Lääkepatentit pois

 

 

Satunaisille lukijoille: tämä on varsinainen ammattialani, patenttioikeus. Viimeksi julkaisin englanniksi (Kluwer) varsin laajan tutkielman analogiamenetelmäpatenttien tulkinnasta (Doctrine of equivalents and the interpretation of the extent of protection conferred by a patent, Kluwer, 2015), yhdessä kahden muun tekijän kanssa.

Ongelma koski juuri lääkeaineissa patentin kiertämistä kemiallisesti suojatun kaltaisella mutta siitä poikkeavalla tavalla.

Nyt juuri lääketehtaat väittävät, ettei niiden patentoimiin rokotteisiin voi millään muotoa koskea. Toiset väittävät, että jos köyhien maiden väestöstä suuri osa jää rokottamatta, rikkaidenkin suoja jää käytännössä vajaaksi.

Harva on kyllin röyhkeä huomauttaakseen, että Covid-pandemia on ollut muutamille lääketehtaille tulevaisuutta turvaava jättivoitto. 

Lähes aina tällaisten keksintöjen tuotto jää yhtiöille, ei niiden toimesta ahkeroineille tutkijoille. Asialla on oikeudellinen nimi, työsuhdekeksintö.

Patenttien täyden hinnan eli lisenssimaksun puolustajien mielen pohjalla on ajatus omistusoikeudesta, vaikka se on eri asia. Patenttioikeus on eri asia. Se on määräaikainen, korkeintaan 20 vuotta. Omistusoikeus ei ole määräaikainen. Tuomioistuin voi kumota patentin, jos sen myöntämisen jälkeen käy ilmi, ettei keksintö ollutkaan uusi ja keksinnöllinen, kuten laki vaatisi. Omistusoikeus voidaan ”kumota” oikeastaan vain osoittamalla, että niin sanottu oikea omistaja on joku toinen; tapauksia esiintyy muun muassa konkurssin ja ulosoton yhteydessä. Takaisinsaantia koskevat säännökset merkitsevät sitä, että myös lailliset kaupat, jotka on tehty juuri ennen konkurssia, peräytyvät. Hankittu omaisuus palautuu siis konkurssipesään ja ostaja saa tyytyä pesästä kenties tulevaan jako-osaan.

Sata vuotta on ollut lainsäädäntöä, jonka turvin valtio voi ottaa korvausta vastaan itselleen maanpuolustuksen kannalta tärkeän keksinnön. Aseteknikko Aimo Lahti oli onnekas. Armeija ilmoitti 20-luvun lopussa, ettei Lahden keksimä Suomii-konepistooli vaikuta kiinnostavalta. Niinpä keksijä sitten perusti muutaman tuttavansa kanssa tehtaan Tikkakoskelle.

Myös kiinteää omaisuutta, esimerkiksi perinnöksi saatu maatila, voidaan lunastaa valtiolle korvausta vastaan, jos alue tarvitaan vaikkapa rautatien rakentamiseen. Menettely, jota sanottiin ennen pakkolunastamiseksi, on erittäin tavallinen. Suomen yhteiskuntarauha perustuu osittain siihen, että 1920-luvun alussa maanvuokraajille ja vuodesta 1945 evakoille ja monille rintamamiehille annettiin. Valtion, kuntien ja kirkon maat olivat ensimmäisinä, mutta kuten kaikki tietävät, yksityisiltä vietiin paljon maita myös. Korvaussummasta riideltiin viime kädessä korkeimmassa oikeudessa.

Eräiden rokotteiden patenttien ottaminen väkisin valtioille ei olisi mikään sosialistinen vallankumous, vaan kauan sitten vakiintunut menettelytapa. Laki ei tunnusta muita absoluutteja kuin osan ihmisoikeuksista. Omaisuuden suoja on ihmisoikeus, mutta paljon vahvempi on oikeus elämään, joka on siis oikeudellinen este kuolemanrangaistuksen käyttämiseen – ja myös pakolaisten jättämiseen hukkumaan. Ihmisoikeuden kannalta on samantekevää, onko hukkumassa oleva ihminen pakolainen vai toisten niskoille pyrkivä röyhkeä onnenonkija

Suomessa muuten hätätilan vallitessa poliisi voisi viedä lääkevalmisteet tehtaan tai lääketukun varastosta ja valtio voisi jäädä odottamaan korvausvaatimuksia.  Olisin valmis käymään neuvotteluja valtio puolesta kiistäen vaatimukset saamatta jääneestä voitosta ja myöntäen sen osan, joka olisi välitöntä vahinkoa eli aineet, palkat ja tavanomainen valmistajan osuus, esimerkiksi 25 % lisää.

Yksi perustelu olisi markkinoiden toimimattomuus tällaisessa tilanteessa. Kysyntä ja tarjonta eivät ohjaa hintoja, koska kysyntä on valtavaa ja tarjonta parin valmistajan käsissä eli oligopoli. Vihjaisin myös määräävän markkina-aseman käyttämisestä eli kilpailuoikeudesta, unohtamatta kartellikieltoa.

 

 

Hiilarijalanjäljet

 

 

Kiitos. Hyvistä kommenteista yksi: vetivätkö ”intiaanit” liian yksipuolisesti hiilareita eli hiilihydraatteja.

 

Tarinani piipuista ja alkuperäiskansoista oli tarkoitettu jatkumaan.

 

Monet näistä maavalleja rakentaneista porukoista luopuivat maanviljelystä ja niin sanotuista järjestyneistä yhteisöistä. 

 

Siellä juoksi jesuiittoja, jotka olivat jumalan kiitos usein varsin hyvin koulutettuja ja myös kovia kirjoittamaan. Siksi meillä on jo 1600-luvulta lähetyssaarnaajien laatimia mainostekstejä, joiden tiedoissa ja väitteissä on pohtimista. Ja saatiin sieltä 1700-luvulla Eurooppaankin pari mallikappaletta, etenkin ns. irokeeseista ja algonkineista.

 

Maanviljelyssä on hyvä erottaa toisistaan puutarhan pitäminen ja täysipäiväinen toiminta. Tuo jälkimmäinen tuotti maailmaan ainakin työn, joka on kyseenalainen siunaus. Puutarha oli vähän niin kuin tämä venäläinen tapa, että on pieni tilkku, josta saa muutaman kaalin ja pari kurkkua. Selviä merkkejä jopa vehnän ja rukiin siirtelystä paikasta toiseen ja siis luultavasti hyvän näköisten korsien siirtelystä on saatu varsin pia viime jääkauden päättymisen jälkeen.

 

Voitte kysyä vaikka vaimoltani. Mielestäni jouluna pitää olla sikaa ja Jalostajan herneitä. Viime vuosina kinkkua on ostettu kaupasta valmiina kaikkiaan tuollainen kymmenen siivua. Muistan kuitenkin hirveän vuoden 1994, jolloin jopa suolasin oikean kinkun kylpyammeessa ja paistoin sen. Kiitos vielä kerran rouvashenkilölle, joka antoi puhelimitse neuvoja ja niille jotka söivät sitä.

 

Siis 12 000 vuotta sitten tärkeitä valkuaisen lähteitä olivat liha ja etenkin erilaiset pavut. Lihaa sai metsästä, jos oli saadakseen, mutta sika oli kova juttu. Luonteensa ja ruokavalionsa vuoksi se on kova pärjäämään eikä alkuunkaan niin vaivalloinen kuin esimerkiksi alkuhärkä, joka kuoli sukupuuttoon Euroopassa 1600-luvulla mutta lienee ollut temppeli- ja luolamaalauksista päätellen aikamoinen tekijä.

 

Inkkarikulttuureissa olen viehättynyt kovin heimoista, jotka vaihtoivat kaksi tai kolme kertaa vuodessa asuinpaikkaa, elinkeinoa ja jopa äidinkieltä. Kun näitä piipunpolttopaikkoja oli ja ne siis vertautuvat meidän eduskuntiimme ja valtuustoihimme, niillä käytiin tuhatkin vuotta. Mutta näillä porukoilla, jotka soturiheimot hyvin usein sotkivat jalkoihinsa, ei ollut ajatusta mistään omistusoikeudesta, ja kun papit yrittivät selittää heille, että joku omistaa maan eli esimerkiksi pellon, he eivät tahtoneet ymmärtää ja sitten lopulta selittivät, etteihän kukaan omista vettä eikä ilmaakaan, eikä esi-isiä.

 

Monilla heimoilla oli tapana liioitella törkeästi lahjoittaessaan tavaroita, kuten juuri piippuja. Kuuluisa, valkolaisten varhain huomaama perinne oli Oregonin rannikolla asuvien sotaisten heimojen ”potlatch”, jossa mahtimiehet hävittivät kilvan tavaroitaan, lopuksi polttamalla huopansa ja telttansa ja mokkasiinit jalastaan. – Samaa käytäntöä on esiintynyt Ylistarossa. Tiedän tehtailijan, joka poltti Evijärven saaressa kesämökkinsä kokkona, kun joku vieraista oli epäillyt hänen kykyään kantaa kustannuksia.

 

Islantilaiset olivat eräänlaisia intiaaneja, ja heidän saagojaan on jäljellä, ja samoin anglosaksien ja irkkujen varhaisen keskiaja rupatuksia. Islantilaiset keskustelivat ja käräjöivät loputtomasti, usein Norjasta tuoduista lampaistaan. Koska teksti on kirjallisuutena lähes ylittämätöntä ja sitä saa suomeksi, suosittele taas kerran. Paras on Poltetun Njallin saaga, mutta aika poika oli myös Egil, Kalju-Grimrinpoika, joka saattoi olla sama mies kuin runoantologiat aina aloittava Egil Skallagrimsson (Pojansurma eli Sonatorrek). – Kuvassa (lähde © Wikipedia) Lapinvuokko eli Dryas muistutuksena ympäristön mahdista. Jääkauden jälkeen äkillinen kylmä nuorempi Dryas-kausi saattoi olla se tekijä, joka muutti kaikki elämisen ehdot ja aiheutti muun ohella maanviljelyn.

 

 

Oivallus

Käsitin viimein yhteyden. Volter Kilven suurromaanin ”Alastalon salissa” piipun valinta kokouksen alkaessa muistetaan. Härkänemi seisoo valikoimassa piippua itselleen. Tuohon aikaan, 1800-luvun lopulla, mahtavasti koristeltu ja silattu letkuvartinen piippu kertoi talossa kävijälle kaiken tarpeellisen isäntäväestä, heidän varallisuudestaan ja siitä käsityksestä, joka heillä oli itsestään.

Ja puheena on parkkilaivan rakentaminen. Siltikin pienessä pitäjässä hanke oli tavaton, mutta onnistumaan tuomittu. Turun ja Porin väliltä purjehdittiin rahtia Englantiin, Biskajan lahdelle ja tiettävästi jopa Australiaan. Sitten tulivat metallirunkoiset laivat ja pian koneet, ja tämä aikakausi oli ohi.

Sattuneesta syystä tuo piippu on mietityttänyt minua pitkään. Piippu on yhhtä henkilöjohtainen kuin hammasharja. Sen lainaaminen tai tarjoaminen vieraalle tuntuu ajatuksena yhtä kummalliselta kuin ”saat käyttää minun hammasharjaani”.

Parhaat omista piipuistani ovat kalliita. Sellaisesta saa pulittaa satasen, jostain Dunhillista kaksikin. Tapa on katoamassa ja tiettävästi valmistusaine eli katajan juurinystyrä briar on kohta katoamassa.

Hopewellin ryhmä oli varsin erikoislaatuinen ilmiö nykyisen USA:n alueella lähes tuhat vuotta; se hajosi omia aikojaan ennen espanjalaisten tuloa. Jäljellä olevat vallirakenteet uhmaavat ymmärrystä. Käytännössä mudasta ja liejusta on rakennettu samankeskisiä valleja, jotka voivat olla  yli 10 metriä korkeita. Rakentamisen todellinen neronleimaus on murske ja soran tapainen, jota on kerroksina mudan seassa, ja tulos on siis kestänyt vuosisatoja.

Esikolombiaanisten asioiden tunteminen ei kuulu Euroopassa kenenkään yleissvistykseen ja Amerikassakin harvojen. Joitakin amerikkalaisia saattaa ujostuttaa kaikkien aikojen perinpohjaisin kansanmurha, joka oli osittain tahallinen. Suuri tappaja oli tietenkin tauti.

Tuo kulttuuripiirre poikkeaa jyrkästi Meksikon - Andien imperiumeista, joista me tiedämme vain loppuvaiheen hirmuvallan. Tämä oli käsittämättömän tasa-arvoista joukkoa, jonka suurilla miehillä ja naispäälliköillä ei ollut armeijaa eikä siis muuta valtaa kuin taito taivutella toisia.

Merkittävät kauppa- ja metsästysneuvottelut käytiin tupakoiden. Piippu, jollaisia on museot väärällään, saattoi olla pökerryttävä käsityötaidon näyte.

Tupakka on paikalllinen kasvi. Luultavasti sen seassa poltettiin hamppua ja kenties kaikenlaista sienistä saatua. Tarinat poppamiesten äkillisestä transsista ja merkillisistä unennäöistä tuovat väistämättä mieleen psykedeliset aineet.

Puheena oli monesti asioita, jotka olivat suurempia kuin parkkilaivan rakentaminen - kaupungin perustaminen tai entisen hylkääminen, joskus uuden heimon luominen, koska ”sukulaisuus” ei useinkaan ollut verisukulaisuutta.

En mitenkään kuvittele, että Volter Kilvellä olisi ollut aavistustakaann näistä asioista, niin kirjastonhoitaja kuin olikin. Silti tunnen oivaltaneeni yhteyden ja ajattelen testamentata parhaat piippuni Sauli Niinistön seuraajalle…

En

 

 

Muutin mieltäni. Mediaan ilmestyi erään televisio-ohjelman jälkeen ”n-sana”. Mielestäni perustelu oli pätevä. Esimerkiksi kerrottaessa menneiden aikojen kielenkäytöstä on syytäkin esittää jotain malliksi. 

 

Kiihkeiden ihmisten mielestä venäläisiä sai aikoinaan sanoa vain ”ryssiksi”. Se tarkoitti, että venäläisten yhteydessä oli aina korostettava heidän väitettyä epämiellyttävyyttään. Minun korvaani tuo sana on nyt joka tapauksessa vanhentunut.

 

Yllättäen minulla onkin tuohon asiaan jotain lisäämistä. Lukemani mukaan ohjelmassa viitattiin hyvin tunnettuun asiaan. Minun vanhempieni sukupolvi käytti Suomessa enemmittä ajatuksitta sellaisia sanoja kuin ”hurri”, ”lappalainen”, ”mustalainen”. Itse hätkähdin ja suoraan sanoen kauhistuin, kun 20-luvulla syntynyt lakimies sanoi parista kollegastamme, että he ovat ”jutkuja”. Myöhemmin hän kuvaili naureskellen, miten ”jutkuja” kiusattiin Helsingin Normaalilyseossa.

 

Haukkumasana on taikuutta ja siten hyvin lähellä taidetta. Samalla tavalla kuin voodoon mukaan henkilölle voidaan aiheuttaa jotain pahaa valmistamalla häntä kuvaava nukke ja pistelemällä sitä neuloilla, pahaa aiheutetaan myös nimittelemällä. Se ei ole vaikeaa. En haluaisi olla esimerkiksi ”Paskahousu” ja muistaakseni olen joskus sanonut jollekin ihmiselle, että sanoisi Jukka eikä Jukkis. Asiaan ei vaikuta, että sukutarinan mukaan minut kastettiin etunimillä Martti Juhani, koska karjalaiset sukulaiset pitivät ”Jukkaa” hevosen nimenä, joka ei sovi lapselle. Kun Jukkaa kuitenkin heti alettiin käyttää poikkeuksitta, olin etunimiansassa. Martti oli äidinisäni. Asia alkoi mennä mahdottomaksi, joten muutatutin etunimeni virallisesti. Monella virkamiehellä oli samanlainen ongelma. He päätyivät allekirjoittamaan asiakirjat esimerkiksi ”Veikko M.”, kun ongelma oli tuo M., Matti yksinomaisena puhuttelunimenä. 

 

Kansallisia haukkumanimiä on paljon. Moniko muistaa sanan ”dago”, jota kuuli myös lännenilmeissä. Kohde oli meksikolainen tai sellaiseksi luultu, esimerkiksi italialainen. Ranskalaiselle ”boche” on saksalaisen haukkumanimi. Nimitys ”keltainen vaara” yhdistetään Saksan keisari Vilhelm II:een, ja se kuuluu aiheuttaneen erittäin kielteisen vaikutuksen Japanissa ja Kiinassa. Mikä määrä Afrikassa on tällaisia sanoja, sitä en tiedä. Ympäri maapallon kansan itsestään käyttämä nimitys tarkoittaa ”todelliset ihmiset”.

 

Televisio-ohjelmaan liittyy näkökohta. Kohteen omia tunteita on kunnioitettava. Niitä ei pidä järkeillä rikki julkisesti. Se esimerkiksi ei oikein kuulu sivullisille, käytetäänkö perheessä kutsumasanana etunimiä tai lempinimiä vai sanoja ”isä” ja ”äiti”. Nuo viimeksi mainitut arvioitiin opiskelijapiireissä radikalismin aikaan jotenkin taantumuksellisiksi. Summerhill-huuman huippuvaiheessa olen itse ollut paikalla, kun isä hymyili ylpeänä alle kouluikäisen poikansa vastausta ”haista sinä Kalle pitkä paska”. Puhun totta. Asianomaiset pitivät asetelmaa edistyksellisyyden osoituksena.

 

Panin merkille puhuttelutavan paluun menneisyyteen. ”Lauri-setä”, sanoo pikkutyttö. Kuulostaa hyvältä, vaikka itse en ole käyttänyt tuota puhuttelutapaa. Ja muistattehan, että Fedja-setä oli omilleen asettuneen pikkupojan nimitys E. Uspenskin lastenkirjassa. Jostain syystä isäni oli vaari mutta itse ole isoisä. Tarjolla olisi ollut myös ukki, paappa ja taata. Äidinisäni oli selvästi Nurmen taata, oman murrealueensa mukaisesti. Lapissa asunut tätini oli valintansa vuoksi ”ämmi”.-  Runollisuudesta: Anja Vammelvuo sanoi isokokoiselle miehelleen Jarno Pennaselle joskus: lintu pieni.

 

Ja tästä kierrytään takaisin ylivoimaisiin kysymyksiin sanoista ”tyttö” ja akka ja muija jne.

 

 

Oikea kertomus

 

Kommentoija ymmärsi jo kysyä, mihin unohtui kolonialismi eli etäisten maiden riistäminen putipuhtaiksi.

 

Se ei riitä. Meneillään on ”sisäinen siirtomaaherruus” eli itse-kolonialismi.

 

Sotien jälkeen sosiologia tuotti todella uutta tietoa ja erilaisia metodeja. Omat kotijumalani, jotka tunnustin väitöskirjassani 1991, olivat saksalaiset Gadamer ja Habermas ja ranskalainen Ricoeur sekä italialainen E. Betti. Yllyttäjänä toimi toisena vastaväittäjänäkin ollut Aulis Aarnio.

 

Samanlaisen kirjan kuin omani julkaisi Ranskassa B. Latour muutama vuosi sitten – korkean tuomioistuimen antropologian (Conseil d’Etat). Lähestyimme kohdettamme samalla tavalla dialogin ja ymmärtävän eläytymisen keinoin kuin sadan vuoden takaiset tutkijat erilaisia ihmissyöjiä tai muita läpeensä omituisia joukkioita.

 

Tämä on kevyttä kamaa. Saksalainen Ulrich Beck, joka ehti äskettäin jo kuollakin, kirjoitti ”riskiyhteiskunnasta” jo 1986. Kun teollisuusyhteiskunta tuotti rikkauksia (harvoille), nykyinen yhteiskuntamme tuottaa vaaroja.

 

Jotkut vaarat koskevat ympäristöä, jotkut yhteisöjä, jotkut yksityisiä. Sekä rikkaita että köyhiä uhkasi silloin Tshernobylin ydinvoimalan onnettomuus. Nyt uhkana on elonkehä (biosfääri) ja poliittisten rakenteiden nopea tuhoutuminen.

 

Nyt olisi aika sanoa, että covidin seuraajavirus, joka ehkä tappaa puolet maapallo väestöstä, ei liioin tartu lompakon kautta. Itse covid on esimerkki. Teollisuusmaat eivät kestä yhtäkkistä kaiken työvoiman laskua. On laskeskeltu, kuinka monta miljoonaa työpäivää päivässä esimerkiksi rikkaat 20 maata menettävät. Vastaus näyttää olevan, että enemmän kuin mihin olisi varaa.

 

Ryhmien uhkia ovat esimerkiksi työttömyys ja inflaatio tai arjen sanalla köyhtyminen. Yksilön riski on ahdistus, esimerkiksi ilmastosta. Parissa vuosikymmenessä on unohdettu, että ahdistus on aina parantumisen vaihe. Onnellisuuden tavoittelu johtaa onnettomuuksiin. Jos sen siis ottaa päätoimekseen.

 

Maailmassa on ennenkin tapahtunut ihmeitä. ”Kaiken sarastuksen” kirjoittajat kertaavat järjestelmällisesti, miten enimmillään 6 000 espanjalaista onnistui tuhoamaan tuhat vuotta kukoistaneita kulttuureja. Teotihuacan oli edistyneempi kuin mikään Euroopan kaupunki ja Tenochtictlán luultavasti Kiinan Lo Yangia lukuun ottamatta maailman suurin kaupunki. Cortez ja hänen poikansa toteuttivat ympäristöriskin (tarttuvat taudit) ja yksilöriskin saastuttamalla toisten mielikuvituksen. Eräät kyllä ymmärsivät, mistä oli kysymys, mutta heitä ei uskottu.

 

Ja kaukana Andeilla inkojen valtakunnassa oli pian käynnissä samanlainen operaatio.

 

Vanhin jokseenkin yhtäjaksoisesti menestynyt kulttuuri muuten lienee Japani. oin 12 000 vuotta eli viimeisimmän jääkauden lopusta. 

 

Alussa mainitut Gadamer ja Habermas muuten ymmärsivät, että myytit ovat yhteiskunnan puhetta. Ne ovat totta, ainakin samassa mielessä kuin tiede ja erinäiset uskonnot. 

 

 

 

Väärä kertomus

 

 

Taas pääsen yhdistämään kaksi asiaa, joilla ei ole mitään tekemistä keskenään. Graeber - Wengerowin ”kaiken sarastus” on siis antropologiaa ja arkeologiaa. Will Storrin ”The Science of Storytelling” on aika erikoinen teos, joka tuntuu esittelevän kerrontaa lähinnä käsikirjoituksen näkökulmasta. Storr kauhoo kuitenkin syvälti myös perinnettä ja aivan uutta neuropsykologiaa.

 

Neurobiologia tietää, että ihminen pystyy keskittymään esimerkiksi omiin ajatuksiinsa edullisessa tapauksessa korkeintaan 7 sekuntia. Onneksi on vastalääke. Se on kymmeniä tuhansia vuosia vanha. Keskustelu. Keskustelijoita voi olla kaksi tai kaksikymmentä.  Mielikuvituksessani näen leirinuotion, jonka ympärillä on kaluttuja sääriluita ja muuta mieluisaa.

 

Kirjoittajan mielestä mikään ei ole muuttunut esimerkiksi uusimmassa James Bondissa verrattuna viiden tuhannen vuoden takaisiin tarinoihin. Ellei katsoja/kuulija kiinnostu ihmettelemään, mitä tulee seuraavaksi, hän menee nukkumaan vaadittuaan ehkä sitä ennen rahojaan takaisin.

 

Menneisyyden tutkijat Graeber ja Wengerow ovat keskittyneet osoittamaan, miten vähällä järjellä tiedemaailma on hyväksynyt räävittömiä valheita, kuten ajatuksen evoluutiosta metsästäjä-keräilijät, maanviljely, teollisuus.

 

Huolellisesti tehtyihin viime vuosikymmenten kaivauksiin ja tarkkailevaan tutkimukseen tukeutuen he todistelevat asiaansa. Maanviljely, jota Jared Diamond ja monet muut sanovat ihmiskunnan historian suurimmaksi onnettomuudeksi, ei ollut mikään kynnys. Monessa paikassa saimme herrat, veronkantajat ja rosvot niskaamme ja kaupan päällisiksi tarttuvat taudit, jotka levisivät aidatuilta eläimiltä isäntiin. Kaikin paikoin näin ei käynyt.

 

Amerikan mantereella oli vuosituhansia sitten jopa suurempia ”kaupunkeja” kuin Euroopassa ja Aasiassa. Ne jätettiin välillä pahuutensa valtaan, ja monet on nyt löydetty vasta satelliittikuvauksella. Laajoilla alueilla oli viljelty ja rakennettu taloja, kunnes vaeltelu metsissä alkoi taas miellyttää enemmän. Ihmisten, eläinten ja kasvien joukkotuhon toivat espanjalaiset 1500-luvun alussa. Ihmisistä meni lopullisesti 95 prosenttia muutaman vuosikymmenen aikana.

 

Kirjoittajien innostava ajatus on, ettei jääkauden jälkeinen ihminen ollut tyhmä eikä kykenemätön kuvittelemaan ja punnitsemaan poliittisia vaihtoehtoja.

 

Maantieteen ja ilmaston armoilla hän oli. Mutta hän oli kova liikkumaan. Parikin tuhatta kilometriä taittui jalkapelissä tuosta vain.

 

Kertomuksen virheellisyys on sama kuin paljasjalka-darwinismin. Evoluutio ei kulkenut kohti jotain suurenmoista, nimittäin meitä ja yhteiskuntaamme. Ongelma on, miten Hobbesin ja Rousseaun kuvailema tilanne pääsi jäätymään – ihminen on peruspaha, ihminen on perushyvä. Molemmat ovat aika lapsellisia ajatuksia. Ovatko kettu ja sakaali hyviä vai pahoja?

 

Storr tuo tukea muutamalle ajatukselle, joita olen tässä tavannut toistella. Kuten että ”todellisuutta” ei ole olemassa. Se mikä mielestämme on totta, on ennen kaikkea taukoamatta hyrräävän hermostomme tuotetta. Kun pistän neulalla sormeeni, kipu ei tule sormesta, vaan aivorungon alueelta. Sen pystyy nykyisin mittaamaan ja kuvaamaan.

 

Todellisuus on monessa mielessä sepitteellinen, koska hermosto ja aivot tarjoavat jatkuvasti muotteja eli selityksiä. Viisi aistiamme ovat vinossa. Esimerkiksi äänen kuuluessa molekyylit eivät kolise toisiinsa. Paineenvaihtelun aiheuttamat välittäjäaineen aallot ”kuuluvat”, mutta puhdasta ääntä tai täsmällistä siniaaltoa ei luonnossa esiinny.

 

Ihmislajin lähtökohta ei ole pelkästään kieli, vaan kertomus. Se voi kuvailla alkusyntyä tai sitten Afrikan vihreitä kunnaita, jotka leviävät parin viikon matkan takana. Tarinat eivät ole enää tavoitettavissa, mutta halu kuunnella on tallella.

 

Kirjani eivät mainitse sitä, mutta tarinoiden suuri aikakausi on ehkä huipentumassa. Sata vuotta sitten kaksi jokseenkin ihmeellistä tarinaa sai suosiota ja muuttui pakollisiksi. Niitä sanotaan kommunismiksi ja natsismiksi. Molemmilla oli sama ydin: me olemme parempia kuin muut. Me olemme parempia kuin kukaan muu. Institutionaalinen tiede myötäili nöyrästi tarinoita.

 

Tällä hetkellä sekä USA että Kiina ovat kertomusten vankeja. Trump todisti, että melkein mitä tahansa voi väittää todeksi, ja heti jokin joukko uskoo. Isossa Britanniassa kukaan ei taidan oikein tietää, mihin brexitiin johtanut politiikka tähtää. Sen takana on perusteeton myytti maan suuruuden palauttamisesta. Venäjä on palannut vaivihkaa 500-vuotiseen tarinaan, jonka mukaan Venäjänmaa on epätavallisen pyhä ja siten velvollinen tekemään mitä kulloinkin keksii.

 

Menneisyyden tutkijat ovat todenneet esineistä, luista ja siemenistä hyvin yleisen piirteen. Joukkojen (”heimojen”) välillä on usein jyrkkiä rajoja ja suoranainen tarve tehdä kaikki täsmälleen toisin kuin naapurissa. Eivätkä heimot perustu sanottavasti sukulaisuuteen. Sen jäsenet ovat ”veljiä” ja ”sisaria” vain kuvainnollisesti. Valtaosa väestä voi olla kaukaa tulleita.

Elämöinti

 

Yritän selvittää itselleni, miten hyvät kirjat on mitoitettu. Olen nyt esitellyt elämäkertoja.

 

Pelkään tulkitsevani kauppojen myynti- ja kirjastojen lainaustietoja oikein. Näyttäisi siltä, että olen ollut väärässä. Olen kysellyt kauan ihmisiltä, lukevatko he merkittävää kirjallisuutta omalta alaltaan tai sen ulkopuolelta vieraalla kielellä. Vastaus on aika johdonmukaisesti ei. Joku joka oikeasti lukee Hemingwayn novelleja suomeksi ei saa niistä selvää englanniksi.

 

Jonkun puutiais-tyyppisen kommentoijan juputus pakkoenglannista tuntuu oudolta. Auttavaa parempi englannin taito on maassamme harvinaisuus.

 

Syy näyttäisi olevan, että tuo laajanlainen aikuisten ryhmä ei osaa lainkaan lukea. Uutisistakin he katsovat vain kuvat.

 

Perinne on vanha. Se pujahti mieleeni katsellessani viimeksi kirjoittamani kenraali Talvelan elämäkerran kommentteja. Jääkärisukupolven kenraalikunta oli loistavan kielitaitoista. Jopa savolaisäijää näytellyt Laatikainen oli latinan kielen maisteri, Martola, Oesch ja (ei jääkäri) Airo viettivät vuosia Euroopan sotakouluissa. Ja Talvela opetteli vielä pakoa muistuttavalla matkallaan vuonna 1945 espanjaa ja oppi sen. Presidentti Ryti muuten osasi hälyttävän täydellisesti myös englantia.

 

Koska toimin neljä vuotta asianomaisen avustajana, lisäisin Martti Anhavan elämäkertateokseen, että Paavo Haavikon kielitaito oli hutera. Joku kommentoija sanoi aiheellisesti, että Kalle Päätalo oli Väinö Linnaan verrattuna melkein ”herra”, koska oli ihan rakennusmestari. Toisin kuin Aleksis Kivi he eivät tiettävästi kumpikaan edes yrittäneet lukea mitään muulla kuin suomen kielellä painettua. Kivi luki suuria romaaneja ruotsiksi ja lienee kuunnellut kernolla korvalla Fr. Cygnaeusta ja kukaties Topeliusta, joka oli todella ajan hermolla.

 

Haavikolla oli Penguin-niteenä Pselloksen ”Fourteen Rulers” eli neljätoista hallitsijaa ja huono koostelma Froissartista, Villehardouinista ja Joinvillestä, joiden henkilöistä hän kirjoitti näytelmiä. Ihmettelin mitä perua olivat hänen yhtä jyrkät kuin perättömät väitteensä Bysantista ja sitten keskiajasta. Hän ei tiennyt. Luultavasti lähdeteoksena oli Grimbergin ”Kansojen historia”. Ei kirjailijamestari malttanut paneutua teksteihin suomeksikaan. Tuomas Anhava saattoi kertoa hänelle, mitä Bengtsson oli kirjoittanut. Rauta-aika oli vastakirjoitus E.N. Setälälle ja Martti Haaviolle ja siinä kuvattu sampo keksitty Gotlannin hopearahalöydöistä.

 

”Tyttörunoilijat” (silloinen haukkumasana) muuten olivat erittäin kielitaitoisia – Meriluoto, Manner, Kirsi Kunnas, Aale Tynni ja Marja-Liisa Vartio.

 

Miksi kirjailija tarvitsee vierasmaalaisia malleja? Tietääkseen, missä ihmisten mielikuvitus liikkuu. Meillä lukeneisuuden hirmu oli 50-luvun paras kirjailija, Linnan ohella – Waltari. Egyptin jälkeen Waltarin Mikaelit osoittavat hämmästyttävää aate- ja oppihistorian sekä pelkojen ja hallitsevien tunteiden osaamista. 

 

Sääli ettei Linna käänny. Syy ei ole kielen, vaan tolstoilaisen romaanimallin, jonka hän kai oppi Alex Matsonilta kirjoista ja henkilökohtaisesti. 

 

Ja tosiaan Päätalo – autofiktiota eli omaelämäkerrallista proosaa 30 vuotta ennen kuin se tuli muotiin muualla maailmalla (Knausgaard ja muut).

Isänpäivänä

 

Antti Tuurin ”Paavo Talvelan elämä” viittaa siihen, että tämän hetken 

kirjallisuutta ovat elämäkerrat. Yhtäkkiä ilmestyy monta hyvää ja merkittävistä 

aiheista. 

 

Tässä kirjassa huomion kiintyy harvoin mainittuun asiaan, kirjailija 

ammattitaitoon. Tuurin kyky yhdistää kertomuksen syke tyylin moni-

ilmeisyyteen on todiste laajasta kokemuksesta ja osaamisesta. Se näkyy

vahvimmin kyvystä valikoida, mitä kerrotaan, mitä vihjataan, mitä jätetään 

mainitsematta. 

 

Tässä on käytössä Tshehovin ja parhaiden käsikirjoittajien vaikea ohje: älä 

selitä vaan näytä. Latinaksi: in flagrantia – täydessä tiimellyksessä.

 

Otsikko vihjaa Talvelan aviottomaan lapseen, jonka hän siitti viivähtäessään 

Ruotsissa silloin kun isänmaa ja perhe kutsuivat. Asia on ollut tuntematon 

tähän asti. Epätavallinen se ei ole.

 

Jääkärikenraali kuvataan mielialojensa ja päähänpistojensa heittelemänä 

sankarina, joka ikävystyi välillä kohtalokkaasti ja puski maanisesi muistioita 

myös asian vierestä.

 

Hän oli saanut jostain käsityksen, että hän oli Suomen toiseksi mestarillisin 

mies ja edellytti, että muut muistivat sen joka hetki. Ykkönen oli Mannerheim. 

Talvela ei näy koskaan huomanneen, että Mannerheimillä oli kyky saada toiset 

toimimaan oman korkean tahtonsa mukaisesti, mikä Talvelalta itseltään 

puuttui.

 

Tuuri on saanut käyttöönsä päiväkirjat ja kirjeenvaihdon, joihin ei ole 

aikaisemmin voitu tukeutua. Hän tekee lukijalle palveluksen osoittamalla aika 

selvästi, missä kohdin alkuperäisdokumenteissa on merkittäviä aukkoja. 

Esimerkiksi ajoittain päivittäiset raportit Mannerheimille Saksan sodanjohdon mietteistä eivät juurikaa sisältäneet kritiikkiä, koska saksalaiset lukivat ne. Itse tulkitsisin, että Talvelan Mannerheimille tähdentämä kuva Hitleristä ihmiskunnan historian suurimpana nerona ei ole ironiaa, vaan vilpitön mielipide jopa kahdenkeskeisten keskustelujen jälkeen tuon koruttoman miehen kanssa.

 

Voin olla väärässä. Mannerheim suhtautui alentuvasti saksalaiseen, joka ei ollut

 edes paroni. Myönteinen Göring-kuva peittää näkyvistä sen, että Talvela imi 

totuutta Göringin huulilta vielä kun tämä ylilihava narkomaani oli siirretty 

syrjään aidoista asioista.

 

Tuuri ei piilota Talvelan lapsellisuutta. Hän näkyi suoraan hoitaneen ajoittaisen 

hyveellisyyden tarpeensa vapaamuurariudella; hän nousi järjestön johtoon. 

 

”Suurin rakkauteni on ollut selluloosa”, pitkään teollisuuden kakkosportaalla 

toiminut Talvela tunnustaa. Mutta kenraalilla oli taito järjestää itselleen myös 

taloudellisia vaikeuksia osallistumisella liiketoimintaan, kuten peräti oudolla 

seikkailulla Suomi-Filmissä 30-luvulla.

 

Luultavasti Talvela oli silti siviilissäkin ainutlaatuinen organisoija. Alkon 

organisointi kieltolain jälkeen, Petsamon liikenteen eli viennin polkaiseminen 

maasta 1940 Pohjolan liikenne Oy:n johtajana. Alkuun 100 Volvon runoa 

Ruotsista ja pian myös yksityiset poliisijoukot tukahduttamaan jatkuvaa 

varastelua…

 

Arvostan sitä, ettei Tuuri yritä selvitellä kenraalin luonnetta. Jokin määrä 

psykoottisuutta näyttää kuuluvan ammattiin. Huvittaa vain lukea Talvelan ja 

Heinrichsin keskinäisistä vihoista. Toinen ei tullut toimeen juuri kenenkään 

kanssa, toinen melkein kaikkien. – Aplodit.

Paikannimet

 

Ymmärsin tehneeni 50 vuotta sitten vakavan rikoksen. Kun ostimme poikien kanssa tämän paikan, joka oli maarekisterissä Kvis, keksin seisovilta jaloiltani paikalle nimen tukeutuen kai 1970-luvun undergroundin erään laulun kohtaan ”siis eihän jumalauta tässä maassa hypitä niin luin vasikat haassa”. Hallitsin erinomaisesti Matti Kuusen ”Runon ja raudan kirjan”, jonka huimaava lapsellisuus paljastui minulle vasta myöhemmin. Siinä ironisoidaan ”kurjuutta, hätää paljon on maassa – jotain on mätää vasikkahaassa”.

 

Nimi on siis vähättelevä, samaan tapaan kuin poliittinen haukkumasana ”kettufarmi”, jolla tahdottiin tarkoittaa eduskuntaa.

 

Marcel Proust esitti ylittämättömästi paikannimien lumon. Jakso on suomennoksen niteessä ”Swannin tie, toinen osa. Paikannimet: nimet”. Proust piti selvänä, että nimillä varustettuna Venetsia, Firenze ja Pisa ovat verrattomasti hienompia kuin noin vain nähtyinä.

 

Rikokseni, joka kuuluu herättäneen pahennusta seudulla, oli suomenkielinen paikannimi. Se taisi olla ensimmäinen laatuaan ja on nykyisin ylevöitetty kadunnimeksi. ”Katu” on tosin liioittelua. Autolla siitä ajetaan, mutta kyllä näkee, että se on vanha tilustie eli kärrypolku, jonka venäläiset Porkkalan vuokra-aikana jyräsivät perustuksiltaan savivelliksi.

 

Itse maalaisina tiesin kyllä, että kodikkaassa maalaiskylässä on sekä taloja että sukuja, joissa ei ole oltu puheväleissä sataan vuoteen. Ja lähinaapurissa asui mielenkiintoista väkeä. Esimerkiksi heinien unohtaminen seipäille yli talven oli kiinnostava piirre. Lumista ja jäätynyttä heinäpeltoa ei hevin näe. Tai olkoon – eihän heiniä näe seipäillä muualla kuin Tuomarinkylän museopellolla.

 

Paikannimiä sivutessaan jää aina toiseksi Harri Tapperille, jonka vääräsuisten sukua kuvaavassa suurenmoisessa romaanissa yksi kirjan sankareista tahtoo tietää sodassa, mihin tässä tällä kertaa marssitaan, ja tällaisella hopulla. Vastaus saa hänet hyvälle mielelle. ”Ihantala, onpa kaunis nimi!”

 

Se muuten olikin näitä maanmittaustoimituksen kiihkossa keksittyjä. Waltari vietti ennen sotia kesiään paikassa, jonka nimi oli oikeasti Sulosaari, vähän Viipurista pohjoiseen. Ja toiseen suuntaan, nyt taas ihmiset katsovat hitaasti, kun sanon, että mummoni oli Kivennavalta.

 

Itse proustina sanoisin, että Keuruu on Suomen kauneimpia paikannimiä, lempeää lupausta täynnä. Kieltämättä Ruovesi oli kaunis kirkonkylä aikoinaan ja nimi on hieno edelleen.

 

Jorvas on kirjojen mukaan Paadisten luostarin perua etunimi Giorgios.

 

Jostain kumman syystä tunnettua paikannimeä Porkkala pidetään suomenkielisenä. Sen voi siten liittää mielessään mysteerinimien huomaan joukkoon. Tutkijat sanovat, että nimen Päijänne alkuperä on täysin tuntematon. Se lienee ajalta ennen suomensukuista kieltä, mutta ei sille ole keksitty kaimaa eteläisemmästäkään nimistöstä. Tuohon jylhään salaisten nimien ryhmään kuuluvat myös Saimaa ja Inari, samoin kuin Koitere.

 

Osallistuisin tieteelliseen keskusteluun huomauttamalla, että T.S. Eliot selitti kissoilla olevan kolme nimeä, joista se kolmas on niin salainen, ettei kissa kerro sitä edes äidilleen.

Prässit

 

Nyt tiedän, miksi siviilioikeus tuntui heti omaltani. Se johtuu silittämisestä, etenkin prässäämisestä.

 

Virike tuli kun juhlia rakennettaessa osalleni tuli pöytäliinojen ja yhden kaitaliinan silittäminen. Siitä työstä pidän. Joskus haikailen voimani päiviä, jolloin kauluspaidoissa riitti työtä ja välillä oli taiteiltava myös kravatti (merkkiä Kenzo). Kaipaan aikaa, jolloin naisilla oli pliseeraukset puseron miehustassa. Niitä silittäessä sai olla tarkkana.

 

Isäni siis luki lakia 1945-1947 ja minä olin ennen pitkää kirjoissa kiinni. Siviilioikeus oli tuttu kirjan selästä. Kirjoittajana oli siinä vaiheessa Kivimäki yksin.

 

Luultavasti outo mielleyhtymäni johtuu pienenä kuulemastani, että pannaan siviilit päälle. Isälle oli teetetty vakosamettipuku, joten hän ei tainnut lainkaan käyttää formua, josta arvomerkit oli raksittu. Se oli monien miesten ensimmäinen vaate sodan jälkeen siviilissä. Hänen ykkösformunsa, se ilmavoimien Gestapo-mallinen, on tälläkin hetkellä tallella. Samoin on vaimoni isän mantteli, sitä mallia jossa on kolme vekkiä selässä ja joka on käynyt Summan, Kiestingin ja Ihantalan.

 

Mutta isoisän talossa oli vuokralla ilmasotakoulun väkeä. Monet olivat niin tunnontarkkoja että vaihtoivat siviilit päälle ennen kuin vetivät lärvit.

 

Yhtiöllä oli yhdet yhteiset haalarit, joita käytettiin raskaissa ja rasvaisissa töissä. En muista että isoisä olisi käyttänyt muurarin valkoista virka-asua, vaikka teki niitäkin töitä. Tavalliset miehen vaatteet olivat pussihousut ja lyyssi, kumiteräsaappaat eli maatalouspiikkarit, ja päässä lätsä. Poliisit eivät koskaan käyttäneet siviilejä eikä nimismies formua, paitsi maaherran vieraillessa.

 

Kylällä oli monta räätäliä, joista aina joku oli sopivasti selvänä. Minulle teetettiin pitkälahkeisin housuin merimiespuku. Ja sen housujen prässäämisen muistan. Ja aikamiesten siviiit prässättiin. – Mankeloinnin hallitsen niin hyvin, että minulta on jäänyt sormikin mankelin välliin, kun olin veivaamassa.

 

Muistan sihahdukset, kun mummu kokeili siitysraudan kuumuutta nuolaistuaan sormeaan. Sain neuvon olla itse kokeilematta. 

 

Liittyy silittäminen rikosoikeuteenkin. Valurautaista paistinpannua käytettiin puolisoiden periaatteellisissa selvittelyissä iltayön hiljaisia tunteina, mutta silitysrauta oli vaarallinen. Muistan Linnan romaanista tehdyn elokuvan, jossa ahdistelun kohteeksi joutunut tyttö haroo käteensä hellalta siitysraudan ja huitaisee Veikko Sinisalon esittämän hampparin hengiltä.

 

Suutari oli suuri viisas, mutta olivat räätälitkin eri miehiä. Aleksis Kiven isä oli kraatari ja Elias Lönnrotin räätäli, ellei Sammatissa mahdollisesti räätäri. Suomen kieli horjuu tuossa. Porvarin ohella esiintyi porvali.

 

Kauhavalla oli omat sivistysongelmansa. Aakkosissa oli neljäntenä kirjain, jonka nimi oli ”ree”. Yleisradio pani kansan koetukselle. Muistan nähneeni jopa pahvilapulla ovella kirjoituksen ”dario”. Kun samassa sekalaisten tavarain kaupassa oli aikanaan edistytty uuteen tekniikkaan, sanakin oli helppo, ’televisio’, ja kauppias taitava. Hän lupasi paikallislehdessä ostajalle kirveen kaupan päällisiksi…

Kaiken sarastus

 

 

Hyvät ystävät ja kylänmiehet! Graeberin – Wengrowin ”Dawn of Everything” on eilen ilmestynyt tietokirja, jonka sivuuttaminen on teille vahingoksi.

 

Se panee koko tähänastisen historian, ainakin 50 000 vuotta, kerralla uusiksi. Se esittää todella toisenlaisen version.

 

Pitääkö verso paikkansa, se jää nähtäväksi. En tiedä vielä, koska vasta aloitin Todennäköisesti ei pidä, vaan kysymyksessä on vouhotus ja muutama kivi kenen tahansa kenkään.

 

Kirjoittajat, joista toinen siis yllättäen kuoli 59 vuoden iässä, ovat kuitenkin korkeita, suorastaan johtavia nimiä alallaan. Toinen on antropologi, toinen arkeologi.

 

Todettuani esitteistä, että kirjoittajat aikovat panna päiviltä myös sellaiset kirjoittajat kuin Harari, Bryson ja siinä sivussa Taleb ja Gladwell, kiirehdin ja kirjan alusta näin, ettei kysymys ole tuulesta temmatuista yleistyksistä eikä liioin ”maailmanselityksestä” Spenglerin ja Toynbeen tapaan.

 

Olen hyvin tottunut siihen, että historian, filosofian ja juridiikan alueella kirjoittaja ilmoittavat murskaavansa myyttejä vaikkapa nyt keskiajan kauppaoikeudesta, ja sitten käy ilmi, että aineiston esittely vie kaiken tilan eikä itse asiaan päästä lainkaan.

 

Nämä kirjoittajat esittelevät lyhyesti tunnetut Humen ja Rousseaun ajatukset Toinen sanoi, että ennen, kukaties edelleen, ihmisen elämä oli iljettävä, törkeä ja lyhyt, ja toinen taas pulisi jaloista villeistä. Toisin sanoen siirtymä keräilijäkulttuureista maanviljelyyn oli suuri ja joko onnettomuus tai onni.

 

Yllättäen Graeber ja Wengrow vetävät esiin 1600-luvun alusta kukoistaneen kirjallisuuden ei-eurooppalaisten kulttuurien eurooppa-kuvasta, joka oli jokseenkin johdonmukaisen kielteinen. Itse en ollut edes tietoinen yli 70-osaisesta sarjasta jesuiitta-lähetyssarnaajien raporteista, joita kuulemma luettiin Euroopassa ahnaasti. Kirjoittajien mukaan juuri nämä, yhdessä muiden ohella Leibnitzin mainostaman Kiinan kulttuurin ja hallinnon ohella, olivat niin sanotun valistusfilosofian ja siis Voltairen ja Rousseaun ja välillisesti Montesquioun johtotähtiä.

 

Sen tiesin, ettei vapaus ollut monenkaan mielessä, saati veljeys ja tasa-arvoisuus, ennen Yhdysvaltain ja Ranskan 1700-luvun lopun vallankumouksia. Mutta on lievästi sanoen kiinnostava lukea jesuiittojen kauhistelua esimerkiksi Huronien ”iljettävistä” tavoista käydä samanarvoisuuden hengessä järkeen perustuvia keskusteluja, ja etenkin kuunnella naisia eli pitää naista vastoin Jumalan tahtoa ihan arvossa. Huronit ja monet muut alkuperäiskansat puolestaan pitivät Amerikassa tapaamiaan eurooppalaisia vastenmielisenä joukkona, koska he olivat toisten ihmisten ja aatteiden orjia ja olivat järjestäneet yhteisönsä nurinkurisesti. Heillä, toisin kuin ”intiaaneilla”, jotkut ihmiset näkivät nälkää toisten syödessä. Kerjäläisyys oli käsittämätöntä.

 

Kirjoittajat tähdentävät, että 1500-luvun alusta suuri kysymys oli, ovatko nyt ”löydetyt” ilmestykset ihmisiä ja saako heitä siis tappaa tavattaessa. Alustava päätelmä oli, että kaikesta päättäen nämä olivat, eikä heitä voinut suoraan teloittaa kerettiläisinä, koska he eivät olleet kuulleet Jeesuksesta. Mutta lakimiehet keksivät nopeasti perustelut joukkotuhonnalle ja massiivisille varkauksilla etenkin inkojen ja atsteekkien mailta.

 

Pidän kirjoittajien ajatuksesta, että ihminen lajina on osoittautunut sosiaaliseksi (poliittiseksi) keksijäksi, eikä mitään ymmärrettävästi piirtyvää rajaa keräilyn ja maanviljelyn ja siis metsän ja kaupungin välillä ole olemassa. Myös 1800-luvun teollistuminen halutaan osoittaa ennen kaikkea verukkeeksi tuhoisalle ympäristönhallinnalle. – Jatkan tästä.

 

 

Ukko kotona

 

Tasan vuosi sitten kirjoitin Helsingin Ukkokodista, joka oli osoitteessa Paciuksenkatu 1, ja esitin kuvan. Sana tarkoitti vanhainkotia miehille.

 

Nyt television täti (m. 40 v.) kehuu että eläkeläisiä voisi ottaa takaisin työhön.

 

Ketolan Seppo oli reipas Lapin vaelluksellamme 1955. ”Ei se minusta ole kiinni, jos vain hinnoista sovitaan”, oli hänen iskulauseensa.

 

Tunsin useita ilmiömäisiä stand up -koomikkoja. Ketolan vertainen oli vaasalainen Risto Bono, josta taisi tulla merkittävän rakennusfirman toimari. Molemmat kaverit ovat kuolleet, samoin kuin tätini Helmi, joka oli kuoliaaksinaurattaja. Helemi saattoi meille tullessaan heittäytyä esimerkiksi tosi hölmöksi piian paikan kysyjäksi. Muistan kerrankin, ku äitini oli valmistanut heille neljälle sisarukselle vakuuttavat lippalakit, kun he olivat menossa ilman ukkojaan ”diesel-kursseille” mökille Kylmälään. Sikäli kuin havaitsin, työkalut olivat korkillisia ja kilisivät.

 

Siivoaminen usein mainittuja sukujuhlia varten vei kolme viikkoa. Kuvassa näyttö Finlandia-kirjan fiksusta keksinnöistä. Tässä kuvassa 13 banaanilaatikollista antikvariaattiin tai hävitettäväksi meneviä kirjoja. Niistä maksettu hinta oli mitätön, luokkaa 100 euroa, mutta laatikot haettiin helvetinmoisella kuorma-autolla kotoa, sisältä saakka. Arvion mukaan 130 laatikollista jäi, luultavasti paljon enemmän.

 

Vakuutan valikoineeni aidosti arvottomat kirjat. Ne olivat tyypillisesti vanhentuneita tietokirjoja ja markkinoiltakin kadonneiden laitteiden käyttöoppaita. Näyttävät kirjani ovat Cambridgessa ainakin hiukan auttelemani professorin hyllyssä. Hän teki tutkimuksen avataarien omistamisesta esineinä, teoksina tai brändeinä.

 

Sekaannuttuani poikieni rupatteluun paljastin kateellisuuteni. Pois se minusta, että jaksaisin tehdä töitä niin kuin he. Mutta ajatus esimerkiksi muutamasta verkkoluennosta viikossa ja seminaarista olohuoneessani vaikka kerran kuukaudessa kiinnostaisi, vallankin jos siitä saisi rahaa. 

 

Taustalla on omantunnon kysymys, osaisinko. Mehän teimme laajan monografian vaikeasta patenttioikeuden kysymyksestä pari vuota sitten. Veljeni osuus olli tärkeä ja poikani vielä tärkeämpi, koska hänen virkaansa kuuluu säädösmuutosten ja etenkin eurooppalaisen oikeuskäytännön silmälläpito. Lisäksi heillä on korkeimmassa oikeudessa hyvä kirjasto.

 

Mutta kun mielelläni kylväisin levottomuutta väitöskirjatutkijoiden joukkoon, se onnistuisi myös täällä olevan aineiston turvin. Tähdentäisin että eräät keskeisinä pidetyt rikosoikeuden käsitteet ovat onttoja kehäpäätelmiä. Etenkin korostaisin, että tekijänoikeus ja patenttioikeus ovat hyllyvällä pohjalla. Molemmat ovat poliittisia päähänpistoja eli eivät edes elinkeinopolitiikkaa Euroopassa molemmat olivat osa Saksan ja Englannin taistelua, joka sitten johti kuumaan sotaan 1914. 

 

Pitäisi kertoa, että nuo kaksi oikeuden aluetta on ajateltu 1840-luvun teollisessa tilanteessa ja ne on muotoiltu äskettäin vanhentunein sanoin, joissa Hegel lyö Kantia korvalle. Tämän päivän paha ongelma eli olennaisuuksien peittyminen jutussa kuin jutussa viiteen teratavuun tekstiä ja kuvia syntyi silloin.

Suku on

 

Virustaudin vuoksi sanoin siellä tohtorinväitöksessä, että pidetään sitten juhlat, kun saatiin näin hyvä syy. Paikalle ei siis päästetty silloin kuin jokunen harva.

 

Tilaisuus oli eilen. Väkeä oli 28 henkeä. Riippuen murrealueesta käymään pyydetään, haastetaan tai käsketään. Äitini ja isäni äiti olivat kerran erimielisyyden tilassa kylässä käynnistä. Toinen oli sanonut, ettei ollult käynyt, kun ei ollut haastettu. Toinen ei käsittänyt tätä puhetta lainkaan. Puhuja tarkoitti kutsumista, kun taas Karjalassa haastaminen on juttelemista. Hilja-mummu ja Saara-mummu veivät toisiltaan suunvuoroa jatkuvasti sanomalla:” Annahan ko mie haastan.”

 

Miniäni kanssa kävin sellaisenkin mielenkiintoisen keskustelun, että myös Porissa ”käsketään kylään”. Tämä on totta myös Kauhavalla.

 

Ja olen usein hymyillyt muikeasti nykykielen, etenkin poliitikkkojen ja liikkeenjohdon suosimalla sanonnalle, että tilanne on ”haastava”. Muistan kymmenenkin raastuvanoikeuden haastemiestä…

 

Mutta paikalla oli erittäin merkittävä osa verisukulaisia, merkittävänä poikkeuksena äitini, jonka omaa mielipidettä ei kysytty. Havaintojeni mukaan 98 ikävuotta ovat kuitenkin vaatineet veronsa, vaikkei ymmärryksessä ole toistaiseksi ongelmia. Ja muutamalle ei sopinut. 

 

Mutta reteimmässä iässä olevat lapsenlapset juttelivat opiskelemisesta. Inttikokemusten muistelemisen aika ei ollut vielä, koska yksi vänrikki ja yksi varusmieskersantti ovat varsin hiljan käyneitä, ja muuan mies, joka ei tosiaan kärsinyt vyötärölihavuudesta, laski paria viimeistä viikkoaan kokelaana; edessä oleva loppusota ei hirvitä, koska mies kuuluu tässä vaiheessa tottuneen 45 kilon pakkauksiin ynnä muuhun kuin entinen isäntä kirkon katolta putoamiseen.

 

Viimeksi oli mäki mustana ystäviä ja muutama vihamies. Sitä ennen oli (kauhavalaisittain) ”tärin pojat” ja vastaavat eli suomeksi serkut, joita minulle on silloisen laskelman mukaan 49. Vaimollani on sitten enemmän.

 

Tilaisuus onnistui viimeisen päälle, ja minä pidin mölyt mahassani, kun olin mainita Nätti-Jussin synymäpäivistä, joilla kastettiin hampparinmakkaraa viinaan, haitari soi niin jumalattomasti ja kaksi paria tappeli jatkuvasti  keskilattialla.

 

Se on tuo tohtorin tutkinto, jonka siis matkaansaattoi nuori lapseni, aikamoinen urakka, koska moni silmä kyttää työn tuloksen kattavuutta ja tasapainoisuutta. Tässä tapauksessa sain nähdä, että mielestäni ehkä tärkein eli ryhmäytyminen lajitoverien kanssa (englanniksi tiimityöskentely) oli toteutettu, ja nuoret ja vanhemmat oppineet tiesivät puhuvansa samasta asiasta.

 

Onnellista. Olen aina pitänyt väärinkäsityksenä näitä norsunluutornisssa tehtyjä väitöskirjoja, joilla on kukaties haluttu jättää pysyvä jälki maailmaan.

 

Vaikka ilmaisu on vanhanaikainen, mielestäni väitöskirja vaatii rehellistä työtä, ja sitä en osaa olla arvostamatta. Tässä tapauksessa ei edes apurahoitettu, koska doktorandi oli koko ajan töissä ja rahoitti homman itse – tietenkin rouvansa ja kolmen pienen lapsen erittäin merkittävällä myötävaikutuksella.

 

Sanoisin olevani tyytyväinen – ja ylpeä. Kuvassa on tohtorinkakku, ellette ole ennen nähneet.

Hätkähdyksiä

 

Tunnen olevani kutsuttu raportoimaan korkeasta iästä.

 

Tee se itse -psykoanalyysi on mahtava kokemus. Käytän tuota sanaa tukemaan käsitystäni, että mielessä on paljon käyttäytymistä, ajattelua ja asenteita ohjaavaa, jonka taustalla on muistista pyyhkiytyneitä tapauksia. Taitava ja onnistunut hoito voi nostaa näkyviin ”kadonneen kirjoituksen” kuin ultravioletti valo. 

 

Tässä on ollut useitakin tapauksia, joissa käsitykseni ihmisestä on pyörähtänyt ylösalaisin, vaikka olen tuntenut asianomaisen iät ajat. Esimerkiksi joku toisaikaisen ja hajamielisen ja siten vaarattoman oloinen henkilö on osoittanut pienellä teolla ja muutamalla repliikillä olleensa – aina – etevä tarkkailija, tilanteiden tajuaja ja siten jämerä tuki ja turva tilanteessa kuin tilanteessa.

 

Ehkäpä tunnette hyvinkin ilmapalloihmisen? Korkea korskea varsi ja jopa pelottava aines osoittautui lämpimäksi ilmaksi ja ihminen pelkäksi kuoreksi, kun tuli neula, joka poksautti.

 

Mutta ongelma on sama kuin fysiikassa ja tähtitieteessä ja biologiassa.

 

Emme tiedä, mitä emme tiedä.

 

Jossain vaiheessa kartoille ilmesty valkoisia läiskiä. Kokonainen vuosisata, 1800-luku, innostui noista alueista. Niin noustiin Kongoa, ”löydettiin” Viktoria järvi, vaikkei se ollut ollut hukassa, ja vuosisadan vaihteessa eli noin vuonna 1900 ajateltiin, että kaikki tiedetään jo. Anekdootti panee Max Planckin suuhun repliikin, joka olisi esitetty nuorelle Einsteinille. Miksi tutkia fysiikkaa, kun kaikki tiedetään jo.

 

Ajatustapa oli tuhoisa. Sekä marxilaiset että natsit tiesivät mielestään kaiken oleellisen, joten oli aika kieltää muut mietteet ja tappaa ajattelusta epäillyt. Ongelmasta kirjoitetaan joka toinen päivä mediassa. Onko tuo Kiinan vallitseva aate? Toiset sanovat, nähdäkseni hyvin perustein, että Yhdysvallat lipsahti jo.

 

Yksilöä ajatellen tietoisuus on edelleen yhtä epäselvä ja salaperäinen käsite kuin esimerkiksi aine / pimeä aine.

 

Odotan uteliaana ensi viikolla ilmestyvää mittavaa opusta. Professorit Graeber ja Wengrow tunkeutuvat tulevaisuuteen panemalla menneisyyden uuteen uskoon. Professori Graeber kuoli heti käsikirjoituksen valmistuttua. Aineistona on arkeologia ja antropologia ja kysymys johtopäätösten tekemisestä laajasti ja nopeasti edistyvästä tutkimuskirjallisuudesta.

 

Kirjoittajat torjuvat ajatuksen joillekin miellyttävästä metsästäjä-keräilijöiden ajasta ja maatalouden ja kuninkaiden yhteydestä. He päättelevät, että ihmislaji on osoittautunut hämmästyttävän taitavaksi muuttamaan myös yhteisöllisiä rakenteita. Kysymys ei ole, miten jouduimme tyrannien uhreiksi, vaan miksi tyranneista ei tällä kertaa noin vain päästykään.

 

Esittäisin nyt, ennen kuin olen perehtynyt faktoihin, että entä jos tietoisuus on yhteisöllinen ominaisuus tai prosessi. Entä jos esimerkiksi kiinalaiset, vielä elävät Amazonasin alueen pikku heimot ja esimerkiksi iinuitit ajattelevat ympäristöystävlliesti. ”Individualismi” on ajatusvirhe, väärinkäsitys. Toki rantakivet ovat kaikki erillisiä eli individuaalisia, mutta todistaako se jotain?