Ydin

Koska soittaja oli suuresti kunnioittamani miehen tytär ja hyvällä asialla, selitin mahdollisimman ystävällisesti, etten ole kai koskaan allekirjoittanut kansalaisena asiakirjoja enkä osallistunut kansalaisliikkeisiin.

Itse asiasta, uusien ydinvoimaloiden perustamisesta, sanoin olevani eri mieltä. Koska radioiaktiivinen ydinjäte voi olla osa likaista pommia, mielestäni tämäkin asia liittyy enemmän sodankäyntiin kuin välittömään ympäristöuhkaan. Hyvin lyhyellä aikavälillä tuntuu perustellulta pitää ne läntisten teollisuusvaltioiden hallussa.

Euroopan ydinjätevarastoa käytetään solvauksena. Mielestäni ajatus on pohtimisen arvoinen. En jaksa uskoa, että nykyinen ydinjäte olisi pysyvästi vaarallista. Pelkällä logiikalla tuntuu mahdolliselta, että sille löytyy käyttöä.

En ole asiantuntija, mutta tiedän lukemastani, että luultavasti vähemmän vahingollinen fuusiomenetelmä on arvion mukaan 50 vuoden päässä ja maksaa ainakin saman määrän miljardeja. Tiedän, että jopa Suomessa tehdään rajusti tutkimusta, jonka suunnat ja tulokset ovat aika erilaisia kuin julkisessa keskustelussa esitetyt.

Ydinvoimala on asia, josta jokaisella on oltava mielipide, koska se on poliittinen kysymys. Mielipiteet ja asenteet eivät vaikuta yleisesti ottaen vakuuttavilta.

En ole kyyninen. Olen marxismin aikakauden elänyt ja tiedän, miten totaalisesti aikakauden johtavat ajattelijat voivat erehtyä ja miten äärettömän helppoa on johtaa ihmisiä harhaan – aikansa.

Sitä en tiedä, kuinka monta ydinreaktoria Muurmanskin edustalla on meressä. Kovasti vihjaillaan, että niitä olisi paljon.

Ympäristövahingot ovat vaikeita asioita. En vieläkään tiedä, mihin joutui kaikki se raskas polttoöljy, jota sotaa käyneet osapuolet toimittivat mereen toisen maailmansodan aikana. Tankkilaivat olivat pienempiä – mutta en muista koskaan nähneeni edes valokuvaa rantaan ajautuneesta öljystä, vaikka ainakin Atlantin upotussodan aikana 1942-1943 vuodot olivat suuria.

Ydinsukellusveneitä saamme kiittää suurvaltojen kesken vallitsevasta eräänlaisesta rauhasta. Nykytekniikalla monin ydinkärjin varustettu sukellusvene on merellä tavoittamattomissa ja napajään alla suojassa. Ratkaisevaa ydiniskua ei siis voi antaa.

Oma päivän reaktorikeskustelumme asettuu mielessäni sotilasteknologian rinnalle.

Miksi Vietnam rakentaa nyt kiireesti ydinsukellusveneitä eli ballistisia, ydinkärjellä varustettuja ohjuksia sukelluksista ampuvia aluksia (SLBM)?

Kenellä muilla niitä on? Israelilla?

Samaan aikaan kun käydään moraalista keskustelua näyttää olevan mahdollista, että nimenomaan sukellusvenepelote on maailman paras taloudellinen tae. Taloudellinen on tässä kaunistelevaa kieltä. Puhe on kiristämisestä.

Luen otsa kurtussa hiljan kuolleen Giovanni Arrighin kirjaa ”Adam Smith in Beijing – Lineages of the Twenty-First Century”. Siinä on puhe Kiinan noususta suurvallaksi ja ainakin Yhdysvaltojen suureksi velkojaksi. Sitä ei kirjassa ole ainakaan toistaiseksi mainittu, että kaikilla voimavaroillaan Kiina ei olisi nykyisessä asemassaan ilman ydinpelotteitaan, joista Pohjois-Korea on mahdollisesti osilla.

= = =

U.S. SuprC antoi eilen päätöksen No. 08–1521 ( MCDONALD ET AL. v. CITY OF CHICAGO, ILLINOIS, ET AL. )asiassa joka koskee perustuslaillista oikeutta (2nd amendment) puolustautua asetta käyttäen. Tuo oikeus pysytettiin äänin 5-4. Palaan asiaan. Ratkaisu on hyvin laaja ja mutkikas.

= = =

Jutun valokuva muuten saattaa kiinnostaa jotakuta. Runko Panasonic Lumix GF 1, linssi M-Leica Summicron 70 mm. Käsisäädöt, tietysti.

Potkupallotuomio

Valitettavasti en tiedä, voiko jokin liitto mitätöidä eli poistaa jalkapallon ottelutuloksen. Monissa urheilulajeissa se on mahdollista. Kulta- ja muita mitaleita viedään etenkin dopingin takia. Pesäpallossa sopupelien tuloksia on muutettu jälkeenpäin.

Meneillään oleva turnaus joutuisi tietenkin pahaan sekasortoon, jos ottelun – kahden ottelun – ratkaisua muutettaisiin. Tällainen tilanne – hyväksymättä jätetty maali, paitsiotilanteessa tehty maali, palauttavat juristin mieleen käsitteen oikeusvoima ja kysymyksen pelaajan aiheuttamasta virheestä ja tuomarin virheestä.

Jalkapalloliitto FIFAn sääntökirja löytyy verkosta. Jokseenkin kaikki määräykset koskevat menettelyä pelissä. Tuomarin tekemä virhe on otettu huomioon. Jos näet tuomari huomaa välittömästi virheensä, hän määrää peliä jatkettavaksi pudottamalla vihellettyään pallon suunnilleen sinne, missä se viimeksi oli. En ole koskaan kuullut, että joku olisi käyty pyytämässä takaisin ”suihkusta” eli että punainen kortti olisi peruttu.

Kirjoitan saadakseni lukijoilta tietoja. Olen ihmetellyt aika kauan, miksi ja miten suosituimmat pallopelit eli jalkapallo, koripallo, baseball ja jääkiekko ovat niin puhtaita monia muita urheilulajeja riivaavista ongelmista. Se on mielestäni hiukan yllättävää, kun eräät hyvin kuuluisat palloilijat ovat jääneet kiinni kovien huumeiden käyttämisestä.

Varsinaisessa lainkäytössä tuomiovirhe on tunnettu ja säännelty asia. Myös korkeimman oikeuden päätös voidaan purkaa. Nykyisin muotiin tullut sanonta ”muutoksen hakemisesta” ihmisoikeustuomioistuimesta taas on harhaanjohtava. Kysymyksessä ei ole muutoksenhaku. Tämä kysymys ja etenkin EU-tuomioistuimen rooli (eri laitos kuin ihmisoikeustuomioistuin) on Lissabonin sopimuksen jälkeen) on mutkikas ja kohdittain epäselvä. En edes yritä selittää sitä tällaisessa yhteydessä.

Rikostuomion purkaminen tuomitun vahingoksi on erittäin harvinaista. Purkaminen tuomitun eduksi on sekin kiven takana. Mainittu ”oikeusvoima” tarkoittaa, että samaa asiaa tai saman asian osaa ei oteta uudestaan tuomioistuimen selvitettäväksi. Hallintoasioissa ja monissa tuomioistuinasioissa (turvaamistoimet) kielteinen ratkaisu ei saa oikeusvoimaa. Esimerkiksi hyllylle nostettua ajokorttia saa anoa takaisin kerran toisensa jälkeen, kun taas kerran lainvoimaisesti lätkäistyt sakot pysyvät ja uusi valitus tulee bumerangina takaisin.

Arvaus: ainakin maalitilanteisiin tulee tekniikka mukaan nyt heti. Puhe on suurista kansainvälisistä turnauksista. Tekniikka on jo olemasa. Videolta tarkastaminen on vanhanaikaista ja kankeaa. Tietyllä tavalla käsitelty pallo ilmoittaa itse vaaka- ja pystylinjojen ylityksen.

Perustelu: kilpaurheilu on suurta liiketoimintaa. Sponsoreita ei miellytä sellainen sekoilu, jota on nyt nähty. Jos Ranskan maajoukkueen sponsorit vaatisivat rahansa takaisin, ajatus ei olisi lainkaan tuulesta temmattu. Rahoittajien merkitystä ei tarvitse pitkään laskeskella, kun tietää otteluiden katsojamäärän, siis televisiokatsojien.

Asiaan liittyy myös pari oikeusteoreettista näkökulmaa. Tuomarien koulutus on jäänyt jälkeen pelaajista ja valmentajista. Tietääkseni he toimivatkin oppipoikapohjalla.

Mielestäni kun ratkaisu on tehty, väärä tuomio muuttuu oikeaksi. Journalistien sopii arvuutella, kuka ”ansaitsi” voiton ottelussa, joka on joltain osin arvontaa eli riippuu ennakoimattomista tilanteista.

Luulen myös nyt ymmärtäneeni, miksi tämä itse asiassa yksitoikkoinen peli on niin kiinnostavaa. Se on parhaimmillaan eräänlaista liikkuvaa shakkia. Käsitin tämän luettuani Kasaparovin arvostelun toisen luokan kirjasta, joka käsitteli tietokoneiden jo murskaavaa ylivoimaa shakkipelin suurmestareita vastaan. Kasparov mainitsi, että kolme fiksua opiskelijaa oli läppäreittens kanssa voittanut supertietokoneen toistuvasti. Kun kone laskee tarvittavat noin miljardi vaihtoehtoa ja ihminen sotkee (käyttää luovuutta) mukana, tulos voi olla jännittävä.

Jalkapallo-otteluakaan ei kai pysty mallintamaan, eikä parempi joukkue aina voita. Hauskaa. Viihdyttävää.

Pääministerin alushousut

Puhe on siis edellisestä pääministeristä ja KKO:n ennakkotapauksesta 2010:39 eli ”Susanna R:n” kirjasta.

Korkeimman oikeuden ratkaisu ei ole erikoisen hyvin kirjoitettu. Rikosoikeudessa laillisuusperiaate vaatii, että asioita määritellään. Se mikä ei sovi määritelmään, jää rankaisematta.

Tässä tapauksessa lakiin sisältyvä sanan ”yksiytyisyys” on aiheuttanut vaikeuksia.

Yksityisyys (”privacy”) tuli oikeudelliseen kielen Louis Brandeisin ja Samuel Warrenin kirjoituksesta, joka ilmestyi Harvard Law Review’ssa vuonna 1890. Tapaus oli aika harvinainen. Kaksi silloin vielä nuorta lakimiestä julkaisee tutkimuksen, ja tuloksena on uusi (vahingonkorvausoikeuden) ala.

Brandeisista tuli sitten USA:n korkeimman oikeuden jäsen. Nykyisessä tutkimuskirjallisuudessa hänen vaikutusvaltaansa on kuvattu liialliseksikin (esim. Bruce Allen Murphy, The Brandeis/Frankfurter Connection: The Secret Political Activities of Two Supreme Court Justices, 1983).

Todellisuudessa yksityisyyden suoja johdetaan nykyisin yhä mutkattomammin amerikkalaisesta käytännöstä, ja se on virhe. Pandektioikeus eli se saksankielinen oikeustiede, jota sovellettiin ennen siviililakikirjaa 1900, alkoi yleensä ”persoonallisuusoikeutta” koskevalla jaksolla. Siinä esiteltiin ihmisen oikeus nimeensä, mutta huomiotta eivät jääneet ne näkökohdat, joita nyt nimitetään ”yksityisyyden suojaksi”.

Saksan ensimmäinen oikeustapaus – tekijä tuomittiin – koski valokuvaajaa. Tämä oli kiivennnyt talon seinää pitkin valokuvaamaan juuri kuolleen ruhtinas Bismarckin ruumiin. Ennen Suomen nykyistä lakia puhuttiin myös intimiteettisuojasta tai integriteettisuojasta. Termien sekavuus osoittaa tietenkin ajattelun sekavuutta.

Korkeimman oikeuden päätöksessä minua häiritsee loukkaavien kohtien etsiminen Susanna R:n kirjasta. Löytyihin niitä, mutta osittain prosessioikeudellisista syistä KKO on sivuuttanut sen perustelujen kannalta vaikean tilanteen, että kirja on kokonaan tai laajasti yksityisyyttä loukkaava.

Tämä olisi tärkeä asia. Sihteerit ja kamaripalvelijat ovat aikojen alusta julkaisseet muistelmiaan, jotka ymmärrettävästi poikkeavat suuresti virallisista. Klassikko oli ehkä Prokopioksen ”Salainen historia”, joka sisältää myös erittäin riittävän annoksen panettelua ja vääristelyä (500-luku, kohdehenkilöinä Justinianus ja Theodora sekä sotapäällikkö Belisarius.

Näin KKO joutuu painottamaan kirjan kohteen sukupuolielämää.

Tämä ei ole asian ydin, vaikka media on tietysti takertunut siihen ja tuomitut selittävät valittavansa ihmisoikeustuomioistuimeen.

Seksi on hiukan huono esimerkki yksityisyyden suojasta. Raidat alushousuissa olisi parempi – pääministeri paskalla.

Toivoni mukaan melkein jokainen ymmärtää, että sellaisen valokuvan julkaiseminen tai toimituksen tarkka kuvailu (montako vessapaperia, pesikö kädet), ”kuuluu yksityisyyden piiriin”. Esimerkki olisi myös siinä mielessä parempi, ettei ruuansulatuksen toiminnoissa tietenkään ole mitään ihmeellistä, mutta erittäin monet ihmiset, lähikulttuureissamme käytännössä kaikki, ovat sitä mieltä, ettei ainakaan oudommilla ole asiaa vessaan ja että oven saa pitää lukossa.

Sukupuoliasioiden vetäminen julkisuuteen on joissakin tapauksissa yleisen edun mukaista ja siten sallittua. Ainakin sotilasvakoilu ja tiettävästi muukin valtiollinen vakoilu on kautta aikojen harrastanut sukupuolista provokaatiota (”Mata Hari”) ja pyrkinyt hankkimaan aineistoa, jota käyttäen kohdetta voisi kiristää.

Siksi poliitikon ja sotilashenkilön sukupuoliset edesottamukset eivät varmasti ja kaikkialla ole yksityisyyden suojaamia.

Vai mitä sanoisitte, jos kävisi ilmi, että esimerkiksi presidentillä on etäpanosuhde esimerkiksi naapurivaltion pääministerin kanssa? Minä sanoisin että asia on maan ulkosuhteiden ja poliittisen luottamushenkilön kannalta äärimmäisen huolestuttava.

Kuvittelen ettei erästä henkilöä lennätetty taannoin ulkoministerin tehtävästä sen takia, että hän menetteli naisasioissa (mielestäni) lapsellisesti ja typerästi. Luulen että ainakin myötävaikuttava syy oli turvallisuusriski – vähintään sellainen, että näin löysä mies voi osoittautua vaaralliseksi muussakin yhteydessä.

Viimeksi kirjoittamani on esimerkki. En tietenkään tiedä mitään Ilkka Kanervan tapauksesta enkä sen taustoista, mutta tiedän jotain viranomaiskäytännöstä. Minulla ei ole tarvetta loukata Kanervaa. Voi olla, että hänen tapauksessaan mokailu riitti. Tapaus olkoon sitten esimerkki siitä, että ulkominiteriltä vaaditaan samaa kuin korkeimman oikeuden jäseneltä – selvästi enemmän kuin muilta kansalaisilta.

WSOY, Otava ja Tammi

Nähdäkseni Sofi Oksanen ei verrannut WSOY:n johtajaa apinaan, vaan sanoi henkilön tavoitettavuudesta, että sama vaikka soittelisi apinalle Korkeasaareen.

WSOY:n hollantilaisen ison johtajan tapauksessa tuollainen vertaus olisi loukkaus apinaa kohtaan. Sehän on viisas eläin. Siis apina.

Tosin tuon herran puheet painavat kovin vähän, sillä hän ja kustannusliikkeen johtaja lentävät kohta. SanomaWSOY-konserni, joka on itsekin muutoksen kourissa, on ollut mielenkiintoisen hiljaa – yhtä hiljaa kuin Suomen Kirjailijaliitto r.y. , jonka tehtäviin äkkinäinen luulisi kuuluvan kirjallisuuden puolustamisen. Liiton puheenjohtajiksi on oman muistini ajan – vain 50 vuotta – valittu hyväntahtoisia henkilöitä, ottaen erikoisesti huomioon, ettei kustantajille tulisi paha mieli. Kirjailijaliiton juristi Päivi Liedes on ainakin avioliiton kautta (Jukka Liedes) hyvin selvillä informaatiokauppiaiden väkevästä eturyhmästä, enkä muista kuulleeni siltäkään suunnalta poikkipuolisia puheita edes tekijänoikeuslainsäädännön tärvelemisestä.

Olen tavannut kustannusalan ihmeparantajia ja kätten päällepanijoita vuosikymmeniä. Yleensä heillä on ajatuksia, omasta mielestään. Noiden mietelmien taso on sitten sellainen, että nämä ihmemiehet ja –naiset tavallisesti katoavat nopeasti.

Hollantilaisherralle tätä on turha selittää. Kirjallisuus on vieläkin suuremmassa määrin kuin muut taiteet pyrkimys muodostaa kokonaiskuva elämästä.

Tiede on yritys rakentaa uskottavia malleja maailmasta.

Tämän takia sekä koti- että ulkomaiset taivaanrannan maalarit, jotka haluavat brändätä kirjailijoita tai himoitsevat kirjallisuuden tuotantoon enemmän aitoa kaupallisuutta, ovat orjakauppiaita-

On sääli, että hyvä sana ”piraatti” eli merirosvo on muussa käytössä. Latinan ”plagiarius” tarkoittaa ihmisryöstäjää.

Nämä kustannusmaailman pukumiehet ja kotelomekkonaiset yrittävät ostaa ja myydä ihmisiä, ja siinä he ovat suurempia syntisiä kuin FIFA ja Olympiakomitea. Olen kävellyt elämässäni monissa kuritushuoneissa, mutta näiden kaltaisia pahantekijöitä en muista noissa tiilitaloissa tavanneeni.

Oikeastaan urheiluherratkin ovat melko viattomia; prostituutio on ollut aikojen alusta sangen selvää kaupankäyntiä, vaikka seksin ostaminen on nyt kuulemma kielletty. Kun Ruotsissa heitetään joku Daniel frakki päällä jalopeurojen luolaan (viittaus vaakunoihin ja kunniamerkkeihin), hän tekee sen vapaasta tahdostaan ja vastikkeesta. Joku toinen hinkuu halkoja hakkaamaan. Ihminen tekee itsellään ja työvoimallaan mitä haluaa. Toisten ihmisten työvoiman hyväksikäyttäminen voi ylittää sekä lain että moraalin rajat.

Oksanen on kirjoittanut ajasta ja maasta, jossa ihmisiä kohdeltiin paljon huonommin kuin karjaa. Niinpä hän osasi nostaa metelin, kun suomalainen kustannusliike lähti tälle samalle linjalle. Työn tuloksista viis, kunhan työn tekijät ovat näyttelykelpoisia yksilöitä.

Näin se hollantilaishenkilö sanoi. Ei brändätä Sherlock Holmesia eikä Jeevesiä, vaann Arthur Conan Doylea ja P.G. Wodehousea, mainitakseni kaksi WSOY:n kirjailijaa. Ian Fleming on taloudellisesti tärkeämpi kuin James Bond!

Ajattelutapa on mielestäni erikoinen.

Ehkä tämä viisas mies siirtyy esimerkiksi kotimaahansa esimerkiksi potkupallon pariin ja alkaa vaatia, että hyökkääjä A:ta ja toppari B:tä on markkinoitava brändituotteina, eikä sillä ole väliä, tekevätkö he ja heidän seuransa maaleja vai eivät.

Me olemme kaikki selvillä siitä, ettei kirjankustantaminen ole koskaan ollut hyvä ala. Saksalaiset (Bertelsmann) ja hollantilaiset (Elsevier) tosin saattoivat kuvitella sitä juuri väärään aikaan. Nyt menee koko printtimedialla heikosti, ja liikkeenjohtajat näyttävät tekevän parhaansa, että menisi vieläkin heikommin.

Satun tietämään jokseenkin tarkasti, mitä kustannustoimittajat ansaitsevat ja mikä siis on heidän palkkojensa ja sivukulujensa vaikutus yhtiön tulokseen. Se on niin pieni, että irtisanominen on erikoisen sydämetöntä simputtamista.

Kirjankustantajat ovat eläneet oppimateriaalin tuottamisella. Valtiovalta on ajoittain erittäin perustellusti huolestunut ja kysellyt, onko tämä bisnes yleisen edun mukaista ja että aivanko totta kuntien täytyy maksaa tästä kaikesta.

Kustantajat ovat kerran toisensa jälkeen perustelleet bisnestään korkean kulttuurin profiilillaan ja yrityskuvallaan. Siksi ne tällä toiminnallaan luopuvat leipähampaistaan.

Tammi on jo Bonnierin osa mutta julkaisee siitä huolimatta hienoa kirjallisuutta. Ehkä siellä on sukulaisuuden ja perimän kautta tuntuvissa Olli Arrakosken ja Jalle Hellemanin henki. He tiesivät, että ihminen ajattelee, toimii, toivoo ja pelkää käyttäen välineenä kieltä ja että kielen kryytimaa on kirjallisuus. Siellä on muuten kaupoissa komea riviä Keltaisia kirjoja ja niitä samoja pehmeäkantisina painoksina.

Otava oli aloittamassa kirjailijoiden ihmissyöntiä – vai lieneekö tapaus ”kertomuksia kuolleesta Haavikosta” jo unohtunut? Viestihän oli, että kirjailijan saa lyödä lihoiksi. Sananvapauteenkin vedottiin satuttavasti, ja joku taisi puhua myös kustantajan moraalisista velvollisuuksista.

En ole oikea mies arvuuttelemaan, miksi ensin toinen ja sitten toinen suuri kustantaja (Otava on tosin kirjankustantajana pieni mutta arvostettu) menee munaamaan itsensä.

Kuten sanottu, tiedän alan nykyisyydestä ja menneisyydestä selvästi enemmän kuin olisi suotavaa. Siksi minun on syytä suipistaa suuni ja tiedottaa, että näillä näkymin maltan tuskin olla ryhtymättä blogittamaan, kun olen kuluvan viikon sunnuntaina residenssipaikkakunnallani hallitsemassani asunnossa.

Järvellä räyhää kaksi joutsenta – molliterssi, puhtaana – ja kuikkia seilaa yli yhden jalkapallojoukkueen verran tuossa silmieni alla. Kaiken kukkuraksi vanha kunnon kumieläin eli silkkiuikku on ilmestynyt narisemaan lahdelle.

Blogini ei kuvia puutu. Kävin eilen valokuvaamassa erilaisia kirkonkyliä ja Keuruun ja Petäjäveden kirkot.

Ne ovat puun kirjoitusta, kielen tuomista niille, joilla ei kieltä ollut. Eikä toimitusjohtajaa.

Eläköön populismi

Miksi kukaan ei kysy vakavissaan: entä jos Timo Soini on oikeassa. Miksi kukaan ei sano ääneen, että jos äänestäjät ovat tyhmää mieltä, äänet ratkaisevat silti.

Ei ole muuta edustuksellista demokratiaa. Mahdollisimman monella on tilaisuus osallistua vaaleihin ja valituksi tulleet tekevät isoja päätöksiä näiden toisten rahoilla.

Jos tämä ei kelpaa, vaihtoehto on vallankaappaus eli väkivaltakoneiston käynnistäminen. Se on tunnetusti suosittu vaihtoehto.

Populismi liittyy sanana ”kansallisuuteen”, mutta niin liittyvät myös nationalismi, natsismi ja puoli tusinaa muuta sanaa, jotka on osattava ylioppilaskirjoituksissa.

Perussuomalaisia ajatellen molemmat sanakirjan määritelmät ovat mahdollisia – ”kansan” puolesta eliittiä vastaan; ”tavallisten ihmisten” puolesta. Kun keskustapuolue kaiken vennamolaisuuden jälkeenkin selittää olevansa ”tavallisten ihmisten asialla”, ja ainakin Paavo Väyrynen on tässä tiukka, on selvää, että perussuomalaiset ja kepu kalastavat samoilla vesillä.

Haukkumasanana eli kaikkei tavallisimmassa käytössä populismi tarkoittaa kannatuksen vonkaamista katteettomilla, jopa mahdottomilla lupauksilla. Käyttö haukkumasanana peittä näkyvistä vaarallisesti natsikortin – vielä kun Hitler oli valtakunnankansleri, vakiintuneet ja vastuulliset puolueet pitivät häntä pellenä, josta pääsee vaivattomasti eroon. Suomessa Isänmaallinen Kansanliike Lapuan liikkeen perillisenä oli ainakin vahvasti populistinen, koska sen päämääränasettelujen perustelut (Suomen suvun yhdistäminen, sitten jopa toisin ajattelevien porvareiden ahdistelu) olivat täysin tunteeseen vetoavia ja, kuten kävi ilmi, järkeä käyttäen kaadettavissa.

Muistutan, että K.J. Ståhlbergin kyyditys oli äärioikeistolaisen liikkeen junailu, vaikka siitä lopulta tuomitut olivat pikku tekijöitä (Wallenius vapautettiin) ja muistutan, että Mäntsälän kapina oli aseellinen. Svinhufvud, vielä hiljan kansanliikkeen suosikki, nimettiin ”Akka-Pekaksi”.

Suomen ensimmäinen populistinen liike oli maalaisliitto. Voi olla että se on viimeinenkin (keskustapuolue). Maalaisliitto syntyi kansanliikkeenä ja kiisti olevansa puolue. Santeri Alkio osasi puhua ja kirjoittaa niin kauniisti, Kyösti Kalliolla oli niin vakuuttavat viikset ja Juho Niukkasella niin rankka viipurilaisen torikauppiaan mielenlaatu ja menettelytavat, että ensimmäinen rantanuotan veto tuotti toisen tohtorin – monet veltot vanhasuomalaiset olivat liittyneet kansanliikkeeseen jaksamattomuuttaan, ja eräistä muista, kuten tohtori Lauri Kr. Relanderista, ei ollut niin väliksi.

Tuo toinen tohtori oli tietysti Kekkonen, opportunisti eli kiipijä jos kuka uransa alkuvaiheessa. Kuten tunnettua, omakaan puolue ei pitänyt häntä sotien aikana hallituskelpoisena, saati todelliset vallankäyttäjät Mannerheim, Ryti ja Tanner.

Mahdollisesti maalaisliittolaisen lukijan ei pidä panna pahakseen. Siinä oli välissä kysymys tasavallasta tai kuningaskunnasta, ns. torpparivapautus eli lex Kallio eli laki maan hankkimisesta asutustarkoituksiin (1922) ja porvaripuolueiden hajoaminen kokoomukseksi ja edistykseksi.

Ainakin ruotsalaiset pitävät kehitystä lineaarisena, ja ainakin se on erehdys. Tämän päivän asiat ja tulevat tapahtumat eivät johdu millään välttämättömyydellä, eivät edes merkittävällä todennäköisyydellä tähän mennessä tapahtuneesta.

Olkoon esimerkki islamin naisten huntu. Sen käyttäminen on siis ihmisoikeus ja osa uskonnon harjoittamista, jota on kunnioitettava. Olen samaa mieltä. Silti en suvaitsisi naispoliisia, joka käyttäisi huntua. En menisi vapaaehtoisesti peittävää huntua käyttävän kirurgin leikattavaksi enkä luultavasti edes vastaanotolle.

Olen toiminut itse melkein koko ikäni rooleissa, jotka eivät oikein sovi minulle, etenkin tuomarina. Olen oppinut ajattelemaan, että kun saan tästä palkkaa, joudun sitten sopeutumaan, esimerkiksi suhtautumaan näennäisen tasapuoliseti asianosaisiin, vaikka ajattelen, että toinen on järkevällä asialla ja toinen vaarallinen raivohullu.



Jäimme eilen huntuun. Istuva tuomari saa käyttää kainosauvoja. Hänellä ei ole vaihtoehtoa. Mielestäni hän ei saa käyttää asianosaisia kuullessaan likaista verryttelypukua, mielestäni hänen on kammattava tukkansa ja pidättäydyttävä loukkaavasta kielenkäytöstä.

Jos tuntematon poliisi pysäyttää minut autossani ja sanoo:”Mitäs jätkä”, pidän sitä sopimattomana. ”Ajokortti ja rekisteriote” tuntuisi paljon paremmalta. Jos suomalaisella poliisilla on päässään turbaani, alan hätääntyä.

Jos tuo mies haluaa käyttää turbaania syvällisen uskonnollisen vakaumuksen vuoksi, hänen ei pidä toimia poliisina.

Jos käy niin kuin erään tuttavani isoisälle, että hän pappina putoaa joulujumalanpalveluksessa juovuspäissään saarnastuolista, en ole huvittunut enkä hyvilläni.

Monen mielestäni kerjäämistä ei voi kieltää lailla, koska köyhyydestä ei saa rangaista ja koska Romanian romanit ovat itse uhreja.

Perustelut eivät vakuuta minua. En ole Romanian romani mutta en saa virtsata porttikäytävään, vaikka kuinka kusettaisi. En saa ahdistella ohikulkijoita (mitä en kyllä osaa aina välttää, jos kysymys on puolitutuista).

Miksi ”yleinen järjestys ja turvallisuus”, jonka valvominen on poliisin tehtävä, olisi kavahduttava asia. Ennen muinoin laissa (järjestyssäännöissä) kiellettiin pahennuksen herättäminen julkisella paikalla. Tuo säännös tarkoitti muun muassa kelteisillään kulkemista. Suomalaisen huumorin ydin on ollut vanhastaan pappi ja poliisi, jotka juovat viinaa ja hukkaavat housunsa. Pappi ja poliisi munasillaan keskustaajamassa on harmillinen näky. Luullakseni papit ja poliisit ovat itse samaa mieltä.

Meillä on Suomessa liian paljon köyhiä ihmisiä, mutta juuri kukaan heistä ei kerjää.

Meillä suvaitaan rajua alkoholin käyttöä, joka aiheuttaa välitöntä vaaraa viattomille mutta on rajoitettu erittäin vahvasti (ja aiheellisesti) tupakointia silloinkin, kun se ei aiheuta kenellekään sivulliselle vaaraa (parveketupakointi).

Televisiokeskusteluissa vähätellään naisten aiheuttamia häiriöitä. En tiedä, ketä uskoa. Taksikuskit ja juoppoputkan vartijavahtimestarit ovat kovin samaa mieltä siitä, että aamuyöstä kuvaan ilmestyvä naispuolinen, keski-ikäinen kauppatieteen tohtori on täysin pitelemätön kiusankappale.

Toivottavasti jotkut teistä, lukijoista, ymmärtävät ihmetellä näitä käsityksiäni ja kysyä, missä on Kemppisen joskus väitetty liberalismi.

Tiedän miksi liberaalit puolueet ovat näivettyneet toinen toisensa jälkeen, viimeksi eri maiden sosialidemokraatit. Tiedän miksi humanismi on suosittua vain puheissa, ei teoissa.

Ihmiset eivät käsitä, että tarvitaan taisteleva liberalismi, taisteleva humanismi. Nämä perinteiset ajatussuunnat eivät ole mitään iltasatuja eivätkä varsinkaan henkisen velttouden ja moraalisen selkärangattomuuden naamioita.

Haluan sanoa konservatiiveille, että te olette kuulkaa minun makuuni liian vanhoillisia, ja haluan sanoa radikaaleille, että luulen ymmärtäväni yskän, mutta joukkoihinne en liity, koska luulen, että te saatte aikaa paljon enemmän pahaa kuin hyvää – te kun ette usko ole lukeneet pyhiä kirjoja ettekä siis tiedä, että ihmistä luodessaan Jumala sylkäisi. Milläs se pelkkä maan tomu pysyisi kasassa. Maailman peruselementtejä ovat lieju ja lima.

Ihminen ja hänen aatteensa edistyvät kirjaimellisesti kuin täi tervassa. En tosin ole muistaakseni nähnyt täitä tervassa – toisten hiuksissa kyllä. Kun kehitystä halutaan joudattaa, niin silloin ei muisteta lakeja noudattaa. Ja kun lakeja ei noudateta, oikein kukaan ei ole turvassa. Hupsut luulevat, että lait säädetään pahoja ihmisiä varten. Itse minä pelkään kyllä enemmän hyviä ihmisiä.



(Tämän jälkeen palaan kukaties verkkoon juhannukselta, kukaties ennen. Toivotan itselleni hyvää lomaa.)

Henkilö- ja osoiteasioita

Virassani ja eri esityksissäni olen pyrkinyt parhaani mukaan tähdentämään, että tietotekniikka on paholaisen keksintö, jonka keskinen merkitys näyttää olevan ihmispoloisen piinaaminen.

Vanha vihamieheni Elisa on herännyt horroksesta ja vainoaa minua kaikin keinoin. Satun asumaan paikassa, jossa puhelimen kuuluvuus on heikko. Kun kerran sain kurkkuotteen Elisan miehestä, hän kähisi, että tuohon viereen kalliolle oli ajateltu pystyttää purkki eli tukiasema, mutta uusien talojen asukkaat olivat pitäneet sitä sekä rumana että tarpeettomana. Niinpä kaikkien kolmen operaattorin vehkeet ovat muutaman kilometrin päässä, ja meillä ja naapureissa on aivan tavallista, että talvipakkasellakin roikutaan ikkunasta tai seistään kuistilla hytisemässä varjellen puhelimen kenttävoimakkuusmittarin ainutta palkkia.

Laajakaista tulee 35 vuotta vanhaa, ylikuormitettua kuuden säikeen kuparijohdinkimppua myöten. Luultavasti myyrät ovat syäneet pätkiä välistä. Kun viemäriä kaivettiin, meillä oli tarkoitus tiputtaa samaan kaivantoon valokaapeli, mutta kuulemma se pääsi jotenkin unohtumaan. Paras todellinen nopeus on todella vaatimaton, ja viimeksi kuluneen kuukauden Elisa eli Kolumbus on ollut jokseenkin vetämättömissä.

Aika usein se yhdistää ja toimii aamulla, mutta väsähtää ennen yhdeksää,ja loppuvuorokausi on herrassa. Tietenkin resetoin ADSL-laitteet (A-Link RR 24) ja buuttaa koneen nöyrästi kerran toisensa jälkeen.

Elisa on kieltämättä lähettänyt muutaman tekstiviestin ja jopa tunnustanut, että yhteydessä on häiriö. Kun sieltä tulee ilmoitus, että häiriö on korjattu, se merkitsee todellisuudessa, että yhteys on kahta huonompi, suurimman osan aikaa mykkä kuin hauta.

Siinä sitä on juhlaa, kun yrittää soittaa vikailmoituksen – painella nappeja ja kuunnella pimpelipompotusta. Ja kyllä kestää! Tuon huonon kentän takia puhelu myös katkeaa silloin tällöin ja kaikki on aloitettava alusta. Meillä on kieltämättä lankapuhelin tallella, toistaiseksi, mutta jos vikakonttori vastaa, sieltä on tapana kysellä yv-numeroa ja joskus jopa IP-osoitetta tai geittejä niin että koneen äärestä on kyllä soitettava.

Ostin DNA:n hyvämaineisen mokkulan. Voi olla että asensin sen väärin; en tosin usko. Se siirtää tietoa jopa megatavun kymmenessä minuutissa. Asensin sen myös mäkkiin (PowerBook 4), ja tietenkin se toimii esimerkiksi parkkipaikalla todella sutjakasti. Puhelin (Nokia E75) on vähän nopeampi ja avaa yhteyden Ovi-ohjelman kautta. Mutta vain vähän.

Menen nyt maalle ja aion kokeila, saisiko sieltä blogatuksi. Keiteleen seudulla ei ole hotspoteja, ainakaan tietääkseni. Mielenkiintoista.

Ostin myös televisio-sovitteen, koska potkupalloa voisi kieltämättä katsella myös saunakamarissa. Naisväki ei osaa oikein arvostaa karjuvaa televisiota ahtaanalaisesssa huoneessa.

En ole vielä keksinyt, mitä tekisin Elisan kanssa. Tunnen sieltä liian isoja herroja. Mikään ei viittaa siihen, että Sonera tai DNA käyttäytyisivät yhtään paremmin.

Yksi asennus on kumminkin onnistunut. Kävin eilen Tampereen seudulla. Ymmärsin vaatia autoa vaihtaessani Aux-pistokkeen autoradion yhteyteen. Kun tässä on enemmänkin ajelemista tiedossa, mieli hyrrää, kun iPod toimii hansikaslokerossa ja soitanto tulee auton kieltämättä aika hyvistä kaiuttimista.

Sitä en ole vielä selvittänyt, saisiko iPodin ottamaan virtaa auton laitteista, koska akku tyhjenee kiitettävän ripeästi, ja Applen akuthan me tiedämme. Omani taitaa olla väsähtämään päin ja aina se on ollut ylen hidas vastaanottamaan virtaa, sekä USB:in kautta että suoraan seinästä.

Runsaan viikon poissaolo kotoa näyttää edellyttävän 11 piuhan ja viiden eri laturin ottamista mukaan. Jos mitään ei kuulu eikä näy verkossa, älkää ruvetko heti naaraamaan. Ehkä olen keskittynyt kivellä istumiseen.

Gorillan todistajanpsykologia

Richard Dawkins on aikamme nimekkäimpiä esseistejä. Teilattuaan Jumalan, jota siis ei ole olemassa, hän on palannut tutummalle maaperälle kirjallan evoluutiosta. (The Greatest Show on Earth, 2009).

Sivumennen sanoen kuuntelen kärsivällisesti neuvoja, joiden mukaan juuri Dawkins on selvittänyt naturalistien keskeiset ongelmat. Hyllyssäni on ainakin kymmenen huippututkijan kirjat biologian syvistä ongelmista, ja Royal Academyn avoin verkkopaikka tuottaa uutta ihmeteltävää jatkuvasti.

Olen ehkä hiukan vaikuttuneempi kahdesta muusta tiedemiehestä, nimittäin E. Wilsonista ja D. Dennetistä, jotka ovat julkaisseet komeita ja kahinaa aiheuttavia teoksia sosiobiologiasta ja tietoisuudesta ynnä muusta.

Tässä on siis kolme nimeä, joita minulle yhdistää se, etten kuulu heidän joukkoihinsa enkä ihailijoihinsa, mutta arvostan heidän ajatteluaan tavattomasti. Toisin sanoen rohkenen olla eri mieltä tietyistä seikoista, heitä paljon heikommin faktatiedoin.

Dawkinsista muuten pieni varoituksen sana. Hän on niin sujuva kirjoittaja, että hänellä lipsuu silloin tällöin, enimmäkseen kyllä vähäpätöisissä pikkuasioissa.

Uudessa kirjassa on mainittu ja esitetty kuvana Daniel Simonsin kuuluisa gorillakoe http://www.theinvisiblegorilla.com/gorilla_experiment.html

Dawkins on nähdäkseni oikeassa myös johtopäätöksissään, mutta valistunut lukija voisi katsoa tuon verkkosivun ja siihen liittyvän videon, koska Dawkinsin selostus on hiukan epätarkka.

Monille teistä asia on varmaan tuttu. En ole ihan varma edes nuorista juristeista – ehkä tämä opetetaan myös heille. Me vanhemmat emme tunne sitä.

Johtopäätös on selvä. Perinteinen tuomioistuinten tähdentämä puoluettomien silminnäkijöitten kertomaan perustuva todistelu on jokseenkin epäluotettavaa. Kuten dekkareiden ja rikostutkimusta sivuavien televisio-ohjelmien ystävät tietävät, ihminen huomaa mitä sattuu ja häneltä saattaa jäädä huomaamatta yllättäviä asioita.

Simons ja hänen kumppaninsa tekivät psykologisen kokeen. Kuusi opiskelijaa heittelee koulun aulassa toisillee kahta koripalloa. Kolmella on musta ja kolmella valkoinen paita. Kokeen ilmoitettu tehtävä oli laskea, kuinka monta kertaa valkoiset heittävät palloa. Koe kesti 25 sekuntia. Oikea vastaus on 15. Mutta kokeen järjestäjä kysyi:”Näittekö gorillan?” Puolet ei ollut nähnyt. Kun he saivat katsoa videon uudelleen, kaikki näkivät. ”Gorilla” oli kuvassa 9 sekuntia.

Palloa viskovien nuorten joukon läpi siis kävelee gorillapukuinen ihminen, joka pysähtyy, hakkaa rintaansa ja poistuu.

Koe on kiero. Heittojen laskeminen vaatii keskittymistä. Gorillapukuinen ei lopultakaan ole mikään maankaatoihme – kai koulun käytävillä esiintyy kaikenlaista jäynää tai vaikkapa harjoitellaan esitystä. Mutta on tulos silti järisyttävä, kun puolet katsojista ei ollut lainkaan huomannut gorillaa – ei tiennyt, mistä nyt puhuttiin.

En tunnen alan (psykologian) kirjallisuutta. Kai joku on toistanut tuon kokeen alaluokkalaisilla tai täysin kouluttamattomilla ihmisillä. Luulen, että tuollainen tarkkuutta ja laskemista vaativa koe siirtää kokeneen opiskelijan tiettyyn moodiin.

Silti tässä tuntuu olevan todistus taruna pitämästäni itämaisesta jutsu-taidosta – suuri mestari voi kulkea väkijoukon läpi ilman että kukaan huomaa, tai jopa seisoa kadulla ja jäädä havaitsematta.

Tuomarina olen kohdannut tämän ilmiön. Useimmat muutkin ovat. Todistajana poliisi sanoo, että ihan varmasti punainen valo paloi ja toinen poliisi vannoo, että vihreä.

Kirja

Päädyimme eilen siihen, että kaikki kuvat valehtelevat. Eivät ne kysy, yhtä vähän kuin sanatkaan, Erno Paasilinnalta lupaa.Kuvan tehtävä on mahdoton, neliulotteisen tila-aika-avaruuden jäljitteleminen, ja yrityksistä huolimatta kukaan ei liene onnistunut valmistamaan havainnekuvaa edes matematiikassa tavallisista asioista, kuten 11,2-ulotteisesta avaruudesta tai Hilbertin avaruudesta, jossa ulottuvuuksia voi olla ääretön määrä. Kuten tunnettua, D. Hilbertin kuvailemassa Grand Hotelissa on numeroituvasti äärettömän monta huonetta, jolloin parillisella numerolla varustettuja huoneita on yhtä paljon kuin parittomalla, koska niiden mahtavuus on sama.

Vaihdoimme pari sanaa pysähtymisongelmasta ystävien kanssa, enkä raatsinut sanoa, että kirja on lukijalleen Turingin kone, joka pysähtyy annetulla syötteellä.

Kirja ei lopu koskaan, vaikka ihminen loppuu. Kirjan voi aloittaa alusta. Kirjan lukemisen voi keskeyttää.

Tämä koskee tietysti vain kirjaa, jossa on ääretön määrä sivuja, mutta sellaisia voi tilata kaukolainaan Baabelin kirjastosta. Numeroituvasti ääretön määrä sivuja on esimerkiksi kirjassa, johon on painettu kaikki luonnolliset luvut. On tosin aihetta epäillä, että lukija pitkästyisi jossain vaiheessa, jos saisi sellaisen kirjan käsiinsä.

Luettu ja unohdettu kirja on kuin osaksi raunioitunut, kohdittain hiekan peittämä labyrintti, johon on monta sisäänpääsyä mutta ei porttia ulos. Sisältä nähtynä sillä ei siis ole keskusta. Kun ei ole keskustaa, voi olla luottavainen. Silloin ei ole myöskään Minotaurusta. Sankari ei voi myöskään käyttää Ariadnen lankaa, koska se, mikä näytti ulkoa kivestä rakennetulta, onkin labyrintista nähtynä kudottu langasta.

Kreikkalaisille tämä oli selvä asia, luultavasti kreetalaisilta opittu. Teksti ja tekstiili ovat sama sana. Kuka käski opetalla lukemaan.

Kuuluisa kana ja muna –ongelma on selvästi myöhäinen, koska sofistit epäilmättä tunsivat kanan ja olivat syöneet munia. Mutta kumpi oli ensin, kirjoitus vai lukeminen?

Suomessa asuva kielitieteilijä ja erityisesti muinaiskirjoituksiin perehtynyt Harald Haarmann käsittelee uusimmassa kirjassaan kanssakäymistä esittävien esineiden kanssa (Interacting with Figurines).

Kilpikonnankuori ja kilpikonnankuori, johon on uurrettu merkkejä, ovat kovin erilaisia ilmiöitä. Jälkimmäistä käytettiin Kiinassa ennustamiseen, ja eräiden käsityisten mukaan nuo merkit ovat kirjoitusta.

Omasta kulttuuripiiristämme ainakin Tell Brakista on korjattu talteen savilaatat, joista toinen saattaa merkitä vuohta tai lukua kymmenen ja toinen kymmentä lammasta. Ne eivät ole kovin vanhoja, neljänneltä vuosituhannelta ennen ajanlaskumme alkua.

Kampakeramiikka ei luultavasti ole kirjoitusta eikä välttämättä liioin koristelua, vaan saven polttamiseen tarvittavien välineiden jälki. Jossain vaiheesa jotkut silti oppivat lukemaan itse tekemiään merkkejä samalla tavalla kuin figuriineja, säätä, kasveja ja eläimiä. Sen jälkeen emme ole lakanneet lukemasta.

Esseisti Charles Lamb kirjoitti suunnilleen:”Kun en kävele, luen. En halua istua ajattelemassa itse. Kirjat ajattelevat minussa.”

Ja tuo kielen ja kokemuksen labyrintti voi olla sukua argentiinalaiselle kirjailijalle, joka oli kovin kiinnostunut labyrinteista, ja myös Nietzschen ikuiselle paluulle, jolta G. Cantor selkeän matemaattisesti vei perustelut. Avaruudessa ei ole suunnattoman monia pisteitä, jotka väistämättä palaisivat, vaan äärettömän monta pistettä, ja ääretön jaettuna kahdella on ääretön.

Sellainen labyrintti, johon pääsee sisään – pyytämättä – on elämä. Ulospääsyä ei ole, sillä kuolemaa voi tuskin sanoa elämästä ulos löytämiseksi.

Sanaleikki

Kadun, peruutan ja poistan väitteeni, jonka mukaan sanaleikki olisi ääliön merkki. Mielipide on kerrassaan typerä. Termi ”sanaleikki” voi tarkoittaa vaikka mitä. Ei tarvitse pahemmin venyttää merkityksiä sanoakseen, että sana on terve kun se leikkii.

Mitä lienen ajatellut. Kukaties havaintoani, jonka mukaan tarinankertomiseen kykenemättömätkin onnistuvat painamaan mieleensä kaikkein kuluneimpia kaavoja.

Nyt kun Freudin mielestäni aika väkinäinen tutkielma vitsistä on onnellisesti unohdettu eikä monikaan tumppaa huumoria kiertoilmauksena sille, mitä ei saisi sanoa, voidaan jättää rikkiviisaus. Vitsikästä on tietysti yllättävä yhdisteleminen – tai yhdistelemättä jättäminen.

Kommentoija mainitsi vitsit, jotka eivät naurata. Alan kirjallisuudessa tunnetaan ”shaggy dog” –jutut. Niiden tarkoitus on nolata kuulija; joskus näiden karvaista koiraa sivuavien juttujen pointti on se, että mitään pointtia ei ole. ”Ja tiedätkö, mitä se koira teki?” – ”En.” – ”En minäkään.”

Kokeillaan parempaa sanoilla leikkimistä:

Soturi oli kirjoittanut talvisodan rintamalta alaikäiselle renkikaverilleen. Viesti otettiin vakavasti, ja kohta pidettiin pirtissä ompeluseuraa. Mukana istunut opettajatar kysyi kirjettä nähdäkseen. ”Ei tähän Villen vaivaan villapaita auta. Hän vain edelleen unohtaa t-viivat.”

Sanaleikki on usein kaskun, vitsin, sutkauksen ydin ja aivan yhtäpitävä runon kanssa. Sanallisessa kiteytymässä on lopullisuuden tuntu. Ehkä sanonta on vanhempi, ehkä ei – Nätti-Jussilta oli vastoin Lapin tapoja kielletty yösija hänen kulkieessaan ylämaihin. Savotalta palatessa hän poikkesi samaan taloon kysymään lainaksi puntaria. Vastaukseksi ilkeän emännän ihmettelyyn, että mitä se jätkämies puntarilla, Nätti jysäytti reppunsa lattiaan ja sanoi vain haluavansa katsoa, mitä painaa repullinen riihikuivaa rahaa.

Huomatkaa alkusoinnut ja itse vitsin kannalta tarpeeton yllätysvalinta ”riihikuivaa”, joka siis sitten istahti kieleen pysyvästi. ”Repullinen rahaa” olisi hiuksenhienosti kehuskelun puolella. Tuo pieni lisäys tuo mukaan burleskin piirteen ja viittauksen, että raha kukoistaa kuivattavaksi asti todelliselle tekomiehelle.

Nätti-Jussi-jutut esiintyvät osittain sellaisinaan mm. Yhdysvalloissa, joissa tapahtumapaikka on yleensä Texas ja tarinatyypin nimi ”tall story”. Nätin käsitys moraalisesta krapulasta: kun vielä Ounasvaaran rinteessä herätessä on kummassakin kainalossa kuristunut poliisi.

Hyvän ja huonon loppusoinnun ero, jota runousopit eivät yleensä muista, on salaperäiden side riimisanojen välillä. Yrjö Jylhän (autio) talo... sammunut valo on huono. Aika usein sama sanaluokka ja muoto riimissä on huono. Pahimmassa tapauksessa lukija tai kuulija huomaa, että säe on kirjoitettu vain huonoa loppusointua varten – ”lähteä mun täytyy... sydämeni räytyy”.

Ilahduttava ja taidokas on vanha huippulakonismi: ”Oli synkeä salo / meni tie, tuli talo. // Oli loimuva takka / oli tyttö, oli akka. // Soma puheitten sävy, / tuli yö, olin vävy.”

Mieleenpainuva on juomarin tarinan loppu – ”löytyi poika nuorastaan / vainajana suorastaan, / mutta saatuansa spriitä / virkistyi hän kohta siitä...”

Nerokkaasta riimivitsailusta toistelen esimerkkeinä Juha Watt Vainiota ja Juicea. ”Kaupasta läskiä tillaamaan / en kykene mä ilman hintaa, / täytyypä tyytyä grillaamaan / vain rannalla ihmisen pintaa. / Konkurssi kolkuttaa portilla, / haastemies heittelee kortilla, / vaan on äijä tää tässä kuin tortilla / kun tuo aurinko lämmittää. // Silmät suljen, lipuu elämäni paatti, / omiansa perää vaimon advokaatti, / siitä huolimatta nautin ilman käteistä / mä kesäpäivän säteistä.”

Juice – ”Kaavilainen kantritähti vaipui skitsofreniaan, / Mustan miehen mukaan lähti kakkosvaimo Keniaan...”ja laulaessaan omilleen / hän ylsi kolmeen promilleen...”

Der Alte

Kuka tahansa lukee ihailtavista henkilöistä tai sellaisista, joita voi halveksia sydämensä pohjasta.

Hankalampi paikka ovat merkkimiehet ja –naiset, joiden nimi, teot ja maine herättävät tympääntymistä ja joiden temperamentti on tyystin vieras.

Valitin itse asiasta aikoinani, mutta ympäri käydään ja yhteen tullaan. Olen tätä nykyä yksi johtavista liikenne-esteistä Helsingin Aleksanterinkadulla. Vuosikymmenet kärsin siitä, että kun oli kova kiire johonkin miljoonan dollarin kokoukseen, vastaan lunki joku huru-ukko, tyypillisesti eläkkeellä oleva oikeusneuvos, joka ilahtuneena tapaamisesta halusi tapailla raunoituneesta muististaan vielä kerran laajan version surullisesta ja uskomattomasta elämäntarinastaan.

Nyt olen itse samanlainen.

Kun olimme päivitelleet, miten maan oikeuslaitos ylimalkaan tulee toimeen ilman meitä, ja käsitelleet yhteisten ystävien uusimmat ylitsekäymiset, puhuttiin merkittävistä lukukokemuksista. Vihjeen saaneena katsoin, mitä The New York Review of Books oli kirjoittanut puheena olleista kirjoista, ja olihan se kirjoitanut.

Charles Williamsin kirja on ”Adenauer, The Father of the Modern Germany”. Williams itse ei ole historioitsija vaan poliitikko – aateloitu nimellä Baron Williams of Elvel. Sveitsin lehdistä etsimieni arvostelujen mukaan teos on ”seriös” eli vakavaan tutkimukseen perustuva, joskin Englannin näkökulmasta laajalle yleisölle kirjoitettu.

Samainen Williams on, mahdollisesti poliittisa tarkoitusperiä unohtamatta, kirjoittanut laajat elämäkerran Charles de Gaullesta ja – marsalkka Pètainista.

Adenauer (1876-1967) oli pienipalkkaisen esittelijäneuvoksen ankarasti katolilaiseksi kasvatettu poika ja aloitti uransa samanlaisissa tehtävissä, hovioikeuden kanneviskaalina, kunnes vaimo keksi ehdottaa hänelle politiikkaa. Ja hänestä tuli yksi 1900-luvun näkyvimmistä poliitikoista.

Kun hänetkin vangittiin epäiltynä Hitlerin murhayrityksestä 1944, vanginvartija pyyteli viedessään häneltä kengännauhoja ja housunkannattimia, ettei asiakas viitsisi tehdä itsemurhaa, kun sellaisista on viattomille ihmisille, etenkin vartijoille, niin kovasti vaivaa. Muutenkin kohta 70-vuotiaan elämä alkoi olla jo ohi, etenkin julkisia tehtäviä ajatellen ja eläkeikä sivuutettu.

Eikä Adenauer hirttäytynyt, vaan siis toimittuaan 1909-1933 eri tehtävissä Kölnissä, suurimman osan aikaa ylipormestarina, hänet valittiin liittokansleriksi 1951, ja tuosta virasta hän putosi 1963 oikeastaan muututtuaan lopullisen sietämättömän ylivaltaiseksi ja demari Willy Brandtin astuttua näyttämölle. Hitlerin kauden hän pysytteli irrallaan politiikasta ja oli siis sotien jälkeen käytettävissä.

Tapa jolla Adenauer ja Ludwig Erhardt ajoivat Saksan (liittotasavallan) toimintakuntoon ja pitivät puoliaan ensin länsiliittoutuneita ja sitten Neuvostoliittoa vastaan oli poliittisesti melkein uskomaton onnistuminen. Juuri Adenauer oli vakuuttunut siitä, että Eurooppa voi edistyä vain jos Saksa ja Ranska hautaavat sotakirveensä seitsemän sylen syvyyteen. Ranskalaisten oli vaikea sopeutua tähän ajatukseen, mutta siitä tuli totta. EEC ja EU ja tietenkin sotilasyhteistyö ovat Adenauerin ja de Gaullen työn tulosta.

Mielestäni sisäeurooppalaisen sodan uhkan väistyminen on ollut yksi oman elinaikani suuria saavutuksia. Nyt on käsillä aallonpohja, enkä mene väittämään EU-epäilijöiden olevan väärällä asialla.

En edelleenkään puhu minkään puolueen pussiin. Ikätoverit Adenauer ja Churchill olivat konsevatiiveja ja Italian vanha da Gasperi samoin. Meillä oli Adenaueriakin vanhempi konservatiivi Paasikivi. Ja Paasikiveä vanhempi Mannerheim. Suvaitsen olla myös sitä mieltä, että Kekkonen teki maalleen merkittäviä palveluja nimenomaan vanhoilla päivillään, 1970-luvulla eli virkamiesten lakimääräisen eläkeiän ylitettyään. Hänelläkin, kuten Adenauerilla, lisääntyvään seniiliyteen tehosi patenttilääke, räyhkäs demari (lue nimelliseti ei-konservatiivi).

Vitsi, anekdootti

Anekdoottien suuri nimi oli Tauno Karilas. Karilaan ”Suuri kaskukirja” kuuluu sekä yleissivistykseen että kauniiseen kotikasvatukseen. Tosin sitä on vähän vaikea löytää antikvariaateista. Siitä irrotetut niteet ”Taiteellista väkeä” ja ”Oppineita herroja” sisältävät suunnilleen sen, mitä sopii tietää Sibeliuksesta, Eino Leinosta ja lukemattomista muista.

Oman alansa unohdettu perusteos on Karilaan ”Suuri pakinakirja”.

Anekdootti eli kasku on määritelmän mukaan vitsi, joka ei naurata yhtään. Kirjallisuuden lajina se on halveksittu. Tulin nyt siihen tulokseen, ettei halveksuntaan ole aihetta.

Markku Envall, missä olet? Mies joka on kirjoittanut tutkijana aforismeista ja laatinut niitä myös itse erinomaisella menestyksellä voisi ottaa asiasta vaarin. Aforismi ja kasku näyttävät olevan sama asia. Edellinen on lyyrinen kiteytys, jälkimmäinen novellistinen laajennus. Molemmille on ominaista tiivis muoto, lyhyys. Molemmat pyrkivät tavoittamaan jotain, mikä ei ole oikeastaan tavoitettavissa.

Luon uuden haukkumasanan: vitsikirjat. Niitä on tehtailtu lukutaidoltaan vajaille, tätä nykyä onneksi vähän. Ne ovat samaa lajia kuin television Jokerin useimmat vitsit. Kuulija punastuu häpeästä.

Sanaleikki, englanniksi ”pun”, miellyttää yleensä vain ääliöitä. Silti: runouden metafora ja loppusointu ovat nimenomaan sanaleikkejä. Sanalle annetaan kaiku- ja peiliefektillä lisää merkityksiä, usein myös syvyyttä. ”Kun kirja on luettu, sen lehdet ovat lehtiä.” Kirjat lakastuvat syksyllä ja ovat pian puusta pudonneita.

Hulluuden hämärästä / siis etsi järkeä, / sillä viisauspa turha lie, / vaan hulluus tärkeä.
Papinpojat Tauno ja Yrjö Karilas ovat Suomen suuria unohdettuja. Tauno oli tavattoman tuottelias toimittajana ja julkaisi suuren määrän nuorisonkirjoja ja salapoliisiromaaneja. Hän lienee ollut ennen sotia alan myydyimpiä nimiä.

Yrjä Karilas oli WSOY:n kustannustoimittajana 1918-1940 saamatta sen suurempaa mainetta henkilönä. Sitä on lupa hiukan kummastella, koska Pikku jättiläinen oli kuitenkin vaikeasti käsitettävä saavutus yhden miehen työnä, ja murto-osa hänen tuotannostaan.

WSOY:llä oli silloinkin isoja johtajia, jotka olivat kovia huutamaan – Jäntti, Martti Haavio. Yhtiön valtikkaa ja valtakunnanomenaa kantoivat Koskenniemi ja Maila Talvio.

Karilaan veljekset haluaisin osoittaa nuorille tutkijoille: he ovat esimerkkejä unohdetuista ja vaietuista, koska heillä oli molemmilla samat suuret synnit. He olivat korostetun isänmaallisia ja mikä kauheinta avoimen uskovaisia.

Tauno Karilas oli suojeluskuntien Hakkapeliitta-lehden suuruuden luoja yhdessä sittemmin metsästykseen ja kalastukseen keskittyneen Yrjö Ylänteen kanssa. Tuon lehden maskotti oli Erkki Tantun piirtämä ja Karilaan riimittelemä suojeluskuntavääpeli Rymy-Eetu, sodan aikana Rymy-Eetu – ryssän kauhu ja sotien jälkeen muuten vain kommelluksiin joutuva sankari.

Yrjö Karilas, hänkin veljensä tavoin maisteri, teki myös erittäin pitkän ja ansiokkaan urakan kristillisessä poikatyössä. Hän näyttää siirtyneen – turmiokseen, sanoisin, kristillisen Kuva ja Sana –yhtiön palvelukseen WSOY:ltä arkkipiispa Ensio Lehtosen yllytyksestä.

Tauno Karilas siirtyi Valistuksen palvelukseen; yhtiö oli ainakin periaatteessa opettajien omistama ja siten suurkustantajien nyreyden kohde.

Yksi moinista Yrjö Karilaan tukasta Sörkän hellahuoneista Normaalilyseoon nostamista pikkupojista on isäni Kullervo. Nin tuuheasta tukasta saikin helposti otteen. (Kuva: ylioppilasluokka, Kauhava 1944; mukana lukion tenttimällä suorittanut yksityisoppilas, joka ei omistanut siviilivaatteita oltuaan valtion leivissä alkuvuodesta 1939.)

Kaksi hullua

Suomalaisessa valokuvaustaiteessa Signe Brander ja I.K. Inha ovat yli muiden. He olivat hulluja. Brander kuoli nälkään 1942 Nikkilän sairaalassa, jonne oli evakuoitu ja unohdettu vanhuksia. Hän oli sokea. Kansallisbiografian mukaan hän ei ollut mielisairas. Ilman vähäisintäkään näyttöä uskaltautuisin sanomaan, ettei hän kyllä erikoisen normaalikaan ollut.

Hänen ylittämätön Helsingin valokuvien sarjansa katkesi riitoihin kaupunginmuseon kanssa ja potkuihin. Negatiiveja valmistui 917. Aika monet niistä ovat teknisestikin sellaisia, että johtavat pressikuvaajamme saisivat panna parastaan yltääkseen edes lähelle. En suoraan sanoen käsitä, miten hän onnistui pysäyttämään maisemakuviinsa liikuvia ihmisiä 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, silloisilla varusteilla. Juuri tuon ongelman ratkaisuun kehitettiin 30 vuotta myöhemmin kinofilmikameroita (Leica, Contax) ja huippufilmeja (Agfa Isopan). USA:ssa lehtikuvaajilla oli vastaavia laitteita. Hullumaisuuksissani jätin ostamatta Manhattanilta 30-luvun pressikameran, kun en muka olisi jaksanut raahata sitä. En kyllä olisikaan jaksanut.

Inha, kouluneuvos Solmu Nyströmin ja arkkitehti Usko Nyströmin veli, oli oikeasti Pitkäniemessä ”eikä koskaan parantunut kokonaan”. Tämäkin on arvailua, joten minun on turha odottaa tästä ylioppilasaineestani cumua enempää, mutta mielestäni järkkynyt mieli tulvehtii myös Inhan hiljan kirjana julkaistuissa Helsinki-kuvissa. Niiden autiudessa on jotain sellaista, mistä elokuvaohjaaja Alain Resnais olisi suuresti innostunut – hän tavoitteli samaa (”Viime vuonna Marienbadissa”).

I.K. Inha oli keksinyt saman kuin Bioy Cesaresin Tohtori Morel – kolmiulotteisen tallennuskoneen, joka varastoi näyn lisäksi myös hajut, tuulen ja kosketuksen.

Hän ei koskaan kuvannut maailmaa, vaan siitä valmistamaansa toisintoa. Hän oli voittanut alkuperäisyyden ongelman, jonka kanssa kuvataide tuskailee tänäänkin. Vähemmästäkin herkkä mieli järkkyy.

Brander kuvasi hyvin paljon lapsia ja muijia ja loi kamerallaan elämää ja lämpöä sinne, missä sitä oli todellisuudessa vähän. Haluaisin tietää, tunsivatko neidit toisiaan, mutta Brander oli taiteilijana Schjerfbeckin aikalainen ja sielunsisar.

Kun menette kirjakauppaan, siellä on kulttuurihistoriallinen aarre, kokonainen kirja Branderin kuvia Suomen kartanoista. Hän otti niitä ainakin 2000.

En unohda Timirjasevia enkä tietenkään Paulaharjua, Eino Mäkistä saati Pälsiä. C.G.E. Mannerheim oli etevä valokuvaaja, vaikka hänellä oli häiritseviä sivuharrasteita. Sotien aikana (Kim Borg) ja jälkeen on kymmenen tai kaksikymmentä kansainvälisen tason kuvaajaa alkaen Hedestä, Kultalasta, Bremeristä, Saveksesta.

Näissä on jokin ero. Kaikki edellisessä kappaleessa mainitut tekivät erinomaisella tavalla samaa, mikä tunnettiin jo maailmalla. Silmiini ei ole sattunut 1950-luvun jälkeen kuvattua aineistoa, joka ei olisi ollut jollain tavalla läsnä Cartier-Bressonin ja Capan kuvissa, lähellä Bauhausia toimineissa kuvaajissa tai nerokkaiden ranskalaisten, kuten Lartiguen, Doisneaun tai Brassaîn tuotannossa.

Näillä kaikilla henkilöillä oli tietysti se etu, että he kuvasivat mustavalkoiselle. Jokainen syvällisesti Paul Cézannen tuotantoon perehtynyt peruskoululainen tietää, että väri aloitti maalaustaiteen renessanssin (trecento) ja pian pilasi sen, kunnes impressionistit ja varhaiset modernistit näyttivät värille kaapin paikan.

Cézanne käsitti samanaikaisesti van Goghin kanssa, että väri on osa perspektiiviä ja siten tuskin käsiteltävissä kankaalla. Elokuvaan tarvittiin jokin Hitchcock ennen kuin päästiin uudelleen siihen, mikä oli ollut 192o-luvun elokuvatekijöille (Wiene, Pabst, Lang, Clair) aivan selvää.

Kenelle tahansa selvä esimerkki asiasta on Picasson Guernica, joka on osittain – laajoin osin – mustavalkoinen. Aivan kuten melkein kaikki painetut kirjat. Kun käytän täytekynää, musteen on oltava sinimustaa. Kokomusta – amerikkalainen tapa – näyttää häirtisevästi valokopiolta.

Lahjavihjeitä

Itse vien ylioppilaalle Pentti Virrankosken Suomen historian. Toinen, korjattu painos 2009, vähän yli tuhat sivua, SKS. Esimerkiksi Meinanderin uusi Suomen historia on hyvä, mutta peruskurssitasoa. En nyt yritä sijoittaa Virrankoskea kurssikirjallisuuteen – se on jo tehty.

Eräänlaisena hymähdyksenä näinä päivinä lehdissä ja verkossa julkaistuille monenkirjaville ja enimmäkseen vähimmän vaivan tietä kyhätyille suosituksille sanoisin, että tämän Suomen historian lukenut henkilö oikeasti tietää yhtä ja toista aiheesta, ja tieto on ajan tasalla. Kirjoittaja on ollut jo aika kauan eläkkeellä historian professuuristaan, mutta ei ole sammaloitunut.

Lahjavihjettäni viittauksineen, että sopisi ostaa samalla itselleen, perustelen myös sillä, että tämä kirja on ns. narratiivista historiaa eli luettavaksi kirjoitettu. Myös historiatieteessä oli vaihe, jolloin monet pitivät tutkimusta sitä parempana, mitä vaikeatajuisempi se oli. Väitöskirjan kirjoittajat kilpailivat kuivakiskoisuudessa. Tämän Virrankoski voittaa, suvereenisti.

Olen hiukan innostunut. Tämäkin kirja osoittaa, että myös meillä on mahdollista kirjoittaa samalla tavalla kuin Englannissa, jossa näitä oivallisia, siis nautittavia mutta tinkimättömiä teoksia ilmestyy useita joka vuosi.

Toinen vihje ylioppilaslahjaksi ei sovellu läheskään yhtä monille. Huomasin hiukan sattumalta hienostoliike Anttilassa, että vanha suosikkini vuodelta 1973 ”Maailma sodassa” on taas myynnissä DVD-levyinä, sangen huokeaan hintaan.

Tuota brittiläistä Thmaes-television sarjaa ei tarvitse vertailla muihin, koska se on nyt ensimmäinen rahalla, vaivalla ja huolella tuotettu dokumenttisarja, josta on itsestään tullut historiaa.

Kun ensimmäisen kansion levyllä 4 selvitetään sukellusveneiden ja saattueiden sotaa Atlantilla, lähtökohdat selvitetään heti ja oikein. Sitten tulee repliikki, jonka puhujan tunnistaa heti saksalaiseksi, suuramirali Karl Dönitz. Kohta tulee jakso, jossa kerrotaan, miltä kauppalaivojen torpedoiminen tuntui saksalaisesta. Kertojalla ei ole juurikaan aksenttia. Ernst Kretschmer, aselajinsa suurin sotasankari, teki pitkän uran Saksan liittotasavallan merivoimissa ja vielä Naton johtotehtävissä.

Molemmat herrat esiintyvät myös kuvassa eli heitä on haastateltu tätä ohjelmaa varten. Sarja on täynnä tällaisia rinnastuksia, jopa lyhyitä jaksoja yksittäisistä ilmataisteluista, joissa sekä englantilainen että saksalainen lentäjä puhuvat ja kertovat samasta asiasta. Yksi kertojista on Adolf Galland, Saksan ilmavoimien suuria menestyjiä. ”Sitten minä sanoin Hitlerille, että...” Ja perään saksalaista uutiskuvaa, jossa kertoja marssiin valtakunnankansliaan ja paiskaa jäykkäkäsitervehdyksen.

Koko sarjan kertojana on Lawrence Olivier, joka välttää kaikkia tehosteita. Hänen puheäännestään, yksimielisesti maailman parhaisiin luetusta, välittyy kauhu ja masennus, myös silloin, kun kuvassa Churchill hyppii innosta ja ylähuoneen lordit paiskovat peruukkejaan ilmaan.

Näin toisen maailmansodan historia on myös vuoden 1973 historia. Poliittiset mullistukset olivat ajaneet entiset viholliset Saksan ja Japanin entisten länsiliittouduneiden kanssa samaan leiriin. Haastatteluista kyllä kuulee, puolin ja toisin, ettei menneitä ole unohdettu. Ne on painettu pinnan alle.

Katsoja joutuu nyt, vuonna 2010, laskemaan mielessään, että nämä hahmot, jotka ohjaaja onnistuu näyttämään sotadokumentissa ihmisinä eikä sotilaina, olivat sarjaa tehtäessä aika nuoria, viisissäkymmenissä tai allekin.

Katsoin anoppini seurauksi uudestaan Åke Lindmanin viimeiseksi jääneen Ihantala-elokuvan, koska minun piti osoittaa kuvasta, että tuon ison kiven juuressä Pyöräkankaalla oli hänen miesvainajansa komentopaikka (JR 12). Elokuva on tunnetusti keskeneräinen – Lindman oli jo pahasti sairas, kun filmiä tehtiin, ja vaikka mukana oli asiansa osaavaa väkeä, filmistä puuttuu mm. ajatus. Siinä on hiukan draamaa ja hiukan dokumenttiä eikä oikein mitään välissä.

Olen hiukan pahoillani, että 1970-luvulla ei tullut kysymykseenkään tehdä omista sodistamme mitään vastaavaa. Oudostelen, ettei Paavo Rintalan keräämiä radiohaastatteluja ”Sotilaiden äänet” ole Ylen Arenassa. Kirjahan on aivan tavattoman hyvä (”Sodan ja rauhan äänet”).

Astahov ja puhevalta

Tilattiin kevyitä ja kesäisiä kirjoituksia. Ehkä niitä saadaan, mutta ei vielä nytkään. Tämän päivän pikku-uutinen Astahov-nimisen henkilön, Venäjän lapsiasiain valtuutetun puheista kun sattuu sivuamaan muutamia Israel-kirjoituksissa ja kommenteissa sivuttuja kysymyksiä.

Puhevalta tarkoittaa että naapurin rouva ei voi nostaa kannetta minun vaimoni perinnönjaosta. Jos hän yrittäisi saada jutun vireille, sitä ei hylättäisi vaan se jätettäisiin heti tutkittavaksi ottamatta. Sivullisella ole puhevaltaa toisten perintöasiassa. Anoppi ei voi hakea avioeroa tyttärelleen. Rajanaapuri ei voi vaatia toisen naapurin tekemän kiinteistönkaupan purkamista.

Rikosasiassa virallinen syyttäjä esittää rangaistusvaatimuksen. Asianomistajarikoksissa vaaditaan yleensä rikoksella loukatun aloite. Syyttäjä ei voi nostaa juttua minun, Kemppisen, kunnian loukkaamisesta, vaikka jostain syystä haluaisi tai vaikka minulla olisi jokin kunnia.

Valtioiden keskinäisiä suhteita määrää Israel-asiassa esillä olevan kansainvälisen oikeuden lisäksi kansainvälinen yksityisoikeus. Venäläinen kuorma-auto ajaa Suomessa yhteen tanskalaisen rekan kanssa, ja saksalaisen yhtiön omistama kuorma turmeltuu. Mikä oikeuspaikka, mikä laki?

Esitin ehkä huonon esimerkin patagonialaisesta poliisista Uudenmaankadulla. Olisi kai täytynyt korostaa, ettei hän ole poliisi Suomessa ja jos hän heiluttelee asetta, hän rinnastuu kehen tahansa pyssymieheen. Suomessa poliisi velvollisuuksineen ja oikeuksineen on vain suomalainen poliisi. (Sivuutamme mm. huume- ja talousrikoksissa esiintyvät poikkeukset, koske ne eivät kuitenkaan näy julkisuudessa ja koska suomalaiseet poliisimiehet kumminkin huolehtivat poliisitoimista.)

En ole tässä mitään mieltä virkamies Astahovista. On minulta kyselty, että olisiko pelottelua pelättävä. Olen sanonut, etten tiedä, mutta kuvittelen että Venäjällä pidetään uhkailua ja mahtailua poliittisesti edullisena.

Ministeri Stubb sanoi jo erittäin tiukasti, ettei venäläisellä virkamiehellä ole Suomessa mitään valtaa. Täällä toimitaan Suomen lain mukaan eli lapsen huoltoa koskevat asiat ratkaistaan Suomea velvoittavien lakien ja kansainvälisten sopimusten mukaan.

Virkamies Astahov latelee väitteitä. Niinkin voi käydä, että joku Suomessa uskoo häntä. Suomessa kuulemma loukataan lapsen oikeutta käyttää omaa äidinkieltään, venäjää. Tottakai loukataan. Suomessa virallisia kieliä ovat suomi ja ruotsi, joita viranomaiset ovat kielilainsäädännön mukaan velvollisia ymmärtämään. Tottakai jokainen saa käyttää mitä kieltä tahansa, mutta jos kysymyksessä ei ole suomi tai ruotsi, hankitaan apuun tulkki.

Viranomainen ei liioin anna asiakirjoja, esimerkiksi päätöksiä, venäjäksi vaan suomeksi. Perheoikeudellisissa asioissa virallisten käännösten hankkiminen on aikamoinen urakka. Olen tietenkin ollut sellaisessa usein mukana. Vaikka osaan esimerkiksi saksaa kohtuulliseti, saksankielisistä asiakirjoista on oltava suomennokset.

Yhteensattuma tai ei, ensimmäinen sortokausi 1899-1905 kärjistyi myös kielikysymykseen. Kuinka moni ruotsin kielen asemasta Suomessa ärtynyt mahtaa nähdä yhteyden venäjään? Tai englantiin, ei sillä. Pian kotimaiset Venäjän ystävät alkavat vaatia venäjälle kansalliskielen oikeuksia täälä.

Sekä venäläiset virkamiehet että korkeat poliitikot ovat ilmoittaneet puolustavansa myös ulkomailla asuvia venäläisiä. Ehkä he eivät tule auttamaan renkaanvaihdossa – mutta entä liikennesakkojen maksaminen tai laiminlyöminen? Nyt ollaan uudelleen kansainvälisessä oikeudessa. Jokainen valtio auttaa tietyissä rajoissa kansalaisiaan. Suomalainen rahansa hävittänyt voi päästä konsulinkyydillä eli ulkomaan edustuksen avulla takaisin kotiin. Ulkomailla oleva venäläinen ei ole Venäjän vaan tuon ulkomaan lakien sitoma.

Siltä varalta että asiaan sisältyisi jotain suurempaa, olisi hyvä ymmärtää tämä oman lain ja omien virkamiesten toimivallan suuri merkitys. Vastaavasti Venäjällä toimitaan Venäjän lain mukaan, ja sieltä lapsen auton takakontissa tuonut lienee rikkonut lakia – asia on kesken. Suomi kuuluu Haagin lapsikaappaussopimukseen kuten kymmenet maat, mm. Zimbabwe, USA ja Valko-Venäjä. Venäjä ei kuulu, ja virkamies Astahov syyttää Suomea kansainvälisten sopimusten rikkomisesta. Sitä en tiedä, minkä sopimusten.

Kommenteistanne

Toistaiseksi kukaan ei ole viitannut natsikortin yhteydessä argumentaatioon. Siihen ei ole viitattu, että Godwinin laki on tapana varustaa lainausmerkeillä: ”laki”. Puhe ei ole säännöstä, vaan sanonnasta – sananparresta.

Kysyin asiaa arvuutellen, kommentoiko kukaan argumentaatiota. Teen sen itse: tämä ”laki” ei sano mitään väitteen vakuuttavuudesta tai virheellisyydestä. Puhe on sen esiintymisen todennäköisyydestä. Natsikorttia vältetään aiheellisesti siksi, että se on muutamia vuosituhansia tunnettu argumentum ad hominem – sillä vihjataan: olet natsi. Onko toinen natsi vai ei on yhdentekevää. Jos kaksi tutkijaa, hetero ja homo, esittävät matemaattisen todistuksen matemaattisesta teoreemasta, suuntautuneisuudella ei ole merkitystä heidän todistuksiaan arvioitaessa. Jos joku esittää mielipiteitä käsiaseiden kantolupien rajoittamista vastaan, mielipiteen arvioinnin kannalta on yhdentekevää, onko hän ”natsi”.

Kortti kaatuu siihen, että sana ”natsi” on nimityksenä meidän maailmassamme jokseenkin sisällyksetön. Ase-esimerkissä mielipiteen esittäjän taipumus väkivaltaiseen käyttäytymiseen on merkityksellinen asia. Ja selvästi on terveitä ja kunnollisia ihmisiä, esimerkiksi ampumaurheilun harrastajia, jotka vastustava aselupien rajoituksia.

Itse sivumennen sanoen pidän nyt työn alla olevia rajoituksia oikean suuntaisina mutta riittämättöminä. En pitäisi pahana, että pistoolilla amuuttaisiin tästedes kilpaa käyttäen heikkotehoisia ilmapistooleja. Tiedän että väkivaltarikoksissa vaarallisin ase on katkaisematon haulikko.

Esitin sievästi oikeudellisen kysymyksen ja jäin seuraamaan, miten moni on valmis ottamaan kantaa asiaan selvästi riittämättömien faktojen pohjalla. Faktoja ei ole edelleenkään riittävästi. Kun Israel on ilmoituksensa mukaan sodassa Hamasin kanssa, sillä on oikeus pysäyttää ja tarkastaa merikuljetukset epäillessään, että tulossa on sotatarvikkeita – aseita.

Merirosvouksesta epäillyn aluksen pysäyttäminen ja tarkastaminen kansainvälisillä vesillä on sallittua. Nyt Israel ei ole pelannut valttikorttiaan. Se voisi sanoa: erehdyimme. Aseita ei löytynyt. Esimerkiksi BBC:n eilisillan uutisista päätellen Israel ei itsekään uskonut aseita löytyvän. Se halusi estää humanitaarisen avun pitääkseen saarron kireänä. Se on kansainvälistä politiikkaa.

Professori Koskenniemi perusteli omaa Israelin menettelyn jyrkästi tuomitsevaa kantaansa suhteellisuusperiaatteen loukkaamisella. Tuo kansainvälisen oikeuden normi tarkoittaa, ettei alusta, jossa kukaties on aseita mutta myös siviilejä, saa muitta mutkitta ampua upoksiin. Luvatta ilmatilaan tullutta siviililentokonetta ei saa ampua alas, vaan se on pakotettava laskeutumaan. Ampuminen kohti on viimeinen keino.

Nyt ollaan sitä mieltä, että uutisten mukaan ainakin yhdeksän siviilin surmaaminen oli suhdatonta väkivaltaa. Israel vastaa tähän esittämällä erittäin epäselvän kahden minuutin videon, jossa joku huitoo kepillä. Voi olla, että jotkut huitovat rautatangoilla. Tämä oikeutti israelilaiset ilmoituksensa mukaan ampumaan ja tappamaan itsespuolustukseksi.

Kun vastakkain oli kommando-osasto ja siviilejä, argumentti ei vakuuta ainakaan minua. Jos aluksilla oli todellisia terroristeja, tuntuu oudolta, ettei heillä olisi ollut tuliaseita ja räjähteitä. Todellinen terroristi tietää, mikä häntä odottaa Israelissa.

Saatuetta on sanottu provokaatioksi. Tämä voi hyvinkin pitää paikkansa. Jos se oli provokaatio, se onnistui yli odotusten. Minua kiinnostaa, miten maailman parhaisiin luettu Mossad ja aivan tavanomainen sotilastiedustelu epäonnistuivat näin pahasti. Toisaalta myös KGB oli erittäin taitava organisaatio, ja 1980-1991 se epäonnistui kerran toisensa jälkeen.

Puhe ei siis ole Israelin ja palestiinalaisten moraalista tai moraalittomuudesta. En tunne halua sellaisiin kannanottoihin. Mielestäni Suomi ja suomalaiset toimivat joskus väärin. En kirjoita siitä, kuka tekee, vaan siitä, mitä tehdään.

Hyvin heikko vasta-argumentti on viittaus maailman muuhun väkivaltaan. Viittaus Afrikan tolkuttomiin väkivaltaisuuksiin ei ole perustelu minkä tahansa muiden väkivaltaisuuksien hiljaiseen hyväksymiseen. Neuvostoliitto käytti juuri tuota perustelua mm. torpedoidessaan sairaala- ja pakolaislaivoja Itämerellä 1945. Koska oma armeija vuodatti vertaan, se sai tehdä mitä tahtoi.

Natsikortti

Natsikortin vilkuttamisesta mainitaan verkossa usein. Koska en oikein ymmärrä, mitä sillä tarkoitetaan, epäilen sanonnan käyttäjiä valistumattomiksi.

En kuitenkaan sanoisi Israelin valtion toimeenpanemaa aseellista iskua, Israelin oman tulkinnan mukaan sotatointa, hitleriläiseksi toiminnaksi. Luonnehdinta tulee kyllä mieleen, mutta todellisuudessa heti kun kansainvälinen oikeus alkoi hahmottua 1800-luvun puolivälissä, keisarillinen Saksa alkoi näyttää esimerkkiä röyhkeällä piittaamattomuudella.

Saksa oli 1914 mm. sitoutunut olemaan hyökkäämättä Belgiaan, ja hyökättyään kyseli innostuneesti, mitä maksetaan, jos se pitäisi lupauksensa olla hyökkäämättä Ranskaan. Ja tässä ei ollut puhe yleisestä kansainvälisestä oikeudesta, vaan sopimuksista.

Hitler-kortti on siis Bismarck-kortti tai Wilhelm-kortti. Viis siitä. Pakassa on monta kuningasta ja yhtä monta jätkää. Niitä on joskus vaikea erottaa toisistaan.

Matti Koskenniemi on koko maamme juristiammattikunnan kärkikaartia. En tunne miestä henkilökohtaisesti. Aika usein olen eri mieltä hänen kanssaan tulkinnoista. Vielä vahvemmin kuin Pellonpää ja Scheinin sekä esimerkiksi Niilo Jääskinen hän näyttää, ettei juridiikka ole enää pelkästään kansallista puuhastelua kielellä, jota kukaan muu ei osaa.

Arvostan erikoisesti sitä, että Koskenniemi jaksaa mennä käskettäesä televisiouutisiin ja yrittää selvittää tapahtumia yleistajuisesti. Eilen hän kertoi, että kauppasaarto eli embargo on luvallinen sotatoimi mutta hyökkäys aavalla merellä ei ole.

”Aavalla merellä” on vanhaa, kaunista lakikieltä. Se tarkoittaa ”aluevesien ulkopuolella, kansainvälisillä vesillä”.

Koskenniemi on muuttanut yleistä käsitystä, jonka mukaan kansainvälinen oikeus, etenkin kansainvälinen rikosoikeus, on yhtä tyhjän kanssa. Ei se enää ole. Tuo vähättelevä asenne on, kuinka ollakaan, periytynyt suomalaisille lakimiehille Saksasta.

Israel tulee tässä kuvaan mukaan siten, että Israelin valtion toimien kytkeminen kansanmurhaan onnistuu heiltä edelleen hyvin. Selustatuki on Yhdysvallat ja siellä poliittisesti hyvin merkittävä juutalainen lobby.

Lukijoiden mieleen palautetaan, miten tämä yksikin israelilainen poliitikko kävi pari vuotta sitten hyppimässä moskeijan katolla, ja mitä sitten tapahtui.

Kun puhuttiin jo ikävään sävyyn Saksasta ja Israelista, on syytä lisätä, että Iso-Britannia – ”the perfidious Albion” – taitaa kyllä olla Lähi-Idän loputtomien ongelmien todellinen alkuunpanija. Britit taistelivat turkkia ja tattaria vastaan ensimmäisessä maailmansodassa ja saivat sivutuotteena ikioman legendankin – T.E. Lawrence oli suuri kuuluisuus jo ennen kuin Hollywoodissa keksittiin, että Peter O’Toole tarvitsisi juuri tuollaisen roolin.

Lawrencessa minua miellyttä sama piirre kuin Wittgensteinissa – itsetehostus äärimmäisin uhrauksin. Lawrence toimi erilaisissa hanttihommissa, kuten lentosotamiehenä, sodan jälkeen ja käänsi pois tiehensä hyvin Odysseian alkukielestä englanniksi ennen kuin ajo moottoripyörällä päänsä halki.

Joku ikävä henkilö, mahdollisesti kauaskatseinen sotahistorioitsija Sir Basil Liddel-Hart tosin huomautti, että toisaalta buurien, toisaalta juuri Lawrencen kehittämä gerilla-sota on muuten mainio keksintö, mutta kun se on kerran aloitettu, se ei lopu koskaan. Joka tapauksessa havainto on ajalta ennen Vietnamin sodan kulminoitumista.

Ja menköön samaan kasaan vielä Neuvostoliitto. Sen rooli islamin fundamentalismin syntymisessä oli ratkaiseva – omien muslimien pelko ja syrjintä ja sitten päätön hyökkäys Afganistaniin. Lähtölaukaus liikehdinnälle oli Persian papillinen vallankumous 1979, mutta pallon oli pannut samana vuonna vierimään suuri itäinen naapurimme.