4. elokuuta 2006

Tämä kirjoitus on uusinta otsikossa mainitulta päivältä.  Uusinnan syytä ei tarvitse selittää.

Andrew Vachss on Yhdysvaltain parhaita kirjailijoita tällä hetkellä. Hän on niin hyvä ettei ole edes erikoisen kuuluisa. Kuten kuvasta näkyy, hänen tuotantonsa on kuitenkin pokkarisarjana myynnissä, ja uutuudet ilmestyvät kovakantisina.

Muistelen olleeni ensimmäisiä älähtämään James Ellroysta. Tämä olisi ollut 90-luvun alkua, ja siihen aikaan kirjoitin Helsingin Sanomiin. Ellroyn Black Dahlia oli liian kammottava, mutta Los Angeles -sarja hieno. Siitä koottiin sitten myös elokuva L.A. Confidential. American Tabloid oli varsinaista "poliittista historiaa", mutta sen jälkeen Ellroy alkoi olla minun makuuni liian hullu.

Katsoin nöyrästi television dekkarisarjaa, jonka idea on hieno: kootaan joitakin omahyväisiä henkilöitä kameran eteen ja sitten Henrik Laine toivoo, että tuloksena on mielenkiintoista keskustelua. Tuotantokustannukset lähenevät nollaa. Odotin eilisestä ohjelmasta jotain mielenkiintoista, koska vieraat olivat hyviä tyyppejä ja viisaita. Odotin turhaan. Tulos oli kahvipöytäkeskustelua.

Siis: miksi dekkari / jännäri on noussut erittäin merkittäväksi proosan tekniikaksi? Henning Mankell on luullakseni Ruotsin merkittävin kirjailija eikä Gillou ole missään tapauksessa huono, vaikka historiallisessa romaanissa hän teki saman kuin kuvaamansa henkilöt eli meni soitellen sotaan. Mankellin moraaliset Afrikka-romaanit eivät jostain syystä liioin toimi.

Yhdysvalloissa esimerkiksi Paul Auster (jonka kirjat rajasin tämän blogin kuvasta pois) on hieno korkeakirjailija, mutta Vachss on mielestäni ykkönen.

Näennäisesti Vachss näyttäisi olevan Ellroyn perillinen ja viime kädessä vastikään kuolleen Mickey Spillanen säiettä eli niin sanottua kovaksi keitettyä koulukuntaa. Hänen Burke-sarjansa varhaisempia teoksia rasittaa jossain määrin Hammetilta peräisin oleva väärinkäsitys eli luulo nokkelan juonen tarpeellisuudesta, ja Chandlerilta peräisin oleva erehdys, nimittäin että nasevat luonnehdinnat ja vitsikkäät repliikit auttaisivat asiaa. Onneksi hän on päässyt tästä irti ja kirjoittaa nyt luottaen sanojen kovuuteen ja kuvallisuuteen.

Kiinnittäessäni huomiota tähän kirjailijaan, jonka sukunimen oikeinkirjoitusta joutuu aina hetken miettimään, luulin että hän oli muodilla ratsastaja ja jonkinlainen friikki - lapsiin kohdistuva seksuaalinen väkivalta on melkein poikkeuksetta keskeinen teema tai osa teemaa.

Luulin myös, että kysymys olisi rosvoromantiikasta Schillerin tapaan. Burke ja hänen "perheensä" ovat kaikki rikollisia mutta suunnattoman paljon parempia ja sympaattisempia ihmisiä kuin esimerkiksi poliisit, puhumattakaan Manhattanilla valtaa pitävistä rikollisorganisaatioista, joista osa on laittomiksi tiedettyjä ja osa ei.

Tämäkin luulo osoittautui vähä vähältä aiheettomaksi.

Lapseen sekaantuminen oli ennen niin tavattoman harvinainen rikoslaji ja sensaatiolehdet revittelivät niin tolkuttomasti näistä yksittäisistä tapauksista, että vierastin voimakkaasti aihepiiriä.

Alan muuttaa mielipidettä. Muuallakin kuin Belgiassa on jotain todella kummallista. Ehkä tämä kauhea asia ei olekaan marginaalinen vaan kertoo jotain syvällistä ajastamme ja arvoistamme.

Vachss muuten ei harrasta väkivallan kuvauksilla mässäilemistä eli väkivaltaan osallistumista. Kirjat eivät ole kauheita.

Kirjoittaja on juristi ja kotisivuistaan päätellen keskittynyt myös ammatillisesti juuri näihin asioihin. Se taitaa olla markkinointitemppu, että hän esiintyy valokuvissa merirosvon musta lappu vaurioituneen silmän suojana.

Kun kuvaileva sosiologia (tyyppiä Paavo Koli, Mauno Koivisto - Heikki Wariksen koulukunta + Turun tutkimusperinne) on ollut niin kauan poissa muodista, Vachssin kaltainen kuvaus Manhattanin ja Yhdysvaltojen todellisista toimintatavoista on järisyttävä.

Luullakseni tuo käsitys yhteisöllisyyden mätänemisestä ei ole väärä.

Dostojevskilainen rikosromaani on erinomainen tapa tuoda nähtäväksi ja käsitettäväksi vaikeita asioita.

Kun näin on, suhtaudun henkilökohtaisesti viihdeväkivaltaan erittäin kireästi ja kielteisesti ja väkivaltaisesti. Erikoisen kammottavina pidän lehdistön kuvauksia. Juuri tälläkin hetkellä jotkut nostattavat huvikseen tai ansaintamielessä lynkkausmielialaa pakkolaitosmiehiä vastaan. Lehtien on helppo kirjoittaa, koska lukijat eivät muista, että väkivaltarikosten tulkintaan on olemassa tehokkaat lainsäädännölliset keinot, Saksan Hitlerin ajan ja Neuvostoliiton Stalinin ajan.

Kuolemanrangaistus ei vähennä rikollisuutta mutta pilaa yhteiskuntaa. Sitä vastoin tilastoja voitaisiin nopeasti kohentaa, jos poliisilla olisi oikeus lopettaa rikoksesta epäillyt Pasilassa niskalaukauksella.

Tunnen poliiseja. Heistä esimerkki olisi huono - poliisimme eivät suostuisi minkäänlaisiksi pyöveleiksi ja pitäisivät heittoani huonona.

Mutta henkilö joka jättää Vachssin väliin ja haaskaa vähän aikansa keinotekoisen best-seller-rojun opiskelemiseen, tekee sen omaksi vahingokseen.

Suomeksi löytyvät Kivun hallinta, Shella ja Alamaailma. Syyttävä sormi osoittaa alussa mainittua Henrik Lainetta, joka on suomentanut "Shellan", ihan kelvollisesti. En kuitenkaan ole havainnut hänen hyppineen televisiossa Vachssin kirja kädessä, mikä on selittämätöntä.

Neanderthal

Sattui käteen suomalaisen Marcus Rosenlundin ruotsiksi kirjoittama kirja ilmastosta ja historiasta. Ihan hauska kirja ja kooste. Kysymyksenasettelu on uusi. Luin muinoin väitöskirjan aiheesta ja olen seurannut muutamankin yliopiston julkaisuja. Alan yksi nimi on paleoklimatologia. Jääkauden jälkeisestä ajasta tiedämme yhtä ja toista myös Suomesta.

Hiukan Jared Diamondin uraaurtavien kirjojen tapaan olen miettinyt, milloin joku huomaa ajatuksen ja miettii, saisiko siitä lähemmin tietoa. Saiauksien historiasta on kirjoitettu paljon sen jälkeen kun W. McNeill julkaisi hienon kirjan ”Plagues and peoples” eli taudit ja kansat. ”Plague” voi tarkoittaa muutakin kuin ruttoa. Ja ruttokin voi tarkoittaa vähän eri tauteja.

Jos siis kysyy, miksi Neanderthalin ihmiset katosivat noin vain nelisenkymmentä tuhatta vuotta sitten, vaikka heistä olisi voinut tulla erinomaisia henkivartijoita tai jalkapallovalmentajia, vastaus on yleensä, että me meikäläiset olimme parempia juoksemaan ja muutenkin liikkumaan laajoilla alueilla.

Entä jos vastausta hakisi immuunijärjestelmän puolelta? 

Tiedämme, millaisen tuhon aiheuttivat tarttuvat taudit, kun espanjalaiset tunkeutuivat Uudelle mantereelle 1500-luvulla.

Entä jos sama koskisi muitakin kuin tarttuvia tauteja?

En haluaisi esiintyä tietävänä, kun en asiasta mitään tiedä – mutta eikö syöpä ala vaikuttaa ympäristöuhalta? Se ei tartu, mutta kuolleisuus kasvaa enemmän kuin pelkkä väestön ikääntyminen selittää? 

Entä jos teollisessa, manipuoidussa elinympäristössämme on jotain, mikä vaikuttaa tähän? Syöpähän ei ole kaikissa tapauksissa tauti, vaan eräänlainen elimistön mielisairaus, ylireaktio. Solukko alkaa mielettömästi syödä itseään ja käyttää kaiken energian.

Mainitsen immuunijärjestelmän, koska se on maallikoille suhteellisen tuntematon. Voisin mainita myös aineenvaihduntaan liittyviä ongelmia. Eräs sellainen lienee diabetes.

Sukupuuttoaalto on jo paha, mutta ”ympäristö” ei kyllä riitä selitykseksi. Mammuttien katoaminen – vain joitakin tuhansia vuosia sitten – liittyi varmaan ilmastoon, mutta miten? 

Sen verran tutkimus on saanut selville, etteivät asiat ole niin monimutkaisia kuin miltä ne näyttävät, vaan paljon monimutkiasempia.

Ajattelussamme on jäljellä kuvitelma, että tulee jokin mikrobi, joka osuu kuin tarkka-ampuja nikkeliluoti, ja tekee kohteessa tuhoa.

Systeemibiologian näkökulmasta asia on juuri toisin, eikä sielläkään pelata vain hiukkasilla vaan todennäköisyyksien pilvillä. 

Eikä hopealuotia ole kuin sarjakuvissa ja vanhoissa myyteissä.

Armoitettu

”Armoitettu saarnamies” on kiittävä ilmaisu. Sillä tarkoitetaan ihmistä, joka latelee liukkaasti mielettömyyksiä. Sellaisia olisi syytä varoa, oli kysymyksessä uskonto, poliitikko tai muu trokaaminen.

Kaikkein karismaattisimmat puhujat ovat niitä, jotka ovat myyneet sielunsa Saatanalle.

Kauppa käy jatkuvasti. Suuria voittoja on saatavana vaihtokaupassa siihen vähään, mikä omastatunnosta on jäljelle. Riittää kun luopuu ihmisyydestään – ja jo alkaa raha kilistä ja kansa kuorona kiittää.

Jopa opettajat ja professorit tunnistaa siitä, että parhaat heistä ovat aika huonoja puhujia.

Me joilla on ollut etuoikeus istua takkakivellä hiilloksen loimussa kuuntelemassa mestarikertojaa tiedämme, että pohjimmaltaan kysymyksessä on hypnoosi eli vahva suggestio.

Hyvänlaatuisessa muodossa tuo taito purkautuu sadunkerrontana, joskus jopa keskusteluna. 

Kauppiaan toiminnassa äänessä on joskus helppoheikki. Heitä ennen kierteli, ja parhaat höystivät opetellut loruilunsa kulloisenkin yleisön mukaan ja osasivat tuoreuttaa sanottavansa. 

Olen tuntenut sekä vankilloissa että vapaalla aivan vihlovan hyviä huijareita. Muutamalla oli aito vuorineuvoksen titteli. Psykopaatin kirjamääritelmä on puutteellinen. Tuota diagnoosia käytetään ihmisistä, joilta puuttuu empatian taito eli kyky käsittää toisten tunteita.

Jokin osa psykopaateista on hyvin taitavia käsittämään tunteita ja käyttämään niitä hyväkseen. Omituisuus on mahdollisesti osittain biologinen kyvyttömyys eläytyä eli tuntea toisen tunteet itsessään. Monia ”normaaleja” alkaa heikottaa, kun pitäisi viiltää veitsellä kanan tai ihmisen kurkku auki. Moni tietää, että jos toista lyö vasaralla päähän, häntä sattuu. Ei tarvitse edes ajatella, että kipu on hankala tunne. 

Psykopaatin sisäinen maailma muistuttaa psykoanalyytikon maailmaa. Molemmat houkuttelevat tunnereaktioita tehdäkseen niillä jotain. Ero on ratkaiseva. Hullu käyttää anastamiaan tunteita miten sattuu. Lääkäri eli siis psykiatri tai psykoanalyytikko pyrkii uusilla oivalluksillaan auttamaan asiakastaan, ja usein onnistuukin.

Äärimmäinen ”oikeistolaisuus” ja ”vasemmistolaisuus” ovat molemmat henkistä kaavamaisuutta. Kaava eli pinttynyt ajatus lähtee puhdistetulla bensiinillä, etikalla tai ruokasoodalla. Ehkä pinttymän poiston jälkeen tulee yksinäinen olo, kun pitäisi ajatella itse ja antaa tunteiden tulla.

Sanon Topeliusta ja Tove Janssonia suuriksi, koska usein etsittyjen aatteiden sijasta he kirjoittivat – niin oli ennen todella tapana sanoa – sydämellä. Topeliuksella pienet mielenliikkeet ja suuret aatteet ovat jatkuvasti törmäämässä toisiinsa. Ja se toinen – ollapa kuin Nuuskamuikkunen, tulla ja mennä täysin vapaasti ja polttaa piippua!

Uusi päivä, armo 1

Tunnelmat ja mielialat tuntuvat usein sieventyvän muotoon: aina samaa. Tai: jatkuvasti huonompaa. Tai: jos joku edes joskus jotain, mutta kun ei kukaan koskaan mitään, vaan kaikki aina vaan.

Korkea, toimintaa rajoittava ikä on riemukas kokemus. En tee enää suunnitelmia enkä missään tapauksessa tavoittele parannusta tai ihmisenä kehittymistä.

Nyt äkisti mieleeni palanneessa Muumissa – sarjakuvassa – Muumipeikko ja Nipsu menivät vanhainkotiin myymään nuoruuden lähteen vettä. Ukot ja akat karhasivat heidät tiehensä. Jaa että jälleen nuoreksi! Ja kaikki sydänsurut takaisin! Ei tule kuuloonkaan!

Henkinen ohjaajani eli äitini tuntuu olevan samaa mieltä. Oma asenteeni on juuri tuo. Äiti hissuttaa rollaattorin avulla, mutta ei hänellä kertomansa mukaan ole enää mihinkään asiaakaan. Eikä ole paljon tuttaviakaan. Hengissä. Itse osallistun ilmastotalkoisiin muun muassa kaihtamalla lentämistä. Sen sijaan annan ajatuksen lentää. 

Tony Judt esitti täsmälleen saman ajatuksen kuin Topelius 150 vuotta aikaisemmin. Teollisen vallankumouksen suurin käänne oli ihmisten muuttunut suhde toisiinsa. Judt olisi halunnut kuvata rautatien tulon mullistuksensa, joka sai eri säätyiset ihmiset matkustamaan samassa vaunussa. Topelius kuvasi täsmälleen tämän saman ensi junamatkana Helsingistä Hämeenlinnaan. Tarinan perhe suhtautuu samaan vaunuun tunkeutuvaan kanssamatkustajaan juuri kuin asuntoonsa änkeävään tuntemattomaan.

Amerikkalainen Alfred D. Chandler mullisti historiatiedettä käsittelemällä kolmessa hienossa kirjassa kartelleja ja laajasti eri maiden suuryrityksiä, business history.

Uusi laaja Oxfordin saman alan käsikirja vilauttaa esiin näkökulman, joka sisältää myös kommentin Trumpin voitosta tutkimuksissa.

Ensimmäinen suuri mediamarkkintipoliitikko oli Franklin D. Roosevelt. Mainonta ja markkinointi olivat syntyneet 1930-luvulla, kun jättiläisyritykset muuttuivat vieläpä monialayrityksiksi. Uranuurtaja oli DuPont. Aluksi ruutia ja rjähteitä, pian tekoaineita kuten yhtiössä kehitettyä nailonia. Ennen pitkää erässä tuli Unilever ja monia muita.

Markkinoinnilla viedään ihmisiltä valinnanvapaus vakuuttamalla, että heillä on valinnanvapaus.

Tämä on tietysti ollut parlamentaarisen ja sitä ennen muunkin demokratian keino kautta aikojen, mutta ennen siihen tarvittiin puhuttua tai puhuttua ja painettua retoriikkaa. Nyt keinot lisääntyivät valtavasti.

Minulle maailman hienoin esimerkki informaatiosodasta eli nykyajasta oli Leningrad 9.8.1942, Leningradin saarto oli sekä ihmisuhrein että ammuksin laskien suurempi taistelu kuin Stalingrad. Kun kaupungin piti olla jo luhistunut ja sortunut raunioihin ja barbariaan näyttönä siitä, että ei venäläinen pysty siihen mihin hieno saksalainen, kaupungissa esitettiin Shostakovichin 7. sinfonia (Leningradin kohtalonsinfonia), joka lähetettiin ympäri maata radiolla ja saksalaisille piirittäjillä kovaäänisillä. Suomalaiset ujostelevat mahdollista osuuttaan. Niinpä en tiedä, suunnattiinko sinfonia Kannaksellekin.  

Rosa Liksom

Sen te tiedätte, että Flinkkilä & Tastula on aivan erikoislaatuisen hyvä televisio-ohjelma. Tekijät ovat niin hyviä ammattilaisia, etteivät he häiritse haastateltavaa eivätkä katsojia välikuvilla tai muilla leikkeleillä. Ja taustatyöt on tehty viimeisen päälle.

Rosa Liksomin kanssa olen joskus päässyt puhumaan rauhassa. Tiedän että hän on erittäin viisas ihminen. Hänen kirjansa olen lukenut ja uskon, ettei kukaan kuvittele, että hän taiteilisi muuten vain muodin vuoksi. 

Nytkin, tässä ohjelmassa jonka voisitte katsoa areenasta, hän korostaa tekemisen himoa. Samaa kuulee silloin tällöin muualtakin. Eräskin hyvin kuuluisa kapellimestari mainitsi, että kun hän oli nelivuotias, tarvittiin isä’ äiti ja talonmiehen vaimo kiskomaan häneltä suihkuun menon ajaksi viulu kädestä.

Tässä ohjelmassa miellyin erikoisesti hän ajatukseensa ihmisen karismasta. Hän sanoi suhtautuvansa epäluuloisesti tai kielteisesti vahvan karismaattisiin ihmisiin. Puhe oi aluksi lestadiolaisista saarnamiehistä, mutta myös Trumpiin päädyttiin.

Rosa sanoi matkusteltuaan junalla USA:n reunasta reunaan, että ihmiset pitävät Trumpin puheita aiheettomina ja asiattomina, mutta uskovat häntä. Sitä on karisma. ”Everstinna” -romaanin kautta tultiin Hitleriin. Se on täysin totta, että kaikki järkevät ihmiset ja puolet järjettömistä nauroivat Hitlerille yli kymmenen vuotta, koska hän oli selvä pelle ja lateli mielettömyyksiä. Kunnes hymy hyytyi vuonna 1934. 

Varoituksen sana on paikallaan. Mutta yllättävä ja tavallaan vielä kiinnostavampi oli paljastus, että Halonen oli järjestänyt Liksomin virallisille päivällisille, kun Putin vieraili ensimmäistä kertaa valtion päämiehenä maassamme. Liksomin kuvaus oli: harvoin tapaa vähemmän karismaattista ihmistä.

Äkkiä muistan kuulleeni muualtakin (kirkon suunnalta), että nuorena miehenä Turun aikoinaan Putin oli ollut nössö, sellainen kengännauhoihinsa kompastuja.

Viisaasti Liksom korosti, ettei hän tiedä mitään miehestä nykyisellään, koska ei ole tavannut eikä osaa päätellä.

Se taisi olla Hannah Arndt tai sitten psykiatri Martti Siirala, joka mainitsi, että Adolf Eichmann oli oikeudenkäynnissään Jerusalemissa osoittanut yhden kerran tunteita. Se oli tilanne, jossa oikeuden puheenjohtaja kehotti häntä nousemaan seisaalleen puhutellessaan tuomioistuinta.

Eichmann oli punastunut ja varmaan häpesi asiaa vielä hirttolavalla. Miljoonien ihmisten murhan suunnittelemin ei näyttänyt painavan hänen mieltään millään tavalla.

Ihminen on lajityypiltään hymyilevä palkkamurhaaja. Tai eivät kaikki siis ole, mutta olen nyt sattunut tapaamaan sellaisia ja sitten näitä karisman eli manipulointikyvyn karistamia.

Kerran esittelin rikosasian, jossa sisar oli tansseihin lähtiessään prässänyt hamettaan ja liikkunut huoneessa sukkahoususillaan. Veli pani tämän niin pahakseen, että ampu sisarensa ja lisäksi isänsä ja äitinsä. Mielentilan tutkimuksessa selitettiin jotain seksuaalisista häiriöistä, mutta ei se mielestäni ollut asian ydin.

Iltoja

Eilen jäi sanomatta, että Elisa-kirjoilla on perusklassikot e-kirjoina. Tiedetään tai ainakin väitetään, että e-kirjat ja ä-kirjat tulevat nyt vauhdilla. Voivat tullakin.

Niinpä Topeliuksen Välskärit ja Talvi-iltain tarinat sekä Lukemisia lapsille ovat hankittavissa hintaan 0 euroa, yhteensä 0 euroa. Suomennokset ovat hyviä, Ilmari Jäämaa samaa luokkaa kuin Juhani Aho.

Tiedostomuoto on *.epub. Suosittelen.

Minulla on itseäni varten yli tuhat kirjaa, jotka olen poiminut ja muokannut käsin mm. Gutenbergistä (www.gutenberg.org) jonka rinnalla on jo moniakin ilmaisia paikkoja. Onhan minulla myös Bachin koko tuotanto nuotteinakin.

Elisa muodostaa ladatuista teksteistä ”kirjahyllyn”. Kun lasten pelätään näpräävän liikaa kannettavien laitteiden kanssa, eikö yksi hyvä vastaveto olisi näprätä yhdessä? Juuri Topeliukselta löytyy runsaasti iltasatuaineistoa ja loisteliasta kuvitusta (Carl Larsson, Albert Edelfelt).  

Niteissä ”Talvi-iltain tarinoita” (Vinterkvällar) on Suomen kirjallisuuden parhaita pienoisormaaneja. Waltari jää toiseksi. Ehdotan koelukemiseksi esimerkiksi tarinaa ”Mirabeau täti). Kirjailija osoittaa hallitsevansa kaikki seitsemän erilaista genreä ja liikkuu kuin luistimilla romanssista farssiin, dokumemtista satiiriin ja petkuttaa välillä sensuuria, joka oli hänen aikanaan tiukka.

Syntyperältään asiaankuuluvasti salaperänen ”seppä” ja kirjaromaanin kertoja äiti, ennakkoluuloinen typerys, keskustelevat yli sata vuotta sitten naisen asemasta. Seppä sanoo: sadan vuoden kuluttua naiset toimivat lääkäreinä muissakin kuin lasten- ja naistentaudeissa. Ja toinen moitittiin, että onko mokomaa kuultu. Naisen paikka on kotona!

Pelkään ett Topeliusta pidettiin eläessään liian vapaamielisenä ja kansainvälisenä, ja sitten hänet prässättiin suomalaiskansallisuuden puristimeen  kuin mikäkin voikukka tai Vernan ruusu.

Siinä olisi saattanut unohtua, että hän oli ensimmäinen romaanikirjailijamme – ennen Kiveä. Suoraan Sir Walter Scottin imussa

Eki unohtunut. Menestys oli tavaton ja myynti mitä mainioin, eikä se ole lakannut koskaan. 

Molemmat kirjallisuuden kansainälisen luokan neromme, Z. Topelius ja Tove Jansson,  puhuivat ja kirjoittivat äidinkielenään ruotsia  ja tekivät Suomen ja suomalaisuuden hyväksi enemmän kuin ehkä kukaan muu.

Lastenkirjojen leimaaminen viihteen rinnalle oli menneisyydessä tapana. Se joka nyt sanoo Topeliusta lapselliseksi, osoittaa lähinnä, ettei hän osaa lukea. On hänellä heiveröisiäkin töitä. Kenellä ei olisi? 

Kun kuljette Espalla, muistakaa että Maila Talvion johdolla kampanjoitiin Finne Totuuden ja tarun veistosta vastaan. Haluttiin näköispatsas, mutta ilmeisesti haluttiin myös Topelius muottiin leivottuna, vaarattomana satusetänä. 

Matkustus Suomessa 1879

Matkustus Suomessa 1879

Topelius on edelleen kertojista elävimpiä. Tietysti lukijan on tingittävä jotain kirjoittamisen ajankohdan hyväksi, mutta samalla tavalla kuin Rossinilla lienee ollut hallussaan ihmeitä tekevä keino luoda unohtumattomia melodioita, Topeliuksella oli taikasauva, joka panee tarinan elämään.

Tämä koskee jopa sellaisia vähän jaarittelevia teoksia kuin ”Välskärin kertomuksia”. Tekijä oli nerokas mies, jolla oli taito kiepauttaa vasta keksitty kummitustarina suomalaisittain sopivaksi, kuten ”Linnaisten kartanon viheriä kamari”.

Hänen runoistaan näkee, että tarvittaessa hän varasti kaiken tarvitsemansa. Kun Ranskassa keksittiin jotain suurisuuntaista, muutaman viikon kuluttua vastaavaa julkaistiin Topeliuksen sanomalehdessä.

Guteenbergistsä (www.gutenberg.org) löytyy paljon ja Svenska litteratursällskapetin sivuilta (www.sls.fi) tieteellisiä, kommentoituja ja selityksin varustettuja versioita.

Se on liian likellä Pietaria, pysyäksensä erillään sen pyörteistä, liian likellä Itämerta, ollaksensa eurooppalaisia tuulenpuuskia tuntematta, ja kuitenkin kiinni Suomessa, jonka jokainen sydämen tykytys ulottuu tähän ympärystän äärimmäiseen kohtaan; tämmöisenään Helsinki näkyy olevan luotu voimallisesti vaikuttamaan maansa tuleviin onnen vaiheisin. Sadan vuoden kuluttua saadaan nähdä onko tämä vaikutus vahvisteleva vai turmeleva.

Tätä nykyä ei Suomen pääkaupunkiole muuta kuin uudistalo tulevaisuuden korvessa, taistelutanner Itämeren ja Maanselän ristinriitaisilla tuulilla, sievä huvila merenäyräällä, missä pieni kansanen, joka ei vielä ole maailman rantaa kokenut ja joka nuoren elinvoimansa tuntee, unelmissaan luulee olevansa suuri.

Helsinki leviää särkällä, joka Uudenmaan manteresta pistäikse eteläänpäin Suomen lahteen ulos, muistutellen Kreikanmaata mieleen. Perustana on joka paikassa harmaakivi, joka välin kohoaa yhtenäisiksi valleiksi, välin törröttää yksinäisinä kukkuloina, joiden välillä vedenjätemulta ja savi on notkojen pohjan peittänyt. Meri on tähän niemimaahan leikannut monta lahdelmaa ja poukamaa.

Saaristo, täynnä lukemattomia saaria, luotoja, sekä paljaita kallioita, ympäröipi seppeleen tavoin sen rannikoita, uhaten vihollislaivastoille tuhoa. Suuri lahti pistäytyy mannermaahan kumminkin puolin: lännessä Espoonlahti, jonka rannikko kesämajoista vilisee; idässä se leveä selkä, jonka rajana on Sandhamn'in saari, jonka suojana on Wiapori, ja jonka sisimmän pohjukan äyräälle vanha Helsinki oli rakennettu.

Tänne pääsee kolmen kapean salmen kautta, kanuunien suun alatse. Nykyisen (ulkopuolisen) sataman jakaa ulospistävä niemi Katajanokka kahteen osaan, pohjoiseen ja eteläiseen. 

Wasemmalla näkyy osa niitä vuoria, jotka kuningatar Ulrika Eleonorasta ovat saaneet nimen Ulrikanlinna ja joilla muinoin Ruotsin aikana seisoi kanssi salmen lukkona. Nyt siellä kohoaa tähtitorni ja sen takana on etukaupunki, puisto, kylpypaikkasekä terveysvesilaitos. Monista Ulrikaporin huviloista näkyy ainoasti Kalliolinna. Kaupungista näkyy yksi huonerivi, joka on kaikkein komeimpia; sen yli kohoavat Helsingin isoimman lutherilaisen kirkon tornit; keskustassa nähdään pienempi lutherilainen, rakennuslaadultaan sekalainen, ja oikealla kreikkalaiskirkko puhdasta byzantilas-tyyliä. 

Muumi lorisee

Kuvan hattumaljakko: Muurla

Suhtaudun muumipeikkoihin kielteisesti. Syy on snobismi. Käy luonnolle pitää sellaisesta, josta muutkin pitävät. Täytyisi olla jotain erikoista ja ihmeellistä.

Toinen syy on ahneus ja ilkeys. Seuraava veljeni sai ensimmäisen muumin joululahjaksi ja sitä seuraava Pekka Töpöhännän. Sitä seuraava vielä söi kirjoja.

Jouduin kai lukemaan ne heille ääneen ja naamioin kiihkeä innostukseni aikuismaiseksi ylenkatseeksi. En tiedä vieläkään, kuka oli suomentajaksi nimetty Laila Järvinen. Epäilen Inka Makkosta itseään eli WSOY:n osaston johtajaa. 

Otavassa tiedettiin 1964, jolloin siis menin sinne töihin, ettei noista kummallisista pottunokista kuulla sen koommin. Sanokaa minun sanoneen.

Myös Astrid Lindgrenille ilmoitettiin johtavien kustannusliikkeiden taholta, ettei hän ymmärrä mitään lapsille kirjoittamisesta, ja tämä tällainen Peppi oli lisäksi nuorisolle sopimaton monesta syystä. Niinpä hän vei sen osuuskaupan kustantamoon (Rabén & Sjögren). Todellisuudessa Peppi oli Lindgrenin toinen kirja ja kustannusliike myytiin osuuskauppajärjestölle vasta muutamia vuosia perustamisensa jälkeen.

Mutta katselin television muumi-animaatiota tutun hyökkäävästi ajatellen, että tämä viimeistään romuttaa muumi-aatteen. Kansainvälinen suurpääoma ei voi saada mitään hyvää aikaan eikä sen Jansonin likka kuitenkaan osaa.

Meneillään näyttää olevan ehkä tasollisesti paras ja ehkä myyvin, mitä Suomessa on tehty televisiolle.

Tarinaa on laajennettu taitavasti, 3D-animaaatyio on kerrankin hyvä ja aluksi hyvin omituisilta tuntuneet muumien suut toimivat, koska silmät ovat niin hyvät.

Lisäksi tarina lorisee.

Tarinan kertomisen taidon pelätään näivettyneen maailmasta. Eilen katselin verkosta, miten oikea, polveileva tarina menestyy menestymistään. Erinäisten olosuhteiden johdosta katsoin jo kauan sitten Star Trekiä, vaikkei sellainen oikein kuulu alaani. En ollut uskoa silmiäni. Miten noin vähällä ja halvalla voi saada aikaan jotain noin kiehtovaa!

Tuo ”lorina” ei ole sama asia kuin amerikan kielen ”page-turner”. Maailma on täynnä höllästi harsittuja tarinoita. Tässä vetoan toisiin kirjoittajiin. Joskus tarina jatkaa elämäänsä lukijan tai katsojan päässä niin kauan kuin henki hänessä pihisee.

Ei le olemassa ”oikeaa” muumia. Nerokkuus on siinä, että jokaisella saa olla henkilökohtainen muuminsa. Puhutaan aiheellisesti oikeudesta mielipiteisiin. Aiheettomasti unohdetaan oikeus mielikuviin.

Se on sääli. Mielikuvat pitävät ihmisiä hengissä ja heidän kuoltuaan muistossa. Eli viestini on: älkää jättäkö yhtään jaksoa väliin. Tai katsokaa ainakin Areenasta. 

Nuorten toive

Joskus kommentin toive toteutuu kuin telepaattisesti. Kirjoittaessani partiolaisista en ollut aivan rehellinen. Kyllä mielessäni oli käynyt nobelisti William Goldingin ”Kärpästen herra”.

Britit ovat (olivat ennen) niin sopuisa kansa, että heillä oli tapa suosia synkkiä tulevaisuuden näkymiä eli dystopioita, toisin kuin esimerkiksi saksalaisilla ja venäläisillä. Kuuluisin on ehkä Orwellin ”1984”. Goldingin rinnakkaisteos on Orwellin ”Eläinten vallankumous”.

Sanoma on se, joka on ollut viime aikoina uutisissa kovin usein eli miten helposti ja nopeasti sivistys rapautuu raakalaisuudeksi. 

Golding oli varovainen. Hänen kuvauksensa ei näyttäisi tähtäävän metafyysiseen totuuteen. Se ei ollut kirjoittamisen aikaan 50-luvulla eikä nhyt uutinen, että ihmisessä on ainekset erittäin hyvään ja erittäin pahaan. Romaani on sijoitettu autiolle saarelle Intian valtamerelle tai Tyynelle valtamerelle viitteellisesti sivuutetun sodan yhteyteen. Pelastuneet ovat pelkästään keskenkasvuisia poikia, ja alku on hyvä, mutta jatko sitäkin kammottavampi.

Olisi mahdollista lukea romaani yhteenvetona kasvuiässä olevien taipumuksesta fanaattisuuteen ja tunteettomuuteen. Uudempia esimerkkejä löytyisi Kiinan kulttuurivallankumouksen ajalta, Kamputsean punaisista khmereistä ja nyt eräiden islamin maiden ja suuntausten lapsisotilaista.

Ilmastoliikkeessä nuoret ovat erikoisen hyviä herättäjiä. Kysymys on heidän aikuisuudestaan ja viimeistään siinä vaiheessa heidän valinnoistaan ja elintavoistaan. 

Yllättävistä mielipiteistään tunnettu Jeesus kuunteli lapsia ja neuvoi seuraajiaan tulemaan lapsen kaltaisiksi. En usko, että hän tarkoitti alttiutta kulteille tai kehittymätöntä arvostelukykyä.

Ihmelapsia esiintyy musiikissa ja toisinaan runoudessa. Mutta romaanikirjallisuudessa heitä ei ole. Goldingin romaania ei olisi voinut kirjoittaa teini-ikäinen, ei edes kuvatun kaltaisia asioita itse kokenut.

Minuun sattui aika pahasti Manfred Gregorin romaani ”Silta” ja Bernhard  Wickin siitä tekemä elokuva. Aivan liian nuorten poikien uhrimieli keväällä 1945 osoitetaan tarpeettomaksi ja tyhmäksi. 

En liioin tavattomasti ilahtunut Günther Grassin varhaisesta ”Kissa ja hiiri” -teoksesta, vaikka se on romaanina todella hieno. Siinäkin on kysymys muun ohella nuorten tavasta leikkiä tulella. Romaanin mitättömän oloinen poika kaatuu tultuaan sankariksi panssarintuhoojana. Mutta Grassin kuvio on laajempi ja eräänlainen Saksan historia alle 200 sivulla.

Voi olla että nuorena ja hyvin nuorena luettu jättää hyvin pysyvän jäljen. Tässä mielessä monesti lukiolaisilla luetutettu Golding voi olla hyvä lääke kysymykseen yhteisöllisyydestä ja siis demokratiasta. 

”Kärpästen herran” pojat hävittävät järjestelmällisesti orastaneen demokratiansa, demokraattisesti.

Sormus

Eilen tulin kirjoittaneeksi hyvin itsevarmasti, miten porvarillisen epäpoliittinen järjestö partio oli. Olisi ollut hyvä selittää, että ainakin Pohjanmaalla oikeistolaisuus käsitettiin epäpoliittiseksi. 

Ensimmäiset jääkärit lähtivät 10-luvulla maailmansodan aikaan Saksaan ”partionjohtajakurssille”. Se oli peitetarina. Partio eli Pfadfinder säilyi muistissa. Osallistujat teettivät itselleen muistosormuksia, sellaisia kuten kuvan esittämä.

Isäni kertoi, ettei hän 30-luvulla halunnut liittyä partioon, ei edes NMKY:tä ja kirkkoa lähellä oleviin sinisiin, vaan suojeluskuntapoikiin. Partio ei ollut tarpeeksi isänmaallinen järjestö.

Ehkä siinä isänmaallisuudessa onkin vikaa, koska Neuvostoliiton valtapiirissä partiota ei suvaittu. Lisäksi liikkeellä oli sellainenkin synti kuin kansainvälisyys, jota korostettiin veljeyden elein.

Liikkeen perustaja, englantilainen aatelismies Baden-Powell oli kenraali myös, ja hän oli keksinyt, että nuoria voi käyttää varsinkin gerillasodassa sanansaattajina.

Minua viehättivät lukemissani kirjoissa komea lierihattu, vaellussauva ja polvihousut. Partiopuukosta en välittänyt, koska tiesin, ettei siitä ole mihinkään ja lisäksi se putoaa tupesta ja menee hukkaan.

Suomen oloissa nämä tunnukset olivat tietysti naurettavia, paitsi polvihousut kesäaikaan. Englannissa ja Ranskassa näki vielä hiljan hienompien koulujen poikia, jotka kärvistelivät pakkasella pilvihousuissa. Siihen liittyy jokin viesti. En vain tiedä mikä.

Keskeinen osa kulttuurihistoriaa on perinteen keksiminen. Asiasta on paljon tutkimusta. Esimerkiksi skotit keksivät ihan tyhjästä kiltin ja tartaanikuviot, jotka muka vanhastaan olivat liittyneet tiettyihin sukuihin tai heimoihin. Tämä tapahtui 1700-luvulla.

Sitä komeaa lierihattua käyttivät Suomessa ruotsinkieliset partiolaiset, ja on se muualla käytössä edelleen. Meillä siirryttiin vaivihkaa suikkaan eli venelakkiin, ja sitten tuli tämä väinämöispäähine, joka voisi hyvinkin olla Gallen-Kallelan keksimä. Ainakin sellainen esiintyy jossain hänen kalevalaisessa maalauksessaan. (Sarjakuvissa viikingeillä on kypärässään sarvet, eikä ajatuksella ole vastinetta todellisuudessa.)

Sitä sauvaa olen miettinyt saamatta selvää. Liittyisikö se jotenkin vuoristoon, alppiseutuihin? Hyötyä sellaisesta olisi vuolasta ja matalaa puroa ylittäessä mutta muuten ei.

Komentosauva saattaa olla samaa sukua kuin valtikka. Marsalkan kapula on komentosauvan pätkä. Kirkko on ottanut tunnuksensa piispansauvan paimenen ideasta. Paimen on latinaksi pastor. Sauvan koukkuinen pää on oikea ja hyödyllinen. Lammas kiskaistiin takajalasta esimerkiksi teurastettavaksi.

Nykymaailmassa etenkin pikkutytöt hallitsevat hyvin taikasauvan käytön. Ja kyllä sellainen olisi kieltämättä joskus hyödyllinen.

Kerran partiolainen

Jossain on vanhoja opaskirjoja. Siitä huolimatta on epäselvää, miksi halusin olla elvyttämässä paikkakunnan lippukuntaa henkiin. Ennen sotia oli ollut toimintaa, mutta johtajat olivat kaatunet sodassa ja eräät muuttaneet pois.

Ehkä Aaro Hongan poikakirjat ”Viakkaat vaeltajat” ja ”Juanikkaat Virtaheposet” vaikuttivat, ja lisäksi Väinö Riikkilän kirja ”Pertsa ja Kilu”.

Niistä sai vahvasti sen käsityksen, että partiossa on mukavaa, tai jos ei ole mukavaa, on ainakin hienoa olla partiolainen.

Yhdenkin kerran ajoimme tällaisella kelillä johonkin Hirvijoen takamaille polkupyörillä ja kaaduimme siinä säkkipimeässä aina 50 metrin välein. Perillä lämmitimme talven kylmillään ollutta hataraa majaa ja laitoimme ruuaksi jotain aika sanoinkuvaamatonta. Nukuimme yön ja partioimme siellä täällä ja illalla tulimme kotiin nokisina ja savun hajuisina.

Meitä oli kai suurimmillaan sata. Meillä oli pysyvälupa käyttää kaukana Varpulan ja Mäenpään maastossa ollutta mökkiä. Paikan nimi oli Krupula. Paikan edellinen haltija oli nimeltään varmaan Huhtala, kuten useimmat paikkakunnalla. Nimitimme häntä mielisanansa mukaan Raakkuleeksi. Hän aloitti puheensa usein sanomalla ”Jo on raakkules”. Sana saattaa olla samaa juurta kuin ryökäle.

Kuvassa on ensimmäisen luokan taitomerkki. Sen suoritin. Huivi oli hieno Äitini oli ommellut huivit koko suurelle joukolle, mutta hän oli ollut itsekin lippukunnan johtaja. Aliviivoo. Aliveivoo, Aliviivoo veivoo bum. Vidi luf, vidi luf, vidi van vidi mörk, vidi Lakeuden Haukat hei.

Partiossa tapasin eräitä keljuimpia tyyppejä, joukon ihan tavallisia ja eräitä syvää kunnioitusta herättäviä. Vaasan Metsäveikkojen Finnilä oli mainio henkilö, mutta mestari alalla kuin alalla oli Piilikankaan Ami, siviiliammatiltaan palomies.

Tiedän vielä jotain nykyisestä partiotoiminnasta, koska jälkeläisissä on sellaisia enemmänkin.

Kun muutenkin ryven muistoissani ja keksin kaikenlaista kummaa kijoitettavaa, tämä kirjoitus on vain päivän mielenliikkeen kirjaus. Nimittäin järjestö oli erikoinen siinä mielessä että se todella pysyi porvarillisen epäpoliittisena. Vahvan vasemmiston aikana vihjailtiin, että se olisi jotenkin jatkanut suojeluskuntapoikien perinnettä. Joukossa saattoi olla ihmisiä, jotka välillä unohtivat, että vettä on virrannut vuoksessa, mutta epäpoliittisuus vastaa omia ja hyvin tuntemieni ihmisten kokonaisuuksia.

Lisäksi järjestön taustalla on erinomainen kasvatustieteellinen oivallus, panna nuoret johtamaan nuoria eli opettaa keskenkasvuisia ottamaan vastuuta itsestään ja myös ratkaisemaan ilmenneitä ongelmia.

Siinä mielessä tuo joukko oli yhdenmukaisesta pukeutumisesta ja erilaisista merkeistä huolimatta kaiken sotilaallisuuden eli militarismin vastakohta. Totteleminen ei kuulunut sanavarastoon. Vastuun ottaminen kuului.. Ja syystä tai toisesta kaikki väkivalta oli vieras käyttäytymismalli.

Passchendaele

Erkon lehti maksoi minut kerran viikoksi Belgiaan ja Ranskaan. Kirjoitin ensimmäisen maailmansodan paikoista. Passchedaelen läi ajoin kolme kertaa ennen kuin käsitin, että tämä loivat kukkula ja hyvin pieni kylä on se. Vieressä Ypres’ssä sitä vastoin oli mahtipontinen kunniaportti lukemattomine kiveen hakattuine nimineen.

Kävin Sommessa ja Verdunissa. Olin lukenut aiheesta erittäin laajasti. Tietokoneessani on nytkin isokokoinen, 20-osainen kuvateos, ranskaa, puolivirallinen.

Lukija voi rauhoittua. Nuo paikat voi hyvin jättää käymättäkin. Lähinnä siellä on mittaamaton määrä betonista valettuja hautakiviä. 

En ole tuon kokemuksen jälkeen ollut pasifisti. Rauhanpuolustajilla lienee käsitys keinoista, joilla väkivaltaisuuksien räjähtämisen voi estää tai ainakin vähentää sen vaaraa. Minulla ei ole tiedossani sellaista menetelmää.

Periaatteessa jatkuva kirjoitettu historia jatkuu yli 2500 vuotta. Vanhassa Testamentissa tarina ei juuri muutu. Hämäräksi jäävin perustein on muka oikein ja otollista tuhota naapurikyliä ja alueita ja tapaa asukkaat miekalla ja tulella. Se joka eniten tappaa, on suurin sankari.

Välillisesti tiedämme aika paljon Amerikan menneistä korkeakulttuureista. Järjestelmä oli siellä juuri sama. Tähän mennessä onnistunein hanke on ollut Kiina, puolitoista tuhatta vuotta aina noin vuoteen 1910.

Käynti ensimmäisen maailmansodan paikoilla osoittaa, että kehitys riistäytyy joskus käsistä. Esimerkiksi Passchendaelen tarina sisältää suuren määrän valioyksilöitä eli hyväkuntoisia, vakaita ja hyvin koulutettuja nuoria, joita koulutetaan jopa vuosi. Perille marssitettuina he uhkuvat urhoollisuutta. Taivaanrannan takaa tulee ison tykin kranaatti, ja kaikki kuolevat siihen paikkaan. Jostain johonkin menee viesti, että lähettäkää lisää rykmenttejä ja pari prikaatia. Tätä jatkuu neljä vuotta. 

Tuloksena on Hitler, joka kunnostautui korpraalina länsirintamalla ja vakiinnutti käsityksensä ihmisen (ja eläimen) arvosta ja merkityksestä. Leninillä, Stalinilla ja Maolla oli sille päälle sattuessaan tukenaan sosialismi eli Marx, jonka mukaan työväenluokka oli oikeutettu ja velvollinen tappamaan kaikki muut koska kaikki muut hirttivät työväenluokkaa hiljaa. 

Katselin ihmisiä, joita ei ollut paljon. Ihmisillä tuntui olevan tunne, että tämä kaikki oli saksalaisten vika. Tietyn kaavoittuneen ajattelun mukaan niin voi ollakin. 

Tämä oli tietysti kirjoitus brexitistä. Saksa ikään kuin oppi jotain. Siellä ei ole vallassa yhtään lihavaa kenraalia eikä laihaa korpraalia. Ehkä Ranskassakin ymmärrettiin jotain. 

Iso-Britannia ja Yhdysvallat eivät koskaan toipuneet voitoistaan. Ne pitävät kiinni väitetystä oikeudestaan tehdä itse omat virheensä muistamatta, että maailma on mennyt pieneksi. Ja melkein näköetäisyyden päässä  Brysselistä on paikkoja, joihin olisi sopivan pehmeä polvistua. Silti saa vähän varoa. Siellä on rajusti metallia maassa tänäkin päivänä.

Machaut markkinoilla

Machaut ja Dufy olivat reteitä sällejä, puhumattakaan Adam de la Hallesta.

Yhdessä vaiheessa oli muotia kuunnella Hildegard Bingeniläisen sävellyksiä. Kun olin päätynyt 70-luvulla suomentamaankn keskiajan lauluja, joita sitten esitettiin näyttämöllä ja laulettiin levylle, tapasin sanoa, että voi kun sitä musiikkia on niin paljon ja aika oli sellainen, että kuninkaatkin sävelsivät ja ritarit lauloivat.

Sattumalta käteeni osui vanha vahakantinen vihko, jonka muistiinpanoista kävi ilmi, ett opettelin tosiaan armeijassa oksitaniaa ja lisäksi 1300-luvun ja 1400-luvun ranskaa ja keskiyläsaksaa. Niitä ei tosin ollut opetettu koulussa. 

Viikon mietittyäni ratkaisin äänentoistolaitteiden ongelman ainakin väliaikaisesti ja menin asiakasnumerolla Kuluttaja-lehden sivuille. Oli jotenkin järkyttävää, että Sony WH-1000 oli arvioitu juuri klassisen musiikin kuuntelussa yli vanhastaan kovien merkkien, kuten B&O, Audiotechnika, Sennheiser ja Beyer ja Bose. XM3 on vastamelukuuloke. Se vastamelu kannattaa kyllä kotioloissa kääntää pois, koska äänentoisto paranee vielä.

Testaajat olivat oikeassa. Paitsi kallista hintaa (vähän yli 300,-) luureissa on se ongelma, että nyt täytyy kuunnella kaikki musiikki uudelleen, koska syvyysulottuvuuksia ja myös säveliä löytyy uskomattomasti. Äänen laatu on lyhyesti sanottuna aivan erinomainen. Minä en kärsi umpikuulokkeista. Jotkut kärsivät. Toisaalta en oikein siedä nappikuulokkeita.

Nyt soi Bertran de Born (“Hyi helvetti! Koko etelä löyhkää rauhaa…”) Bertran harkitsi oikeaksi oikaista koipensa vuonna 1215. Eräs toinen suuri säveltäjä taisteli Kaarle Pahaa vastaan ja talutti sokeaa kuningasta Crècyn taistelussa, ellei se nyt ollut Agincourt. Mutta monitaitoista väkeä!

Itsestään selvästi vuoronsa saivat Thomas Tallisin Spem in alium, motetti kahdeksalle viisiääniselle kuorolle 1500-luvun lopulta, ja Venetsian Gabrielit. Sen todella kuulee, miten äänet seilaavat pitkin suurta kirkkoa, ottavat kimmokkeita, purjehtivat kupoliin, laskeutuvat lehterille. 

Kiirehdin kuuntelemaan myös Pendereckin trenodia Hiroshiman uhreille. Se oli minulla jo LP:nä. Mutta sävelkasoja eli klustereita ja mikrointervalleja on luonnehdittu kotioloissa ongelmallisiksikin.

Ja näin toimien nyt on oikea hetki kuunnella syventyvästi Arvo Pärtiä. Esa-Pekka Salosen johtama levytys Pärtin 4. sinfoniasta on omistettu vangeille Venäjällä. Itse musiikki tuo samanaikaisesti mieleen Sibeliuksen ja keskiajan heloisan musiikin. Eikä se tosiaan haittaa, että esitys on juuri sellainen kuin arvaakin, parasta, mitä maailmasta löytyy. 

Kun mietin niitä äänikirjoja, tuntuu tärkeältä, että langattoman Bluetooth-yhteydellä toimivat kuulokkeet päässä voi kuunnellessaan tietokoneeltaan esimerkiksi käydä keittämässä kahvia tai vaihtamassa sukkia, jos taiteen mahtavuus edellyttää sellaista. Näistä uusista kuulokkeistani voi muuten myös stopata syötteen yhdellä sormen napauksella. Vai oliko se kahdella.

Kun minulla oli pieniä lapsia, haaveilin sellaisesta kaukosäätimestä, jolla voisi mykistää lapset vähäksi aikaa. Tässä sellainen nyt on. 

Alatölöviö

Ihastuneena katsoin televisiosta elokuvan ”Rovaniemen markkinoilla”. Näyttelijät olivat amatöörejä ja käsikirjoittaja (Helismaa) samoin. Tosin Kauko Käyhkö, jota ei nähdä elokuvassa, oli jo levyttänyt Helismaan ja Toivo Kärjen laulun. Tuottaja T.J. Särkkä ei erottanut polkkaa valssista, mutta yleisön reaktioita hän osasi lukea.

Satuin lukemaan USA:n revyyteattereista (music-hall) juuri ennen elokuvan läpimurtoa. Niitä oli tuhat. Lähes kaikki elokuvan tulevat suuruudet saivat oppinsa tuolla tiellä.

Voimme päätellä jotain, vaikka emme tiedä. Huumorintaju on tavattoman herkkä aikakauden muuttumisen mittari. Historian opetukseen soveltuva läpileikkaus eurooppalaisen näyttämön oudoista vaiheista on von Sternbergin ”Sininen enkeli”, Heinrich Mannin romaanista. Alun julkea seksuaalisuus huipentuu lopun revyynumeroihin, joissa kotikaupunkiinsa palannut entinen lehtori seisoo näyttämöllä klovnin apulaisena. Hänen päähänsä rikotaan kanamunia. Draaman kaari on vahva myös Dmytrykin myöhemmässä filmatisoinnissa.

Elokuva-arvostelu raivostu rillumareista melkein yhtä pahasti kuin pari vuotta myöhemmin saman yhtiön ”Tuntemattomasta sotilaasta”.  Syy oli sama. ”Kansanmies” eli siis jätkä porskuttaa vaikka frakissa Pohjanhovin lavalla. Tuntemattomassa rikottiin pohjimmiltaan valetta, että kouluttamaton ihminen on jotenkin tyhmä ja taitamaton ja etevämpiensä tuen tai onton kehun tarpeessa. 

Tilanne on taas sama. Se esitetään käänteisesti. Tarvitaan huippukoulutusta ja mitä korkeimpia tutkintoja, sillä muuten maa ei elä. Kuten usein, osa kansaa, etenkin nuoret miehet on jo luullut kuulemaansa todeksi ja hyytynyt peräkamareihinsa.

Ilmiö on kansainvälinen, mutta meillä taustana on sota, toinen maailmansota. Kohtalokkaan moni näki, että tiukan tullen kaikki on rivimiehestä kiinni. Jatkosodan vuosina syntyi peruuttamaton viihde, ja yksi keskeinen tekijä oli papin poika Toivo Kärki ja uusia sankareita olivat Tapio Rautavaara, Olavi Virta ja – kuka ei. 

”Rovaniemen markkinoilla” on brechtiläinen elokuva. Monin kohdin tulee mieleen ”Kolmen pennin ooppera”. Elokuvan sanoma on kuin suoraan Brechtiä: kenellä on kultaa, sillä on valtaa. 

Kun ette kuitenkaan usko tätä, verratkaa ”Kauniiseen Veeraan”, joka oli aika hienosti elokuvaksi tehty operetti viulua kanavan laidalla soittavine mustalaistyttöineen. 

Rovaniemellä groteskista oli tehty uusi normaali. Aivan oikein se henkilöityi Esa Pakariseen, joka tosin oli erinomainen muusikko ja tarkkakorvainen laulaja, vaikkei ollut tekohampaita. Ja irvokkuus on aina ollut herätyskeino. Antiikissa tragedian rinnalla kukoisti ”komedia”, useista säilyneistä teksteistä päätellen hyvinkin irvokas ilveily. Aivan samaa perinnettä oli commedia dell’ arte. Ja samaan linjaan menee Uuno Turhapuro.

Tämän taiteenlajin yksi tunnusmerkki on yleinen hutilointi ja teoksen keskentekoisuus. 

Finney

Jos joku, ministeri tai muu, harhailee metsässä hakien sopivaa oksaa, johon hirttäytyä, hänelle voisi tarjota Jack Finneyn kirjaa ”Time and Again” (ei suomennettu). ”Älä. Edessäsi on ihania elämyksiä. Niin kuin tämä kirja.”

Jos itsemurhaajan, ministerin tai muun, kielitaito arveluttaa, Bashevis Singerin tuotannosta löytyy useitakin sellaisia, jotka luettuaan hiukan kadehtii tuota kokemusta vasta lähestyviä. Yksi vaihtoehto voisi olla Hemingwayn ”A Moveable Feast” (Nuoruuteni Pariisi, 1964).

Puhtaan älyllisesti ajatellen taideteoksessa täytyy olla taikaa, jotta se tehoaisi noin. Ja taikaan tarvitaan…

Jos joku tuntee Finneyn nimen, ehkä sitten useasti filmatusta science fiction -jutusta ruumiiseen tunkeutujista. Ihan kiva, muuta ei muuta hermostoasi pysyvästi.

Tämän aikakone-lajityypin kirjan puutteita ovat harhaanjohtava Einstein-sitaatti (menneisyys on aina olemassa, jossain, ylävirran puolella) ja itse keino, hyvin harjoiteltu itsehypnoosi. H.G. Wellsin versio on suorastaan tylsä. Terminator-elokuvat ovat mainioita, varsinkin numero kaksi, mutta ei niistäkään katsojan kengännumero muutu. 

Finney ehkä luuli oivaltaneensa tärkeän asian ja osoittaa sen, mutta erehtyy. Lukija ei usko, ainakaan min en usko, että 1884 tai 1911 ihmiset olivat jotenkin kokonaisempia ja alttiimpia elämään tässä ja nyt kuin me myöhäiset. Mielestäni tuossa on annos texasilaista taantumuksellisuutta ja selvää tietämättömyyttä. Keskiajalla kuvattiin tyhjentävästi kuolemansynti ”acedia” eli ”hengellinen laiskuus”, jonka profeettoja olivat myöhemmin Baudelaire (la spleen) ja moni aina Sartreen (ennui et nausée). Saksan kielen alueella tunnettiin Ekel und Langweil. Suomeksi Aleksis Kivi kirjoitti täydellisen sairaskertomuksen (”Ikävyys”) (”Mi ikävyys, / mi hämäryys sieluni ympär / kuin syksy-iltanen autiol maall?  / Turha vaiva täällä, / turha onpi taistelo / ja kaikkisuus mailman, turha!”)

Mutta edelleen on ihmisiä, jotka viihtyvät nahkansa sisällä. Ja Finneyn kuvaus armeijan hankkeesta, jonka avulla voisi menneisyydestä kävi sormeilla tulevaisuutta, on ihastuttavasti toteutettu. Kuka ei olisi miettinyt, käsi sydämelle, miten olisi käynyt, jos siivooja olisi unohtanut saippuanpalan portaisiin juuri kun pikku Hitler oli tulossa Linzissä koulusta jäätyään taas kerran luokalleen ja inhoten juutalaista koulutoveriaan L. Wittgensteinia, joka sen kuin menestyi…

Fysiikassa ja elämässä ja etenkin historiassa kaiken voittava periaate on satunnaisuus. Suurmies L. von Ranke saa mennä hiiteen sopotuksineen ”miten se todellisuudessa tapahtui”. Finneyn kirjan jatko-osassa (ei yhtä hyvä) Titanic ajaa jäävuoren kylkeen, vaikka sankarit tekevät parhaansa, ja päähenkilö palaa suurimman onnensa ääreen vuoteen 1884 tietäen, että ilkeän nykyajan upseerin tietokonelistassa hänen oma pieni poikansa ilmoitetaan kaatuneeksi 1917 Flanderissa. 

Mutta Finneyn kirjan tekee unohtumattomaksi se, mitä hän itse ei ehkä huomaa. Kirja on aikakone. Useat tapahtumat ja kuvaukset vievät lukijan kuin hiuksista kiskoen menneeseen aikaan. Kirjasta muuten huomaa, että se on tarkoitettu filmattavaksi. Filmiä ei koskaan tehty. Hyvä niin. Nyt lukija käsittää, että useimmissa television epookki-jutuissa on sama vika. Ihmisten sensibiliteetti ei välity, siis se, mitä he pitivät totena ja tärkeänä, mitä he ihmettelivät ja mitä eivät.