Dementiani

Joku sanoi, ettei noin surkeaa sanaa saisi käyttää. Voi olla. Tarkoitan nyt kuitenkin itseäni ja kunnianhimoa kirjoittaa julki toimintakyvyn ja kognitiivisten taitojen hiipuminen, siis omani. Olen joutuut seuraamaan läheltä, myös liian läheltä, pahaa dementiaa. Väkivaltaan taipuva, vainoamisharhainen versio on vaikea hoitajille ja hyvin tuskallinen katsoa.

Ja väärinkäsitysten välttämiseksi: omat lähisukulaiseni selvisivät erittäin korkeaan ikään mieleltään kirkkaina. Puhe ei ole heistä.

Mutta itse eksyin Espoossa. Otin Töölöstä taksin Isoon omenaan eli Länsiväylän eli Jorvaksen tien varteen. Olin tullut pimeällä runsaan parin tunnin matkan kaverin kyydistä. Taksimies oli mukava ja juttelimme nelivetoisista autoista ja nastarenkaista ja maksoin ja jäin autosta.

Katsoin ympärilleni. Missä hitossa minä olen? Ratiovaunu! Mistä lähtien Matinkylässä on ollut spora? Polvet kankeina kiipeilin portaissa ja luin kyltit. Sello. Siis Leppävaara. Ja kauppakeskuksen pääsisäänkäynnin väärällä puolella. Ja kun osaan ulkoa jopa osan Leppävaaran kartanon maista aikoinaan mitattujen tonttien numeroista ja af Heurlinien sukutaulun pääpiirteet!

Taksimies muuten osoittautui ammattilaiseksi ja herrasmieheksi. Kun kotiin päästyä soiteltiin, hän pyysi kauhistuneena anteeksi ja lupasi heti lähettää rahat takaisin, korkojen kanssa.

Siirryin eilen treenaamaan jäljellä olevia aivojani. Päätin pitää seinäkellon pysyvästi väärässä ajassa, kun talviaikaan siirtäminen ei sekään onnistunut ensimmäisellä yrityksellä. Niinpä on laskettava päässä vilkaistua, joko on sauna-aika… Nykyoloissa oikea aika, päivä ja vuosi ovat tietenkin vain käden ojentamisen päässä.

Jo menomatkalla ihastuin Pasilan asemalla, kun huomasin, että vieressäni monitorista oikeaa raidetta tähyilevä kansalainen otti kylmän rauhallisesti puhelimen kameralla kuvan monitorista ja katsoi sen raiteen kädestä kamerastaan. Nerokasta! Itse olen keksinyt s*aman vain tarvitessani jääkaapin tai modeemin koodi numeroa tai muuta lähes mahdotonta. Pari kaveriani ottaa valokuvan, kun olen heilutellut jotain kirjaa ja kehunut sitä kovasti. Ennen iskelmät, sinfoniat ja eeppiset runokokoelmat kirjoitettiin kynällä kassakuitteihin tai paragoniin tai kirjekuoreen, joka pantiin päiväksi takin oikeanpuoleiseen sivutaskuun ja siirrettiin lähemmin analysoitavaksi illalla kotona vasempaan sivutaskuun. Nykyisin ei käytetä pikkutakkeja, ainakaan kotona.

Kun kukaan ei tiennyt pöydässämme, jossa istui pelkkiä professoreita, mikä se on Kangasalla se sellainen Sarsa, otin selvää. Sarsanvirta ja nykyinen pitkänomainen lampi on perua mainiosta tapahtumasta, joka olisi ollut hauska nähdä. Kun harju murtui Pälkäneellä vuonna 1604, Längelmäveden pinta putosi pysyvästi yli kolme metriä Kangasalla.

Ole aina ihaillut Höytiäisen rantoja. Siellähän järven laskijat kai ratkesivat ryyppäämään, ja kesken tämän tärkeän toimituksen lasku-oja ryöstäytyi ja järven pinta aleni 7,5 metriä ja Savonlinnassa asti kaduilla kuljettin pari vuotta soutuveneillä. - Kuvana taksini nimi.

Presidentin valta

 

Tämä ei ole asiantunteva kirjoitus. Perustuslaki on enimmäkseen julkisoikeutta ja osittain kaiken valtiollisen vallankäytön pohjana olevia perussääntöjä, kuten ihmisoikeuksia. Ihmisoikeuksien takana on ajatus pienen ihmisen keinoista selviytyä sokeiden voimien puristuksesta. Yleensä kyllä katsotaan, ettei tuo tarkoitu onnistu. Kansallisesti ja kansainvälisesti pärjää se, jolla on isoin pää ja nyrkit.

Siltä osin tunnen asiaa - eilistä asiaa - että osasin näyttää kädellä naapuripitäjässä talon, jonka peltikaton isäntä oli juonut. Varhaisina vuosinani galvanoitu pelti siis kelpasi romukauppiaalle samalla tavalla kuin kupari, joka pidetään varmaan vieläkin työmaalla lukkojen takana. Vilkaisin, että rautalanka maksaa kympin / 100 metriä ja kuparilanka 20 euroa 10 metriä. Ehkä jätän levyt asioita tunteville, kun myös epäilen, että hinta saattaa edelleen riippua myös ostajasta. Kun koululaisena sain asiakseni tuoda kauppalasta kaksi laatikollista rautanauloja, isoisä aina kauppiaana tähdensi: tukkuhintaan. Silloin tiesin vain, että Lassila & Ylikanoja oli tukkukauppa, mutta ei siellä nauloja myyty, vaan paitoja. Elleivät olleet päässeet loppumaan. Nyt tiedän, että KOP:n pääjohtaja oli niitä vaasalaisia Lassiloita.

Ja Kustaa Vaasasta kerrotaan, että hän suhtautui 1500-luvullaan uskonpuhdistukseen niin vakavasti, että puhdisti myös kirkot, joiden kattopellitkin myytiin rullalle käärittyinä Lyypekissä toimineille kauppiaille. Joku voisi jopa tietää, menikö siinä myös Riddarholman kirkon kate. Niin sanotut kirkon kalleudet oli jo myyty. Itse asiassa viikinkiretkien yllykkeeksi on kerrottu tietoa, että kirkoissa oli mielenkiintoista ryöstettävää ja torneissa mainiot kellot, joiden lyijylle löytyi parempaakin käyttöä. Meilläkin on kansanperinteen kirjoissa “tarkkaa” tietoa milloin minkin lahden pohjassa tuulella soivista kirkonkelloista, jotka on upotettu sinne vihavenäläisten tullessa.

Nyt otin sanoakseni, että pitkin 1990-lukua seuraamani työskentely, jonka tuloksena oli 1999 voimaan tullut uusi Suomen perustuslaki 731/1999, vanhentui vaikeakäyttöiseksi 20 vuodessa.

Surkea asia. Edeltäjä oli vuodelta 1919 ja muotoiltu monin osin Saksan niin sanotun Weimarin tasavallan vastaavan säädöksen pohjalla. Se kaatui Hitlerin rynnistykseen runsaassa vuosikymmenessä, ja keino oli nytkin USA:ssa hyvin tunnettu tapa toimia tilapäisiksi määritellyillä alemman asteen määräyksillä.

Asia on mielestäni niin, että kovat kriisit ja sotilasliitot, kuten Nato, eivät oikein sovi perinteiseen parlamentaariseen työskentelyyn. Koulupiirien rajoita voi hyvin vaikka äänestää, mutta mielestäni valtakunnan rajoista ei. Ja jos nyt vaikka Putin tulisi tuntoihinsa, mistä ei ole merkkejä, olisi se hyvä, että hän osaisi soittaa Suomessa oikeaan osoitteeseen eikä tarvitsisi kysellä Liikenne- ja viestintävirastolta, että kukahan täällä hoitaa asioita, kun Suomenlahden pohjassa tuntuu olevan reikä…

Luurangot peltikatolla

 

Koululaisvitsit olivat muotia puoli vuosisataa sitten. Mikä on valkoinen ja istuu puussa? Ujo piimä. Mikä on kolinan huippu? Luurangot tappelevat peltikatolla.

Kommentoija kysyi kohteliaasti, että mahtoiko peltikattoja olla olemassa pari sataa vuotta sitten. Pelti oli suosittu kate jo 2 000 vuotta sitten. Roomalaiset suosivat materiaalina etenkin kuparia ja lyijyä, joiden takominen levyksi ei ole vaikeaa. Etenkin lyijyn teollinen valmistaminen oli keskiajalla iso bisness. 

Theophiluksen De diversis artibus (n. 1120) on hurja käsikirja. Lasin valmistus, värjääminen ja kiinnittäminen selostetaan yksityiskohtaisesti.

Olen toistellut, että vaikka Pariisin Notre Dame ei olisi remontissa tulipalon jälkeen, siinä vieressä oleva, paljon pienempi Sainte Chapelle eli pyhä kappeli on suuren ruusuikkunansa ja monen monien lasimaalausten vuoksi se paikka, jossa kannattaa aivan välttämättömästi käydä. Boul’ Michin metroasemalta siihen kävelee alle viidessä minuutissa.

Sillalta voi vilkaista, olisiko komisario Maigret tulossa kaljalle. Hänen putiikkina oli siinä rannassa, ja Simenon kuvaili menoa ja meininkiä Seinen rannassa monissa kirjoissaan, joista suosittelen erikoisesti. “Maigret ja mies siltojen alta” kuvaa “puliukkoa” (clochard), joka on kyllästynyt elämäänsä lääkärinä ja asunut kymmenen vuotta sillan alla eläen sillä, mitä roskalaatikoista on sattunut löytymään. - Mielestäni tämä “dekkari” on eräänlainen kirjailijan omakuva, ja Simenon oli yksi vuosisadan parhaista kirjailijoista, joka hallitsi tekstin kuultavuuden, kirkkauden ja viipyilevän lämmön.

H.C. Andersenista ja S. Kierkegaardista kirjoitin kerran pienen jutun. Siinä on pieni vale. Kierkegaard oli loputtoman innostunut Mozartin oopperasta “Don Giovanni”, joka pyöri hänen nuoruusvuosinaan täysille saleille Kööpenhaminassa. Aivan oikeasti Mozartin vaimo Constanze meni miehensä kuoltua uusiin naimisiin tanskalaisen diplomaatin Nissenin kanssa ja he asuivat Tanskassa vuoteen 1820. Ehkä 1813 syntynyt Kierkegaard oli kuullut juttuja miesvainajastaan elämäkerrankin julkaisseesta, 1842 kuolleesta rouvasta. Ja Andersen kävi Helsingissä, jossa häntä oli ottamassa vastaan professori Zachris Topelius…

Lastuja

Eilisen jutun kuvassa olevia sytykkeitä eli kiehisiä joku arveli teollisesti valmistetuiksi. En tiennytkään, että sellaisia olisi olemassa. Js on, tuote ei ole hyvä. Rautakaupoista saatavat sytytyspalat ovat halpoja, hyviä ja jokseenkin hajuttomia.

Minulla on varaava takka, ja viime talvena poltin joskus hirmukalliita klapeja, koska tulen katseleminen ja tulen tuntu miellyttävät.

Eilinen valokuva on vuodelta 2008, kiehiset ovat isäni silloin veistämiä ja liittyvät hänen sinänsä hiukan hupsuun juuttumiseensa omien poikavuosiensa ihannekirjailija Juhani Ahon tapaan käyttää lyhyistä, tunnelmia tavoittelevista teksteistä nimitystä “lastu”.

Hänen viimeiseksi kirjakseen jäi “Tunturikoivun lastuja”, mutta tuollaista pientä hän vuoleskeli mökillään Kirkkonummella vielä osittain toivuttuaan  neliraajahalvauksesta. Erikoisen hanakka hän oli kaluamaan puukolla rivaksi tai kahvaksi sopivia puun käppyröitä. Nuorempana hän harrasti sauvoja - se oli sota-ajan villityksiä.

Partionjohtajana hän opetti kiehisten veistämisen varmaan sadoille nuorille. Se ei ole aivan helppoa. Tiedän. Osaan itsekin.

Enoni Aku sitä vastoin oli todella taitava puukon käyttäjä ja nikerteli milloin mitäkin, tosin hänkin sitten pahan tapaturman kärsineenä. Hänellä ja yhdellä enolla ja isoisällä, jotka olivat kelloseppiä, käden taidot olivat hyvinkin korostuneita. Samaa saa sanoa äidistäni ja yhdestä veljestäni. Ellen ole ymmärtänyt aivan aivan väärin, avaruudellinen hahmottaminen on lahjakkuus. Itse panen pankkikortin yleensä ensin väärin lukulaitteeseen ja päätän aina välillä asentaa puhelimeen maksuohjelman, jotka koululaiset näyttävät käyttävän hyvin sujuvasti.

Se on epäonnistunut vitsi, kun olen itse uhkaillut rupeavani veistelemään ja syljeskelemään tuossa kuistilla, kun olen “oldtimer”, tämän pienen kylän vanhin asukas. 

Valitettavasti täällä ei ole saluunaa, jos sattuisi vaikka Lucky Luke ratsastamaan pihaan. Vaikka eivät ole ajat niin kuin olivat ennen, silloin kun suomensin Tintin lisäksi välillä myös Lucky Lukea - hänellä oli aina tupakki huulessa. Jossain vaiheessa piirtäjä muutti sen ovelasti oljenkorreksi…

Ei ole myöskään kolmipyöräistä pyörätuolia, eikä ole väliksikään, koska jotenkuten tuo käveleminen sujuu, vaikka lääkäri kehuu, että kovin ovat nivelpinnat sökönä - kun oli aikoinaan se nivelreumakin. Mutta saa tulla vaikka koko Suomi ja Sukkenpakka (Sockenbacka), niin jostain minä tienaan rahat ja ostan ensi lumille potkukelkan. saksan opettajamme käytti sellaista aina vappuun asti, ja hyvin meni, vaikka ääntä piti.

Kommenteistakin

“Älä puhu, kun minä keskeytän!”

Siinä siivo neuvo.

Puhe on tietysti kirjoittamisesta. Päivän lehden kirjoitus kirjailijoiden rapautumisesta pitää paikkansa mutta antaa aiheen reunahuomautuksille.

On siis totta, että nykyisellä menolla eivät tule taloudellisestikaan toimeen kirjailijat eivätkä siis kohta liioin kustantajat. Muutos on ollut niin nopea, että minulla on laatikossa silloisen kustantajani WSOY:n lahjoittama CD-Rom, joka sisälsi ainakin merkittävän osan antiikin latinankielisestä kirjallisuudesta. Pari vuotta, ja verkkopaikka Perseus alkoi sisältää oikeasti kaiken ja todella etevästi indeksoituna, kaikin viittauksin.

Eilen tulivat mieleeni Lentävät Leivänpaahtimet. Pienen muistelemisen jälkeen olin selvittänyt, että näytönsäästäjä, jonka alkujaan keksi Berkeleyssä toiminut firma Macille, oli nimeltään After Dark. Ruudun poikki lensi vanhanaikaisia leivänpaahtimia, joilla oli siivet. En muistaisi, ellei asia liittyisi yksityiselämäni käänteisiin, että aloitin tietokoneen käyttämisen maaliskuussa 1989 eli myöhään. Ja tämä blogi alkoi siis vuonna 2005. Ehkä 10 vuotta myöhemmin huomasin keksineeni vahingossa kirjallisuuden lajin. Kommentteja on välillä niin paljon, kuten tällä viikolla yhteen tekstiin 49, että tämä on keskustelua eikä vain minun kirjoittamistani. Suomessa järkevä keskustelu 49 henkilön kesken ei onnistu luonnossa. Vaikeaa se olisi missä tahansa.

Tarinan eli kertomuksen eli “narratiivin” idea on kuitenkin se, että joku puhuu, ja toiset keskeyttävät. Kirjallisuus puolestaan on kuin itämaisen sadunkertojan toimintaa Bagdadin seinävierillä tuhat vuotta sitten. Hän yrittää hädissään keksiä jotain niin kiinnostavaa ja hauskaa, että tuntematon kadulla kulkija hymähtäisi ja heittäisi pienen kolikon tai vain puoliksi syödyn viikunan. Sama idea toistuu teoksessa “Tuhat ja yksi yötä” Sheheradzade kertoo joka ilta uuden sadun ja keskeyttää sen jännittävästi cliffhangeriin, jottei kuulija teloituttaisi häntä, kuten tarkoitus on.

Romaani- ja tietokirjallisuudessa on se vika, ettei voi soittaa kirjailijalle ja sanoa, että tämä kohta tässä sivulla 506 on muuten hyvä mutta vähän liian lyhyt. Siis ei voi ainakaan, jos kirjailija on kuollut.

Ehkä voin tunnustaa, että itse löydän vanhoista kirjoista ehkä enemmän kuin uusista. Andersenin sadut ja Kierkegaardin pohdiskelut ovat mielestäni modernimpia kuin mikään ensi viikolla ilmestyvä.

Yritän sanoa kautta rantain, että kirjoitusteni kommentit ovat mielestäni keskimäärin parempia ja selvästi tärkeämpiä kuin kirjoitukseni. Ei ihme. Keskiajan lakimiehistä (munkeista) kommentaattorit olivat useimmiten parempia kuin kommentoitavan teksin kirjoittajat. Parhaita olivat Baldus ja Bartolus.

Johtopäätökseni lukemista ja kirjoja koskevassa asiassa? Kirjallisuuden ongelma on kirjallisuus.

Illalla saunan jälkeen luen tovin Matti Suurpään esseitä eri asioista. Hänelle voisi kuulemma soittaakin, mutta ehkä hän on edelleen puheissaan vielä paljokkaampi kuin minä.

Kertomuksen tarina

Näin unta, että Søren Kierkegaard ja Hans Christian Andersen tappelivat peltikatolla. Molemmat olivat tai ainakin arvelivat olevansa kovin mieltyneitä nuoreen laulajattareen, mutta eivät päässeet puusta pitkään.

Kohde olisi voinut olla Jenny Lind, joka samoihin aikoihin kuin Paganini (ja Chopin) oli maailman ensimmäinen viihteen superjulkkis, suorastaan oman aikansa Madonna. Tiettävästi näin ei kuitenkaan ollut. Itse epäilen, etteivät nämä herrat olleet lainkaan toimen miehiä suhteessa naisiin. Mutta 1800-luvun miehistä ei tiedä. Eikä 1900-luvun.

Aamukahvia juodessani minä, joka vanhana alligaattorina luen aamulla lehden (tietokoneella), ajattelin kirjoittaa kirjan Tarja Halosesta. Sitten muistin, ettei kirjoja enää lueta eikä oikeastaan julkaistakaan.

Itse mainitsin arvostetulle kustantajan edustajalle, että haluaisin kirjoittaa tekoälystä ja tekijänoikeudesta, unohtamatta sitäkään, miten jo käytettävissä oleva tekoäly mullistaa kiinteistöoikeuden ja välillisesti oikeustoimia koskevat säännöt ja siten esimerkiksi riidat asuntokaupoissa.

Kustantaja hymyili ystävällisesti ja sanoi: tuo kuulostaa hyvältä - mutta kun me emme enää julkaise hyviä kirjoja.

Tarja Halosesta kirjoittamisen estää sekin, että en oikeastaan tunne häntä lainkaan, vaikka tervehdimme tavatessa ja tilanteen vaatiessa kyselemme kuulumisia. Olen huutanut hänen ja Penan kanssa yhteen ääneen hävityn koripallo-ottelun (perussarja) jälkeen: Ei, Ei, EEC. Silloin oli vuosi 1975. EU:sta en ole huutanut mitään. U. Hämäläinen vihjaa kiinnostavasti päivän lehdessä, että demareilla oli 1993 kova työ etsiä ryvettymätöntä ehdokasta Sorsan ja erinäisten muiden pudottamiseksi.

Kuinka ollakaan, aika muuttui ja Tartsista tuli presidentti vuonna 2 000. Ahtisaari ei mennyt enää ehdolle, kuinka ollakaan. Ahtisaaresta tuli siis armovuoden saarnaajaa. (Tuo kirkollinen termi tarkoittaa henkilöä, jonka tuomiokapituli määrää väliaikaisesti hoitamaan tehtäviä edellisen kirkkoherran kuoltua, niin että ruustinnalla on aika koota luunsa.)

Vaikka en hoitanut omaan lukuuni lakiasioita, mitä nyt kyllä kadun katsellessani surkeaa saldoani, kävin humanitäärisistä syistä muuttamassa erään aatelisnaisen testamenttia aina pyydettäessä eli silloin tällöin. Kerran oli poistettava testamentista Anto Leikola tai Matti Klinge tai molemmat, joille oli määrätty perinnöksi vanhoja “Valvojan” vuosikertoja, koska herrat olivat ilmoittaneet kannattavansa sitä kauheaa Ahtisaarta, joka kävelee kuin ankka ja häpäisee koko Suomen kansan olemattomilla kyvyillään. Mitä siitä Ruotsin kuningaskin ajattelee!

Katselin väliajalla vaakunoita. Ritarihuone on loistava paikka pienehköjen yhtyeiden konserteille. Pojat (KYL) kunnostautuivat erikoisesti Veljo Tormisin ison ja hurjan "Raudan synnyn" esityksessä. Kun minulla on näitä sukulaisia kuorot täynnä, olen yhä syvemmällä laulumusiikissa. Onni etten jaksa matkustaa, eikä ole oikein varaakaan. Hollannissa ja Belgiassa lauletaan 1400-luvun teoksia järkyttävän hyvin. En koskaan toipunut, kun takavuosina istuin eräällä reissullani kuuntelemassa Monteverdi-kuoroa Lontoossa ja sitten hiivin seuraamaan, miten Cambridgessa The King’s Singers harjoitteli Thomas Tallisia siinä kirkossa, josta kuoro on saanut nimensä.

Kerronta

Hayden White, josta kommentoija mainitsi, oli ja on merkittävä henkilö. Tutkijana hän perusteli, ettei historianfilosofia pyyhi näkyvistä historiallista kertomusta.

“Narratiivi” eli kertomus tapahtumista pyrkii aina pintaan. Jos asia ei tunnu enää kovin polttavalta, tältä päivältä on kammottava esimerkki, Gazan sairaalan tuho.

Puolella maailmaa tuntuu olevan “tieto”, että Israel sen teki. Minustakin tuntuu samalta, mutta tietoa ei ole. Bidenin äsken uutisissa esittämä maininta, että tekijä oli “vastapuoli”, ei tunne aivan mahdottomalta - mutta tietoa ei ole.

En rohkene odottaa, että vakuuttavaa tietoa saadaankaan. En ole halukas uskomaan mitään kovin hyvää Israelin nykyisestä johdosta, mutta toisaalta nyt tapahtunut on myös sotilaallisesti todella suuri asia. Jos tekijä siis oli Israel, se ei ainakaan tavoittanut mitään myönteistä. Olisiko järkevää ajatella tänään, että tapaus oli tavalla tai toisella “vahinko” eli siis jotain muuta kun se, mitä tavoiteltiin, oli tekijä kumpi tahansa?

Aiheemme viittaa myös Belgiaan. Siellä ammuskeli mies, joka oli omaksunut Ruotsista narratiivin, joka nähdäkseni selvästi ei ole tosi. Ampujan kerrotaan sanoneen jotain ruotsalaisten viranomaisten harjoittamasta islamin uskoisten järjestelmällisestä vainoamisesta muun muassa viemällä heiltä lapset.

Tätäkään asiaa en tietenkään tiedä - mutta eikö Venäjä käyttänyt hiljan samaa väitettä eli että Suomessa viranomaiset ottaisivat huostaan venäläisten lapsia? Ja se ei ole totta, että sosiaaliviranomaiset vainoaisivat Suomessa venäläisiä kansallisuuden takia.

Asian vakavuus näkyy Ruotsi-esimerkissä. Mielelestäni kiihkeä poliittinen islam on ottanut Ruotsin kohteekseen, ja tässä ja jossain osassa rikollisjoukkojen toimintaa käytetään hyväksi ruotsalaisten pehmeyttä ja hyväuskoisuutta.

Kunpa emme joutuisi samoihin ongelmiin. Meillä on joitakin vuosia vähintäänkin vihjailtu, että vieraskieliset maahanmuuttajat olisivat maallemme merkittävän suuri ongelma.

Minusta suurempi ongelma on, miten saamme ylimalkaan rahamme riittämään ja mitä tekevät Venäjä, Kiina ja Yhdysvallat.

Ahtisaaren kunniaksi palauttelin mieleen menneitä asioita ja jäin miettimään, eikä Suomen yksi ongelma ole nivelrikko.

Olemme aika kovia olemaan rähmällämme milloin kenenkin edessä. Aikoinaan tuo suuri ja ihana oli Saksa.

Se ajatus, että “hoitaisimme omat asiamme” täällä etäisessä maankolkassamme, on valitettavasti vastuutonta fantasiaa.

Ei auta itku markkinataloudessa.

Narratiivi

Muotisana “narrativi” on narrimainen ja käy hermoille.

Sana on latinaa ja tarkoittaa kertomusta. Huvittavasti kantasana näyttäisi tuottaneen meille venäjän kielen kautta slangisanan “snaju” eli tietäminen, ymmärtäminen. 

Helsingin vanha slangi oli vahvasti venäläisvaikutteista. Me maalaisetkin tunnemme sanat “mesta” ja “voda”. Lukemamme mukaan putka, varas ja pohatta ovat samasta kielestä peräisin, vaikkeivat slangia olekaan.

Kuvassa on Helsinginkatu. Sen seudulle majoittui aluksi huonompia venäläisiä. Paremmille oli Katajanokka. Muistona ovat pietarilaiseen tapaan nimetyt “linjat”. Kun venäläiset oli ajettu ahtaalle 1920-luvulla, Kallioon ja Sörnäisiin asettui muuten vain huonompia ihmisiä, kuten minun sukuni.

Meillä on nyt vaivoinamme venäläinen narratiivi. Yleiskielessä “narratiivi” on nykyisin usein valtion tai sen tiedottajan kokoama perätön eli valheellinen kertomus, joka tarjotaan totena. Olemme tottuneet Kremlin suunnasta tuleviin tarinoihin. Monissa tapauksissa ne liittyvät Venäjänmaan erikoiseen pyhyyteen, joiden takia vihamielinen länsi ahdistelee sitä, vaikka Venäjä haluaa kaikille pelkkää hyvää.

Ihmettelin etenkin isävainajani vahvaa oikeistolaisuutta ja viihtymistä piireissdä, joita Kekkonen sanoi äärioikeistolaisiksi. Kun isällä oli Kokoomuksen kultainen ansiomerkki, olin lähestymässä eläkeikää ennen kuin tajusin, miksi perheemme sopeutui niin mainiosti Pohjanmaalle. Suuri osa arvostetuista samanmielisistä oli entisiä Isänmaallisen kansanliikkeen kannattajia. Itse osaan Suur-Suomi-narratiivin ja sen synnyttäneen Akateemisen Karjala-Seuran aatteet tänäkin päivänä, vaikka menetin mahdollisen uskoni niihin alle 20-vuotiaana ja valuin puoluetoimintaa kaihtavaksirisuparraksi eli yleisvasemmistolaiseksi kulttuuriliberaaliksi. “Vasemmistolainen” tarkoittaa tässä suunnilleen samaa kuin Erkon tai Reenpäiden ajatusmaailma. Olin “patkuli” ja olen kai edelleen. 

Vasemmistolaisuus tarkoitti viinaa ja naisia; minulla sekin meni epäsääntöisesti, kun menin naimisiin ja palkkatyöhön jo varhain opiskeluvaiheessa. Sitten oli sellaisia vasemmistolaisia, jotka olivat liittyneet puolueisiin. Minusta sellainen ei sopinut opiskelijoille.

En viihtynyt monienkaan arvostettujen edellisen sukupolven lakimiesten kanssa. Heistä esimerkiksi Väinö Linna ja Mika Waltari olivat vaarallisia kommunisteja ja niin sanottu kirjallisuuden modernismi ja ranskalainen elokuva (Renoir, Truffaut) oli Moskovan salajuoni.

Kaikki muuttui 1980-luvulla. Sosialidemokratia katosi maailmasta. Aiakaan minä en muista, kuka johtavista poliitikoista oli demari ja kuka konservatiivi. Ei isänikään varmaan muistanut. Ainakin hän kehui kovasti Mauno Koivistoa, joka tosin myös oli hänen asiakkaansa.

Siviilit

Ehkä Putin toi historiaan uuden keksinnön: sota siviilejä vastaan. Ehkä hän omaksui sen keskiajan Tšingis-kaanilta tai tmän jälkeläiseltä Timur-lenkiltä. 

On tietymätöntä, mitä etua saa surmauttamalla siviilit ja keräämällä yli 70 000 pääkalloa keoksi. Tavallaan se oli hybridisodankäynti samaan tapaan kuin ruttoon kuolleide ruumiide ampuminen piiritettyyn kaupunkiin noihin samoihin aikoihin.

HS:n Saska Saarikosken päivän kolumni oli erinomainen. On erinomaista, että häneltä odottaakin sellaisia. Kaksi kommenttia tulee kuitenkin mieleen.

Venäjällä on taito luoda vahvoja valtakuntia, vihollisikseen. Sellaisia ovat esimerkiksi Suomi ja Ukraina. Meistä epäluuloisuuden nakertamista ei ole kadnnut ajatus, että USA:n Rump, josta käytetään myös nimeä Trump, tuntui viihtyvän kovin hyvin Putinin seurassa. Hänellä riitti yhteisiä ja kukaties yksityisiä asioita, joiden ei sopinut joutua kieroihin korviin.

Vaikka hyökkäys Ukrainaan epäonnistui niin pahasti, sitä ennen länteen oli selvitetty laajasti, että tämä on sitten vain Venäjän asia, eikä lainkaan Naton. Siltäkään ajatukselta ei välty, että myös Englannin Boris Johnsonille tuli mieleen mennä yli siitä, missä naurismaan aita on matalin. Brexit ei kuulemma nyt enää tunnu erinomaiselta ajatukselta. Jopa Saksassa tynnyrissä kasvaneet vaativat tappia takaisin, koska he sanovat tietävänsä, ettei muuta maailmaa ole olemassa.

Mietteiden taustana on Hamas. Ainoa selitys sen iskulle on ajatus surmata siviilejä niin paljon kuin suinkin ja Venäjän tapaan väliä ei ole sillä, ovatko he omia vai vihollisen. Gerillasota tuli muotiin 1960-luvulla, mutta nyt pöytä on käännetty. Silloin Che ja kumppanit uskottelivat, että kaikki ovat sotilaita. Nyt oppi näyttää olevan, että kaikki ovat uhreja ja kohta vainajia.

To ihmisuhrien mitättömyys on muuten suosittu ajatus. On väitetty Hitlerin jupisseen ennen itsemurhaansa, että Saksan kansa joutaa tuhoutumaan, kun eivät ymmärtäneet, miten hieno mies hän on. Mutta Venäjä osoitti suvereenia välinpitämättömyyttä ihmisten kärsimyksestä myös 1918-1922 ja etenkin 1914, kun ensimmäisen maailmansodan liikekannallepano aloitettiin antamalla miljoonalle sotilalle korkeintaa yksi patruuna mutta ei kenkiä. Aika pian Ranska ja sitten Englanti huomasivat ajatuksen oivallisuuden.

Lännessä olen kävellyt niillä sotilashautausmailla ja kysynyt minäkin, mitä virkaa on urhoollisuudella, kun ammus tulee taivaanrannan takaa, varoittamatta.

Taiaanranta on lähellä Laskekaapa. Oikea vastaus on 4,8 kilometriä.

Aulis

Opettajani Aulis Aarnio on kuollut. Ehkä saan yhteisiltä ystäviltämme näin kiertoteitse tiedon tähän asantilaan ehkä liittyvistä menoista. Upa? Rami? Selvästi olisi säädyllisintä olla tässä vaiheessa vaiti, mutta minä en osaa nyt olla aivan mykkänä.

Asian laita on se, että virallisina opponenttina olivat silloin, vuosikymmeniä sitten, professorit Aarnio ja Litzen. Vaikka oikeudellisesta tuotannostani hankittiin ja saatiin myöhemmin kaikki tarvittavat lausunnot, tein väärin, kun en kertonut ajoissa, mitä opin heiltä.

Aarnion perustiedoista ei näe, miksi hän oli opettajana niin hyvä.

Hän rohkaisi ja näytti esimerkkiä. Oppilaan pit kaikin mokomin tehdä myös sellaista, mihin hänellä ei ollut erikoisia edelytyksiä. Ja hän siis näytti mallia. Olen itse istunut kesäteatterissa katsomassa, miten hän näytteli muiden harrastelijoiden rinnalla esimerkiksi nuorta sissiluutnanttia, itse jo tukevoituneena ja ainakin luutnantiksi oudon ikääntyneenä. Olen lukenut hänen romaanikäsikirjoituksiaan ja sanonut, että ei ole hyvä. Joistakin sanoin, että tämä ei olekaan huono ja kolmansista, että tästä saa ihan kivan.

Tiesin että koulupoikana tuleva professori keskitti tarmonsa 60 metrin juoksuun ja huonosti pestyjen perunoiden myymiseen Tampereen Tammelan torilla. Sitä ennen hän oli ehtinyt hankkia lukiolaisena ennätysmäisen määrän huonoja numeroita todistukseensa.

Yritin itse noudattaa Aarnion oppia, kun omakin urani on kirjava. Joku kysyi, mitä minun olisi mielestäni pitänyt tehdä toisin, kun itse opiskelin ja tein opinnäytteitä. Sanoin: olisi pitänyt suorittaa yliopistolla laudatur matematiikasta tai yrittää väitellä tohtoriksi teoreettisesta fysiikasta. Minua katsottiin hitaasti. Olen aina ollut huono matikassa, mutta silti innostunut siitä. Tutkin nytkin Teichmüllerin avaruuksia, vaikka en ymmärrä niistä mitään. Kun opiskelin sosiaalisista syistä differentiaalilaskennan alkeita, se oli vaikeaa. 

Aarnion seurassa tutustuin Suomessa ja maailmalla alan (oikeusteorian) koviin nimiin, jotka olivat kiinnostuneempia siitä, mitä he eivät tienneet eivätkä olleet tulleet ajatelleeksi, kuin siitä, mikä oli heille tuttua tai helposti ymmärrettävää.

Oli se erikoinen tapaus tämä Aulis, ja nimensä mittainen mies. Toisaalta aulis, toisaalta aarnio.

Kysyin kerran huippuihin kuuluvalta muusikolta (Ensti Pohjola), miksei NN ollut edennyt urallaan aivan huipulle. Syy oli musikaalisuus, hän sanoi. “Hän oli niin musikaalinen, ettei harjoitellut tarpeeksi.” Kysyin, sitäkö “musikaalisuus” oikeastaan tarkoittaa. - “Sitä.” Siis että harjoittelee kaikkea sellaista mitä ei oikein osaa.

Kaikki virtaa

Eilen Antti Kuronen keskusteli Sofi Oksasen kanssa uudesta kirjasta. Sofin lisäksi tapasin suomalaisen kustantajan pitkästä aikaa. Sanoin, että asia ja kirja on aikakautta muuttava. Jostain syystä sana tuli mieleen ruotsiksi: epokgörande.

Ehkä siksi, että Sofin agentti on ruotsalainen ja kuuluu myyneen parissa päivässä kirjan oikeudet kymmeneen maahan.

Alaotsikko “Putinin sota naisia vastaan” kärsii kommentin.

Venäjällä uljaat ja urhoolliset sotamiehet soittelevat tyttöystävilleen, vaimoilleen, sisarilleen, äideilleen ja mummoilleen kertoen, miten sankarillisesti ja suurella joukolla he ovat taas raiskanneet ukrainalaisia naisia. Ja puhelimeen vastataan: oikein, poikani, oikein…

Seksuaalinen väkivalta on ase ja vihollinen on niin sanottu siviiliväestö eli ne jotka eivät kulje aseen kanssa.

Joku kysyi muutama päivä sitten minuilta, miten Venäjältä sujui Saksan valloittaminen 1945. Neuvoin Beevorin kirjan ja viittasin Stalinin sananvalintaan, että “poikien on saatava huvitella”. Puna-armeija raiskasi myös pikkulapsia ja vanhuksia, ja teki sitä ahkerasti.

Venäjällä mihinkään tällaiseen ei ole koskaan palattu. Paitsi tavallaan. Olen itse nähnyt Suomen televisiossa muutamia vuosia sitten Neuvostoliiton sankarin, joka oli osallistunut “fasistien” tuhoamiseen Lapissa Lokan, Mutenian ja Korvasen kylissä. 

Suomen puolella nämä syrjäkylät muistetaan. Naisia ja lapsia ja yhteensä yksi sotamies. Televisiossa yksikään suomalainen ei inahtanut mitään sille neuvostoliittolaiselle sankarille.

Sofi Oksasen kirja on kirjoitettu mahdollisimman selkeäksi. Sellaiseen tarvitaan merkittävä kirjailija. Sellainen Sofi on.

Esimerkiksi “pahojen” eli siis tässä tapauksessa Putinin väen esittäminen paholaismaisina tekee meistä Putinin kaltaisia. Liiallinen laajuus tekisi lukemisen raskaaksi.  Tiedämme, että Venäjällä pidettiin “omia” synnittöminä tai suorastaan pyhinä jo Isonvihan aikaan, siihen katsomatta, mitä he tekivät. Suomen rähmällään olon aikakausi ei jää maininnatta, mutta mittasuhteet tulevat näkyviin. Suomessa on vähän sitä perinnettä, että meillä pidetään hienona, jos joku kiertää saarnaamassa esimerkiksi tupakanpolton vaaroista Talvisodan aikana korsuissa keskitysten putoillessa.

Eli asioilla on kokonsa ja merkityksensä. Ja tämä on otettu huomioon.

Hyvä että menin Viron lähetystöön. Lukekaa tekin kirja ja huomatkaa, että jo tänään lehdessä olevat, kiittelevät kirjoitukset ovat tyypillisen pumpuliin käärittyjä. Oksasen asia on iso.