Ei kangastus

Haluan tuoda esiin taas erään blogikirjoittamisen edun.

Täten vedän maton alta vähän yli vuosi sitten kirjoittamaltani arvioinnilta Kjell Westön romaanista ”Kangastus 38” (Hägring 38). Sanoin ettei se ole kirjoittajansa paras romaani eikä edes aivan riittävän hyvä, tekijän useita kertoja todistaman taidon huomioon ottaen.

Nyt romaani sai Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon. Tunnustus on erittäin merkittävä. Huomattavan moni ammattimainen, kokenut ja luonteeltaan kelju lukija on ollut eri mieltä. Tulos: minä olen väärässä.

Hyvin pitkän kokemukseni mukaan esimerkiksi Helsingin Sanomien arvostelija ei ole koskaan väärässä, julkisesti. Se ei ole teknisesti mahdollista. Lehti ei julkaise kerran painamaansa arvostelua uudelleen päivitettynä laitoksena. Eikä pääkirjoitusta.

Tuon kehumani kokemuksen mukaan jokainen mainitsemani lehden arvostelija myöntää olleensa väärässä. Kaikki tuntemani ovat joskus myöntäneet. Toisille se näyttää olevan helppoa, toisille vaikeaa. Kuinkas muuten.

Se taas on hiukan surullista, ettei teurastuksia peruta. Kun sika on köllätty, kaltattu ja paloiteltu, se ei enää liiku. Olen pitänyt hiukan kirjaa teuraista. Tätä nykyä harrastamani Koskenniemi ei ollut puukkomiehenä paha. Niin ikään työn alla oleva Olavi Paavolainen oli.

Makkaratehtaalla pitäisi muistaa käskeä poika katsomaan, hyökkääkö selkäpuolelta sikoja. Paavolaisen tapauksessa (Synkkä yksinpuhelu) hyökkäsi. Täydellisyyden vuoksi lisään, että olisin ollut itsekin yksi hyökkääjistä, jos minulta olisi kysytty tuon kirjan ilmestymisen aikaan 1946 jotain muutakin kuin että joko taas olen pissinyt housuihini.

Veriset ruhot reunustavat teitä sekä taiteen että tieteen alttareille. Pahemmin yleistämättä voisi sanoa, että hyvin korkeilla paikoilla olevat henkilöt ovat sangen usein osoittaneet juoksuhaudan vyöryttämisessä tarpeellista taitoa, joka muuten puuttuu hevosilta ja koirilta – miten juostaan saappaan alla muljahtelevien, vielä höyryävien ruumiitten yli.

En ole tuota itse kokeillut käytännössä, oman muistini mukaan en edes tässä tarkoittamassani kuvaannollisessa mielessä. Joillekin jatko-opiskelijoiksi ilmoittautuneille olen kukaties puhunut pitkään ja kauniisti ulkotöiden terveellisyydestä.

Koska kädet ja kainalot ovat täynnä, en tähän hätään ryhdy kertaamaan Westön kirjaa. Huomaan ja huomautan toimivani samalla tavalla kuin aktiiviupseerit lukiessaan erään Linnan sotaromaani historian hämärissä.

Kokemukseen vetoava ihminen tarkoittaa todellisuudessa omia mielikuviaan. Viimeksi tänä aamuna televisiossa se elokuvista puhuva ihminen, jonka meiningistä en valitettavasti lainkaan pidä, sanoi jotain mielestäni pohjattoman typerää sotaelokuvista ja Brad Pittistä. Hän ja minä siis pidämme kiinni mielikuvistamme. Minusta lukemisen arvoinen sotakirja sisältää aina kipua inhimillisyyden hukkumisesta räjähdyksiin. Tuo toinen henkilö piti asiaa filmin heikkoutena, ja sen minä puolestani leimaan typeryydeksi. Ehkä olen kohtuuton. Ehkä ”arvostelija” ei ajatellut, että miesten olisi pitänyt hukata panssarivaununsa pensaikkoon ja istua nuotiolle puhumaan mukavia.

Siis minulla on erilaisia mielikuvia Suomen sotien välisen ajan lääkäreistä, lakimiehistä ja heidän sihteereistään. Viimeksi kirjoittamani perusteella näyttää siltä, että hiukan kehuskelinkin. Olen tuntenut hyvin, muutamissa tapauksissa epämiellyttävän hyvin, juuri noita samoja ihmisiä.

Tästä seuraa täysin virheellinen johtopäätös – jonkun muunkin, tässä tapauksessa paljon nuoremman ihmisen, pitäisi muka kirjoittaa minun oikeiksi väittämieni odotusten mukaisesti. Niin se ei kuitenkaan ole.

Viimeksi olin lievästi eri mieltä jonkun kommentoijan kanssa siitä, oliko Waltarin Mikael Karvajalka oman aikansa ”suomalainen”, ja taas toisessa kirjoituksessa ylistin Waltarin ”Sinuhea” tämän hetken tietämyksen mukaan kaameasta näkijän kyvystä romaanin Egyptin ja sen ympärysvaltojen oloja esiteltäessä.

Kysymys on oikeasti uskottavuudesta ja se puolestaan on kiinni tekstin sisäisestä rakenteesta. Kritiikin menetelmä, joka juuri Westötä lukiessa tuottaa tulosta, on yritys nähdä kuva, mielellään liikkuva kuva. Heikon kirjoittajan kerronta tuottaa pahvista leikattuja figuureja, jotka ovat kömpelöitäkin. Huippukirjoittaja, esimerkiksi Dostojevski, tuottaa sekä ihmisiä että esimerkiksi katukuvia, jotka sekä elävät että tuoksuvat – tai haisevat – ja seuraavat lukijaa hänen elämänsä päivät.

Kultaa ja kuntoa

Jatkaakseni eilisestä – tiedossani ei ole monta todella hyvää tutkimusta herrasväestä Suomessa. Eilen kerroin, miten Englannissa ja ehkä Suomessakin ainakin ennen arveltiin, etteivät esimerkiksi ja diplomi-insinöörit ole mitään sivistyneitä ihmisiä verrattuna niihin toisiin, jotka ovat oikein maistereita. Vanhassa Urho Rauhalan tutkimuksessa vuodelta 1966 tulokset osoittavat, että tuohon aikaan valtaeliitin huipulla olivat esimerkiksi hovioikeudenneuvos ja professori. Nykyisin huipulla ovat kai kirurgit.

Tunsin ennen kirurgeja. Yksi oli lasteni isoisä. Kyllä he omasta mielestään olivat taivaan ja maan herroja.

Kommentoija kysyi 1800-luvun aatelisia koskeneista säännöistä. Senaatissa ja siis ylimmässä oikeusasteessa puolen jäsenistä oli oltava aatelisia. Huonon herrakasvun maassa tuo asia hoidettiin näppärästi. Ihmisiä aateloitiin virkaan nimitettäessä kiintiön täyttämiseksi ja joskus muutenkin. Jos eli liian vanhaksi, ehti ansaita nipun erilaisia aatelisarvoja ja kunniamerkkejä, kuten J. Ph. Palmén. Tarvittaessa myös piskeistä porstattiin pikenttejä, ja E. Leinon sanoin ”kun aamulla aateloitiin, niin illalla isien maine jo satavuosihin näyttää voitiin”.

Tuomareista tein silloin korkeinta oikeutta selvitellessäni luettelot 1800-luvun alusta alkaen. Siellä oli hyvin vähän ”oikeita” vanhan vallan aatelisia, siis tyyppiä Svinhufvud. Melkein kaikki olivat säätyläisperheistä, mutta poikkeuksia oli. Se tapa alkoi keskiajan puolella, että epätavallisen etevä ja nöyrästi käyttäytyvä poika koulutettiin porukalla.

Yleisesti tunnettujen köyhien poikien (Elias Lönnrot, August Ahlqvist) lisäksi oli yllättävänkin paljon näkyviin asemiin kohonneita, joilla ei ollut kehuttavaa perhetaustaa, esimerkiksi itsenäisen Suomen alkuvaiheen korkeimman oikeuden presidentti F. Pehkonen, suomenkielinen ja avioton lapsi. Yliopistolla oli sekä kanslerina että rehtorina erilaisia kuskin tai muonamiehen poikia, jotka olivat siis kohonneet asemiinsa raa’alla lahjakkuudella.

Sitten 1900-luvulla juuri tuomarikunnassa nimenomaan korkeimman oikeuden jäsenten taustat osoittautuivat yllättävän maltillisiksi. Listoja tehdessäni vuonna 1990 puolet kaikista tuossa korkeimmassa tuomarinvirassa toimineista oli ensimmäisen polven ylioppilaita ja tavallisin isän ammatti oli käsityöläinen tai rautatievirkailija. Ensimmäisen polven ylioppilaita oli muuten vielä korkeisiin virkoihin nousseissa ikätovereissani suorastaan paljon.

Matrikkelitiedoista arvioidut taustat olivat muuten Turun ja Vaasan hovioikeuksissa selvästi hienommat kuin senaatissa / korkeimmassa oikeudessa. Ruotsissa puolestaan oli ja on silmiinpistävän paljon erittäin tunnettujen sukujen lapsia tuomareina tänäkin päivänä; muistelmien mukaan toiminta esimerkiksi Svean hovioikeudessa katsottiin raskaaksi ja hiukan epämiellyttäväksi tehtäväksi, johon aateluus kuitenkin velvoitti. Ruotsista on ainakin kolmet tuomarin muistelmat, joista käy ilmi, mistä meilläkin harrastetut konstit ja ilveilyt ovat peräisin. Minua tosin kukaan esittelijä ei puhutellut ”sedäksi”. Oman isän ”hyvä veli” oli puhuttelussa setä, farbror, samaan tapaan kuin säädyssä samanveroinen ikätoveri oli ”rakas serkku”.

Sukulaisuus oli asia, josta voitiin sopia. Ennen ajateltiin, kuten itse ajattelen edelleen, että nepotismi on iloinen asia. Lehdistössä on alkanut esiintyä vastakkaistakin mielipidettä. Nykytoimittajat eivät ymmärrä, että ei ollut mukavaa olla opettajan poika, tai osuuskaupanhoitajan.

Oman sukuhaarani kantavanhemmat 1800-luvun alusta edustivat Rauhalan tilastojen absoluuttista pohjaa, paimenpoika ja kerjäläistyttö, jotka vaeltelivat Parikkalan suunnasta Pietariin päin. Äidinpuolen suvun ammatteja kuvaa parhaiten yleisnimike ”mökkiläinen”. Puhe on siis niin sanotusta tilattomasta väestönosasta.

Kirjastoni aarre on Kauko Wirilanderin ”Herrasväkeä : Suomen säätyläistö, 1721–1870” (1974).

Kotipitäjässäni vallitsi lapsuudessani täydellinen rotuerottelu. Kauhavalla oli niin paljon niitä puukontekijöitä ja kutojia että kunnanvaltuustossakin oli merkittävän suuri vasemmiston ryhmä. Vasta minun aikanani yleinen ja yhteinen oppikoulu tutustutti muurarien ja maistereiden lapsia toisiinsa. Äitini ja tätieni puheista olen ymmärtänyt, että sukulaiseni liikkuivat mm. nuorisoseuran ympärillä talollisväen vesojen keskuudessa, mutta syrjäkylien ikätoverit jäivät jokseenkin vieraiksi.

Olin keskenkasvuisena vilpittömän hämmästynyt, kun jotkut kaverit eivät saaneet kotoa lupaa liittyä partiolippukuntaan. Ehkä tuossa näkyi vielä äärioikeistolaisuuden raivoaminen maakunnassa. En minäkään edes tuntenut kunnolla muualla kuin oppikoulussa oppinsa saaneita. Tänäkin päivänä pidän pahana puutteena, etten ole koskaan tavannut kuuluisinta nykykauhavalaista, Jorma Lillbackaa. Äitini vastaa puhelimeeni sieltä palvelutalosta. Toivon että jos joku soittaa ulosottovirastosta, hän kysyy soittajalta, että kenen poikia tai tyttäriä sitä ollaan. Sillä lailla äitien kuuluu kysyä.kul

Kaksitoista kulttuuria

Apurahahakemus on valmisteilla. Takausmiehiä on hankittu. Seevee on ajan tasalla. Selvittääkseni itselleni miten selostan, onko tuotannossani kysymys tieteestä vai taiteesta, joudun kirjoittamaan tämän.

Kirjastoluokitusten mukaan hyllyissä on nimeni kohdalla muun muassa oikeustiedettä ja oikeustaidetta. Oman tuntumani mukaan tämä jatkuvasti tekeillä olevan koonti ja koostaminen on lähinnä antropologiaa, ja se kai luetaan taiteeksi?

Jos teillä ei todellakaan ole parempaa tekemistä, voitte jopa lukea C.P. Snown kuuluisan luennon ”Two Cultures”. Se on verkossa osoitteessa

http://sciencepolicy.colorado.edu/students/envs_5110/snow_1959.pdf

ja suomennettu arvattavalla nimellä ”Kaksi kulttuuria”.

Snow oli urallaan hiukan notkahtanut fyysikko. Tuo kirjanen tuntuu niin itsestään selvältä, ettei siihen tule ihan vähällä tarttuneeksi, ellei joku yllytä. Poikkeuksellista on raivo, jota Cambridgessä pätevälle yleisölle pidetty luento herätti, ja keskustelu, joka ei ole päättynyt vieläkään. Ja minäkin sitä vielä jatkan, koska minulla on yksi toinenkin kysymys.

Snow väitti ennen kaikkea, että humanistiset tieteet, joista pahin on englannin kieli ja kirjallisuus ja toiseksi pahin historia, saavat aivan liikaa huomiota ja arvostusta, ja lisäksi sen edustajat, kuten T.S. Eliot ovat aivan mahdottoman täynnä itseään. Sitä vastoin oikeat tiedemiehet, kuten fyysikot, kemistit ja matemaatikot, jopa hiukan häpeilevät alaansa ja nöyristelevät aivan aiheettomasti tosiasiassa tyhmempien humanistien edessä.

Luennoitsijan sanoma oli, ettei näin voi jatkua, koska kansakunnalla ei ole siihen varaa. Saksalta oltiin jo saada turpaan, Usa on tavoittamattomissa ja venäläisetkin ovat ehkä ohittaneet.

Sotiin asti Yhdysvalloissa luonnontieteiden asema ei ollut yleensä hyvä. Se ei ollut mikään yhteensattuma, että ydinaseen toteuttaneessa Manhattan-projektissa oli niin tavattoman paljon juutalaisia tiedemiehiä; Hitlerin lahjaan on luettava myös rotulakien karkottamat, kuten Fermi, jonka vaimo oli juutalainen. Feynman muuten oli perusjenkki.

Jätän ilmaan kysymyksen, mikä Suomen kehitys on ollut. Jos unohdamme lääkärit, joiden ammatti on hankalasti käsityötä eli ammattitaitoa ja suhteellisen pieneltä osin tiedettä, kuten anatomiaa, fysiologiaa ja histologiaa, kyllä tilanne taisi olla meillä sama kuin tuo Englannin. Meillä ovat lisäksi olleet juristit vaivana myös viimeksi kuluneet puoli vuosisataa. Valtiotieteellinen tiedekuntakin perustettiin siksi, että oikeudellinen tutkinto oli (ja on) meillä tavallinen tie sellaisiin valtion ja kunnan virkoihin, joissa ei edellytetä ammattitaitoa eikä osaamista. Mielestäni Erkki Laurila teki valtavan työn kehittäessään luonnontieteiden opetusta ja tutkimusta, mutta jokseenkin samaa harrastettiin myös Verstaalla (Helsingin yliopistossa).

Sekä aiheetonta että asiatonta ilkeilyäni ei pidä ymmärtää oikein, vaan mieluummin väärin. Normitaito eli käytännön lainoppi ja oikeusdogmatiikka sekä monet näihin liittyvät alat ovat yhteiskunnassamme välttämättömiä. Luentoesimerkkini on maanjako tai verotus. Kummassakaan ei pyritä erityisen itkuisesti oikeudenmukaisuuteen. Molemmissa on mielestäni riittävän selvää, että säännöt tarvitaan ja niiden mukaan mennään, ihan niin kuin jalkapallossa tai jääkiekossa tai pikkulasten pihaleikeissä.

Lakitieteen muuttuminen virallisesti oikeustieteeksi 1960-luvun alussa oli kummallinen tunnustus. C.P. Snowin ajatusmaailmaa mukaillen ”tiede” sisältää muuallakin kuin englannin kielialueella vihjauksen (valheen) epäpoliittisuudesta. Politiikka tai ainakin politologia tuli juridiikkaan juuri 60-luvulla.

Psykoanalyysi oli jokseenkin sama asia kuin marxilaisuus. Molemmat romahtivat vuonna 1992. Ehkä kolmas uhri oli ”humanistiset tieteet”. Poliittis-eettisen historiakirjallisuuden luen kaunokirjallisuuteen.

Psykoanalyysi, marxilaisuus ja klassinen humanismi yrittivät rakentaa maailman sanoista. Ajatus oli suorittaa joukko käsitesisällön muutoksia eli transmutaatioita, joitten turvin tulisi sitten totuus esiin. Tieteessä sanoja enemmän merkitsevät yleensä kokeet eli siis empiria, suosittu päämäärä on laskettavuus tai yleisemmin kvantifiointi, ja uskottavuuden kynnys on mahdollisuus toistaa koe tai laskutoimitukset. Kuten tiedämme, suuri määrä täysin järjenvastaisia asioita (kuten kvanttidynamiikka) on hyväksytty, koska ne kerran toisensa jälkeen pitävät kutinsa.

Pudonneilla alueilla käy päinvastoin. Jokin on täysin vakuuttavaa ja todeksi hyväksyttyä, mutta ei vain toimi, kuten esimerkiksi Neuvostoliitto.

Tämä oli repliikkini Viinasen, Tuomiojan ja Lipposen uutuusteoksiin aiheesta Mitä tapahtui todella 1992. Noista kirjoista se ei todellakaan käy ilmi. Maailma muuttui! Ihan erilaiseksi!