rouvat valvovat vanhanaikaiseksi käynyttä lämmitystä (öljy) ja soittelevat tarvittaessa huoltomiehille. Ruohon leikkaamine ja isompi kärrääminen on juuri muuttumassa ongelmaksi. Autoja olen tuijotellut. Perusreissut ovat kilometri kauppaan ja neljä kirkolle. Taksi ei ole paras vaihtoehto.

Vihjaamani tukitoimien todellisen tarpeen kartoituksen ja mielenkiintoisen tontin lisäksi väittäisin, että minua kannattaisi kuunnella. Olen ollut nyt yli 20 vuotta ainakin viikoittain tekemisissä laitosten kanssa, syöpäosastosta terveyskeskukseen ja erilaisiin vanhankoteihin ja palvelutaloihin ja myös avustanut laajasti eräänlaisena omaishoitajana. Kun haimme paikkaa vanhemmillemme, kävimme läpi koko pääkaupunkiseudun tarjonnan. Mielestäni esimerkiksi Esperi Caren tarjonta on 70 – 77 –vuotiaita, maksukykyisiä asiakkaita ajatellen vajavainen. Ja mielestäni tällainen olisi mitä suurimmassa määrin kuntaa kiinnostava asia. Pientaloja, yhteisiä taloustiloja – ei välttämättä nykyisille vaan samaa tilannetta lähestyville. Laajennettu koti.

Metsä liikkuu

Miten tietämätön ja tyhmä sitä oikein voi olla? Vastauksen tähän olen omalta kohdaltani saanut takavuosina – sillä ei kuulkaan ole mitään rajaa.

Toisen ihmisen ansiosta sain vihiä Pekka Borgin kirjasta ”Koilliskaira. Erämaan ääni. Vapauden kaipuu” (2013). Kauhistuneena katselin kirjastosta muitakin eläkkeellä olevan valtion luonnonsuojelunvalvojan kirjoja, kuten ”Monimuotoisuuden aika. Luonnonnähtävyyksistä Naturaan”. Tietoja ja vakuuttavia perusteluja alkoi löytyä moniin sellaisiinkin kysymyksiin, joita olen tässä blogissakin varovasti sivunnut.

Häpeän huippu oli tieto, että Borg on hänkin asunut Kirkkonummella niin ikään 40 vuotta. Tuo Koilliskaira tarkoittaa Saariselkää. Kuten tunnettua, olen puuhannut kovastikin isävainajani aineiston parissa ja alkanut siinä ihmetellä, miksi Lappi-aineisto on niin kirjavaa ja esimerkiksi antologioita ajatellen vanhentuneen vajavaista.

Yksi vastaus siis löytyi jo. Oma tietämättömyyteni. Tuo ”Koillismaa” on sekin kokoomateos, uusista artikkeleista koottu.

Soitin sitten Borgille. Tapaamme tänään. Yritän olla ihmisiksi. Tällä kirjoituksella haluan selvittää, miksi ihailen luontomiehiä ja –naisia tolkuttomasti. En ole omaksunut niin sanottuja vihreitä arvoja, vaikka olen monesta samaa mieltä. Yritän olla omaksumatta mitään arvoja. En halua pukeutua maastopukuun enkä käyttää papin lipereitä. Kapellimestarin puikko on minulle mieskohtaisesti vieras kuin viulu.

Ymmärrän kauhukseni, että tämäkin on isältä peritty asenne. Kun WSOY:n Hannu Tarmio haki julkisuutta 1972 perustetulle Suomen WWF:lle eli maailman luonnonsäätiölle, meillä taisi olla jotain tekemistä teknisen eli oikeudellisen neuvonnan puolella. Isä taisi olla Pandan jäsen koko ikänsä, kuten tietysti Luonnonsuojeluliiton ja biologisten seurojen. Minut on yleensä erotettu järjestöistä, joihin olen yrittänyt mennä. Tavallisin syy on ollut jäsenmaksujen maksamatta jättäminen.

Kun lapsia oli täällä, kävimme tietysti jatkuvasti Meikolla, paitsi jos laiskotti, Syviksellä tai Hirsalan uimarannalla. Sen osasin lukea kyltistä, että Meiko on luonnonsuojelualue, ja sen näin omin silmin, että kysymyksessä on minuun muutoin hurjasti tehoava tavattoman kirkasvetinen järvi vuoressa. Ja siinä kaikki! – Nyt luen, että suojelu oli toteutettu kunnallisena ennen luonnonsuojelulain säätämistä 1912.

Oikeastaan tuo asenne on äidin isälle opettama. Ei saa olla joka paikassa suuna ja päänä. Isä oppi huonosti, minä en lainkaan. Isä luki näitä juttuja säännöllisesti. Huomasin hänen ymmärtäneen, että tällainen blogi on veruke mellastaa milloin mistäkin asiasta, lähes aina sellaisista, joista ei mitään ymmärrä. Lohdutuksen sanana itselleni pidän tietoa, että journalisti kirjoittaa vain toisten kertomaa, ja kirjallisuus on tunnettu tapa käsitellä elämättä jäänyttä elämää ja ehostaa tosiasioita perättömyyksillä.

Vastaan ennakoituun kysymykseen, miksi Kemppinen kirjoittaa puuta heinää suvustaan ja itsestään väitettyään arvioivansa Pekka Borgin kirjoja. Esittämäni perustelee, ettei minulla ole taitoja eikä tietoja arvioida näitä kirjoja. Arvioijalla pitäisi olla keinot erottaa asia kehyksistään. Kokonaisuus ratkaisee, mutta komeat raamit eivät pelasta surkeaa maalausta.

Siksi nyt sanomani on vain ”musta tuntuu”. Nähdäkseni mm. tässä mainitut kirjat olisi itse kunkin luettava heti. Epäilen että kirjallis-taiteelliset henkilöt ja toisaalta myös juristit saattavat pahimmassa tapauksessa olla yhtä huonosti selvillä asioista kuin minä. En kuitenkaan kaihda sanomasta, että olen tavannut merkittävien luontomiesten ja –naisten joukossa enemmän kuin määrälti tappelupukareita, joihin väsyy. Esimerkkejä ovat professori Linkola-vainajan aikamiespojat Pentti ja Martti. Borg ei kuulu tähän joukkoon, vaikka kirjoittaa hyvin. Hän ei ole ”tuomiopäivän pasuuna”.

Toinen hermostuttava joukko, jonka profeettoja ovat toisaalla Reino Kalliola, toisaalla eli haulikkopuolella A.E. Järvinen, ovat haaveilijat. He olivat aatteen miehiä, ja sellaiset kannattaa käytännössä kiertää. Molemmat olivat suhteessaan ympäristöön ”esteettisiä”. Se on pahasti sanottu. Pyydän anteeksi. Estetisointi on yksi huonon kirjoittamisen laji; sellaisella saa kiitettävän arvosanan ylioppilaskirjoituksissa.

En empinyt heittäytyä Borgin kirjojen kimppuun luettuani hänen mainintansa Kalliolasta, hänen selvästi ihailemastaan edeltäjästä. Borg ei häikäile mainita, että Kalliola oli luennoilla kiinnostuneempi nimenhuutojen pitämisestä kuin kuulijoista.

Kolmas syy kirjoittaa nyt on ihmetys ja harmi: miksi korkeatasoinen luontokirjallisuus ajautuu pikkufirmoille tai omakustanteiksi? Mikä tuhosi markkinat vanhojen kustantajien silmissä? Itse epäilen taittovikaa. 

Muinaisjuna

Mielenkiinto lopahti 20 minuutin kohdalla. Mies oli tehnyt saman. Ajelin silloin kerran Flanderissa ja Ranskan rajoilla mukanani sekä ennen että jälkeen Suuren Sodan julkaistuja matkaoppaita. Kävin katsomassa, mihin kohtaan Reimsin tuomiokirkkoa oli ammuttu reikiä, ja ajoin kolme kertaa Paschendaelen ohi. Paikka jossa kuoli lähes miljoona miestä, on niin vähäpätöinen kumpare, ettei sitä huomaa. Muutoin etenkin Ypres’n seudulla ristien valaminen betonista näyttää olleen kukoistava elinkeino.

Älkää lukeko ”Flanderin tietä”. Tapasin kerran Claude Simonin ohimennen. Hän oli yhtä ikävystyttävä kuin kirjansa.

Älkää te menkö. Ihmiskunnan valtavan hulluuden puuskan alku 1914 on unohdettu ulkokohtaiseksi. Sommessa tulee aika kauhea olo, kun saappaiden alla kilahtelee ja rasahtelee edelleen. Siellä kuoli päivässä enemmän brittejä ja saksalaisia kuin Vietnamissa kaikkina sen sodan vuosina amerikkalaisia. Verdun on kammottavan maun muistomerkki paikasta, jossa kammottavat typerykset ammuskelivat toisiaan yötä päivää kammottavilla tykeilä.

Tämä pintapuolisen brittiviihteen hyvin puhuva mutta pahan näköinen sankari tyytyi hyväntuulisiin aiheisiin Pariisissa ja vilkutti vuoroon nykykuvia ja sadan vuoden takaisia filmejä ja valokuvia. Yhdessä vanhassa valokuvassa vilahti Guillaume Apollinaire. Siitä ei mainittu. Ei varmaan välitetty. EVVK.

Selostaja ei siirtänyt katsettaan luotijunan ikkunaan syöksyttäessä Rivieran suuntaan, vaikka oikealla kädellä olisivat olleet vuoret, joilla runous syntyi. Sonetti ja viime kädessä sonaatti, kaksi pohjaltaan binaarista muotoa, laulu ja soitto, syntyivät siellä kohottaen hurjistuttavan huudon.

Matkailu keksittiin yhdellä rysäyksellä. Vuosisadat herrasväet olivat antaneet sanan kiertää, ja nuorukaisia oli kierrätetty eri tahoilla. Seuruematkailu – rautatie oli tietenkin avainkeksintö – synnytti opaskirjat, vihkot ja kartat, joissa selostettiin kuten tuossa televisio-ohjelmassa, mikä on näkemisen arvoista ja kaunista.

Matkailun ilman nähtävyyksiä muistan. Suhtauduin vuosikymmeniä rantalomiin leppymättömän vihamielisesti, koska en tiennyt, millaisia ne olivat. Kävin vain oikeustieteellisillä opintomatkoilla, esimerkiksi Lontoon Sohossa, jossa perehdyin siihen, mikä on oikein ja mikä väärin. Vuosi oli 1964. Kun viimeksi käyskentelin hyvin nuorena miehenä usein polkemiani alueita, siis King’s Crossille asti ja sieltä oikeaan tai vasemmalle kädelle, joku oli vaihtanut kaupungin. Ja englantilaisia sanotaan vanhoillisiksi!

Merkittävillä paikoilla asuvat eivät yleensä kiinnitä vähintäkään huomiota ympäristöönsä. Heillä riittää arjen huolissa askartelemista. Sanoin kerran ihmiselle, että hän asui Tukholman Vanhassa kaupungissa samassa talossa kuin Bellman. Hän tietenkin kysyi, kuka on Bellman.

Koska dokumenttielokuvat ovat tulleet muotiin, olen sommitellut mielessäni käsikirjoituksen. Hankkeella ei ole rahoitusta, eikä tule. Ensin näytettäisiin uusi asuntoalue Kirkkonummella. Se on varmaan kaikin puolin mukava paikka, kallis vain. Rivitalohuoneistojen katoksissa on hälyttävä määrä kiiltäviä katumaastureita ja niljakkaan oloisia ratashoitoja, joita sanotaan ammattilehdissä premium sedaneiksi.

Siitä siis kuvia. Sen verran vahva tele, että talot tuntuvat olevan todellistakin enemmän tungoksessa. Sitten maineen mukaan Kirkkonummen hienoin talo. Tuskin sitä kukaan jaksaa lavastaa. Engelin nimissä kulkeneita töitä, aika samanlainen kuin Espoonkartano. Upeasti valkoiseksi kalkittu säleaita, mielettömyyksiin asti kukoistavat hedelmäpuut. Ja sama nyt – omituisen oloinen pihrakennuksen pääty, ei muuta. Ristreäviä, väistyviä, kohtaavia, poikkeavia teitä sinne tänne, yhtenä niistä maankuulu Kehä kolmonen. Itsemurhan tehneen arvotalon nimi oli Sundsberg. Se ei kelvannut entisille omistajilleen parenteesiajan jälkeen 1956.

Kamera kulkisi pusikoissa Jorvakseen. Nykyinen tielinja, joka on kivlitetty Kuninkaantieksi, ei voi olla rautatietä vanhempi. Ei hullukaan käyttänyt erinomaista peltomaata maantiehen. Kyllä se varmasti meni niiden kahden talon pihojen kautta ja vonkasi siitä meille, ainakin näkyviin. Tuosta kaltsin yli pääsee liukkaallakin kelillä hevonen, ja siitä jatkuu selvä hotu kirkolle.

Jos olisi sellainen kamera, jolla saa kuvattua menneisyyttä, voisin valokuvat Klaus Flemingin tai Kaarle-herttuan pyyhältämässä Raaseporiin tai Helsingin kuninkaankartanon suuntaan.

Viimeinen kuva: kuolleet omenapuut. Tämän kylän elinkeino oli hedelmäpuut ja kauppapuutarhat. Jokseenkin kaikki puut paleltuivat 1939 – 1940. Sankaruutta sekään ei ollut.

Muistoja Pohjolasta

 

Tänään avattiin moottoritie Espoonlahden sillalta Kirkkonummen kirkolle. Minulla on se vahva vaikutelma, että koko moottoritie on nimeltään Länsiväylä. Itse sanon sitä Jorvaksentieksi. Turunväylää sanon Tarvontieksi.

Reitti oli oikeasti Lauttasaaresta Jorvakseen Jorvaksentie rakentamisestaan 1938, koska täällä se yhtyi Vanhaan tiehen, jonka nimeä en tiedä. Meidän kohdassa se on Masalantie.

Olen kuunnellut kertomuksia, miten vaivalloinen matka tänne oli ennen. Lasteni isoisällä oli huvila Porkkalanniemessä. Siitä on kuulemma valokuvia jossain 30-luvun Abitare-lehdessä, kun se oli Yrjö Lindegrenin etevästi suunnittelma. Vuokra-aikana bolshevikit löivät senkin klapeiksi.

Monissa muistelmissa kerrotaan, miten nykyisen Kivenlahden, Soukan tai Matinkylän seuduilla kesää viettäneet tilailivat hevosia Kauklahden tai Espoon asemille ja sitten koluutettiin oikein kunnolla.

Perheeni muutti Tapiolaan 1963 Hakalehdon taloihin, jotka yhdessä Revontulentien talojen kanssa tiettävästi pilasivat Tapiolan. Ne olivat Hakan gryndaamia ja poikkesivat täysin Asuntosäätiön (von Hertzenin) puutarhakaupungin ajatuksesta. Kieltämättä ne ovat tyypillistä lähiöiden Moskova-tyyliä edustavia betonielementtitaloja.

Matka autolla Helsinkiin kesti selvästi kauemmin kuin nyt täältä Kirkkonummelta. Lauttasaaressa oli vain vanha silta, joten ruuhka ulottui aamuin illoin Tapiolasta Erottajalle, ja eteenpäin päästiin metri kerrallaan ja sitten taas odotettiin.

Joskus oli asiaa Hangon suuntaan. Muista mielestäni selvästi, miten moottoritien rakentaminen oli jossain Martinsillan (Suomenojan liittymä) tasalla.

Ja sitten menimme ja hankkiuduimme tänne 1972-1973. Se on jännitys- murhe- ja huvinäytelmä, jota en halua edes luonnehtia julkisesti. Lopputulos on, että asumme pussin perällä ja mielestäni asuntoni on hyvin todennäköisesti pohjoisen pallonpuoliskon paras. Täällä on hiljaista, puhdasta ja rauhallista. Jos joku rapisee aamulla, se on kauris. Jos katolla kolisee, ne ovat ne oravat, jotka esittävät pitkin päivää ikkunani edessä trapetsitaidetta.

Yöllä näkyvät tähdet. Tapiolassa ja Helsingissä ei tähtiä ole. En ole ainakaan pannut koskaan merkille (paitsi Tähtitorninmäellä). Nuorempana minulla oli sukset kuistilla. Mainio latu alkoi siitä, ja lukuun ottamatta paria maantietä tästä olisi voinut hiihtää metsien kautta Poriin. Poriin ei kuitenkaan tullut asiaa. Kantarelleja ja suppiksia on sadan metrin päässä, eikä marjoissakaan ole moittimista. Harrastamme tosin haperoita kiihkeästi. Ja tatteja tietysti.

Jorvas perustuu paikannimenä henkilönnimeen Giorgios. Tämä oli muinoin Viron Paadisten luostarin aluetta, kuten Helsinkikin. Jossain henkisessä hämärätilassa kirkkonummelaiset antoivat lohkoa pitäjästään Espoo-nimisen kulmakunnan (vuonna 1458). Valitettavasti on pakko myöntää, että meidän kirkkomme on harvinaisen ruma, kun taas Espoon vanha kirkko on erikoisen kaunis. Onneksi kukaan ei löydä sitä. Se peittyy tyylikkyydestään kuuluisan kunnantalon taakse ja sijaitsee lähellä viihtyisää Espoon rautatieasemaa.

Tarvo puolestaan on se pieni saari, jota kukaan ei huomaa lähdettyään motaria Munkkivuoresta. Seuraava on niemukka, jolla Tarvaspää sijaitsee. Arvaan että taitelijakodin nimessä on otettu huomioon ”tarvas”, joka saattaa tarkoittaa härkää tai hirveä tai jotain muuta. Sana esiintyy Kalevalassa.

Tuo Masalantie on yhtä kuin Vanha kuninkaantie, joka on yhtä kuin Alinen Viipurintie. Reittiä on kuitenkin kuljettu jo pakanuuden ajalla, ja tässä lähellä kumpareilla on pronssikautisia muinaislöytöjä.

Joku tyylitaituri on kysynytkin, että kuinka sinä asut tällaisessa rääseikössä. Olen ystävällisesti mutta määrätietoisesti oikaissut, että tuollaista sanottiin meillä päin metsäksi. Jos talo myytäisiin, ilmoituksessa pitäisi sanoa ”lähiympäristö hoitamaton”. Lähimmät todella isot puut kasvata metrin tai puolentoista päässä seinistä. Näreitä ja puolukkaa kasvaa sokkeliin kiinni. Minulla on oma siirtokivilohkare. Kymmenen metrin päässä on yksityinen muurahaispesäni. Ei tarvitse mennä metsään muurahaisten luo viisastuakseen, kun on jo. Siitä en mene sanomaan mitään, onko tuo taika auttanut.

Miten lukea ja miksi

Radiossa tai unessa kohtaat sävelmän, joka värähtelee samalla ominaistaajuudella kuin sydämesi.

Jääkiekkovalmentaja puolustelee suihkuun joutunutta suojattiaan: hän pelaa suurella tunteella. Valmentaja lisää: kiekko antaa katsojalle tunne-elämyksiä.

Tuo on totta. Ottelu on kertomus. Se on näytelmä. Katsoja haluaa sankareita, ihmisiä jollaisiin olisi aina halunnut tutustua. Katsoja haluaa konnia, joiden pää joutaisi pölkylle, mutta heidät vain poistetaan näyttämöltä.

Ennen filosofit olivat tietävinään, ettei eläimillä ole tunteita. Tällaisesta havainnosta riemuitsi mm. René Descartes. Nykyisin tiedämme, että tunteet ovat ihmisyyden eläimellinen puoli, eli aitoja ja varmoja verrattuna lepattavaan ajatteluumme, jossa ainakin toistaiseksi arvelemme olevamme eläimiä edellä.

Miettiessämme miten lukea saisimme ottaa oppia eläimistä. Niitten kieli ei taida olla yhtä kehittynyt kuin meidän. Siksi ne välittävät tietoa monimutkaisistakin asioista esimerkillä, eleillä, kuvioilla. Näitä voisi sanoa muodoiksi. Mehiläinen on muodon mestari. Jo aika kauan sitten selvitettiin, miten mehiläinen ilmoittaa laumalle ruokapaikan suunnan ja sijainnin. Se tanssii.

Kirjallisuudessa on jäljellä näitä muinaisen ajan piirteitä. Vaikka sanat olisivat oikein, sanoma ei mene aina perille. Ymmärretty eli luettu kirjailija tanssii tähtien kanssa. Hän osaa askeleet ja hänellä on kyky lisätä jotain omaa, jota voitaisiin sanoa tyyliksi, vaikka se on oikeastaan muodon hallintaa.

Toisin kuin opettajat en kehota enkä houkuttele teitä lukemaan mitään tiettyä kirjaa. Verkosta löytyy vähällä vaivalla hyvinkin arvovaltaisten tahojen (esim. UNESCO) siunauksin tehtyjä listoja kirjoista, jotka muka täytyy lukea. Listat poikkeavat toisistaan ja herättävät aina riitelynhaluni. Koska en ole ikinä tullut hullua hurskaammaksi John Miltonista mutta nautin suuresti Chaucerista, edellisen mukana olo ja jälkimmäisen puuttuminen suututtaa minua.

Opettajat väittävät, että kuka tahansa osaa lukea tai ainakin oppii lukemaan. Se ei ole totta. On paljon ihmisiä, joilla on parempaakin tekemistä ja vielä enemmän sellaisia, jotka ovat kyllä jotain lueksineet mutta tunteneet tyhmistyvänsä päivä päivältä.

Paremmilla punttisaleillakin tiedetään, että liikunta on syytä aloitettaa varovasti, jottei repisi paikkojaan. Mielen liikunnasta ei ole edes oppikirjaa. Se kuulkaa on sääli. Kyllä jonkun olisi pitänyt kirjoittaa, että jos kirja tuntuu yhdentekevältä, sen lukeminen kannattaa jättää sikseen. Aikuisille ihmisille ei tarvitse sanoa erikseen, että myös uiminen tai hiihtäminen tuntuu turhalta, jos ei osaa kunnolla uida tai hiihtää. Silti yhdeksän kymmenestä kirjasta voi jättää sikseen mitään menettämättä.

Entä se yksi? Mitä järkeä on ponnistella kaatamalla silmistään sisään tekstiä, joka tuntuu hankalalta. Niin – mitä järkeä on syödä hyvää ruokaa, kun pahastakin ruuasta saa mahansa täyteen? Mitä mieltä on matkailla Mauretaniaan, kun Keravakin on kiinnostava paikkakunta.

Se väite, että taide jalostaa tai kehittää, on pitkä vale. Jos se pitäisi paikkansa, minäkin olisin kehittynyt ihminen. En ole. Nuorempana olin nälkätaiteilija. Painoin 57 kiloa ja grammoja päälle, kun tulin armeijasta. Mutta olen oppinut jotain, ja nyt minun ei ole koskaan nälkä. Pääsin varsinaisesti vauhtiin Oulun kasarmien perunakellarissa. Kun vaihtoehto oli tuhannen miehen astioiden tiskaaminen, T.S. Eliotin runot ja Schopenhauerin omituiset ajatukset voittivat, ja palan painikkeeksi oli näkkileipää, joten jouduin myöhemminkin jauhamaan, kun opiskelin itselleni ammatteja.

Yliopistoissa joutuu opettelemaan kaikenlaista turhaa. Minulle vero- ja eläkelainlainsäädäntö oli tie kaunokirjallisuuteen. Kahdeksan tai kymmenen tunnin pänttäämisen jälkeen ruokaa, pieni lenkki ja Waltari tai Hemingway tai Camus käteen. Se oli kirjaimellisesti kuin olisi noussut viemäritöistä ja päässyt kirkkaaseen, välillä kirpaisevaan veteen.

Kun tämä on Kirkkonummen kirjaston iltojen avaus, ajattelin kysyä ensimmäiseksi, mitä mieltä olette Matti Yrjänä Joensuun kirjoista. Hän asui kauan Kirkkonummella ja uusin kirja loppuu Masalan kaupan paikkeille.