Soppari

Amerikkalanen ”sopimus” ei ole Suomessa tavoite. Verkossa jatkuvasti esiintyvä ”Hyväksyn” (I Accept) on meillä oikeudellisesti lähes merkityksetön.

Tästä ei tiedoteta tarpeeksi.

Muutos alkoi vuokrasopimuksista. Kun kaupunkeihin alkoi valmistua taloja, tilanne meni vaikeaksi. Ennen pitkää tuli lomakkeita, jotka olivat järjellisen lyhyitä ja kansakoulupohjalla ymmärrettäviä.

Siitä alkaen olen joutunut ainakin itse toistelemaan, että testamenttia tai kiinteistön kauppakirjaa ei maallikon pidä kirjoittaa omasta päästään eikä minkä tahansa mallin mukaan. Joskus kerroin syyn. Esimerkiksi näistä kahdesta on laissa määräyksiä. Niiden sivuuttaminen voi johtaa siihen, ettei paperi olekaan pätevä.

Yleisesti vakiosopimukset ovat eri asia kuin ”neuvottelusopimukset”. Tuomioistuimet ovat vuosikymmeniä kaataneet sellaisia sopimuksia, joiden sisältöön allekirjoittaja eli tavallinen ihminen ei voi vaikuttaa. Juuri niitä verkossa suositaan. Jopa suomalaiset pörssiyhtiöt harrastavat vieläpä tietosuoja-asioissa sellaisia.

Tätä kirjoitusta varten kokeilin Sanoman tietosuoja-ilmoituksia. Siihen meni 45 minuuttia, mutta olen juuri näissä asioissa ammattilainen. Nämä verkkosivut oli laadittu huolellisesti ja Suomen oloja ajatellen. Lainvastaisia kohtia ja puutteita oli useita ja lisäksi tulkinnanvaraisesti lainvastaisia ilmaisuja runsaasti. Esimerkki: ”Pidätämme itsellämme oikeuden muuttaa tätä tietosuojalauseketta ilmoittamalla siitä palveluissamme.”

Kieli on tällaista: ” Pyrimme jatkuvasti parantamaan teknisiä kyvykkyyksiämme tarjotaksemme sinulle valintoja tietojen käsittelyyn liittyen sekä toteuttaaksemme tietosuoja-asetuksen mukaiset oikeutesi saumattomasti. Kohdasta 16 löydät listan vaikutusmahdollisuuksista.”

Voimassa on tietosuojalaki, ei tietosuoja-asetus.

Eräiden tutkimusten mukaan juuri kukaan ei lue näitä lausekkeita eikä sopimuksia. Nyt jälleen kerran tutkimani perusteella asialla ei ole suurta merkitystä, koska näiden tekstien oikeudellinen merkitys on vähäinen.

Ollakseni hiukan pikkumainen, mitä mahtaa tarkoittaa otsikko ”Olemme sitoutuneen suojaamaan käyttäjiemme yksityisyyttä.” Ajatus näyttäisi olevan, että ilma ”sitoumusta” yksityisyyttä ei suojattaisi.

Sitoutuminen tarkoittaa sellaisen viranomaistoimin toteutettavan velvollisuuden ottamista, jota ei muuten olisi. ”Sitoudun maksamaan NN:lle kuukauden kuluessa vaatimuksen esittämisestä sata (100) euroa.”

Miksi räyhään medialle? Siksi että harmittelen suhteellisuudentajun puutetta, kun poliisi ja armeija odottavat tietosuojaa koskevien lakien tarkentamista mielestäni vakuuttavin perustein, ja asiaan sekoittuu puoliväkisin arkinen ja useimmiten pelkästään harmillinen eli pienen mittakaavan kaupallinen viestintä.

Tarpeeton kirjoitus

Suuntaan markkinointiponnistuksia teihin, lukijoihin, pikapuoliin. Tällä viikolla löytyi Tavarataksi ja tieto, miten saa järkevästi kuljetettua 11 laatikollista uusia kirjoja täältä televisiohuoneesta erääseen hiukan hankalan porttikongin takana olevaan paikkaan Helsinkiin.

Olen saavuttanut kirjoittajan urani huipun. Kirjoja on tilattu ja myyty hiukan enemmän kuin jaksan kantaa. Valitettavasti se ei ole paljon.

Huvittavaa oli huomata, että nyt kalibroitavana oleva pannuhuoneen moottoriventtiilin ohjaustaulu toimii samalla logiikalla kuin kamerani. Tulee ansioitunut olo, kun käy katsomassa paineet ja kiertoveden meno- ja paluulämmöt.

Ero on juuri tämä maailman muuttuminen. Näihin aikoihin asti pannuhuone oli täynnä vipuja ja venttiilejä ja säätöpyöriä ja lämpömittareita ja sanatonviesti oli: sydän vihkimätön - älä lähesty pyhää maata. Nyt voi lähettää vaikka tekstiviestin firmaan ja kysyä, että pitäisikö nostaa tuota painetta 36:sta 38:aan.

Muutos on suuri. Eilen luin jotain, jossa hurjistunut henkilö heitti puhelinluettelon seinään. Piti oikein miettiä, mitähän itse heittäisi, kun ei ole puhelinluetteloita (paitsi yksi vanha, joka pitää palauttaa oikealle omistajalleen).

Maailmastani on kadonnut myös muistikirja. On minulla sellaisia sata ja käytössä kymmeniä, mutta niissä on lähinnä blogin asioita tai tietoja kirjoista ja kameroiden objektiiveista.  Kun sitä ei tiedä, miten vielä rikastuu, ja saattaa kulku osua sopivasti alan liikkeeseen…

Sellainen asia kuin onko Biltema sunnuntaina auki, on kyllä niin nopea katsoa Googlesta, ettei sitä viitsi selailla muistivihkosta.

Vakavampia sielullisia pohdintoja aiheuttaa sen sijaan esimerkiksi älylukko oveen. Remontin yhteydessä vuosi sitten arvioin sellaiset liian kalliiksi ja hiukan pelottaviksi. Nyt muuan kauppa tarjoaa sellaista nimellä Yale Doorman noin neljään sataan eli edelleen liian kalliilla, etenin kun ottaa huomioon asennukset.

Miehuuteni päivinä oli tavallista, että arvohenkilöt kulkivat vinossa, toinen olkapää koholla, ja helisivät. Pelkästään asianajotoimistoon, jossa työskentelin, tarvittiin kuusi eri Abloy-avainta, ja toinen toimiston omistajista käytti kymenkunta minuuttia sisään pääsemiseen, koska huononäköisenä ja hajamielisen hän joutui sovittamaan kuhunkin lukkoon aina noin kymmentä avainta. Toisaalta kassakaapin sai auki paperiveitsellä…

Mistähän tuon tiedon saisi? Moni pyörtää autolta takaisin kokeilemaan, tulihan ovi lukkoon. Näissä uusissa näyttää olevan myös kaukolukitus ja avaaminen. Nykyisessä lukossa on se ongelma, ettei kukaan pois lähtijä saa sitä ensi yrittämällä auki, koska kahvaa ei saa painaa samalla kun kiertää klnkkua. Ensin kierretään, sitten painetaan kahvaa.

Ilmiötä sanotaan alalla epäintuitiiviseksi käyttöliittymäksi.

Epäilijöille sanon, että nykyaikainen auton avain, joka toimii taskusta, tuntui minusta aluksi turhalta, mutta ei tunnu enää. Voi olla että hankin autoon jopa kännykässä näkyvän prikan, koska minulla on taito hukata oma autoni parkkihalliin.

Ikkunat auki mehtään

Eräs naishenkilö, joka käyttää samoja huonekaluja kuin minä, sai liitolta tuleville isovanhemmille tarkoitetun kiertokirjeen vai olisiko ollut ristiside. Painatteeseen oli koottu lasten aforismeja, jotka nyt niin kuin ennenkin ylittivät huikeasti aikuisammattilaisten tason. ”Jos ei olisi puita, ulkona ei olisi mitään.”

Illan ja aamun olen tuijottanut suu auki ulkona olevia Ultra-HD-puita. Siinä se kaipaamani resoluutio on, kiitos Sini-Tuotteen!

Kyllä, tämä on selvää tuotemainontaa blogissa. Kävin Tikkurilassa firman konttorissa 1950-luvun lopulla, kun isäni nimittäin tunsi sen perustajan, yhden Einnon, joka sitten putosi pikkukoneella jossain Ruotsissa ja tietenkin kuoli. Poika jatkoi firmaa, kunnes lihoi, ja yritys myytiin toiselle suvulle. Jostain olin luulevinani, että sukupolvelleni kovin tuttu Lundia olisi nykyisin tavalla tai toisella samaa konsernia. Sen tuotteet ovat aina olleet hintavia, mutta ainakin minulla kestäneet kevyet 50 vuotta.

Käynnin yhteydessä sain lasillisen mainiota esanssi-sakariinituotetta, jota etiketissä väitettiin uskaliaasti limonadiksi. Tämä kirjoitus on siis selvä vastapalvelu. Muutoin on tuo mainonta jäänyt vähälle, tai joka tapauksessa vastikkeettomaksi.

Jo viikkoja olin ajatellut, että pitäisi alahärmäläiseen tapaan hypätä pöydälle ja tehdä selvää jälkeä. Kalliossa asuessa kadunpuoleisten, yläreunasta saranoitujen ikkunoiden peseminen oli hengenvaarallinen hanke. Ensin haettiin talonmieheltä lovetut laudat, joiden varaat ne ikkunat laskettiin, ja sitten koetettiin pysyä hengissä painavien lasiruutujen välistä pestessä. Sanomalehtipaperia meni ja Erkon nimeä siunattiin. Lapsuudesta muistan kuin varmana asiana, että ikkunoiden pesemiseen liittyi myös ammoniakin haju. Miksi?

No nyt jopa lasikuistin isojen ikkunoiden pesuun ulkopuolelta meni noin minuutti per ruutu. Salainen ase oli saman valmistajan teleskooppivarsi, joka napsahtaa sekä pesimeen että lastaan yhdellä liikkeellä. Mikrokuituliina tuli uskomattoman paskaiseksi jo yhdestä ruudusta, mutta vadissa tai juoksevan veden alla se puhdistui vähällä. Pakkaukseen painetun mukaan kestää kymmeniä konepesuja pesupussissa. Kiinnitys telalle tapahtuu tarranauhalla.

Tehtävä veti ensin totiseksi. Oli hankittava ikkunanpesun välineet Clas Ohlssonilta tai K-Raudasta tai Prismasta eli aikaa pitäisi varata vähintään puoli päivää. Onneksi muistin, mitä runoilija Paul Valèry kerran kirjoitti: löydä ennen kuin etsit.

Kaikki löytyi omasta maitokaupasta ja vielä sopuhintaan. Tuli törsätyksi muutama ylimääräinen mikrokuituliinakin; kameran objektiiveja on hyvä kuljettaa kassissa sellaisiin käärittynä. Ihmettelen ettei Apple ole jo ostanut firmaa. Sama liina on paras mahdollinen röh-röhnän puhdistamiseen erilaisten pädien pinnasta ja yleisemmin kosketusnäytöiltä. Siitä on kuulkaa aikaa, kun samanlaiseen tarkoituksen käytettiin vasikan nahasta muokattua säämiskää.

Olin aikaisemmin päivällä kallistellut laseja äitini kanssa. Apteekista kahdet rillit pokineen à 9 euroa. Äitikin muisti, mitä asessori Olli S. oli kerrankin laukaissut tilaisuuteen tullessaan:”Oottako te akat rumentuneet vai onko mun näköni parantunu?” Silmäkirurgini neuvoi ostamaan Tiimarin laseja niin että on joka huoneessa yhdet. Joiltakin menee puoli aikaa silmälasien etsimiseen. Itse en kuitenkaan voi noudattaa tuota neuvoa, kun silmäni ovat niin pahasti eri pari, plus kaksi ja miinus kuusi.

Pesutela salpaa hengitykseni kun ihailen kahlehtimattoman ihmishengen luovaa nerokkuutta. Kaksi kone-elinopin perusrakennetta on yhdistety, kolmikulmaisuus joka siis antaa mahdollisuuden pestä kolmella puhtaalla pinnalla ja siis suuriakin ruutuja, ja kapineen laakerointi teleskooppivarteen keskeltä, mikä puolestaan takaa sen, että pesintä ylhäältä alas tai päinvastaiseen suuntaan vedettäessä kulman muuttuessa lasiin koskettava pesupinta säilyy muuttumattomana.

Riehaannuin siinä määrin, että kokeilin työkaluja tiskipöydän ja astiakaappien välissä olevaan kirkkaaseen metallipintaan, johon tietenkin kertyy roiskeita käsin tiskaamisen yhteydessä, sen jälkeen jääkapin oveen ja lopulta myös omaan oveeni, jonka kahvan ympärille kertyvät likaiset sormenjäljet inhottavat välillä itseänikin. Toimii. Alas mattapintaiset maalit!

Mikrobiologia tietää, että pahimpia kosketustartunnan levittäjiä ovat kahvat ja vetimet. Siksi olenkin aina ihaillut sairaaloissa ovenkahvoja, jota voi avata kyynärpäällä. Ja ennen nykyisiä tunnistimia lääkäreillä oli lavuaareissa hanojen välissä sellainen pitkä metallinen viiksi, jolla sai käsin koskematta veden virtaamaan ja pois. Nerokasta.

Jo pidempään olen käyttänyt pinttyneen lian pesuun (lavuaarit ja muut posliinit) ruokasoodaa, jota löytyy maitokaupasta, kun jaksaa etsiä. Täysin myrkytöntä eli voi vaikka syödä. Erikoiskäyttö: minulla on piipun tuhkakuppina suljettava hillopurkki. Pesu: huuhtelu virtaavassa vedessä, soodaa, kansi kiinni ja hölskytetään. Tervat katoavat. Kahvinkeittimen kannu, samoin.

Hauska ja turha

Kuvassa näkyvä laite on Wacomin piirtopöytä Bamboo. Se on laskettava lähinnä leluksi ja arviointi siitä on jutun otsikko.

Samalla valmistajalla ja kilpailijoilla on tietysti vakavaan työskentelyyn tarkoitettuja vastaavia laitteita, mutta hintakin vetää vakavaksi. Omani hinta oli kymppejä. Ammattilainen saa äkkiä pulitta tonnin ja enemmänkin.

Kynä toimii hiirenä. Kuvassa se on laitteesta oikealla. Kynässä on hiiren tapaan kaksi näppäintä. Lisäksi itse laitteessa on neljä painiketta, joiden käytön voi kustoimoida mieleisekseen.

En ole kokeillut, mutta kukaties kynä on Photoshopin piirtämisessä paljonkin parempi kuin hiiri. Omiin tarpeisiini riittää muokkausohjelman työkalu magneettinen lasso. Sitä käyttäessä ero ei ole suuri.

Kuvassa näkyy salainen paheeni, Karjalan karttojen värittäminen ja vielä kartografian vakiintuneista säännöistä poikkeavalla tavalla. Olen tavoitellut yleiskatsauksellisuutta, ja metri kertaa metrin tulosteina nämä voisivat olla kivijalkamatkailijalle tai sotahistorian harrastajalle helpompia käyttää kuin verkosta löytyvät alkuperäiset suomalaiset topografikartat 1 : 20 000.

Ellei karttoihin ole kertynyt tottumusta, ne eivät ihan äkkiä luovuta salojaan. Pitää olla tarkkana. Esimerkiksi Äyräpään topografikartassa on katsottava, johtavatko korkeuskäyrien apuviivat sisään vain ulos. Harjulla on nimittäin painanteita, jollaisen nimi lienee suppa.

Tällainen hupsuttelu annettaneen anteeksi, vaikka väritettyjä karttoja on kertynyt vuosien mittaan kolmattasataa.

Otetaan miehekkäämpi esimerkki, pasianssi. Olen useinkin sanonut, että Pretty Good Solitaire on paketti, josta kannattaa maksaa. Siinä on useita satoja erilaisia pelejä, ja jotkut ovat todella hauskoja ja jotkut koukuttavia. Tietokone on pelikortteja näppärämpi etenkin kolmen tai neljä pakan peleissä. Niissä korttien asettelu ja sekoittaminen veisi loputtomasti aikaa.

Näiden hyvien ja verkosta löytyvien ilmaisten pasianssien pelaamiseen ei todellakaan tarvitse muuta kuin hiiren eikä käytännössä aina sitäkään, koska joissakin tapauksissa pelaaminen onnistuu näppäimistölläkin.

Mutta Wacomin laite tuntee kaksoisklikkauksen, eli kortin siirron voi toteuttaa automaattisesti esimerkiksi pitämällä kynän kärkeä kortin päällä.

Ajatuksia herättää mahdollisuus käyttää laitetta sormin. Se tottelee kosketusta ja tavallisimpia sormen liikkeitä, kuten napausta, pyyhkäisyä ja vieritystä.

Siitä huolimatta että iPad on monessa tilanteessa niin hyvä ja kosketusnäyttö on selvästi tullut myös puhelimiin jäädäkseen, en ole itse tuntenut minkäänlaista kaipausta kosketusta totteleviin näyttöihin. Microsoft ja Apple ovat selvästi eri mieltä, ja monet pitävät kosketusnäyttöä lähitulevaisuuden valloittajana. Minusta se on hankalampi kuin näppäimistö ja hiiri.

Silti juuri kuvien käsittely on toista ja pasianssi siis samoin. Tällainen piirtolevy on näppärämpi kuin kosketusnäyttö, koska käsiä ei tarvitse juuri siirtää. Näppäimistöä. hiirtä ja piirtopöytää voi käyttää ristiin ja rinnan.

Itse laita asentaa itsensä ongelmattomasti Windows 8:aan, ja liitin on tavallinen USB. Eräässä mielessä koko koje on laajennus läppäreiden kosketusalustasta. Olisikohan muuten niin, että IBM:n (nyt Lenovo) terhakasti törröttänyt punainen nappi olisi siirtynyt tai siirtymässä historiaan?

Mielestäni näistä asioista on turha virittää ainakaan väittelyä, koska käyttötapoja ja tottumuksia on erilaisia. Joskus maailmassa sanottiin, että yksi tykkää äidistä ja toinen äidin tyttäerestä.

Mieleeni tuli naurettava sovellus. Jospa löytäisi jostain sellaisen prisman, jota mainospiirtäjät käyttivät ennen luonnosteluun. Siinä on nivelvarsi ja se kiinnitetään silmän korkeudelle. Paperille heijastuu prisman päältä katsoen kohtisuorassa olevan kuvan kuva.

Tuolla järjestelyllä näytön voisi toistaa ilman kautta ilman sähköä kirjoitusalustalle ja tehdä ehkä hyvinkin tarkkaa työtä.

Naurettavaa, eikö vain?

Tämä oli lyhyt ja kevyt kirjoitus. Päivä kului suurenmoisella tavalla häissä. Hienot juhlat, mutta kyllä riitti lämmintä! Oli hääparilla keliä kerrakseen. Onnea vielä kerran, ja kiitos!

Syvyys, tarkkuus

Otsikkokuvan rajaus on hiukan omaperäinen. Syy ei ole minun, koska olen tuo henkilö, joka nojaa isänsä autoon. Kuvanottopäivä on jokseenkin tarkkaan 30.5.1963 ja paikkakunta on Kauhava.

Seuraavana päivänä saatiin ylioppilaslakit ja elämä lähti peruuttamattomasti oudoille teille. Lakki on kateissa, autosta ei ole minkäänlaista tietoa, mutta kuvassa esiintyvän henkilön ajatuksista ja kokemuksista minulla on muistikuvia.

Muistikuvat eivät ole syvyystarkkoja.

Mielessä on yksityiskohta tai korkeintaan jokin pinta. Etuala ja tausta ovat epäselviä. Oikeastaan emme katsoessamme tiedä emmekä oikein saa selvää. Suunnilleen sama asia on yleensä tapana ilmaista vetoamalla muistin valikoivuuteen. Mutta oikeastaan se ei ole aivan sama asia.

Ihminen luulee muistavansa, mutta samalla tavalla kuin aistimukset myös muistikuvat kehittyvät, silmukoituvat ja muuttuvat toisten kokemusten vaikutuksesta.

Tiedämme nyt kokeellisesta tieteestä, että ääni, kuva, maku, haju ja tunto eivät tule luonnosta eli niin sanotusta todellisuudesta. Ne tulevat aivoista ja muusta keskushermostosta.

Syvästi lukutaidoton ihminen ei välttämättä näe kuvassa muuta kuin suttua, vaikka se olisi valokuva hänestä itsestään. Sävel, esimerkiksi A eli 440 hertziä sekunnissa, ei välttämättä tule edes kuuloelimiin eli keskikorvaan tuon taajuisena. Silti niin sanottu teollinen maailma on täynnä ihmisiä, jotka tunnistavat sävelkorkeuden, ja jotkut harvat osaavat jopa nimetä sen. Aistimus poikkeaa ärsykkeestä. Tässä tapauksessa korvakäytävän kaiut ja yksilölliset muodot vääristävät signaalia.

Meillä on pitkä tie kuljettavanamme. Arkiviisauden mukaan kaikki on sitä, miltä näyttää. Totuus on toinen. Musiikkia, kuvaa, tekstiä, maisemaa on opittava lukemaan ja tulkitsemaan. Prosessi kestää koko ihmiselämän. Joistakin tulee hyvin taitavia mutta ei välttämättä taiteilijoita.

Latteuksien sanakirjaan kuuluu kunniapaikalle väite, että makuasioista ei voi kiistellä. Hyvänen aika – mistä muusta me kiistelisimme? Tosiasioista kinaaminen on jotenkin pöljää. Makuasioista inttäminen saattaa tuoda esiin aitoja eroja ja joskus nuo erot ovat innostavia.

Jos joku ei pidä John Coltranen jazzista, esimerkiksi pidemmästä versiosta kappaleesta ”A Love Supreme”, se voi johtua siitä, että tuo joku on käsittänyt kappaleen kelvottomaksi. Luultavammin se johtuu kuitenkin siitä, että hän ei ole harjoitellut tarpeeksi sellaisen musiikin kuuntelemista. Hän ei ole virittänyt korviaan.

Ei kenenkään tarvitse ryhtyä sellaiseen vaivannäköön. Jos pitää todella (Seppo Heikinheimon usein mainitsemasta) haitarista, miksi vaivautua kuuntelemaan viulua tai kerrassaan jousikvartettoa. Ei siihen ole mitään todellista syytä.

Henkilökohtaisia syitä on. Oma syyni on kokemus, että aluksi vastenmielinenkin ponnistelu saattaa palkita, joskus jopa ruhtinaallisesti.

Otsikon syvyysterävyys askarruttaa minua yleisemminkin valokuvailuni yhteydessä. Nyt on pelit ja vehkeet hiukan toisenlaisiinkin kuviin kuin suoraan nappia painamalla syntyviin.

Katsokaapa piruuttannekin vielä hiukan leluasteella olevaa värkkiä, jkonka nimi on Lytro. www.lytro.com ja sieltä galleria ja sitten muistatte klikata kerran, odottaa latautumista ja sitten klikkailla eri puolille kuvaa.

Kiehtovaa. Kuvan syvyystarkkuusaluetta voi siis muuttaa jälkeenpäin. Ensin koko kuva on epäterävä, mutta kotvan klikkailemisen jälkeen tarkasti piirtyviä alueita löytyy edestä ja takaa. – Todellisuudessa ”kuva” on tietenkin kooste hyvin monista kuvista, mutta silti – mielenkiintoista!