Menen perjantaina aamulla kymmeneksi radioon, jossa taitaa olla tapana jututtaa jotain syntymäpäivän viettäjää.

Taidan tarvita tämän kuvan mukaan. Sen ottamisesta on aikaa pari vuorokautta vaille 68 vuotta. Muistikuvani ovat valitettavasti vähäiset,  mutta kävin äsken kysymässä äidiltäni, joka sanoi että kyllä, elokuvateatterin konehuoneen generaattori jyrähti käyntiin samalla hetkellä kuin minä. Puhe oli seitsemän näytöksestä.

Joulua vietettiin laajan sukulaispiirin keskuudessa. Meidät molemmat kuulemma kannettiin sekä paikalle että paikalta.

Taidan tuumia tätä muutaman päivän eli joululomittaa tätä blogia. Jatkan kohta kun tulee mieleen jotain yleisinhimillistä.

Kuvassa

Kylässä kävi vanha ystäväni Esko Putus. Siitä on jo monta vuotta, kun hän lopetti kameraliikkeensä Helsingin Uudenmaankadulla. Totesimme, että emme olleet kumpikaan nuorentuneet. Vetreydessäkin saattoi havaita toivomisen varaa.

Sain vastaukset kolmeen kysymykseeni kolmessa minuutissa, kun ensin oli nautittu torttuja ja mantelileipiä.

Muutoin mainio mutta sangen kallis diaskannerini Braun Multimag oli osoittautunut ongelmalliseksi, koska pahvikehyksiin istutetut vanhat diat oli istutettava koneeseen kappale kerrallaan niin että kyllä siinä aikaa meni, tupakasta nyt puhumattakaan.

Esko ei ollut nähnyt vastaavaa värkkiä ennen, mutta löysi sen syöttöaisasta punaisen muovisen kone-elimen, jonka saattoi kääntää ympäri. Lopputulos: pari viikkoa tuskailemani ongelma ratkesi perin heti. Oikein eli alkuperäisen valmistajan (Braun tai Reflecta) tarkoittamalla tavalla käytettynä värkki skannaa täyden kelkallisen eli 60 diaa käsi koskematta.

Diojen puhdistaminen sujuu muun muassa mikrokuituliinalla kahdella liikkeellä. Ensi kevyempi pyyhkäisy kuvan kahdelta puolen ja sitten vähän napakampi. Etenkin lasikalvolle oikeaoppisesta säilyttämisestä huolimatta kertyvä rasvainen tomukalvo väistyy. Skannatun kuvan korjailuun Photoshopilla menee vähemmän aikaa.

Kuvien litterointi on ollut  vallan pelottava ajatus. Esitin ujosti suunnitelman. Valopöytä täyteen, kun kuvat on ensin jaoteltu vuodenajan tai helposti tunnistettavan kuvauspaikan (Saariselkä – Utsjoki – Käsivarsi) mukaan. Ihmettelin että olisi kai sitten hankittava jostain rahat ja ostettava Canon tai Nikonin FX-runko ja niin maan perkeleen mahtava makro.

Putus sanoi että tuossahan sinulla on jääkaapin vieressä Lumix G 3, kuten onkin. Sen mainiot linssit ja 10 megapikseli riittävät mainiosti. Tuloksena on kuvia, joista viisikinkymmentä diaa voi suurentamalla erottaa aivan mainiosti.

Ja itser skannaamiseen kuulemma tuhat dpi riittää. Teolliseen kilpavarusteluun on turha lähteä. Ei se ole sanottu, onko niissä vanhoissa kuvissa niin hirveän paljon informaatiota ja jos on, tekeekö sillä mitään.

Nämä ovat luonnon muotokuvia, joissa vahvuudet ovat mennyt aika ja tunnelma. Joskus sanottiin ”luontotunne”. Se ei ole pikseleistä kiinni.

Ystävän poistuttua kohti kotiaan jäin miettimään Kalle Kultalalta aikoinaan saamaani valokuvauksen oppituntia. Siinä kamerassa on sellainen reikä, josta kannattaa katsella ensin ja vähän miettiä, mistä ja miten sen kuvan aikoo ottaa. Sitten voikin painaa nappia ja vot, kuva on.

Sitä Kultala ei sanonut eivätkä hänen ikätoverinsa liioin, että sanassa ”valokuvaus” pääpaino on sanalla ”valo”. Tämä uusi uljas digikausi on muuttanut paljon. Ei tätä asiaa kuitenkaan. Kuva otetaan valosta, ei kohteista. Kohteet ovat heijastunutta valoa.

Katselin otsa rypyssä Putuksen tuomia kopioita mainioista kameroista. Siinä oli Sakari Pälsi Plaubel Makina. Eipä Pälsi ollut juuri muuta tarvinnut. Filmi, reikä ja jokin linssin tapainen.

Muistin valokuvaajaihanteeni Brassaîn, joka ennen sulkimen avaamista otti röökiin (Gasuloises) tulen. Kun tumppi poltti sormia, olikin aika panna objektiivin suojus paikalleen. Eikä siinä sen ihmeempiä valotusmittareita ollut. (Tosin hän oli kuuluisa yökuvistaan.)

Kiitoksia opista. Työskentely jatkuu. Kuvista, jotka ovat parempi kuin ne, joihin itse kykenisi, oppii todella paljon, ja saa samalla mielihyvää, joka ei ole keltään pois.

Nihilismi

Ehkä viisaammat vastaajat vaikenivat.

Yksi kommentoija kysyi, että onko sillä eroa, kun ihmisiä ammutaan. Tapetaan eläimiäkin.

Häneltä pitää kysyä, miksi eläimiä ei rangaista siitä, että ne surmaavat toisiaan.

Pelkään että kysyminen on turhaa. Vastausta ei ehkä tulisi tai sitten se olisi ”mitä väliä sellaisella on”.

Looginen vastaus ihmisten tappamiseen eli esimerkiksi koulusurmiin olisi ”se on Jumalan tahto”. Monen suuren uskonnon mukaan ihmisen kohtaloista päättää jokin, jota nimitetään Jumalaksi. Jos tämä ajatus on oikea, tuo jokin on kaikkien aikojen ylivoimaisesti suurin tappaja. Jumalan ja paholaisen välille ei jää eroa.

On henkilöitä, jotka ovat aidossa tuskassa päätyneet miettimään, miten hyväksi väitetty Jumala sallii pahan toteutua. Joko Jumala ei ole kaikkivaltias tai hän ei ole hyvä. Kysymysryhmän nimi on teologiassa ”teodikea”. Jotkut ovat hylänneet uskonnon juuri tämän kysymyksen takia.

Eläinten ja ihmiset välillä on jokin ero. Ainakaan eläimet eivät tiettävästi julista ihmisiä rauhoitetuiksi eivätkä pidä yllä ihmisiä koskevia metsästysrajoituksia.

Ihmiset harrastavat tällaista, ja jotkut eivät halua syödä surmattuja eläimiä, elleivät sitten kaloja. Sellaisesta en ole kuullut, että joku kieltäytyisi syömästä surmattuja kasveja; niiden elollisuudesta ei kuitenkaan liene eri mielisyyttä.

Vaikeiden kysymysten käsitteleminen ei ole oikein muotia. Etenkin nuoret voivat päätyä ajatukseen, että millään ei ole itse asiassa mitään väliä. Tuota ajatuskantaa sanottiin ennen nihilismiksi.

Joku vastaaja vertasi Suomen ja Yhdysvaltain koulusurmien lukumäärää mutta jätti Norjan maininnatta. Häneltä kuulisin mielelläni, mikä olisi hänen mielestään sopivat määrä koulusurmia. Vertailu, tässä tapauksessa suhteutettuna väkilukuun, tarkoittaa välttämättä, että asianomainen pitää tällaista vertaamista mielekkäänä. Siis: paljonko murhia on sopivaa tehdä? Saako kuka tahansa tehdä murhia, jos oikein kovasti haluaa?

Kirjoitan tällaisia, koska itse uskon turvallisuuden ylläpitämiseen tai ellei se ole mahdollista, turvallisuuteen pyrkimiseen.

Ihmiset on erittäin helppo saada uskomaan, että tappaminen on ihan OK.

Englannissa ja Ranskassa säilyi reipas, isänmaallinen mieliala, kun Sommen taistelussa 1916 kaatui ensimmäisenä päivänä 20 prosenttia Englannin käytettävissä olleesta armeijasta. Taistelusarjan kokonaismenetykset olivat heille noin 400 000 miestä ja saavutukset olemattomat.

Esitän tuon maininnan vihjaten, että omien tapattaminen poikkeaisi jollain tavalla vihollisten tappamisesta.  Lisään että kaikki ensimmäisen maailmansodan osapuolet vaativat ”vain oikeutta” ja arvioivat joutuneensa vääryydellä muiden muserrettavaksi.

Ajattelemattomuus oli käypä asenne vielä sata vuotta sitten. Toisessa maailmansodassa, jonka arpia monet nyt elävistä kantavat, vaikka olisivat syntyneet sen jälkeen, tavoitettiin sitten yhteisöllisen hulluuden uusi, ennen näkemätön aste.

Sodan ja rikollisuuden kertakaikkinen samaistaminen on perinteinen keino harhauttaa hyväuskoisia. Ja tämän päivän hyväuskoiset ja välinpitämättömät ovat huomispäivän tykin ruokaa tai luodin ravintoa.

Pari huomautusta

Yhdysvalloissa Korkein oikeus on, tosin osavaltiota vastaan ajetussa korvausasiassa, katsonut ettei poliisilla ole velvollisuutta suojella ihmisiä rikoksen uhriksi joutumiselta.

Eilen kyseltiin monilla tahoilla, miksi amerikkalaiset ovat niin rakastuneita aseisiin. Yksi syy on tämä. Lisäksi heillä oli erittäin paljon erittäin huonoja kokemuksia poliisista 1800-luvulla ja myöhemminkin. Joskus sheriffiä ei erottanut rikollisesta edes suurennuslasilla. Joskus vahva poliisilaitos toimi kulloisenkin pormestarin tai kuvernöörin poliittisena tukijoukkona.

Tuosta ilmiöstä on tiettävästi jatkuvasti päivittyvää tietoa myös muilta Amerikan mantereen suunnilta.

Joka selaa mielessään amerikkalaista poliisiviihdettä, jonka nousu sattuu mielenkiintoisesti yhteen nykymuotoisen liittovaltion poliisin FBI:n perustamisen kanssa (1935) ja liittynee J. Edgar Hooveriin, joka oli johtajana 1924-1972 ja jota pidän erittäin vahingollisena virkamiehenä, näkee kyllä, että USA:ssa rikosten selvittäminen on paljon, paljon suositumpaa kuin rikosten estäminen eli yleisen turvallisuuden takaaminen.

Tämä johtaa toiseen huomautukseen. Euroopassa on yleensä tyydytty toteamaan, että poliisikunnan muotoutuminen nykyiselleen liittyy kansalaisten oikeuksien lisääntymiseen ja tuon ilmiön varjokuvaan, väkivallankäytön keskittämiseen valtiovallalle. Poliisi on meillä kuin sotilaan velipuoli.

Ranska tosin lipsahti omille urilleen muun muassa hiljan mainitsemani poliisiministeri Fouchén temppujen ja konnankoukkujen myötä. Ranskalainen santarmi ei nauti samaa luottamusta eikä yleisön tukea kuin virkaveljensä monissa muissa maissa, eritoten Suomessa.

Se toinen ajatus on joukkomurhat ”rangaistuksena”.

Euroopassa on opetettu aikojen alusta, että rangaistuksen tehtävä on ehkäistä ennakolta mutta myös varoittaa eli ottaa hyvitys eli siis kostaa. Näitä asioita on pohdittu paljon, mutta ei juurikaan tuloksellisesti.

Tavallinen ihminen käsittää luultavasti rangaistuksen puhtaasti kostona. Tästä mielipidesuunnasta riittää lähteitä. Pahantekijät on pantava kuriin ja annettava sellainen rangaistus, että varmasti tuntuu.

Toinen maailmansota opetti useimmat varovaisiksi niin että kuolemanrangaistuksen kannatus ei ole täällä erikoisen yleistä. Itse olen selkeästi sitä mieltä, että tuon rangaistuksen takia USA ei ole oikeusvaltio siinä mielessä kuin asia ymmärretään Euroopassa – itse asiassa EU:n piitissä. Venäjä on tässäkin omilla teillään.

Hyvin asiantuntevat oikeuspsykiatrit ovat viitanneet Suomen koulumurhissa tekijän turhautumiseen, syrjäytymiseen ja päämäärättömyyteen, ja sen on varmasti totta. Norjan joukkomurhaaja oli kuitenkin teloittaja, eksterminaattori. Käsitin asian niin, että omasta mielestään hän jakoi oikeutta sillä pienellä saarella Oslon lähellä.

Yhdysvalloissa tuollainen ajattelutapa ei yllättäisi ketään – paitsi näissä uusissa tapauksissa, joissa tekijän ja uhrien välillä ei ole oikein mitään sidettä.

Mutta rauhan aikana viattomia ampuvan ihmisen logiikka ei taida olla samanlainen kuin toisten. Kukaan ei ole viaton. Jos hän tavoittelee kuolemaa, toisetkin joutavat hengiltä.

Olisi vielä kolmas ajatuksentynkä. Nykymaailmassa on rakennettu paljon kilpailun perustalle. Eteenpäin pääseminen monissa rauhallisissa ammateissa vaatii kilpailijoiden ”tuhoamista”. Keinot eivät ole fyysisiä, mutta katalia ne kyllä usein ovat.

Joukkomurhaaja toteuttaa yhteiskuntamallimme kätkettyjä arvoja: hän toteuttaa itse päämääränsä poliiseista ja vastaavista piittaamatta, ja hän on hyvä kuluttaja – hintavien aseiden ja kalliiden patruunoiden kuluttaja markkinavoimien palveluksessa.

Honoré de Balzac kuvaili romaaneissaan yli kolmesataa sinänsä vähäpätöistä ihmistä, joitka polttava monomania eli oman pinttymän fanaattinen ajaminen, ajaa ”ratkaisevaan tekoon” (tai elämänsuunnan valintaan). Viitaan Balzaciin, koska hänen kuvaamiaan hulluja ei mitenkään erottanut tavallisista pikkuporvareista, ja koska taustalla oli nopea teollistuminen ja yhteiskuntarakenteiden särkyminen. Ja mihin ´Balzac lopetti, siitä Dostojevski aloitti.

Syvyys, tarkkuus

Otsikkokuvan rajaus on hiukan omaperäinen. Syy ei ole minun, koska olen tuo henkilö, joka nojaa isänsä autoon. Kuvanottopäivä on jokseenkin tarkkaan 30.5.1963 ja paikkakunta on Kauhava.

Seuraavana päivänä saatiin ylioppilaslakit ja elämä lähti peruuttamattomasti oudoille teille. Lakki on kateissa, autosta ei ole minkäänlaista tietoa, mutta kuvassa esiintyvän henkilön ajatuksista ja kokemuksista minulla on muistikuvia.

Muistikuvat eivät ole syvyystarkkoja.

Mielessä on yksityiskohta tai korkeintaan jokin pinta. Etuala ja tausta ovat epäselviä. Oikeastaan emme katsoessamme tiedä emmekä oikein saa selvää. Suunnilleen sama asia on yleensä tapana ilmaista vetoamalla muistin valikoivuuteen. Mutta oikeastaan se ei ole aivan sama asia.

Ihminen luulee muistavansa, mutta samalla tavalla kuin aistimukset myös muistikuvat kehittyvät, silmukoituvat ja muuttuvat toisten kokemusten vaikutuksesta.

Tiedämme nyt kokeellisesta tieteestä, että ääni, kuva, maku, haju ja tunto eivät tule luonnosta eli niin sanotusta todellisuudesta. Ne tulevat aivoista ja muusta keskushermostosta.

Syvästi lukutaidoton ihminen ei välttämättä näe kuvassa muuta kuin suttua, vaikka se olisi valokuva hänestä itsestään. Sävel, esimerkiksi A eli 440 hertziä sekunnissa, ei välttämättä tule edes kuuloelimiin eli keskikorvaan tuon taajuisena. Silti niin sanottu teollinen maailma on täynnä ihmisiä, jotka tunnistavat sävelkorkeuden, ja jotkut harvat osaavat jopa nimetä sen. Aistimus poikkeaa ärsykkeestä. Tässä tapauksessa korvakäytävän kaiut ja yksilölliset muodot vääristävät signaalia.

Meillä on pitkä tie kuljettavanamme. Arkiviisauden mukaan kaikki on sitä, miltä näyttää. Totuus on toinen. Musiikkia, kuvaa, tekstiä, maisemaa on opittava lukemaan ja tulkitsemaan. Prosessi kestää koko ihmiselämän. Joistakin tulee hyvin taitavia mutta ei välttämättä taiteilijoita.

Latteuksien sanakirjaan kuuluu kunniapaikalle väite, että makuasioista ei voi kiistellä. Hyvänen aika – mistä muusta me kiistelisimme? Tosiasioista kinaaminen on jotenkin pöljää. Makuasioista inttäminen saattaa tuoda esiin aitoja eroja ja joskus nuo erot ovat innostavia.

Jos joku ei pidä John Coltranen jazzista, esimerkiksi pidemmästä versiosta kappaleesta ”A Love Supreme”, se voi johtua siitä, että tuo joku on käsittänyt kappaleen kelvottomaksi. Luultavammin se johtuu kuitenkin siitä, että hän ei ole harjoitellut tarpeeksi sellaisen musiikin kuuntelemista. Hän ei ole virittänyt korviaan.

Ei kenenkään tarvitse ryhtyä sellaiseen vaivannäköön. Jos pitää todella (Seppo Heikinheimon usein mainitsemasta) haitarista, miksi vaivautua kuuntelemaan viulua tai kerrassaan jousikvartettoa. Ei siihen ole mitään todellista syytä.

Henkilökohtaisia syitä on. Oma syyni on kokemus, että aluksi vastenmielinenkin ponnistelu saattaa palkita, joskus jopa ruhtinaallisesti.

Otsikon syvyysterävyys askarruttaa minua yleisemminkin valokuvailuni yhteydessä. Nyt on pelit ja vehkeet hiukan toisenlaisiinkin kuviin kuin suoraan nappia painamalla syntyviin.

Katsokaapa piruuttannekin vielä hiukan leluasteella olevaa värkkiä, jkonka nimi on Lytro. www.lytro.com ja sieltä galleria ja sitten muistatte klikata kerran, odottaa latautumista ja sitten klikkailla eri puolille kuvaa.

Kiehtovaa. Kuvan syvyystarkkuusaluetta voi siis muuttaa jälkeenpäin. Ensin koko kuva on epäterävä, mutta kotvan klikkailemisen jälkeen tarkasti piirtyviä alueita löytyy edestä ja takaa. – Todellisuudessa ”kuva” on tietenkin kooste hyvin monista kuvista, mutta silti – mielenkiintoista!

Hynninen

HS nosti vuoden levyihin  Jorma Hynnisen uuden äänitteen, jonka kokoonpanokin on erikoinen: etelä-pohjalaisia kansanlauluja, muutamia sovituksia levyllä säestävälle Keski-Pohjanmaan musiikkiopiston jousiorkesterille, ja Kimmo Hakalan Aleksis Kiven laulut.

Sitä on aiheellisesti ihmetelty, että Jorma Hynninen on äänessä vielä ohitettuaan 70 ikävuotta. En ole aivan varma, onko riittävän yleisesti havaittu, että lavoilla ja levyillä on uusi Hynninen, ja tietysti hän on edelleen korkeinta maailmanluokkaa.

Kauan sitten joitakin lauluja ja eräitä oopperarooleja saattoi sävyttää jokin yksivakaisuus. Mieleen tulee Fischer-Dieskau, joka ei kai koskaan ollut parhaimmillaan esittäessään ja ilmentäessään roistoa. Hän ja nuorempi Hynninen eivät tullrrt ensimmäisinä mieleen esimerkiksi Don Giovannina tai Rigolettona.

Ilmiössä on jotain samaa kuin esimerkiksi Carmenissa; Lilli Paasikivi on loistava, koska hän ei hetkeksikään unohda, että Carmen on pahantapainen ja ajoittain hermoille käyvä naisihminen – kuriton. Hyvin kurinalainen laulu ei siksi välttämättä kolahda.

Näillä ominaisuuksilla ei tietenkään ole mitään tekemistä laulajan oman persoonallisuuden kanssa.  Kysymys on näyttelemisestä.

Hynnisen tilanne tuntuu olevan se, että hän on nyt baritoni ilman fakkia. Hän pystyisi laulamaan mitä tahansa. Hän on muuttanut kirjansa Sorsakoskelle, mutta kuulijoiden onneksi Helsinkiin tulee asiaa usein. Sitä en ole tullut kysyneeksi, millä ehdoilla hän lähtisi nyt ulkomaille. Luulen että ei aivan vähällä. Eikä puhe ole rahasta.

Sain taideopetusta monesti mainitun, itse pystyyn pannun muistokonsertin yhteydessä toista viikkoa sitten. ”Perfektionismi” on huono sana. Se on suomennettava täydellisyyden tavoitteluksi. Kun katselin ja kuuntelin, ei Hynninen tainnut olla edes kiinnostunut ”täydellisyydestä”, koska sellaista ei taiteessa ehkä ole. Sitä vastoin hän teki kaiken täysin voimin ja kokonaan keskittyen, vaikka tilaisuus oli epätavallinen ja yksityinen. Tulos oli kyllä hiuksia nostattavan hyvä. Mutta hän mainitsi muutamankin kerran Kilpisen laulujen vaikeudesta ja harjoitteli yhdessä mainion pianistin Jouko Laivuoren kanssa.

Tässäkin lahjakkuus on ehkä enemmän kuin muuta poikkeuksellista työkykyä.

Uusi levy on ihmeellinen, koska yksi laulaja laulaa tavallaan kerralla kahta ääntä ja yhdessä ja samassa laulussa jopa neljää. Timon laulussa (Oravan laulu) tunteet ja tunnelmat vaihtuvat kuin tuulet. Helpoimmin perinteisessä sonaattimuodossa kuuluvat kyllä tai ei tai kysymys – vastaus tulevat nyt kuuluville lauluna. Ääni voi olla varma ja uhmakas, kuten eräissä pohjalaisissa kansanlauluissa, mutta siitä erottaa myös pinnan alla vaanivan epätoivon murheen.

Tietenkin laulussa on selvä kysymys ja vastaus, kansanlaulussa usein luonnonkuva ja mielenkuva. Niiden liittäminen suoraan toisiinsa vaatii taituria. Myös harrastelija osaa esittää ”Kaksi krenatööriä”, jossa ensin tuherretaan itkua ja sitten riehaannutaan aivan holtittomaan keisarin palvontaan.

Ei kovin kaukana tästä ilmiöstä on maalaustaiteen chiaroscuro, valon ja hämärän erikoinen, jotenkin riipaiseva sekoitus, joka onnistui Italian renessanssin taiteilijoilta erikoisen hyvin.

Silloin mestaruus on jo sivuutettu. Keskisarjan mestari tuo esille tulkinnan, josta kuka tahansa sanoo, että juuri noin. Suuri mestari ei tee sitä, koska hän ei enää esitä. Hän on. Hän muuttuu itse aiheeksi.

Kuka tahansa kuulija havaitsee tämän harvinaisen levyn erikoiset piirteet laulajan äänenkäytöstä. Nyt mukana on karheutta, joka ei missään tapauksessa ole viimeistelemättömyyttä, vaan karheaa niin kuin hyvä villa verrattuna jokapäiväiseen silkkiin.

Ja kuulijan ympärille kietoutuu yön villava vaate.