Sivun näyttöjä yhteensä

30. huhtikuuta 2009

Fronesis



Vaikea mennä sanomaan toisesta, mutta ehkä eilen kuvaamani erakko-opettaja – Aulis – eli hyvän elämän.

Vastustan henkeen ja vereen yleensä ja syystä amerikkalaiseen kulttuuriin liitettyjä kikkailukirjoja (miten elän paremmin ja saan rahaa, ihailua, rahaa, kuuluisuutta ja rahaa todella yrittämättä).

Yhtä vastustettavia ovat totalitarismin opit – sisältöön katsomatta. Niissä on kaikissa sama vika. Ne ovat tietävinään, mikä on parhaaksi ihmisille.

Erikoisen näkyvästi tuo arkipäivän fasismi näyttää kukoistavan terveyttä ja ravintoa koskevissa asioissa.

Se toinen perinne on jatkunut joskus katkeillen 2 500 vuotta, ja siitä käytetään joskus aivan mitäänsanomatonta nimitystä ”humanismi”.

Muinaiskielet sisältävät joskus vihjeen. Jumaluusopillisissa kysymyksissä on hyvä huomata, että kreikassa on kaksi aikaa tarkoittavaa sanaa, kronos ja kairos. Toinen on aika, jota kellot mittaavat. Toinen on oikea aika, oikea ja otollinen hetki.

Fronesis on viisasta toimintaa, sofia on viisasta tietoa. Opettaja yrittää välittää molempia, ja jälkimmäinen on tietysti helppoa. Tiedon opettaminen on jokapäiväistä, mutta viisaan toiminnan opettaminen – se mitä eläimet tekevät – se on vaikeaa.

Eläimet eivät näytä ainakaan usein opettavan pakottamalla, vaan esimerkillä.

Kreikkalaisten ajatus, josta Sokrates, Platon ja Aristoteles olivat yhtä mieltä, oli oivallus ”hyvän” jäljittelemisestä. Kun opetettava alkaa vakavissaan tavoitella ”hyvää”, hän ennen pitkää huomaa, että se myös tuntuu hyvältä.

Werner Jaeger on yksi hiukan unohtuneista ajattelijoista. Meillä von Wright kirjoitti hänestä laajasti. Hänen iso kirjansa Paideia (Kasvatuksesta) käsitetään antiikin tutkimukseksi, vaikka se on analyysi kasvatusihanteista ja selostus siitä, miksi ponnistukset on kohdistettava nuoriin.

Fronesis vaatii opettajaa. Siihen toiseen viisauteen riittävät jopa kirjat. Fronesis on yksi syy, miksi meistä on mieluisaa lukea älykkäitä ja tunteisiin tarttuvia poliisiromaaneja (Simenon). Maigret sanoo: en koskaan ajattele; en koskaan tee johtopäätöksiä.

Tarkoitus on sanoa, ettei kirjaviisaus korvaa kykyä ymmärtää ihmisiä ja käsittää, mikä on maailman meno.

Ensimmäinen oivallus on asioiden hitaus ja paino. Melkein kaikki oikeasti tärkeä on ojan kaivamista. Pisto kerrallaan, päämäärää hukkaamatta.

Taito kertyy tehdessä. Eli omat oivallukset ovat samalla tavalla tärkeitä kuin toisilta saadut opit.

Kuuluu tulevan vappu.

Viettänemme sitä kukin oman mielemme mukaan.

En kaipaa marssijoita; en ole juurikaan marssinut vapaaehtoisesti. Ryyppääminen kuuluu olevan hauskaa, mutta itse olen ryyppäämättä.

”Bilettäminen” on lehdistä lukemani sana, jonka merkitys ei ole toistaiseksi auennut minulle. Median näyttämät esimerkit viittaavat johonkin rituaaleihin, joihin syystä tai toisesta halutaan ryhtyä. Nuorison soidinmenoihin suhtaudutaan nykyisin kovin innostuneesti.

Taisimme jo viettää kevätjuhlan. Vein isälleni, jolta olen oppinut paljon, kadoksiin joutuneiden tilalle teetetyt silmälasit. Hän innostui kovasti nähtyään, että koivuissa vihertää ja pajukasvit ovat juuri alkaneet kukkia mielettömästi.

Otin onkeeni. Vaikka olin käynyt pari kertaa päivällä ihmettelemässä samaa asiaa, vasta nyt todella näin, miten hyvä on kevät.

29. huhtikuuta 2009

Erakko




Kuuluisien miesten elämäkerrat ovat useimmiten ikävystyttäviä. Heistä tulee kuuluisia ja sitten he kuolevat.

Eräs koulumme opettaja ei ollut kuuluisa, mutta kaikki koulun käyneet muistavat hänet, luullakseni lämmöllä. Kukaan ei kuitenkaan tuntenut häntä, eivät myöskään työtoverit.

Hän opetti lähinnä ruotsia 1930-1970 ja kuoli melkein 90-vuotiaana 1994. Hän tuli Kauhavalle opettajaksi kesken lukujensa, ja kesken ne jäivät. Hän oli ”opettaja”, ei ”maisteri”.

En tiedä, että hän olisi juuri koskaan tavannut juuri ketään, vaikka hän asui vuosia äidinisäni talossa meitä vastapäätä. Sellainen käsitys oli, että hän olisi ollut perso viinalle ja pelannut joskus korttia sellaisten henkilöiden kanssa, joiden maine ei ollut pitäjän paras, mutta en osaa oikein uskoa. Ainakaan en ole koskaan tavannut ketään, joka olisi edes nähnyt hänet humalassa.

Hän hoiti virkaansa, muodollisesti siis epäpätevänä, ja teki sen paremmin kuin hyvin. Hän poltti kovasti tupakkaa ja kuunteli keskiaalloilta ruotsalaisia, saksalaisia, englantilaisia ja ranskalaisia asemia. Hänen isänsä lienee ollut Viipurin pormestari, ja hän oli varmaan käynyt Viipurin klassisen lyseon, koska hänen latinan taitonsa oli hyvä.

Kukaan ei tiedä, miksi hän jäi paikkakunnalle. Hän ei ollut millään tavoin sammunut mies, vaan tarvittaessa jopa kipakka. Hänen suuri intohimonsa oli Lappi. Ennen sotia hän oli pyytämässä helmiä. Sotien jälkeen hänellä oli valtaus Lemmenjoella, Miessillä, ja kullankaivajana hänet kyllä mainitaan. Kun hän tuli syksyllä kouluun, hän oli aina laihtunut kymmenen tai viisitoista kiloa.

Sodissa hän oli talvisodassa Sallassa ja jatkosodan aikana kai yhteys- ja esikuntatehtävissä matrikkelin mukaan ”Lutolla”, jossa ei tiettävästi ollut juuri sotatoimia. Vääpelin arvo merkitsee ehkä hyvää suoriutumista. Tarinoissa, joita hän kertoi luokalle etenkin lukukauden viimeisillä tunneilla, esiintyy talvisia tulilla yöpymisiä, usein kolttasaamelaisten kanssa.

Tarina on mielestäni kummallinen. Neljäkymmentä vuotta opettajana ja sitten vielä 25 vuotta rauhallista vanhuutta. Siis 65 vuotta paikkakunnalla, johon hän säilytti välimatkan. Kun hän oli kuollut, raihnaisten vuosien kuluista säästyneillä varoilla perustettiin kouluun stipendirahasto, sillä hänellä ei ollut sukulaisia.

Muistan kyllä hänen äitinsä, joka vieraili vanhoilla päivillään ja pukeutui, kuten nyt ymmärrän, 1910-luvun tapaan.

Koulumme oli aika hyvä, vaikka sotien jälkeen oli hankalaa ja sekavaa aikaa ja puutetta osaavista opettajista.

Sydämeni syvyyksissä en ole koskaan oikein uskonut huippukouluihin, vaan ajatellut, että eivät kai ne siellä nuoria ihmisiä vallan pilaa, enkä ole kauhean innostunut huippuyliopistoista, koska sellaiset ovat omiaan kovettamaan opiskelijoiden orastavia luonnevikoja.

Etenkin minusta tuntuu siltä, että poikkeukselliset oppilaitokset sopivat maihin, joissa on eliitti. Lähin sellainen löytyy lahden takaa, lännestä.

Ihminen on siitä erikoinen otus, että sopeutumiskykyä ja vastaanottamisen taitoa kyllä löytyy. Opettaja on kriittinen voimavara.

Tämä on perimmäinen syy siihen, että en aina hillitse haluani pilkata kollegojani.

Kun joku on oikein hyvä opettaja, häntä aletaan kehua tutkijana. Pelkästään hyvät opettajat – puutarhurit – unohdetaan. Hyvällä opetuksella ei saa käytännössä edes palkanlisää.

Nyt puheena oleva erakko-opettaja oli tietenkin säihkyvän älykäs ihminen. Oli sellaisia opettajakunnassa muitakin, mutta he yleensä edellyttivät jonkinlaisia palvontamenoja – tämä ei.

En haeskele merkillisen uran takaa murhenäytelmiä, joita sinne kyllä voi sisältyä, enkä romantiikkaa. Tässä tapauksessa henkilö oli suuri, poikkeuksellinen opettaja sen takia, että hän oli suuri individualisti, joka viihtyi elämässään ja viihtyi kauan.

Hänen opetuksessaan oli yksi erikoinen, kallisarvoinen piirre. Hän katsoi tarkasti ja kuunteli tarkalla korvalla. Se oli mahdollista, koska hän oli kiinnostunut kasvavista ihmisistä. En usko, että hän olisi ymmärtänyt, jos hänelle olisi joku mennyt päivittelemään samojen asioiden takomista samalla tavalla tyhmiin kalloihin vuosikymmenestä toiseen.

Eräässä juhlallisessa tilaisuudessa opettajalla oli ruskea takki, siniset housut (vyötäröltä itse levennetyt) ja koripallokengät. Tuskin se oli tietoista, mutta esikuvallinen pedagogi oli esikuva myös pukeutumisessa.

28. huhtikuuta 2009

Alku oppi autuuteen



Pidätkö mahdollisena, että perustelisin sinulle hammaskeijun olemassaolon niin vakuuttavasti, että muuttaisit mielesi?

En aio tehdä sitä.

Ihmisiä ei yleensä saa uskomaan sellaista, minkä he kerta kaikkiaan torjuvat.

Korkeimmassa oikeudessa on vanhastaan ollut jäseniä, jotka eivät noudata prejudikaatteja. Kun he ovat hävinneet äänestyksessä jonkin kirkkaan oikeuskysymyksen tulkinnan, he esittävät sinnikkäästi vanhan kantansa, kun asia tulee seuraavan kerran esiin.

Se on kuitenkin poikkeus. Tuomari nielee mahdollisen harminsa ja siirtyy soveltamaan uutta tulkintaa.

Tämä on se Johannes Virolaisen pulinat pois –periaate.

Tosin Virolainen puhui henkilövalinnan jälkeen. Sellaisessa tilanteessa pulinalla ei ole merkitystä.

Demokraattisen enemmistöperiaatteen kannalta aikamoisia ongelmia voi syntyä esimerkiksi asunto-osakeyhtiöissä. Alakerran asukkaat vastustavat henkeen ja vereen hissin hankkimista. Lapsettomat eivät halua osallistua leikkipaikasta aiheutuneisiin kuluihin.

Enemmistön valta ei ole oikeudenmukainen ratkaisu. Osakeyhtiöissä vastapaino on ns. vähemmistönsuoja. Eräät asiat edellyttävät määräenemmistöä. Eräät asiat edellyttävät kaikkien suostumusta.

Eilen lanseeraamani kysymys perustuslaista ja yliopistolaista johtuu osaksi pikkumaisuudestani. Helsingin yliopisto, joka on jo päättänyt kulkea omia latujaan, työntää kovasti kalikoita naapurin rattaisiin. Naapuri on Aalto-yliopisto, joka on valinnut säätiömallin.

Lausunnoissa ja kannanotoissa sekoitetaan itsehallinto eli autonomia itsenäisyyteen eli suvereniteettiin.

Jotkut juristit tekevät käsitelainopillisen pellehypyn, eli ryhtyvät posmittamaan, mitä autonomiaan kuuluu ja mitä ei.

Kysymys on hyvin ajankohtainen 1862-1917, kun Suomi oli omasta mielestään autonominen suuriruhtinaskunta, mutta Venäjällä asia ymmärrettiin hiukan toisin. Erimielisyys kiteytyi sanaan ”perustuslaillisuus”.

Luulen että keisari ja osa ministereistä ei alkuunkaan käsittänyt, miten jokin perustuslaki muka voisi rajoittaa keisarin valtaa, varsinkin kun perustuslakia ei ollut, mutta suomalaiset vetosivat Ruotsin 1700-luvun säädöksiin.

Yliopistolain vastustuksen tunteenomaisuus tulee mieleen, kun asenteita vertaa kunnalliseen itsehallintoon eli autonomiaan. Ei tule mieleen, että kunnissa olisi pahemmin muisteltu perustuslakia. Ahvenanmaa on tästä ongelmasta vapaa.

On sääli ettei meillä ole tutkittu itsenäisyyden ajan oikeushistoriaa järjestelmällisesti. Nuoressa tasavallassahan kävi niin, että ennen itsenäisyyttä kaiken kimeimmin perustuslaillisuudesta huutaneet osoittautuivat eteviksi polkemaan vähiäkin oikeuksia…

Kommunistilait ehkä muistetaan, mutta kuinka moni edes tietää, että kunnanvaltuustojen toiminta estettiin ja työväentalojen ovia ja ikkunoita naulattiin tukkoon. Isänmaan tai punaisen vaaran nimissä vapauden (kyyditykset) ja poliittisten oikeuksien loukkaukset arvioitiin asiallisiksi, ja osa niistä pyhitettiin jälkikäteen.

Sota on sotaa, sanoo ranskalainen viisaasti. La guerre c’est la guerre. Perustuslaillinen ajattelu taisi kumminkin olla huonossa huudossa 1939-1944. Puhumattakaan Paasikiven ja Kekkosen hallituskausista.

Kekkonen on Kekkonen, ajattelee myös Vanhanen.

Parempi siis myöhään kuin ei milloinkaan. Olen pahoillani, että olen sellainen, mutta mitä enemmän toinen vakuuttaa kunniallisuuttaan, sitä kiihkeämmin lasken pöytähopeita.

Mutta – kuten kuuluisa amerikkalainen oikeusteoreetikko G. Marx sanoi, tämä on vakaumukseni, ja ellette pidä siitä, voin vaihtaa sitä.

27. huhtikuuta 2009

Sua kohti



Nyt on meneillään kaksi keskustelua, joissa on kysymys samasta asiasta, vaikka keskustelijat eivät näy huomaavan sitä.

Yle ei saisi hoiperrella julkisen palvelun puolelta kilpailemaan kunniallisten liikemiesten kanssa, heidän jotka haluavat vain rahaa. He sanovat noudattavansa ansaintalogiikkaa, ja rykäisevät kuivakiskoisesti.

Yliopistot eivät saisi harjoittaa yksityistä toimintaa, jollaiseksi katsotaan asiansa osaavien henkilöiden käyttäminen johtotehtävissä, raskauttavassa tapauksessa hallituksen jäseninä.

Perustuslaki on vaarassa. Lyökää rumpua. Antakaa sireenin soida. Viekää kukkia ja kynttilöitä Aleksanterin patsaalle. Se sijaitsee Yliopiston ja Valtioneuvoston välissä.

Yhä sakeneva joukko maan terävimpiä ajattelijoita, joihin luetaan jostain syystä jopa oikeustieteen professoreita, on ottanut kantaa asioissa.

Se taisi olla nuoren tasavallan alkuvuosia, kun juristiprofessorit lausuivat vakavan epäilyn hankkeesta ostaa valtiolle Imatran Voima Oy:n osakkeita. Arveltiin, ettei valtio voi omistaa yksityisoikeudellisen yrityksen papereita. Koska Tanner ja Hakkila pitivät hanketta hyvänä, se oli epäilemättä sosialistinen. Valtion tykkitehtaasta ja Suojeluskuntain Asekorjaamosta ei tietenkään pitänyt puhua tuossa yhteydessä.

Rahamedian puolesta puhuu siihen toimeen halukas ja esteetön Mikael Pentikäinen, pohjoisen poika. Hän on nimennyt laajapohjaisen ja yksimielisen paperin Ylen rahoituksesta ”Pasilan tilaustyöksi”. Ehkä hän viittaa Pasilan konepajaan, ehkä Poliisitaloon.

Väki varjelee korkeakoululaitoksen valkeutta, jota ei saa päästä saastuttamaan valtion raha eikä varsinkaan veljeily elinkeinoelämän kanssa, sillä korkeakouluopetuksella ei saa olla kosketuksia elävään elämään.

Esimerkiksi metsäteollisuutemme kohtalot osoittavat, miten suoraan kuljetaan, kun teollisuus menee metsään ja tutkimus- ja kehitystoiminta lyödään laimin.

Sama väki edellyttää, että Ylen pitäisi näivettyä rauhassa, koska se sama valtion raha, josta professoritkin kyllä saavat palkkansa, ei saa häiritä kilpailulla tosimiesten liiketoimia mediassa.

Joku yksinkertainen, kuten tämän kirjoittaja, saattaisi nähdä tässä epäjohdonmukaisuutta, koska tyhmempi, kuten tämän kirjoittaja, saattaisi pyrkiä panemaan opetustoiminnan ja yleisradiotoiminnan samalle viivalle.

Ylen täytyisi lähettää vain sellaisia ohjelmia, joita kukaan ei halua kuunnella eikä katsella. Viihdyttämiseen se ei saisi sortua. Viihdyttämiseen on luettava ainakin areenan julmuus, teatterin saastaisuus ja atleettien hyödyttömät temput.

On tehty valitus kilpailurikoksesta. Kuin konsulttitoimisto valittaisi yliopistosta, joka jakaa tähdellistä tietoa ilmaiseksi.

Perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja Sasi on jo ansainnut näköispatsaan. Taannoin hänen puheenjohdollaan päätettiin, että sananvapauteen kajoaminen ei loukkaa sananvapautta (Lex Nokia). Nyt Sasilla on kädessään oikeustieteen professoreiden paperi, jonka mukaan yliopistojen itsehallintoa koskevia säännöksiä ei voi muuttaa lailla, vaikka perustuslaissa sanotaan, että yliopistoilla on itsehallinto sen mukaan kuin laissa säädetään.

Se on ymmärrettävää, että professorit haluavat edelleen päättää, ostetaanko rehtorin autoon talvirenkaat, ja jos ostetaan, kitka vai nasta. Siitä äänestetään, eikö olisi kuitenkin parempi, jos rehtori ajaisi kesärenkailla pahki patsaaseen.

Mutta monesta kurkusta kohoava väite, ettei korkeakoulujen hallintoa voi ensinkään muuttaa noudattamatta professorikunnan määräyksiä, on kohtalokas.

Elämme kovia aikoja. Tutkimus- ja kehitystoiminta on jäänyt jälkeen kilpailijamaista, eikä yliopisto-opetus pane rallattelemaan. Hallinto, jota professorit niin kovasti haluavat, näyttäisi jo vieneen ajan opetukselta ja tutkimukselta.

Televisiossa sanotaan hauskasti, että taloudellisessa kriisissä on tai ei ole saatu pohjakosketusta. Pohjakosketus tarkoittaa juuttumista karille ja useimmiten pikaista haaksirikkoa. Mutta pohjakosketusta silti odotellaan. Olisikohan tuo käännösvirhe termistä ”ground zero”, joka Hiroshimassa tarkoitti pommin kosketuspistettä maanpintaan?

Kun yliopistolain uudistus on menossa myttyyn, Keisarillinen Aleksanterin yliopisto muuttanee nimensä Titanic-opistoksi, jossa luotseina toimivat oikeustieteen professorit. Sääli opiskelijoita.

”Isä, missä sinä olit, kun Suomen ylempi opetus tuhottiin?”

”Olin allekirjoittamassa esteettömänä asiantuntijalausuntoja professorien asemasta?”

”Ettekö te yhtään ajatelleet opiskelijoita ja työpaikkoja?”

”Emme. Sellainen korina ei kuulu konsistoriin.”

Ei ole luultavaa, että jos yliopistoja yritetään uudestaan kohentaa, käytettävissä olisi rahaa. Taloudellinen kehitys ei näetsen vaikuta edulliselta.

26. huhtikuuta 2009

Veli, setä, toveri




Tämä muistelma on julkaistu tässä blogissa kolme vuotta sitten. Käytin sitä lauantaina, kun kävin pitämässä esityksen Lappeenrannan Rakuuuunamäellä.

Finnin Toivo, talollinen Kauhavan kunnan Ylikylän kylästä, oli hänkin ennen sotia Lappeenrannassa opettelemassa rakuunaksi.


Harjoituskentällä tuli vastaan kornetti.


"Jumalauta mies! Miksi ette tervehdi!"


Toivo sytytti tupakan, katsoi hetken ja sanoi:


"No terve terve."


Kornetti muuttui marjapuuron väriseksi. Saatuaan hengityksen kulkemaan hän kähisi edelleen tervehtimisestä.


Toivo siirsi holkin toiseen suupieleen, harppasi kohti, tarttui kornettia kädestä ja pudisti.


Kun kornetin ihonväri tummeni entisestään, hyväntahtoinen Toivo selitti:


"Älä yhtään ihmettele. Oon minä ennenkin sanonut köyhille kädestä päivää."

Eilen puheeksi tullut kysymys omituisista puheilmauksista edellyttää myös sanan ”itse” mainitsemista. Etenkin radiossa sanotaan: ”Itse on ole huomannut.” Se tarkoittaa: ”Minä en ole huomannut.”

Äidinisäni tapasi vastata puhelimeen ”Itte”, ja sisän kautta asioivat kysyivät ovella arasti:” Onko itte kotona?”

Perhekunnassamme on esiintynyt mm. Heikki-setä, ikä silloin 20 vuotta, mutta opettajaperheitä ei ehkä lasketa. Uspenskin kuolemattoman teoksen päähenkilö nimitti itseään Fedja-sedäksi lähtiessään maailmalle alle kymmenvuotiaana.

Esimerkki tittelien riittämättömyydestä on sekin Pohjanmaalta. Maaherra Ahlbäck poikkesi virkamatkalla tavoittamaan vanhaa ystäväänsä, kunnanpösöä. Ilkeä renki ilmoitti:” Kunnallisneuvos on sikalassa. Se on se jolla on lätsä päässä.”

Naispuolinen elinkumppania on ollut joitakin vuosia ”muija”, joka hämmensi ainakin minua. En liioin heti ymmärtänyt sanan ”äijä” uutta positiivisuutta.

Tavallisin elinkumppanin nimitys seurassa on ”toi”. Suomalainen hellittely, jonka täsmällistä vastinetta en tunne muista kielistä, on ”meidän”. Alle 40-vuotiaat häkeltyvät herkullisesti, kun sanoo seuraan tullessaan: ”Mitäs meidän Olli.” Tuttavapiirissä perheenjäsen voi hyvinkin olla ”meidän” sejase. Eikä Isä tai Äiti taivu.

Mietimme pitkään Carl Larssonin hienon kuvateoksen nimeä – olin suomentanut sen. Päädyimme titteliin ”Minun isäni”. Vaihtoehto olisi ollut ”Meidän isä”. ”Meidän äitimme” kuulostaisi pingotetulta verrattuna puhekieliseen muotoon ”meidän äiti”.

Kerran luin kiihkeän kirjoituksen, jossa väitettiin, että ”iskä” on Kymenlaaksosta kieleen hiipinyt hirveys. Todellisuudessa iskä ja äiskä ovat ainakin äänteellisesti aivan kaakkoismurteiden mukaisia. Mutta keskenkasvuisilla on tietenkin ongelmia samanmielisten seurassa. En oikein keksi yhtä mukavaa sanontaa kuin ”my old man” – ”isäukko” tulee lähelle.

Itse olen jo ”old-timer” – vaari, paappa, gubbe.

Luulin kauan, että ”stara” tulee venäjän kielestä ja tarkoittaa vanhaa, kunnes ymmärsin, että se onkin englantia, ja viittaa tähteen, star.

Surullista.

Käytöstä jäävän sanan ”toveri” panin otsikkoon tähdentääkseni että toveri on joku, joka ei ole herra. Venäjässä tämä saattoi olla erikoisen iso ero, mutta hyvinkin pian toveri-sanan liittyivät virkanimikkeet – toveri komissaari.

25. huhtikuuta 2009

Sä, kaveri



Myös kielitaitoni on naavoittunut. Ranskaa lukiessa puhutteluissa viehättävät sekä verbimuodot että sanat, joita on paljon.

Suvussa muisteltiin vuosia lasteni ranskalaisten ja suomea puhumattomien serkkujen huutoa, kun Kompan vanha Janne sattui molskahtamaan laiturilta jotain kunnostustyötä tehdessään:”Äiti! Monsieur putosi veteen , ja lakki ui kuin laiva.”

Leig G.W. Perssonin detektiiviromaanissa esitetään vanhus, joka aidosti hiiltyy, että poliisi puhuttelee häntä epäkunnioittavasti eli teitittelee. Ja varmasti aidoissa repliikeissä nuori poliisi sanoo vanhemmalle esimiehelleen:” Oliko päälliköllä vielä muuta?”

Suomesta tuo kolmas persoona on kai kulunut vähiin. ”Soittaako Manta Mantoliinia?”

Kouluvuosieni useimmin kuultu lause meni kuitenkin tuon mallin mukaan:” Olisko opettaja hyvä ja antais anteeksi kun mä myöhästyin.”

Nykykielessä on kai englannista tullut taipumus karttaa passiivia. ”Kun sä peset käsiäsi, sulta voi tipahtaa saippua.” Tarkoitus on sanoa, että kun pesee käsiään, saattaa pudottaa saippuan.”

Ilmaisu on hauska, koska ”sinä” tarkoittaa ”minä” tai ”kuka tahansa”.

Vastapuolue, vastustaja tai vihollinen on johdonmukaisesti ”kaveri”. Joka urheiluruudussa arvaillaan, että kaveri antaa tai antoi kovan vastuksen.

Olisiko tämä puhetapa, joka minun korvissani on mielin kielin puhumista, samaa perua kuin vähättelyn väistyminen. Samaiset urheilijat saattavat sanoa: ”Tunsin että nyt menee putkeen ja kaverilla ei ole mitään mahdollisuuksia.”

Itse oppimani suomalainen etiketti edellyttää, että kun joku huomaa esimerkiksi ilmoitustaululta saaneensa tentissä mielettömän hienot pisteet, tapausta on väitettävä painovirheeksi tai merkityksettömäksi sattumaksi, josta asianomainen itse ei voi olla mitenkään vastuussa.

En puhu vain itsestäni. ”Menihän se”, sanoo nuori henkilö päästyään esimerkiksi tiedekuntaan niin hirveällä pistemäärällä, että vielä jää metri ilmaa väliin.

Joillekin ihmisille on opetettu, että sana ”minä” on ruma ja sopimaton. Esko Aho tuntuu olevan itselleen ”allekirjoittanut”. Olisi hauska tietää, mitä hän on allekirjoittanut, ehkä sopimuksen paholaisen kanssa.

Joku toinen on omassa puheessaan itselleen ”meikäläinen”.

Karjalan ja muinaiskarjalan ”mie” ja ”sie”, ”myö”, ”työ” ja ”hyö” ovat evakoista menestyneimpiä. Pronominista ”hää” en ole varma. Tapani Lehtinen esittää mainiossa kirjassaan ”Kielen vuosituhannet” kartan, jonka mukaan ”mie” kattaa Kymenlaakson, Karjalan ja puoli Savoa sekä lisäksi laajan alueen peräpohjolassa, Länsi-Lapissa.

”Enhän mie mittää, mut häähää”, sanotaan poliisille edelleen Lappeenrannassa.

Savolaismurteissa sanojen ”minä” ja ”mie” raja kulkee Savonlinnassa mielenkiintoisesti keskellä erästä katua. Valitettavaa sekoittumista on tapahtunut, mutta nämä kaksi esiintyvät ristiin, ja yleisvaltakunnallinen ”mä” ymmärretään tietysti kaikkialla.

Jopa Esko Ahoa täytyy ymmärtää. Uskontojen historia viittaa siihen suuntaan, että sana ”minä” on maaginen. Jumalan nimen turha lausuminen kielletään kipakasti Kymmenessä käskyssä. Tämä voisi liittyä jotenkin etäisesti siihen, että kuten jumalalla, ihmisilläkään ei ole nimiä. Heille annetaan erilaisia nimiä, jotka ainakin eurooppalaisissa kulttuuripiirissä toistavat vähiä esikuvia.

Ihmisellä ei ole omaa nimeä. Hänet on kastettu (nimetty) jonkun kaimaksi. Varastettu onni on parempi kui oma.

24. huhtikuuta 2009

Poliisiromaanin teoriasta



Amerikkalaisessa perinteessä toiminta hallitsee. Brittiläisessä perinteessä arvostetaan juonen mutkikkuutta ja ratkaisun taidokkuutta. En ole näiden kummankaan perään. En liioin ratko ristisanatehtäviä.

Ranskan perinteen voi huoleti aloittaa Dumas’ta, mutta heillä oli dekkarin ja fantasiatarinan puolella omat mestarinsa yli sata vuotta sitten. Sankareista kuuluisin oli Maurice Leblancin Arsène Lupin, mutta ehkä merkittävin oli 1860-luvun Rocambole, joka on tarttunut kieleen samalla tavalla geneerisesti kuin Gargantua.

Belgialainen Georges Simenon aloitti Maigret-kirjat jo 1920-luvulla. Niitä ilmestyi yli 70. Simenon on tällä hetkellä meillä poissa muodista. Kävin katsomassa kirjakaupassa. Maigreteja löytyy Helsingistä alkukielellä kymmeniä eri niteitä.

Simenonin kirjoja on kuulemma myyty kaikkiaan yli puoli miljardia nidettä.

Suomessa Maigret’n mainen oli merkillisen hyvä. Niitä lukivat akateemikkojen rouvat ja rehtoreiden emännät jo silloin kun kaameiden salapoliisiromaanien lukemista pidettiin merkkinä henkisestä vajavuudesta.

Omin korvin olen kuullut Tuomas Anhavan, Veijo Meren ja Paavo Haavikon sanoneen, että Simenon oli sekä romaanin rakenteen että tyylin kannalta ideaali. Tästä asiasta ei pidetty kovin suurta ääntä, mutta miettikääpä hetki. Marja-Liisa Vartio taisi olla Simenonin avoin ihailija. Ei-Maigreteista esimerkiksi ”Kirje tuomarilleni” on edelleen erittäin arvostettu.

”Maigret näytti äkkiä tulevat raskaammaksi ja tukevammaksi. Hän piti toisella tavalla piippua leuoissaan ja poltteli sitä lyhyin imaisuin ja pitkin väliajoin ja katseli ympärilleen melkein kuin kyräillen, tosiasiassa sen vuoksi että hänen sisäinen ajatustoimintansa vei hänen koko huomionsa.

Tämä merkitsi itse asiassa, että draaman henkilöt olivat nyt lakanneet olemasta hänelle käsitteitä, pelinappuloita tai sätkynukkeja ja tulleet jälleen ihmisiksi.

Ja Maigret tunsi olevansa näiden ihmisten nahoissa. Hän paneutui itsepäisesti heidän asemaansa.

Täytyihän olla mahdollista ajatella, elää ja kärsiä se, mitä nämä ihmiset olivat ajatelleet, eläneet ja kärsineet.

Jokin yksilö oli määrättynä elämänsä hetkenä, tietyissä olosuhteissa, tehnyt niin ja niin, ja nyt oli vain kysymys siitä, että asettumalla hänen asemaansa saattoi saada oman itsensä syvyyksistä esille samat vaikuttimet. Ratkaisu oli silloin valmiina kuin tarjottimella.” (Maigret New Yorkissa).

Tämä on vastaus. Ei Simenon ollut mikään humanisti eikä pienen ihmisen puolustaja. Hän oli aika kammottava egoisti, ja hänen vaiheissaan varsinkin sotien aikana on jaksoja, jotka eivät näytä kestävän julkisuutta.

Mutta – tuo äskeinen pitäisi kirjoittaa näyttelijän tekniikan kirjoihin ja opettaa teatterikorkeakoulussa.

Tosin asia on täsmälleen sama kuin Stanislavskin tekniikka, siis se, jonka Tshehov opetti Stanislavskille. Siten se on idealtaan sama kuin method acting.

Näytelmä – Strindbergin ja Tshehovin ajasta alkaen – ei perustu ”dramatiikkaan”, vaan dramaturgiaan, ja taas dramaturgia toteutuu hyvin jäsennetyllä ihmisten asioiden esittämisellä.

Romaaneista jotkut ovat kätketysti omaelämäkerrallisia. Kirjoittaja on hajoittanut itsensä useaksi henkilöksi. Jotkut romaanit ovat ajatusten julistuksia. Henkilöt on rakennettu ajatusten ja niiden torjunnan puhetorviksi.

Ja sitten on oikeita romaaneja.

Eri vaiheissa kirjailijat ovat hurahtaneet Freudiin, joka kuitenkin oli vahvimmillaan yksilön ymmärtäjänä. Toiset ovat haksahtaneet Marxiin, joka oli viisas mies, mutta hänen kiinnostuksensa ja työkalunsa koskivat kokonaisia yhteiskuntia.

Simenonin tyyppisessä romaanissa kohteen on ”ensemble”, hyvin rajallinen ihmisjoukko, jossa ihmiset vaikuttavat toisiinsa ja kokevat asioita. Tyypillisesti lukijan tai katsojan vastaanottokyky sulattaa 4 – 6 keskeistä henkilöä. Romaanissa taituri saa mukaan 10 – 12 ihmistä, ja lisäksi voi tehdä temppuja, esimerkiksi kertomalla sukupolvista tai vaihtamalla kerta kaikkiaan maisemaa (”Maastamuuttajat”). Pikareski kestää vaikka sata henkilöä, koska pikareski ei kuvaa muutosta vaan muuntelee tapahtumia. Pikareskin pohjalla ovat Don Quijote, Simplicissimus, Svejk.

Ranskalaisetkin ovat huomanneet, että Mankellin Wallander on Maigret’n suora seuraaja. Vertaus tulee osoittaneeksi, että draamallisen tekstin edellyttämä keskittäminen on esi-isällä paremmin hanskassa kuin perillisellä.

23. huhtikuuta 2009

Gdanszsig




Romaanikirjallisuuden salaisuus on yksinkertainen. Muistikuva on paljon parempi ja yksityiskohtaisempi kuin näkökuva.

Günther Grassin Danzigissa (1920-1945) on paljon enemmän yksityiskohtia kuin nykypäivän kaupungissa, jonka nimi on Gdnask.

Tänäkin päivänä vakavasti otettavan, filmiä käyttävän valokuvauskoneen kuvan erottelukyky eli resoluutio on kymmenkertainen verrattuna hyvän digitaalikameran tuottamaan. Oikaiskaa minua, jos muistan väärin, mutta muistelen että ilmakuva Leican klassikkolinssillä (Elmar tai vastaava) olisi tiffinä tallennettuna jotain 100 megaa. Eikä ole näitä ristiin heijastuksia, joiden takia digikameroissa resoluutio kostautuu kohinana.

”Peltirumpu” on yksi niistä lukiovuosien kirjoista, joka teki kertakaikkisen vaikutuksen. Tunsin Aarno Peromiehen, joka ei kukaties ollut ihmisenä kaikin ajoin vakaa, mutta mainio suomentaja. Siksi Oili Suomisen uusi suomennos herätti mielenkiintoa: miksi.

En tiedä vieläkään. Kumpikaan suomennos ei ole ongelmia vailla. Jospa Grass, joka vanhoilla päivillään on itse saanut oman nuoruutensa kintuilleen, on pitänyt ajatusta hyvänä.

Miksi Otava on käyttänyt niukoiksi väitettyjä käännösrahoja tähän, sitä en osaa arvailla.

Oili Suomista pidän yhtenä etevimmistä kääntäjistämme. Satun muistamaan, kun Grassin ”Der Butt” ilmestyi, ja se arvioitiin Otavassa kummalliseksi ja etenkin mahdottomaksi suomentaa, siinä kuin on kielikerroksia suunnilleen muinaispommerista alkaen.

Otin itse asian jostain syystä niin virkaintoisesti, että luin kirjan silloin alkukielellä, enkä vastustanut ratkaisua. Se oli virhe.

Grass siirtyi sitten Tammelle, ja ”Kampelasta” tuli Oili Suomisen kääntämänä menestys.

Jottei kukaan, kaikkein vähiten Suominen, tykkäisi huonoa, sanon kiireesti, että käännöksiä on tehtävä uudelleen. Tämän käsitin viimeksi ryhdyttyäni lukemaan Pevearin ja kumppanin Tshehov-englanninnoksia oltuani aivan tyytyväinen niihin vanhoihin, jotka tekijänoikeussuojan päättymisen takia löytyvät Gutenbergista ja eräistä muista verkkolähteistä.

Tätä ilmiötä en osaa selittää, koska en usko, että käännösten taso paranisi huipullakin. Lisäksi meillä on kerta kaikkiaan lukkiutuneita käännöksiä, kuten T. S. Eliotin ”Autio maa”, jonka äkkiä kootussa kääntäjäryhmässä oli muistaakseni mukana myös Peromies. Suomennos on heikonlainen eikä ainakaan tee oikeutta Eliotille. Siitä minä viis välitän, koska Eliotin kuivan julma runoilijan laatu ei ole omaan makuuni, toisin kuin Pound, joka hulluimmillaankin on jotenkin sytyttävä.

Kommenttien innostamana sanoisin ilkeästi sellaisille kustantajille, jotka ehkä tätä lukevat, että tietyt vanhemmat ei-vakavat kertojat kannattaisi ottaa uudelleen suomennettavaksi. P.G. Wodehousen valtavaa tuotantoa käännettiin jo ennen sotia enimmäkseen aivan kelvottomasti.

Ettei olisi niin, että television runsaat viktoriaani-sarjat olisivat totuttaneet suomalaisen yleisön sellaiseen kieleen, joka tekisi Wodenhousen ymmärrettäväksi. Kirjailijana hän kuuluu samaan laumaan kuin Evelyn Waughn ja Anthony Powell – yläluokan hullutusten kuvaajiin. Ehkä hän todella kirjoitti liian paljon, koska kaavamaisuus häiritsee välillä. Muttamutta…

Ja miten olisi Jules Verne? Minunkin poikavuosieni suurimpia elämyksiä oli ”Salaperäinen saari” ja tietysti Kapteeni Nemo, Kapteeni Grantin lapset, Maasta kuuhun, Tsaarin kuriiri… ”Maaiman ympäri 80 päivässä” ei ole suosikkini, eikä elokuvakaan ollut ihmeellinen, mutta sattuneesta syystä se tuli katsottua erään silloin nuoren henkilön kanssa joitakin kymmeniä kertoja erään silloin hyvin nuoren henkilön kanssa.

Katselin ja tilasin Ranskan Amazonista samassa lähetyksessä kuin erään, jota käyttäen ajattelen lyödä teidät, lukijat, ennen pitkää ällikällä: Maigret.

Minulla on vahva muistijälki siitä, että Simenon osasi yhdistää romaanin ja poliisiromaanin. Siitä on kuitenkin joitakin vuosikymmeniä aikaa, kun niitä viimeksi vilkuilin. Aika verestää.

Oli muuten tiettävästi mahdoton ihminen, tämä Simenon. Mutta kova piippumies. Kuten myös Maigret.

22. huhtikuuta 2009

Vapaa, vakaa, vakava



Kuvassa on Suomen iso valtakunnan vaakuna, joka onneksi hylättiin 1936. Käytössämme on hallitsijasuku Folkungain leijona ja joukko heraldisia ruusuja, jotka eivät merkitse mitään.

Kukaties kielenkäyttö on hiukan muuttunut. Tätä nykyä erilaisten ihmisten tila on sairaalasta annetun tiedon mukaan vakava mutta vakaa.

Tämä vaatii hetken miettimistä.

”Vakava” tarkoittaa muun ohella toisaalta hymytöntä, toisaalta huolestuttava. ”Vakaa” tuo mieleen aerodynamiikan. Jos lentokone vaeltelee lentäessä, kuten neuvostoliittolainen Tsaikka, pyrkii muljahtamaan eli sakkaamaan siipi edellä, kuten harjoitushävittäjä Pyry, tai pyörähtämään nousussa, kuten Messerschmitt, se ei ole vakaa.

Nimitykset ”vakava musiikki”, ”vakava kirjallisuus” ja ”vakava ohjelma” näyttävät vanhentuneen. Silti esimerkiksi lausunto, jonka mukaan Kemppinen ei ole vakavasti otettava tiedemies, on loukkaava, koska se on tosi.

Virkoja hakee usein kolme henkilöä ja joukko ei vakavasti otettavia ihmisiä.

En nyt muista, olenko tullut tunnustaneeksi, että ammuskelin minäkin nuorempana pistoolilla. Se oli sellaista aikaa, jolloin vanhin poika kiinnostui aatteesta; hänestä tuli lyhyessä ajassa paikkakuntamme ruotsinkielisen ampumaseuran eli siis skytteföreningin pistoolijaoston puheenjohtaja. Jaostoon kuuluin jäsenenä ainakin minä. Muisti pätkii; en ole varma, oliko muita.

Käytettävissämme oli kuitenkin pistoolirata, joka suoraan sanoen sijaitsi Hangon tien varressa. Oli helppo nähdä, että kysymyksessä oli entinen suojeluskunnan harjoituspaikka.

Jos olisin nuorempi ja pontevampi, saattaisin hyvinkin vielä viehtyä mutta nyt varmaan ilmapistooliin. Siihen aikaan ammuimme pienoispistoolillla, cal. .22, ja minulla oli ilo käytellä käsiini joutunutta asetta, joka oli tarkoitettu olympia-ammuntaan.

Kävimme myös varuskunnassa harjoittelemassa ja pikku kilpailuissa ampumassa isopistoolilla; pojalla oli se sellainen Sako, johon on vaihtopiiput, ja minulla 9-millinen automaattipistooli.

Harrasteen henki oli käden vakaus ja keskittyminen. En koskaan oppinut. Aika usein ammuin pari kymppiä, pari ysiä, muutamia valkoiselle ja jopa ”kärpäsiä”. Etenkin varuskunnassa oli rasittavaa, kun vieressä seisoi joku alaikäinen kersantti, jonka kädessä ase istui kuin puun oksassa, ja tauluun tuli reikiä keskelle.

Totta puhuen nämä pistooleihin liittyvät murhenäytelmät ovat vieneet viehätyksen hommasta.

Eikä käsikään ollut riittävän vakaa.

Silhuettiampujia ja hiekkakuopan sankareita halveksimme kuitenkin joukolla, ja samoin kovin karkeita kaliipereja.

Mutta oikeasti hienoa oli kaksikymmentä – kolmekymmentä vuotta sitten, kun minulla oli tässä omalla tontilla 90 metrin jousiammuntarata. Se oli hieno harraste, koska kilpajousi on huomattavan jäykkä, ja vakaus oli löydettävä lihasjännitystä vastaan.

Siinä urheiluharrastuksessa oli aitoa pahanteon iloa, kun nuoli mätkähti etäältä tauluun.

Harraste hiipui osittain siksi, että niittämisestä huolimatta ainakin puoli aikaa meni nuolien etsimiseen. Ette uskoisi, miten ovelasti läheltä taulun ohi ammuttu nuoli osaa piiloutua. Käytin sellaistakin temppua, että maalasin nuoliin fluoresoivalla valolla renkaat ja kävin illalla taskulampun kanssa etsimässä.

Huomaan että tämän muistelman aiheuttaa kauden alkaminen – juuri nyt on se aika vuodesta, jolloin tarvikkeita ruvettiin kunnostamaan.

Muuan kiinnostunut henkilö kysyi taannoin, miksi keskiajalla Agincourtissa Englannin jousimiehet tekivät selvää Ranskan jalkajousta käyttäneistä sotilaista, vaikka jalkajousi on paljon parempi laite. Vastaus on selvä – nopeus. Jalkajousella ampui yhden nuolen samassa ajassa kuin pitkäjousella kymmenen. Ja vastauksen toinen osa: pitkäjousi on niin vaativa ase, että siihen on oikeastaan kasvettava. Kuninkaan jousimiehet eivät olleet mitään turhaa joukkoa.

Mainitsemissani aseissa ja sotilaskiväärissä lisäksi (7.62 Pystykorva) on hermostuttavan epädemokraattinen piirre. Monet ovat luonnostaa hyviä eli heillä on hermoa ja vakautta. Suurin osa on tavallisia tai surkeita. Harjoittelu ei tee mestaria. Korkeintaan pääsee poropeukalon kirjoista.

21. huhtikuuta 2009

Mitähän tuokin luulee itsestään?



Olin siis torjunut ruotsinmaalaisen Per Olov Enquistin diivahousuna, kulttuuriosastojen avustajana ja Palmen kaverina.

Siksi oli yllätys ymmärtää, että hänelle lukio Uumajassa oli viettelystä syntiin ja suurkaupunkilaisuutta, ja Uppsala paikka, jossa sai vapaasti vihata kammottavia tukholmalaisia.

Omaelämäkerrallinen ”Ett annat liv” on suurenmoinen, koska se on niin itsenäinen ja niin hyvin kirjoitettu.

Olin luullut, että hänen urheilukirjoituksensa (etenkin romaani ”Kevyt moukari”) ovat erikoisuuden tavoittelua. Päinvastoin. Ne ovat omaa kokemusta yksinäisyydestä (korkeushyppy) ja yhteisöstä (jalkapallo).

Samoilla leveysasteilla kasvaneena ihailen suuresti kirjailijaa, joka on hypännyt 197 ja kiertänyt kilpailuja Benke Nilssonin ja Stickan Petterssonin kanssa. Se oli nimittäin Nilsson, joka rikkoi Kalevi Kotkaksen ikivanhan Euroopan ennätyksen 204. Kotkas hyppäsi saksityyliä tai ulkojalkaa. Kierähdystyyliä hän ei onnistunut oppimaan, vaikka yritti.

Enquistin uskovaisen äidin ja puolen maakunnan pääsääntö oli ”inte göra sig märklig”. Ei saa luulla isoja itsestään.

Tämä on aivan eri asia kuin suomalais-talonpoikainen ”ei tehrä numeroo”. Se on yhteisöllinen käyttäytymiskaava ja johtaa muun muassa omien lasten ja puolison vähättelyyn. Se on myös sopiva ylpeyden naamio.

Pohjoisten herätysliikkeiden nöyryyden vaatimuksen pohjalla on luterilainen armokäsitys – jokaisella ihmisellä on mahdollisuus tulla osalliseksi armosta. Vastakohta on kalvinilainen autuusoppi, ennaltamäärääminen. Ja vastakohta on katolinen kirkon rooli armon esineissä.

Enquistin kirja on luonnollisesti mahdottoman mielenkiintoinen kertomuksena lähes ainutlaatuisesta menestyksestä kirjailijana ja kirjoittajana, luulematta liikoja itsestään.

Luultavasti mikään hänen romaaneistaan ei ole noussut valtavaksi kansainväliseksi menestykseksi, vaikka käännöksiä ja painoksia on. Näytelmiä kuitenkaan ei voi vähätellä. ”Tribadien yö” taitaa todella olla skandinaavisen kirjailijan 1900-luvun suosituin näytelmä, laskien näyttämöllepanot ja esityskerrat.

Se oli myös Broadwaylla. Kokemus oli Enquistille aika järkyttävä, mutta hän selvisi siitä. Esitys oli fiasko, koska johtava arvostelija ei pitänyt siitä.

Jäin pyörittämään mielessäni Enquistin hauskaksi ajateltua tehtävää oleskella Münchenin olympialaisissa iltapäivälehden laskuun 1972. Musta syyskuu iski, eikä sen jälkeen moni asia ollut enää entisellään. Paikallaolijan ja silminnäkijän kertomuksessa on ainakin se ihmeellinen piirre, että hän ei oikeastaan kerro juuri mitään, mutta lukija tuntee olleensa tapahtumien keskipisteessä.

On monta prosaistia, jotka osaavat kirjoittaa vähillä sanoilla, mutta osua oikeisiin valintoihin niistä vähistä, se on erikoista.

Enquist kertoo jotain yhteistyöstään Ingmar Bergmanin kanssa. Mieleen tulee otsikkoon liittyvä Bergmanin televisioelokuvan nimi, ”Larmar och gör sig till”. Pitää meteliä ja on ollakseen.

Otsikko sopii moneen, ei kuitenkaan Bergmaniin eikä Enquistiin.

Enquist kirjoitti näytelmiä kuuluisista ihmisistä – Tribadien yö (Miesvihaajt) Strindbergistä ja Siri von Essenistä, Kuvamaakarit – Bergmanin jäähyväisohjaus – Vilgot Sjömanista ja Selma Lagerlöfistä, Kastematojen elämästä H.C. Andersenista.

Ajatuksia herättävää, että tämä oivallus – kirjoittaa toisten tekstejä – on jäänyt meillä jokseenkin huomiotta, vaikka teatteriyleisö innostuu joka kerta, kun näytelmä tapahtuu Mikkelin Päämajassa.

Entä jos näytelmä tapahtuisi Vanhalla ylioppilastalolla ns. valtauksen yhteydessä 1968?

Olin ajatellut lähettää Lipposelle ja Tuomiojalle ja miksei Halosellekin sellaisia terveisiä, että tämä Enquistin uusi kirja on myös tutkielma siitä, miten sovittaa yhteen sosialidemokratia ja totuus.

Käy ilmi, että ajatus on vaikea.

En ole koskaan ennen nähnyt kahta keltuaista yhdessä kananmunassa, joten siitä oli otettava kuva. Tämä liittyy jollain tavalla Per Olov Enquistiin, vaikka en keksi miten.

20. huhtikuuta 2009

Tukholman ja Somalian merirosvot




Vastustan tekijöiden ja heidän järjestöjensä ylettömyyttä ja johdonmukaisen vinoja tulkintoja. Aika usein on otettu yhteen yleisön edessä. Tätä nykyä neuvon usein järjestäjiä ottamaan yhteyttä Välimäkeen tai Hietaseen.

Nuoret kaverit eivät kai halua tunnustautua kenenkään oppilaiksi. Olen kuitenkin ollut järjestämässä heille ja noin kymmenelle muulle tohtorille rahoitusta eri vaiheissa.

Tärkeintä on että puolin ja toisin kuuntelemme toisiamme, ja jatkuvasti esiintyy mielenmuutoksia, suuntaan ja toiseen.

Pirate Bayn asiassa minun on puhuttava vielä itse.

Luin Tukholman käräjäoikeuden tuomion, jonka linkin lähetti kommentoija ja luin muun muassa Pirate Bayn vastauksia eri yhtiöiden ja järjestöjen yhteydenottoihin.

Asiassa ei ole kysymys lainkaan tekijänoikeudesta.

Jutun syytetyt näyttävät muistuttavan ”toimintaryhmiä”, jotka pipo kasvoilla rikkovat paikkoja ja kivittävät ihmisiä eri syistä milloin missäkin.

Kielenkäyttö alkaa muistuttaa Saksan 1970-lukua eli kukaties aluksi hyvää tarkoittanutta nuorisoliikehdintää, joka muuttui ryöstöiksi, tuhopoltoiksi ja murhiksi. Alkuvaiheessa kaikki ikävän tuntuiset ihmiset saivat olla ”sikoja” tai ”kapitalismin lakeijoja”. Intellektuellit eli perustellut mielipiteet olivat harhautusta. Oli siirryttävä toimintaan. Ja toiminta oli terroria.

Näiden henkilöiden käsitykset asioista ja päämääristä olivat heille tärkeämpiä kuin ihmisoikeudet, siis esimerkiksi hengen ja ruumiillisen koskemattomuuden turva.

Tässä mielessä toimintamalli oli täsmälleen sama kuin Somalian merirosvojen ”liiketoiminta”.

Jos käräjäoikeuden pöytäkirjaan on uskominen, syytettyjen todellinen motiivi ei ollut ”verkon vapaus”, vaan raha, jota ei sitten kuitenkaan tullut riittävästi.

Suhtautuminen tavanomaisiin kieltokirjeisiin oli sävyltään tällaista: “It is the opinion of us and our lawyers that you are ....... morons, and that you should please go sodomize yourself with retractable batons…I'm running out of toilet paper, so please send lots of legal documents to our ISP - preferably printed on soft paper.”

Liittyykö tämä asia jotenkin murhiin? Liittyy. Kun on siirrytty kovaan kieleen, on seurattava, mitä ihmiset tekevät, ja jätettävä vähälle huomiolle se, mitä he puhuvat.

Hitlerillä oli hienoja aatteita – Saksan kansan historiallinen kutsumus jne. Stalinilla vasta hienoja aatteita olikin. Kauan sitten Ranskan vallankumous huusi veljeyttä giljotiinin terän putoillessa.

Kun informaatiosota (information warfare) näyttää olevan samassa vaiheessa kuin sota neljäkymmentä vuotta sitten, siirtymässä ulkoisesta taistelusta rintamilla sisäiseksi terroriksi, on aika lopettaa hyväntahtoinen ymmärtävisyys.

Saksan 70-lukulaisten ajatuksia oli esimerkiksi kidnapata ”sikoja” (teollisuusjohtajia), jotta kapitalismi pakotettaisiin näyttämään todet kasvonsa, sortokoneistonsa.

Pelkään että tämä on seuraava vaihe informaatiosodassa. Jotkut – kukaties Tukholmassa – keksivät että informaatiomonopolistien tietokoneet täytyy kaapata ja kaataa. Se nimittäin on valitettavasti täysin mahdollista.

Kun tietoliikenne ajautuu samanlaisiin turvallisuustoimiin kuin matkustajaliikenne tällä hetkellä, sananvapaudesta on turha enää puhua.

”Verenimijöiden kilpailuyhteiskunta” oli Baader-Meinhofin ja RAF:n mielestä suurin paha, koska he eivät pärjänneet kilpailussa.

Haluaisin jatkaa kilpailua informaation avaamisesta verkkoon ja jatkaa vakuuttelua, että taitavat kompromissit edistävät myös tekijöitä.

Mitä verenimijöihin tulee, torrenteissa on siementäjiä (seeders) ja verenimijöitä (leeches).

19. huhtikuuta 2009

Pirate Bay




Tukholman käräjäoikeuden juttu on kesken ja kestää vuoden tai kolme ennen kuin siihen tulee lainvoimainen ratkaisu.

Näköjään on siitä huolimatta kiirehdittävä esittämään kaksi huomautusta.

Jutussa on kysymys epätavallisen suuresta tiedostojen jakamisesta. Yhtiön kotisivulla on musertava määrä elokuvia, musiikkia, tietokoneohjelmia ja muuta. Käyttö näyttäisi olevan maksutonta, ja tekninen idea on linkki. Palvelu yhdistää tiedoston hakijan toiseen käyttäjään, jonka koneelta tiedosto noudetaan.

Ensimmäinen huomautus. Laki on muuttunut.

Toinen huomautus. Alioikeus ratkaisi rikosoikeudellisen kysymyksen rikoskumppanuudesta. Aikaisempi termi oli osallisuus.

Ad 1. Levittämisoikeus tekijän yksinoikeutena koskee nykyisin myös oikeutta välittää teos.

Viittaukset aikaisempaan oikeuskäytäntöön, muun muassa kymmenen vuoden takaiseen boksi-juttuun, jollainen löytyy myös Suomesta, ovat harhaanjohtavia. Purkit eli BBS:t (Bulletin Board System) ovat jääneet käytöstä jo vuosia sitten.

Ad 2. Täten luovun lopullisesti pontikkatehdas-kielikuvasta, jota olen käyttänyt luennoilla. Peltiseppiä ei tuomittu pontikankeitosta (väkijuomarikoksesta), vaikka he ainakin aavistivat, mihin tarkoitukseen heiltä oli tilattu pillejä ja pannuja.

Rikoskumppanuus on yhdessä tekemistä tai avunantoa. (Yllytyksen jätän nyt sivuun.) Kun yksi pitelee uhria kiinni ja toinen hakkaa hänet hengiltä, molemmat tuomitaan tekijöinä. Avunannon esimerkki on yksi varkaissa ja toinen kulmilla pitämässä silmällä, tuleeko poliisi.

Kumppanuudesta tulee sama rangaistus, avunannosta alennettu.

Pontikkatehdasesimerkki joutaa kotiseutumuseoon yhdessä pontikan ja entisen yhteiskunnan kanssa.

Ruotsin Pirate Bay –tapauksen yhteydessä on viitattu fiksusti verorikosjuttuun NJA 2007 s. 929 – syytetty hoiti muutaman henkilön pankkiasioita eikä varmaan tiennyt, mistä kussakin tilitapahtumassa oli kysymys, mutta varmasti tiesi, että kysymys oli pimeistä palkoista eli verorikoksesta. Tuomittiin.

Kumppanuus on yksi muuttuneen maailman oikeudellisista käännekohdista. Tulkinnat ovat jo muuttuneet selvästi. Jopa pankinjohtaja voi päätyä vankilaan, jos hän jättää tekemättä keskeiset kysymykset sijoitettujen varojen alkuperästä – jopa Luxemburgissa ja Sveitsissä. – Laiminlyönti voi tietenkin olla tahallinen teko. Epämääräisen uhrin ongelma ratkaistiin Suomessakin kauan sitten – taposta tuomittiin henkilö, joka itsekin sanoi päättäneensä ajaa nokkakolarin ensimmäisen vastaantulijan kanssa. Itsemurha epäonnistui, tappo onnistui; myös murhasta oli puhetta.

Mafia – 1800-luvun jäänne joka Yhdysvaltain armeija lapsellisuuttaan herätteli henkiin Sisilian maihinnousun yhteydessä 1944 – perustuu nimenomaan vastuun hajauttamiseen. ”Kummisetä” ei muka ole käskyjen takana.

Veronkiertotoiminta pääsi välillä julkiseksi, ja mediassa kiiteltiin etevimpiä rosvojen opastajia; jotkut heistä olivat ns. investointipankkiireja.

Disclaimer 1 – Tukholman käräjäoikeuden yli satasivuinen tuomio ei ole vielä verkossa. En siis tiedä tarkasti, mitä jutussa on päätetty. Tämä kirjoitus perustuu käräjäoikeuden tiedotteeseen.

Disclaimer 2 – Tunnen vahvaa vastenmielisyyttä Pirate Bayn edustajia / omistajia kohtaan ja pidän ”piraattipuolueen” toimintaa vastenmielisenä ja vahingollisena. Verkon vapauden puolustajina näyttää olevan populisteja, joiden rinnalla Timo Soini ja muut eurovastaiset euroehdokkaat ovat aloittelijoita.

Itse kannatan metsän vapautta (jokamiehen oikeudet) mutta se ei mielestäni oikeuta kaatamaan puita omiin tarkoituksiin.

Käytyäni katsomassa Pirate Bayn sivuja ja nähtyäni alaikäisiltä vaikuttavien tyttöjen ”kontaktimainokset” ajattelen, että kettu varmaan kannattaa kanaverkon vapautta ymmärrettynä vapaudeksi murtautua kanaverkon läpi.

18. huhtikuuta 2009

Kirsi




Joskus silti sydän hypähtää. Etenkin taiteen akateemikon arvot ovat tuntuneet hiukan kiusallisilta. Meillähän ei ole riesanamme akatemiaa, kuten esimerkiksi Ruotsissa ja Ranskassa. On vain akateemikkoja. Lisäksi arvonimi soinnahtaa jotenkin neuvostoliittolaiselta.

Viis siitä. Taiteen akateemikon arvonimi muistuttaa vahvasti Oscaria elämäntyöstä, koska se on todellisuudessa toisten taiteilijoiden junailema.

Niinpä se on hyvin korkea kunnianosoitus.

Haluan onnitella Kirsi Kunnasta ja ihmetellä ääneen, että joku viimeinkin keksi.

Kirsi on mitä suurimmassa määrin oikea runoilija, jolla on omia kokoelmia ja verrattomia suomennoksia, kuten Lorcan.

Ennen kaikkea hänessä henkilöityy se usko, jota moni toistelee mutta jonka mukaan harvalla on voimaa elää – lapsille kelpaa vain paras.

Lastenkirjallisuus oli kauan ja voi olla vieläkin lapsipuolen asemassa (huomatkaa sananvalinta). Saksalainen ja ranskalainen lastenkirjan perinne kilpailevat kaameudessa, Jörö-Jukka (Struwwelpeter) tai La Fontainen kammottavan moralisoivat hovisadut. Englanti ja Ruotsi osoittautuivat edelläkävijöiksi. Syntyi kirjoja, joita lapset lukevat 90-vuotiaaksi asti, sellaisia kuin Nalle Puh ja Astrid Lindgrenin kaikki (ja kyllä myös Selma Lagerlöf ja Peukaloisen retken on mainittava).

Sivumennen voi kehaista, että Suomi oli jopa edellä Ruotsia. Kaikkien aikojen menestyjä, aina Astrid Lindgrenin asti, oli yliopistonrehtori Topelius.

Kirsi Kunnaksella on lystikkäitä juttuja modernistien kellokkaista, kuten Anhavasta ja K. Laitisesta – hän on vanhempi kuin kumpikaan näistä eli hänen ikätovereistaan taitaa olla liikenteessä enää kustantaja Heikki Reenpää. Kirsi on syntynyt 1924 kahden taiteilijan lapseksi.

Panen tähän kuvitukseksi kaksi luvallisesti heillä kotona räiskäisemääni valokuvaa vanhempien töistä. Kirsi kertoi, että hänen oli määrä kuolla hyvässä järjestyksessä nuorena keuhkotautiin, kuten Saima Harmaja ja muut kunnon tytöt. Niinpä hän oli myös joutilas istumaan mallina.

Mutta ei hän mihinkään kuollut.

Tosin hän teki melkein yhtä lopullisen ja kaamean ratkaisun – muutti Tampereelle, jossa hän asuu edelleen mainion miehen kanssa ja sangen kuuluisien poikien äitinä. Tampereellahan asui vain huonompia kirjailijoita, kuten Linna ja Viita ja mitä heitä lienee ollut, muka pirkkalaiskirjailijoita…

Mitallisen runon ja etenkin riimin eli loppusoinnun piti kuolla tuskallinen kuolema viimeistään 50-luvun alussa. Viisauskirjallisuudessa on selitetty laajasti, miksi näin oli käyvä.

Meillä on lauluissa ja rokissa suurmestareita, kuten Juice, Veksi Salmi, Jukka Virtanen, nimenomaan Eppu Normaalit jne. Ja meillä on suuri määrä mestarillisen hyviä tekstintekijöitä, kuten vaikkapa Hector.

Heiltä on turha kysyä, mistä virikkeet ovat lähtöisin, koska jotkut sanoisivat että Bob Dylan ja toiset muuta mukavaa.

Pidän varmana, että elävän, taitavan, virkeän ja ilmaisuvoimaisen runomme polveutuu melkein kokonaisuudessaan Kirsi Kunnaksesta eli Hanhiemoista ja Tiitiäisistä.

Niistä kävi havainnollisesti ilmi, että virsikirjan tyyppiselle riimittelylle on vaihtoehto ja että koko se uudemman runon koneisto, joka aikuiskirjallisuudessa sai paljon kiitosta 1950-luvulta alkaen, voidaan ajaa lastenrunon avuksi – jos on taitoa.

Minua miellyttää herra Piipoo, joka ajeli Espalla Vespalla, mutta lähinnä sydäntä ovat ehkä Ville ja Valle.

Ville oli Ville ja Valle oli Valle, ja senhän voi kuuluttaa kaikkialle.

Onnnea Kirsi. Eikö ole huimaavaa, että Sinulla on 2000-luvulla syntyneitä lukijoita?

17. huhtikuuta 2009

Valaan vatsassa




”Nollatoleranssi” toimii ja onnistuu peleissä, kuten jalkapallossa. Asia on aivan yksinkertainen.

Se ei toimi suhtautumisessa rasismiin, huumeisiin, ylinopeuksiin eli siis yhteiskunnassa. Tuollaisen sanan viljeleminen on joko tietämättömyyttä tai petosta.

Kysymys voi olla aikamme muoti-ilmiöstä, joka sattuu olemaan sama kuin natseilla 1930-luvulla ja vanhan liiton kommunisteilla. Siis siitä, että otetaan epämääräinen sana, ja sitten julmistellaan sille muka täsmällinen merkitys.

Natsit joutuivat lopulta täsmentämään Nürnbergin rotulait ja jättämään niihin tietoisesti aukkoja. Osoittautui mutkikkaaksi määrätä, kuka on juutalainen, vaikka uskonnon harjoittamista ei otettu huomioon. Ei-juutalaisuus edellytti neljää ei-juutalaista isovanhempaa. SS vaati, että suvussa ei ollut esiintynyt juutalaisia vuoden 1750 jälkeen.

Mutta nollatoleranssi ei toiminut. Ilmavoimien luoja, sotamarsalkka Milch oli juutalaisen isän poika. Hänelle kirjoitettiin ”todistus saksalaisesta verestä”, ja ennen pitkää kenraalikunnasta löytyi muitakin vastaavia tapauksia. Armeijassa oli arvion mukaan sata tuhatta rotulakien kirjaimen mukaan juutalaista sotilasta; monet heistä eivät olleet itse selvillä asiasta.

Yhdysvaltojen häpeälliset rotulait osoittivat saman ongelman.

Vasta nyt tiedämme varmasti, että olemme kaikki ”neekereitä”, mutta tässä välissä rodun käsitteeltä on pudonnut huterakin tieteellinen pohja.

Nollatoleranssi suhtautumisessa rasismiin on vielä vaikeampi käsite. Se on vaikea, koska se on hullunkurinen. Ei ole olemassa käyttökelpoista kuvausta sanan ”rasismi” merkityksestä. Laissa puhutaankin kansanryhmästä. Se on useissa tapauksissa käyttökelpoinen termi.

Oikeustieteen professori Erkki Havansi näkyy asettuneen Perussuomalaisten euroehdokkaaksi. Se siitä.

Verkossa hän kirjoittaa vakiintuneista ja esimerkillisistä maahanmuuttajaryhmistä, nimittäin Suomen juutalaisista ja tataareista. Odotan jatkokirjoitusta romaneista.

Heissä on jotain niin ihailtavaa. He arvioivat elävänsä samalla tavalla valaskalan vatsassa eli kaiken ulottumattomissa kuin yliopisto.

Olen hiukan seurannut keskustelua yliopistolaista. Nyt juristiprofessori ehdottaa, että Helsingin yliopiston rehtorin ja kanslerin olisi tehtävä ”fagernäs-liliukset”, koska professorit eivät enää luota heihin.

Menin hiukan sanattomaksi.

Onko yliopiston rehtoria ja kansleria verrattava valtioneuvostoon, jolle eduskunta antaa epäluottamuslauseen? Ja Fortumia ajatellen, toimitusjohtajan erottaa hallitus, ei yhtiökokous eivätkä omistajat.

Jos viideksi vuodeksi valittu rehtori ei nauti vaalikollegion luottamusta, olisiko hänen siis erottava?

Kuten sanottu, olen ällistynyt tällaisesta ajattelusta, jos sitä nyt saa sellaiseksi sanoa, enkä ole halukas käymään asiasta enempää keskustelua.

Mediassa pyöritellään erilaisia loitsuja. Valtio ei muka voi vastata valtionyhtiöiden lomautuksista eikä puuttua pörssissä olevissa valtionyhtiöissä ilmenneisiin ongelmiin.

Tämä ei vastaa omaa kokemustani.

Eiköhän ongelma ole poliittisen ja taloudellisen vastuun sovittaminen toisiinsa. Valtioneuvosto vastaa omistajaohjauksesta, mutta on epäselvää, muuttuuko omistajaohjaus kun hallitus vaihtuu.

Yliopistolaissa haetaan ratkaisua tähän valtionyhtiöongelmaan. Budjettiohjaus on itsehallintoa loukkaava käytäntö. Yliopistolle on annettava rahaa, jonka käytöstä sen hallitus vastaa.

Jos yliopisto haluaa elää siellä valaskalan vatsassa, jossa maailman tuulet eivät tunnu, valitkoon itse hallituksen jäsenet, ja mielellään eliniäksi tai kaksi viikkoa sen yli. Jos yliopisto on osa yhteiskuntaa, ei olisi hullummaksi, että siihen sitoutettaisiin ulkopuolisiakin. Koska sen ei pidä olla valtion virasto, valtion ei pidä nimetä hallitusta.

Säätiö on hyvä ajatus. Säätiön jäsen ei edusta ketään. Ei ole ketään, joka hänet erottaisi.

16. huhtikuuta 2009

Hiilikopio




Ajattelin, mitähän kirjoitan kaikille lukijoille. Joka tapauksessa muovikassissa oli Per-Olof Enquistin ”Ett annat liv” eli luvassa hyvää mieltä. Olin katsellut hänen kirjoitustaan sen verran, että palkitun ykköskirjailijan kulttuurikultaus oli lakannut sokaisemasta. Kirjasta näet huomasi heti, että tämä mies arvostaa lukijoitaan.

Pikkutaiteen ja keskikirjallisuuden jatkuva vaiva on esiintyminen lukijoille. Sattuneesta syystä tämä vaiva on esittävässä taiteessa vielä raskaampi. ”Olkaa hiljaa kuunnelkaa, kun näytän, miten etevä ja pätevä olen.”

Enquist kirjoittaa siksi että hänellä on asiaa, ja asia on se, että hän haluaa ottaa selvää eräistä kysymyksistä, ja on kai jo kokenut sen, että selvän saa vain kirjoittamalla eli katsomalla, mihin kynä kuljettaa paperilla, joka on kaikissa suhteissa kuin umpihankea.

Tuossa uudessa kirjassa, joka on omaelämäkerrallinen, oli todella kertomisen arvoinen tieto. Enquistin kotikylä Hjoggböle oli alkujaankin parin sadan asukkaan paikka kirjaimellisesti helvetin kuusessa, vaikka hän ei ilmaisisi asiaa noin uskovaisen äidin poikana. Helvetin kuusi on Skellefteåsta luoteeseen eli noin Oulun korkeudella Västerbottenissa.

Tuosta kylästä on lähtöisin neljä kirjailijaliittoon kuuluvaa kirjailijaa. Ja nyt Enquist mainitsee, että sieltä on lähtöisin myös Stieg Larssonin isä – siis tämän meidänkin ihmettelemämme dekkari- ja toimintakirjailijan.

Siitä sain nenilleni. Larssonissa on siis sama kertojan basilli.

Tiedän hyvin, että Enquist ei ole myyvä kirjailija mutta kyllä tekstin tekeminen on pohjimmaltaan sama asia, kirjoitti pohjoismaisia kirjallisuuspalkintoja ja kukaties Nobelia silmälläpitäen tai sitten yhteisen rahvaan huvitukseksi.

Kirjakaupassa ja sitten sen edessä juttelin tunnin tuntemattoman henkilön kanssa. Puhuimme keskeisistä ja kiireisistä asioista, kuten Helsingin ilmatorjunnasta sodan aikana, dementikoista, saunoista ja Kalle Päätalosta. Emme tietenkään kysyneet toistemme nimiä emmekä vaihtaneet puhelinnumeroita. Hän kertoi isänsä olleen samalla Romppasen salmella talvisodan aikaan Päätalon kanssa – ovat taivalkoskelaisia.

Kun lopulta lähdin kauppaan, polvet olivat unohtua paikoilleen ja olisin voinut niin kiinnostavien asioiden jälkeen taitella korvani lompakkoon. Pelotti mennä markettiin, koska ihmisten maailman ja tavaroiden maailman ero tuntui aivan liian suurelta. Voitin pelkoni ja olin kohta kolmen appelsiinin ylpeä omistaja.

Kotona otin esiin kirjan, josta noituus nosti ensimmäiseksi esiin Whitmanin kaksi riviä (”To You”):

”Tuntematon, jos satut tapaamaan minut ja haluat puhua minulle, miksi et puhuisikin?
Ja miksi en minä puhuisi sinulle?”

Seuraava runo ”Ruohonlehdissä” on ”Sinä lukija”:

”Sinä lukijat sykit elämää, ylpeyttä ja rakkautta kuten minä.
Siksi sinulle laadin nämä lauluni.”

(Kuvassa on Suojärven Suvilahti, talvisodassa poltettu, josta kukaan ei ole kuullutkaan, vaikka se oli puutavaran Klondyke. Enquist kertoo piirtäneensä pienenä mielikuvituskarttoja; minä taas väritän karttoja.)

15. huhtikuuta 2009

Linnut, kukat




Tiedän muutamia viisaan kirjoissa olevia ihmisiä, jotka ryntäilevät lintujen perässä ja tähystelevät niitä hävyttömästi kiikarilla.

On myös niitä, jotka menettävät malttinsa jonkin kukan takia, joka on parhaassakin tapauksessa lyhytaikainen ilo.

Tänään oli illan suussa sellainen lintujen meteli, että ajattelin soittaa poliisille. Se rauhoittui kyllä, minä en. Olin muistanut, miltä Lapin suo kuulostaa varhain kesäkuussa aamulla kello neljä. Se on suuri äänten vallankumous.

Olin valokuvannut muutamia ensimmäisiä kevään kukkia, joiden sytytin näkyy jo kuolleen ruohon seassa.

Illalla mietin, pitäisikö muuttaa puuhun asumaan, ainakin kevääksi. Tämä näet on luultavasti maapallon ylellisen asuinympäristö ja elämäntapa. Hiljaista, aika puhdasta, tuttuja puita, ja sitten kuitenkin kaupunki aika lähellä.

Kaliforniassa oli muuttua kalifornialaiseksi eli siis hulluksi pelkästään vuodenaikojen yhdentekevyyden takia. Ei siellä talvea oikeastaan erota muusta kuin valokulmasta. Los Angeles on yhtä etelässä kuin Tanger tai Kairo.

Ehkä kuulen kuovin, ehkä en. Sanovat että ne ovat hiukan vähissä. Meillä on metsä tuossa vieressä, ja metsässä on kosteikkoja. Kesällä on luvassa toinen merkittävä lintu, kuikka. Ne esittävät kuviokelluntaa lahdella ja harrastavat salaperäisiä sukelluksiaan, jotka kestävät vaikka kuinka kauan.

Alkaa vaikuttaa siltä, että tänä vuonna olisi tilaisuus viettää Possulassa enemmänkin aikaa, ihan viikkoja. Pelkkä ajatuskin huimaa. Siellä voisi siis harjoittaa pitkänmatkan ajattelua.

Pakolainen ylittää jälkensä.

Kun asumusta rakennettiin, olin reipas mies. Tämän kirkkonummelaisen kodin, taloryhmän rakentamisesta muistan paljon, mutta se on laskettava erikseen, että olin alle kolmenkymmenen. Ostimme joukolla tontin; hankimme kirvesmiesporukat; kaikki kalusteita myöten on niin ennallaan, että niitä pitäisi hävetä, jos ymmärtäisi. Lastulevyä ja muovimattoja, mitä nyt siihen aikaan irti sai.

Kesäpaikan vuoro tuli siis kymmenen vuotta myöhemmin, ja sattuma näytteli siinäkin suurta osaa. Toden sanoen en ymmärrä, miten kesäpaikkoja voi pitää kunnossa, ellei itse ole todella tekeväistä sorttia ja ellei perheessä ole nuoria miehiä, jotka ovat valmiita vaivalloisiin töihin.

Pitäisikö toteuttaa muutamia vuosikymmeniä mielessä pyörinyt ajatus ja järjestää kamarikonsertti siellä maalla. Puutalon, erikoisen muotoisen oleskelutilan akustiikka on luultavasti aivan erinomainen. Työhuoneeni, pientä aittaa muistuttavan hirsirakennuksen akustiikka on uskomaton. Minulla on siellä monta kymmentä vuotta vanhat stereot, ja täytyykin muistaa ottaa niistä kunnon kuvat ja panna blogiin, koska ainakin B & O:n viritinvahvistin lukemattomine keinuvipuineen ja laskutikun mieleen tuovine säätimineen tuli viimeksi vastaan Nykissä Modernin taiteen museossa. Kaikkien näiden talvien jälkeen se toimii.

Tuossa kesäpaikassa on pidetty muutama soutuveneseminaari. Kaikki osanottajat ovat nyt tohtoreita. Kunnon seminaari eli perusteisiin kaivautuminen vaatii aikaa ainakin kaksi vuorokautta, istunnot kymmenen tai kaksitoista tuntia päivässä.

Sen jälkeen on mieluisa katsella ja kuunnella nuorison kirmaamista saunalla ja lahdella.

Eväänä parasta, mitä kesä tarjoaa, muikkuja, ruisleipää, piimää, voita, perunoita.

Vain tuota tietä voi tavoittaa sen yksinkertaisuuden, jota ison työn tekeminen edellyttää. Yliopistoympäristö ei sellaista suosi. Työn on oltava yksinkertainen. Kirjoittajien on tunnettava itsensä yksinkertaisiksi. Ja keskustelut ja puheenvuorot liikkuvat oikeudellisista ja teknisistä ongelmista aivotutkimukseen ja nanoselluloosan käyttömahdollisuuksiin.

Illan hiljaisina tunteina tulevat tiedemiehet ja naiset lukevat hyllystä poimimiaan Tex Willereitä ja Jerry Cottoneita. Vesi kantaa mukanaan paikallisten varhaiseläkeläisten keskiolutpullojen hienoista kilahtelua. Silkkiuikku nukkuu eli yhtään kukaan ei narise.

Se lienee onnea, kuten lintujen riemastunut remahdus huhtikuussa äkillisen etelätuulen noustua.

14. huhtikuuta 2009

Sen vuoksi ja kun



Paljastan miksi lakikieli ja tuomioistuinkieli on niin huonoa.

Perussyy on huono lukeneisuus.

Suomessa suoriutui mainiosti ylioppilaaksi oppimatta kunnolla lauseoppia. Kielioppi, se Setälän, oli hallittava, koska se oli pettämätön puoliherran merkki.

Viranomaistoiminnassa käytettiin pyöreitä ja kolmikulmaisia viiloja pilkkujen viimeistelemiseen, mutta pisteitä pelättiin.

Hyvän ja täsmällisen tekstin kirjoittamista ei opetettu missään. Sitä vastoin kirjoituskaavoja käytettiin ahkerasti ainakin 500 vuotta. Kokoelmia julkaistiin, ja niitä saattoi täydentää muilla viranomaistekstillä. Helsingin yliopiston kirjaston – joka kuuluu muuttaneen nimeään – kortistosalin lehterin toisessa kerroksessa on parisataa osaa käsittävä saksalainen oikeustapauskokoelma, jonka kieli ja tyyli on itkettävän tuttua.

Roomalaiset juristit olivat kirjoittaneet kohdin aikansa parasta kieltä. Mutta niinpä moni muukin kuin Cicero toimi firaabelihommana asianajajana tai jopa konsulina.

Ciceron ”kirjelmät” eli oikeudenkäyntipuheet ovat tavoittamaton esikuva. Niistä saa hyvän käsityksen selailemalla esimerkiksi Penguinin nidettä ”Murder Trials”.

Ongelman nimi on vernakulaari. Tuo outo sana tarkoittaa kansankieltä. Korkeat virkamiehet ja kirjurit kävivät koulunsa ja lukivat kielioppinsa latinaksi pitkälle 1800-luvulle. Siksi latinan lauseoppi siirtyi kansankieliin, joihin se ei yhtään sovi.

Latinan näppärät lauseenlyhennykset, kuten ablativus absolutus, johtivat kauheisiin kiertoilmauksiin. Cicerone vivo – ”kun Cicero eli”.

Käytännölliset erikoisverbit (deponentti jne.) johtavat epäkäytännöllisiin hirmuisuuksiin. ”Constat” – ”on katsottava että…”, ”patet” – ”on todettava ilmeiseksi”.

Latinaa pystyy ymmärtämään käsittämällä sijamuodot ja jäsentämällä virke mielessään. Suomi on sallivampi, koska kielemme rakenne on niin toinen. Silti tuomareilla oli ylivoimainen kiusaus kirjoittaa ensin sivukaupalla kuvausta tapahtumista, tökätä siten tekstiin ”sen vuoksi ja kun”, jota kukaties seurasi viittaus lakiin, ja sitten ”minkä takia” osoitti tuomiolauselman alkua.

Naurettavin on edelleen käytössä oleva patenttivaatimus, jonka kielellinen muoto on ”renkaan muotoinen esine, tunnettu siitä että sitä pidetään sormessa”.

Kirjoittajat eivät usko determinatiiveihin eivätkä asiayhteyteen. Jos joku on ajanut autolla metsään, entisajan tuomari jankutti ”sanottu auto”, ”mainittu auto”, ”jomainittu auto”, ”vielämainittu auto” – ikään kuin siihen juttuun uhkaisi tulla lisää autoja.

Tautologian pelko on tyhmyyden alku.

Turun hovioikeus taivutti vielä sotien jälkeen sitkeästi ”auto - audon” (vrt. tauti – taudin).

Ratkaisu aloitettiin sanalla ”sittenkuin”. Sittenkuin virallinen syyttäjä oli vaatinut…”

Tämä perinne elää Englannissa ja Amerikassa (whereas) ja EY:n direktiiveissä (preambula - whereas). Käsitykseni mukaan tuo sana ei tarkoita varsinaisesti mitään, paitsi ehkä ”ottaen huomioon”.

Ranskassa hovioikeus aloittaa jokaisen kappaleen sanoilla ”attendu que” (ottaen huomioon että), mutta vain korkeimmalla oikeudella on lupa käyttää samaa merkitseviä sanoja ”considerant que”.

Ennen latinan ja kirjureiden valtakautta laki ja uskonnollinen teksti kirjoitettiin komeasti.

Suosikkini on Upplannin lain lausuma kuninkaan murhasta: …”se on tihutyö, jonka tekijä on murtanut jumalten lukot”, (brutit guda lås). Tai jopa 1743 lain rikoskaari (pahanteon kaari):”Joka varastaa neljännen kerran, hirtettäköön.”

13. huhtikuuta 2009

Suomennus




Liput liehuivat ja kun katsoin kalenterista, siitä kävi ilmi, että oli jokin suomen kielen päivä. En ollut kuullutkaan. Onneksi huomasin, että parin viikon päästä on kansallinen veteraanipäivä.

Kaunialan sotavammasairaalan päärakennus kuuluu olevan se kylpylä eli Bad Grankulla, jossa lukuisat kuuluisuudet asuivat ennen vallankumousta, ja jonka viereen rakennettiin Suomen ensimmäinen pujottelurinne 1930-luvulla.

Talvisodan aikana siellä asuivat ne Yhdysvaltain lähetystön henkilöt, jotka eivät olleet Tukholmassa turvassa. Vetäjänä oli H.F. Arthur Schoenfeld, joka herätti 1942 tiettyä huomiota tempauksillaan. Suomalaisten lisäksi ruotsalaiset avasivat nimittäin myös diplomaattien salakirjoitusta jokseenkin tehokkaasti. Ruotsalainen matemaatikko Arne Beurling avasi Saksan G-Schreiberin koodin, joka oli paljon Enigmaa vaikeampi, ja teki sen kynällä ja paperilla parissa viikossa. Menetelmä salausalgoritmin purkamiseen oli kuulemma osittaisdifferentiaaliyhtälöt, etenkin harmoninen analyysi.

Ruotsin kieli on suomentajalle vaikeampaa kuin englanti, saati saksa tai ranska.

Kieli kun liittyy tavalla tai toisella yhteiskuntaan ja maantieteeseen eli niin sanottuun todellisuuteen.

Ruotsissa poliitikot ja kuuluisuudet ja professorit ovat Tukholmasta tai melkein, mutta kirjailijat maalta – merkillisen moni Norrlannista tai Länsipohjasta. Smoolantilaisia pidetään jotenkin säälittävinä; yksi heistä oli Astrid Lindgren. Skoone on valloitusmaata, mutta valloittavia skoonelaisia ei tapaa joka käänteessä. Tosin syy voi olla sekin, että heidän puhettaan on niin vaikea ymmärtää.

Minun korvissani ”Taalainmaa” kuulostaa juhlalliselta. Ruotsissa ”Dalarna” on monikollinen sana; eräät paikalliset (dalkarlarna) ovat nauttineet mitä ihmeellisimpiä etuoikeuksia, koska heillä on ollut Falunissa ainakin 1300-luvulta Stora Kopparberg, nykyisin tuttavallisesti vain Stora.

Ja sitten joku sanoo romaanitekstissä, että taalainmaalaisen puhe kuulostaa samalta kuin näkkileipäpakettia ravistelisi.

Olen kuunnellut otsa rypyssä valituksia kääntäjien kohtalosta. Onneksi kukaan ei ole tarjonnut sellaisia töitä sen jälkeen kun suomensin Castellsin ja Himasen kirjan.

Alan epäillä, että esimerkiksi ruotsi ei enää onnistuisi, eikä Tanska. Tutkin Peter Høegiä ja tulin siihen tulokseen, että olen kehunut vähän liikaa ”Lumen tajua”. Hyvähän se on, mutta on niitä muitakin. Ja loppu lerpahtaa.

Nyt kävi ilmi, että kun sukurakkauden vuoksi olen hommannut Leif GW Perssonin kirjat suomeksi ja havainnut käännökset moitteettomiksi, nyt lukemani alkuteos (Den som dödar draken) on aivan eri kirjailijan kirjoittama. Hän kirjoittaa mokoma ajoittain samalla tavalla kuin minä eli melskaa virka- ja lakikielen sokkeloissa niin ettei lukija voi olla oikein varma, piruileeko mies vai onko tosissaan.

Näppelunda…

Tuota sanaa ei ole olemassa. Se on kontaminaatio sanoista näppeligen ja ingalunda. Samanlainen kuin alun perin vitsinä sorvattu ”paikkaseutu”.

Lopullisesti vakuutuin ruotsinmaan kielen taitoni katoamisesta tutkittuani Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen pohdinnan termistä ”illdåd”, joka on mielestäni päivänselvästi ”ilkivalta”, esimerkiksi ikkunan rikkominen tai portin sulkematta jättäminen. Käy ilmi, että Ruotsinmaassa sitä käytetään aika usein merkityksessä ”törkeä vahingonteko” tai jopa ”hirmutyö”.

Vaikeimpia olisivat ”totnoin” –tyyppiset repliikin osat. Perssonilla esiintyy suomeksi häiritsevästi ”jos minulta kysyt”. Ruotsissa se tarkoittaa ”voihan olla” tai ”ajattelin tässä”. Ranskalaisilla on taipumus aloittaa joka toinen virka sanomalla ”à ainsi dire”, niin sanoakseni. Se on suomeksi totnoin.

Luulen viuhahtavani arkena kirjastoon katsomaan P.-O. Enquistin omaelämäkertaa ja esseitä ja katsomaan uudestaan Kerstin Ekmania. Silmäilin ennen kuin jouduin johonkin tilaisuuteen, jossa hän, ihan normaalin tuntuinen ihminen, oli kunniavieraana. En saanut otetta.

Sääli että itäsuomalainen ”ottiatuota” katosi kielestä. Yrjö Kokko brassaili repliikillä ”jovain”, ja se taisikin olla laajassa käytössä pohjoisessa ja leimata puhujan asian savoksi ilmaistakseni ”tolokun mieheksi”.

Niin se on poijjaat! (Repikää tuo ruotsiksi – hokema on sota-ajan stand-up-koomikon ”korpraali Möttösen”. – Nerokas – ei mitään tunnistettavaa murretta mutta lupsakka.)

12. huhtikuuta 2009

Genesis



Sanomalehden maininta oli niin ylimalkainen ja ymmärtämättömästi kiittelevä, että pelkkä sattuma ja rouva kiinnittivät huomioni elokuvaan ”Elämän synty”, jonka lähetti yllättäen MTV3, aamupäivällä, perjantaina.

TVKaista oli pelastus.

Ohjaajat ja käsikirjoittajat Claude Nuridsany ja Marie Pérennou saivat palkintoja ja suosiota jo kymmenen vuotta sitten hyönteiselokuvallaan. Mutta tämä on uutta.

Tämä puolentoista tunnin filmi ei ole dokumentti, kuten MTV3 näyttää uskotelleen, vaan tässä on nyt seuraava askel BBC:n Attenboroughin dokumenteista.

Tuottaja on Alain Sarde. Hän taitaa olla aikakauden kovimpia nimiä Euroopassa. Mainitsen hänen tuotanoistaan vain kaksi elokuvaa, joista olen itse innostunut, Polanskin ”Pianisti” ja David Lynchin ”Mullholland Drive”.

Lukija, joka rientänee hankkimaan DVD:n (dollaria 8 Amazonissa ja kuka tietää, löytyykö ja milloin Anttilan alennusmyynnistä), ottanee huomioon, että nyt on irrottu dokumenttielokuvan opetustarkoituksesta ja tallentamisen ja arkistoinnin aatteesta.

Tämä elokuva on lyyrinen essee, joka viimeinkin käyttää vain elokuvassa mahdollisia keinoja. Kuva, puhe, ääni ja musiikki muodostavat leikkauksella yhtenäisen tarinan, joka soi.

Katsoja kiinnostuu kertojasta, joka on Malista syntyisin oleva Sotigui Kouyaté, jopa Peter Brookin kanssa työskennellyt näyttelijä. Niinpä hän onnistuu vaivattomasti kertomaan savimajassa pataa hämmennellen elämän ajatonta tarinaa. Hänen erittäin afrikkalainen eli murteellinen ranskansa on siis osa elokuvaa, tietoisesti tavoiteltua ilmaisua, tässä tapauksessa arkaaista tai ajatonta.

Hiukan väsyttää ajatellakin, mistä rahat tämän filmin tuottamiseen on hankittu. Mukana näyttävät olevan Unesco ja erinäiset järjestöt. Kuvauspaikkoja on Madagascarilta Galapagos-saarille ja Islantiin, mutta jättiläistyö on tehty filmiä leikattaessa ja ääntä montteerattaessa ja miksattaessa. Säveltäjä Bruno Coulais on suuri tähti; tästä filmistä ymmärtää miksi. Vaikka musiikki oli sävelletty alusta loppuun, kuvakerrontaa kytketään välillä Mahlerin synkkyyteen, välillä Messiainin pyhyyteen, ja aina viittein.
Eräässä jaksossa kaksi lukkia tanssii kosiotarkoituksessa, ja säveltäjä on luonut musiikin joka liikkeelle.

Näytelmäelokuvan hirmuvalta ei siis ole aukoton. Elokuvataidetta voi tehdä dokumentin keinoin. Ja niinhän se itse asiassa alkoi hyvin kauan sitten – Murnau ja Flaherty.

Kirjoitan tämän liputtaakseni, että kysymys ei ole elokuvasta, jota voisi katsella syöden voileipää ja ryystäen pilsneriä. Kun tämän katsoo, on syytä keskittyä, ja vetää verhot ikkunaan. Ponnistelua ei tarvita, koska kuvat imaisevat heti mukaansa.

Vertauskohtana tulee mieleen, syystä tai toisesta, Saint-John Perse, jonka runous jäi kielimuurin taakse, vaikka Anhava suomensi joitakin jaksoja (Vents, Amers). Ne ovat sellaista kirjallisuutta, jonka lukeminen tuottaa suurenmoisen koron. Vastaavanlaisia elokuvia ei ole olemassa niin hirmuisen paljon – Bressonin tuotanto ja osa Renoiria Ranskassa (ja J.-P. Melville ja ehkä Jacques Becker) – ja nyt tämä ”Luominen”.

Teksti, joka ei ole selostava, on lähes rikkeettömän hyvä ja aivan vailla oppisanoja ja viisauksia.

Ei sitten pidä kauhistua kuvakerronnan tiettyä disneymäisyyttä. Se johtuu siitä, että Disney oli nerokas, ja vaikka hänen firmansa luontojutut (Erämaa elää jne.) olivat kammottavia söpöstelyssään, niissä löydettiin kumminkin kuvallisesti jotain uutta.

Ja outoa kyllä, tästä luontoelokuvasta tulee ihmeellisellä tavalla mieleen myös Disneyn ”Fantasia”, yksi kaikkien aikojen suurenmoisimpia epäonnistumisia.

Joka elää, näkee. Alkaa vaikuttaa siltä, että animaatio (nykytekniikalla) on väline, joka voi johtaa samanlaisiin saavutuksiin kuin äänen jälkikäsittely musiikissa, ja nyt siis näemme, miten vanha mies katoaa soukalla venheellä tyyntä virtaa kohti merta. Romantiikka on ohi. Sankari poistui elämästä ulapalle punapurjein. Tai ei tässä ole sankaria, vaan ihminen, joka menee takaisin molekyylien kiertoon.

11. huhtikuuta 2009

Lennä uneksi



Otavassa on kai kirottu toisenkin kerran, että muuan henkilö keksi 1976 laittaa Erica Jongin suhdannekirjalle ”Fear of Flying” nimeksi ”Lennä, uneksi”. Olin siinä kokouksessa. Olin saanut makua tuolloisen esimieheni taidoista, kun olin suomentanut tavallisen sotakirjan ”Ninety and nine”, jonka nimi taisi viitata virren numeroon. Nimilehdelle ilmestyi sekunnissa suomenkielinen kirjan nimi ”Yhtä vaille sata”.

Leif G.W. Perssonin kirjoissa uni, vapaa pudotus ja lentäminen toistuvat jatkuvasti.

En ole aivan varma, onko Persson lahjakas kirjoittaja, enkä menisi vannomaan, ettei Helsingborg Dagbladin kehua ”omassa divisioonassaan ruotsalaisessa rikoskirjallisuudessa” olisi pumpattu paikallisessa putkassa. Sitaatista ei liioin käy ilmi, viittaako se perussarjaan, farmiliigaan vai johonkin muuhun.

Mutta moni näyttää olevan sitä mieltä, että Persson on omaa luokkaansa verrattuna esimerkiksi Stieg Larssoniin, Mankelliin tai Gillouhin. Kaikki he ovat Sjöwallin ja Wahlön lapsia.

GW on professori – hänellä on kunniallista tuotantoa kriminologian alalta, hän on opettanut pitkään Tukholman yliopistossa ja olen saanut sen käsityksen, että hänellä on työhuone samassa käytävässä, jossa istuu maan poliisiylijohtaja. Lisäksi oikeusministeri pitää hänestä.

Tunnen ja olen tuntenut koko joukon peräti korkeita poliisijohtajia ja rikosoikeuteen liittyvien alojen professoreita. Ennen vanhaan opetin erilaisilla vankeinhoidon ja poliisihallinnon kursseilla. Siten minulla on käsitys sekä mahdollisista kirjoittajista että kohteista. Bäckströmejä muuten on myös Suomen poliisissa. GW:n kuvailemia uusnatseja ei ole; suojeluskuntahenkisiä patriootteja on.

Voisiko Suomesta nousta GW:n kaltaista ilmiötä? En usko. Meillä on mahdollista osoittaa kirjalliset kykynsä perinteisen juridiikan piirissä. Rikosoikeuden historiaa ei käsitellä eikä tunneta. Sellainen hyvin merkittävä henkilö kuin Valentin Soinne (vankeinhoito) on nimenäkin harvan tiedossa, samoin Arvelo, Anthoni jne.

Minulle oli täydellinen yllätys lukea Kalle Päätalon romaanista ”Nälkämäki”, miksi Kannaksen Siiranmäen linnoituslaitteista puutui se kuuluisa taisteluhaudan pätkä tien kohdalta. Se jonka takia niin moni JR-seiskan mies pääsi hengestään. Päätalo oli talousaliupseerina tuolla työmaalla. Siiranmäen nimi vaikuttaa sotahistoriaamme vähänkin tuntevien pulssiin.

En siis ollut tiennyt, että linnoituslaitteita kyhäsivät erittäin huonosti kohdellut suomalaiset rangaistusvangit erittäin byrokraattisten insinöörien ohjeiden mukaan. Alan suorastaan arvailla, miksi myös Kuuterselkä murtui – siellähän oli kenttäradan maavalli peittämässä ampumasektorin, ja vielä pahempi tilanne, suurenmoisia betonipesäkkeitä teräskupujen kera, mutta yhdyshaudat puuttuivat.

Meidän sotakirjailijamme ovat olleet veteraaneja, journalisteja tai mytomaaneja. Rikoskirjailijat ovat Joensuuta lukuun ottamatta toimittajia – ja esimerkiksi Nykänen (Raid) on tehnyt myös hyvää jälkeä.

Miksi paras dekkarikirjailijamme on pahamaineinen senttari M. Waltari, joka kirjoitti mistä aiheesta tahansa ja aina paremmin kuin kukaan muu? Siis miksi ei ole tullut jatkoa?

Reijo Mäellä olisi oikea ote: hän hutiloi. Mutta tarinoitten henkilöpiiri on jäänyt liian kapeaksi. Olisipa kerran mukaan Turun mafian jäseniä tai pari pahinta hovioikeudenneuvosta! Perssonin henkilögalleria on laaja, mutta murhe näyttäisi olevan, ettei hänen lahjakkuutensa ihan riitä NHL-sarjaan, jossa hän siis pelaa. Esimerkiksi ajallisesti takautuva kerronta, rinnakkaisten tapahtumien limitys ja tahalliset toistot tuntuvat olevan taitavan kustannustoimittajan kynästä.

Persson häviää Larssonilla kuvaamassani viiden aistin testissä. Hän on pahalla tavalla älyllinen silloin kun pitäisi olla visuaalinen ja yleisesti salaperäinen, kuten Larsson on.

Toimintajutun kirjoittaminen on jääkiekkoa. Se ei tarkoita mitään eikä johda mihinkään, paitsi suuriin tuloihin muutamille.

Yleisö haluaa nähdä värikästä meininkiä. Yleisöä ei kiinnosta, mitä pahaa maalivahti on tehnyt, kun joku iso roikale päästetään rankaisemaan häntä roiskaisemalla kipeää tekevä laatta yli sadan kilometrin tuntinopeudella päin pläsiä. Yleisö ei ole kiinnostunut oikeudenmukaisuudesta eikä taustatiedosta, vaan vallasta ja voimasta ja kunniasta. Harrastajan asenne on siis pohjaltaan uskonnollinen.

Waltari oli entinen teologian opiskelija, jonka kaikkien hyvien romaanien päähenkilöt olivat jumalaa paossa, ja pakoreitti oli mutkikas. Hyvän ja pahan taistelu ei ole edes kristinuskoa, vaan manikealainen teema. Dekkareissa siihen on yleensä lisätty selvä semipelagiolainen elementti, joka nykyisin selvimmin erottaakin toisistaan hartaus- ja väkivaltakirjallisuuden.

10. huhtikuuta 2009

Keltainen kissa



Epäilen että keltainen kissa on kuollut. Se ilmaantui aina samaan aikaan kuin mustarastaat eli tähän aikaan. Se oli Jaakko Pakkasvirran näköinen.

Täysin varma keino murskata ihmissuhteita pysyvästi on kirjoittaa poikkipuolinen sana kissoista tai koirista. En tee sitä. En muista, mahtoiko W.C. Fields mainita tästä asiasta, mutta ainakin hän huomautti, ettei ihminen, joka vihaa pikkulapsia ja koiria, voi olla sydämeltään paha.

Eilinen kirjoitukseni toteutti ennustuksen: tänä yönä nukut levottomasti (kirj. Michel Butor, 1967).

Meillä ei ollut eläimiä mutta sillä naapurin pojalla oli kissa, ja se kissa teki vielä pennunkin. (Lasna ollessani oli syötäviä eläimiä ja lehmiä ja hevosia ja veljeni juoksi kanojen perässä ja huusi niille että kälet ylös.)

Äidinisä tunnusti pelästyneensä koiraa noin vuonna 1900 Karkussa. Hän kysyi vuokralaisiksi tarjoutuviltakin, onko koiraa. Sitä en tiedä, miksi kissaa ei ollut. Tosi isäni toi kerran kissan, mutta siitä hankkiuduttiin eroon, koska se oli Lapualta, kovasti sinimusta ja niin arrogantti, etten kokenut vastaavaa ennen kuin Teknillisen korkeakoulun ma. professorina.

Mind you – katsokaa aina, onko hymyilevässä, lahjakkaassa virkaveljessä jotain kissamaista. Luultavasti hän on Ernst Stavro Blofeld taas kerran nerokkaasti naamioituneena.

Näitä lapsuuden puutoksia ei ehkä enää aikuisena korjannut. Omassa perheessäni on ollut kissoja ja koiria. Yksi koirista oli Jarno Pennasen Tiru Valluvar (nimi tamilia – Jarnon antama). Arvelin että Jarnon henki siirtyi hänen kuoltuaan tähän luontokappaleeseen – se oli musta ja hurmaava newfoundlandin koira. Ja tyttäreni hoiti tuulessa ja tuiskuissa järkähtämättömästi koirat, corgit joiden yhteisnimi oli ”Mäntyharjun pojat”, koska niillä oli taipumus lähteä reissulle.

Se historian metodi, johon itse kiinnityn, on esitetty oivallisesti mm. C. Ginzburgin teoksessa Tuomari ja historioitsija (engl. 1999). Hän argumentoi, että jäljitellessään tuomareita historioitsijat innostuivat liikaa pienistä ja käsitettävistä teemoista ja ajautuivat metodiin, jota Braudel haukkuu ”tapahtumien historiaksi”.

Robert Darnton kirjoitti siis 1984 teoksensa kissojen hirmumurhasta, The Great Cat Massacre and other episodes in the French Cultural History. Kirjanpainajan kisällit surmasivat kissoja hyvin julmasti osoittaakseen mestarin emännälle, että tämä hyysäsi kissoja paremmin kuin heitä, jotka saivat jyrsiä homeisia kyrsiä sateessa ja pakkasessa. Kirjan keskeinen, näkymätön teema on kysyä, onko meillä mitään mahdollisuutta ymmärtää 1700-luvun ihmistä. Vastaus on että ei. (Rimpatirei, jatkaisi tähän muuan karhu.)

Väitetään ihan suurella suulla, että ainakaan kissoja ei pidetty keskiajalla eikä uuden ajan alussa. Jokseenkin sitovin perustein arveltiin, että ne edustivat noitamaailmaa ja olivat muutenkin ilkeitä ja tarpeettomia.

Jään miettimään otsa rypyssä, mistä kissa siis tuli Suomeen, ja päädyn tuttuun ”vajonneen kulttuuriomaisuuden” selitykseen. Kissan toivat muotiin kauhuromantikot, pahimpana heistä muuan E.A. Poe. Selitys eli haitallisten jyrsijöiden kurissa pitäminen keksittiin jälkeenpäin. Todennäköinen leviämisreitti olisi pappiloista piioille ja siitä taloihin.

Miksi kissa ei vertautuisi pelargoniaan?

Kissan mainonnasta näyttävät vastanneet lähinnä britit, mutta eivät ranskalaisetkaan olleet tumput suorina. Baudelaire kirjoitti kissasta ”Pahan kukissa”, ja G. Apollinaire sangen kauniin runon (Ce que je voudrais dans ma maison…)

Tämän haluan talooni:
naisen jolla on ymmärrystä,
kissan hiipimään kirjoja,
pääksytysten ystäviä,
joita ilman en jaksa elää.

9. huhtikuuta 2009

Mopo



Tuota kuvaa ei otettu eilen eikä edes tällä viikolla.

Ensimmäinen moottoripyörä, joka todella syöpyi mieleen, oli enojeni käyttöön päätynyt Indian. Rivimoottori, kansiventtiilit. Se oli kätevä perunannostossa. Sopivasti kaasutellen perunat sekä nousivat että lensivät.

Tutuimpia oivat tietysti Seetseta (CZ), Tsepeli (Czepel) ja Tähti. Sitten tui Jawa, joka jätti kaikki varjoonsa. Ja teillä meni erilaisia ihmeellisyyksiä, Ariel, Norton – ties mitä.

Historiakirjasta näin kuvan, että yksi tavattomasta lihavuudestaan kuuluisa Fransu oli ajanut menestyksekkäästi kilpaa mm. Seinäjoen raviradalla Harley Davidsonilla 1920-luvulla. Omien kouluvuosieni aikana sensaatio oli maarata-ajo eli speedway, ja siihen käytetty kone, Jap. Se on se laji, jota ajetaan pyörä poikittain, vasen jalka maassa.

Mopo eli moottoripolkupyörä jollain tavalla keksittiin 1950-luvulla. Erilaisia apumoottoreita oli tietysti ollut aikojen alusta, mutta Helkaman ja Tunturin tuotteet iskivät oikeaan saumaan. Ensin niitä alkoivat ostaa ikääntyneemmät kansalaiset ja vasta hitaasti jotkut nuorison edustajat pääsivät käsiksi niihin.

Muistan eläkkeellä olevan ylikonstaapelin, vai olisiko ollut komisarjus, jolle välttämätön säätö ennen liikkeelle lähtöä oli holkkitupakan sytyttäminen. Äkkiä se ajoviimassa kärähti.

Naapurin pojalla, josta minulle jäi jotenkin paha mieli, oli moottoripyörää muistuttava ajokki, merkiltään Monza. Paha mieli taas johtui siitä, että häntä kovasti koulutettiin, mutta kun ei siitä tullut mitään. Ei kerrassaan mitään. En tiedä, onko hän hengissä. Jossain vaiheessa hän oli kuulemani mukaan kovin heikoissa kantimissa.

En ole vieläkään heittänyt aivan uskoani, että todella hyvä opettaja kouluttaa ylioppilaan vaikka hellan koukusta; nykyisin sellaiseen ei tietenkään ole aikaa eikä resursseja.

Kysymys vailla vastausta on tämä: miksi toiset keskenkasvuiset ovat niin mahdottomasti koneiden perään ja toiset taas välinpitämättömiä.

Luulen etten ole koskaan ajanut moottoripyörällä. Ei ole tehnyt mieli. Veljeni – sama juttu. Lähiympäristön pikkupojista, joiden varttumista on tullut seuratuksi viime vuosikymmeninä, jotkut pysyivät tiukasti jalkamiehinä, joillakin oli kaksipyöräisyyttä edellyttävä kehitysvaihe, ja ainakin yksi ajoi lopulta ammattilaisena trialia ja menestyi hyvin. Kirkkonummi oli pitkään tuon kunnioitettavan urheilulajin tyyssija.

Polkupyörä, tuo ihmeellinen keksintö, oli sodan jälkeiset vuosikymmenet itsestään selvä kulkuneuvo. Vaihteita ei tunnettu, käsijarrua ei käytetty. Pyörät olivat enemmän tai vähemmän samanlaisia kuin armeijassa.

Väitetysti parempia fillareita alettiin mainostaa. ”Ketterästi polkee vaari – vaarilla on Jaguari.” Sitten tuli kauppoihin ruotsalainen Crescent, joka kai oikeasti oli parempi.

Paikkakunnalla oli oikein polkupyöräkorjaamoja. Toinen oli ihan ammattimainen; omistaja tosin saattoi kysellä asiakkaan taivasasioiden tilaa. toinen ei ollut kovinkaan ammattimainen. Sen omistaja oli tekstannut oveen mainoslauseen ”Kaikkien maiden polkupyöräilijät – ajakaa yhteen.”

Ja joku joukosta sai tehtävän hakea ja viedä todella painavat elokuvateatteriin kiitotavarana tulevat filmilaatikot rautatieasemalta firman pakettipyörällä.

Kun pyörän sarvissa oli enoni Kalle, pikkupojat kirittivät raitilla: ”Kalle lujaa!”