Vimpain

Kauan sitten yritin toteuttaa laitetta, jollaisen huomasin nyt verkosta. Otsikko oli jotain loukkaavaa, gadgets for geeks tai sellaista.

Tuohon aikaan sukuun kuului löylynlyömä täti, jolle tuli silloin tällöin eli noin kerran viikossa pakottava tarve soittaa ja kertoa koko pitkä ja surullinen elämäntarinansa.

Arvelin että olisi helppo asentaa sisään rinnakkaiskytketty ovikello, jonka nappia voisi painaa puhelimen vierestä.

Paatuneinkaan täti ei voi, vaikka olisi miten pahasti päreitä kainalossa ja pakasta kaikki kuvakortit poissa, vastustaa hätäistä keskeytystä: "Ovikello soi! Täytyy lopettaa!"

No, täti on nyt tätien taivaassa, mahdollisesti.

Tässä näkemässäni laitteessa on avaimenperään sovitettu ääniä, joita voi sekoittaa kännykkäpuheluun.

Nappi 1: rahinaa, pätkimistä, piip-piip-piip, "numero johon soititte ei ole käytössä".

Nappi 2: saha, sirkkeli, iskuporakone. (Aina voi valitella remonttia.)

Nappi 3: poliisiauton sireeni, renkaat ulvovat, "let's see some driving license and no funny tricks..."

Kukahan kääntäisi nämä suomeksi?

Esim. nappi 4: (Luonnonääni), johon voisi huutaa lisäyksen - "Voi ei! Vauva (Herkko, tms.) oksentaa!"

Minulla oli kerran kädessäni ääniefektilevy, jossa oli muun muassa mestariteos: ensin lasien helinää, sitten tavalliset lasit ja kristallit alkavat putoilla lattialle, lopulta koko hylly kaatuu.

Alistan operaattorien harkittavaksi.

Ennen vanhaa kaikki oli niin helppoa, kun linjat saattoivat sekaantua tai keskus ehkä kuunteli.

Nykyisin puhelimessa on aika usein koulutettuja kiusankappaleita, joiden myytitykistystä ei vähällä katkaise.

Ehkä tyytyisin kentän häipymisen ääniin. Ne ovat niin tuttuja ja turvallisia, kiitos Elisan. Kotona se on jokapäiväistä, Länsiväylällä yhdessä kohdassa sääntö, ja mikä ilahduttavinta, junassa Kouvolan ja Luumäen välillä saletti.

Toisaalta näitä tilausmyyjiä ajatellen HKL voisi iskeä rahoiksi myymällä wcm- tai aac-muodossa kappaletta "spora kääntyy Roban kulmassa".

Työhön, palvelunatarjoajat! Sähköpostissa on aina käypä veruke - spämmifiltteri varmaan sieppasi viestisi. Tai "vaihdoin kovalevyä/konetta".

Tahdon voitto

Elokuva on suunnattu massoille ja siksi suurista katsojaluvuista puhutaan nikottelematta.

Elokuva on tutkielmia massoista, ja sitä ei muisteta usein. Teatteria ja romaania ei voi kuormittaa suurilla ihmismäärillä, mutta elokuvan voi.

Andrei Rublevissa on sellaisia kohtauksia. Kerran näin neuvostoliittolaisen sotaelokuvan, jossa Kurskin passaritaistelu oli keskeinen aihe. Joissakin kuvissa oli tuhansia ihmisiä ja satoja ajoneuvoja.

Kiinalainen Hero sisältää kuvia, joissa on monta tuhatta aikakauden tapaan puettua avustajaa – ne eivät ole digitaalisia vippaskonsteja, vaan väkeä on ollut todella paljon, ja suuret joukot eli massat ovat yksi elokuvan aiheista.

Jään miettimään mielipiteiden muuttamista. Joukon kuvauksista Peckipahin Hurja joukko on varmaan paras ja eniten elokuvaan myöhempään kulkuun vaikuttanut. Siinä se muistuttaa näytelmää.

Leni Riefenstahlin Tahdon voitto on huolellisesti tehty spektaakkeli, jossa Hitlerin ylimaallisuus on kuvattu kauniisti. Ensin lentokone lentää ihanissa pilvissä korkealla kaiken yläpuolella. Koneesta laskeutuu Hitler. Sen jälkeen Johtaja ajaa loputtoman kauan kaupungin katuja avoautossa, mutta kuvaus on koko ajan toteutettu niin, että auton pyöriä ei näy. Hän siis leijuu ilmassa kuin Vanhan testamentin profeetta.

Paikalla olleet, näkijät, raportoivat juuri sellaisista tuntemuksista.

Sergei Eisensteinin Lokakuu on vielä härskimpi historian väärennys kuin Panssarilaiva Potemkin. Siinä on kuvattu paljon asioita, joita ei tapahtunut.

Kauhistuttavalla tavalla se on todempi kuvaus vallankumouksesta kuin rehellisemmät elokuvat.

Siinäkin on kuvattu massojen toiminta, ja näin on tehty, vaikka massoja lienee ollut liikkeellä lokakuun vallankumouksessa marraskuussa 1917 varsin vähän.

Minun piti oikeastaan kirjoittaa parista muusta elokuvasta, etenkin Peckinpahista, mutta kirjoitinkin nyt tästä.

Eisensteinin ja Riefenstahlin käsissä elokuva on joukkotuhoase.

En keksi, mihin tämä keinovalikoima katosi toisen maailmansodan jälkeen. Mieleeni ei tule kuvauksia edes paniikista, jonka moni on kokenut todellisuudessa, eikä viattomista huveista, jotka luultavasti houkuttelevat ihmisiä urheilukilpailuihin ja ulkoilmatilaisuuksiin.

Rokkikonserttien kuvauksissakin on liikaa musiikkia ja liian vähän ihmisiä.

Outoa. Tuon massan muistin tuntee Kyrönsalmen sillalla mennessään Olavinlinnaan katsomaan tuttua oopperaa tai palatessaan sieltä.

Massamuisti

Tutkijat alkavat epäillä, että perimässä on jotain, johon vanhempien ja isovanhempien kokemukset olisivat vaikuttaneet. Se selvä tieteellinen totuus, etteivät hankitut ominaisuudet periydy, tuntuisi hiukan horjahtelevan.

Kukaties periytyvä ominaisuus voisi olla esimerkiksi ankaran nälän aiheuttama. Nälkävuosien aiheuttamat arvet näkyisivät genomissa.

Tietenkään Lysenko ei ollut oikeassa eikä Darwin väärässä, mutta on tämä hurja ajatus.

Nobel-kirjailija Elias Canetti tunsi Wienissä lapsena ja nuorukaisena asuneena Freudin ja kertoo muistelmissaan, miten hän istui erään pöydän ääressä eräässä kylässä ja jäljitti huolellisesti Freudin virhettä. Tämä oli käyttänyt aikansa ja ylpeän elämänsä yksilöiden eli yksittäisten ihmisten kanssa, ja nuori Canetti otaksui, että ihmisjoukko eli massa olisi omalakinen ilmiö, jolla on oma viettinsä.

Lisäisin siihen muistin, massamuistin.

Canetti sanoo kokeneensa Frankfurtin nälkämellakoissa suuren inflaation aikana 20-luvun alussa, miten massa vetää, kiskoo ja maanittelee ja lupaa vapautta vastuusta eli vapautta vapaudesta.

Hän julkaisi kirjansa massojen psykodynamiikasta 35 vuotta myöhemmin (Masse und Macht, 1960). Kirjasta on oltu enimmäkseen hiljaa. Se saattaa tarkoittaa, että se on tärkeä kirja ja että kirjoittaja oli oikeassa mutta edellä aikaansa.

Viime vuosisadan historia on niin täynnä tapahtumia, jotka tuovat mieleen myyttisen sopulilauman, joka juoksee jyrkänteeltä mereen.

Jospa Suomen punakapina oli niin raju ja väkivaltainen tapahtumasarja siksi, että meillä oli niin vähän kokemuksia massan liikehtimisestä – oikeastaan vain yksi, suurlakki 1905.

Joku lehti-ihminen kysyi minulta, mikä on Simpsonien suurin ero suomalaisiin. Sanoin että Simpsoneissa usein esiintyvä Mob Rule, se sama, joka tekee verkkokaupan ja siis yritystoiminnan Suomessa niin vaikeaksi. Amerikkalaiset ovat myös todellisuudessa vähän väliä lynkkaamassa jotakuta, soihdut ja seipäät kädessä.

Canetti kuunteli nuorena miehenä usein mainitsemaani, nykyisin aivan tuntemattomaksi vaipunutta Karl Krausia, joka piti suurissa saleissa puhe- ja esitelmätilaisuuksia ja jolla oli kyky saada kuulijansa vaikka syöksymään jyrkänteeltä mereen älyllisesti vakuuttuneina siitä, että näin on tehtävä.

Wien oli vähän sellainen… Amerikka.

Jos Suomessa menee jollekin elämän linja-autoasemalle sanomaan, että Matti Vanhanen on hyvä mies, niin hyvin todennäköisesti se, joka ensimmäiseksi avaa suunsa, sanoo että ja kun ei varmalla ole, niin.

En ole koskaan nähnyt enkä kuullut Suomessa ihmistä, joka puhuisi toiset ihmiset peräänsä. Edes Hertta Kuusinen ei ollut sellainen. Hänen kuuluisat Messuhallin ja Hakaniemen palopuheensa olivat neuvostolaiseen tapaan valmisteltuja. Kun kuulijakunta on epämääräisesti samanmielistä ja sen sekaan on sijoitettu maksettuja ”taputtajia”, kyllä siitä voi syntyä mielenosoitusmarssi, mutta tuskin muuta.

Entä jos massavietti olisi yksi syy stalinistisukupolvemme esiintymiseen ja rähmällään olon politiikkaan? Olen käynyt nyt läpi väestötilastot vuodesta 1749 vuoteen 2006, eikä koskaan ole ollut niin suuria joukkoja eikä siis varsinkaan niin suuria nuorisojoukkoja.

Entä jos tämä riittäisi selitykseksi? Joukon jatkuvuusvoimat? Massamuisti?

Lehtimiehet ja -naiset

Los Angeles Times oli kuuluisa ja hyvä lehti, kunnes se myytiin rahamiehille, kuten sata muutakin lehteä. Entinen päätoimittaja John S. Carroll sanoi puheessaan syyksi, että toimittajat ovat osakkeenomistajien edustajia, eivät enää lukijoiden.

Doald Graham sanoi juuri samaa. Hän sattuu olemaan The Washington Postin omistaja.

Neil Henry on Berkeleyssä journalistiikan professori. Akateemiseen tapaan hän valikoi sanansa neutraalista ja varoen loukkaamasta ketään. Hänen käsityksensä tämän hetken murdoch-hekisistä journalisteista on "joukko omahyväisiä tuuliviirejä, petukuttajia, suunpieksäjiä, huijareita, itseensä ihastuneita narsisteja ja periaatteensa syöneitä sikoja".

Hän muistelee aikaa, jolloi lehtimies saattoi olla elokuvassa jopa köyhän ihmisen asialla, silloinkin, kun poliitikkojen liikavarpaat ovat mittalinjalla. Sellaisia kuin Cary Grant Hawksin elokuvassa Meidän vasta eronneiden kesken, joka on edelleen katsomisen arvoinen ja parmpi kuin samaan käsikirjoitukseen perustuva Etusivu uusiksi.

Sen ymmärtää, että amerikkalaiset ovat hiuka surullisia, kun printtemedia menee rännistä alas ja arvostetuimmat lehdet osoittivat Irakin sodasta alkaen suhtautuvansa poliitikkoihin sitä ihastuneemmin, mitä hullumpia he puhuvat.

Meillä on Suomessa Alma, joka luultavati on rahavallan linnakke, ja Erkko, joka on tavallaan taivaan lahja - ellei sitä myydä Murdochille. Mitä odotan. Esmerkiksi WSOY:n henkilöjärjestelyt ovat omiaan herättäään hyvin synkkiä ajatuksia.

Maailmassa on hyvää journalismia.

Amazon - Englannissa (www.amazon.uk) on alennusmyynissä dokumentti-DVD-sarjoja. On Attenborough, Pali, Pilger, on kuuluisa David Frostin Nixonin haastettelu, on keisaripingviinien marssi.

Ja etenkin World at War, joka myös tulee pysymään ainutlaatuisena, sillä se on kuvattu 1970-luvun alussa, jolloin haastetateltavissa oli suuri määrä saksalaisia kenraaleja ja amiraaleja sekä pienempiä kihoja.

Monien muiden herkkujen ohella Lawrendce Olivierin spiikki on ainutlaatuinen.

Tämä on se sarja, joka monet teistä muistavat - se tuli televisosta ja pyöri videona aikansa.


Mielestäni se on aarre.

Näyttää siellä olevan uuttakin - jopa Churchillin henkivartija, joka pyörii meillä parhaillaan Teemassa ja on yllättävän mielenkiintoine ja huolella tehty.

Kuten huomaatte tästä, en odota paljon pressimedialrta mutta elän toivossa, että ne televisioyhtiöt, jotka eivät ole ahneiden osakkaiden piikissä, tuottavat jatkossakin painavaa aineistoa.

Meillä on yksi sellainen, YLE. Kyllä, tiedän miten kornia on kehaista YLEä, mutta ilmoitan uskovani televisio- ja radiotoimintaa julkisina palveluina.

Legenda

Seisoin sairaalan pihalla ja olin muistavinani jotain, mutta en muistanut.

Äiti soitti ja sanoi että nyt on kymmenen vuotta siitä, kun isä kompastui niskoilleen rannassa ja sai retkahdusvamman ja neliraajahalvauksen.

Niinpä onkin. Lääkärit sanoivat ettei se mies enää koskaan sängystä nouse.

Nousi vain. Vaikka hankalaa sen liikkuminen on ollut.

Joku nainen oli kaipaillut lehdessä partiolaisten 100-vuotisjuhlan kunniaksi Sompion suurleirin anorakkia. Äiti soitti hänelle ja sanoi että täällä olisi, kun hän on sellaisen Kemppisen vaimo ja oli itsekin ennen vanhaan lippukunnanjohtaja ja tämä sama Kemppinen oli sen leirin johtaja 1975.

Naishenkilö oli sanonut että tottahan nyt kai - hänhän oli jo silloin legenda.

Saattoi muuten ollakin.

Puhelun päätyttyä äiti meni kiskaisemaan isän varpaasta hereille - he asuvat yli 85-vuotiaina kahdestaan omassa kodissaan.

Ihmeellinen onni että eräät saavat elää täyden elämänkaaren järjissään ja täydessä ymmärryksessä.

"Legenda nousee nyt päiväkahville."

Punaisen ristin hoitajatyttö oli tulossa. Äiti käyttää joskus, kun varpaita kolottaa, korvatulppiavarpaiden välissä. Ovat kuulemma kaikkein sopivimpia. Äiti sanoi isälle, että älä nyt sitte tällä kertaa kerro menneisyyden muistoja, kun ei hän jaksa niitä aina kuunnella.

Isä sanoi, että voithan sinä ottaa ne tulpat varpaiden välistä ja panna korviin.

Me miehet joutuisimme hunningolle ilman vaimoja ja hyväntahtoista piruilua. Kuusikymmentä vuotta avioliittoa opettaa.

Vastustan avoimuutta

The blogger expresses dissent in the discussion concerning Rosenholz-materials concerning people recorded by STASI (GDR) and thinks that Premier Vanhanen is acting wisely, when he warns members of government from answering polls arranged by media.

Here the writer claims being very much against open information and freedom of opinion. This, of course, is most alarming, because the blogger actually is professor of information law and has quite often tricked his readers by attacking authorities and tehir obscurantism.

Strange, isn't it, dear taxpayers?

En siis näe aihetta Stasin Rosenholz-aineiston julkistamiseen ja pidän luonnollisena, että pääministeri Vanhanen jarruttelee ministereitä vastaamasta kaikkeen, mitä lehdistö keksii kysyä.

Perusteluja? - On.

Minusta on sekä viisaampaa että oikein noudattaa voimassa olevia lakeja kuin tiedotusvälineiden vaatimuksia. Minusta on paikallaan kuunnella kansan oikeutettua raivoa kuin kiirehtiä keräämään pisteitä.

Asiasta on jo tuomioistuien päätöskin - vireillä olevassa jutussa listoja ei vaatimuksesta huolimatta määrätty julkisiksi.

Suomessa on voimassa henkilötietolaki, joka rajoittaa aika jyrkästi sellaisten tietojen julkaisemisesta, jotka kuuluvat ihmisten yksityisyyteen. Sellainen tieto on mm. sytymäaika.

Ne tiedot, jotka voivat vaikuttaa ihmisen elämänmenoon, laki luokittelee arkaluonteisiksi. Niistä on erittäin tiukkoja säännäksiä. Esimerkiksi epäily rikoksesta tai vaikkapa sukupuolitaudista on arkaluonteinen tieto. Sitä ei saa julkaista, vaikka epäilyssä tuntuisi olevan viha perä.

Meille on kerrottu, että saksalaisessa aineistossa on suomalaisia nimiä. Aineistoa on käytetty maanpetoksellisen toiminnan selvittelyyn.

Kysymys on rikosepäilystä. Rikosepäilyä koskevat tiedot ovat salaisia.

Poliisi kukaties epäilee, että minä hakkaan vaimoani. Asia on salainen, kunnes syyttäjä on nostanut syytteen. Sen jälkeen se on julkinen.

Suojelupoliisi ehkä epäilee, että olen entinen DDR:n vakooja. Korviini ei ole kantautunut mitään, joten luulisin, että syytetoimiin johtavia tietoja ei ole olemassa.

Itse asiassa sisäministeri Rajamäki vastasi Heidi Hautalan eduskuntakyselyyn useampia vuosia sitten, ettei poliisi - suojelupoliisi - tiedä seikkoja, jotka edellyttäisivät virkatoimia.

Myös minusta sisäministeri Rajamäki on epäilyttävä tyyppi, mutta lähtisin siitä, että hän puhui totta.

En ole muutenkaan erikoisen innostunut siitä ajatuksesta, että kansanedustajat yrittävät panna poliisitutkinnan paremmaksi.

Kauko Juhantalo on hoitanut sitä tonttia tähä asti. Saatuaan tuomion valtakunnanoikeudessa hän leimasi viimeksi viikonloppuna tapauksen pikkujutuksi. Erikoinen tapa suhtautua tuomioistuimen päätökseen, vallankin kun kysymyksessä oli valtakunnanoikeus.

Vapautta tietojen saamiseen ja etenkin niiden levittämiseen rajoittaa siis etenkin henkilötietojen suoja. Myös valtakunnan etu rajoittaa sitä eräissä tilanteissa.

Vanha kollegani Timo Vuortama ja asioita tuntevien henkilöiden enemmistö pitää Vanhasen salailuohjeita täysin sopimattomina. Minä pidän niitä täysin sopivina.

Jos Alma Media kysyisi ministereiltä, mitä mieltä nämä ovat Itämeren maakaasuputkesta tai Pietarin jätevesistä, joku onneton voisi mennä vastaamaan. Muistan tapauksen, jossa muuan isokokoinen poliitikko yritettiin vetää tilille siitä, että hän oli jotain mieltä George W. Bushista ja Irakiin hyökkäämisestä. Olen muistavinani, että keskustelussa oli tarmokkaasti mukana naispuolinen pääministeri ja että pohdinnan kohteeksi joutui myös tapa hankkia tietoja presidentin kansliasta.

Ehkä muista väärin. En pidä päiväkirjaa. Blogia vain.

Erinäiset asiat ovat siis valtioneuvoston kannalta sinisiä haaveita, kunnes on otettu listalle. Sauli Niinistö puhuu tässä vähän asian vierestä. Hallitus nauttii kokonaisuutena luottamusta tai saa epäluottamuslauseen. Toimiakseen hallitus kerää faktoja ja tekee suunnitelmia ja päätöksiä. Yleensä kukaan ei jaksa lukea näitä suunnitelmia ja puiteohjelmia, mutta ne ovat julkisia heti kun niistä on jotain mustaa valkoisella. Ennen sitä ne ovat kahvikeskusteluja.

Suomen hallituksessa on hyvin karvaita muistoja ajasta, jolloin osa ministerieistä laukkasi Moskovaan, Tehtaankadulla tai vaikka Siltasaarelle tai Etelärantaan raportoimaan, mitä tänään on kahvilla keskusteltu. Muuan ministeri, jota ei syytetty sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä, pinkaisi valtioneuvoston ulkoasiaiain valiokunnan salaisista istunnoista raportoimaan ajatuksista Pörssiklubilla kärsimättömänä odottaneelle herra Metzgerille, joka lienee raportoinut edelleen Gestapolle ja Sicherheitsdienstille - minkä hän tosin itse kiistää muistelmissaan. Mutta tieto kulki.

Pääministerin menettely voi olla hyvää johtamista tai huonoa johtamista. Ratkaisu on kuitenki hänen.

Mielestäni kaikkien suurten organisaatioiden toimintaan liittyy sellaista sisäpiirintietoa, josta on oltava hiljaa, kunnes tulee julkistamisen aika. Jos kysymys on kahden partiopoikalippukunnan yhdistämisestä, on paikallaan, että asianomaiset tutkivat ensin itse kaikessa hiljaisuudessa, onko hankkeelle edellytyksiä. Jos kunnasta on lopetettava kaksi koulua, jonkun on tehtävä lista kouluista ja koottava näkökohtia puolesta ja vastaan - jotta kansalaiset voisivat keskustella asiasta tosiasioiden perusteella.

Sanon varmuuden vuoksi, etten ole Stasin vakooja enkä pääministeri Vanhasen kannattaja enkä kenenkään viestinviejä, vaan yksityisajattelija pahinta lajia.

Vid tvistiga fall får man viss ledning av lagen - visaisissa kysymyksissä laista saa tiettyä johtoa. - Tämä vanha juristivitsi, jonka väitetää olevan juristiprofessorin repliikki. Ajatus sinänsä on mielestäni ikituore. En tässäkään ottanut kantaa siihen, onko julkisuuslainsäädäntömme hyvä. Siihen otin kantaa, että vaikka julkisuuslainsäädäntö olisi huono tai kerrassaan epämiellyttävä, sitä on silti noudatettava.

Oikeudellisista opinnoista

Kun asia tuli puheeksi, käytin kieltämättä Oikeustieteellisessä näytelmäelokuvia oikeusteorian opetukseen. Siihen aikaan tekijänoikeuden tulkinnat olivat vähän epävarmoja eikä tarkoitukseen sopivia lisenssejä ollut, joten näytin vain, Porthania I:ssä.

Olavi Heinonen oli paikalla kommentoimassa mm. Fritz Langin M - kaupunki etsii murhaajaa -elokuvaa, jossa murhaava lapsenraiskaaja häiritsee kaupungin rikollisten "elinkeinoa".

Näytin Bressonin "Kuolemaantuomittu on karannut" tähdentääkseni, että vankeus on olennaisesti samanlaista, oli vanki sankari, kuten tässä elokuvassa, tai rosvo.

Katsoimme itsestään selviä juttuja, kuten Kramerin Nürnburgin tuomion. Aiheestaan huolimatta Witness for the Prosecutor jäi viihteen puolelle - se vanhempi versio, jossa esiityvät Charles Laughton, Henry Fonda ja Marlene Dietrich.

Sen ajan tekniikalla en oikein osannut käyttää elokuvia opetukseen. Näytelmäelokuvan pysäyttäminen on aina pahasti tehty ja päälle puhumien kuulostaa helposti lapselliselta.

Lopetin Oikkiksessa luennoin, vaikka dosentti olen, kun erään lukukauden tenttiin tuli 527 vastausta. Siinä joulu vierähti. Sen luentosarjan aikana minulla oli piispoja selvittämässä Lutherin suhdetta lainkäyttöön - Lutherhan piti juristeja pahimmanlaatuisina lurjuksina.

Opetin Noitavasaraa (Malleus maleficarum), joka on noitaoikeudenkäyntien käsikirja, ja päädyin väittämään, samoin kuin väitöskirjassai, että Pontius Pilatus se vasta oli tuomari: tuomitsi syyttömän miehen ("Totisesti en löydä tästä miehestä mitän vikaa") ja sen jälkeen äänesti yksin antamaansa tuomiota vastaan ("Viaton olen minä tämän miehen vereen.")

Roomalaiset tuomarit olivat tottunutta väkeä.

Omaksi suosikseni oppimateriaalissa jäi Peckinpahin Hurja joukko, josta pidän kovin. Siinähän on hiukan vaikeasti havaittava teema: rosvoja eivät jäljitä poliisit, vaan rautatieyhtiön miehet, joista yksi on rosvojen entinen kaveri. Ja rosvot pukeutuvat alussa sotilaiksi.

Tapasin pysäyttää filmin ennen ensimmäistä teurastusta ja kysyä yleisöltä, mikä on tapahtuma-aika. Kukaan ei koskaan hoksannut. William Holdenilla ja Ernest Borgninella oli Colt-automaattipistoolit, jotka osoittavat, että maailma oli tullut vanhaksi. - Ase on peräisin 1900-luvun puoleta, eikä Villiä länttä siis enää ollut. Tuonnempanahan filmissä esiintyy kaasuvaloja ja sitten jopa henkilöauto.

Suomalaisesta elokuvasta ei tule mieleen ainuttakaan, joka kannattaisi näyttää luennolla aitojen oikeudellisten ongelmien takia.

Sen sijaan tapasin lukea mahtipontisella äänellä Minna Canthin näytelmän mustalaistyttö Homsantuun repliiki:

Teidän lakinne ja oikeutenne! Juuri niitä minun piti ampua!

Seksi, huumeet ja väkivalta

Käsitän toimivani samalla tavalla kuin muutkin. Sitä mukaan kuin tiedot hapertuvat alan kirjoittaa yhä enemmän.

Sellainen vaihe oli, että median tuotanto ja ennen kaikkea kirjankustannus oli jossain määrin hanskassa. Kirjateollisuudesta hallussani on edelleen sata kirjaa, luettuina. Mutta se teollisuus on muuttunut.

Elokuvista luin paremmat tutkielmat je elämäkerrat tuottajista, koska he ovat tärkeitä ihmisiä, ja yritin selvittää, missä olivat herrojen herrat. Vähä vähältä ne löytivät - Wall Streetin investointipankkiirit. Edes Metro-Goldwyn-Meyer ei pitkälle potkinut kassavirrallaan edes loistonsa päivinä.

Pankkiirit päättivät.

Hollywood on ollult täynnä aika tuntemattomia suuruuksi, sellaisia kuin RCA:n Lew Wasserman, joka oli 1960-luvulta 1990-luvun puoliväliin seudun keisari. Hän keksi muuttaa agentuurin tuotantotehtaaksi ja onnistui.

Tänään kerrottiin ruotsinkielisessä televisiossa vähän sekavasti ja itkuisesti Robert Evansista, joka oli Paramountin ihmepoika, kunnes sortui 1980-luvulla. Sitä ennen hänellä oli tilillään "Chinatown", "Kummisetä I", ja Love Story" sekä avioliitto mm. Ali MacGraw'n kanssa.

Kaunis poika, aikansa.

Näitä asioita ei opeteta juuri missään, mutta kyllä varhaisten tuottajien (Lasky, Goldwyn) tarinat vetävät vertoja Dickensille.

Mykäfilmin valtava suosio oli tietenkin mykkyys. New Yorkiin tuli kymmeniä miljoonia siirtolaisia, jotka puhuivat satoja kieliä. Elokuva oli kaikille käsitettävä. Taitavat kaupustelijat määrittelivät elokuvalipun hiukan kaljakolpakkoa halvemmaksi.

Mykkäfilmi ja musiikki olivat ne kaksi täysin kansainvälistä taiteen / viihteen alaa.

Ja mustavaloinen elokuva muuten piti pitkään pintaansa. Eilisissä kommenteissa ei mainita Julesia ja Jimiä, jota on vaikea edes kuvitella värillisenä, vaikka siihen aikaan suurin osa tehtiin väreissä. Woody Allenin "Manhattan" saattoi olla viimeinen suuri elokuva, joka oli juuriaan myöten mustavalkoinen. Ja spektaakkelit, kuten suosikkini "Nürnbergin tuomio" ja "Atlantin valli murtuu".

Viime vuosien - oikeastaan jo usean vuoden takainen ilopilleri Robert Evansin aikakauden elokuvatuotannosta on edelleen myynnissä: Peter Biskindin Easy Riders, Raging Bulls: How the Sex-Drugs-and-Rock 'N' Roll Generation Saved Hollywood.


Oli se Evans välillä rehellinenkin. Hän myönsi, ettei ymmärtänyt mitään "Chinatownista", ei käsikirjoituksesta eikä valmiista elokuvasta.

Onneksi yleisö ymmärsi.

Vaikka olihan se outo ja täysin todenmukainen kertomus vesi-insinööristä ja Hollywoodista, oikeastaan koko Los Angelesin seudusta.

Todellisuudessas insinöörin sukunimi oli Mullholland.

Kartassa Paramount Studios. Voi siitä ajaa ohi. Ei Hollywoodissa ole paljon näkemistä. Take my word.

Mies joka järkkyy

Oli muut, kunnialliset tarkoitukset, mutta televisiossa ilman ääntä pyörivä ohjelma osoittautui Wallander-elokuvaksi.

Se jotenkin loukkasi minua ja liittyi siten eilisen ja toissapäivän keskusteluihin.

Sisäinen rikkaus ja ulkoinen valta eivät oikein mahdu samaan ihmiseen.

Henning Mankell on syistä, joita voin vain arvailla, sekä Ruotsin että Euroopan myydyin kirjailija, Harry Potterit pois lukien.

Huima henkinen liikkuvuus on hänen sisäinen rikkautensa. Tosin rahaakin varmaan on, mutta tietääkseni hän ei sekaannu edes kirjalliseen vallankäyttöön.

Tämä on oikeastaan outoa, koska hänen kirjansa ovat hitaita, paksuja ja tahmeita aitoruotsalaisesta itsesäälistä.

Myös peruskuvio on naurettava. Ystadissa tapahtunee noin yksi henkirikos 20 vuodessa, ja arvattavasti se selvitetää viidessä minuutissa.

Yleismaailmallisia ongelmia sivuavat poliisijutut Skoonesta ovat siis vertauksia ja moraliteetteja - "Jokamies"-näytelmiä.

Kuvaksi otettu Innan frosten jonka nimi suomeksi ehkä on Ennen pakkasta, on mielestäni paras sarjan teoksista.

Maailma ei ehkä ole niin paha kuin väitetään, kun sellaiset kirjat saavuttavat suosiota. Mankell vastustaa raivostuneesti katteetonta vallankäyttöä pienessä ja suuressa, poliitikkkoja, kaksinaamaisuutta, kähmintää, pelkuruutta - siis kaikki Ruotsin pyhimpiä arvoja.

Ei sillä, alkavat ne olla Suomessakin käypää tavaraa.

Mutta tappajatarinat ovat kirjoittajalle verukkeita purkaa suuttumusta, ja hänen vihansa kohteisiin on helppo yhtyä.

Ehkä hankin pari muuta Wallander-filmiä ja katson ne, koska voin olla väärässä. Mielestäni elokuva köyhdytti lukukokemusta ratkaisevasti, parantumattomalla tavalla.

Haluan itse kuvitella ihmiset ja ympäristöt. Kun niitä näytetään kuvina, ne menettävät kiinnostavuutensa.

Tämä on lisäys elokuvan estetiikkaa sivunneeseen keskusteluun. Välineen valinta ei ole tekninen eikä taloudellinen kysymys.

Jos elokuva on todella hyvä, se ei käänny sanoiksi.

Jos kirja on todella hyvä, se ei käänny kuviksi.

Kun niin suuri osa elokuvista ja kirjoista on todellisuudessa yhdentekeviä, tämä ei ole mikään iso asia.

Mutta eikö olekin niin että kymmentä hyvää filmatisointia kohti löytyy yhdeksänkymmentä huonoa ja eikö ole niinkin, että monet hyvät ohjaajat (kuten Hitchcock) ovat ryhtyneet halukkaasti filmaamaan kolmannen luokan tekstejä?

Luin eilen ääneen iltasaduksi Kai Donnerin Siperialaiskertomuksista sen jutun, jossa pappi salvetaan - sen joka on niin hyvin kirjoitettu, etei poika Jörn ole koskaan päässyt lähellekään tuota tasoa.

Kuvittelin mielessäni tarinan elokuvana. Täysin mahdoton - tulos olisi törkeä anekdootti. Tekstin erikoisuus on huiman tarkka mutta huomaamaton ympäristön kuvaus ja kirjoittajan sisäinen rikkaus, joka purkautuu myötunnon, ironian, satiirin ja suoran pilkan kirjona.

Kai toiminnallinen Jan Guillou on sitten huonompi, koska hänen Hamilton-sarjansa kirjoista tehdyt televisioelokuvat ovat onnistuneita, jotkut erittäin hyviä.

Kadotettu

W.G. Pabst oli ehkä vielä suurempi taitelija kuin Fritz Lang ja merkittävämpi kuin Ernst Lubitsch.

Heidän kuuluisimpia oppilaitaan oli hyvin menestynyt Billy Wilder, Wienin juutalaisen perinteen kantaja.

Sellaisia terveisiä teatterikorkeakouluun sekä erikseen Holmbergille ja kumppaneille, että entä jos kukaan ei hoksannut ajoissa kiusallista yhteensattumaa. Kun te aloititte ja suuresti muutitte suomalaista teatteria, elokuva oli meillä pahasti suossa. Niin te teitte teatteri silloin käytettäissä olleista itä-saksalaisista aineista.

Brechtistä tuli eräänlainen ihanne, joka on kummitellut kauan.

Elokuvanäyttelemisen suuri perinne tulee toista tietä. Se tie oli Max Reinhardt, jonka pojat muuten olivat aikanaan ihan merkittäviä tuottajia Hollywoodissa.

Näyttelijäntyön opettajat, Lee Strasberg, Stella Adler ja muutamat muut, sanovat että method acting sai ratkaisevat vaikutteet Stanislavskilta.

Stanslavskin porukka viipyili Amerikassa hyvin lyhyen ajan 20-luvulla. Olisikohan siinä ajassa pahemmin vaikutteita jaettu?

Ennen kaikea Pabst ja jossain määrin Lang ja suurestikin von Sternberg toivat saksalais-itävaltalaisen näyttelijäntyön perinteen Hollywoodiin.

Tuon perinteen ikoni on amerikkalainen Louise Brooks.

Brooks näytteli Pabstin ohjaamassa Pandoran lippaassa (Lulu), josta tuli aika kuuluisa kulttielokuva. Sen rinnakkaisteos, hätkähdyttävän moraaliton ja merkillinen Nuoren tytön päiäkirja (Tagebuch einer Verlorenen) on vielä parempi.

Filmillä oli ymmärrettäviä vaikeuksia sensuurin kanssa, koska aihe sivusivat aviottomia lapsia, bordellielämää ja jopa lesbolaisuutta. Yhdysvaltain 1935 sensuurijärjestelmän jälkeen filmi käytännössä katosi maan alle.

Sen löytää Suomesta, ainakin Filmifriikistä.

En todellakaan tiedä, osaavatko nuoret ihmiset katsoa mustavalkoisia elokuvia ja varsinkaan mykkkäfilmejä. Ehkä eivät osaa. Ei nyt puhuta Chaplinista eikä mykkäfarsseista.

Katsoin tämänkin Pabstin huolella ja mieleni tuli täyteen levottomuuta. Siinä on jokin toisenlainen estetiikka, joka on luultavasti lähellä Reinhardtia ja mahdollisimman kaukana tulevasta Brechtistä. Se ei ole enää ekspressionismia, vaan aika rotevaa realismia ja asiallisuutta.

Pabst kehittää koko ajan ajoja ja kuvakulmia, josita tuli nopeasti Hollywoodin vakioita.

Ja amerikkalaine näyttelijätär, joka epätavallisen älykkyytensä ja siitä johtuvan äksyn luonteensa takia ei tehnyt enää uraa Yhdysvalloissa, oli siis Louise Brooks, jonka hahmon moni tuntee. Kuvia löytyy Google haulla ja YouTubessa on kokonaisia kokonaisia filminpätkiä.

Hänestä tuli monelle fetsiissi - ranskalaiset ohjaajat tekivät hänestä toisintoja, kuten Godard Anna Karinasta ja oikeastaa myös Resnais. Italialainen sarjakuvataitelija Guido Crepax kehitti hänen hahmostaan sarjakuvasankarin (Valentia).

Itse Brooks eli korkeaan ikään ja kuoli 1985 jukaisutaan oivallisia analyysejä mykkäfilmin maailmasta.

Asiasta on erimielisyyttä, mutta nähtyäni Brooksin näyttelevän olisin samaa mieltä kuin ne, jotka pitiävät Dietrichiä ja Garboa pikku tekijöinä Brooksiin verrattuna. He häviävät suoraan kahdessa erässä. Brooks oli maaiman kaunein nainen. Uskomattomat ilmeet. Ja miten kamerat häntä rakastivat.

En tiedä.

Mahtaako Hesariin kirjoittava Arto Pajukallio olla Pena-vainajan poikia? Penalta sain aikoinani videon Pandoras Büchse, josa Brooks nostattaa palan paatuneenkin kurkkuun.

Jos epäilyssäni on perää, saamme vielä kirjoittaa elokuvan historian uusiksi ja nostaa näkyville Wienin ja Berliinin vaikutuksen kuvailmaisuun.

Saksaa puhuvien ohjaajien ahnein oppilas oli nuori britti A. Hitchcock, joka oli Münchenissä tekemässä varhaisia kaksikielisiä äänielokuvia. Sen oleskelun jälkeen hänen tuotantonsa muuttui aivan toisenlaiseksi ja etenkin naishahmojen kehittely pääsi todella vauhtiin.

Nyt meillä on Suomessa hyvää elokuvaa, mutta kukaan teatterimme suurista nimistä ei ole oikeastaa pärjännyt kameran takana.

Jospa se on Brechtin syytä?

Ja jospa vanha epäilyni sisältäisi totuuden siemenen - että elokuvataide menetti paljon, kun elokuviin tuli ääni, ja korvaamattoman paljon, kun kuva muuttui värilliseksi?

Mitä mieltä olette?

(Kuvassa Louise 21-vuotiaana.)

Tädin munat

Jossittelua pidetään pahana.

Joissakin tilanteissa se onkin arvoton ajattelumalli. Jos olisi ottanut vähän pidempiä askeleita vähän tiheämin, olisin voittanut juoksukilpailun.

Historiatiede teki itselleen paljon pahaa "pitäytymällä tosiasioihin". Ranke ja kumppanit aloittivat tämän tavan 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella muoti saavutti huippunsa.

Mistä me tiedämme, mitä ovat ne "tosiasiat", joissa olisi pysyttävä?

Emme tiedä. Siksi meidän on tehtävä samalla tavalla kuin esimerkiksi taloustieteilijät. Oletamme.

Ellei taloustieteilijällä ole korkkiruuvia, hän olettaa korkkiruuvin.

Hintateoria eli kysynnän ja tarjonnan laki (lainalaisuus) perustuu oletukseen täydellisestä kilpailusta ja riittävästä, symmetrisestä informaatiosta. Oletus on selkeästi todellisuutta vastaamaton. Silti hintateoria on lukemattomia kertoja koeteltu, riittävän hyvin toimiva malli, jolla todella voi selittää taloudellista toimintaa.

Uskotteko markkinatalouteen?

Kysymys on älyä vailla. Uskotteko metsään? Uskotteko kissoihin? "Markkinatalous" on tiettyjen ilmiöryhmien nimitys. Sitä käytetään, kun halutaan ottaa esiin ja lähemmin tarkasteltavaksi ilmiöitä. Ei se ole uskon asia eikä liioin tosiasia. Se on apupiirustus.

Siis: entä jos Hitler olisi saanut kuulan kalloonsa ensimmäisessä maailmansodassa?

Akateemiset tutkijat kieltäytyvät miettimästä tällaista (paitsi Niall Ferguson).

Voi olla, että tässä kohdin on turha nirsoilla.

Joku harmittelee että Mannerheimista puhutaan jatkuvasti. "Suurmies" on sanomalehtikieltä, mutta Hitler ja Mannerheim ovat kaksi esimerkkiä henkilöistä, joiden asemaan on vaikea kuvitella ketään toista. Hitlerin porkoissa ei ollut ketään, jolla olisi ollut edes likipitäen samantapainen paholaismainen nerokkuus. Hyviä isäntärenkejä hän kyllä löysi, kuten Goebbelsin, mutta tohtori Goebbels oli vain oman aikansa Sarasvuo.

Mannerheimilla, joka ehkä ei ollut häävi sotapäällikkö, oli puolestaan ainutlaatuinen kyky aavistaa oikea hetki ja kävellä kulisseihin eli poistua näyttämöltä. Se on poliitikolle harvinaista ja suosikkisotilaalle ainutlaatuista. Hän teki sen muun muassa 1921, 1932 ja 1946. Hän siis teki sen, mikä oli mm. Paasikivelle ja Kekkoselle ylivoimaista, näillä kun oli tämä käkikellovietti: kukkuu! Täältä tullaan taas.

Jossittelun summittainen tuomitseminen on höperöä myös siksi, että jossittelu on toinen keskeinen tieteellinen menetelmä. Kokeellinen menetelmä taipuu yleensä induktioo. Kerätään havaintoja, kuten lääketieteessä, ja päätellään niistä jostain. Se toinen pitävä tieteellinen menetelmä on deduktio, joka on pätevä aksiomaattisissa järjestelmissä eli mm. matematiikassa. Deduktiivinen päättely toteutetaan kaavalla "jos... niin". Jos suure f saa arvon, joka on reaaliluku, yhtälö...

"Jos koe-eläimelle annetaan päivittäin hormonia N, sen käyttäytyminen..."

Tässä on tieteen ja runouden yhtymäkohta ja sen syy, että lapset ovat taitelijoita.

Lapset osaavat sanoa "leikisti". "Tää olis isä ja nyt tää tulis kännissä kotiin."

Jokseenkin varmojen tosiasioiden pyöritteleinen tuottaa lähinä lasihelmipelin eli toisenlaisia rakenteita. Joskus niistä on hyötyä, mutta useimmiten ei.

Mielestäni oletus olisi mielenkiintoinen: Jos tädillä olisi munat, paljon mielenkiintoista tapahtuisi. Se arvelu, että täti olisi silloin setä, on virheellinen.

Kai niitä transsujakin on?

Paisti

Aloin miettiä, mikä sitten on paisti. Se kyllä selvisi.

Hakukone pyydysti luultavasti erittäinkin hyödyllisen saitin:

Elisa Kokkaaja

Siellähän oli jopa osakarinleike resepteineen ja etenkin kastikkeet. Bearnaisen ja Choronin ero on ollut minulle pysyvästi epäselvä.

Sitten kävi ilmi, että nämä syötävät lihat ovat nimityksiltään oikeasti kiitettävän mutkikkaita eri kielillä.

Siksi ajattelin olla kerrankin hyödyksi lukijoille ja laittaa tähän listan, joka saattaa olla iloksi. Osa tiedoista on Teksasista, joka saattaa olla näissä asioissa suositus. Kun näitä on tässäkin, jätin erikoisuudet sikseen. Ei nyt löydy sikakoiran polvea, ei sorkkia eikä kateenkorvaa. Sisälmyssyltyt saavat myös minun puolestani jäädä sikseen (tripes engl., andouillettes ransk.). Skotlantilaisia ja irlantilaisia ihmeruokia en tunne. Menetys ei ehkä ole lohduton.

Ruotsalaiset wikipedistit ovat velttoilleet. Niinpä täytyy erikseen kertoa, että Henrik Lindström oli syntynyt ja kasvanut Venäjällä. Hän toi Lindströmin pihvin Ruotsiin 1862.

Oma suuri suosikki vorschmak näyttäisi todella olevan venäläinen, kuten linkistä käy ilmi, ja tarina Mannerheimista taitaa olla totta. Savoyn ja Kosmoksen vorschmakit ovat molemmat hyviä.

Tästä ruuasta on annettava pieni varoitus äkkinäisille - vallankin maustekalan aromi näyttää käyvän joidenkin hermoille.

Steaks on the grill

* Chateaubriand steak — Usually served for two, cut from the large head of the tenderloin.

* Chuck steak — A cut from neck to the ribs.

* Cube steak — A cut of meat, usually top round, tenderized by a fierce pounding of a mallet.

* Filet mignon — A small choice tenderloin, tender, less flavorful.

* Flank steak — From the underside. Not as tender as steaks cut from the rib or loin.

* Flat iron steak — A cut from the shoulder blade.

* Hanger steak or (French) onglet — a steak from near the center of the diaphragm. Flavorful, and very tender towards the edges, but sinewy in the middle. Often called the "butcher's tenderloin."

* Rib eye steak — A rib steak consisting of only the longissimus muscle. This is the same cut used to make prime rib which is typically oven roasted as opposed to grilled as is typical with rib eye. A popeseye steak is cut from this.

* Rump steak, round steak or (French) rumsteak — A cut from the rump of the animal. A true grilling steak with good flavor though it can be tough, if not cooked properly.

* Sirloin steak — A steak cut from the hip. Also tends to be less tough, resulting in a higher price tag.

* Skirt steak — A steak made from the diaphragm. Very flavourful, but also rather tough.

* T-bone steak and strip steak or porterhouse - The tenderloin and strip loin, connected with a T-shaped bone. The two are distinguished by the size of the tenderloin in the cut. T-bones have smaller tenderloin sections, while the Porterhouse, though generally tougher in the strip, will have more tenderloin.

Several other foods are called "steak" without actually being steaks:

* Salisbury steak — Not a steak, but rather a patty from ground beef made with onions and occasionally mushrooms. Also known as "Hamburger Steak".

* Steak tartare or tartar steak - Finely chopped fillet of beef, onion, parsley, and capers. Often this dish is uncooked with a raw egg yolk on top.

Tournedos on välikyljys tai sisäfilee. Väitetään, että Pariisin Halleilla tuota nimitystä käytettiin kulahtaneesta lihasta, jolla ostajat olivat kääntäneet selkäsä (tourner le dos).

Tournedos Rossini katetaan hanhenmaksalla ja tryffeleillä.

Saksankielisessä listassa (Wikipedia) on kiitttäväsit myös valistusajat:

Chateaubriand doppelt dick geschnittenes Filetbeefsteak aus dem Mittelstück, ca. 400 g ca. 5-6

Entrecôte Rumpsteak ca. 4

Entrecôte double 5-6 cm dicke Roastbeefscheibe, ca. 400-500 g ca. 10

Entrecôte Chauteau 6-9 cm dicke Roastbeefscheibe, ca. 600 g ca. 12-15

Filetsteak Steak aus dem Filet 2 1/2 -3

Filet Medaillon kleine, runde Steaks aus der Filetspitze, ca. 2 cm dick, 80-100g 2 1/2 -3

Filet mignon Filet Medaillon 2 1/2 -3

Hüftsteak oder Huftsteak 2-3 cm dicke Scheibe aus der Hüfte 3-4

Kluftsteak andere Bezeichnung für Hüftsteak

Porterhouse-Steak großes Roastbeefsteak ca. 700 bis 1000 g, mit Knochen und großem Filetanteil 12

Prime-Rib-Steak Aus dem mageren Kern der Hochrippe, ca. 2-3 cm dick und 200g schwer

Rib-Eye-Steak Scheibe aus dem hohen Roastbeef mit Fettkern (Eye) in der Mitte, auch Delmonico-Steak genannt. 3-4

Sirloin engl. Bezeichnung für Filet

Rumpsteak ca. 2-3 cm dicke Scheibe aus Roastbeef oder Blume, 200-250g 4

Tournedo ca. 4 cm dicke Scheiben aus der Filetspitze, ca. 150 g 2 1/2 -3

Tenderloin-Steak Filetsteak vom Ochsen 2 1/2 -3

T-bone-Steak ca. 4 cm dicke Roastbeefscheibe mit Knochen und kleinem Filetanteil, 400-600g 8

Total Cooking Time

Shoulder Roast 1 to 1 1/2 in. 1 3/4 to 2 1/4 hours

Bottom Round/Eye Round 1 to 1 1/2 in. 2 to 3 hours

Arm Roast (boneless) 2x2x4 in. 1 1/2 to 2 1/2 hours

Blade Roast 2 1/2 to 3 1/2 lbs. 2 1/2 to 3 1/2 hours

Chuck Roast (boneless) 3 1/2 to 5 lbs. 3 1/2 to 4 1/2 hours

Brisket, fresh 1 to 1 1/2 in. 2 to 3 hours

Round Steak 2x2x4 in. 1 1/2 to 2 1/2 hours

Short Ribs 2 1/2 to 3 1/2 lbs. 2 1/2 to 3 1/2 hours

Blade Steak (7-bone) 3 1/2 to 5 lbs. 3 1/2 to 4 1/2 hours

Short Ribs 3 1/2 to 5 lbs. 3 1/2 to 4 1/2 hours

Rump Roast 1 to 1 1/2 in. 2 to 3 hours

Back Ribs 2x2x4 in. 1 1/2 to 2 1/2 hours

Grilling

Appropriate cuts: Ribeye steak, top loin steak, T-bone steak, top sirloin steak, tenderloin, top blade steak, k-bobs and hamburger patties

Appropriate cuts if marinated: Flank steak, shoulder steak, blade steak (7-bone steak), and skirt steak

Grilling Timetable

Top Round 3/4 in. 8 to 9 minutes

1 in. 16 to 18 minutes

1 1/2 in. 25 to 28 minutes (covered)

Chuck Shoulder 3/4 in. 14 to 17 minutes

1 in. 16 to 20 minutes

Chuck Blade 3/4 to 1 in. 15 to 18 minutes

Flank 1 1/2 to 2 lbs. 17 to 21 minutes

Skirt 1 to 1 1/2 lbs. 6 to 8 minutes

Pan Broiling

Steaks for Pan Broiling

Porterhouse/T-Bone 1/2 inch Med. High 5 minutes

3/4 inch Medium 10 minutes

1 inch Med./Med. Low 14 minutes

Ribeye ? inch Med. High 5 minutes

3/4 inch Medium 8 minutes

1 inch Med./Med. Low 14 minutes

Sirloin, boneless 3/4 inch Med./Med. Low 13 minutes

1 inch Med./Med. Low 15 minutes

Tenderloin 1/2 inch Med. High 3-4 minutes

3/4 inch Medium 6 minutes

1 inch Med./Med. Low 11 minutes

Top Loin, boneless 1/2 inch Med. High 5 minutes

3/4 inch Medium 8 minutes

1 inch Med./Med. Low 11 minutes

Chuck Top Blade 3/4 to 1 inch Medium 9 minutes

Eye Round 1/2 inch Med. High 4 minutes

1 inch Medium 10 mintues

Top Round 1/2 inch Medium 8 to 10 minutes

Ground Beef Patties 1/2 inch Med./Med. Low 7 to 8 minutes **

3/4 inch Med./Med. Low 9 to 10 mintues **

1 inch Med./Med. Low 11 to 12 minutes **

= = =
Tulosta ja kiinnitä magneetilla jääkaapin oveen. KVG Cuts+of+Beef

Wienerschnitzelin tarinoita

Wikipedia sisältää erittäin ansiokaan artikkelin ja kuvia tästä jumalaisesta ruuasta. jonka nimi siis näyttää olevan englanniksi wiener schnitzel.

Olen usein ehdottanut, että sellaiset ravintoloitsijat olisi tuomittava kuritushuoneeseen, jotka myyvät porsasta viininleikkeenä. Ehdotus ei ole saanut minkäänlaista kannatusta. Nimitys on geneerinen, niin kuin viineri eli wieneri. Jenkeissä tosin "wiener" on nakki, ja Saksassa nakki on Frankfurter jne.

Yllättäen viininleike on siis oikeasti wieniläinen. Se on keksitty Milanossa, joka oli, kuten hyvin tiedämme, samaa valtakuntaa. Olen jopa syönyt Milanossa "milanese" -nimisen virityksen, joka oli hyvää.

Leikkeeltä vaadin viittä asiaa.

Pro 1:o Wieninleike syödään Kosmoksessa (joka on heinäkuun kiinni). Siellä istuu nykyisin lounasaikaan lähinnä huonoja ihmisiä, joten sekaan mahtuu. Helsingin Sanomien päätoimittajia, investointipankkiireja ja liituraitamiehiä. Leikettä saa, vaikkei sitä olisi listalla. Se on yhtä herkullinen kuin paistetut silakat eli erittäin hyvin valmistettu.

Pro 2:o Wieninleikkeen on oltava vasikkaa. Kosmoksessa on.

Pro 3:o Oheistuotteena on oltava kaksin käsin tehtyä perunamuusia, jossa on noin kilo voita annosta kohti. Wieniläiset itse tosin taitavat suosia sitä "saksalaista" perunasalaattia, joka on hyvää, mutta suolaisempaa kuin meidän oivallinen Pirkka-tuotteemme.


Pro 4:o Päällä on oltava anjovis, joka syödään.

Pro 5:o Anjoviksen rajoittamalla alueella on oltava sitä isokokoisempaa kaprista. Kaprikset syödään.

Syömisen jälkeen mennään Kalevankadulle polttamaan tupakkaa.

Väittäisin jokseenkin varmana asiana, että anjovis on kilohaili taidokkaasti maustettuna. Englanninkielisten ruokakirjojen anchovy on sukuun Engraulidae kuuluva kala. Siis sama vitsi kuin sardiinissa, joka on kalalaji, paitsi Suomessa, jossa se on kalaruokalaji, joka tehdään kilohailista tai silakasta.

Silakka ja silli on sama kala. Silakka on murtoveden silli.

Valitettavasti asiantuntemukseni ei riitä eikä Internet ole kyllin laaja selvittämään erilaisia silli- ja silakkaruokia. Sen verran saa selville, että matjessilli on alkujaan hollantilainen keksintö ja "matjes" tarkoittaa mamsellia, ja ellei joku tietäisi, sursilliä eli hapatettua ruotsalaista silliä ei pidä syödä. Sitä vastoin ruotsin böckling on tavallinen savusilakka, herkullinen kala. Lasimestarin silli ja suutarinlohi kuuluvat meillä joulupöytään ja saavuttavat yleensä raivokasta suosiota. En tiedä, saako niitä muulloin kuin jouluna.

Heinäkuun hillittömyyksistä kerron vielä havaintoni, että K-kaupoista löytyy mielestäni ihan säädyllisen hyvää (ja kallista) Parman kinkkua (prosciutto). Jos ostaa hunajamelonin sen kaveriksi, niin jo on markkinat.

EY:n ansiosta tarjolla on myös nopeasti diversifioituneita bratwursteja, joista olen löytänyt kevyen, vasikkaisen version. Myös saksalaisia näkyy myynnissä. Silmään pisti pikakierroksella myös Brötchen. Tunsin kerran ihmisen , jolla oli Frankfurtin kirjamessujen yhteydessä tapaa tilata yksi konjakki ilman bratwurstia ja sämpylää.

Katsoivat hitaasti.

Täytyi kirjoittaa tämä wieniläine intermezzo, koska en osaa paistaa pihviä. Mielestäni siis kyllä osaan, mutta en toisten, syöjien mielestä. En edes tiedä, kumpaa silmää on iskettävä, että saisi kauppahallista sitä oikein todella hyvää ja tolkuttoman kallista sisäfilettä.

Viimeiseksi tunnustan tämän seurakunnan silmien edessä, että minulla on myös heikkous Suomen kalleimpaan lihaan, jota näyttää saava kauppahalleista, nimittäin ilmakuivuttuu poroon, jota useimmat eivät suostu edes maistamaan eivätkä saa syödyksi. Tämä himmeä intohimo on peräisi varhaisten lapinretkien aikakaudelta, jolloin Ivalon kauppias myi näitä proteiinipommeja. Olen itse nähnyt, että pari lastua kuivalihaa kahviin vuoltuina vaikuttaa samalla tavalla kuin pinaatti Kippari-Kalleen.

Kenraali Radetzky, jonka mukaan on nimetty mainio marssi, oli kuulemma kovasti perso wieninleikkeelle.

Reaalilyseo

Joskus vähän häpeän. Kirjoitan näitä kirjoituksia ilkeän oikukkaalla tekniikalla.

Itävalta kiinnostaa minua oikeasti, mutta varoin huolelliesti mainitsemasta, että Linzin reaalilyseossa oli kaksikin mielnkiintoista oppilasta, juutalaistaustainen mutta roomalaiskatolinen Ludwig Wittgenstein ja häntä kahta luokkaa alempana tullivirkamiehen poika Adolf Hitler.

Maa tuotti tavattomaan sekasotkuisuuteensa nähden uskomattoman määrän suuria lahjakkuuksia.

Itävallan kirjallisuuden tunnettu mutta vähän luettu suuri nimi on Robert Musil, mutta saman valtion kansalainen oli samaa kieltä kirjoittanut Franz Kafka. Myös Musilin maine kasvoi vasta hänen kuoltuaan (1942), vaikka etenkin "Törless" oli kyllä herättänyt huomiota ja sellaiset kollegat kuin Thomas Mann ja Hermann Hesse sekä lisäksi Elias Canetti olivat tunnistaneet kirjailijan, jota usein sanotaan vuosisadan suurimmaksi saksaksi kirjiottaneeksi.

Olen vähän kahde vaiheilla, olisiko paikallaan hankkia Karl Corinon Musil-elämäkerta, jossa ei ole kuin 2000 sivua. Paavi Reich-Ranicke, joka yleensä määrää Saksan kirjallisuusmaun, jäi yksin kuin apina otettuaan taannoin sen kannan, että Musil oli itse asiassa kovin keskinkertainen ja pitkästyttävä kirjailija.

On paljon ihmisiä, jotka eivät ymmärrä, miksi Kafkaa kiitellään. Ei se mitään. Ei kaikkie tarvitse hypätä korkeutta eikä harrastaa käsilläkävelyä. Mutta Kafka on uskomattoman hyvä ja - parodioin tässä Clive Jamesia - aivan riittävä syy opetella saksaa. Eikä novellien ja romaanikatkelmien lukeminen riitä - kirjeet ja päiväkirjat on syytä lukea ja alleviivata nekin.

Panin kuvaksi Itävalta-Unkarin kartan, koska muistin Borgesin novellin, jossa kerrotaan harvinaisen julmasta keskitysleirin komendantista. Hän mursi leirissä olleen rabbiinin mielenterveyden pakottamalla hänet majailemaan huoneessa, jonka seinällä oli Itävalta-Unkarin kartta.

Varmaan se komendantti oli wieiläinen. He olivat kovia natseja sen jälkeen kuin Dollfuss oli ammuttu sohvalleen ja austrofasismi mennyttä kalua.

Päivän vetoomus on 1900-luvun historia. Se ei kuulu minkäänlaiseen yleissivistykseen ja näyttää jäävän kouluissa lapsipuolen asemaan. En usko, että monikaan tietää, mitä kaikkea Itävallassa tapahtui marraskuun 1918 jälkeen.

Yrjö Lautelan ja Jyrki Palon kirja Itävalta - kappale mennyttä suuruutta on Editan myymälässä linja-autoaseman lähellä tarjouksessa - viisi euroa. Hyvä kirja.

Siis miksi Hitlerillä oli sellaiset viikset? Kaasunaamarin takia. Tavan vaatimat kippuraviikset olivat erikoisen hankalat kaasunaamaria käytettäessä, joten rintamamiehet joutuivat raskain mielin leikkaamaan viiksen kärjet huuti helvettiin.

Hitlerhän sai kaasua jossain vaiheessa. Ei tosin tarpeeksi.

Rajapinta

The blogger claims that the trivial technical term "interface" can help to understand certain non-representative, but possible very profound meanings of images, and uses as an example old Russian icons.

Sanoin eilen kirjoittaessani Andrei Rublevista, etten pidä elokuvista.

Olipa kerran ranskalainen runoilija, joka sanoi, että kirjoittamisen on oltava musiikkia, ennen kaikkea musiikkia. Ellei se ole... se on vain kirjallisuutta. Et tout le reste est littérature.

Ja oli toinen, tämän ystävä, joka puhui linnoja ja vuodenaikoja. "Kenen sielu olisi viaton?

Kuuntelin kuuliaisesti Amazonin avokätiset näytteet Glenn Gouldin ihmeellisellä tavalla uudelleen konstruoidusta nuoruudenlevytyksestä, Bachin Goldberg-sarjoista, joista pidän erikoisen paljon.

En edelleenkään pitänyt tästä esityksestä. Kun ei Gould soita Bachia, vaan Gouldia (paitsi parissa varhaisessa konsertossa). Olen siis eri mieltä kuin vanha kaverini J. Isopuro ja moni muu.

Elokuvaohjaaja Robert Bressonin fimeistä ainakin Au hazard, Balthasar kuuluu samaan ryhmään kuin Rublev ja pari Bergmania (Kuiskauksia ja huutoja on ehkä sittenkin hienoin). Katsoin kerran Pariisissa kaikki Bressonit ja Resnaisit ja suuren määrän 30-luvun Renoiria, Ophulsia ja Abel Gancea ja Jean Vigon kaikki kaksi elokuvaa Vasemman rannan pienissä teattereissa ja jatkoin siitä Jean-Pierre Melvilleen, joka on jotenkin parempi kiuin Uuden aallon isot nimet.

Kuolemaantuomittu on karannut on kai kuuluisin Bressoin elokuvista, mutta Balthasar, merkillinen tarina aasin kärsimyksistä, on järkyttävin.

Bresson julkaisi ohuen kirjan ajatuksia elokuvasta. Minulla on sellainen muistikuva, että olisin kääntänyt niitä Parnassoon.

"Debussy soitti itseään pianon kansi kiinni."

Juuri niin se on.

Andrei Rublevin maalaamat freskot, Tarkovskin elokuva ja kaikki nyt mainitut teokset ovat rajapintoja.

Teknillinen korkeakoulu sanoo, että rajapinta (interface, Schnittebene) on laite, joka yhdistää periaatteessa yhteen sopimattomia kojeita tai järjestelmiä, kuten siis esimerkiksi ihmisen ja koneen.

Kuva yhdistää katsojan johonkin, jos kuva on todella hyvä. Onko se liikkuva kuva tai liikkumaton, sillä ei ole suurta merkitystä.

Huomenna katson taas kerran Ranskan television vanhan dokumentin Cézannesta, joka etsi maisemaa kunnes löysi sen. Ehkä hän oli uuden ajan suurin maalari. Onneksi hän oli niin sitkeä ja niin vähän kiinnostunut maineesta, että eli vielä, kun muutkin alkoivat ymmärtää.

Cézannen kuvassa vuori tulee katsojaa lähelle ja sitä ympäröivä taivas on taivas kahdessa mielessä. Väreistä on poistettu kaikki tarpeeton ja viivoja ei ole juuri ollenkaan.

Kolokol

Andrei Rublevin ihmettelijät eli useimmat katsojat ja kriitikot eivät huomaa, että tämä elokuva on ikonitaidetta. Se on hyvin tarkasti sommiteltu ja se liittyy hyvin tiukasti perinteeseen.

Todellinen Andrei Rublev oli ikonimaalareista suurin. Tästä asiasta on virallinen päätös 1500-luvulta, ja se taitaa olla sisällöltään oikea.

Elokuva Andrei Rublev ei suinkaan sisällä viittauksia esimerkiksi Kurosawaan, vaan sikäli kuin ymmärrän kaikkiin elokuvan suuriin suuntauksiin ja useisiin kymmeniin tekijöihin, kuten Langiin ja Pabstiin, Griffithiin ja von Sternbergiin, Antoioniin ja Felliniin ja niin edelleen. Alun ja lopun ilveilijä ja narri sisältää monia elementtejä mykkäelokuvan koomikkoihin, Chaplinista alkaen.

Ei ole ihme, että suuri ja mahtava Neuvostoliitto oli ihmeissään tämän elokuvan kanssa, jonka valmistaminen lienee maksanut mielettömiä. Sehän sisältää selvän kertomuksen vallanpitäjien julmuudesta ja kansan kärsimyksestä, ja koska sekä ikoni että kirkonkello puhuttelevat suoraan Jumalaa, elokuva oli sen – ja nykyisen – ajan valtiollisen johdon kannalta sopimaton.

Niinpä ne elokuvan versiot, jotka luulemme nähneemme, ovat hyvin erilaisia kuin tekijän tarkoittama. Jo vuosia DVD:nä myynnissä ollut 205 minuutin eli 3 tunnin 25 minuutin versio on täysin johdonmukainen ja käsitettävä. Se kannattaa tosin katsoa yhtäjaksoisesti, mielellään sateisena heinäkuun päivänä.

Erikoista, että filmi sai 1970-luvulla kiitosta ja palkintoja, koska ensin Neuvostoliiton ja sitten Yhdysvaltain leikkaamana puolitoistatuntisena se oli varmaan käsittämätön. Omat mielikuvani, varmaan Mannerheimintien elokuvateatteri Capitolista, sekoittuu Iivana Julman toiseen osaan, joka on tunnetusti keskeneräinen. Olen katsonut tätä ennekin DVD:ltä, mutta koska en pidä elokuvista enkä harrasta niitä, en silloin paneutunut asiaan.

Tarkovskille kävi toisin kuin Bergmanille, jonka uusimmat elokuvat ja televisioelokuvat ovat ihastuttavia, etenkin se, jonka suomenkielistä nimeä en muista, Larmar och gör sig till – metelöi ja on ollakseen. Tarkovskin Nostalgia oli sillä tavalla yksityinen, ettei se ottanut mukaansa, toisin kuin Rublev.

Oudon hienosti elokuvan aikakausi on rakennettu ja tutkittu. Se joukkio, joka viettää pakanallista juhannusta riehuen alastomana humalassa, muuten viittaa melko varmasti suomalaisiin. Tuohon aikaan eli 1400-luvulla slaavit olivat saamassa aikaan ruhtinaskuntia myös Moskovan itäpuolelle eli sinne, jossa tarina näyttää tapahtuvan. Elokuvassa puhutaan vain ”pakanoista”. Ketkäpä olisivat olleet pakanallisempia kuin heimoveljemme ja esi-isämme?

Kellon valaminen on myös mahdollista. Tuo vaativa taito oli Venäjällä noussut aika pian Italian ja Bysantin jälkeen, ainakin 1100-luvulla. Kello on venäjäksi Kolokol. Tsaarin suunnaton kolokol tuli Moskovassa tulipalon takia alas ja särkyi, mutta maailman suurin kirkonkello on edelleen samassa kaupungissa.

Nyt olen itsekin varauksitta sitä mieltä, että tämä on selvästi yksi kymmenestä kaikkien aikojen hienoimmasta elokuvasta. Sen sielullisesti läheisin kumppani on Ingmar Bergman. Valitettavasti en osaa sanoa, mikä hänen elokuvistaan. Seitsemäs sinetti? Kuin kuvastimessa?

Asiantuntijat eivät tunne Raamattua. Elokuvan alkupuolella esiintyjä lukee ulkoa korinttolaiskirjettä, vihkikaavan jaksoa rakkaudesta. Katsoja voisi muistaa, miten tuo elokuvassa esittämättä jäävä jakso päättyy – Tarkovskin ja Bergmanin elokuvien avain:

”Sillä nyt me näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin; nyt minä tunnen vajavaisesti, mutta silloin minä olen tunteva täydellisesti, niinkuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan.

Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus.”

Kuninkaallinen ja keisarillinen

Erään itävaltalaisen mukaan maa oli maailmansotaan suistuessaan katastrofin laboratorio.

Siitä ei ole varmaa tietoa, missä määrin perusasenne katosi jälkimmäiseen maailmansotaan. Kunnon sotamies Švejk, kansallisuudeltaan tšekki, kumminkin käsitti syvällisesti byrokraattisen pikkumaisuuden ja yleisen hulttiomaisuuden yhdistelmän ja käytti sitä suurenmoisella tavalla hyväkseen. ”Oletteko hullu, sotamies?” – ”Alamaisesti ilmoitan, että kyllä olen, herra ratsumestari, ja minulla on siitä paperitkin.”

Jos arvostatte sopimatonta, mautonta, mahdotonta ja syvästi epäkunnioittavaa huumoria, kiirehtikää lukemaan. Se uudempi suomennos on mainion hyvä.

Itse Egon Friedell ja hänen vielä lahjakkaampi kaverinsa Alfred Polgar kirjoittivat revyyn, jossa henkiin herännyt Goethe tenttii Saksan kirjallisuutta, nimittäin Goetheä, kirjallisuuden professorille, ja reputtaa. Olisikohan Eino Leino kuullut tuosta? Hänen pakinassaan professorin päiväunesta on sama vitsi.

Mutta kaksi oikeaa asiaa, joista toinen todella koskee Itävaltaa. Max Jacobssonin maininta saattoi livahtaa sivu silmien. Hän sanoi, että Porkkalan palautus 1956 oli Hruštševin taitava siirto pelissä Itävallan puolueettomuudesta ja miehityksen purkamisesta.

En ole kuullut tuota argumenttia ennen. Mutta siinä on järkeä. Itävalta oli miehitetty maa ja Wien jaettu kaupunki, samaan tapaan kuin Berliini. Siellä tapahtui 26.10.1955 se ihmeellinen tapaus, että Neuvostoliitto vetäytyi vapaaehtoisesti puoluettomuutta korostavan perustuslain nojalla. Tai siis tietän Neuvostoliiton politiikan, Itävallasta ei tullut satelliittia, vaan yhdessä Suomen kanssa poikkeus.

Kansankunta oppi pitäään pientä ääntä, paitsi oopperassa.

Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen kävi ilmi, että vanhalla kiihkokansallisuudella on runsaastikin kannatusta (Jörg Haiderin puolue).

Olihan maa ollut ainakin 350 vuotta kansojen karuselli ja lisäksi merkittävä eurooppalainen valtio. Suomesta ei, kuten tunnettua, voi sanoa samaa.

Eilisessä blogissani piilotin kahden rivin väliin ajatuksen, että Bushin demokratiahankkeen epäonnostuminen voi olla aikamme merkittäviä asioita. Venäjä on viime kädessä mongolien ja tataarien piiskaama maa, joka omaksui ulkoisia ja sisäisiä piirteitä Bysantilta. Demokratia ei ole osoittautunut kiinnostavaksi ajatukseksi, ja nykyiset valitukset aggressiivisuudesta, joka on totta, ja ihmisoikeuksien kaventamista, ovat itsestään selvien tosiasioiden toistamista.

Kiina on ollut aina maailma eli Keskukstan valtakunta. Myöskään siellä kansanvaltaisuudella ei ole kehuttavia tuleaisuudennäkymiä. Japanin oikeisto on uppiniskainen. Kasvavisa suurista maailmanvalloisa ehkä vain Intia on liikkeessä lupaavaan suuntaan, mutta se edellyttää, että Englantilaiset muravat myyttinsä lempeästä siirtomaahallinnosta. Ei se lempeää ollut. Viimeisten mogulien kukistaminen 1800-luvulla oli likainen ja verinen tarina, josta on vasta nyt alkanut ilmestyä uskottavia kuvauksia.

Ja sitten on koko laaja islamin alue, jonka yhteydessö luottamus ysilöllisyyteen ja terveeseen järkeen tuntuisi hyvin oudolta. Tosin Turkissa on outoja merkkejä, kuten hyvää kirjallisuutta. Sellaista kuin Pamuk. Ja Intiassa. Sellaista kuin Rushdai.

Miten espanjalaispohjainen Etelä-Amerikka mahtuu tähän kuvaan, sitä en tiedä. Argentiina kumminkin onnistui hävittämään vahvan taloutensa ja vähätki kansalaisvapautensa.

Yritän hakea selitystä tämän Aasian pienen niemimaan menestykseen esihistoriasta. Jatkuvaa menestystä on ollut kolmekymmentä tuhatta vuotta. Jostain se johtuu. Ehkä mittakaavasta ja pakon määrääästä kyvystä verkottua eli ottaa naapurit huomioon. 1600-luvulla koko viritys uhksi heilahtaa Ranskan hyväksi ja edellisellä vuosisadalla juuri Itävallan.

Ne olivat läheltä-piti-tilanteita.

Wittgensteinin ripa

Veljeni on juuri nyt Wienissä. Pitäisi itsekin mennä. En ole koskaan käynyt.

Outoa. Jo Kundera selitti romaaneista kirjoittaessaan, että Euroopassa on itse asiassa muutakin kuin Pariisi, Rooma ja Lontoo.

Se muu oli Berliini - Wien - Praha.

Pitäisi ehkä pyrkiä ala-asteen opettajaksi. Epäpätevänä voisi saada viransijaisuuksia - minulla ei ole kasvatusopin aprobaturia.

Juuri kukaan ei tiedä, että amerikkalaisista elokuvista ja sarjakuvista tutut aakkospalikat ovat Fröbelin palikoita. Hän keksi ja kehitti ne.

Fröbel oli se saksalainen heppu, joka sveitsiläisen Pestalozzin kanssa keksi ja kehitti kansakoulun eli kansanopetuksen. Ajatukset omaksuttiin nopeasti mm. Suomessa ja Yhdysvalloissa.

Kaunisväriset ja jännittävän muotoiset vähän isompien pikkulasten palikat ovat taas Bauhausin paikoita.

Kun käyn kaupoissa niin kuin tänään pääsi kieltämättä tapahtumaan, tunnustan olevani Bauhausin lapsia. Marx ja Coca-Cola viehättivät nuorempia. Bauhaus on aika pitkälle se, mikä näkyy Espalla Artkein ikkunoista, mutta on tuossa keskustassa pieniä liikkeitä, joista löytyy Miesin ja Breuerin ja Corbun (Le Corbusier) kamoja ja jopa Eileen Greyn virityksiä.

Kaikkein viehättävimpiä ovat Alessin ja vastaavien peltiset tai alumiiniset romut, joissa ei ole mitään vikaa, vaan kaikki on paikallaan.

Suomi sattui saamaan tämän perinnön. Tiedä häntä, mitä Bauhausien arkkitehdit ajattelivat esimerkiksi Olympiastadioista, mutta on se yksi Euroopan hienoimmista rakennuksista, vaikka ei sijoitu äänetyksissä ihmeitten joukkoon.

Hyvin tyypillistä myöhentynyttä Wieniä ja Bauhausia on Marimekko - etenkin alkukauden kamppeet. Bauhaus ei ollut rautakauppaketju vaan Saksassa toiminut teollisen suunnittelun keskus, jonka natsit lopettivat. Mestareista hyvin monet olivat Wienistä, Böömistä tai Unkarista.

Veljeni tuskin käy katsomassa ludwig Wittgensteinin taloa, jonka tämä suunnitteli 20-luvulla. Se on aika pelottava näky - ei verhoja, ei mattoja, ovet korkeita ja kapeita, ovenrivat itse suunniteltuja ja normaali-ihmisen hartian korkeudella. Kuvia löytyy googlaamalla.

Filosofi Wittgensteinin isä oli mahdottoman rikas teollisuusmies. Käsityskseni mukaan tämä juutalainen perhe ei kuitenkaan ollut sukua saksalaiselle von Wittgensteinin suvulle, vaikka samalta seudulta oltiin.

Filosofin broidi oli se sodassa kätensä menettänyt pianisti, jolla mm. Ravel sävelsi pianokonserton vasemmalle kädelle.

Wittgensteinin suunnitelema ovenripa askarruttaa minua, koska se näyttää olevan tie Wittgensteinin kirjalliseen tuotantoon ja siitä ulos. Se on nimittäin epäsymmetrinen. Toisella puolella kahvassa on yksi mutka ja toisella kaksi. Avaamiseen eri muotoilu kuin sulkemiseen. Nerokas ajatus, mutta paljastava. Mahdollisesti vähän liika viisas.

W. oli pitkän välimatkan turvin vuosisadan merkittävin filosofi ja yksi aikakauden älykkäimpiä ja monilahjaisimpia miehiä. Niinpä hänen elämänsä oli onneton. Suomessa hän on ollut mm. von Wrightin ansiosta suosittu, mutta noin kymmeneen vuoteen todellisia mielenkiinnon osoituksia ei ole enää ilmennyt. Tuotanto on kuitenkin suureksi osaksi suomennettu.

Taisin lukea sen aikoinaan kokonaan. "Huomautuksia matematiikan perusteista" en ymmärtänyt.

Yhden asian ymmärrän ja haluaisin nyt kertoa sen pikkulapsille, lehtimiehille ja poliitikoille: Yhdysvallat on eurooppalainen keksintö. Se onnistui jollain tavoi yhdistämään skotlantilaista, englantilaista, saksalaista ja itävaltalaista peirnnettöä sekä tietysti paljon juutalaisuutta. Ranskan vaikutus on laikukkaampi ja italialaiset ovat taas esiintyneet usein käytännön miehinä.

Kuka lohduttaisi nyytiä? EU:ta pidetään kauhistuksena ja Yhdysvaltojen ja sen jälkeen Intian ja Kiinan sanotaan ottavan maailman lähiaikina hallintaansa.

Eurooppalainen ylpeys on kadonnut. Se tauti voi olla kuolemaksi.

Toivon että yhteisömme liittyisi kiireesti Natoon. Tähtilippu kuin tähtilippu.

Ovet eivät ole lukossa. Kahvat toimivat kahteen suuntaan. Venäläisillä ei ole tähän asiaan harrastusta mutta Baltian mailla sitä enemmän.

On kai käytävä siellä Wienissä, kun sieltä on lähtyisi kevyt kirjoittelu, raskas kirjoittaminen ja lähes kaikki painava musiikki ja paljon merkittävää tiedettä.

Kolmas mies soittaa sitraa Praterin maailmapyörässä.

Lihaa säästämättä...

Puoluesihteeri Sari Essayah vastustaa pornoa. Niin lehdet kirjoittaa.

Hyvä!

Puheenjohtaja Päivi Räsänen vastustaa pornoa. Niin lehdet kirjoittaa.

Oivallista!

Viimeinkin asiaa. Ja millaiselta taholta! Essayah tietää mistä puhuu, koska hän takavuosina pyöritti takamustaan vaivoin vaatetettuna pornografisessa urheilulajissa. Hän oli mestarikävelijä.

Tumppuveikot kyselevät vieläkin alan liikkeistä, löytyisikö videoklippejä tai edes kunnon kuvia Essayahin suorituksista.

Voisin ilmaista jakamattoman kannatukseni, mutta pahoittelen, että Kristillinen puolue näyttäisi hyväksyvän seksin avioliitossa.

Mielestäni olisi lähdettävä siitä, että ei seksiä ellei lapsia. Katolinen kirkko on tässä tarkka. Ei ehkäisyä, vaan kristillistä mieltä. Jos synti vaanii, on tartuttava virsikirjaan, mutta sitäkään ei pidä käyttää itsetyydytykseen vaan veisaamiseen.

Ei esiaviollisia, ei aviollisia eikä jälkiaviollisia suhteita!

Asian laita on näet se, että jos tästä vakaumuksesta lipsuttaisiin, se merkitsisi pikkusormen pistämistä synnin kitaan. Lirputtelua ei saa sallia.

Koeteltu keino vastustaa omia mielitekoja on vaania toisten mielitekoja. Kieltämisestä saa itse tyydytystä. Jos jokin asia, ilmiö tai piirre aiheuttaa toisissa mielihyvää, se on epäilyttävää ja luultavasti syntiä. Siksi se on syytä kieltää. Jos itse tuntee mielihyvää, ei tunnu missään.

Mielestäni on selvää, ettei esimerkiksi isoja tissejä saa katsella myöskään ravintoloiden terasseilta eikä ulkotiloissa. Työntekijöiden terveys on vaarassa. Ministeriön tarkkailijat ovat liikkeellä.

Kun ravintolatyönantajat eivät enää saa tappaa työntekijöitään altistamalla heitä tupakansavulle on oltava tarkkana, etteivät nämä koe kuolemaa pahempaa kohtaloa katselemalla tissejä tai takamuksia tai 20 km:n kävelyä.

Uhkana on ikuinen kadotus.

Voisitteko, hyvät Sari Essayah ja Päivi Räsänen, perustaa nettiadressin pornografian vastustamiseksi?

Allekirjoittaisin sellaisen niin mielelläni. Haluaisin kieltää erikoisesti aamu-TV:n kaksi naispuolista ankkuria, koska heitä katsoessani ajatukseni alkavat harhailla. Anna Vuorinen ja Sari Huovinen ovat erikoisen vahingollisia. Samoin se yksi tyttöhenkilö, joka lukee iltaisin urheiilutuloksia.

Nettiadressiin voisi liittää pari asiaa, jotka ovat omiaan järkyttämään meidän hengellisesti huolestuneiden mieltä.

Aseman kiskalla olisi lakattava myymästä halkaistuja lihapiirakkoja, joista törröttää nakki.

Lisäksi olisi määrättävä, että karjalanpiirakat on kaupoissa myytävä alassuin käännettyinä, eikä paperipussissa saa olla kelmua. Väärinkäytöstilanteissa kauppiaan olisi pidättäydyttävä myymästä ja kutsuttava poliisi.

Me, hengellisesti huolestuneet, haluamme kuulla lisää alapään pH-arvoista ja virtsan karkailusta. Se se on asiaa.

Kaksi tietoa

Kannattaa.

Varsinkin jos joku toinen maksaa.

Kamera on hyvä. Ohessa kuva, josta kamera päätti itse. Olen ylpeä tuosta muuntajasta. Ei niitä pääkaupunkiseudulla joka tontilla ole.

Sähköposti ja verkkkoyhteys on niin paljon parempi, että luultavasti suuri osa läppärin kanniskelusta jää.

Ainahan mielessä kaihertaa, että jospa sähköpostissa olisi viesti "Iltapäivän ikävä kokous peruutettu".

En ole löytänyt vielä oikoteitä, joten näpyttelyä on kohtalaisesti.

Kamera vaikutta oikeasti hyvältä.

En kehota siirtämään vanhan puhelimen sisältöä sellaisenaan uuteen. Ainakin minulla on niin paljon roinaa, että siitä pääsee mielellään eroon - yli tuhat tekstiviestiä tyyppiä "leipä; voi". Tai "tulenkin aikaisemmalla junalla".

Väristin on plussaa. Bussissa ja junassa aina kun kännykkä soi, noin kolmekymmentäviisi ihmistä ottaa puhelimensa esiin.

En usko että kotelo on tarpeellinen. Mikrokuituliina ja tasku taitaa riittää.

Se kehumisesta. Paljon puuttuukin vielä.

Toinen kehuminen - iGoogle eli personoitu hakukone välilehdin ja muutamia hyviä widgettejä kuten valuutanmuunnin (vaikka onnistuu se perus-Googlessakin).

Hitusen kyllä järkytyin, kun tämän iGooglen lehdelle asettuva tuttu Maps hakee nyt esimerkiksi autoilureitin Jorvas - Oravi hetkessä ja arvioi ajaoajan ja etenkin sallii ehdottamansa reitin siirtämisen esimerkiksi Lahden kautta menevän sijasta Koskenkylä - Kouvola vaihtoehtoon.

Mutta olen hieman arvostelukyvytön karttoihin nähden. Todellisuudessa Autoilijan tiekartta vuodelta 2001 riittäisi aivan mainiosti.

Silti http://transport.wspgroup.fi/hklkartta/ Pääkaupunkiseudun liikenneoloista on hiukan hengästyttävä. Pysäkin merkkiä klikkaamalla näkee linjat ja odotusajan.

Commarin kanssa luultavasti tulee tuttavaksi panemalla kotisivuksi elisa.net ja klikkaamalla siitä mm. VR aikataulut. Se todella toimii!

Kun vielä muistaa jättää puhelimen kotiin lähtiessään kaupoille tai kylille, mieli on hyvä.

Mitäpä sitä jatkuvasti rimputtelemaan, saati vastailemaan. Communicatorin paras puoli on salainen pieni puhelin, jossa on eri numero ja eri SIM. Kun on sukulaisia, jotka työn, levon tai sairauden vuoksi saattavat hätäillä. Kaksi puhelinta on paljon parempi kuin työläs profiili-systeemi. Sitä toista puhelinta, joka kulkee mukana, voi käyttää mainiosti myös herätyskellona ja ajastimena.