Täysi komento

Jäämme odottamaan viisaampaa tietoa kaunokirjallisuuden lukemisesta. Sen voin kertoa, että kuluja uhmaten olen tavannut ostaa Virallisen tilaston, jonka yhteydessä on viime vuodet ollut CD-levy. Sen taas olen säännöllisesti kopioinut koneeseeni ja useimmiten vaivalloisesti muuttaen tiedostojen nimet käsin.

Niinpä minulla on Kultt_21_Kirjallisuus ja Kultt_23_Kirjastot.

Siksi tiedän, että vuonna 2005 fyysisiä käyntejä yleisissä kirjastoissa oli 53 miljoonaa, ja tuon tietäen mietin edelleen, minkä verran kirjastosta oikeasti lainataan kirjoja.

Näkemäni perusteella (viime vuosina Kirkkonummi, Tapiola ja joskus Iso Omena) kuvittelen, että lapsiperheet ovat ahkerimpia. Niitä näkee kirjastossa aina, ja kuvakirjoja ja lukukirjoja roudaillaan todella paljon.

Espoo ansaitsee kovan kehumisen Ison Omenan kirjastostaan; minusta jo se on mieluisaa, että jonkin verran pelottavan ja tihkuvan kaupallisen kulutustemppelin sisällä on yksi ilmainen ja idealistinen palvelu eli kirjasto.

Ja jatketaan kehumista. Pääkaupunkiseudun Helmet on aika hyvä hakukoneeksi ja kokemuksen mukaan uskottavakin. Jos kirja on tietokannan mukaan hyllyssä, se todennäköisesti oikeasti on hyllyssä.

Meillä kehyskunnassa pyörivä Web-Origo ajaa asiansa sekin moitteettomasti.

Lisään tiedoston hallintaan teille, lukijat, ilmaisen vihjeen. Kuljetan ja säilytän kirjaston kirjoja aina asianomaisen kirjaston maksullisessa paperikassissa. Siitä on se suunnaton etu, että palauttamaan ryhtyessä kirjat todennäköisesti löytää.

Kun niitä kirjoja on muutenkin.

Arvokkaita ja vaikeasti korvattavia kirjoja ei pitäisi koskaan lainata ystäviltä. Lainasin kerran yhdeltä Pirkko-Liisalta matrikkelin, ja yliluonnollisen säätämyksen mukaan juuri se kirja piilottautui kirjahyllyyn niin mahdottomaan paikkaan isojen niteiden taakse, ettei teoreettinen fysiikka riitä selvittämään, miten se ylimalkaan oli päässyt sinne.

Kun nyt luen ihastuksesta mykistyneenä Kalle Päätalon Iijoki-sarjaa, kirjastossa ei ilmennyt vaikeuksia, koska Päätalo on jostain mielenkiintoisesta syystä kokonaan poissa muodista eli siis hyllyssä juuri nyt.

Varmaan arvaatte, että asia eli Päätalo tulee toistekin puheeksi tässä. Ihastuin häneen kuitenkin siinä määrin, että lähetin jo Kanavaan ihan esseen, jonka nimeksi olin pannut Kalle Päätalon maineen palautus, vaikka en ole varma, ovatko muutkin kuin minä pitäneet häntä vähämaineisena (pitkäveteisenä, vanhanaikaisena, oppimattomana) kirjailijana.

Nyt vain vihjaan, että pidän itseäni kohtalaisena jatkosodan asiantuntijana, ja esimerkiksi Kiestingin – Louhen suunnan taistelut 1941 luulen tuntevani hyvin yksityiskohtaisesti. Silti Päätalon ”Liekkejä laulumailla” ja siihen sisältyvä kuvaus Pudasjärveläisten kuolemankukkulasta ja Kallen haavoittumisesta Kapustnajajoella (oikeinkirjoitus epävarma – kirjassa Kapustajoki) muutti järkyttävyydessään käsitykseni koko tapauksesta. Uskoisin myös kirjoittajan muistikuvaan perustuvan maininnan Turtolan ja Selinheimon ”vauhkoontumisesta”. Tosin kuvaus talousaliupseerin arkipäivän toimista ja sitten sotasairaalasta olivat vielä mielenkiintoisempia.

Mutta tämän päivän kirjoituksen kuvana on ylpeästi hakemisen ja löytämien laite Total Commander.

Olen sitä hävennyt kuin mikäkin Päätalo – käyttöliittymä on jonkin varhaisen Windowsin versio, ja minä olen tähän niin piintynyt, etten osaa kuvitella elämää ilman sitä ja olen etsinyt siitä jopa Macissä toimivan version.

Mieli näetsen herahti hyväksi, kun arvostamani blogisti Lifehacker piti viikolla lukijoilleen kilpailua parhaasta tiedostojen hallintaohjelmasta, ja tämä Total (entinen Windows Commander) sijoittui komeasti viiden parhaan joukkoon.

Olen käyttänyt sitä ainakin kymmenen vuotta (päivittäen). En käytä esimerkiksi kameroiden tai puhelinten mukana tulevia erikoisohjelmia, sillä tämä explorer löytää usb-laitteen ja näyttää sen levyasemana sisältöineen. Paljon näppärämpiä kopioida käsin ja tyhjentää kojeiden muistikortit varmistuttuaan, että sisällöt ovat oikeilla paikoillaan.

Tiedän että tosimiehet esimerkiksi rippaavat tai etsivät stringejä jollain grepillä tai vastaavalla, mutta ei minulla ole Unix-taustaa, ei nahkahousuja eikä puukenkiä.

Katsotaan paperit

Hiukkasen outoa, että auton paperit ovat vielä paperia.

Muuan ystävällinen henkilö kolautti ennen juhannusta autoni vasempaan takakylkeen, ja se oli kauniisti tehty. Peltikorjauksen kestosta voin kirjoittaa erikseen ja vakuutusmaksuista samoin. Kesti ja maksoi, vaikkei siis minulle, kun vika oli kaverin (kuten vastapuolta nykyisin nimitetään).

Vanhempi poikani vaihtoi moottoripyöränsä vakuutusyhtiötä, josta käsitin, että sepä onkin vaikea taiteenlaji, moottoripyörien vakuuttaminen, koska joukko on kirjava ja riskeille altis. Ei tarvitse kysyä. Arvaatte oikein. Pyörä on BMW.

Samasta lähteestä olen kuullut, että professuuria vokottelevat nuorehkot dosentit ilahtuvat aina kun joku vanha (yli 50-vuotias) professori ostaa moottoripyörän. Se tietää lähes varmasti kuolemantapauksia tai vaikeita luuvaurioita eli siis vapautuvia virkoja tai pitkiä sijaisuuksia.

Näissä mopoasioissa käytettävissäni on hyvää asiantuntemusta; tuttavaperheessä on yksi muinainen Päijänteen ympäriajon voittaja ja toinen henkilö, joka ajoi trialia ammattilaisena MM-tasolla. Heidän puheistaan olen ymmärtänyt, että moottoripyöräily on hyvin vaarallista ja ettei sitä opi enää aikuisena.

Kun asia oli kauan sitten ajankohtainen, pääkaupunkiseudulla toimivan mp-liikkeen tyyppi sanoi, että sen kesän ennätys oli 38 metriä. Juuri ostetulla moottoripyörällä hengissä pysymisen. Kaupan pihasta suoraan lähimpään lyhtypylvääseen, eikä muuta kuin henki pois.

Puhuimme papereista pari päivää sitten. Tässä välissä varmistin, etten voi tietää, mitä ja ketä uskoa. Metsäteollisuus ilmoittaa ja laittaa verkkoon yhtä ja luonnonsuojeluhenkiset järjestöt taas aivan toista.

Kuvana oleva käyrä on Valtion teknillisen tutkimuslaitoksen lyhyestä raportista; olen oppinut pitämään niitä ainakin oikean suuntaisina. Raportin mukaan sanomalehtipaperin kulutus taantuu OECD-maissa ja mikä tärkeintä väestönkasvun, väestön varallisuuden ja paperin kulutuksen suhde näyttää järkkyneen lopullisesti.

Kun tässä blogissa on enimmäkseen ja useimmiten puhe kirjoista, on varmaan syytä tähdentää, että kirjojen ja kirjallisuuden merkitys on taloudellisesti ja ympäristön kannalta häviävän pieni.

Oikeastaan sillä ei ole mitään merkitystä.

Kaikki te lukijat, joille voi kirjoittaa vakavissaan kirjallisuusasioista, kuulutte myös hyvin pieneen vähemmistöön. Sitä asiaa ei ehkä voi tutkia, mutta oma luuloni on, että kirjoja ostavan, lainaavan ja ylimalkaan lukevan väestön määrä on Suomessakin pieni – sanottaisiinko pakkolukeminen (koulu- ja kurssikirjat) pois lukien 1-3 prosenttia väestöstä.

Joku ystävällinen kirjastonhoitaja voisi antaa osviittaa; en ilkeä ottaa tähän lainauslukuja, koske luulen, että kirjaston käyttäminen on kumulatiivista. Kirjoja lainaa siis kirjastoista sama suppea joukko. Lisäksi luulen, että alttius kirjojen houkutukselle vaihtelee eri ikäkausina ja elämän tilanteissa – sairaus, matkailu…

Kieltämättä olisi hauska tietää, kuinka iso prosentti suomalaisista on oikeasti lukenut ”Sinuhen”. ”Tuntematonta” ei pidä mitata, koska siinä on niin paljon sotaa eli kansallista itseymmärrystä mukana, ja lisäksi se kuuluu juuri aiheensa takia monien ihmisten aikuistumishistoriaan.

Katsokaa kumminkin lystillistä ja nähdäkseni hyvin vajavaista verkkopaikkaa

http://www.literature-map.com/

Ruutuun kirjoitetaan kirjailijan nimi ja grafiikka kertoo, kenen muiden kirjoja asianomainen lukee.

Kun itse kirjoitin ”Camus”, ruutu todella täyttyi nimillä, jotka ovat omiani, lähimpinä Kafka ja Kundera. Kun kirjoitin ”Henning Mankell”, ainakin Donna Leon ja James Ellroy ovat totta.

Saitti vaikuttaa amerikkalaiselta. Silti kirjailijoissa on mukana Christer Kihlman ja Tove Jansson. Ruotsalaisia on paljon.

Kokeile Tshehov (Chekhov).

Vihje kirjastolaitokselle – tuollaisen kartan pystyisi kasaamaan suoraan lainaustiedoista, ja mind map –pohja löytyy varmasti ilmaisena jostain.

Kielivika

Yksimielisesti viimeksi kuluneet kolmekymmentä tuhatta vuotta on käsitetty, että poikkeuksellisen korkeisiin suorituksiin yltävä henkilö on viallinen.

Arktisen shamanismin tutkimus on tuottanut laajan kirjallisuuden tästä. Voimallisella noidalla on syntymävikoja – ylimääräisiä sormia, hammas syntyessä, merkillisiä ihovikoja.

Olen ollut sen veran lähellä kahta omasta mielestäni merkittävää runoilijaa (Haavikkoa ja enimmäkseen välillisesti Saarikoskea) että olen joutunut ihmettelemään joitakin vuosikymmeniä heidän tavatonta epämusikaalisuuttaan.

Haavikko jopa kirjoitti itse joskus, ettei hän erottanut Louis Armstrongia The Beatlesistä. Lukijat eivät varmaan käsittäneet, ettei se ollut vitsi.

Elämäkertateoksen yhteydessä – Saarikosken oikeudenomistajat ovat tekijänoikeus- ja muissa asioissa olleet paljonkin tekemisissä veljeni ja minun kanssa – tiukkasi ystävältäni Pekka Tarkalta tätä musikaalisuutta, ja hän sanoi miehen pitkän tunteneena samaa kuin ainakin yksi vaimoista, että Pentti oli oikeasti epämusikaalinen ja jokseenkin välipitämätön ja tietämätön musiikista.

Osoitan tätä asiaa sormella – ja sivuutan kuulemani ja tietämäni kymmenet muut esimerkit, kuten Waltarin ja Linnan – koska kirjallisuus ja musiikki ovat mielestäni niin kovin lähellä toisiaan.

Tietenkin on poikkeuksia. Jyrki Pellinen on – siitä on kyllä aikaa kun viimeksi tavattiin – tavattoman lahjakas pianisti ja sellisti ja lisäksi maalari. Lauri Otonkoski on runoilija ja säveltäjä. En tiedä varmasti, mutta elän siinä uskossa, että Lassi Nummi on yhtä lähellä musiikkia kuin velivainajansa Seppo. Eeva-Liisa Manner käytti runsaasti ja asiantuntevasti musiikin kuuntelun kuvia. Tuomas Anhavan kanssa puhuin johonkin aikaan paljon musiikista ja tiedän, että hän oli täysipätöinen keskustelukumppani esimerkiksi ystävälleen Erik Tawaststjernalle.

Mutta yritän saada sanotuksi, että runon ja kukaties laajemmin kirjallisuuden kirjoittaminen on outo lukihäiriö, kielellinen vamma.

Jos sanat eivät ole ihmiselle ongelma, hänestä tulee vain ”hyvä kirjoittaja”, joka on jotain aivan muuta kuin kirjailija. Erittäin monet merkittävät kirjailijat ovat sanoneet, kukin tavallaan, samaa kuin Faulkner: kirjailijalla on yksi suuri ongelma: miten kirjoittaa.

Jopa mestarillisen helposti ja paljon kirjoittaneet henkilöt, kuten Waltari ja Kalle Päätalo, ovat todellisuudessa sangen usein kovan tien kulkijoita. Ainakin näille kahdella mainitulle, joita pidän mestarillisina kertojina, tarinan katkominen käsitettävään asuun oli vaikea urakka, jossa tiettävästi molemmat tarvitsivat ja saivat merkittävää apua kustantajalta.

Olkoon legenda tai ei mutta vieläkin väitetään, että Waltari toi Sinuhen ja jopa Mikael Hakimin kaksi kertaa painettua versiota laajempina kustantajalle. Johannes Angeloksen tapauksessa asia on todistettu, koska ”Nuori Johannes” –nimellä julkaistu nide oli kirjoitettu itse romaanin aluksi, ja kustantaja päätyi siis poistamaan romaanin alusta useita satoja sivuja (ja teki siinä oikean ratkaisun).

Korrehtuurivedoksista tunnettuja esimerkkejä viimeistelemisen riivaamista prosaisteista ovat Proust ja Volter Kilpi. Proustin vedokset ovat hurjan näköisiä. Hänhän korjasi koko ajan. Aleksis Kiven huhutaan kirjoittaneen ”Seitsemän veljestä” seitsemään kertaan, ja meidän tuntemamme versio kuuluu olevan hyvinkin sensuroitu.

Ja Kivi itse on paraatiesimerkki kieliviallisuudesta. Ahlqvist oli aivan oikeassa siinä, että Kiven kieli oli kummallista; ei sellaista ollut kirjoitettu eikä edes puhuttu ennen eikä jälkeen.

Niin hyvää se oli, ettei sitä moniin vuosikymmeniin haluttu näyttää koululaisille kuin typistelminä.

Onhan asia selvä. Ellei kieli ole rikki, ei lintu voi lentää vapaaksi.

Soi soittoni

Oppinut ystäväni piti ajatustani liian yksioikoisena. Kysyin, olisiko 1900-luvun musiikin kehitykseen ja kehityssuuntiin vaikuttanut ratkaisevasti äänentoiston tekniikka.

Viikolla viestitin, että äänitallenteille eli musiikkiesityksille ollaan tahtomassa mielettömän pitkään tekijänoikeussuojaa, kun tekeillä on Lex Beatles.

Levykaupoissa näkee jo hinnoista, että Elviksen varhaistuotanto on vapaata. Beatles on tietysti suojattua aikoja päättymiseen asti sävellysten ja sanoitusten osalta, kuten kuuluu ollakin.

Mutta esittäjän tekijänoikeus on alkujaan suuri väärinkäsitys.

Esittäjät saivat oikeuksia äänilevyteollisuuden siivellä.

Tekijänoikeus perustuu siihen enemmän tai vähemmän uskottavaan ajatukseen, että omaperäisyys ja luovuus ansaitsevat palkkansa. Todellisuudessa tekijänoikeus on olemassa siksi ettei teoksia voi suojata samalla tavalla kuin muita mestarityön tuloksia – vaikkapa hivelevän hienosti veistettyjä mökkejä, erikoisen herkullisia ruokalajeja tai oivallusta leikata hameen helmat ennennäkemättömän lyhyiksi.

Musiikkiesitystä kun ei oikeastaan voi jäljitellä. Jos joku soittaa pianoa yhtä hyvin kuin Rubinstein, sitten hän on toinen Rubinstein, jonka ura on turvattu ja taattu. Toisaalta esimerkiksi mestarillisten kitaransoittajien jäljittely on osa oppimisprosessia eli koulutusta.

Televisio oli ystävällisesti auki, kun esitettiin yhtä mielielokuvistani ”On lautalla pienoinen kahvila”.

En todellakaan väitä, että se olisi hyvä elokuva, koska ei se ole. Siihen nyt liittyy iloisia muistoja. Olimme nuorempien veljiemme kanssa yksimielisiä siitä, että Kalle Viherpuu (Teijo Joutselan äänellä) on Suuri Suomalainen Näyttelijä. Koska olimme alle kouluikäisiä, arviomme ei ole millään muotoa asiantunteva eikä huomionarvoinen.

Tosin toinen suosikkimme, Siiri Angerkoski, todella oli mainio näyttelijä.

Mutta tällä kertaa jäin miettimään, miten käsikirjoituksen, ohjauksen ja näyttelijöiden surkeuden sisällä 1950-luvun suomalaisissa elokuvissa kuvaus ja äänitys olivat enimmäkseen hyvin ja ammattimaisesti toteutettuja.

Taustamusiikki oli kauheaa, mutta kun alettiin laulaa ja soittaa haitaria – kuten tässä suomalaisessa ”Showboat”-versiossa – niin soitettiin lähes nuotilleen ja laulettiin jopa hyvin.

”Kauniissa Veerassa ” Kippari-kvartetissa lauloivat Olavi Virta ja Kauko Käyhkö. Virran tilalle tullut Auvo Nuotio oli kovan luokan ammattilainen (ja uskomaton avaimenreikätenori), samoin kuin Eero Väre ja tuo Teijo Joutsela. Harry Bergström ja ne muutamat muut olivat tosi hyviä muuntelemaan perinteisiä jenkkoja polkkasävelmiä, jopa niin, että harva hoksaa, miten ”Kauniin Veeran” alkutaite on yksi yhteen ”Sepän sälli”.

Olisiko kuplettien, laulelmien ja iskelmien suosion yksi syy se, että niitä oli suhteellisen helppo äänittää jo suuren gramofonikuumeen aikana ennen sotia ja edelleen veivattavien, savikiekkolevyjä käyttämien grammareiden aikakaudella, jonka muistan itse?

Olisivatko Dallapé ja Malmsten valikoituneet helpon levytettävyyden takia? Malmsten lauloi muutamassa oopperassa, mutta kehitti tavaramerkkinsä, kauniin kurkkuäänen ja puolifalsetin, jo nuorena miehenä.

Soveltuuko mikään muu soitin yhtä hyvin äänentallennukseen kuin haitari?

Olisiko myös suomalainen rautalankamusiikki vinyylilevyn synnyttämä ja sellaiset varhaiset mestarit kuin Dave Lindholm stereolevyn? Oliko Hector ensimmäinen läpi ajatellun LP:n tekijä samalla tavalla kuin Beatles (Sgt. Pepper)?

Voiko raskasta metallia kuvitella ilman raskasta äänentoistoa? Onko Katri-Helena Shellin palveluksessa? Hänen äänensä soi ihanteellisesti C-kasetilla, jotka levisivät koko kansan keskuuteen bensa-asemien myyntitelineistä.

Caruso oli maailman ensimmäinen äänite-superjulkkis. Tenori – harvinaisen heleä ja kapeasti värähtelevä ääni. Louis Armstrong oli ensimmäisiä äänilevyn suurnimiä – läpitunkeva kornetti, sitten trumpetti, ja yhtye kvintetti, sitten septetti.

Helppo äänittää.

Olen kuullut orkesterimusiikkia aivan oikeilta savikiekoilta ja sellaisilta siirrettynä, mutta kuinka ollakaan suosikkeihini ei kuulu monta LP-levyä vanhempaa orkesteriteosta (jokin Furtwängler ja Toscanini vain), kun taas kuuntelen piano-Bachini 30-luvun esityksinä, jos saan itse valita.

Äänitys?

Richard Strauss eli todella suurisuuntainen orkesterimusiikki koki uuden tulemisen – elokuvassa eli elokuvateatterin äänentoistossa (Zarathustra – 2001 Space Odysseu).

Sulkeudun usein mainittuun suosioonne.

Mitä mieltä olette?

Oikein kirjoituksesta

Kuvalehdessä haastatellaan miestä, jonka mielestä englannin ilkeä oikeinkirjoitus pidetään voimassa, jotta tollot ymmärtäisivät paikkansa. Toisin sanoen kirjoitusjärjestelmä lisää syrjäytymistä ja kuilua osattomien ja osallisten välillä.

Viehättävä ajatus, mutta en usko.

Englannin oikein kirjoittamiseen taitaa tosiaan mennä kolme vuotta, eikä siitä tahdo tulla koskaan ihan valmista.

Sama koskee ranskaa, jossa on sitten ylimääräisenä kiusana neljäkin erilaista aksenttimerkkiä, jotka eivät ota tullakseen hevin oikein.

Sama koskee ainakin diakriittisi merkkejä ajatellen esimerkiksi tsekkiä. Luulisin ettei liioin puolan oikeinkirjoituksen oppiminen käy noin vain.

Painavimmat vastaväitteeni ovat heprea, arabia ja kiina (mandariini).

Ei kysymys ole kirjoitusmerkeistä, vaan vakiintuneiden ja vaikuttavien kielellisten ilmaisujen oppimisesta.

Kuvittelen että Suomessa peruskoulu ja viimeistään lukio tekisivät tätä työtä. Korkeakoulun näkökulmasta katsoen työ onnistuu kohtuullisesti. Vaikka opiskelijat ovat hyvin huonoja keskustelemaan opettajan kanssa eivätkä oikeastaan osaa väitellä, tenttivastaukset ja erilaiset opinnäytetyöt ovat minun nähdäkseni kielellisesti ongelmattomia. Se ei ole ongelma, että joku on hiukan parempi kuin joku toinen.

Heprea ja arabia ovat esimerkkejä kielistä, joissa poikien uskonnollinen peruskoulutus on sisältänyt tuhat – kaksi tuhatta vuotta lukutaidon.

Mielestäni molemmat kielet – etenkin vokaalien viitteellisyys – tuntuvat hyvinkin vaikeilta.

Japanissa perusmerkkien oppiminen kestää tuon saman kolme vuotta, usein enemmän. Kiinassa perinteisesti vain hyvin harvat oppivat hallitsemaan kirjoitusta sujuvasti eli useita tuhansia merkkejä.

Tietoni eivät riitä arvioimaan, onko virheetön kirjoittaminen luokka-aseman tunnus Israelissa, arabian kielen maissa, mukaan luettuna Pakistan ja osa Intiaa, tahi Japanissa ja Kiinassa.

Siitäkään en ole varma, mikä mahtaa olla asian laita Suomessa.

Väittäisin että kielellinen kouliintuneisuus ei olisi meillä mikään ratkaiseva piirre. Vanhastaan tiedetään, että suuri sujuvuus on aihe herättää epäilyt. Notkeaa kirjoittamista harjoitetaan ehkä eniten mainonnassa. Sujuvat puhujat yrittävät hyvin usein myydä jotain, tavaraa tai aatetta.

Pyörryksiin puhujista on monella omiakin kokemuksia. Sirosteleva tyyli tai viisasteleva ilmaisutapa – tämä jota itse valitettavasti viljelen – ovat omiaan aiheuttamaan väärinkäsityksiä, kiukkua ja kaunaa.

Kun olin 1960-luvulla asianajajana, vanhemmat kollegat kuittasivat ammatin kielelliselle ilmaisuille asettamat vaatimukset sanomalla, että kunhan muistat, että roisto kirjoitetaan keskellä lausetta pienellä alkukirjaimella ja kuritushuone yhdyssanaksi.

Poa ja Calamagrostis

Jutun kuva on siitä verkossa olevasta tanskalaisesta suurkasviosta.

Niittynurmikka (Poa pratensis) löytyy myös Wikipediasta sekä suomalaisella että tieteellisellä nimellä. Samoin löytyy kastikka, Calamagrostis.

Niin löytyy tuhansia muitakin kasveja, Wikispeciesistä.

Latinankielinen nimi tarvitaan englanninkielisen artikkelin löytämiseen.

Uutinen: The Guardianin mukaan Saksassa ollaan julkaisemassa kirjana versio Wikipediasta. Etusivuille tulee 90 000 tekijän nimeä. Hinnaksi on määrielty perinteinen 19,95 euroa.

Lehtiuutisten mukaan painettava versio on tarkastettu ja varmistettu ja tietenkin suunnattomasti karsittu.

Noin vuosi sitten suuret kustannusliikkeet vielä naureskelivat Wikipedialle ja esittelivät tohkeissaan sen erilaisia virheitä, puutteita ja väärinkäsityksiä.

Mieltyneenä television Rooma-sarjaan (Rome), jonka kakkoskausikin on jo marketeissa myynnissä, kiittelin vaimolleni, miten Ronald Symen kuuluisa The Roman Revolution on luettu käsikirjoittajien huoneissa huolella. Sitten sain päähäni katsoa ensimmäisen triumviraatin, etenki Caesarin ja Pompeiuksen seikkailuja Wikipediasta. Ei mitään huomauttamista. – Perinteisissä tieteissä, kuten historiassa ja eläin- ja kasvitieteessä saksankielinen versio on kuitenkin usein parempi kuin amerikkalainen. Rooman historiassa britit ovat perinteisesti erittäin eteviä.

Saksassa joku on siis onnistunut siinä, missä meillä ei ole menestytty. On saatu riittävä määrä oikeita asiantuntijoita liikkeelle avustamaan verkkojulkaisua.

Tuo on tietenkin minun ehdotukseni eläkeläis-ongelman ratkaisemiseksi. T+unnen henkilökohtaisestikin joutilaita biologian tohtoreita, jopa ainakin yhden, jolla on laajan kokemus hakuteosten toimittamisesta.

Iskisivät kiinni!

Samaan aikaan meillä metsäteollisuus notkahtelee. Taustalla on paperin kulutuksen laskeminen. En nyt tohdi sanoa painopaperista, mutta näkemäni uskottava luku koko paperinkulutuksesta oli järkyttävä – jotain viisi prosenttia laskua vuodessa koko maailman huomioon ottaen.

Nähtävästi ainakin Iltalehden takana oleva Alma on luisumassa jonkinasteiseen paniikkiin. Siihen on aihettakin. Erkon yhtiöiden sanotaan olevan toistaiseksi turvassa.

Kiirehtisin väittämään, että suuri muutos on tapahtumassa tai oikeastaan tapahtunut. Se mitä sanomme nyt Internetiksi on vasta alkua.

Jos paljastaisin taka-ajatukseni. Halusin kirjoittaa kasvikirjoista nimenomaan pohdiskeltuani painetun ja verkkomedian suhdetta. Olen syvästi vakuuttunut, että molemmilla on markkinat, mutta keskinäiset markkinaosuudet muuttuvat.

Jos en muista tuota Calamagrostista, näillä silmillä haen sen aivan varmasti Wikipediasta enkä kirjasta. Kun eilen ja tänään istuin miettimään, miten hemmetissä biomekaniikka on niin ihmeellistä että joka paikan timotei on paljon suurempi konstruktiivinen ihme kuin Eiffel-torni – silloin istun kirjojen ääreen.

Oveni edessä riutuvat pensaat ja puut, joiden lehtiä lähikuvaan, ovat jotenkin järkyttäviä, kun samat lehden osat – ajatelkaa koivun lehteä – ovat maapallon kannalta kriittisen yhteyttämisen eli fotosynteesin kanavia ja samalla mekaanisia tukirakenteita, joiden ansiosta lehti ei repeä myrskyssä eikä sateessa.

Jos joku kuulee tässä panteistista jeesustelua, kuulee väärin.

Asia nyt vain on niin, että koivunlehti tai kuusenneulanen ovat pelkästään kemiansa ja fysiikkansa johdosta paljon ihmeellisempiä ilmiöitä kuin kamera, jolla kuvaan niitä.

Miksi koivun oksat suuntautuvat vinosti ylös ja kuusen alas? Valo, kosteus, oma paino – lujuus, leikkausvoima, puristusvoima.

Joku biologian opettaja voisi toistaa faktat, joista olen epävarma – kuinka tehokas pumppu tuo koivu tuossa ikkunani edessä on? Muistaakseni se nostaa ja haihduttaa satoja litroja vuorokaudessa. Ja miten suuri on koivun lehtipinta-ala? Parimetrinen koivu toimii soutuveneessä välttävästi purjeena.

Kunnia kuuluu

Kukkii runsaimmin yli 50-vuotiaana…

Rohkaisevaa.

Lehdet ovat jo todenneet aivan oikein, että ruotsalaisperäinen Mossbergin – Stenbergin Suuri Pohjolan kasvio on sangen mainio teos, tosin kallis, yli sata euroa, paitsi Suomalaisen Kirjakaupan tarjouksessa.

Valokuvakasviot ovat hävinneet piirretyille kuville siksikin, että valokuvien siisti painaminen on niin vaivalloista. Pohjolan Luonnonkasvien 1930-luvun laitos oli hieno, mutta mistäpä sitä enää saisi?

Tämä nyt kehaistu teos perustuu piirroskuviin ja sisältää hyödylliset pikku kartat ja jopa luonnoksia kasvupaikoista.

Ei se tietenkään pysty kilpailemaan Flora –kasvion kanssa (WSOY 1987), jonka taustalla on legendaarinen Flora Danica, sadan vuoden työ.

http://tinyurl.com/6onpcg

Vaikka tuo hienonhieno tuhansien kuvataulujen kokoelma, jossa jokainen kuva on taideteos, on Det Kongelige Bibliotekin sivuilla hyvin laadittuna sähköisenä tietokantana, tässä tapauksessa paperille painettu kuva on toista luokkaa.

Tanskalaisille on annettava kunnia siitä, että heillä oli 1800-luvun alussa kirjailijoiden (Andersen, Kierkegaard) lisäksi vaikeasti käsitettävä määrä maailman huipputason tiedemiehiä, muun muassa fyysikkoja ja kielitieteilijöitä.

Kasvioppi ei ole enää seksikäs aihe. Vanhimpien lukijoiden mielikuviin saattaa sekoittua kauhun elämyksiä pakollisesta kasvien keräämisestä. En tiedä, onko kasvien tuntemisessa ja opettelemisessa mieltä. Minusta se on hauskaa, ja pitää kuulemma dementian käsivarren mitan päässä, kuten muukin ulkomuistin harjoittaminen.

Tanskalaiset kasvitieteilijät olivat ruotsalaisen Linnén vanavedessä korkeatasoista joukkoa, ja Linné puolestaan keksi taksonomian. Sana tarkoittaa järjestelyä. Jokseenkin kaikki kasvien luokittelujärjestelmät ovat mielivaltaisia. Linné keksi luokitella rehuja mielivaltaisesti erilaisten heteiden ja emien ja sen sellaisen perusteella. Myöhemmin asiaa yritettiin helpottaa keksimällä kasviryhmiä esimerkiksi kukinnon perusteella. Ruusulta näyttäville annettiin nimeksi Rosacae ja herneen mieleen tuoville Papilionacae ja niin poispäin. Noillakaan ryhmillä ei ole paljon tekemistä geneettisen läheisyyden kanssa.

Kasvien tunnistaminen perustui omituisten sanojen opettelemiseen. Oli järkeiltävä hyttysten keskellä sateessa seisten, onko jokin lehti vastapuikea vai suikea ja oliko sikiäin luotinalainen.

Siinähän mietittiin.

Nykyisin ei voikukkaa tarvitse tarvitse erottaa niittlyleinikistä.

Ehkä niin on hyvä.

Mikko Juva –vainaja tunsi nimeltä ties kuinka monta sataa kasvia. Isäni saattaa edelleen muistaa putkilo- tai ainakin kukkaiskasvit jokseenkin hyvin. Itse olen opetellut perusvalikoiman muutaman kerran uudestaan. Kun yksi lapsista pyrki kansakoulunopettajaseminaariin ja sinne pääsikin, kunnes hairahtui tieteeseen, kävi ilmi, ettei kasveja voinut enää kerätä, koska harmaata imupaperia ei enää valmisteta.

Kasveja tuotiin sitten kouluun sanomalehden välissä värinsä menettäneinä tai mikroaaltouunissa kuviattuina.

Mutta vielä nuo kävelyreitin varren lutukat ja matarat pyörähtelevät mieleen, puhumattakaan stellariasta ja myosotiksesta ja muistan, että lupiini oli ennen karkulaiseksi eli ilkeäksi rikkaruohoksi toteamistaan nimeltään komea sudenpapu. Mitä perua mahtavat olla hauskat suomenkieliset kasvin nimet niin kuin mähkä? Lönnrot ehti kunnostautua tälläkin alalla, mutta entinen maakansa oli kai kiinnostunut yksinomaan siitä, oliko heinä syötävä vai ei.

Hitusen olen haikea siitä, ettei kasveja bongata. Se olisi niin paljon helpompaa ja järkevämpää. Kylmänkukkaa en ole koskaan nähnyt. Se on kasvikirjoissa samalla aukeamalla kuin Pulsatilla eli Tilsapulla eli kangasvuokko.

Omat kasvini ovat tallella. Olin jo koulussa niin nyhverö että en käyttänyt suvun yhteisiä kasveja, vaikka ne olivat menneet jo vuosikymmeniä täydestä.

Herbaarion laittaminen kävi työstä – teippiä ei oikein ollut keksitty, vaan viimeisen päälle toimien kasvit kiinnitettiin ohuelle kartongille viiltämällä eri kohtiin kahta puolen vartta ja kukintoa viillot ja pujottelemalla valkoiset liimapaperisuikaleet arkin takaa.

Nimilappuun pantiin kasvin löytöpaikaksi ”lähellä tietä”.

Sekös harmitti opettajaa.

Se Flora – jos sattuu silmään divarista – kelpaa kuva kuvalta kehystettäväksi, ellei olohuoneeseen niin työhuoneeseen tai mökille. Gyldendalin tanskankielinen versio (700 s.) ei ole kallis, mutta on matkamiehelle painava. Nykylaitosten painojälki ei tietenkään vedä alkuunkaan vertoja menneisyyden kivipainokuville, mutta viis siitä.

Juolahti muuten mieleen, että uuden Olympuksen (SP-570 UZ ja hinta alle 400 euroa) 20-kertaisesta zoomista on kohistu, mutta sen makro-ominaisuudet ovat niin julmat, että olen kuvannut pari päivää erilaisia heiniä ja muurahaisia käsivaralta.

Jos kuitenkin… Jospa kävisin näppäisemässä kuvan vaikka Agrostis tenuiksesta

90 years protection!

The Times - July 21, 2008

Copyright extension is the enemy of innovation The proposed Term Extension Directive will alienate a younger generation that fails to see a principled basis

Sir, Europe’s recorded music was about to experience a wave of innovation. For the first time, a major set of culturally important artefacts was to enter the public domain: the sound recordings of the 1950s and 1960s. Apparently not so. If the European Commission has its way, re-releases and reworkings of recorded sounds will remain at the mercy of right owners for another 45 years (report, July 17). Why?

The record industry succeeded to supply the Commission with evidence that was not opened to public scrutiny: evidence that claims that consumer prices will not rise, that performing artists will earn more, and that the record industry will invest in discovering new talents, as if exclusive rights for 50 years had not provided an opportunity to earn returns.

The Commission’s explanatory memorandum states: “There was no need for external expertise.” Yet, independent external expertise exists.

Unanimously, the European centres for intellectual property research have opposed the proposal. The empirical evidence has been summarised succinctly in at least three studies: the Cambridge Study for the UK Gowers Review of 2006; a study conducted by the Amsterdam Institute for Information Law for the Commission itself (2006); and the Bournemouth University statement signed by 50 leading academics in June 2008.

The simple truth is that copyright extension benefits most those who already hold rights. It benefits incumbent holders of major back-catalogues, be they record companies, ageing rock stars or, increasingly, artists’ estates. It does nothing for innovation and creativity. The proposed Term Extension Directive undermines the credibility of the copyright system. It will further alienate a younger generation that, justifiably, fails to see a principled basis.

Many of us sympathise with the financial difficulties that aspiring performers face. However, measures to benefit performers would look rather different. They would target unreasonably exploitative contracts during the existing term, and evaluate remuneration during the performer’s lifetime, not 95 years.

We call on politicians of all parties to examine the case presented to them by right holders in the light of independent evidence.

Professor Lionel Bently, Director, Centre for Intellectual Property and Information Law, University of Cambridge

Professor Pierre-Jean Benghozi, Chair in Innovation and Regulation in Digital Services; Director, Research in Economics and Management, Ecole polytechnique, CNRS 1, Paris

Professor Michael Blakeney, Co-Director, Queen Mary Intellectual Property Research Institute, University of London

Professor Nicholas Cook, Director, AHRC Research Centre for the History and Analysis of Recorded Music, Royal Holloway, University of London

Professor Dr. Thomas Dreier, Director, Centre for Information Law, Universität Karlsruhe, Karlsruhe Institute of Technology

Professor Dr Josef Drexl, Director, Max-Planck-Institute for Intellectual Property, Munich

Dr Christophe Geiger, Associate Professor and Director elect, Centre for International Industrial Property Studies (CEIPI), University of Strasbourg

Professor Johanna Gibson, Co-Director, Queen Mary Intellectual Property Research Centre, University of London

Professor Dr Reto Hilty, Director, Max-Planck-Institute for Intellectual Property, Munich

Professor Dr Thomas Hoeren, Director, Institute for Information,

Telecommunications- and Media Law, Münster University

Professor Bernt Hugenholtz, Director, Institute for Information Law, University of Amsterdam

Professor John Kay, Chair, British Academy Copyright Review

Professor Martin Kretschmer, Director, Centre for Intellectual Property Policy & Management, Bournemouth University

Professor Dr Annette Kur, Max-Planck-Institute for Intellectual Property, Munich

Professor Hector MacQueen, Co-Director, SCRIPT/AHRC Centre Intellectual Property & Technology Law, University of Edinburgh

Professor Ruth Towse, Professor of the Economics of Creative Industries, Erasmus University Rotterdam and Bournemouth University

Professor Charlotte Waelde, Co-Director, SCRIPT/AHRC Centre Intellectual Property & Technology Law, University of Edinburgh

Addendum: I fully agree.

Professor Dr Jukka Kemppinen, Professor of Information and Technology Law, Lappeenranta University of Technology; principal scientist, Helsinki Institute for Information Technology, Finland

Tätä asiakirjaa on pyydetty levittämään. Levy-yhtiöt haluavat jatkaa äänitallenteiden oikeussuojaa 90 vuodeksi ja ovat ilmoittaneet EY:lle, että erityisiä tutkimuksia ei näin selvästä asiasta tarvita. Kirjelmän allekirjoittajat ovat eri mieltä. Tutkimuksia on tehty ja tulokset ovat erilaisia kuin teollisuuden. Lisäksi sanotaan, että tämä suoja-ajan pidentäminen olisi turmiollinen toimenpide.

Tästä kaikesta olen samaa mieltä.

Arkaluonteinen henkilötieto

Tätä asiaa tiukkaan usein tenteissä.

Arkaluonteisten henkilötietojen käsittely on kielletty (3/10 pistettä). Poikkeukset kiellosta koskevat mm. terveydenhuoltoa.

Arkaluonteisia ovat tiedot, jotka koskevat

1) rotua tai etnistä alkuperää;

2) henkilön yhteiskunnallista, poliittista tai uskonnollista vakaumusta tai ammattiliittoon kuulumista;

3) rikollista tekoa, rangaistusta tai muuta rikoksen seuraamusta;

4) henkilön terveydentilaa, sairautta tai vammaisuutta taikka häneen kohdistettuja hoitotoimenpiteitä tai niihin verrattavia toimia;

5) henkilön seksuaalista suuntautumista tai käyttäytymistä; taikka

6) henkilön sosiaalihuollon tarvetta tai hänen saamiaan sosiaalihuollon palveluja, tukitoimia ja muita sosiaalihuollon etuuksia.

Rotua, kansallisuutta, sakkolappuja ynnä muuta koskeva kielto väistyy myös, kun kakkoskohdan tapauksessa rekisteröity on antanut nimenomaisen suostumuksensa.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin tuomitse pari päivää sitten Suomen valtion maksamaan korvauksia arkaluonteisen henkilötiedon virheellisestä käsittelystä.

Laki on tosin muutettu ja järjestelmää on parannettu. Tapauksessa itse samassa sairaalassa työskennelleen henkilön saamaa hoitoa HIV-positiivisena, oli luultavasti tutkittu laajemminkin. Järjestelmä ei silloin kertonut, ketkä olivat käyneet katsomassa tietoa.

Olen samaa kieltä kuin tietosuojavaltuutettu, joka kuuluu katsovan, että tässä tapauksessa tietosuojaa ei ymmärretty tekniseksi järjestelyksi, van sen sijaan ihmisen tiedollisten oikeuksien käytöksi.

Ihmisellä on korkeimmalla lainsäädännön tasolla vahvistettuja oikeuksia informaatioon.

Mitä nämä oikeudet ovat ja miten niitä käytetään, sitä selvittävät oppilaani vielä sen jälkeen, kun olen itse siirtynyt selvittämään voikukan (Taraxacum) juuren rakennetta alhaalta päin.

Salaisuus – sellainen kuin arkaluonteinen tieto – ei ole ongelmallinen salassapidon kannalta. Historia on täynnä hyvin ja huonosti varjeltuja salaisuuksia ja keinoja niiden selvittämiseen. Sellaisena keinona kidutus on vastikään palannut muotiin ja saanut myös poliittisten päättäjien siunauksen.

Sitä voi sivumennen ihmetellä. Kiduttamalla saatua tietoa on perinteisesti pidetty epävarmana. Yksi ”Mikael Karvajalan” kohtauksista kuvaa, miten Barbara nimeää kiduttajansa, noitamestarin, noitatoverikseen.

Oikeudellisen sääntelyn kannalta tiedot olisi osattava jakaa kahteen kasaan: periaatteellisista syistä salassa pidettäviin ja elinkeinotoimintaan kuuluviin.

Periaatteen salaisuus on juuri Ihmisoikeustuomioistuimen jutussakin puheena ollut tauti. Toisten taudeista ei puhuta. Lääkäreitä ja hoitoalaa sitoo erikoislaki (laki terveydenhuollon ammattihenkilöistä), jonka mukaan salassapitovelvollisuus säilyy myös ammatinharjoittamisen päättymisen jälkeen. Mutta salassapitovelvollisuutta ja siihen liittyviä todistamiskieltoja koskeva sääntö on hyvin vanha.

Elinkeinoelämän tietojen suojaamisen erikoispiirre on tietojen siirtäminen eli vaihdantakelpoisuus.

Tekijänoikeus, patentti ja ne muut on säädetty määräaikaiseksi suojaksi erinäisille ilmiöille. Yleistä kieltoa, joka estäisi tuotejäljittelyn, ei ole olemassa. Sellaista ei saa olla olemassa, koska ajallisesti rajoittamaton yksinoikeus olisi yleisen edun vastaista ja pakosta epämääräinen ”yrityssalaisuus” on hyvin vaikea siirtää toiselle liiketoiminnassa.

Niinpä lainsäädännön ratkaisu on selkeä ja mielestäni oikea: yrityksillä ja muilla oikeushenkilöillä ei ole suojattavia ”henkilötietoja”. Käytännösä yrityssalaisuuksia siirretään tapaus tapaukselta räätälöidyin sopimuksin, ja työntekijöiden kanssa tehdään erityisiä sopimuksia (NDA, non-disclosure agreement).

Minulla on jokin epäily, että eräät viime aikojen sensaatiomaiset tietojärjestelmien kaatumiset saattavat johtua siitä, että yritykset ja asiantuntijat eivät ole löytäneet toimivia sopimusjärjestelyjä, ja sen vuoksi sovelluksia rakennettaessa asiaintuntija (siis tietotekniikan asiantuntija) joutuu toimimaan ja testaamaan järjestelmää puutteellisella aineistolla.

Jos tämä koskisi pankkeja, en yhtään ihmettelisi.

Cool

Saatte pitää hyvänänne, että toistan itseäni. Toisaalta en tiedä, mihin journalismi on menossa. Illan Prisma-ohjelman dokumentti Toban tulivuorenpurkauksesta, joka muutti ihmislajin vaiheet, oli outo. Esimerkiksi anthropology.net ja jopa Wikipedia kertovat, että vastakkaista faktaa on olemassa.

Mutta eilinen Volvo-juttu oli ajoitettu televisionkin noteeraamaan T-Fordin 100-vuotispäivään, ja kaupan päällisiksi uutisissa väitettiin äsken, että amerikkalaisten automaku muuttuu nyt. Kaupunkimaasturit jäätä myyjien käsiin ja hybridi olisi poikaa, jos sellaisen jostain saisi.

Kirjoitin tarkkaan ottaen marraskuussa 2005 tähän blogiin Thomas Frankin kirjasta The Conquest of Cool, Business culture, Counterculture and the Rise of Hip Consumerism.

Cool – bisneskulttuuri, vastakulttuuri ja hip-konsumerismi. Onpa vaikea suomentaa. Hip ei ole sama kuin hippie, mutta Frank perustelee vakuuttavasti, että vastakulttuuria oli Madison Avenuen mainostoimistojen temppu. Arvostelemalla kulutuskiihkoa saatiin 70-luvun alussa ihmiset kuluttamaan entistä enemmän. Nuoret miehet alkoivat ostaa kukkapaitoja ja otsanauhoja ja Che Guevara –julisteita, ja kauppa kävi kuin siimaa.

Tuon kirjan kaksi järeää esimerkkiä ovat kuplafolkkari ja Volvo.

Mainostoimistot onnistuivat myymään Hitlerin kääpiöauton amerikkalaisille. Totta puhuen eivät kuplaa, vaan Kleibussin. Se oli hippien tunnusauto. Jopa FFF Brothersit jyräsivät Volkkarin pikkubussilla huumekauppojaan.

Se oli uskomaton saavutus.

Tosin Kupla on sama auto kuin Porsche, ja sama suunnittelija. Ja moottori Molemmissa takana oleva ilmajäähdytetty bokseri. Tehossa nyt hitunen eroa.

Frank esittää vakuuttavan sarjan valokuvia Volvon mainoskampanjasta, jolla hyökättiin täysin avoimesti liian suuria autoja ja liian tiheää auton vaihtamista vastaan. ”Entä jos ostaisit auton, joka kestää…?”

Myös minun mielestäni tuo Volvon 70-luvun ja 80-luvun Yhdysvalloissa pyörittämä mainoskampanja oli maailmaa muuttava.

Voi olla että se muutti maailmaa myös Suomessa, koska turvallisuus ja liikenneturvallisuus olivat 70-luvun puoliväliin asti tosimiesten mielestä homojen höpöhommia – kattonopeus, turvavyöt ja kaikki sellainen turha. Eikä akkoja tarvittu rattiin!

Tätini ei olisi saanut kuorma-auton korttia, ellei taitava äidinisäni olisi vienyt insinööri V:lle kahta pulloa jaloviinaa voiteluaineeksi. Insinööri V. oli vakuuttunut naisautoilun turmiollisuudesta, mutta kolmen täplän Jallu oli vahva argumentti kauppalassa.

Mitä lahjontaan tulee, äidinisälläni siis oli autokoulu.

Eräässä toisessa parin vuoden takaisessa blogissani paljastin, että Citroen oli juutalainen auto.

André Citroën oli juutalainen ja vapaamuurari. Etenkin Louis Renault piti tätä tosiasiaa ansiokkaasti esillä.

Niinpä 30-luvun lättänä-Sitikka haluttiin assosioida Mies van der Rohdeen, Le Corbusieriin eli funkikseen ja muuhun rappiotaiteeseen. DS – ID eli Iso kissa puolestaan oli 50-luvulla osa samaa ilmiötä kuin Brigitte Bardot – ranskalaisen syntisyyden ilmentymä. Kuten tunnettua, Roland Barthes kirjoitti erään ensimmäisistä mytologia-esseistään juuri aiheesta Iso Citroen. Hän tosin ei puhunut seksistä, vaan väitti, että auton tarkoitus oli sama kuin Chartres’n katedraalin – kylvää rahvaan keskuuteen ajatusta ylimaallisesta voimasta ja sen säteilystä.

Nähdäkseni Peugeot’n suku, joka toisin kuin Citroen oli pitkään oikeasti mukana bisneksessä, käsitti kupletin juonen ja ryhtyi satsaamaan fillareihin ja pippurimyllyihin ja ties mihin. Röyhkeän seksin sijaan ostajalle tuputettiin mielikuvaa osaamisesta ja eleganssista.

Ja tosiaan se Skoda, jonka jätin eilen mainitsematta. Tsekkien tykkitehdas Skoda tuotti tavaraa tietääkseni Suomenkin rintamille, ja niinpä heidän henkilöautonsa, etenkin se piikkinokka, oli ”melkein kuin länsiauto”. Nykyinen Skoda taaas tunnetaan Pirkka-Mersuna. (Samaa nimitystä käytetään Passatista, koska maahantuoja kuuluu K-ryhmään.)

Ja Audi on latinannos saksalaisesta autonmerkistä Horch – tottele.

Volvomies

Tiedonantajassa kirjoitti kuulemma aikoinaan ”Mustan Volgan kuljettaja”. Ei musta Lada olisi tuntunutkaan uhkaavalta, saati Moskvitsh.

On vaikea uskoa kaupallisuuteen. Hevoset ja koirat eivät olleet kaupallisia tuotteita, mutta niihin liitettiin vaikka mitkä määrät ominaisuuksia.

Ensimmäinen askeleeni tavaramerkkioikeuden tiellä oli yhden paikkakunnan juopon maininta veljestään, joka oli hänkin etevä juoppo. Tämä oli Vaasassa lapionvarsia tapiseeraamassa. Tehtaassa tai luultavasti tukkuliikkeessä tehtävänä oli liimailla lapionvarsiin liikemerkkejä.

Asiaa koskaan ajattelematta kai kasvoin brändien maailmaan, koska ”kauhavalainen” oli jo ennen syntymääni yleiskielen sana ja on menettänyt viiltävän merkityksensä vasta takavuosina.

Puukoista voisin puhella; ei ihan tee mieli. Puukko on kadonnut maailmasta ja markkinoilta käytyään tarpeettomaksi. Tai jos sovitaan että se on muuttanut muotoaan ja arkipäiväistynyt. Pohjalaispuukon käyttäminen ei ole erikoisen järkevää. Keskimäärin ne tosin ovat suhteellisen hyviä.

Kirjailija Kalle Päätalo osti alettuaan vaurastua rakennusmestarina ja kirjailijana Volvon, kertoo elämäkerran kirjoittaja, ja jatkaa, että hän pysyi merkkiuskollisena.

Henkilöautojen hinnoittelu välirahoineen piti monet merkkiuskollisina, mutta olen kyllä itsekin seurannut joittenkin arvostettavien henkilöiden uurastusta kohti omaa Volvoa tai omaa Mersua.

En nyt muista, oliko maailmassa muita laatumerkkejä, jotka kertoivat, että omistaja oli rehellisellä työllä rikastunut ja työtä arvostava eli juuri sellainen ihminen, jotka eivät ole enää muodissa. Tutkimieni tilastojen mukaan hinnan ja laadun suhdetta ajatellen pieni Toyota ja pieni Honda ovat aivan ylivoimaisia kaikkiin kilpailijoihin verrattuna.

Tietääkseni Volvo ja Mersu eivät enää ole välttämättä laatumerkkejä tai ainakin laadulle on tullut hintaa niin paljon että omistajan arvostelukykyä saa epäillä.

Mutta eikö olekin erikoista, että Opel tai Toyota ei kerro omistajasta yhtään mitään, mutta amerikkalainen auto kertoo (Suomessa), ja samoin ranskalainen.

Muinaisessa murrepakinassa (Vaasan-Jaakkoo) automies touhusi, että hänen juuri siltrummusta metsään ajamansa kulkuneuvo ei ollut mikään Fordi, vaan Fiat.

Tuo pakina on ainoa tietolähteeni Fiatin johonkin maailmanaikaan arvellusta erinomaisuudesta. Ford puolestaan oli ”hopan” eli T-mallin ajoista joitakin vuosikymmeniä samassa maineessa kuin kupla-folkkari pitkään – sopiva ostos henkilölle, joka ei ymmärrä autoista mitään eikä oikeastaan osaa autoa ajaa, siis seurakunnan kappalaiselle tai vastaavalle.

Itäautojen ostajia ei voinut olla ihailematta. Moskvitsh oli murheellinen kuin protestoitu vekseli niin ettei siinä ollut mitään pilkkaamista, mutta sitä vastoin DDR:n seisoja Ifa aiheutti vuosikymmenen kestäneen parjausryypyn, joka oli tiettävästi täysin aiheellinen. Osta Ifa, auto paras – sit’ei vohki ykskään varas.

Nykynuoriso eli te alle 50-vuotiaat ette edes tiedä, että BMW-tavaramerkki oli vuosia itäisten maiden hallussa, kunnes se myytiin länteen ja tilalle tuli EMW, myöhemmin Wartburg. Audin nimi oli aluksi Auto-Union, ja se oli kuin uhalla tehty Ifan näköiseksi mutta länsiauto.

Volvo taitaa sisältää merkkinä kaiken sen ylivarovaisuuden ja projisoidun itsesäälin, joka saa suomalaiset usein ylimielisyyden valtaan. Mutta merkki säilytti maineensa vielä joitakin vuosia amerikkalaisomistuksessa – tai ehkä edelleen. En tiedä. Muita vain että 544 oli kova juttu 50-luvulla ja Amazon todellinen legenda – niitähän näkee edelleen, ja tunsin juristin, joka ajoi omallaan, rek.nro AHU-3, suuremmitta ongelmitta miljoona kilometriä ja sai kuvansa Volvon asiakaslehteen.

Kirjoitin tämän selvittääkseni, miksi en itse ostaisi Volvoa tai Mersua, vaikka olisi varaa, jota ei ole, enkä Toyotaa enkä Hondaa.

Mikä tahansa näistä kelpaisi kyllä riisuttuna merkeistä ja varustettuna logolla ”Pirkka-tuote”, ”Eldorado” tai” Rainbow”.

Valitettavasti asia jäi selville saamatta.

Verokahvi

Kommentit antoivat aiheen jatkaa jutustelua.

Se tuo paistettu maito eli leipäjuusto oli siis kovin tuttua Pohjanmaalla, ja kahvin sekaan laittamisen opin Sodankylän Moskuvaarassa metsänistutustöissä kesällä 1961.

Vieraisiin kuului viedä tuominen. Leikkokukkia ei ollut, ja kuka sitä kukkapenkistä kehäkukkiakaan raapimaan.

Vieläkin olen joskus vitsin päältä vienyt tuomiseksi kukkien sijasta kahvipaketin. Se oli niin kauan sääntö eikä poikkeus. Paulaa tai Katriinaa.

Naapurissa, vieraissa ja kylässä käynti olivat eri asioita. Pelottava joukko oli ”kylän pojat”. Jos joku oli oppinut mojovamman sanan, äidit paheksuivat että mistä te olette tuollaisia oppineet – kylän pojilta?

Etelä-Pohjanmaalla ei menty taloihin ilman selvää asiaa, eikä asiaan saanut mennä suoraan.

Oli istuttava oikeaan paikkaan – arvonsa mukaan. Oli joko odotettava puhuttelua tai sitten mainittava säistä ja yleisistä asioista.

Jos kahvia tarjottiin, astiat ja paikka kertoivat kaiken.

Eräs Fransu, jolla oli mahtavan painonsa vuoksi polkupyörässä pakust matalapainerenkaat, myönsi ajaneensa erilaisia perintöriitoja anoppiaan vastaan 32 vuotta sen takia, että hänelle oli kosiomiehenä tarjottu kahvia patapenkilta ja vielä korvattomasta kupista.

Arvovieraille katettiin kamariin.

Emäntä ei missään oloissa saanut istuutua kahvipöytään, vaan maisteli kahvinsa seisaallaan takannurkassa, Högförsin hellaan nojaten.

Tai oli niitä pari sellaista ”Niskavuore emäntää”, jotka käskivät eteensä. Pohjanmaalla oli naisia keskeisissä tehtävissä, jopa valtuustossa, jo 1940-luvulla.

He olivat joko kuikeloisia opettajia ja entisiä lottia tai sitten edellisen sukupolven yli satakiloisia, joita ilkeinkin maakunnan mies osasi väistää ojaan asti.

Joitakin rahatyöntekijöitä passattiin. Pyykkärille oli laitettava kunnon kahvit – ja olihan se hurjaa hommaa, lakanapyykki lipeäkiven kanssa varsinkin talvella.

Muistan kun kahvi oli vapautunut säännöstelystä ja kaupoissa myytiin verokahvia, parempaa paahtoa ja jonkinlaisella huviverolla kallistettua.

Sellaista tarjottaessa kukaan ei kieltäytynyt.

Mutta kun oli saatu tietää Amerikan paketista, häveliämmätkin eukot sitaisivat helmansa ylemmäs ja pyyhkäisivät maistiaisille, joita kuului keittää. Tölkki oli peltiä ja siinä luki ”Maxwell House”. Epäilen että muutama Palmolive-saippua tuli epähuomiosa syödyksi ”amerikkalaisena pikkuleipänä”.

Äidinäitini, joka oli syntyjään kiikasta, tunsi sellaisen ihmeellisen eläimen kuin kuttu ja hänelle ilmaantui joskus kutunjuustoja satakuntalaisilta sukulaisilta. Muistissani maku ja tuoksu olivat sellaisia, ettei tehnyt toista kertaa mieli.

Osuuskaupasta sai viidenlaista makkaraa, lauantai-, tee- ja berliininmakkaraa ja lisäksi jätkänkäyrää eli hampparinmakkaraa, jonka oikea nimi oli Suomi-makkara, ja erikoisherkkuna Erikois-Suomi-makkaraa.

Elettiin erikois-Suomessa.

Pohjanmaan erikoislaatuinen ”huumori” pani vanhemmat sanomaan kahvista, että lapset saavat sitten kun loppuu, etteivät polta suutaan.

Jokohan ne vanhankansan kahvipannut ovat palvelleet palvelemisensa? Ja missä mahtavat olla pitokokkien kupariset viidenkymmenen kupin kannut?

Se vaatii tiettyä taitoa, ettei kuohauttanut kahvia hellälle.

Kaikkein taitavimmat antoivat kahvin kuohahtaa kolmasti, ja sen jälkeen sen piti antaa siintyä.

Epäilen ettei edes ev.lut-seurakunta harrastanut mutkikkaampia ja merkityksellisempiä rituaaleja kuin kahvinjuonti maalaiskirkokylässä, jossa ”visiitillä käynti” tuli tavaksi vasta 50-luvun puolivälissä.

Kauhavan ennätykseksi jäi 9 cm - Uiton Eeli ainakin väitti pystyvänsä ryystämään kahvi tassista noin hirmuisen matkan päästä. Mutta hän oli ollut urheilumiehiä – sata metriä ykstoista-yks, vaikka perunapellossa.

(Eilisen jutun kuva on täältä meiltä, eikä siinä ole muuta taikaa kuin Hankkijan merkkikatolla ja tyhjinä katselevat ikkunat. Tämän päivän jutun kuva on Järveltä; isoisä sai toden totta syntymään kesämökin 1948.)

Atimajuusto

Juustonjuoksutin on hauska sana. Voisi olla huimaava tekninen laite mutta on itse asiassa kaupasta tai apteekista saatava aine, ellei jollakulla ole tallessa vasikan mahanesteitä.

Asia tuli mieleen lapsenlapsista. Tilanne on näet muutoin valitettavasti se, ettei taloudessamme tarvita maitoa, ja jääkaapista tavatut tölkit ovat siten pois kaataessa muuttuneet sisällöltään mielenkiintoisiksi.

Olen saanut useasti kainalooni juuston, vaikka en ole ollut edes heinäjätkänä. Nyt taitavat olla juustotalot yhdettömissä. Viimeistä avioliiton ulkopuolella toiminutta tyttöystävää vietiin kuulemma palvelutaloon sillä läpinäkyvällä verukkeella, että 90 ikävuoden täyttämisen jälkeen elely perinteisessä maalaistalossa ja mattojen kutominen ansiotarkoituksessa olisi taakse jätettävää elämää.

Ehkä näin on.

Ruokapuolella – jota tunnen oikeastaan vain syöjänä – on hiivan ohella kolme ihmeellistä ainetta: juoksutin, pohjapiimä ja taikinanjuuri.

Oli hiukan sellaista puhetta, vitsin päältä, että saisi olla viilikehlo ikkunalla punaruutuisen liinan alla. Hanke raukesi pohjapiimän puuttumiseen. Paksun keltaisen kuoren peittämä lohkeileva viili pysyy menneisyyden muistona.

Juusto on suurenmoinen keksintö ja hyvää leipäjuustoa saa totta puhuen joka kaupasta halvalla. Kuvittelen että se on hyvää ravintoa ja niin puhdasta, etteivät italialaiset osaa kuvitellakaan.

Historiakirjoistani olen oppinut, että maakansan keskuuteen iskostettiin käsitys kohtuullisesta hygieniasta meijereitten toimesta. Meijeri ei maksanut maidosta (eikä voista), jos tuote todettiin kovin siivottomaksi.

Olen itse ollut aikuisten tiellä laitumella lypsettäessä ja katsonut silmä kovana, miten huonoinakin aikoina oli jonkinlainen sihti ja suodatin, jonka läpi maito kaadettiin.

Ja senkin luulen tietäväni, että perisuomalainen maito johtuu oikeastaan toimekkaista järjestöstä ja hyvästä rautatieverkosta. Helsingin keskeinen keräilypiste oli minun kielenkäytössäni ”Hankkijan talo”, jonka muistan olleen Jordbrukarnas Mjölkcentral eli Sipoon ja Espoon karjatilojen maanviljelijöiden maitokeskus. Sitten siinä oli viinakauppa ja mitä lienee nykyisin – Arkadiankadun ja Mannerheimintien kulmassa.

Joku väitti kauhistellen, että Suomi on ainoa maa maailmassa, jossa aikuiset ihmiset juovat maitoa ruuan kanssa. Taitaa olla sekin mennyttä aikaa, enimmäkseen. Tosin kun tein laajoja ennakkotutkimuksia tätä kirjoitusta varten, rekkakuski tilasi kyllä huoltoaseman baarissa teemakkaran munalla ja otti juomaksi punaista eli täysmaitoa.

Leipäjuustosta olisi voinut tulla suuri suomalainen tuote. Euroopassa oikeudellisesti erikoiset, EY:nkin hyväksymät alkuperämerkinnät ovat lähtöisin juustoista, eivät viineistä.

Laajasti hyväksytyn käsityksen mukaan Kaarle Suuri mutusteli Meaux’ssa munkkien tarjoamaa juustoa ja rupesi siitä paikasta jumaliseksi. Vuosi oli noin 790 ja paikkakunta oli nimeltään Brie. Suunnilleen samalta ajalta on Normandiassa sijaitseva Camembert. Kaarle VII kuuluu antaneen 1400-luvulla Roquefortin kylälle yksinoikeuden tuo nimiseen homejuustoon, mutta itse idea taitaa olla muutamia tuhansia vuosia vanhempi.

Niin että jos asia olisi äkätty Alatorniolla ajoissa, meillä voisi olla puikulaperunan ohella oivallinen vientituote.

(Atimointi on ainakin Koillismaalla vieraissa tai sukulaisissa käyntiä, ja sellaisilla asioilla liikuttaessa kuului atimajuusto asiaan.)

Tuiskukuru

Ampupäältä näkyy kauas.

Tunsin valokuvasta Lupukkapään Vasanlyömäpään takaa, ja sitten oli Luirojärvi ja Saariselän suurin, Sokosti.

Ei sinne päästy helpolla. Tuiskukurussa oli tulla itku. Ja tulikin. Satoi. Kivet olivat liukkaita. Ei tahtonut mitenkään kestää jaloillaan.

Iltapäivä näytti, miten toiseksi tunnelma voi tulla. Illalla juostiin kämpältä toiselle eikä väsymisestä ollut mitään tietoa. Seuraavana päivänä noustiin Sokostille ja sitä seuraavana laskeuduttiin Lumikurun kautta Muorravaarakalle.

Sen jälkeen Ukselmakuru, Paratiisikuru, Sudenpesä ja vaellus Lankojärven kautta takaisin oli melkein leikintekoa.

Minä olin 11-vuotias. Meneillään oli partiopoikien vaellus. Tunturissa näki kovin harvoin kulkijoita, varsinkaan ei tällaisia keskenkasvuisten seurueita. Retkeily ei ollut tapana, mutta imatralaiset asiasta innostuneet olivat rakentaneet hyvän kämpän – vai oliko niitä kaksi.

Valokuvista mukana olleet on helppo tunnistaa. Kaksi heistä otti tunturissa kulkemisen tavakseen ja työskenteli hyvin pitkään näissä yhteyksissä. Isäni veti Sompion suurleirin Kiilopään lähellä, ja kuvassa oleva Jussi oli hyvinkin keskeisissä koulutustehtävissä iät ajat.

Vuosi siis oli 1956.

Olimme lähteneet maantieltä Tankavaaran tietä Nattastuntureille ja käyneet siellä tunturissa. Olimme nähneet Akmeelin haudan paikan Sompiojärven rannassa. Akmeeli oli Paulaharjunkin toistaman tarinan mukaan Lapin viimeinen kastamaton lentonoita, joka osasi muuttaa itsensä loheksi ja uida särkemään Kemin tervaporvareiden padot.

Kerran kävi lopulta niin, että kun Akmeeli lankesi louheen (loveen), akka unohti salasanat. Noidan henki jäi kulkemaan erämaita, mutta ruumis mureni multiin.

Istuimme Jussin kanssa hiljan iltaa, kun hän oli käynyt katsomassa isääni – kahdestaan he olivat tehneet monet rajutkin retken vuosikymmeniä sitten.

Äkkiä käsitin asioita. Olimme rupatelleet aika suorasukaisesti pojista ja poikien taustoista. Jussi oli partioporukkamme harvoja ei-oppikoululaisia; työelämästä hän on nyt irtautumassa suurliikkeen logistiikkajohtajana.

Hän nimittäin kysyi, muistanko laulun, jota mieskuoro oli harjoitellut, kun olimme kahdestaan partioasioissa Seinäjoella ja odotimme isääni kuoroharjoituksista. Hän oli kuullut silloin Madetojan Aslak Smaukan sen ainoan kerran, siis harjoitusten lopussa. Minä olen kuullut sen varmaan kahdesti konsertissa. Sitä kuulee harvoin – teos on sävelletty mieskuorolle ja täydelle orkesterille.

Kahvikupin ääressä kävi ilmi, että osasimme molemmat sen silti ulkoa.

Runo on Larin-Kyöstin, vähän lapsellinen, vuodelta 1917. ”Taljan alta tapparan hän nostaa – viime veriin tahtoo kostaa… Karjahtain hän kaatoi kodan, miehen puhki löi. Nosti hiitten hurjan sodan, silmin söi. Veitsi suussa, kirves vyöllä kamppas kauhun yöllä…”

”Niin sai surman viime noita saamein. – Kerran täyttyy taru kaamein.”

Niin. Ellei joku tietäisi, Lapin lumoihin, metsän peittoon joutumiseen liittyy noituutta.

Itse olen lakannut kaipaamasta. En enää liene.

Jussi oli vaimonsa kanssa tunturissa tänäkin vuonna juhannuksen jälkeen. Reppu on kuulemma Kullervon vanha.

Kun olin tiskannut avaimen

Kun olin kuunnellut vielä kerran Webernin käsittämättömän kauniin version Bachin fuugasta ja kolme muunnelmaa pianolle, tiskannut ulko-oven avaimen ja piipun stopparit sekä pienet linkkarit (Leatherman), oli se tunne, ettei tästä enää tule kesä täydemmäksi.

Avaimessa pitää olla tietenkin sellainen perä, joka takaa, ettei se livahda kuistin lautojen rakoon, jonne sen olisi mieli, ja se perä niljaantuu säiden armoilla. Linkkareihin kertyy samaa nöyhtää kuin napaan.

Taannoisen sairaalabakteerin jälkeen kiinnostuin rivoista ja kahvoista ja rupesin myös pölynimuroimaan tietokoneen näppäimistön ahkerammin. Hiiri ei tarvitse mitään outoja aineita. Kostutettu kuituliina ajaa asian.

Puhelinta en ole uskaltanut tiskata, mutta sen sijaan suihkussa on hauska käydä joskus silmälasit päässä.

Eli löytyi sitten puoliksi onnella Vanhemmalle paikka – juuri sopiva, eikä edes hinnan kiroissa. Jospa nyt mainostaisin, että lähempiä tietoja voi hyvinkin löytyä hakusanalla Medivire.

Mainittu Vanhempi on virkistynyt niin kovasti amputaatiosta, että olen suositellut tätä hoitokeinoa muillekin, mutta ajatus ei ole ottanut tulta.

Totta puhuen raajan joutuminen kuoliin on todella tuskallinen tapaus, ja iso kipu vaikuttaa tietenkin mieleen.

Arvelen ehdottavani Martille, joka palailee ennen pitkää lomamatkalta, että panisimme vauhtia tähän vanhusten asumisen tutkimiseen.

Olen jo ehdottanut, että perustaisimme tähän asunto-osakeyhtiöömme vuodeosaston. Se ainoa naapuri, joka ei ole lähelläkään eläkeikää, ilmaisi mielenkiintoa yleismiehen hommaan.

Juuri tämä on ollut jo kauan ajatuksena: nyt ei ole aika suunnitella asuntomessuille ajattelevia taloja, koska aika pitkälle päästään kynnyksettömillä tiloilla – on valmiiksi – ja erittäin alkukantaisella tietotekniikalla, kunhan taustalla on riski pariskunta, joka on valmis kuskaamaan yksiä kampaajalle ja toisia kaupasta.

Tehtävänasettelu on: asu kotona 80-vuotiaaksi.

Isä ei tahdo saada koppuraisilla sormillaan painelluksi numeroita, joten laitoin yhteen kännykkään ne viisi pikavalintaa, joita hän tarvitsee. Äiti tuntuu pohjatonta epäluuloa turvaranneketta kohtaan kuultuaan totena, että jos sellainen ranneke kolahtaa vaikka hanaan tiskatessa, heti ryntää jostain verenhimoisia miehiä, jotka riisuvat ja vievät väkisin ambulanssiin.

Tätä ei aina sanota ääneen: mitä hyötyä on tekniikasta, jos käyttäjät pelkäävät sitä?

Tuossa kehaisemassani palvelutalossa näytti olevan keittiöissä keraamiset hellan levyt. Pelkkää hulluutta, jos minulta kysytte.

Kuin käskystä televisiouutisetkin oli ottanut puheeksi saman asian kuin me tässä tänään – suoran sosiaaliturvan eli toimeentulotuen isot ongelmat. Melkein itketti, kun esitettiin, että mallia muka kansaneläkelaitokselta. Niin aina. Hyviäkin neuvojia, kun oma järjestelmä on 1930-luvun tasalla.

Mutta nyt sitten televisiossa joku todisti, että kun ihminen on todella pohjalla ja poikki, ei häneltä onnistu myöskään selvitysten hankkiminen ja hakemusten laatiminen.

Miksi meillä on virkamiehiä ja viranomaisia hituraisen turhissa tehtävissä – ajattelen tässä eräitä laillisuusvalvojia ja julkisen edun valvojia, mutta missään ei ole ketään, joka jeesaisi ihmistä sen verran, että tämä saisi edes sen murusen, joka hänelle lain mukaan sentään kuuluu?

Kieltämättä olen itse aikaisemmin harkinnut Musiikki-, makkara- ja asianajoliikettä, mutta joutunut hylkäämään ajatuksen. Hyväosaisia kiusankappaleita on niin paljon, että aika menisi painiskellessa heidän kanssaan.

Tarkoitan oikeudenkäyntineuroottisia rettelöitsijöitä eli ihmistyyppi, jonka useimmat juristit tuntevat.

Kuten se eläkkeellä oleva diplomi-insinööri, joka oli haastanut oikeuteen kerrostalon rakentaneen firman lattian vinouden vuoksi. Hän oli viettänyt kuukausia rähmällään puhallellen pingispalloja eikä ottanut kuuleviin korviinsa toleranssin käsitettä, vaikka tuostakin asiasta on olemassa virallinen standardi – en nyt muista mutta puhaltamatta pingispallon täytyy pysyä paikallaan.

Panen tähän juttuun kuvan, joka voisi esittää pallon seikkailuja lattialla. Todellisuudessa se on taannoin tekemäni graafi ikäluokkien eli kohorttien suhteellisista osista. Se siis liittyy asiaan.

Erilaisten graafisten esitysten värkkääminen on iloista askartelua. Regressiot vaativatkin kokeilemista, ja tulos voi olla yllättävä.