Jospa joku tietävämpi kertoisi, oikeinko on niin, että meidänkin pitäjässä keskeinen kylännimi ja siten sukunimi ”Pelkonen” ei viittaisi jänishousuisuuteen, vaan muinoin suosittuun henkilön nimeen ”Pelagius”. Onhan meillä saksan kautta sellaisiakin nimiä kuin Härmä (Herman) ja Heikki (Heinrich), ja latinasta tai kreikasta tai arameasta Simo ja Mauno ja kymmeniä muita niin tavallisia. Jukka perustunee hepreaan: y’hohanan, Jumala on suosiollinen. Sitä taas saa kysyä äidiltäni, pelkän iskelmänkö kautta Laila tuli meille etunimeksi arabian kielestä: – Alf Laylah wa-Laylah on tuhat ja yksi yötä. Ja että Laila ja Leila olisi sama nimi.
Kuvassa äitini (Wikipedia) Laila. Hakusana tosin on Sheheradzade. Hyvä etteivät panneet sitä nimeksi. Sisaret kun olivat Viano, Helemi ja Aino.
Olen näet mietiskellyt barokkimusiikin affektioppia, etenkin N. Harnoncourtin kirjan (Puhuva musiikki, 1986) pohjalla. Miten pelkoa kuvattaisiin musiikilla? En keksi italiaan perustuvaa termiä, siis tyyppiä ”iloisesti”, allegro.
Tämän kirjoituksen ajatus on kuitenkin suomentaminen. Taustalla on Ugo Bettin Teoria generale dell’ interpretazione. Se on kirja, joka käy kateeksi. En olisi kuitenkaan halunnut kirjoittaa sitä. Tulkinnan teoria, lain tulkinnasta musiikkiin ja draamaan. Ettei vain vilahtaisi mukana lääketiedekin. Oireitten tulkinta on osa diagnostiikkaa.
Televsiossa oli mainio BBC:n ohjelma peloista. Pahata korkean paikan kammosta kärsinyt sai vaivaansa kurin lisätyn todellisuuden avulla. Ensin oli lasit päässä ja ohjaimet kädessä autettava kissaa puusta, vaikka hirvitti, ja lopuksi ylitettiin kapeaa siltaa. Järjestelmä tuntui uskottavalta. Olisiko pahimmillaan rampauttava fobia todella autettavissa noinkin vähällä?
Olen tuntenut korkean paikan kammoisia ja tiedän, miten kova ja tosi sellainen voi olla. Tiedän Mannerheim-ristin saaneen hävittäjä-ässän, johon iski lentopelko kymmenien ilmavoittojen jälkeen, ja ainoa keino oli siirtyä kirjoituspöytätöihin.
Mutta samassa ohjelmassa mainittiin hyvin yleisenä ja vaikeana vaivana esiintymispelko eli ramppikuume, Tuntemani elokuvaohjaaja sanoo, että ehkä puolet ammattinäyttelijöistä kärsii tuosta ongelmasta. Tunnen ihmisiä, joilta purskahtaa hiki ja joilla kädet alkavat täristä pienessäkin joukossa puhuessa. Kuulin uskottavan henkilön suusta, että maailmankuulu filosofi Horkheimer oli luentoa aloittaessaan pyörtyä ja kasteli housunsa, mutta alkuun päästyään hurmasi kuulijansa. Ja senkin uskon, että maailman paras puhuja Churchill harjoitteli ja opetteli ulkoa muka improvisoidut puheensa. Käsikirjoitukseensa hän oli kirjoittanut valmiiksi itselleen ohjeitakin: änkytä, ole etsivinäsi oikeaa sanaa…
Suomentamisessa joku löytää tulkinnan heti ja joku toinen tuskailee muutaman sanan kanssa kuukausia. Kuulun itse jälkimmäiseen ryhmään. Eräät runokäännökseni olen kirjoittanut kynällä paperille 90 kertaa ennen kuin olen siirtynyt koneella kirjoitettuihin versioihin. Mutta jos tulkinta onnistuu, pää kilahtaa kuin kello.
Menneisyyden Suomessa oli muutama todella hyvä suomentaja. V. Hämeen-Anttila oli uskomattoman hyvä ja J.A. Hollo uskomattoman monikielinen, vaikka se epäily on esitetty, että hänellä oli suurikin joukko avustajia. Kai Kaila oli mainio ja Aarno Peromies samoin. Mutta paras oli Kristiina Kivivuori, joka puhalsi hengen Musiliin, Strindbergiin, Conradiin – vaikka mihin.
Jos olen oikein laskenut, nekrologissa todetaan aivan oikein, että eräänäkin vuonna Kivivuori julkaisi 7 romaanikäännöstä. Ettei kenenkään tarvitse täydentää, toistan, että Saarikoski ja Eeva-Liisa Manner käänsivät ihanasti, mutta olivat molemmat armottomia hutiluksia. Olen lukenut heidän suomentamaansa alkutekstiin sana sanalta vertaamalla. Ja samoin muuten Kivivuoren. On eroa!