Seutu

Jäämme tutkimaan, löytyykö Pikettyltä viisasten kivi. Hän vakuuttaa jo tuhatsivuisen kirjansa esipuheessa, että kyllä löytyy. Eriarvoisuuden räjähdysmäinen lisääntyminen on kysymys, jota ei saa jättää taloustieteilijöille, sanoo taloustieteilijä.

Ranskalaisilla on tämä perinne. Heille tutkijat, jollaisia sanottiin ennen filosofeiksi, ratkaisevat yhdellä iskulla kaikki maailmankaikkeuden ongelmat ja muutaman ylimääräisen.

Omista kotijumalistani F. Braudel teki tämän kapitalismin historiassaan oikeasti. Nyt, 30 vuotta valtavan suuren ja joka suhteessa uudenlaisen teoksen (jota ei tietenkään koskaan suomennettu) ilmestymisen jälkeen sen totuudet on merkittävän osin sivuutettu. Juuri niin tulee tapahtua. Tiedonhaluinen lukija todennee, että esimerkiksi brittitutkija Abulafia on arkeologiaan ja muun muassa kielihistoriaan tukeutuen piirtänyt talous- ja kulttuurihistorian uuteen muotoon pronssikaudelta alkaen. Eikä keskeytymättömän kehityksen kehto ollut Rooma, vaan Etruria. Paitsi jos se sittenkin oli Sardinia. 

Ranskan johtavista tyypeistä Michel Foucault muutti hyvin paljon ja inhimillisemmässä mittakaavassa Pierre Bourdieu ja sitten Bruno Latour. Kaikki pitivät kiinniperinteestä kirjoittaa niin ihmeellisesti ja sokkeloisesti että tuloksena oli eräänlainen kuuromykkien kuorokilpailu. Tiedän mistä puhun, sillä olin suomentamassa Foucaultia. Siinä oli välillä tunnekuin olisi yrittänyt syödä pilvenhattaroita.

Suppeammin ja ensi vaikutelmani mukaan vakuuttavammin kirjoitta Wienissä toimiva nuori professori Philipp Ther. Kirjan nimi on englanniksi Europe Since 1989 ja se on juuri ilmestynyt suomeksi nimellä Euroopan historia vuodesta 1989. Uusi talousjärjestys (Vastapaino).

Ther luettelee suuret vallankumoukset: Ranska 1789 ja samoihin aikoihin Yhdysvallat, puoli Eurooppaa 1848, Venäjä 1917 ja Eurooppa 1989. Hän huomauttaa, että vallankumous vaikuttaa naapureihin ja saman verkoston solmuihin joskus nopeammin ja rajummin kuin emämaahan. Hän ei mainitse Suomea 1918 mutta olisi hyvin voinut mainita. Saimme vapauden Saksan yleisesikunnan mielijohteesta, kun Lenin toimitettiin Saksan rahoittamana Pietariin aiheuttamaan epäjärjestystä, ja Saksa itse sopivasti kaatui kuin lankkuaita kohta sen jälkeen, kun Suomi oli sitoutunut sen aina uskolliseksi siirtomaaksi (maaliskuu – marraskuu 1918).

Piketty ja Ther ovat samalla asialla väittäesään, että etenkin uusliberalismi  eli Reagan ja Thatcher edistivät taloutta yhteiskunnan kustannuksella. Sosialismi kyllä kaatui, mutta samalla syntyi, siis 1989 tämä Trump – Putin – Brexit -ongelmavyyhti. Jos vielä mainitaan Intia ja Kiina, tiedämme tilanteen, josta ei enää selvitä rahalla ja aseilla, joihin viimeksi kuluneet vuosituhannet on totuttu turvautumaan.

Mihin investointipankki siirtyy, kun sen pilvenpiirtäjä on puolillaan muovinsekaista vettä, eikä ilmaa voi oikein hengittää? 

Akinakin valistuksen projekti, joka alkoi 1700-luvun loppupuolella, on ohi, eikä edustuksellinen demokratia ole markkinatalouden automaattinen tuote, kuten ennen kuviteltiin.

Kun paska lentää propelliin, me professorit tapaamme puhua paradigmanmuutoksesta. (…jatkuu)

Seteli

”Minä olin sitten väärässä.”

Hämmästyin isoisäni lausetta, mutta painoin sen mieleeni. Ehkä olin nuori aikuinen tai kukaties tuore juristi. Ehkä hänellä oli pärjääville ja päteville ihmisille ennen tyypillinen taipumus liioitella koulusivistyksen ja oppiarvojen merkitystä. Mutta itse olin nähnyt, että hän osasi raudoittaa kantavan betonirakenteen ja laskea pitkänsiiman paikkaan, josta sai jotain silloinkin kun muut palailivat tyhjin toimin vesiltä.

Luultavasti ”rakkaudesta” puhuttaessa unohdetaan se tunne. Istuimme joskus puolikin tuntia jossain tai tunnin autossa vaihtamatta sanaakaan. Se oli mieleenpainuvaa ja siitä jäi niin hyvä olo päiväkausiksi.

Tunsin myös miehen, joka rakasti vaimoaan. Syrjäisempikin kuuli sen tavasta, jolla hän rapisutti sanomalehteä odottaessaan pöytään käskemistä. Siihen aikaan oli kunnia-asia, ettei juuri ilmehditty. Mummoille sellainen ehkä sallittiin.

Kun olen itse taustaltani ja verenperinnöltäni alempaa työväenluokkaa, muistan äänenpainon, kun suomalainen mies sanoo kauneinta, mitä vaimostaan voi sanoa: ”Akka, perkele…” Tuo äännetään hitaasti ja korostamatta ja saattaa tulla suusta, kun sanoja on huomannut, että villapaita on parsittu, lihasoppa on valmistumassa ja akalla on huivi sopivasti vähän silmillä.

Isoisä ei kiroilllut. Jos joku häiritsevä humalainen piti toimittaa ulos tai hiljan kuritushuoneesta päässyt viemäriojan kaivaja yritti valittaa aivan oikein lasketusta palkastaan, hän ärjähti. Se tehosi aina. Heti.

Tuo väärässä oleminen saattoi olla keskustelua ryssän virstan ja ruotsin virstan erosta, joka on runsas metri. Varmaan katsoin tietosanakirjasta, vaikka oli minulla hyvä muistikin.

Kun lähdin oudolle ja uhkarohkealle peukalokyytimatkalleni Kauhavalta Berliinin kautta Marseilleen ja takaisin 17-vuotiaana, Itämeren ylitykset tietenkin laivalla kansipaikalla, isoisä antoi minulle lompakostaan yhden dollarin setelin, joka oli taiteltu huolellisesti.

Olin jo palaamassa elokuun lopulla kotiin ennen kuin ymmärsin. Olisi täytynyt vaihtaa hyvin niukoista varoista 20 dollarin seteli ja kätkeä se esimerkiksi kengän vuoriin. Lyonin seudulla olin kaksi päivää syömättä, kun viimeinen rahani oli suoalainen seteli ja pankit olivat jonkin minulle tuntemattoman juhlapäivän vuoksi yllättäen kiinni. Rahanvaihtopisteissä ei Snellmanin kuvaa tunnettu.

Jollain arvohenkilöllä, joka saattoi hyvinkin olla Lassi Nummi, oli lierihatun kupua kiertävän nauhan ruusukkeen alle piiloon ommeltuna huolellisesti taiteltu 50 nykymarkan seteli. Tuotakin nolostelin kysyä. Päättelin että ajatus oli pelastua pahasta, jos vaikka taksimatkan päätteessä huomaa olevansa liikkeellä ilman lompakkoa. Sellaista sattuu. Eräs kaverini, joka tosin oli juoppo, joutui antamaan taksinkuljettajalle vasemman kenkänsä kaniin siksi aikaa kun kävi hakemassa kotoa rahaa. Hän asui seitsemännessä kerroksessa ja oli maksamaan tullessaan vetänyt paljaaksi jääneeseen jalkaansa kumisaappaan.

Siitä en varmemmin, mutta pitkään väitettiin, että Uiton Eeli (satasella ykstoista yks vaikka perunapellos) olisi Helsingissä rahansa hukattuaan palannut Kauhavalle Ilmavoimien koulutuskoneella voidakseen maksaa perillä. Sellaista kyllä puhuttiin.

Läimäytys avokulttuurilla

Edelleen oppi ja tutkinnot on ensi sijassa keino valvoa, että vallan kahvaa kiskovat vain sopivat henkilöt. Poliittiset tukijat, merkittävät lahjoittajat ja muuten vain kaverit ovat välillä joutuneet huonoon huutoon.

Muistan oppikoulun lehtorin, joka oli kiltti ihminen ja kaikkea, mutta vuodesta toiseen hänen oppiaineessaan, joka saattoi olla saksa, melkein kaikki reputtivat. Hän näet unohti opettaa oppitunneilla ja osoitti muutenkin jo korkeammassa keski-iässä selviä höperyyden merkkejä. Asiaa käytiin kysymys lopulta kouluhallituksestakin ja vastaus oli arvattu: ei voi mitään, kun lehtori ei ollut tehnyt virkavirhettä. 

Osaisin itse mainita muutamia tuomareita, mutta en vain mainitse. Nimittäin sellaisia, joilla oli taianomainen kyky ratkaista helpotkin asiat aivan päin seiniä. Ja pari kunnanlääkäriä, jotka tulivat tappaneeksi kokonaisia kyläkuntia sukupuuttoon.

Kuulin pojaltani, että ylioppilastutkinnon arvosanoja saa nykyisin koettaa korottaa rajoituksitta. Sääli että isäni on kuollut. Häntä harmitti riivatusti, että ruotsi jäi cumuksi, kun hän oli sekoittanut sanat ”väster” ja ”vänster”. Toinen on siis länsi ja toinen vasen. Hän kirjoitti keväällä 1944, ylimääräisenä eli tentittyään vaadittavat aineet eri opettajille, kun siinä oli toinen maailmansota käytävänä. Pitkillä pommituslennoilla tähtäriupseeri ehti kuulemma hyvinkin paukuttaa saksan kielioppia, vaikka välillä oli muistettava käskeä puikoissa olleen kersantin kiertää äkäinen ilmatorjunta.

Jos nyt joku lukijoista haluaisi tulla eteväksi vielä vanhoilla päivillään, en neuvo lukemaan korkeakoulujen oppikirjoja. Ne ovat kalliita ja vaikeatajuisia.

Tosin esimerkiksi tekoälystä on suomeksi erinomaisen hyvä kurssi kaikin harjoitustehtävin. Sen takana on ainakin Helsingin yliopisto ja se on tarkoitettu ja suunniteltu juuri verkko-opiskeluun.

Hyvin taitavasti laadittu ja viehättävän viimeistellysti toteutettu suosikkini on motionmountian.com – osoitteesta löytyvä kuusiosainen fysiikan oppikirja. Osa 4 sisältää kvanttimekaniikasta kaiken sen, minkä virheellisesti luulitte tietävänne. Esimerkiksi heti alussa selvitetään, miksi Planckin vakio on niin tärkeä – suoraviivaista liikettä ei ole olemassa pienillä etäisyyksillä, joten teoreettisesti kaikki mittaukset ovat epätarkkoja. Ja siitä on lyhyt askel Heisenbergiin ja epämääräisyyssääntöön, joka on yksi maailman kulmakivistä. (Puhutaan myös eoätarkkuudesta, mutta kysymys on siitä, että millään hiukkasella ei todellakaan ole mitään tarkkaa paikkaa eikä liiketilaa, ei milloinkaan.)

Tähän oppimateriaaliin verrattuna Feymanin ylistetty ja legendaarisen hieno korkeakoulun fysiikan perusteet on sopivin ikään kuin fiksuille pitkän matikan lukijoille. Lisäksi se on erinomainen professoreille, jotka ovat unohtaneet yli puolet aikoinaan osaamastaan. Kun itse rupesin professoriksi, entinen esimieheni C. Olsson, entinen Hankenin rehtori ja KKO:n presidentti kertoi itse samassa tilanteessa saamastaan neuvosta: kunhan tekee ovelia tenttikysymyksiä, sitä oppii itsekin vähä vähältä kurssin sisällön.

Ehtymätön lähde on 

openculture.com

Ilmaisten oppikirjojen lisäksi siellä on kursseja vähän joka aineesta ja elokuvia loputtomiin ja esimerkiksi osio suuri luentoja, Great Lectures: Michel Foucault, Richard Feynman, Margaret Atwood, Jorge Luis Borges, Richard Dawkins, Bertrand Russell… 

Tuuli haravoi

Hieno kuva (Juuso Koponen) siteerattu osoitteesta

http://informaatiomuotoilu.fi/2014/01/helsingin-kartta-vuodelta-1770-nykyinen-rantaviiva/

Sama kartta ilman nykyistä rantaviivaa finna.fi

Katsoin mitä se Lipponen lehdessä hupeltaa, vanha mies. Asiaa se oli. Helsingin ”hirviömäisistä” rakennussuunnitelmista.

Ovatkohan asianomaiset huomanneet nyt kun kaupungissa käy oikeasti väkeä vierailta mailta, että Helsingissä on paras ilma?

Kaupunki on kolmelta suunnalta meren ympäröimä ja monin paikoin rannasta näkee ihan avomerelle.

Itämeri tosin on tiettävästi maailman pienin meri, ja sen kunto on tunnetuista syistä kehnonlainen. Mutta ympäristön suojelussa juuri vesistöissä on edistytty aidosti. 

Olin itse jo nuori lakimies, kun keskipolvi oli vakaumuksellisesti sitä mieltä, että ajatus järvien ja jokien säästämisestä oli tyypillinen kommunistien salahanke, Moskovasta johdettu. Ettei lipeää saisi laskea Päijänteeseen ja Saimaaseen! Sitä vartenhan joku – huhun mukaan Jumala – oli kaiken luonut, että ihminen niitä vallitsisi. 

Vielä Haanpää kirjoitti, että enempi sitä on maailmassa vettä kuin paskaa, mutta väärässäpä oli.

Makeaa vettä on vähän ja siitä tulee seuraavaksi iso riita. Itämeri on iso murtoveden allas. Termi tarkoittaa vähäistä suolaisuutta. Itämerellä silliäkin sanotaan silakaksi ja herkkuna se on miltei muikun veroista. Pidämme sitä vain itsestään selvänä kuin Helsinkiä. Nyt puhutaan hirveitä: selvä silakkakin olisi väistymässä rannoiltamme.

Kaverini Hessu Kukkonen, arkkitehti, ehdotti Helsinkiin autoille keskustatunnelia vuonna 1973. Ajatukselle ei vaivauduttu silloin edes hymähtämään. Yritin varoittaa, että on epäisänmaallista olla fiksu.

Lappeenrannassa toimiessani ihastelin, kun kollegalla oli moottorivene parvekkeen kaiteessa kiinni. Taisi hän kehua käyvänsä välillä motskarilla yliopistollakin.

Vasta myöhemmin totesin, että niinpä niin. Meiltä Kirkkonummelta käytiin ennen vanhaan valtion virastoissa töissä höyrypurrella, jollainen liikennöi muun muassa Luomasta, ja pitkin Espoon rantoja on tänäkin päivänä huviloita, joilla käytiin veneellä kotoa Kruunuhaasta. Tässä korostetaan, että ilman erikoisempaa varustelua eli kravatti kaulassa ja lierihattu päässä, ja vailla kehuttavia merenkulkutaitoja.

Ja moottorivene ja parvekkeen kaide Helsingissä – mikä ettei. Ainakin jos on tarpeeksi pitkä köysi.

Tiili päähän

Ihmettelin kun asiantuntija ei vastannut yksinkertaisesti kysymykseen, mitä oli ennen alkuräjähdystä, Big Bangia. Vastaukseksi tarjottiin singulariteettia, samaa kuin muun muassa mustiin aukkoihin. Sana tarkoittaa erikoisuutta. Emme tiedä, suomeksi.

Koska teorian mukaan tuo oli alku, siitä alkoi myös aika, jota sanotaan nykyisin aika-avaruudeksi.

Sitten tulee vaikeuksia. Ennen ajan alkua ei ollut mitään, mutta ’ei-mitään’ (nothingness) siis oli, joten jotain oli olemassa. Paradoksi.

Oman tulkintani mukaan olemassaolo ja oleminen eli eksistenssi ja essenssi ovat operaattoreita. Operaattoreiksi sanotaan matematiikassa ja logiikassa mm. merkkejä + ja - . Myös ”ei” on operaattori ja samoin ”ja”. Eli tässä mielessä olen kunnioittavasti eri mieltä kuin Aristoteles. Operaattori on merkki.

Sanoin että tieteen mukaan ehkä mitään ei ole olemassa. Anteeksi. Ei ihme, että joku kommentoija ilmaisi ihmettelynsä. En taaskaan muistanut, että kvanttimekaniikka ei kuulu lukionkaan kurssiin ja sen periaatteet ovat siis laajalti tuntemattomia vielä nyt, lähes 100 vuotta käyttöön tulonsa jälkeen. 

Ettei kenenkään tarvitsisi epäillä hedelmätöntä hiusten halkomista, kvanttiteoriaan perustuvat paljon muun ohella transistori, matkapuhelin, ledi, ja siihen tukeudutaan jokseenkin kaikissa sähkölaitteissa. Matkapuhelinta ei olisi ilman suhteellisuusteoriaa ja kvanttimekaniikkaa.

Noita kahta ei ole onnistuttu yhdistämään, vaikka töitä on tehty. Painovoima on edelleen arvoitus, ja tutkijoita häiritsevät suuresti pimeä aine ja pimeä energia, joita maailmankaikkeus näyttäisi olevan täynnä. Mutta tämän hetken käsityksen mukaan periaatteessa saman ilmiön eli ”aineen” ja ”energian” takana tai alla on kvanttipuuroa, eikä muuta sitten olekaan, paitsi informaatiota. Ja kvanttialueella joudutaan sopeutumaan järjenvastaisiin ajatuksiin, kuten hiukkasiin, jotka välillä ovat olemassa ja välillä eivät, ja siihen, että hiukkanen (eli aalto) voi olla samanaikaisesti kahdessa eri paikassa.

Hiukkanen tai sitä muistuttava on siis kvarkki, ja kvantti tarkoittaa, että sekä aine että energia ilmenevät paketteina (diskreetteinä yksikköinä), eikä alkeishiukkasten tasolla voi selvittää sekä hiukkasen vauhtia (momenttia) että paikkaa. Jäljelle jää vain todennäköisyys. Syy: mittaaminen vie energiaa ja vaikuttaa siis mittaustulokseen.

Harmillista, eikö vain.

Mutta jos joku heittää minua tiiliskivellä päähän, en epäile olemassaoloa vaan hieroskelen kuhmua päässäni. Tilanne on sama kuin zenin (”zen-buddhalaisuuden”) mestareilla, jotka vastaukseksi perimmäisiin kysymyksiin saattoivat iskeä kysyjää kepillä päähän. Oma mittakaavamme määrää aistimuksiamme. Jos kuvittelemme peukaloisen, kai se näkee ja kuulee, tuntee ja maistaa toisin kuin me. Jos pienennämme peukaloistamme tarpeeksi, se kävellä läpsyttää tiiliskiven läpi iloisesti. Jos pienennämme edelleen, huomaamme että Hyry oli väärässä kuvatessaan novellissaan atomeja myllyiksi. Kvanttimekaniikan mukaan ne eivät ole myllyjä, vaan enimmäkseen tyhjää tilaa, eivätkä elektronit ole koskaan missään tietyssä paikassa. Ja silti sähkö on elektronien liikettä. 

”Ajattelen – siis olen olemassa”, sanoi entinen poika. Huono ajatus. Ehkä puutkin ajattelevat kaikessa vihreydessään. Emme vain ymmärrä

Kaikki puut

Ihastuin kovin. Kielitieteilijä Janne Saarikivi on terävä mies ja verkosta ilmenee, että hänen kielten taitonsa on hurja. Professorina hän tutkii suomalais-ugrilaista kielitiedettä.

Nappasin hänen kirjansa Suomen kieli ja mieli. Hän kertoo tunteneensa heti läheisyyttä henkilöön, joka hänkin oli vaikuttunut syvästi Haavikon kirjasta Puut, kaikki heidän vihreytensä. 

Niissä merkeissä. Olen asunut tuossa talossa Ahvensalmella monta kesää. Haavikon tuotanto ei sekään ole millään muotoa outoa.

Niissä merkeissä kysyisin, voisiko Saarikivi ennen seuraavaa kirjaansa ajatella toisenkin kerran tai jopa kolmannen. Meillä lukijoilla on se tottumus, että saatamme omaksua älykkäästi ja notkeasti kirjoitettua tekstiä samalla tavalla kuin lusikoimme Jalostaja hernekeittoa.

Itse ajattelin kirjan alussa eräässä kohdassa, että kollegalta on jäänyt fysiikka kokonaan väliin. Ei kai se kuulu yleissivistykseen, etteivät aine ja energia ole olemassa jossain meistä ihmisistä riippumatta. Lähes sata vuotta on tiedetty, myös kokeellisesti, että käsitykset hyvin pienestä ja hyvin suuresta ovat samalla tavalla hermostollisia ja kulttuurisia konstruktioita kuin esimerkiksi kielioppi. 

Aloin kuitenkin tuntea häpeää, kun kirjoittaja syystä tai toisesta ottaa väittääkseen, että meidän käsittämämme kaltainen rakkaus on Goethen aikakauden eli 170-luvun lopun paremman porvariston keksintö.

Kaunokirjallisuus ja näytelmäkirjallisuus ovat olleet viimeksi kuluneet 2 500 vuotta arvokkaan ja arvottoman rakkauden kuvauksia. Homeroksen Odysseus on paljon muun ohella kertomus keski-ikäisten puolisoiden syvästä kiintymyksestä, ja mukana ovat tunteineen myös isä ja poika tunteineen. Ja pian Sapfo kirjoitti iskelmistämmekin tutun rakkauden kuvat kieleksi, joka elää edelleen. Roomassa Catullus käsitteli runoissaan tätä huomattavasti syvällisemmin kuin Freud aikoinaan – esimerkiksi vihan ja rakkauden kietoutuminen toisiinsa oli hänelle lähtökohta.

Ja miten voi sivuuttaa kevyessäkään esseessä sen, että Euroopan renessanssi toi yksilöt tunteineen kaikkiin taiteisiin niin että Canterburyn tarinat tai Decamerone käyvät hyvin erilaisten ihmisten tunnemaailman tietosanakirjoista.

Lopullisesti säikähdin huomautusta, ettei Kiinassa tunnettu ”romanttista rakkautta”. Tuollakin alallla T’ang-kauden eli noin 700-luvun Li Bao, Du  Fu ja Po Chü ovat monien mielestä edelleen maailman kaikkien aikojen parhaita, ja pian vuoden 1 000 jälkeen Japanissa alettiin julkaista romaaneja (monogatari) tunteiden kasvatuksesta. Genji ja Heike tunnetaan lännessä myös elokuvina.

Englannissa muuten Shakespeare näyttäisi olevan alati monimuotoisen rakkauden (vihan, petoksen, kateuden, ylpeyden jne. kuvaaja, eikä hän kirjoittanut hoville vaan rahvaalla. Ja heti perään John Donne julkaisi kuolemattoman, huikean ilon täyttämät rakkausrunonsa. – Ja meillä Bellman esitti koko paletin 1700-luvun puolella kuvaamalla rakkauden ihanuuden ja viheliäisyyden muun muassa Tukholman alamaailman näkökulmasta ja välillä hurjina parodioina ajan paimen-pelleilyistä. Suomessa rakkauden eli miesten ja naisten kommeluksista kirjoitti hyvin etevästi Kivi (Nummisuutarit;Kihlaus).

Tutkimuskirjallisuus muuten on runsasta, etenkin Ranskassa ja Saksassa sekä Italiassa.

Luiden tie II

Ei ole ihme, ettei tällaisia kirjoja haluta lukea. Luin itse satoja ruumiinavauspöytäkirjoja ja valokuvin varustettuja selvityksiä henkirikoksista. Oli pakko kehittää tietty tekniikka, jottei oma elämä menisi aivan mahdottomaksi.

Eräiden henkilöihin liittyneiden sattumien vuoksi niitä päätyi juuri minulle aikansa. Puhun korkeimman oikeuden esittelijän ajoista. Kävin sen verran myös rikospaikoilla, että väkivallan surkeus oli oma kokemukseni ennen kuin olin kuulutkaan Hannah Arendtista (Banality of Evil). Ruumiinavausten ja henkirikosten suuri ero opetti, että pahuus näkyy ja haisee.

Jos haluaa, tätä voi sanoa luulotteluksi. Minulla oli kyllä tilaisuus puhua tuomareiden kanssa. Eräs oli ollut Portinhoikassa, missä se kaatuneiden kasa tuhoutui vielä pommituksessa. Eräs toinen oli keräillyt joukkueenjohtajana Summassa murskaantuneita ihmisen palasia pois näkyvistä.

Ropposen ja Sutisen kirja herättää perimäisiä kysymyksiä, joita ei osaa olla miettimättä. Onko tappaminen hauskaa? Ei se taida olla. Kirjoittajat pääsivät puhumaan sellaisenkin entisen vangin, nykyisen muistokivien pystyttäjän kanssa, joka oli tuntenut teloituksista vastanneita. Hänestä päätoimiset pyövelit muuttuivat pökkelöiksi.

Sitten oli erikseen sairasmielisiä, kuten se kuuluisa Moskovan Lubjankan kellarin teloittaja, joka käytti hakaista esiliinaa ja teurastajan lakkia. Tai Berija itse. Stalinista ei ole sellaista tietoa, että hän olisi hankkiutunut silminnäkijäksi. Hänelle kävi huvittelusta se, että määräsi ammuttavaksi läheisimpien ja pitkäaikaisimpien työkavereiden vaimoja tai toimitutti heidät leirille, kuten esimerkiksi Molotovin vaimon ja poikansa Jakovin vaimon.

Hitler tiettävästi halusi kovasti nähdä elokuvia tuomittujen kiduttamisesta. Onkohan sitä koskaan mietitty, olisiko jo ensimmäinen maailmansota, jossa hän osoitti erinomaista urheutta taistelulähettinä, aiheuttanut hänessä pysyvän tuhon?

Neuvostoliiton vankileireillä kuoli ennen sotaa kahdessa vuodessa yli miljoona ihmistä. Teloitettuja oli kymmeniä tuhansia.

Olisiko myös virallisella Venäjällä näkyvä pysyvä voimattomuus myös tuota perua? Lähes kaikki vastaavat ainakin nyt, että ei sellaista voi eikä kannata ajatella.

Ropponen ja Sutinen toteavat Vorkutasta, että siellä kaikkien maiden proletaarit yhdistyivät. Hautapaikoilla on merkkejä 60 kielellä, vaikka osa ruumiista käytettiin sellaisenaan ratavallin aineeksi. Kirjan nimi on näet käsitettävä kirjaimellisesti. Ja niitä luiden teitä on tänäkin päivänä tuhansia.

Isaac Bashevis Singer kirjoitti melkein kaikki kirjansa ihmisistä mahdottoman tapahduttua. Huolehtiva mies kysyy naiselta Amerikassa 50-luvulla, eettä eikö se häiritse, kun tuo yksi polttaa koko ajan tupakkaa. Nainen vastaa että ei. Kyllä Auschwitzin krematorion haju tuntui pahemmalta.

(Kuva: Luiden tie, kolyma).

Luiden tie I

Pelkään ettei Ville Ropposen ja Ville-Juhani Sutisen syväsukellus Neuvostoliiton vankileirien historiaan, Luiden tie (Like 2019), herätä suurempaa kohinaa. Olen innostunut ja kiitollinen, että tällainen kirja kuitenkin tuli, sillä se perustuu kirjoittajien hyvin laajaan ja monin osin vaivalloiseen matkailuun Venäjän vankileirien saaristossa.

Vanki- ja keskitysleirijärjestelmä tietenkin tunnetaan myös meillä, ja koko maailman käsitteen siitä teki Alexandr Solzhenitsyn jättiläistyöllään Gulagista. Etenkin Sofi Oksasen omin ansaituin rahoin se saatiin pari vuotta sitten kokonaan suomeksi. Kirjan historiahan sisältää valitettavan osan Suomen historiaa. Suuri osa siitä oli aluksi täällä saatavissa vain Ruotsissa suomeksi painettuna. Meillä kustannusliikkeet, ensimmäisenä Tammi, olivat hallituksen sekaannuttua asiaan ilmoittaneet, etteivät julkaise sitä toisin kuin Solzhenitsynin aikaisempaa ja myöhempiä kirjoja.

Kovin moni ei tiedä, että kirja oli harkittavana myös Otavassa. Paavo Haavikko teki päätöksen: ei julkaista. Perustelu: teos ei ole kaunokirjallinen. Luultavasti taustalla oli myös se, että Otavalla oli hyödyllisiä afäärejä neuvostoliittolaisten kanssa: painotöitä. Ja Otavalla oli myyvä kirjailija, Urho Kekkonen.

Olin paikalla. Intin vastaan. Vuosi oli 1974. 

Suomessa julkaistiin runsaasti ja mielellään Yhdysvaltoja ja Vietnamin sotaa koskevia kirjoja, Etelä-Amerikan diktatuureista, kommunistien Kiinasta ja tietenkin Euroopan fasisteista. Neuvostoliiton toteuttamista joukkomurhista ja poliittisesta sorrosta julkaistiin yksittäisiä, hiukan hämäriä niteitä, joiden kirjoittajat ja kustantajat leimattiin neuvostovastaisiksi. Neuvostoliiton hajoamisvaiheessa Baltian maiden nousu herätti keskustelua vain vähän.

Lukiessani uutta ”Luiden tietä” yritän ymmärtää, miksi olin itse hyvin selvästi enemmistön kannalla. Neuvostoliittoa ei saa ärsyttää. Ikäviä asioita ei pidä vetää esiin.

Kirjan alussa käydään Solovetkin saarella Vienan merellä ja Stalinin kanavalla. Kanavaa kaivamassa oli myös isäni serkku Helena joka selvisi hengissä. Vorkutassa, jossa kirjoittajat käyvät, oli kahteen kertaan isäni täti Hilda, ja toinen täti Katri oli Kolymassa kolmasti. Suvun miehet eli isäni sedät teloitettiin ampumalla ja heidän hautapaikkansa on sama kuin monien muiden inkerinsuomalaisten, Levashovo, Pietarista runsaat kymmenen kilometriä Suomen suuntaan. Verkossa blogisti ”Willimies” on viimeksi kuvaillut ja kuvannut paikkaa. Siellä on suomalaisten surmattujen muistomerkkikin.

Koska oma parasta ennen -päiväni on mennyt kauan sitten ohi, tyydyn vain viittaamaan siihen, että kerran olin raadissa valitsemassa Tieto-Finlandian voittajaa. Valinta oli Ylikankaan ”Tie Tampereelle”. Jos nyt leikin vuoksi kuviteltaisiin sama tilanne, valintani olisi jo tässä vaiheessa selvä, Luiden tie.

Hahmottaisin tilanteen toisin kuin yleisin mielipide. Kirjojen ja lehtien myynti on romahtanut eivätkä ihmiset lue läheskään niin kuin ennen. Lueskelin Pauli Kopu -nimisen kirjoittajan uutta teosta ”Media television jälkeen”. Oli vaikeuksia lukea, koska kirjoittaja ei näytä osaavan muodostaa suomen kielen lauseita. Teksti on muodoltaan ja tyyliltään ja valitettavasti myös sisällöltään heikosti menestyvän seitsenvuotiaan tasolla. En tosin muutenkaan usko ajatusta, että uusi media syrjäyttää painetun, koska tämä uusi on niin paljon parempaa. On se niinkin mutta voi olla ettei ole. Ihmisten kyky lukea todellisista, raskaista aiheista ja nähdä vaivaa on vakavasti järkkynyt.

Mutta tässä olisi todellinen, raskas aihe. 400 sivua. Hinta 29,95.

Parvisota

Uusimpien amerikkalaisten ja eurooppalaisten tietojen mukaan muutamat armeijat kokeilevat lennokkien (drone) käyttämistä parvina sodankäyntiin. Kysymys olisi autonomisesta sodankäynnistä ja itse asiassa tappamisesta robotilla.

Näitä asioita on pyöritelty maallikon tiedoin tässä blogissa viime päivinä. Otsikko on tekoäly. Saudi-Arabian öljynjalostamoa vastaan tehty parvihyökkäys näyttää onnistuneen, eikä takana ole perinteinen suurvalta, vaan amerikkalaisten ilmoituksen mukaan Iran.

Lennokin lähettäminen kohteelle lienee rutiinia myös Suomessa. Lennokkiparvi, joka irtautuu sekä etukäteen annetusta että tosiaikaisesta tehtävästä sopeutuakseen tilanteeseen, on jotain uutta sodankäynnin historiassa.

Yleiskielellä: parimetriset lennokit ilmoittavat toisilleen, miten ja milloin väistää ilmatorjuntaa ja miten löytää öljysäiliöt ja putket ja osua niihin.

Tästä tulee klassinen esimerkki. Perinteinen informaatioteknologia ei riitä, kun päällä on tilanne eli siis ampuminen ja räjäyttely jatkuu ja muuttuu niin että yksittäisten lennokkien on ”tehtävä päätöksiä” ja sopeutettava lentoratansa kerran toisensa jälkeen.

Yleiskielellä: räjähteitä kuljettavaa lennokkiparvea ei oikein voi eikä ehdi ampua alas tämän hetken tykeillä, lentokoneilla tai ohjuksilla.

Ratkaisuja varmasti on. En tahdo tietää niistä. Käytän nyt vain tilaisuutta osoittaakseni sormella, että AI kenties kykeni eilen iskemään pahasti maailman edistyneimmäksi arvioitua järjestelmää. Tarkoitan Yhdysvaltoja, joka ei ole toimeton Lähi-Idässä.

Tänään ja eilen luin samasta asiasta molekyylitasolla (Stuart Kauffman). Evoluutiobiologit hahmottelevat eräänlaista parviälyä, joka näyttää vaikuttavan perimän koodaamisen ja siis proteiinien valmistamisen pohjalla. Biologiassa ”äly” ei ole älykkyyttä, vaan ”fitness”, sopeutumista. Kauffmanin kirjan nimessä on ”fysiikan tuolla puolen” ja kirjoittaja itse on Santa Fe -instituutin tiedemiehiä, jotka on opittu ottamaan erittäin vakavasti viimeistään sen jälkeen, kun Nobelin palkintoja on alkanut tulla.

Jokseenkin lähellä olevia nimiä ovat Rovelli (gravitaatio ja ajan luonne) ja Edward D. Wilson (tietoisuus). Kauffman tietenkin viittaa eräiden kalojen ja kottaraisten kykyyn väistää miljoonan yksilön parvena saalistajia.

Moni on toivottavasti nähnyt luontodokumentin Yhdysvaltojen – Meksikon valtavista muuttavista perhoslaumoista. Suomen Luonto kertoo, että nyt tämä on meilläkin. Ohdakeperhonen (kuva) on pian Suomen yleisin päiväperhonen kaikkialla maassa. Sen usean sukupolven kestävä muutto ei ala Pohjois-Afrikasta, kuten luultiin, vaan läheltä päiväntasaajaa. Ensimmäinen ylitettävä este on siis Sahara…

Tämä perusteluksi ”parviäly” -sanalle ja selitykseksi sille, että ilmavoimissa luultavasti opiskellaan biologiaa tai ainakin lepideptorologiaa hyvin hartaasti. Tuollainen parvi on näet hyvin vaikea hajoittaa, eikä tuota lentosuunnistusta ole liioin helppo sulattaa. Mutta se on totta. Ja jotain vastaavaa tapahtuu orgaanisessa aineessa molekyylitasolla…

Menestyä perjantaina

Menestyneet ihmiset kertovat joskus salaisuutensa: he todella ovat niin hyviä. Ja ilman joidenkin vihamielisten tahojen kateutta ja konnankoukkuja he olisivat menestyneet vielä paremmin.

Kinosto-nimellä tunnetun Mäkelöiden suvun nokkamiehenä oli eräässä vaiheessa Mauno Mäkelä, joka oli koulutukseltaan diplomi-insinööri. Hoidin kaikenlaisia vähemmän tärkeitä lakiasioita myös elokuvayhtiöille jo 60-luvulla, ja kuulin Mäkelän omasta suusta ajatelman: on käsittämätön, miten elokuvayleisö tietää perjantaina tuntia ennen ensi-iltaa, ettei se pidä elokuvasta.

En tiedä, mistä hän oli kuullut tuon, mutta siinä on kyllä asian ydin.

Tietysti viidakkorumpu kumisee ja ihmiset uskovat toisiaan paremmin kuin arvosteluja. Tietysti maailma on täynnä vaivalloisia uran aloituksia. Korkeintaan keskinkertaisina kotimaassaan Englannissa pidetyt komeljanttarit Stan Laurel ja Charlie Chaplin tulivat samalla laivalla muiden onnenonkijoiden kanssa Amerikkaan.

Mutta suhteellisen harva ihminen kuitenkaan kertoo menestyksestään niin kuin asia on: olen todellisuudessa kaikin puolin keskinkertainen. Menestykseni syy on ollut sattuma.

Ja kuka ei tuntisi ihmistä, jota päivitellään jo varhain, että mitähän mahtavaa tuostakin tulee kun jo on noin osaava. Ja vastaus ilmenee aikanaan: ei mitään.

Lausuntoni painettiin pienellä, kun Kaliforniassa tosi tekijämiesten seurueessa siipimiehenä kulkiessani jouduin vastaaman reportterille, että miksi suomalaiset ovat niin eteviä. Saattaa muuten olla, että tämä tapahtui, kun juteltiin Berkeleyssä Linus Torvaldsin kanssa. Hän oli ja on iso nimi oman alansa ulkopuolellakin.

Sanoin että kai vaikuttamassa ovat mittakaavat eli välimatkat ja pieni väestö, koska ihmiset ovat hyvin tavallisia. Jätin selittämättä, että käsittääkseni tavallisuus on sekä paras päämäärä että suurin voima.

Siinä on eroa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa eläessä ja heidän kirjallisuudestaan ja elokuvastaan saa sellaisen käsityksen, että amerikkalaiset arvioivat olevansa poikkeustapauksia. Kaikki.

Kommentoijan mainitsema tekoälykone löytyy verkosta. Roald Dahlin tarina ”The Great Automatic Grammatizer” kertoo lahjakkaasti herra Knipestä, joka keksii syöttää kieliopin ja keskeiset juonet yhdessä Mr. Bohlenin kanssa luomalleen koneelle ja valtaa kirja- ja lehtimarkkinat koneen kirjoittamilla kertomuksilla ja romaaneilla. Tarina on vuodelta 1953 ja kommentoijan mainitsema hieno sana, jollainen kirjoituksesta pitäisi löytyä, on epexegetically.

Dahlia on hyvin suomeksi. Saarikoski suomensi muinoin niteen ”Rakkaani, kyyhkyläiseni”. Jotkut saattavat muistaa mustavalkoisen television aikakaudella esitetyt sarja Dahlin julmimmista jutuista.

Ellen aivan erehdy, Dahl toimi aikoinaan haavoituttuaan lentäjänä sotilastiedusteluun liittyneissä tehtävissä ja tutustui samankaltaisissa puuhissa olleeseen Ian Flemingiin, jonka kanssa syntyi myös yhteistyötä.

Teetä sinäkin ruumiinavaus

Yritän usein tässä kirjoittaa asioista, joita en itse oikein ymmärrä. Eräs peruskoulun ala-asteen opettaja, hyvin viisas, kuten niin monet työtoverinsa, kiitteli työtään sanoen, että hän oppii jatkuvasti niin paljon uutta. Siis lapsilta. Koulussa.

Mutkien kautta tuli eilen puheeksi menneisyys. Olin usein vankiloissa. Tunsin oppivani valtavasti rikoksista ja rikollisilta. Oli myös tilaisuus miettiä, miten vaikeaa auttaminen ja ymmärtäminen on. Esimerkiksi keskustelua kaipaavat ja avun saajiksi ilmoittautuneet oli syytä kiertää. Vaikeassa asemassa ovat joskus ne, joilla ei ole kieltä ongelmilleen eikä käsitystä tilanteestaan.

Tuosta syystä aina suosittu elämäntapakirjallisuus sietää hieman irvistelyä. Se on kuitenkin vanha ja kunnianarvoisa ala, esseekirjallisuuden äiti. Mutta menneisyyden hullutuksia ei aina haluta muistella. Kauan sitten kuollut lääkäri-appeni kertoi, että hänen opiskeluaikanaan oli muotia sellainen oppi, että jokaista suupalaa on purtava ennen nielaisemista kaksikymmentä kertaa. Ja hän esitti, miltä kaurapuuron syöminen sitten näytti.

Ei pidä innostua. Olen elänyt ajan, jolloin mahahaava oli. Aikanaan käsitettiin, että syy olikin helposti hoidettava bakteeri ja koko tauti alkoi unohtua.

Kuten edelle kirjoitetusta on jo ilmennyt, mielessäni liikkuu edelleen tekoäly. Joku kommentoi, että neuroverkot on tunnettu vuosikymmeniä. Niin on. Mutta mitä on se ”digitalisoituminen”, joka ajaa palkoilta työntekijöitä postissa ja myös pankeissa ja kohta kuljetuspuolella?

Otsikkoni tarkoittaa, että nyt olisi mahdollista tehdä ruumiinavaus elävälle potilaalle. Yhdistämällä algoritmien avulla oppivaa ohjelmistoa voi saada ”näkyville” maksan ”leikkauspinnan” ja rasvaisuuden tai aivorungon.

Seinän läpi näkeminen kuulostaa kiinnostavalta. Tiedelehdestä luin, että kaikkien aikojen suosikistani Gentin alttaritaulusta (van Eyck) on nyt mainiot kuvat, joissa runkona on kaksi röntgenkuvasarjaa ja joukko tavallisia korkean erottelukyvyn kuvia ynnä muuta. Kerralla on kuvattu puulle maalatun alttaritaulun etupuoli ja takapuoli, ja yleisemmin taidehistorioitsija kykenee kuvaamaan päälle maalatun taulun alla olevan aikaisemman maalauksen oikean värisenä. Tekoäly.

Pari vuotta sitten kysyin itseäni viisaammilta, päästäänkö joskus käyttämään laitteita, joilla lehti tai kirja on skannattavissa yhdellä napin painalluksella, kannen läpi, lehden molemmat puolet, ja tulos millä tahansa fontilla tulostettavissa.

Vastaukset olivat torjuvia tai empiviä. Nähtävästi kone on olemassa, mutta vielä liian kallis. Ajatus viehättää minua suuresti. Viisisataasivuinen käsikirjoitus sekunnissa pdf:ksi. Tutkijoita huvittaisi ajatus osittain mädäntyneen ja repeilleen pergamenttikäärön tekstin ja muiden merkkien kuvaamisesta ja täydentämisestä kääröä avaamatta. (Ajattelen Kuolleen meren kääröjä, jotka olivat melkein Raamattua.) 

Pontevasti toimien tunnistusohjelmalle on melkein samantekevää, lukeeko se tätä tekstiä, joka lukijalla on nyt edessään, vai paperin läpi kääntöpuolelta skannattua. Hahmon tunnistuksessa peilikuva on sama tehtävä kuin oikea kuva esimerkiksi kirjaimesta, ja röntgen-tyyppisten kiinteän aineen läpi luettujen hahmojen irrottaminen kohinasta siis on jo käytössä ja todettu toimivaksi.

Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että saisin skannata kirjahyllylliseni kerralla ja tulostaa siitä kulloinkin istuen, seisten tai maaten luettavan version, mielellään ohuen, kierrätyskelpoisella  paperilla olevan kirjan kaltaisen.

Arvostelu

Naapurin rouvat pistävät aamun lehden meidänkin kuistin penkille. Apu on suuri ja ele hyvin tärkeä. Paperitehtaat kärsivät ja työntekijät kärsivät. Sanomalehti- ja aikakauslehtipaperin menekin laskulle ei näy loppua. 

Joskus joku vielä kysyy, mitä ihme porukkaa täällä asuu. Oudosti hyvin moni meistä elinkautisista on ollut paljon tekemisissä kirjojen tai lehtien tekemisen kanssa, omin käsin eikä rahalla. Ehkä siksi ymmärrämme, että nyt toimivien nuorten asiantuntijoiden puheet digitaaliseen oppimateriaaliin siirtymisestä osoittavat syvää asiantuntemuksen puutetta. 

Ihminen näkee ja kokee epätarkasti. Nyt mailleen menevä sukupolvi on tottunut lehden aukeamaan ja hankkinut huonekalunsa siten, että lehden saa auki pöydälleen, kun syö tai juo.

Toimitusketju säästi minulta tänään 27,95. Valitettavasti asetelma on se, että vaikka olen blogillani markkinointikanava, ostan esittelemäni kirjat. Syy ei todellisuudessa ole sen jalompi kuin laiskuus. Voi olla, että Otavan nykyinen tiedottaja eli Tarja Kopran seuraaja, tai WSOY:n vastaavissa tehtävissä toimiva Katri Wannerin jälkeen tullut suostuisi sopivan taivuttelun jälkeen lähettämään minulle ilmaiskappaleen kirjasta. Mutta minä joutuisin luultavasti hakemaan sen postista ja sitten olisi taas yksi kirja liikaa.

Äitini kyllä jo kysyi Tervon kirjaa Loirista, mutta tiedän jo, ettei hän olekaan käytännössä kiinnostunut, vaan ajattelee luettuaan päivän lehdestä, joka hänelle tulee palvelutaloon, saman Antti Majanderin arvostelun jonka itsekin jo luin, että hyite. ”Hyite” on Pohjanmaan kieltä. Se tarkoittaa suunnilleen samaa kuin yleiskielen ”hyi”. Ei mun luonnollani, sanoi akka kun sika sontaa söi.

Majander on oppinut eikä Petäjäkään ole hullumpi. (Kirjoitin itse myös arvosteluja, kun he tulivat noviiseina Hesariin, tosin Petäjä muistaakseni jonkin vähemmän lehden kautta.)

Pekka Tarkka opetti heillekin, ettei arvostelijan tehtävä ole kehua itseään (vaikka välillä senkin voi tehdä lämpimikseen), vaan palvella lukijaa. 

Itse olin ajatellut hankkia Loiri-kirjan selvittääkseni, miksi en ole kiinnostunut siitä. Majanderin esimerkillinen arvostelu kertoi minulle kaiken oleellisen. Sen käsitin jo Lapualaisoopperan uutuutena kuullessani, että Kosolan osaa esittää mainio lapsitähti. ”Pojat”-elokuvan suoritus oli ollut hieno. Mutta Loiri on edelleen ihmelapsi.

Merkittävä taiteilija menee merkittävän menestyksen jälkeen harjoittelemaan. Keräsin ennen tietynlaista kirjallisuutta muusikoista, koska kirjailijat ovat päätoimisia valehtelijoita. Horowitz ja Glenn Gould harjoittelivat maailman huipulla ollessaan 5 – 11 tuntia päivässä. Rubinstein hätkähti vasta Horowitzin noususta miettimään, haluaako hän olla maailman paras naisten kaataja vai pianisti, ja päätyi jälkimmäiseen. Näin hän väittää muistelmissaan. Kevyemmässä laulamisessa Olavi Virta ja Tapio Rautavaara olivat sodan aikana tolkuttoman kovia harjoittelemaan, ja molemmat kuuntelivat tarkoin käsillä olleita ammattilaisia (de Godzinsky, Toivo Kärki).

Opin korkeimman oikeuden esittelijänä tunnistamaan alan huiput. He sanoivat joskus: ”En tiedä.” Tai jopa: ”En ymmärrä.” Einstein muuten käytti samoja sanontoja, ja R. Feynman sanoi viimeisen suuren luentonsa lopuksi: ”Ongelma on, että tiedämme niin vähän. Ja että olemme niin tyhmiä.” 

Äly jätättää

Kuvan esittämä kirja sisältää sen tiedon. Kirjan nimi on tietysti älytön. 

Ennen käytettiin jopa sellaisia vihjaavia nimikkeitä kuin ”Tekoälystä”.

Ystäväni mainitsi, että sellaistakin sanaa kuin ”algoritmi” on alettu käyttää jopa opiskelijoiden ja ammattilaisten keskuudessa holtittomasti. 

Nyt joka tapauksessa Siukosen ja Neittaanmäen ihan tukeva kirja on väline ainakin kahteen tarkoitukseen. On ihmisiä – kuten minä – jotka haluavat Wikipediaa (engl.) selvästi seikkaperäisemmän esittelyn siitä, mitä pelottavaa tietotekniikassa on nyt tapahtumassa. Lukija voi olla valmis käyttämään 347 ison sivun lukemiseen menevän ajan ja miettimään asiaa. Minulle Neittaanmäen nimi oli riittävä perustelu. Hän on yksi niistä professoreista, joilla on erinomainen käsitys koko alasta. Professorin ammatissa spesialistit ovat eri joukko. Nimitys sisältää vihjeen, ettei asianomainen ole erityisemmin selvillä seikoista, jotka eivät ”kuulu omaan alaan”.

Kirjan tärkein osa on uusi tieto siitä, mitkä suomalaiset tai Suomessa toimivat yhtiöt ovat tosissaan mukana tässä kehityksessä, joka muuten on aika lähellä myös robotiikkaa, mutta on jo mullistanut muun muassa postin ja pankit.

Yhtä tärkeä on järkevä ja suppea selostus vaikeista uusista ilmiöistä, sellaisista kuin syväoppiminen, neuroverkko, koneoppiminen tai esimerkiksi IBM Watson.

Tätä kirjaa kiittelee ja suosittaa mielellään, koska tekijät eivät ole humpsahtaneet pohtimaan älyä tai älykkyyttä. Tiedemaailman yksihelmasynti on tehdä päätelmiä sanoista, jotka ovat joskus itse keksittyjä. Ainakin itse varon kirjoja ja kirjoittajia, jotka selvittävät sanaa ”tietoisuus”. Eipä sillä. Luin arvostelun Wittgensteinia, Carnapia ja kumppaneita esittelevästä kirjasta, jollainen kuuluu olevan suomeksikin. Jäin miettimään, mitä Wittgenstein olisi ollut mieltä tietotekniikan piirissä esitetystä ajatuksesta, että kielen kuvaus vaatii enemmän laskentatehoa kuin kuvattava kieli. Matematiikkaakaan ei voi kokonaan kuvata eikä todistaa matemaattisin keinoin. 

Tässä kirjassa ei mainita siitä, että Google Books  olisi ollut alkujaankin hanke tekoälyä, ei lukijoita varten. Ohjelmien ”opettamiseen” tarvitaan suunnattomasti aineistoa, kuten kirjallisuutta ja lehtiä.

Tekoälyllä eli ”tietokoneella” on toteutettu Shakespearen sonetti, joka ei ole Shakespearen. Kone on sen kirjoittanut, eivätkä harrastajat eivätkä asiantuntijat onnistu erottamaan sitä aidosta. Kone osaa kirjoittaa tuhat sonettia minuutissa ja verrata jokaista aitoihin ja aikalaisten kirjoittamiin ja viilata itse omia parametrejaan. Se on jo jotain. Koneen muotoilema uutinen vaikkapa urheilusuorituksesta lienee jo arkipäivää.

Samalla on keksitty paha ongelma. Tekijänoikeus perustuu omaperäisyyteen eli luovuuteen ja patenttioikeus ”keksinnölliseen ajatukseen”. Vaikka osakeyhtiö voi omistaa maata ja tavaraa, lainsäätäjän mielestä se ei voi kirjoittaa teoksena suojattavaa tekstiä eikä liioin tehdä patentoitavaa keksintöä.

Luultavasti lainsäätäjän (etenkin EU:n) reaktio on sama vanha – ei olla huomaavinaankaan tai keksitään jokin tuhoisa tilapäisratkaisu.

Ja oma pelkoni? Sopivasti viimeistelty tekoäly eli AI oppii sellaiseksi talousrikolliseksi ja veronkiertäjäksi, ettei viranomaisilla ole mitään mahdollisuuksia pysyä perässä.

Parasta ennen

Keskustapuolueen parasta ennen -päivä voi olla ohi. Joku (Jäppinen, luulen) oli tämän blogin kommentissaan kerran sitä mieltä, että maastossa harhailevan kepulaisen saa hävittää. Katsoin metsästyslaista, mutta en löytänyt tällaista sääntöä.

Puolue sai huiman aseman, kun vanhat sosialistit olivat hävinneet 1918 sotansa ja niin sanotut pääomapiirit olivat käsittäneet työvoiman tarpeen jatkuvan ja lisääntyvän. Perinteinen oikeisto oli Paasikiven ja Svinhufvudin johdolla munannut itsensä saksalaisten kanssa kuningasseikkailuissa. Alkiolainen maalaisliitto oli pitänyt kiinni tasavallasta, jossa oli suorastaan kansanvallan piirteitä, ja harrasti muutenkin hyviä asioita.

Ministereiksi istutettiin alan professoreita, ja sitten saatiin Kekkonen, joka ennen pitkää työnsi oppi-isänsä ja auttajansa Juho Niukkasen parrasvaloista.

Se on epätietoista, rakensiko Kekkonen omin päin suhteita Neuvostoliittoon jo ennen Talvisotaa, välirauhan aikana vai vasta Jatkosodan loppuvaiheessa. Kun sitten tarvittiin Paasikivelle kaveriksi Stalinin mieleinen mies, Kekkonen ilmoittautui ja hyväksyttiin kiitoksella.

Keskustan asema kesti tukijalan menetyksen, kun Neuvostoliitto romahti. Perinteisen maa- ja metsätalouden harjoittajien ryhmä väheni ja sen merkitys työnantajankin hupeni. Keskustasta olisi pitänyt tulla eurooppalainen kristillis-demokraattinen puolue liberalismin hengessä.

Nyt uusi puheenjohtaja tähtää entiseen kannatukseen tai ainakin äänestäjien määrän kaksinkertaistumiseen. Ihmiset ja raha valuvat kaupunkeihin. Keskusta ei ole päässyt kaupungeissa asemiin. Tulos voi siis olla päinvastainen. On meiltä näivettynyt ennenkin puolueita, kuten Ståhlbergin, Rytin ja Erkon liberaali edistyspuolue.

Ehkä samanaikaisesti köyhtyvässä ja rikastuvassa Suomessa itsensä eri syistä sivuun sysätyiksi tuntevat äänestävät yhä sankemmin joukoin perussuomalaisia, joka on jo maan suurin puolue. Ehkä seuraava tasavallan presidentti on Halla-aho, jolla tuntuisi olevan sen suuntaisia ajatuksia.  Ehkä se kanto, johon keskustan reki kaatuu, on Vihreät. Keskustalla ei ole oikein ajatuksia eikä aatetta, mutta vihreillä tuntuu olevan.

Vihreiden täytyisi rikkoa välinsä romantiikkaan löytääkseen Haaviston jälkeen seuraavat karismaatikot. En olisi itse ikinä arvannut Sauli Niinistön uraa, koska pidin häntä tuntematta ja pohtimatta toisen luokan kykynä, samoin kuin muuten Halosta, jonka tunsin. Miten pahasti voi erehtyä! 

Vihreillä olisi hihassaan veljenpoika-Niinistö ja ties mitä tulossa. Karismaatikkoja tarvitaan, että saadaan ääniä yli puoluerajojen. Kokoomus jo tietää, etteivät Katainen ja Stubb olleet sellaisia, ja kepu koeponnisti sinänsä pätevän Esko Ahon. Demareilla ehkä olisi sopivia. Antti Rinteestäkin ajattelin, ettei tuosta miehestä ole sisätöihin. Ja jälleen erehdyin.

Pohdintojeni taustalla on 1900-luvun historia ja yritykseni ymmärtää, miten Neuvostoliitossa valtaan nousi kaikkein lahjattomin ja osaamattomin bolsevikkiporukan jäsen, Stalin. Ja Saksassa Hitler, jolla ilmeisesti ei ollut ulkopolitiikkaa ennen vuotta 1941, mutta sen sijaan armoitetun junapelurin lahjat. Edessä on Suomen brexit eli koko poliittisen järjestelmän takuuaika on loppunut. Mikä neuvoksi? Minä en tiedä. 

Emergenssi

Kohteliaasti päivän huippu-uutisessa sivuutetaan avainsana. On totta, että terästeollisuuden hiilipäästöt voidaan välttää kokonaisuudessaan polttamalla palokaasuista hiili pois. Polttoaine on vety, jolloin jätteeksi jää vettä, siis vedyn ka hapen molekyylejä.

Menetelmä on elektrolyysi. Sähköä tarvitaan suunnattomasti. Hieman selaillen voi varmistaa epäilynsä. Menetelmä on vetypommi.

Vetypommin laukaisemiseen tarvitaan valtava paine tai kuumuus. Käytännössä räjäytykset on tehty atomipommilla: esipanos ja panos samaan koteloon. Lehtiartikkeleissa mainitaan vedyn isotoopit. Juuri niitä pommissa käytetään, deuterium ja tritium.

Jospa korostaisimme jälleen, ettei tämä ole vitsi. Tuo teknologia on toteutettavissa, mutta helppoa se ei ole, eikä halpaa.

On melkein katkeraa ajatella, että aineen ja energian peruskaavan (Einstein) mukaan on teoreettisesti täysin mahdollista käyttää terästehtaan tai lentoyhtiön pitkänmatkanlentojen kaluston polttoaineena sokerinpalaa pienempää määrää jotain yleisesti esiintyvää ainetta, kuten bauksiittia tai rautaa.

Ne tutkijat, jotka ovat tämän asian kimpussa, ovat todella hyvällä asialla. Ja yleisölle kuvaillaan myös paljon nykyisiä pienempiä ydinvoimaloita. Eikö olisikin oivallista, että olisi vuoden lämmityksen, sähkön ja liikkumisen energiat taskussa mukana nykyisen puhelimen kokoisena laitteena? Sellaiseen kyllä sopisi liimailla enkelinkuvia ja kiillettä päälle.

Itse olen suunnitellut luopumista betonista, joka kyllä oli aikansa hyvä aine, mutta muun muassa jätteenä se on ongelmallista, kun kalkki ja kiviaines on hankalassa muodossa.

Pitäisi keksiä biologinen talo, jonka voisi kasvattaa kulloisenkin tarpeen mukaan. Pääsisikö liikkeelle nanopinnoista? Jopa grafeeni on hiilen muoto, allotrooppinen ja maailman kestävin tunnettu aine.

Ajatuksen isän on kieltämättä Pelle Peloton, joka eräässä sarjassa keksi pehmeän talon. Sellaisen seinään voi hakata päätään, ellei pää ole kovin terävä.

Kuitenkin kokeilut aloitti jo monineuvoinen Odysseus. Runoelman mukaan hän oli rakentanut itselleen ja Penelopelle aviovuoteen niin ovelasti, että yksi sängynjalka oli katkaistu kasvava puu.

Jos biotekniikka kehittäisi siemenestä tai taimesta kasvatettavan talon, päästäisiin ikävistä betonilähiöistä.

Tämä voi kuulostaa kaukaa haetulta, mutta on siinäkin ihmettä ja emergenssiä, että siemen osaa olla männyn siemen ja ettei männyn siemenestä saa kasvatetuksi kuusta vaikka kuinka kurottaisi.

Keskivartalorikkaus

Vertaisin rahaa sokeriin. Sokerit ovat yhtä kuin luonto ja ravinto. Lihottava raha aiheuttaa terveysongelmia.

Nyt viittaillaan haastateltuja tosi rikkaita, joiden mielipiteistä ja asenteista eräät alkoivat vanhentua 1880-luvulla. Muistan kun luin Mikko Juvan väitöskirjan. Se oli ensimmäisiä tutkimuksia, joissa selvitettiin myös perittyjä ja opittuja asenteita: köyhyys on oma vika; sairaus on Jumalan rangaistus. Muun muassa kirkko todella vastusti köyhien auttamista ja sairaiden hoivaamista. Eivät vain realistit (Minna Canth) vaan myös pehmeiksi luullut romantikot, kuten Topelius, rakensivat kapinaa tuota maailmankuvaa vastaan.

Epätasa-arvo ei ole todellisuudessa mitattavissa eikä siis perin pohjin tutkittavissa. Se on emergentti ilmiö. On erehdys luulla, ettei se olisi ollut ongelma jo kivikaudella. Jos joku käveli vastaan rotevaa kivinuijan heiluttajaa lihava sika kainalossa, sen arvaa, kuinka siinä kävi. Ja maanviljely ja kaupunkien kertyminen osoittivat isoisille, että rosvon ammatti on epävarma ja siinä hengästyykin. Parempi ruveta kuninkaaksi ja naamioida ryöstely sopivin tavoin. Mutta sitten syttyi ensimmäinen maailmansota, josta käytetään nykyisin nimitystä pronssikauden romahdus 1177 eKr.

Omissa porukoissani etuoikeudet näkyvät lähinnä koulutuksena ja siten työ. Ongelmarikkaita ei oikein ole. Tunnen hedelmärosvoja. Heidän on ihan pakko päästä tienaamaan ainakin sata tuhatta, vaikka lapsen synttäreillä kakku olisi kesken ja kahvikuppi puolillaan. Mielestäni se on sairaus.

Oma tilanteeni on erikoinen, koska minulla on yrittäjätausta. Eivätkös nuo asianajajat ole yrittäjiä hekin, vaikka vain osa ammattikunnasta suunnistaa suurimman palkkion mukaan. Isäukko menestyi vaikka käytti kaiken liikenevän aikansa vapaaehtoistoimintaan eli milloin retkeilyyn, milloin mieskuoroihin, Ja äitini, joka tätä nykyä mieluummin makailee kuin istuu, seisoi tiskin takana vuosikymmeniä, tosin kirjakaupassa.

Useassakin etuoikeutettujen kokoontumisessa (sukujuhlassa) olen pannut merkille tunnusmerkin. Selvästi alle 40-vuotiaat puhuvat hyvin painokkaasti eskarin ja peruskoulun puolesta osoittamatta mielenkiintoa shoppailuun. ”Tärkeintä on oppia tulemaan toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa”, sanoi eräskin pienistä lapsistaan.

Omalle sukupolvelleni tuo kokemus kertyi yrittämättä maalla, kirkonkylässä. Itse pääsin kyllä helpolla, koska kaverit epäilivät, että isäni saattaisi olla suorastaan poliisi, tai poliisin tuttava, eivätkä kiusanneet. Se kaveri, joka sai ensimmäisenä kaiken haluamansa, vietti kuulemani mukaan viimeisiä vuosiaan koirankopissa erään pystykorvan alivuokralaisena; vanhemmat olivat kuolleet ja kerran kukoistanut bisnes siirtynyt muualle.

Walter Scheidelin kirja (The Great Leveller) on uusi ja suositeltava kirja epätasa-arvosta kautta aikojen.

Polarisaatiosta eli vastakohtien kärjistymisestä: on totta, että jokaisella ihmisellä on kaksi napaa.  Vai oliko se maapallo? 

Historian kirjoittaja saisi kuitenkin muistaa, että raha on magneetti ja suuri raha on suuri magneetti. Erilaisia yhteiskuntia voi kuvailla erilaisiksi kestomagneettiin perustuviksi sähkömoottoreiksi. Yleensä yhteiskunnat leikkaavat kiinni. Syy on äkillinen ylikuormittuminen eli juuri se, mikä nytkin on tapahtumassa. Keskivartalo-ongelmissa tarvitaan toisia ihmisiä, sellaisia joiden napa hanka selkärankaa.