Kohtaus metsässä

Aamulla sain kirvelevän muistutuksen, miten käy sen, joka pilkkaa toisia. Oli lähellä saada tässä, mieleni metsässä, samanlaisen itkuisuus- ja vapinakohtauksen, jollaisista rautakansleri Bismarckin sanotaan kärsineen vanhuudessaan. Luulen kyllä, ettei hän kärsinyt. Hän ei vain kärsinyt kuulla asiasta mainittavan.

Onneksi Perahia ei soita Schubertin pianosonaatteja unohtumattomasti. Etsin vielä paremmam. Ehkä Rudolf Buchbinder, hän joka on levyttänyt Beethovenin koko pianotuotannon, kuka nyt sellaista haluaa kuunnella, kun tarjolla on Schubert ja varsinkin sonaatti A-duuri D959. 

Kai joku muukin – ainakin Marcel Proust – on kuvaillut etukäteen kohta edessä olevan kuolemansa, mutta Schubertin sonaatin toinen osa, andante, on kaunein, mitä tiedän, on kaunein mitä on.

Eilen sain lammasvoileipää. Ikuinen lempi on ikuinen lammas, kirjoitti Saarikoski, saappaassa kuu.

”Minä olin matkalla metsän kautta kohtauspaikalle,

kun korvani kohosivat ilmaan ja jäivät

(niin ne ainakin sanoivat)

kuuntelemaan metsän ääniä vähäksi aikaa.”

Palattani kotiin Vantaan kaupungista jatkoin himomurhaajien miettimistä.

Haukkumanimitykset ”luokkavihollinen” (Neuvostoliitto ja Kiina) ja ali-ihminen (Saksa) olivat ahkerasti käytössä, kun teloittajat selittivät olleensa itse uhreja ja kärsineensä enemmän kuin surmaamansa. Se oli kuulkaa kovaa, kun vain piti, korkean asian vuoksi. Ja sormikin väsyi, koska etenkin Nagantin liipaisin oli jäykkä loputtomia niskalaukauksia ampuessa.

Lordi Kitchener ja hänen seuraajansa Alexander Haig olivat yhtä mieltä ranskalaisten virkaveljiensä kanssa 1914 – 1918. Ne henkilön tapaiset, joita esimerkiksi Sommen taistelussa kaatui tai haavoittui taistelun ensimmäisenä päivänä 60 000, eivät olleet ihmisiä. Heillä ei ollut kykyä ymmärtää käskyjä, joten ainoa keino oli marssittaa heidät suljettuina riveinä keskellä päivää historian kovimpaan tykistötuleen.

Luultiin ettei asialla ollut väliä, koska he olivat vain ruumiillisen työn tekijöitä ja muuta sellaista, kurjaa väkeä. Tosin mukana menivät upseereina melkein kaikki kahden perinneyliopiston opiskelijat. Itse luku on edelleen yhden päivän ennätys. Kaikkien mielestä Tokion palopommituksen ja Japanin kahden atomipommin uhreja ei lasketa, eikä myöskään Hampurin pommitusta, koska sellaista sattuu, varsinkin sodassa.

Päädyn taas sivuuttamaan ihmiset kuviosta eli pois Hegelistä ja takaisin Alexander von Hamiltoniin. Oliko ilmastonmuutos rautateiden keksimisen syy? Ja kesät 1914 ja 1939 olivat epätavallisen lämpimiä. Nyt on pandemia ja epätavallinen ilmanala. Viimeksi luin väitteen, että kaksi tulivuorenpurkauksen aiheuttamaa pakkasvuotta riitti kaatamaan Rooman tasavallan ja tekemään siitä keisarikunnan…

Clive James

Viestinä lukijoilleni ja Martti Anhavalle. Clive Jamesin ”Cultural Amnesia” on se kirja, joka voi vaikuttaa vakavasti. Martti A. tuskin kärsisi tappiota kaivamalla esiin täysin tuntemattoman mutta nyt Moskovassa uutena painoksena ilmestyneen Pavel Muratovin kolmiosaisen kirjan Italian renessanssin taiteesta, arkkitehtuurista ja kirjallisuudesta. Se olisi siis samaa lajia kuin Goethe ja Burckhardt, mutta parempi.

James, australialaislähtöinen lehtimies, ei tunnu pätevältä arvioijalta. Toisaalta hän opetteli ranskan ja saksan lisäksi venäjää ja italiaa ja julkaisi paljon muun ohella vakiintuneen kritiikin (LB, NYRB, New York Times jne.) kiittämän mitallisen käännöksen Danten Jumalaisen näytelmän osasta. Minut valloittivat pienoiselämäkerrat Karl Krausista, jota kai ei laajemmin tunneta meillä, vaikka hän on keskeinen hahmo Elisa Canettin laajassa muistelma­teoksessa, Egon Friedellistä, joka tunnetaan meillä laajemmin kulttuurihistoriastaan, ja Eugenio Montalesta, joka lienee kirjallisuuden Nobelistaan huolimatta pysyvästi tuntematon. Kriitikkona hän on saanut kaikki palkinnot ja kirjoitti kolumnia The Guardianiin.

Jamesin kirjassa esitettyjen henkilöiden luettelo löytyy hänen kirjansa nimellä Wikipediasta.

Voisin luetella pari henkilöä, joita jäin kaipaamaan, mutta James kuoli viime jouluksi. Ennen kunnolliseksi heittäytymistään hän oli polttanut neljä rasiaa savukkeita päivässä ja esiintynyt mielellään ärjähtelevänä humalaisena, koska oli ärjähtelevä humalainen.

Montale  muuten julkaisi vuodesta 1925 alkaen kymmenkunta runokokoelmaa, joiden epäitalialainen piirre  on koristelematon yksinkertaisuus, vaahtoamisen välttäminen ja loppusoinnuttomuus. Loppusointujen välttäminen on italian kielessä yhtä vaikeaa kuin niiden keksiminen monissa muissa kielissä, kuten suomessa. Lisäksi Montale oli loistava renessanssitaiteen tuntija, vuosikymmeniä maan suurimman sanomalehden (Corriere della sera) musiikkiarvostelija, jonka arveltiin osanneen koko Italian oopperakirjallisuuden ulkoa ja lauloi kuin ammattilainen, ja vaikeiden klassikkojen kääntäjä. 

Suosittelen erikoisesti Jamesin kirjoituksia Fellinistä ja Duke Ellingtonista. Vasta hänen huomautuksestaan käsitin, että Tony Curtis todella oli yksi elokuvan ammattitaitoisimmista näyttelijöistä. Juttu Michael Mannista (Miami Vice) ja Heat-elokuvan Al Pacinon ja Robert de Niron titaanien taistelusta on uskomattoman oivaltava. Ja läntisten intellektuellien höyhentäminen, etenkin jos he olivat kovin kommunistihenkisiä, hivelee mieltä. Lyhyesti asia aukeaa esimerkiksi katsauksella Camusista kiittäen kirjoitettuun.

Camus’n yksi ongelma oli naiset, jotka olivat kiskomassa häntä jatkuvasti makuuhuoneen puolelle. Valokuva Sartresta tähän tietoon yhdistettynä valaisee yllättäen näiden kahden entisen ystävän keskinäisen jännitteen. Itse olin lapsellisuudessani luullut syyksi vain sitä, että Camus oli niin hyvä kirjailija ja Sartre niin huono.  

Luettuani nyt kirjoittamani himoitsen tehdä kuten Niko Kazantzakis kerran: mitallisen Homeroksen Odysseiasta jatko-osan kanssa: Odysseus tapaa Jeesuksen ja keskustelee hänen kanssaan; Odysseus tapaa Buddhan suuren puun alla. Ithakalla häntä ei enää siedetä, ja vaimo ja poikakin ovat nyreitä.

Mittana käyttäisin kalevalamittaa Kantelettaren tavoin. Kazantzakis paranteli Homeroksen mittaa. Tai siis ei. Saarikoski olisi voinut tehdä tuon. Suotta hän ajautui harharetkille sen vanhan kreikkalaisen kanssa.

Syntymävika

Paljastan valtiosääntösalaisuuden. Vastenmielisenä pidetty vertaus tuomarista pillisuisena raitapaitana ei ole lainkaan huono. Tärkein työkalu kello kulkee edelleen mukana, vaikka ottelukello näkyy kaikille.

Korkeimman oikeuden ja eräässä tämän viikon tapauksessa Eduskunnan tärkeä tehtävä on viheltää peli poikki.

Tärkeintä ei ole jaarittelu, onko tuomioistuin tehnyt oikean ratkaisun. Vastaus on niin selvä. Yleensä on, mutta joskus ei. Ja tietenkin asiasta saa sanoa. Asiassa mukana ollut virkamies tosin on jo sanonut sanottavansa

Ylioppilastutkintolautakunnassa tiedetään paremmin oppimäärään kuuluva osa esimerkiksi saksan kieliopista kuin tutkintoa suorittava lukiolainen.

Ylin oikeusaste tarvitaan, että asiat saataisiin lopullisesti ratkaistuiksi. Jotkut luulevat, että Euroopassa on toisia tuomioistuimia, joissa voi jatkaa juputtamista. Hiukan pyöristäen: ei ole.

Pillimies puhaltaa pelaajan tai valmentajan suihkuun, jos pelin sääntöjä yritetään muuttaa kesken ottelun. Esimerkiksi jääkiekon säännöt ovat eräin kohdin mielivaltaisia. 

Videotarkastus voisi olla hyvä tuomioistuimessa, mutta edelleen: vain ottelun aikana. Olen itse tuomarina soittanut ottelun jatkuessa salaa entiselle professorilleni ja saanut imartelevan vastauksen: tuota ei kukaan ole tullut ajatelleeksi – lakaise maton alle piiloon koko asia. (Oikeusjuttu olisi alkanut alusta, laki olisi toteutunut mutta lopputulos ei olisi muuttunut, ja riita oli, saako kantaja kaksi vai kolme tuhatta rahaa.)

Lait eivät ole erikoisen ”oikeita”. Ei kiinnosta, onko nykyinen osakeyhtiölaki parempi kuin edellinen. Nykyinen on mielestäni paljon toimivampi, mutta kaukana täydellisestä. Rikoslaissa on edelleen kohtia, joita olisi mielestäni pohdittava huolellisesti, koska ne saattavat olla huonoja.

Suomessa on ammuttu kansanedustajia teoista, jotka he ovat tehneet tuossa toimessaan. Kysymyksessä oli vuoden 1917 ns. valtalaki ja vuoden 1918 selvittelyt, joissa katkerin virhe oli kapinan selvittely tuomioistuinasiana.

Perustuslaissamme on siksi esteet sille, ettei ”väärin” äänestäneitä voi esimerkiksi vangita tarvittavan enemmistön saamiseksi. Itärajan takana on valtio, jossa ei ainakaan ennen koskaan äänestetty väärin.

Tuomioistuimissa sen sijaan ratkaisun ”virheellisyys” näkyy missä tahansa oikeustapauskokoelmassa. Niistä äänestetään. 

Nyt mielessä olevan poliittisen puolueen edustaja herätti huomiota sanomalla, että tuomioistuimen ratkaisu on vain sen jäsenten ”mielipide”.

Eli siis jalkapallossa maalin hylkääminen paitsiona on vain tuomarin ”mielipide”? – Professorin valiokunnassa lausuma on hänen käsityksensä oikeasta ratkaisusta. Ratkaisija voi kuitenkin tulla eri tulokseen.

Ja muuten hiljan mainitsemani D. Trumpin ja ydinaseiden yhdistäminen perustui The Ecnomistin runsaisiin hajatietoihin ja havaintoihin perustuvaan arvioon. ”Ilmassa” on ydinkokeiden jatkaminen melkein 30 vuoden tauon jälkeen…

Syyttäjä syytteeseen?

Ylen mukaan valtakunnansyyttäjä Toiviainen olisi lausunut perjantaisen äänestyksen jälkeen:” – Onko oikein, että politiikkaa voi tehdä laittomin keinoin? Eli käyttää siinä sanoman ajamisessa lainvastaista puhetta, ja rikkoa siinä mielessä voimassa olevaa lainsäädäntöä niin, että siitä ei seuraa rikosoikeudellista seuraamusta.”

Samassa yhteydessä hän sanoo jotain epämääräistä perustuslaista ja suosittaa ratkaisujen tekemistä oikeudellisin, ei poliittisin perustein.

Nähdäkseni valtakunnansyyttäjä on tehnyt nuorena luennolla ja tenttiin valmistajutuessaan jotain muuta kuin työtä. Suomen valtio on poliittinen järjestelmä. Perustuslaki kuvailee rakenteet. Osa Eduskunnan poliittisesta toiminnasta on lakien säätämistä.

Ainakin minä leimasin luennoidessani yliopistolla yleistä oikeustiedettä ”oikean oikeuden” ja ”laillisen lain” tavoittelijat haihattelijoiksi.

Asiasta on kirjastoittain tutkimuksia. Perinteinen esimerkki on juristina suurenmoisen Karl Larentzin ”Richtiges Recht”, suomeksi ”oikea oikeus”. Perinteinen kurssikirja on Dworkinin ”Taking Rights Seriously”,  mutta on erinomaisia suomalaisiakin.

Höyhennän juristikollegaa siksi että lain väittäminen kansan tahtoa tai jotain sitäkin sumeampaa ilmiötä vastaamattomaksi on vasemmistolaisten ja oikeistolaisten ääriliikkeiden perinteinen keino. Mielestäni syyttäjien ja tuomareiden pitäisi edelleen olla puoluepolitiikkaa ajatellen aika toimettomia.

Järjestin itselleni vaikeuksia kirjoittamalla kerran kirjassani (”Oikeus kulttuuri-ilmiönä”), että moni tuomari on ilkeä, laiska ja ylpeä siitä. Unohdin silloin syyttäjät. Se saattoi johtua syyttäjälaitoksen kehittymättömyydestä.

En vakavissani ehdota syyttäjän panemista syytteeseen, vaan mukailen vanhaa sanontaa, että jos olisi edelleen Terijoen laki, olisi Jalmari vapaana, vainaja linnassa ja syyttäjällä pienet sakot. (Alkujaan oppimani versio on hiukan toinen.)

Sitä vastoin olen aina pitänyt huonona ajatuksena, että virkamies väittää esimerkiksi korkeimman oikeuden tehneen virheen, kun se ratkaisi asian toisin kuin tuo virkamies oli ajatellut.

Eduskunnan tehtävä päättää syytteen nostamisesta poliittisesti vaikeassa asiassa on muuten K.J. Ståhlbergin kynästä. Vanhan painovapauslain mukaan syytteen nostamisesta päätti oikeusministeri, ei esimerkiksi oikeuskansleri. Mietinnön mukaan tämä järjestely oli tarpeen juuri siksi, että ratkaisu on poliittinen, ei oikeudellinen. Asiasta on muuten KKO:n prejudikaatti.

Helsingin Sanomat muuten kirjoitti eri asiasta hyvin mutta erheellisesti. Puhe oli D. Trumpin jumalisuudesta, joka tuntuu lisääntyvän. Kirjoituksen mukaan Yhdysvalloissa presidentti ei oikein voi toimia ilman erinäisten kristillisten ryhmien tukea.

Asia on päinvastoin. Presidentiksi ei pääse ilman helluntaiherätyksen ja niin sanottujen evankelisten suuntausten rahoitusta ja kannatusta. Viisaat esseistit ihmettelevät, miksi amerikkalaiset ovat niin pirun uskovaisia. Vastaus on raha. Helluntaiherätys on suurin protestanttinen uskonnollinen ryhmä. Sen hallitsemasta varallisuudesta on vain arvauksia, koska amerikkalaisten mielestä uskonnonvapaus sisältää myös oikeuden salata rahaliikenne. Se lienee kuitenkin maan kaikkein suurimpia liikeyrityksiä. Toisin kuin Fordilla ja Googlella sillä ei myöskään ole tuotekehityskustannuksia.

Ei pidä kenenkään ihmetellä, kun Trump rupeaa pian puhumaan kielillä ja harjoittamaan henkiparantamista.

Täivaltio

En löydä sitaattia, vaikka olen tuntenut kaksi Himmlerin kanssa laajemminkin keskustellutta henkilöä, Eino E. Suolahden ja hänen silloisen vaimonsa Aili Palménin. Metzgerin muistelmateoksessa on valokuva. Himmlerin käynti Suomessa 1942 oli epämiellyttävää. Hän tapasi Mannerheimin ja Rytin. 

”Nenno” Suolahden ja Kustaa Vilkunan mukaan suomalainen sotilasvakoilu onnistui valokuvaamaan Himmlerin salkun sisällön eli mm. listan juutalaisista, jotka olisi ollut luovutettava.

Mannerheimin osoituksesta hänen vanha ystävänsä ja luotettunsa, lääkintäkenraali Eino W. Suolahti sai tehtävän, jonka hän suoritti järjestämällä poikansa viemään vieraan suvun mökille Tyrväntöön, ja poika otti vaimonsa turvakseen.

Paljon arvoituksellisempi lähde olisi Felix Kersten, Himmlerin hieroja tai hoitaja ja jonkinlainen uskottu.  

Suomessa on tapana toistella, että Himmlerin sanoman mukaan hän ja Hitler pitivät Suomea täivaltiona, jonka niskan voisi taittaa noin vain. Samassa yhteydessä mainitaan usein Stalinin luonnehdinta suomalaisista harvinaisen hidasjärkisenä kansana.

Omasta puolestani en olisi kiinnostunut Stalinin enkä Hitlerin puheista. Järkevintä mitä osaa sanoa on väittää, että he puhuivat mitä milloinkin.

Eilen kirjoitin Trumpista ja hänen puheistaan. Tarkoitukseni oli sanoa, että Stalinin, Hitlerin ja Maon ”puheet” osoittautuivat sittenkin tosiksi. 

Hitler soimasi juutalaisia syöpäläisiksi, jotka olivat puukottaneet maailmansodan melkein voittanutta Saksaa selkään 1918 ja ovat siksi ansainneet tuhoamisen. Että hän oli todella tätä mieltä ja ryhtyi toimeen oli yllätys myös monelle hänen vastustajalleen.

Vai olisiko Trump yhtä hyvä mies kuin Lenin? Tämä puheli ja kirjoitteli Saksan yleisesikunnan rahoittamana kaikenlaista kaunista työväenluokasta, mutta aloitutti murhaamisen heti noustuaan valtaan 1917. - Lukijalle huomautan, että ”murhaamisella” tarkoitan eri asiaa kuin surmaamista sodassa.  Tulos on sama, mutta en ole nihilisti. Myös syöpäleikkaus keskeytyy joskus potilaan kuolemaan. En nimittäisi sitä murhaksi enkä sodaksi.

Valpas lukija tietää jo viimeistään nyt, että aiheeni on Eduskunnan äänestys kansanedustajan syytesuojasta.

Kantani olen esittänyt jo ennen. En kannata hanketta. Syyttäjä hakee tapausta tuomioistuimeen, mutta valinta on tässä hyvin huono. Tilannekin on huono, koska hanke ei tule etenemään äänestyksestä.

Esimerkkini kansanedustajan syyttämisen syystä eduskunnassa puhutusta on turvallisuuden vuoksi Hitlerin Saksasta: jeder die uns entgegenstellt, wird vernichtet. Kaikki meitä vastaan asettuvat tuhotaan.

Suomen sanominen täivaltioksi ei ole rangaistava teko. Jos sanoja olisi esimerkiksi virassa oleva suomalainen, se voisi olla. Ja väite on huonosti muotoiltu. Suomi on – mielestäni osittain odottamaton – menestystarina, jonka merkittävillä rakentajilla ei ole patsaita, eikä kaikilla hautakiveäkään.

Kolumni

Edeltäjäni keisari Trajanus keksi kaiverruttaa ja hakata kertomuksen teoistaan 30 metriä korkeaan pylvääseen. ”Kolumni” tarkoittaa pylvästä. 

Minuun aikoinaan syvästi vaikuttanut Paul Veyne, antikin tutkija ja mentaliteettien historian edistäjä, käski tutkia tekoja (praktiikkaa) eikä esineitä. Tai hän on siis yhä hengissä, vaikka hänen ylistämänsä Foucault on kuollut.

Veyne huomautti, että Trajanuksen pylväs sijaitsi kahden suure kirjaston välissä, ja sitähän se, istu ja pala, onkin: kirjasto lukutaidottomille.

Jäin miettimään tätä päädyttyäni eilen selostamaan arveluitani siitä, miksi Tintti ja Barksin Aku Ankka, ovat hengissä ja kiinnostavat, kun kaikki muu 50 – 75 vuoden takainen taide ja tiede on korvautunut uudemmalla.

Olen tähdentänyt historian välttämättömyyttä, koska nykyhetkeä ei voi lainkaan ymmärtää tietämättä mitään menneisyydestä. Yleensä en ole vienyt lausettani loppuun sanomalla, että historia on aina ja välttämättömästi paketti villejä valeita.

Perustekniikka olisi selvittää, miten pisteestä A päädyttiin pisteeseen B. Samalla jätetään kertomatta, mitä A ja B tarkoittavat, ja miten on ymmärrettävä ”piste”.

Mutta juuri eilen sattui Kongossa muuan apina putoamaan eräästä puusta. Tapahtumalla ei ollut seurauksia. Apina kiipesi toiseen puuhun. Sellaista on historia.

Lähes kaikki historiassa melkein tapahtui. Lähes kaikki – minkä tunnemme hyvin - jäi miltei tapahtumatta. Hitlerin isä ja Maon äiti olisivat voineeet tulla viime tingassa toisiin ajatuksiin ja Stalin puolestaan olisi edennyt pappismunkiksi Gruusiaan ja kumartanut isästään Nikolai II:ta vuosikymmenestä toiseen.

Edes Saarikoski, joka kirjoitti sen runonsäkeen, ei ole lähettänyt viestiä, missä asennossa on kuollut, toisin sanoen millaista on kuolleena. Tavallisin vastaus on, että tuonpuoleista ei ole. Toisaalta myöskään tämänpuoleista ei ole. Yrittäkääpä selvittää, onko atomeja olemassa. Fyysikko ja filosofi Ernst Mach sanoi että ei ole, ja Einstein ihaili häntä suuresti, ja lisäsi ettei myöskään sattumaa eikä siis satunnaislukuja ole. Yrittäkääpä te puolestanne selittää minulle, mitä on materia eli aine.

Joka kerta kun pengon sitä kysymystä itse, ajan tasalla olevaan fysiikkaan tukeutuen, vastaus on sama. Protonien sisällä on lähinnä kvarkkeja, jotka ovat lähinnä energiakenttiä, ja sitä kiveä, jolla joku heittää minua, jäädäkseen historiaan ihmisenä, joka heitti ensimmäisen kiven, ei ole olemassa. 

Sille joka ehkä ihmettelee – viittaan muuan ohella atomin ”aurinkokunta-malliin”, jossa ison ytimen ympärillä pyörii pieniä planeettoja. Tuo malli osoittautui virheelliseksi jo sata vuotta sitten.

Tämä on pitkä perustelu huomautukselleni: toivon että amerikkalaiset oppivat ymmärtämään Trumpia. Pelkään että hän aloittaa oman luulonsa mukaan rajoitetun ydinsodan edistääkseen uudelleen valintaansa. Kunpa sotilaat olisivat ottaneet ajoissa talteen laukaisukoodit.

Uhrilahjana kansantuote

Kirjoittamisen, ajattelemisen malli ilmestyi eilen Ylen verkkosivulla. ”Kannattaako bruttokansantuotteesta uhrata 6 – 8 prosenttia niin että muutama vanhus pelastuu? Näin Suomessa lasketaan, mitä terveys maksaa.”

Haastateltavana on munuaissyöpään kuoleva, mökillään askarteleva 80-vuotias lääkäri, nimeltään Kekomäki. 

Käy ilmi, että oikopäätä vastaaminen otsikon kysymykseen on kovin paljastavaa. Kekomäki on tehnyt tuollaisia ratkaisuja 50 vuotta sekä kentällä että kynän ja paperin ääressä. Ja nyt hän saa kallista ja pahasti voimille käyvää lääkehoitoa, joka ei tule auttamaan häntä paljon.

Sitaatti:

"Ehkä vaikein kysymys on tämä: Olisiko julkiselle rahalle parempaa käyttöä?Tätä kysymystä Kekomäki on miettinyt vuosikymmeniä. 

Ennen eläköitymistään hän opetti 25 vuoden ajan terveysekonomiaa Helsingin kauppakorkeakoulussa ja Aalto-yliopistossa. Viime vuonna hän julkaisi kirjan Etiikasta ekonomiaan, johon hän tiivisti ajatuksiaan terveysekonomian pelisäännöistä. 

Kun Kekomäki nuorena lääkärinä hoiti suomalaisten rakennustyöläisten terveyttä Neuvostoliitossa, hän ei juuri ajatellut kansanterveyttä. Vain käsillä olevan potilaansa parasta. 

– Pikku hiljaa ymmärretään, että lääkärin katse ei saa olla näin suppea.

Jos lääkärit tekevät aina kaikkensa potilaan terveyden eteen, lopputulos voi olla huono.

– Hoidon todellinen kustannus ei ole se hoito. Vaan hoito, joka jää tekemättä, emeritusprofessori tiivistää.”

Teksti on niin hyvä, että lukijan oletetaan ymmärtävän nollasummapelin säännön. 

Kuolemaa ei pelaa pokeria, koska kuolema ei petä. Sen ei tarvitse. Se voittaa joka tapauksessa.

Toisin sanoen yhden kallis ja aikaa vievä hoito ei ole mekaanisesti toiselta pois. ”Selvien sääntöjen” haikailijan, joita riittää, on syytä uskoa, ettei sellaisia sääntöjä ole olemassa. Niiden sijaan on tehtävä tuskallisia erittelyjä eri näkökulmista ja sitten ratkaisuja. 

Inhimillisyys vaatii, että kymmenen muutakin näkökulmaa kuin ”tulokseton kärsimyksen pitkittäminen” otetaan huomioon. Järki vaatii, ettei ”bruttokansantuotteella” huijata. Vanha vertauskuvallinen vitsi: ”Herra on hyvä ja hajaantuu. Jos kaikki seisoskelisivat noin, muut eivät mahtuisi kulkemaan.” 

Bordellissa

Suomensin näitä Hellemanin tilauksesta Tammen joulukirjaan kauan sitten. Haastattelu on The Paris Review -lehdestä vuodelta 1956.

”Faulkner:

Me epäonnistuimme kaikki pyrkiessämme täydellisyyteen. Arvoin meitä kirjailijoita loistavasta tappiosta mahdottoman edessä. Ajattelen että jos voisi kirjoittaa kaikki teokseni uudestaan, pystyisin varmasti tekemään sen paremmin, ja se on taiteilijalle tervein tila. Siksi hän tekee jatkuvasti työtä, yrittää aina uudestaan; hän luulee joka kerta, että nyt hän saavuttaa sen, tekee siitä selvän. Tietenkään niin ei tapahdu. Jos se tapahtuisi, jos hän yltäisi   kuvaan, haaveeseen, ei hänelle jäisi enää muuta kuin viiltää kurkkunsa poikki ja hypätä tikkailta. itsemurha. Minä olen epäonnistunut runoilija. Ilmeisesti jokainen romanikirjailija yrittää ensin runoja, huomaa ettei osaa, ja koettaa seuraavaksi novellia, mikä on runouden jälkeen vaikein laji. Niin että ei jää muuta mahdollisuutta kuin kirjoittaa romaaneja.

Haastattelija:

Onko romaanin kirjoittamiseen mitään kaavaa?

Faulkner:

Yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia lahjakkuutta… Yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia kuria… Yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia työtä. Hän ei saa olla koskaan tyytyväinen tekemäänsä. Se ei ole koskaan niin hyvä kuin se voisi olla. Älä vaivaudu yrittämään olla parempi kuin aikalaisesi tai edeltäjäsi. Yritä olla parempi kuin itse olet. Taiteilija on otus, joka on petojen kynsissä. Ei hän tiedä, miksi ne valitsivat hänet, eikä yleensä ehdi ihmetelläkään. Kirjoittaminen tekee niin pahaa että siitä on päästävä irti. Ennen ei saa rauhaa. Kaikki menee laidan yli, kunnia, ylpeys, säädyllisyys, turvallisuus, onnellisuus, kaikki, koska kirja on kirjoitettava. Jos kirjailijan täytyy ryöstää äitinsä, hän ei epäröi; ”Ode on a Grecian Urn” on arvokkaampi kuin suurikaan ryhmä vanhoja rouvia. 

Haastattelija:

Voisiko turvallisuuden, onnen ja kunnian puuttuminen olla tärkeää kirjailijan luovuudelle?

Faulkner:

Ei. Ne merkitsevät jotain vain hänen rauhalleen ja tyytyväisyydelleen, mutta taiteella ei ole mitään tekemistä rauhan ja tyytyväisyyden kanssa.

Haastattelija:

Millainen olisi paras ympäristö kirjailijalle?

Faulkner:

Ei taide ole ympäristöstäkään kiinni; sillä ei ole väliä, missä sitä on. Jos minusta puhutaan, paras työtilaisuuteni oli bordellinen isännän toimi. Mielestäni se on taiteilijalle täydellinen ympäristö. Hänellä on täysi taloudellinen turva; hänellä on syötävää ja ei tarvitse pelätä; hänellä on katto päänsä päällä eikä tarvitse tehdä muuta kuin hoitaa alkeellista kirjanpitoa ja käydä kerran kuussa lahjomassa paikalliset poliisit. Paikka on rauhallinen aamun hiljaisina hetkinä, jolloin on muutenkin paras työaika. Illalla on seuraelämää, jos haluaa osallistua ja olla pitkästymättä; hänellä on yhteisössä asemaa; hänellä ei ole tekemistä, koska madame pitää paperit. Kaikki talon asukkaat ovat naisia ja sanovat hänelle kohteliaasti ”sir”. Seudun salakuljettajatkin puhuttelevat häntä herraksi. Ja itse hän käyttää poliiseista etunimiä.

Eli taitelijalle riittää mikä tahansa rauha, yksinäisyys ja hiljaisuus, kunhan se ei maksa liikaa. Huono ympäristö nostaa vain verenpainetta; aikaa menee kiukutteluun ja raivostumiseen. Oma kokemukseni on, että ammattiini tarvitaan paperia ja kynä, tupakkaa, ruokaa ja vähän viskiä. 

Mummo uurnassa

Neuvoin puhelimessa Ekholmille Clive Jamesin ("Cultural Amnesia"). Ekholm on syystä vuoden menestyskirjailija Donnerin elämäkerrallaan. Sanoin vain, että koska James on paras, on hyödyksi katsoa, mihin Donner tai Paasilinna, Anhava, Haavikko tai Meri eivät likimainkaan yltäneet, vaikka yrittivät.

Hän taisi innostua. Hän  on kova innostumaan. 

Esseessään John Keatsistä James mainitsee kadenssin. Leevi Lehto, nyt vainaja, ei onnistunut Keatsin ”Syksyn ” lopukkeessa: 

”…ja pensas-sirkka laulaa, ja vienon-korkealta
viheltää punarinta tarhanperukalta,
ja yllä pääskyt visertäen kaartelee.”

    ”…Hedge-crickets sing; and now with treble soft

    The red-breast whistles from a garden-croft;

      And gathering swallows twitter in the skies.”

Keatsin viimeisen säkeen pääsky lentää suoraan lukijan sydämeen. 

Outoa että vähän varhaisemmalla Bellmanilla on hänelläkin pääsky. Riemu (”Liksom en herdinna”) huumaa, kun pääskynen lensi syvälle saliin. 

”… Och Svalan flög långt in i saln.”

Suomessa tämänkin asian varhainen mestari oli Aleksis Kivi. ”Sydämeni laulussa” säkeistöjen lopukkeet poikkeavat myös rytmiltään runosta, ja juuri tätä Sibelius on käyttänyt kylmäverisesti hyväkseen:

”Tuonen viita, rauhan viita!
    Kaukana on vaino, riita,
    Kaukana kavala maailma.”

James käsittäää hyvin, että myös proosakirjoituksessa loppu on se tärkein. Lukijan ensimmäinen ajatus on ratkaiseva: koskahan tämä loppuu?

Lapsena yritimme saada ”munalukkoja”. Joskus hyvin pystyyn heitetty kivi plumpsahtaa järveen päästäen metkan äänen. Se ei onnistu kovin usein, mutta on palkitsevaa. Voileipien heittäminen on pikkuasia – taitolaji. Yksi enoistani heitti vaikka kuinka pyöreällä pikkukivellä seitsemän tai kahdeksan voileipää. Ja Evijärven rannassa riittiääkiviä. 

Jotkut esseistit luulevat, että on kovasti hienoa heittää kivellä ikkuna rikki, kuten Croker Keatsin arvostelussaan, jota Byron ilahtuneena ilkkui:”… täysin nurinkurisia ajatuksia esitettynä moukkamaisella kielellä…”

Oma suosikkini on periaatteessa inhoamani T.S. Eliotin ”Preludin” tarpeettoman tuntuinen säkeen karauttava loppu:

“And at the corner of the street

A lonely cab-horse steams and stamps.

And then the lighting of the lamps.”

(William Faulkner sanoi haastattelussaan, että Keatsin ”Oodi kreikkalaiselle uurnalle” on arvokkaampi kuin vaikka kuinka monta vanhaa mummoa.)

Vuorelta

Ajoittain luen erinomaista, ajoittain hyvää, mutta enimmäkseen heikkotasoista kirjallisuutta. Ja myös sellaisen selitystä.

Paras teksti jakaa yhteisen ominaisuuden kaikkein korkeimman musiikin kanssa. Se ei ole lainkaan tajuttavissa.

Kaikkein parasta musiikkia on sellainen kuin Schubertin C-duuri kvintetto D956. Maailmassa moni ilmiö on kynnyksen – tipping point – varassa. Tässä se on sävel G ja tekijä on alttoviulu. Kaksi viulua, kaksi selloa ja altto – mies ei voinut olla terve. Eikä hän ollutkaan. Hän kuoli.

Tosin kvinteton viimeinen osa muistuttaa Säkkijärven polkkaa. Ei luulisi. Mutta Schubert julkaisi polkan (D735) ja paljon valsseja. 

Mitä musiikissa ei olisi tapahtunut, jos Schubert olisi elänyt yli 31-vuotiaaksi?

Brahms ei olisi koskaan syntynyt eikä siis myöskään Hitler.

Mozart ja Beethoven olivat aksiomaattisia säveltäjiä. Vain Schubert vaistosi ainoana J.S. Bachin jälkeen sen, minkä Kurt Gödel osoitti muodollisista järjestelmistä 1931 ja Turing pian sen jälkeen tilakoneen pysähtymisongelmalla. On totta, että (muodollinen) järjestelmä ei ole tosi. Tai sama asia toisinpäin eli Tarskin teoreema: totuus ei ole määriteltävissä muodollisesti.  

Mutta miksi otaksumme, ettei todellisuus olisi aksiomaattinen järjestelmä ja siis epätäydellinen?

Tahdon sanoa, ettei kaikkein onnistunein ole käsitettävissä, kuten tuo kvintetto ei ole, koska en keksi muuta tapaa sanoa, ettei paras ole tyhjennettävissä eikä vajennettavissa tulkinnoilla.

Katselin useaan kertaan edellisen blogin Nattastunturin kuvaa ja hain esiin muutaman vanhan kuvan Sokostilta. Ja on muuan mustavalkoinen kuva, jota ei kai ole julkaistu. Se esittää tunturit koko loistossaan. Se on otettu Lommoltunturilta. Kuvan ottamisen aikaan autolla pääsi tunturiin vain tuolla ja Kaunispäällä.

Tunturiharrastuksemme salainen tausta on monen arvaama, Vuorisaarna. Sen voi aina välillä lukaista. Samalla tavalla kuin juuri Matteuksen kärsimyshistoria on kaiken myöhemmän proosakirjallisuuden esikuva, tosin ylittämätön, Vuorisaarna on runoutta, ja tavattoman paljon parempi kuin hienoimmatkin psalmit, vaikka niissäkin on valtavuuksia ja mahtavuuksia. 

Nyt luin sen myös siksi, että kuvittelin joutuvani vuorostani vastaamaan jälkeläisteni kysymykseen, mitä sinä teit, kun diktaattorit olivat jälleen kerran ottaneet vallan. Vastaisin: selitin väärää oikeaksi ja sain siitä palkkaa.

Vuorisaarna ei ole käsitettävissä, sillä sen paradokseksi luonnehditut kohdat ovat nurinkurisia ja käskyt ja kiellot ihmeellisiä. ”Olkaa täydellisiä!” Tai että se tekee huorin, joka ottaa hylätyn naisen vaimokseen.

Vastakohta ei ole tosi: kaikki hullu puhe ei ole runoutta.  Harjaannuttamalla itseään oppii tunnistamaan jännitteen. Vuorisaarnan jännite on noin 20 000 volttia. Ainakin oma tukkani nousee pystyyn kun menen lähellekin tekstiä, ja alan pelätä loisvirtaa. Hauskaa Juhannuksen jatkoa!

Juhannus

Tämän pari päivää sitten keskiyöllä Saariselän Pyhän Nattasen huipulta suunnilleen etelään tekoaltaiden yli ottamansa kuvan lähetti minulle ystäväni Jussi Toppari.

Pyysin luvan, vaikka vasta kun olin jo päättänyt lainvastaisesta toimestani.

Lukijoille juhannusterveisenä  haluan välittää tuon tunteen. Jussi on minua vanhempi ja lienee jo kokeneempi kulkija kuin isävainajani – ennen tavanomainen retkikaverinsa.

Jussin ja Kullervon kanssa kiersimme myös Nattasia elokuussa 1955 (vai oliko se 56). Mukana oli enoni Aku ja kymmenkunta partiopoikaa.

Ketolan Seppo sanoi aina, että ei se minusta kiinni ole, kun vain hinnoista sovitaan…

Taitaa olla Seppokin kuollut.

Mutta erämaa elää.

Henki kallis

Pienet asiat näyttävät joskus kiinnostavan enemmän kuin suuret. Nyt on uutisissa kansanedustajan syytesuoja (asia ”vieraslajit”). Äänestystulos on etukäteen selvä, koska vaadittavaa enemmistöä ei tule.

Harvinaista kyllä perustuslakivaliokunta teki juridisestikin huonon päätöksen. Julkisuuteen esitetyissä perusteluissa kansanedustajan oikeutta ilmaista eduskunnassa mielipiteitään verrattiin suoraan perustuslain kahteen periaatepykälään.

Oikeustieteen opinnoissa selitetään varhaisessa vaiheessa, että tämä punninta ei käy samalla tavalla kuin tavallisemmissa laeissa. Perusoikeudet on nimittäin kirjoitettu tietoisesti yleisluonteisiksi eli siis epämääräisesti. Niitä voisi verrata taivaan pilviin tai maasumuun. Niillä ei ole selviä reunoja ja niiden ympärillä on voimakkaita nousevia ja laskevia virtauksia. Eli perustuslaki vertasi pilveä heinäseipääseen, missä ei ole mieltä.

Itse ratkaisu on mielestäni selvä. Kansanedustajan vertaus saattoi olla sopimaton, mistä puhemies olisi voinut huomauttaa, ja siinä kaikki. Itse en ole varma tuosta sopimattomuudestakaan. Pihaamme kirjavoiva syreeni on vieraslaji. Mielestäni se on hyvin kaunis ja tervetullut. Puhuja tosin saattoi tarkoittaa haitallisia vieraslajeja.

Eilen kirjoitin mielestäni painavasta asiasta eli Ruotsista ja koronasta. Yksi kommentoija sanoi, että ei sille mitään mahda, kun niillä on sellainen lainsäädäntö.

Mahtaahan. Johtavan epidemiologin voisi panna syytteeseen murhasta tai ainakin kuolemantuottamuksesta. Olen ollut itse tuomarina tuomitsemassa lääkäriä rangaistukseen hoitotoimen laiminlyömisestä. Kun lääkärillä on toimimisvelvollisuus, hän voi syyllistyä henkirikokseen. Puhe aktiivisesta eutanasiasta eli armokuolemasta ei ole tyhjää puhetta. Se on ongelma, joka muuten Suomessa ei ole aiheuttanut erikoisia vaikeuksia viime aikoina. Lääkäreiden ryhmän toivottomaksi toteama hoito lopetetaan. Hengenpelastajakin lopettaa elvytystoimet jossain vaiheessa, kun mitään tulosta ei tule.

Jyrkkyyteni Ruotsia kohtaan voi johtua siitäkin, että olen itse ollut vieressä näkemässä, miten suuri ja ihana asia ihmiselle voi olla vuosi lisää elämää. Kirjoitin siitä kirjankin.

Olen ymmärtänyt ruotsalaisten perustelun siten, että ympärivuorokautisissa laitoksissa ihmiset kuolevat kumminkin, joten mitäpä heistä. Ja Ruotsissa on siis koronaan kuolleita  todella paljon muihin Pohjoismaihin verrattuna.

Jotkut heistä olisivat halunneet elää vielä vähän.

Olen ylpeä siitä, että suomalaiset poliitikot ja asiantuntijat sanovat työskentelevänsä, jotta pelastettavissa olevat pelastuisivat, ja sivuuttavat taloudellisen tuhon tässä yhteydessä. 

Kuolema on suuri tabu muuallakin uin Ruotsissa. Siitä puhuminen on ”sopimatonta”.  Mielestäni kuolemaa pahempi asia on että unohtaa elää. 

Puhtaat pelut pussissa? Kaiketi. Olen puhunut tästä asiasta viimeksi eilen äitini kanssa, joka on hoitokodissa. Suhtaudumme asiaan kumpikin samalla tavalla: miten käy, niin on hyvä. Ei ihminen kaikkea päätä. Itse olen nyt elänyt elämäni parasta aikaa ja haluan jatkaa sitä, mutta joudan kyllä täältä.

Vanha armo

Tarkoitukseni oli kehua Anssi Sinnemäen kirjoitusta Kritiikin Uutisissa. Hän kuvaa kahta armottoman vastaanoton saanutta kirjaa. Toinen on Palomeren ”30-luvun kuvat” ja toinen Esa Adrianin ”Heinäsirkka kulkee kankeasti”. Molemmat ovat edelleen rajun oloisia kuvauksia vasemmistokulttuurin korkeiden nimien joukosta. 

Sinnemäki ei mainitse, että Esa Adrian -vainajan kirjan jännittävä nimi on Raamatusta (Saarnaaja 12 luku). Tuo kohta on muuten englanniksi vielä oudompi: grasshopper lies heavy.

Sinnemäki on edelleen niin erinomainen kirjoittaja, ettei vastaavaa löydy äkkiä. Näiden teosten elvyttäminen on armollista. Merkittäviä kirjoja. Palomeren muuten luin jo 50-luvulla eli käsittämättä avainromaanin kohdehenkilöitä, joista yksi kuuluu olleen myöhempi pääjohtaja Reino Oittinen ja kirjoittaja itse Rolf Palmgren.

Jos joku ei tietäisi, Esa Adrian oli ainakin ennen numero yksi venäjän kielestä suomentajana ja hallitsi kaikki kielialueen klassikot. Hän kuului äitinsä puolelta kuuluisaan Sinervon klaaniin ja oli menettänyt venäläisen isänsä Venäjälle.

Jari Ehrnrooth kirjoitti eilen Yle sivuilla Areenan kolumnin Ruotsista ja ruotsalaisuudesta koronan aikaan, vain hiukan liian tutkijakielisesti. Hänkin on maan viisaimpia ihmisiä. Hänellä ei ollut hyvää sanottavaa Ruotsista, jonka hän arvioi edustavan välinpitämättömyyden eturintamaa.

” Juuri arvopohjan ja tietopohjan yhteen valaminen on betonoinut valtionepidemiologi Tegnellin lakisääteisen yksinvallan. Vaikka hänen koronaoppinsa on tosiasioiden vastainen ja vailla tutkimusnäyttöä, kaikki puolueet ruotsidemokraatteja myöten ovat tukeneet häntä. Kritiikkiä esitetään vasta nyt, kun on liian myöhäistä katua.”

”On oltava armollinen myös…” on tämän vuoden uuskieltä. Sen käyttäjät ovat tietämättömiä kiristillisestä dogmatiikasta. Armo (misericordia) on aivan eri asia kuin armo (gratia). Jos vielä kirjoitettaisiin hyvin, edellinen tarkoittaisi ”sääli” ja jälkimäinen ”armo”, joka on yksi uskontunnustuksen opeista: yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksessa.

Ja kuten Simone. Weil sanoo teoksessaan ”Painovoima ja armo”, armo kumoaa painovoiman kuin kivi, joka putoaa taivaaseen. Se kohtaa ihmisen odottamatta ja ansiotta. Juuri tästä asiasta muuten kirjoitti laajan ja nähdäkseni ratkaisuiltaan virheellisen tutkimuksensa kuuluisa sveitsiläinen Karl Barth. Reformoidussa kirkossa armolla on tapana muuttuu oikeudeksi: koska olen sanut armon, saan tehdä mitä tahansa. 

Suomessa oli myös puhuttelu ”vanha armo”, jota käytettiin muun muassa Niskavuoren emännästä. Myös kolmas persona oli käytössä: olisiko armolla antaa köyhälle jauhoja? 

Mutta Ruotsi on päättänyt, että ihmisyhteisö päättää ja ihminen siis väistyy esimerkiksi kuolemalla ennen aikojaan vanhainkotiin.

Ehrnrothia ja siten myös Esa Adriania mukaillen: länsimaisen demokratian korkein aste on fasismi. Tämän johtopäätöksen haluan tehdä ruotsalaisille armottoman selväksi.

Räppä

W.H. Auden, yksi menneen vuosisadan ylistetyimmistä runoilijoista, oli kuuluisa myös kielellisen työn mestarina. Hänen jäljiltään sanojen saumat eivät irvistäneet ja kielen rytmit ja melodiat olivat viimeisen päälle kohdallaan.

Clive Jamesin ”Cultural Amnesia. Notes in the Margin of my Time” on ylivoimaisesti paras esseekokoelma tietoni tulleista. Kaikista. James kuoli viime syksynä. Hän oli lähtöjään australialainen. Niin päinvastoin kuin kukaan hän osasi kirjoittaa mutkikkaistakin asioista tavalla, joka ei vaadi lukijalta kuin tavallisen koulupohjan. Ja aihe voi olla keskiajan latinankielinen kirjallisuus ja sen korkean tutkijan (E. Curtius) aiheellinen mutta kysymyksiä herättävä huokailu Kölnin tuomiokirkon raunioiden lähellä toisen samanlaisen, saksalaisen Ernst Jüngerin kanssa.

Olen joutunut joskus kuuntelemaan jopa muistumia Räppä-Malmstenista (Eugen), jos rintamukselleni on sattunut pirahtamaan jotain pieltä. Suurilla torven soitajilla alahuuli alkaa vuotaa. Katsokaa vaikka – Jamesin esseellä muistaman – Louis ”Satchmo” Armstrongin valokuvia hänen miehuutensa päiviltä.

James kertoo, että hän siis oli tavannut jopa usein itsensä Audenin, kuten tietenkin myös Poundin ja Eliotin ja ties ketkä. Aluksi hän oli arvellut Audenin solmiota Jackson Pollockin suunnittelemaksi ja miettinyt, mahtoiko Modernin taiteen museo myydä sellaisia. Lähemmin katsoen solmio oli kuitenkin osoittautunut tavalliseksi yksiväriseksi. Kuviointi oli ruokaa viikkojen, kukaties kuukausien ajalta.

Audenin keittiö oli kuulemma tuonut mieleen bakteriologisen sodankäynnin tutkimusaseman. Audenin työpöytää inventoimaan lähetetty asiantuntija oli kirjoittamisen ajankohtana kuulemma ollut jo kolmisen kuukautta kateissa leikkeiden, kirjojen ja huonepölyn keskellä. Ja muutoin runoilijamestarilla oli kuulemma tapana käyttää kirjanmerkkinä esimerkiksi paistettua pekonia, varsinkin ellei kirja ollut oma. 

Mutta mitä räppä-mooseksiin tulee, Rimbaud oli kyllä ollut omaa luokkaansa. Kirjoittaja ihmettelee, mitä Verlaine vitkasteli, tämä kun siis ampui kollegaansa.

Toisaalta ja toisaalta… Olen tässä blogissa kertonut, mitä mielenkiintoista tuomari Reinhardt kertoi heillä kotona Santa Monicassa sodan aikana asuneista pakolaisista (Thomas ja Heinrich Mann, B. Brecht, Stravinski, Jean Renoir jne.) Tuomari oli Berliinin aikoinaan kuuluisimman teatterimiehen Max Reinhardtin pojanpoika, ja Brecht oli kiihkeäesti kiistänyt saaneensa tältä muka vaikutteita 1920-luvun alussa. 

Thomas Mannille kuulemma kerättiin jatkkuvasti rahaa, kertoo James. Mann ei voinut kuvitellakaan kirjoittavansa päivittäistä annosta Joosef-sarjaansa käymättä ensin Hollywoodissa hoidattamassa manikyristillä kyntensä. Mann oli tarkka asemastaan johtavana kirjailijana. Vaimonsa hän lähetti antimineen takaisin keittiöön, jos aamiaismuna ei ollut ohjeen mukaisesti minuutin ja kolmekymmentä sekuntia keitetty, vaan alle tai yli. Ja jos Heinrich-veli (”Sininen enkeli”) yritti saada suunvuoron, Thomas kysyi murhaavasti, että anteeksi nyt vain, mutta kumpikohan meistä on saanut Nobelln kirjallisuuspalkinnon.

Olen muute samaa mieltä Jamesin ja hänen viittaamiensa Danten tuntijoiden ja ranskalaisten spesialistien ajatuksen kanssa. Ennen kirjalle käymistä, mielellään yliopisto-opintojen alkuvaiheessa, olisi hyvä opetella ulkoa muutamia tuhansia rivejä runoutta eri alkukielillä. Itse hän kertoo seisoneensa pöydällä Cambridgessa ja huutaneensa kilpaa Joseph Brodskyn (ent. huligaani, myöh. nobelisti) kanssa. Toinen mylväisi Wallace Stevensin säkeen ja toinen muistista sitä seuraavaan. – Siinä puuhassa olisin itsekin pärjännyt, vaikken ehkä voittanut.

Tämä oli etenkin jälkeläisilleni osoitettu viesti Clive Jonesista. Tiedossani ei ole pätevää syytä olla hankkimatta ja lukematta hänen kirjaansa. Huoneseurue voi kyllä hämmentyä lukijan jatkuvasta hörähtelystä.

Kerenski

Arvelen kehystäneeni nyt kymmenkunta holtitonta käsitystä 100-vuotiaan Suomen historiasta. Lasken vain uusimmissakin historiateoksissa elvytetyt.

Suomi on nyt vapaa maa ryssän vallasta…

Vapaussodan saksalainen ja Saksasta maksettu propaganda jäi elämään sadaksi vuodeksi. Jääkärien lisäksi sitä edistivät tarmokkaasti Paasikivi ja Svinhufvud sekä heitä lähellä olevat piirit. 

Kirjoitin tuohon ”vapaussota”, koska neljäs ja viides sukupolvi kieltäytyvät edelleen ajattelemasta, että vuoden 1917 Suomessa vasemmiston ja oikeiston lähellä tasapeliä ollut kamppailu meni vaikeaksi ja siitä rumaksi. ”Vapaussotaan” lähdettiin etenkin Pohjanmaalta tammikuussa 1918, vaikka vastustettavia venäläisiä ei tahtonut löytyä mistään. Vähät varuskunnat olivat laskeneet aseensa tai luovuttaneet niitä punaisille suomalaisille.

Suomi oli joutunut valtapolitiikan uhriksi. Toimijoita olivat Saksan keisarikunta ja Venäjän nopeasti romahtanut keisarikunta ja monta vuotta sen jatkajan asemasta – ilman vastuuta veloista – taistelleet bolshevikit. Ruotsi toimi ovelasti. Suomalaiset porvarit lähetettiin Leninin kamariin pyytämään itsenäisyyttä, mikä lienee hämmästyttänyt toveri Leniniä koko lailla. Ja kohta Ruotsin joukkoja ilmestyi Ahvenanmaalle ja saatiin aikaan kieliriidaksi naamioitu kissanhännänveto. Ja Ruotsi meni vielä Kansainliittoon (YK:n voimaton edeltäjä) häviämään asiansa sillä seurauksella, että maiden suhteet ja Ahvenanmaan asema olivat lievästi sanottuna sotkuiset vielä 1940 ja 1944.  

Venäjän väliaikaisen hallituksen Aleksandr Kerenski julkaisi 1970-luvulla mainiot muistelmat. Selittely kuuluu asiaan, mutta tarina on vavahduttava. Ensinnäkään Venäjällä ei ollut perinteen puuttuessa minkäänlaista hallintoa edes tsaarin aikana. Nikolai II oli oppinut isävainajaltaan, että keisari keskustelee vain Jumalan kanssa, ja sääntö koski myös vapaakirjeoikeutta ja rautateiden aikatauluja. Tällainen C.G.E. Mannerheim viittaa nimissään julkaistussa kirjallisuudessa asiaan usein. Hän oli 50-vuotias upseeri tullessaan Venäjältä ja lienee käynyt ensi kertaa elämässään Pohjanmaalla yrittämässä jopa puhua itselleen tuntematonta suomen kieltä silloin 1918.

Kerenski kirjoittaa, että vallankumousta eli perustuslaillista keisarikuntaa yritettiin turhaan 100 vuotta, ja sitten se syntyi 100 tunnissa. Nikolai ja sukulaismies Mihail eivät tahtoneet heti ymmärtää, että se on loppu nyt. Ei ole enää armeijaa eikä rahaa.

Peittelyn vuoksi Suomessa ei edelleenkään kirjoiteta, että tsaariperheen tappaminen Jekaterinburgissa kesällä 1918 oli rikollinen teko, joukkomurha. Euroopassa ei ollut 1500 vuoteen teloitettu kuin yksi hallitsijapari, Ranskassa 1793 Ludvig XVI ja Marie Antoinette. Venäjällä käskyn antoi Lenin – terroristi – ja allekirjoitti Jakov Sverdlov, joka kuoli sopivasti 1919. Nikolai ja Aleksandra luokittuvat lähinnä mielipuoliksi, mutta se ei ole ampumisen peruste. Sitä paitsi tsaariperheen viisi lasta, kuten kauniit 20 täyttäneet tyttäret, olivat taatusti viattomia. Eikä edes näytösoikeudenkäyntiä järjestetty. Ja hallitsevat sukulaiset muualla Euroopassa eivät olleet tietääkseenkään. Tsaariperhe käytti kotikielenään englantia tai ranskaa, vaikka rouva olikin saksalainen Englannin Viktorian tyttärentytär. 

Suomessa ja muualla sanotaan edelleen, että mitäs tuolla oli väliä maailmansodan ja Venäjän sisällissodan miljoonien ruumiiden rinnalla. Kerenski kertoo, millainen vaiva hänellä oli pitää hengissä oikeistolaisia poliitikkoja, jotka sotilaat ja kansa halusivat hirttää heti. – Kuuluisa historian väärennys muuten on S. Eisensteinin elokuva ”Lokakuu”.

Knuth

Donald Knuth on esimerkki tietokonemiehestä, joka rikkoo ennakkokäsityksenne.

Voi olla, että nero John von Neumann antoi väriä jopa ”tohtori Outolempi” -elokuvan kylmän sodan haukalle. Voi olla. Elämäkertatiedoistaan päätellen tämä aika varhain kuollut Turingin kaveri ei ollut kaikin puolin miellyttävä henkilö. Toisaalta unkarilaistaustaisena hän oli kokenut kaikenlaista jo varhaisessa iässä.

Varmistin käsitykseni etukäteen. Donald Knuth on elossa olevista ja kaikista ohjelmoinnin uranuurtajista arvostetuin. Hänen algoritmiikan kehityksen kannalta ratkaiseva teossarjansa tietokoneen ohjelmoinnin taiteesta, "The Art of Computer Programming”, alkoi ilmestyä 1969, eikä ole vielä valmis. Hän oli välillä Stanfordin ja Oxfordin professorina, on saanut kaikki mahdolliset palkinnot ja kuuluu kaikkiin ajateltavissa oleviin seuroihin Royal Societysta alkaen.

Hän on rakentanut kotiinsa urut ja säveltänyt kreikankieliseen tekstiin perustuvan teoksen Pyhän Johanneksen ilmestysestä. Kantaesitys oli Ruotsissa toissa vuonna.  Hän on aktiivinen seurakunnan jäsen (luterilainen), ja hyllyssäni on hänen kirjansa 3:16, jossa yksi ja sama raamatun jae, aina eri Raamatun kirjoista, on toteutettu silmiä hivelevän kauniilla typografialla – ja samalla löydetty ällistyttäviä yhteyksiä jonkin Samuelin kirjan ja Paavalin kirjeen kesken ja siis lyöty kiilaa ”satunnaisuuden” käsitteeseen. 

Niille, joille aito perehtyminen Knuthin suureen teokseen on samalla tavalla vältettävä asia kuin Feynmanin korkeakoulufysiikka I-III, miehen työ on tuttu hänen kehittämästään ladontaohjelmasta TeX, nykyisin käytännössä LaTeX. (Viimeinen kirjain on kreikan ’khi’ eli äksän pitäisi ulottua viivan alle.)  Vuosikymmeniä käytännössä kaikki matemaattinen, fysikaalinen, tietokonetieteellinen, kemiallinen ja vastaava teksti on toteutettu tuolla järjestelmällä. Eksponentit pysyvät paikallaan eivätkä rivit luistele yhteen.

Jokin LaTex tulee ainakin Linuxissa paketissa mukana. Jossain toisessa, vaihtoehtoisessa elämässä opettelisin kunnolla sopivan tekstieditorin ja etenisin siitä TeXiin – mutta tuotan melkein pelkästään kirjotusta, ja lyöntivirheistä pidän. Kieltämättä käytin UltraEditiä ja RegEx -komentoja, kun kauan sitten latasin sodassa kaatuneiden henkilötiedot katsoakseni, kasaantuvatko ne. Siinä oli paljon työtä, mutta Excel-tiedostot ovat hyviä olemassa. Ja kasaantumisesta en tiedä vieläkään. Yli puolet kaatuneista oli mainittu työmiehinä tai maanviljelijöinä, ja menneen ajan kotipaikkaa ja asuinpaikkaa koskevat tiedot ovat tunnetusti epävarmoja. Opiskelijakin pysyi kirjoilla vanhassa kotikunnassaan, vaikka olisi asunut yliopistokaupungissa vuosia.  

Lukekaa Knuthista lähemmin mainion Quanta-magazinen artikkeli. Lukekaa muutenkin tuon lehden julkaisemaa. Tekstien vuoksi on nähty vaivaa, eikä ihan äkkiä käy kuten Naturen tai Sciencen jutuissa, että maallikkolukija putoaa kerrassaan kärryiltä, tai varsinaisissa yleisölehdissä, joissa tieteelliseksi väitetty juttu on enemmän tai vähemmän silkkoa sisältä.

C.P. Snown kahta kulttuuria kuvaava kirjoitus on eräänlainen klassikko. Se pitää yllä virheellistä mielikuvaa luonnontieteiden erillisyydestä ja vaikeudesta. Donald Knuth olisi samaa mieltä. On yksi kulttuuri, joka perustuu puhuttuihin (ja sitten kirjoitettuihin) kieliin. Eli tiede, myös luonnontiede, on osa kirjallisuutta, ja kirjallisuus on aina vanhan, kömpelön suomennoksen mukaan kaunokirjallisuutta.