Äkkisyvä - runoja

Tämä runo on Annalle


Myöhäistä yösi ja aikaista aamu.
Taivas on halki kautta maailman.
Kaksi tai kolme ihmistä kiertää.
Maapallo nukkuu.


Etäinen tähti on muinainen murhe,
autio paikka, jossa jokin vanha
viiltävä muisto, kaukainen tunne
vieläkin palaa.

Autio yö on ihmisen tiellä
kuin musta kangas tai punainen murhe
lopulla vuotta, talvista unta.
Nimetön sykkii.

Kulkijaa jälki kuusien alta
lammikon jäälle peittyy kohta umpeen.
Valo on mennyt. Kylmillä mailla
väsymys kulkee.

Mänty on suuri ja kuusi on kolkko.
Pimeys syö kuin käärme maailmaa.
Vuosi on mennyt ja talveksi tullut.
Taivas on kiinni.





Menneisyys kääntyy kuvissa kohti,
pimeys poistuu ja taivas parahtaa.
Talvi on tässä ja joulu on lapsi,
suunnaton tähti.


Maapallo sykkii. Valo on suuri.
Syntyvän lapsen silmässä on yön
mustaama aukko, ja taivas on auki
reunoihin asti.

Lapsi on tulta, ilmaa ja vettä,
toivoa sinne missä syntyy maa.
Silmien pohjalla syntyvä tähti,
aurinko, nauraa.


Laulakaa Herrasta, tästäkin kerrasta nyt kiitoksenne.

Sielujen lepo on syvä ja suunnaton, ylistä maa
Luojaa kuin tähteä. On hetki lähteä päin kuolemaa.

Siion on suunnaton. Sielun ravinto on kuin hunajaa.
Jumalan hallitus on linna, vallitus, taivas ja maa

yhteistä untamme. Nyt valtakuntamme on kultainen.
Jerusalem uskalla nähdä, ja tuskalla tavoitat sen.

Siellä et tuomitse, et enää rankaise, saat huomenen.
Toisin on taivaassa kuin täällä kai, maassa rikkomusten.

Elämän melskeisen keskellä unohda en, että se tie
kuoleman tuomisen ja taivaan huomisen reittiä vie.

Poissa on ahdinko. Lepäänkö, vahdinko, unohdan sen
kun katson taivasta, kun pääsen vaivasta kilvoituksen.


Hora novisissima, tempora pessima sunt, vigilemus.
Ecce minaciter imminet arbiter ille supremus:
Imminet, imminet, ut mala terminet, aequa coronet,
Recta remuneret, anxia liberet, aethera donet,
Auferat aspera duraque pondera mentis onustae,
Sobria muniat, improba puniat, utraque juste.
Urbis Syon aurea, patria lactea, cive decora,
Omne cor obruis, omnibus obstruis et cor et ora.
Nescio, nescio quae jubilatio, lux tibi qualis,
Quam socialia gaudia, gloria quam specialis.
Laude studens ea tollere, mens mea victa fatiscit:
O bona gloria, vincor, in omnia laus tua vicit.
Sunt ibi pascua mitibus afflua, praesita sanctis;
Regis ibi tronus, agminis et sonus est epulantis.
Gens duce splendida, concio candida vestibus albis;
Sunt sine fletibus in Syon aedibus, aedibus almis.
Sunt sine crimine, sunt sine turbine, sunt sine lite
In Syon acribus aeditoribus Israelitae.
Pax ibi florida, pascua vivida, viva medulla;
nulla modestia, nulla tragoedia, lacrima nulla.
O sacra potio, sacra refectio, pax animarum;
O pius, o bonus, o placidus sonus, hymnus earum.
Sufficiens cibus est Deus omnibus ipse redemptis;
Plena refectio, propria visio cunctipotentis:
Ejus habent saris, his tamen est sitis ejus anhela,
Absque doloribus, absque laboribus, absque querela.
Bernard Clunyläinen (floruit 1140)

Tämä suomennos on Laurille

Hylkää entiset seudut ja etsi uusia rantoja. Silloin saat nähdä meret ja maat, maailman.
Purtesi taakse jäävät pohjoisen ilkeät viimat, lännen nouseva tuuli ja helteen levoton rauha.
Suuri on mies, joka oudon rannan hiekalle astuu, vierasta pelkäämätön, korkeamielinen mies.
Linque tuas sedes alienaque litora quare,
o iuvenes, maior rerum tibi nascitur ordo.
Ne succumbe malis; te noverit ultimus Hister,
te Boreas gelidus, securaque regne Canopi;
quique re nascetur Phoebum caruntque cadentem;
maior in aetemas fit qui descendavit harenas.
Titus Petronius Arbiter (k. 66 jKr.)

Ranta ja meri kauniimmat kuin elämä! Onni on astua maihin tänään ja tässä.
Päivä on korkea. Tälle paikalle ennen houkuttelin merenneitoja loiskuttamalla vettä.
Tuossa on lähteikkö. Tuonne tuo tuuli levää. Täällä asuvat muistot ja sanaton hellyys.
Olen elänyt. Muuttuva onni ei pysty riistämään sitä, minkä aika ehti jo antaa.

O litus vita mihi dulcius, o mare! Felix
Cui licet ad terras ire subinde meas!
O formosa dies! Hoc quondam rure solebam
Naiadas alterna sollicitare manu!
Hic fontis locus est, illic sinus egerit algas.
Haec statis est tacitis fide cupidinibus.
Pervixi; neque enim fortuna
malignior unquam eripiet nobis
quod prior hora dedit.

Metsän peitossa

Pahiten elämässäni olen pelännyt Linnanmäellä Vuoristoradalla. Tuolta matkalta, joka oli ensimmäinen muistamani käynti Helsingissä, on ainakin kaksi valokuvaa. Olin alle kymmenen.

Tämä muisto kertoo vain sen, miten tehokkaasti muisti peittää, samentaa ja naamio kovat pelot. Voi olla, että muisti vaihtaa kohdettakin. Kysymys voi olla jostain muusta.

Ne kolme tai kuusi kertaa, kun olen ollut metsässä, suolla tai tunturissa aidosti eksyksissä, muistan tunteneeni paniikin kouraisun, ja samalla sen, miten mainio asia on kasvatus ja opetus. Heti toinen ajatus oli pysähtyä, panna piipuksi, ajatella.

Olen kertonut ja kirjoittanut sen nolon tapauksen, kun eksyimme Pallaksella, silloin vähän yli kymmenvuotias poikani, isäni ja minä. Olimme tulleet aamulla Susikyröstä ja päättäneet jatkaa autolla Hettaan, joten nousi Taivaskerolle oli pelkkää turismia. Niinpä mukana ei ollut minkäänlaisia varusteita, paitsi minun tulitikkuni.

Huomasin, että lapsi vaistosi tilanteen, mutta puri hammasta.

Kymmenen minuuttia myöhemmin olimme hotellin pihassa. Mieleen vain jäi tuo metsän peitossa olo, kun laskimme pyryssä suksilla vinosti mielestämme valtatien veroista reittiä mutta hotellin seudun sijasta pilven alta aukesi rannaton metsämaa.

Ihmissuhdeasioissa, tieteessä ja taiteessa olen joskus ounastellut ja yllästellyt tätä samaa asiaa: kestää puoli minuuttia ennen kuin käsittää, miksi maailma on kiepahtanut mahdottomaan asentoon. Tuossa Pallaksen tilanteessa olimme tietenkin laskeneet liian loivasti ja joutuneet Taivaskeron taakse loivasti oikealla kaartaen, kun tarkoitus oli ollut kaarrella laelta jokseenkin suoraan, ehkä vähän vasempaan.

Kun isäni oli mukana, suunnistaminen ei yleensä tullut mieleen. Hän oli jopa kilpaillut ennen talvisotia ja sitten tietenkin ollut kaikki pitkät sotavuodet tähystäjänä ja sitten retkeillyt. Mutta ei kenelläkään tai ei ainakaan kenelläkään kaupungissa työskentelevällä ole rokotusta harhautumista vastaan.

Minulla on salkun kahvassa riippumassa pienenpieni, peukaloa lyhyempi Suunto-kompassi. Tarvitsen sitä vieraissa kaupungeissa, koska metrosta kadulle noustessa joutuu aika usein järkeilemään ja steppaamaan, kun taas kompassin vilkaisu riittää varmistamaan pääetenemissuunnan. Ellen yhtään tunne paikkoja, minulla ei ole mitään vaistoa, joka neuvoisi lähtemään vasemmalle tai oikealle.

Rouvani luuli, että tapani mukaan narraan, kun mainitsin, että hänen kotikuntansa pelloille ja järville on pudonnut paljon lentokoneita. Luonnetjärven löytäminen esimerkiksi Kauhavalta lentäessä ei ollut suorastaan helppoa edes radiomajakoiden tultua käyttöön. Vanhan kansan rukkassääntö oli etsiä Pieksämäen rata. Joskus kävi niin ikävästi, että pilotti veti pintoihin lukeakseen asemarakennukset oven päältä kyltin (Toijala) ja syöksyi valonheitinpylvääseen.

Olen käsittänyt, että vielä Migeissä suunnistaminen saattoi olla synkkää, kun kartan katsomiseen oli aikaa noin sekunti. Ja sodan aikana kovin moni maahansyöksy johtui eksymisestä. Rautjärven (vai onko se Simpeleen ellei Parikkalan) Torsajärvi oli hengenpelastaja. Se on nuolen puolikkaan muotoinen. Jos sen löysi, löysi kentällekin. Tuon ajan lentokoneissa joko ei ollut radiota tai se ei toiminut.

Pahin tapaus oli Joensuusta Rovaniemen seutua Lapin sodan aikaan pommittamaan lähtenyt iso Junkers, joka syöksyi maahan Leningradin ja Moskovan välillä; tiettävästi koneessa oli keskusteltu, oliko ylitetty iso vesi Pohjanlahti, Jäämeri vai Vienanlahti…

Kuten päivänpolitiikka osoittaa, pyrstösuuntima eli 180 asteen virhe on oikea vaara.

Olen eksynyt omassa makuuhuoneessani ja yrittänyt kävellä sisään vaatekomeroon. Unikakkiainen voi uskotella, että tässä ollaan jossain ihan muualla.

Kun tieteessä jokin yleisesti hyväksytty, vallitseva tulkinta lähtee päästä kuin vesi korvasta, tieteellinen koulutus sanoo, että hyvin todennäköisesti oivaltaja on väärässä kuin apina. Mutta kyllä sitäkin tapahtuu, ja tapahtuu jatkuvasti, että kokeet, huolelliset tarkistukset ja luottamukselliset keskustelut osoittavat, että näinhän se tosiaan taitaa olla.

Onneksi ihmiset rakastavat erehdyksiään ja ovat valmiita uhraamaan vaikka kuinka monta tosiasiaa pitääkseen opeistaan kiinni. Kun ne sitten kuitenkin kaatuvat, ne kaatuvat kuin lankkuaita. Sanoi T. Kuhn, ja oli oikeassa (paradigmanmuutos).

Midi

Luulin että tohtori H. oli jymäyttänyt minua, mikä ei olisi ollut ihme, mutta sainpa kuitenkin JBL Creaturet toimimaan tietokoneen kaiuttimina.

Aikaisemmin ällistyin itsekin oivallusta, joka tuli yöllä unessa. Viisitoista vuotta palvellut suhteellisen mutta ei liian muhkea B & O lakkasi soittamasta levyjä, ja huolto sanoi, että tuttu vika eikä maksakaan kuin 500 euroa, siis työ. Nyt on läppäri kiinni Beojen AUX-sisääntulossa harvinaiseksi käyneestä Din-pistokkeesta huolimatta, ja iTunesin ja CD-levyjen ääni tulee vahvistimien kautta kaiuttimiin, jollaisia minulle ei olisi ollut nyt enää vuosiin varaa ostaa.

Tiedän että Macilläni pääsisi aktiivikaiuttimiin myös suoran, mutta on tämä jotenkin somempaa.

Ja HiFi-vakaumukseni on ennallaan. Kuuntelupaikka määrää enemmän kuin vehkeet.

Kun olin todennut senkin, että F-Secure verkkovarmistus toimii kyllä hyvin mutta jarruttaa konetta ja voi aiheuttaa muitakin ongelmia, laittelin kuntoon kolmannen ulkoisen kovalevyn (LaCie 1 TB) ja löysin todella vanhat Midi-tiedostot, koko Bachin tuotanto ja edustava annos Mozartia ja Beethovenin pianomusiikkia.

Midi on tietysti koneella tehtyä kilinää, oikean musiikin jäljittelyä. Silti se on aivan mainio muistin apu.

Sitä haluaa kuunnella jonkin koraalin ja muistaa sen saksankielisen nimen sinne päin. Esimerkiksi verkkopaikka

http://www.classicalmidiconnection.com/cmc/chorale.html
sisältää vallan mainion kokoelman.

Midejä näyttäisi löytyvän konserttimusiikista todella kattavasti. Siten se on pelastus ahneelle musiikin käyttäjälle – minulla on kaikki omat ja merkittävä osa Kirkkonummen kirjaston levyistä mp-kolmosina koneella, joten esimerkiksi koraalien selaaminen ei käy noin vain.

Taannoin muuan merkittävä pianisti soitti ja kertoi hauskasta ajatuksesta. Se kai toteutuu nyt syksyllä. Joillekin henkilöille soitetaan ja kysytään pikku kappaletta ja perustelua. Vaikka se tietty Sibeliuksen biisi on siis todella tuttu, en minä muistanut, onko se etydi vai humoreski. Aikamoisen kaivamisen jälkeen löytyi nuotti ja vasta sitten muistin, että on se tietokoneessakin, vanhana Szalkiewiczin levytyksenä.

Mitähän varten ennen radiossa esiintyvillä muusikoille oli niin vaikeita nimiä? Tsootsekotsinski ja Mikko von Deringer ja Gerda Weneskoski ja sitten vain malliksi joku Wolde Jussila…

En siis harrasta oivallisia laitteita, ja B & O:lle olen suuttunut, koska hinnoissa ei ole enää mitään mieltä ja kamat noudattelevat tätä nykyä jotain venäläistä gangsterityyliä.

Musiikki on kuulijan korvassa vielä enemmän kuin kuva on katsojan silmässä.

Ehkä tässä on hitunen torjuntaa. Yleensä sanon, etten käy konserteissa, koska en halua keskustella sivistyneesti ihmisten kanssa väliajalla. Totuus on toinen. Jos konsertti on hyvä, se järkyttää. En halua järkytyksiä, koska elämä tarjoilee niitä pyytämättäkin.

Syrjäkarein

Kommentoija tarttui hienosti kysymykseen, onko mieluisinta katsella kuvia ja kuunnella musiikkia keskittyen vai keskittymättä.

Kummallakin on puolensa.

Syrjäkarein katsominen sopii ainakin suuriin ja kuuluisiin maalauksiin.

Älä koskeen toteuta unelmiasi! Älä koskeen täytä toisen ylintä haavetta.

Tuskin mikään on masentavampaa ja luonteelle tuhoisampaa kuin päämäärän saavuttaminen.

Kirjoittaessani korkeista virkamiehistä olen nimittänyt tätä ullakonluukkuefektiksi. Kun joku nimitetään – sanotaan vaikkapa – korkeimman oikeuden jäseneksi, hän saattaa olla vähän aikaa onnessaan, mutta sitten tulee pettymys.

Sitä ymmärtää, että elämässä ei ole enää odotettavissa muuta mielenkiintoista kuin aivoverenvuoto.

Olen seurannut tätä ilmiötä ja nähnyt, miten ihminen tulee pikku hiljaa hulluksi tai käpertyy aivan pieneksi tai rupeaa juopottelemaan, kun erikoislahjakkuutensa mukaan.

Eräs sukulainen sanoi, että olin pitänyt 1980-luvulla professorin virkaa kovin hienona. Se kuulosti uskomattomalta, mutta kai se sitten on totta. En oikein käsitä, mistä olin saanut päähäni sellaista. Kun sain nimityksen ja kupongin, jossa kehuttiin, että olen kiistattomasti pätevä hommaan, en tainnut muistaa edes kysyä, edellyttääkö joku saavansa alennettuun hintaan pullakahvit.

Työ kuin työ. Ei kai tässä ole häpeämistä. Tunnen suurta ystävyyttä ja arvostusta monia henkilöitä kohtaan, joilla on sama virkanimike, mutta kunnioitan itse kokemani perusteella viittä tai kymmentä ihmistä, ja yksi heistä oli talonmiehen vaimo ennen kuin kuoli, yksi on kansakoulunopettaja jne.

Täydellisyyttä hipova teos tuntuu ihmeen yhdentekevältä. Jos siinä on vähän vikaa, jos jokin liitos irvistää kirjaimellisesti tai kuvaannollisesti, siihen näkee sisään ja ymmärtää, miten se on pantu kasaan.

En uskalla syventyä Bachiin – passioihin tai soolosellosonaatteihin, eräisiin urkukappaleisiin – kuin taatussa mielentilassa. Sitä vastoin Das Wohltemperierte Klavier ja Inventiot ovat mainiota piristysmusiikkia ja miksipä ei taustamusiikkiakin.

Joitakin tauluja käyn katsomassa usein. Lontoon National Galleryssä on van Eyckien ”Arnulfinien avioliitto”, jota mikään kuva ei voi toistaa. Kiipeän sen luokse, katson minuutin ja menen kahville ja pois rakennuksesta hiukan pökerryksistä hameen sametin vihreästä.

Viime vuosien eräs harrastus on ollut jyrkästi valokuvauksen vastainen. Mielikuvittelen.

Olen palauttanut mieleeni jokseenkin kaikki lapsuuden taloni huoneet. Se on suhteellisen paljon, koska puhe on yli sadasta huoneesta. Muistelen yksittäisiä työkaluja autokorjaamon kopin seinällä ja varaosapakkausten nimiä, työkaluja kellarissa höyläpenkillä.

Kuljen pitkin tietä. Minulta puuttui taloja, mutta onnistuin lunttaamaan jostain luettelon 50-luvulla toimineista liikeyrityksistä ja se auttoi muistamaan.

Muistan kauan sitten kuolleiden tuulten ääniä, airojen sivalluksia, lannan tuoksun keväällä, kun maantie alkaa sulaa eikä potkukelkka tahdo luistaa. Muistan moottoreita Valmetin ja Zetorin ja Fergusonin toiselta puolen joen.

En uskottele, että tässä olisi mitään vähääkään outoa. Kaikki ihmiset näkevät unia.

Unta voi nähdä myös valvoessaan ja uniaan voi valokuvata. Yleensä se ei onnistu, jos sitä yrittää. Sattumalta se saattaa tuottaa tuloksen.

Otsikko on tarkoitettu tuomaan mieleen havainnon, jonka olen lukenut joskus kreikan kielellä ja muistaakseni latinan – se on vanhaa, yhteistä perinnettämme. Nimittäin että painokkaimmat näyt, tuokiot ja onnen tunteet huomaa siitä, että ne lensivät ohi.

Onnea ei saa otsatukasta kiinni, ja sen niskavillat on keritty lyhyiksi.

Valokuva on mielikuva

Ihmisen muisti on toisella tavalla vajaa kuin koneen muisti.

Esimerkki ihmisen muistin ”blue screenista”, jumittumisesta esimerkiksi liikakuormituksen edessä, on tuttua kaikille niille, jotka yrittivät puhua erilaisilta leireiltä ja Saksan pommitetuista kaupungeista tulleille 1945.

Ne jotka eivät olleet pyyhkiytyneet, olivat omaksuneet kokemuksilleen eri puolilta luetun ja kuullun muodon, jonka tunnistaa pintapuolisuudesta ja ulkokohtaisuudesta.

Itse asiassa monissa sotamuistoissa on sama ongelma. Vaikka muistot olisivat omia, perinne on latistanut ne.

Eräs suomalainen ystäväni muisti pommisuojaan lähdön. Apulainen tai äiti heitti hellan pesään kauhalla vettä. Pelkoa hän ei muistanut.

Tuo mielen taipumus pudota moneen kertaan ajetuille urille – tai raiteisiin – voi olla suojamekanismi. Sen perustyyppi on Kansa Taisteli – Miehet Kertovat, jonka tarinoiden perustyyppi on Poikien Seikkailukirjasto. Kaavamaisuuden voi todeta esimerkiksi siitä, että ihmisten nimet ja paikannimet voi huoleti vaihtaa. Tarina pysyy yhtä avuttomana.

Tämä ei muuten estänyt minua hankkimista halpaan aikaan antikvariaatista mainitsemani lehden kaikkia vuosikertoja, jotka ovat olleet kauan monen suosikkilukemista maalla Possulassa. Ja lisäksi siellä on helmiä seassa.

Otsikkoni kuitenkin viittaa siihen, että näistä samoista syistä valokuva peittää usein muistikuvan. Tämän huomaa selvimmin lapsuudenmuistoista.

Pidin pitkään erästä enoani komeana, turvallisena ja tuttuna, kunnes minulle mentiin kertomaan, että valokuvassa, johon tunteeni perustivat, olikin enojen serkku Voitto, joka oli sattumoisin käymässä Satakunnasta, kun kuvaa otettiin.

Ei sillä hyvä, että äidit saattavat vanhemmiten sekoittaa tapauksia ja väittää, että se oli Matti, joka putosi puusta, vaikka sieltä tulikin pää edellä Maija. Nimittäin ihmiset voivat omia myös itse toisten muistoja, itse sitä tietämättä, varsinkin jos muisto kytkeytyy valokuvaan.

Liian harva meistä on yhtä fiksu kuin Oskar Matzrath, joka tapasi mennä kaverinsa kanssa kerran viikossa passikuvaan ja sitten leikellä ja liimailla kuvia intonsa iloksi. Ja samaisen Oskarin aarre, peltirummun ohella, oli valokuva-albumi, joka seurasi häntä sodissa, pakomatkoilla ja mielisairaalassa. Valokuvat kertoivat hänelle melkein kaiken ihmisistä ja näiden suhteista.

Sääli että tuollainen näppäilyperinne eli taipumus näpsiä huonoja kuvia eri tilanteissa oli vahva oikeastaan vain Saksassa. Kuinka ollakaan, samassa maassa oli tarjolla aivan liian hyviä kameroita aivan liian halvalla, ja Agfa Isopan-filmiä, laadultaan ylittämätöntä.

En tiedä, katsovatko ihmiset nykyisin lainkaan kuvia, joita he ottavat kiihkeästi. Joskus tuntuu että eivät.

Suuri verkkoalbumi Flickr, johon siis voi lähettää omia kuviaan kaiken kansan ihailtavaksi, julkaisi hiljan tilastotietoja. Tiedot olivat hälyttäviä.

Valtava enemmistö Flickrin kuvista on huonoja ja huonolla kännykkäkameralla otettuja. iPhonen yleisesti surkeaksi todettu kamera ylittää myytyjen kappaleiden määränkin huomioon ottaen esimerkiksi Nokian eri kännyköillä otetut kuvat, ja Nokiahan yrittää menestyä silläkin, että puhelinkamerat ovat monissa malleissa oikein hyviä, jopa todella hyviä.

Ehkä puhelin on nykypolven ”Brownie”, suomeksi Laatikkokamera, joita harva teistä lukijoista taitaa muistaa. Kodakin alkuperäinen ajatus oli tehdä kamerasta myös siten halpa, että se vietiin valokuvausliikkeeseen rullan täytyttyä, ja uusi filmi asetettiin liikkeessä paikalleen.

Vain hurjapäiset harrastelijat harrastivat kojeita, joihin filmi oli ladattava itse ja sitten kierrettävä, kunnes musta käsi tuli näkyviin punaisen guttaperkka-aukon silmään.

Usean sukupolven kotialbumit ovat täynnä päällekkäin valottuneita kuvia. Onhan se mahdoton vaatimus, että filmin muistaa kiertää näppäämisen jälkeen seuraavan ruudun kohdalle.

Kinofilmi oli sitten lopun alkua, vaikka kasetti on kiistattomasti näppärä. Hyvin harva osasi kokeilla filmiä kiristämällä, oliko se todella tarttunut ottapuolalle. Aika usea kuvasi siis tyhjää, koska filmi ei liikkunut.

Meillä on paljon kuvia, ja olen itse yksi niistä ihmisistä, joka on heittänyt roskiin kymmenen tuhatta diaa. Kävi ilmi, että ”taiteellisilla” valokuvilla ei tee mitään. 60-luvun Yashikaflexin (Rolleiflexin jäljennös) kuvat ovat kestäneet.

Todellisia ovat vain valheelliset, muistikuvia väärentävät otokset ihmisistä, etenkin lapsista.

Kohinaa

Kustannusosakeyhtiö Otava tekee historiaa.

Minulla on tilaisuus kirjoittaa tämä muistiinpano ennen kuin kukaan tietää, mitä käräjäoikeus päättää. Samalla on tilaisuus sanoa jotain ennen kuin asia pyörähtää seuraavan kierroksen.

Kuuntelin suurimman osan Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen (Radio Helsinki) päivälähetystä, jossa haastateltavana oli Antti Majander – Otavan Leena Majanderin veli.

Haastattelija ilmoitti, että Heikki Haavikko ja Jukka Kemppinen käräjöivät Otavaa vastaan.

Se oli muistiin painuvaa. Isäni oli kerran joutua syytteeseen rikoksen suosimisesta, koska hän asianajajana puolusteli syytettyä. Se tapahtui puoli vuosisataa sitten.

Minulle tämä on ensimmäinen kerta.

Sanomien kulttuurimiehet sanoivat, että kustantaja seisoo kirjailijan takana; se on kustantajan tehtävä.

En kuullut sanottavan, että tässä riidassa on osapuolina kaksi kirjailijaa, Mauno Saari ja Paavo Haavikko.

Otava on tehnyt historiallisen ratkaisun ja asettunut selvästi ja jyrkästi Mauno Saaren taakse. Paavo Haavikon kirjat, sikäli kuin ne ketään kiinnostavat, tulevat sitten jatkossa ilmestymään muilta kustantajilta.

Haavikko oli myös Otavan kirjallinen johtaja, joka riitautui 1980-luvulla Reenpäiden kanssa ja lähti. Hän sopi riitansa ja palasi.

Helsingin Sanomien kulttuurimiehet arvelivat, että Mauno Saari oli Haavikon ainoa ystävä.

Olisi kannattanut tulla hautajaisiin, tai ainakin haudalle. Näin siellä kokonaisen sukupolven kirjailijoita ja taiteilijoita.

Otava vaihtaa Haavikon Saareen. Se on Otavan asia.

Ehkä minä kuitenkin hiukan ihmettelen tätä rohkeaa päätöstä.

Otavan uusi linja voi herättää huomiota.

Epäonnistuin. En saanut toisia käsittämään, että elävän kirjailijan kanssa toimitaan toisin kuin kuolleen. Viimeinen iso elämäkertatyö, jossa minulla oli ilo avustaa, oli Pentti Saarikosken elämäkerta. Siinäkin oli erinäisiä oikeudellisia ongelmia ja ainakin yksi kiukkuinen jälkeen elänyt.

Kari Hotakainen sanoi sen aamulla televisiossa hyvin – romaanissa kirjailijan tehtävä on loukata.

Sama koskee elämäkertaa. Kirjailijassa voi olla jokin määrä Vanhan testamentin profeettaa, jolla on loukkaamisen lahja.

Se on yleisesti tunnettua, että erilaiset tuhertelijat yrittävät vähän väliä tätä samaa.

Sananvapaus… Olen ollut sensuroimassa viittäkymmentä tai ehkä sataa Otavan kirjaa. Yksi ensimmäisiä oli Linkomiehen ”Vaikea aika” (1970), jonka käsikirjoitusta säilyttiin Boreniuksen asianajotoimiston arkistossa. Viimeisin taisi olla Ylikankaan kirja jatkosodan teloitetuista (oikeudellinen ongelma teloitettujen nimien julkaiseminen).

Se oli sitä aikaa.

Nyt olen menettänyt todellisuuden tajuni, koska tätä tilannetta en ymmärrä.

Näkemiin, Otava.

Kauan sitä kesti, eriasteista yhteistyötä. Vuodesta 1964 tähän kesään.

Hyväntahtoiset

Todellisuudessa eilen puheena olleen Assoulinen kirjan ohella on parikymmentä kaunokirjallista ja muistelmateosta, joiden näkeminen pakollisena lukemisena myös Suomen lukioissa ja ammattikorkeakouluissa tuntuisi minusta hyvältä.

Viime vuosilta on vakiintuneiden (Primo Levi, Arthur Koestler, Viktor Frankl, V. Klemperer, Solzhenitsyn, Grossman – ne pari kirjaa Maon hallinnosta Kiinassa) ja enimmäkseen vaiettujen silminnäkijöiden kertomusten rinnalle tullut pakottavan tärkeitä kirjoja.

Varsin vähälle huomiolle jäi Ranskassa kovan keskustelun nostattanut ”Hyväntahtoiset” (WSOY 2008). Kirjailija, Jonathan Littell on aidosti kaksikielinen amerikkalais-ranskalainen, ja tämän hän kirjoitti ranskaksi ja sai Goncourt-palkinnon.

Lähes tuhatsivuisen kirjan lukujen nimiä ovat Allemande I et II, Courante, Sarabande, Courante…

En tosin suosita kirjaa luettavaksi. Julmuuksien lisäksi sen skatologia ja pornografisuus tuo mieleen Pasolinin ”Salo” –elokuvan, joka on ainakin minulle liian vastenmielinen. Lukija arvannee, että kysymys on tältäkin osin äärimmäisyyksistä.

Kertoja on pitsitehtailija, aikaisempi SS-mies, koulutukseltaan lakitieteen tohtori. Ukraina,Stalingrd, Berliini, Hitlerin bunkkeri ja tekeytyminen vihatun ranskalaisen äidin välittämän kaksikielisyyden ansiosta saksalaisten vangiksi sekä ”palautus” Ranskaan, paha kyllä ei hotelli Lutetian kautta, kuten juutalaiset. Hänellä on sanottavaa.

”Sodan jälkeen tehty täysi mielivaltainen jako ’sotilaallisiin operaatioihin’, jotka ovat samanlaisia kuin missä tahansa muussa konfliktissa, ja ’hirmutekoihin’, joihin sadistinen ja mielipuolinen vähemmistö syyllistyi, on, kuten toivon voivani osoittaa, voittajien omaksi lohdukseen sepittämä fantasia – ja täsmennän, että länsimaisten voittajien, sillä neuvostoliittolaiset ovat retoriikastaan huolimatta aina ymmärtäneet, mistä todella oli kyse…”
= = =
”Minä olen syyllinen, te ette ole, ja hyvä niin. Teidän pitäisi silti kyetä sanomaa itsellenne, että tekin olisitte tehneet saman minkä minä. Ehkette aivan yhtä innokkaasti, toisaalta kenties vähemmän epätoivoisesti, mutta joka tapauksessa tavalla tai toisella. Katson modernin historian osoittaneen, että tietyissä olosuhteissa kaikki tai lähes kaikki tekevät mitä käsketään; ja suokaa anteeksi, muttei ole kovinkaan todennäköistä että te tekisitte poikkeuksen sen enempää kuin minäkään. Jos olette sattuneet syntymään sellaiseen maahan ja sellaiseen aikaan, jossa sen lisäksi, ettei kukaan tule tappamaan vaimojanne ja lapsianne, kukaan ei myöskään käske teitä tappamaan toisten vaimoja ja lapsia, kiittäkää ja Luojaanne ja menkää rauhassa. Mutta pitäkää tämä aina mielessänne: olette ehkä onnekkaampia kuin minä, mutta ette parempia. Jos teillä löytyy röyhkeyttä kuvitella toisin, olette vaarallisilla vesillä. Ihminen asettaa mielellään valtion – oli se sitten totalitaarinen tai ei – vastakohdaksi tavallisen ihmisen – oli tämä sitten lude tai ruoko. Mutta silloin unohdetaan, että valtio muodostuu ihmisistä, jotka kaikki ovat enemmän tai vähemmän tavallisia, jokaisella on oma elämänsä ja kaikki ovat enemmän tai vähemmän tavallisia, jokaisella on oma elämänsä ja menneisyytensä, sattumien sarja, jonka seurauksena löytää itsensä jonakin päivänä kiväärin oikeasta päästä tai paperiarkin oikealta puolelta, kun toiset huomaavat olevansa väärässä päässä ja väärällä puolella.

Valtiokoneisto on tehty samasta hauraasta hiekasta kuin se, jota se jauhaa, jyvä kerrallaan. Se n olemassa, koska kaikki ovat yhtä mieltä sen olemassaolosta, mukaan luettuna – usein viime hetkiin saakka – sen uhrit.”

= = =

”Todellinen vaara piilee – varsinkin epävakaina aikoina – tavallisissa ihmisissä, joista valtio koostuu. Todellinen uhka ihmisille olen minä, ja te. Jos ette usko, teidän on turha jatkaa lukemista. jos ette ymmärrä ja vain suututte, siitä ei ole hyötyä sen enempää teille kuin minullekaan.”

Romaanista löytyy verkosta epätavallisen syvällinen essee, The New York Review of Books 26.3.2009. – Todettuaan itsestään selvän yhteyden Aishkyloksen Oresteiaan ja Ranskassa Bataillen ”pornografiaan” (Silmän tarina) ja Sartreen (Kärpäset) kirjoittaja kuitenkin sivuuttaa silmille tunkevan kytkennän Hannah Arendtiin, pahuuden tympeyteen ja Eichmanniin Jerusalemissa.

Samoin jää huomiotta perusromaani hitleriläisyydestä, Grassin ”Peltirumpu”, joka sisältää, tosin paljon kesymmässä muodossa, hyvin paljon samoja elementtejä.

Mutta: erittäin vaikeaa ja kaameudessaan äärimmäisen kokreakirjallista romaania on myyty Ranskassa ja Saksassa kummassakin lähes miljoona. Ei ole mahdotonta, että hirvittävän vaikea muoto – arkipäiväisen, kauhistuttavan ja myyttis-allegorisen laminoiminen yhteen todistaa muutakin kuin romaanin elinvoimaisuutta.

En ymmärrä miksi mielessä käy välille Joyce, eilisen ”Lutetian” asukkaita hänkin.

Tappamisesta

Pierre Assouilinen romaani ”Lutetia” ei ehkä jää moderniksi klassikoksi.

Jos toinen on vakavissaan, olen vastannut kysymykseen, miksi en koskaan kirjoita mitään kunnollista, kuten romaania, samalla tavalla kuin Pekka Tarkka, kun kysyin häneltä kerran samaa: ”En osaa.”

Muistaakseni emme ole kumpikaan vakavissamme yrittäneetkään, mikä todistaa meistä hyvää.

Myös Assouline on pikemmin kirjoittaja kuin kirjailija. ”Lutetia” ei ole kuitenkaan ansiotta maailman arvostetuimmassa (ja hienostelevimmassa) kirjasarjassa, joka on Gallimardin NRF. On se sen verran hyvä. Sarjaa olivat perustamassa Gaston Gallimardin johdolla muiden muassa André Gide ja Jean Paulhan ja siinä on ilmestynyt varmaan kahdeksan nobelistin teoksia ensimmäistä kertaa – Camus jne.

Turmelus tulee siitä, että tarinan sijasta kirjassa on historiaa, ja siitä, että proosalle välttämättömän runollisuuden sijassa on ajatus.

Siis juuri päinvastoin kuin Simenonilla, jolla on tarina ja tarinassa liikkuvia henkilöitä, mutta ei ajatuksia eikä varsinkaan aateita. Assouline muuten on kirjoittanut uuden Simenonin elämäkerran (ja samoin G. Gallimardin ja Hergén).

Ajatukset eivät kuulu kirjallisuuteen.

Tämän kirjan ajatus sattuu silti olemaan minulle tärkeä.

Romaanin kertoja on Lutetia-hotellin (45, Boulevard Raspail) etsivä, entinen poliisi, juristin tutkinnon suorittanut, syntyjään linnan pehtorin poika.

Lutetia on Pariisin alle kymmenestä perinteisestä loistohotellista ainoa, joka sijaitsee vasemmalla rannalla. Noista hotelleista kuuluisin lienee Ritz. Vakuutan etten ole asunut näissä, käynyt kyllä muuutamissa. En aio asua, vaikka Lutetian hinnat mahtuvat tätä nykyä yllättäen järjen rajoihin. Olen saanut kyllikseni hotelleista, joissa tuntuu, että täytyy pukeutua smokkiin, jos aikoo käydä alakerrassa kahvilla tai ostamassa lehden. Kumartelen pikkoloille ja avaan ovia hissipojille.

Assouline sirottelee kirjaansa herkkupaloja eli oikeita tietoja tunnetuista henkilöistä. Naapuritalossa palaa valo myöhään. Siellä asuu Marc Bloch, historian tutkija, joka kokee kohtalonsa liityttyään vastarintaliikkeeseen (maquis).

Tarinan alussa 1930-luku on puolivälissä. ”Ihmeellinen romahdus” eli Saksan miehitys kesällä 1940 kerrotaan ohimennen. Elsassilaisena ja siis kaksikielisenä kertoja jatkaa työpaikallaan, kuten osa muutakin henkilökuntaa, vaikka uusi isäntä on Saksan sotilasvakoilu (Abwehr), amiraali Canariksen johdolla.

Toisella puolella kaupunkia toimii Gestapo. Joka puolella toimivat ranskalaiset nukkehallitsijat, ja päähenkilö seuraa hotellin katolta, miten kansa hurraa kenraalia Petainille, ensimmäisen maailmansodan sankarille, ja noin viikon kuluttua de Gaullelle, kun ensin mainittu on jo pantu tyrmään odottamaan maanpetturin tuomiota.

Hotelliin perustetaan 1944 edelleen entisen henkilökunnan varaan kotiutettujen eli siis keskitysleireiltä ja sotavankileireiltä hengissä selvinneiden vastaanottokeskus. Suuri osa näistä on juutalaisia.

Nämä tiedot pitävät paikkansa. Loistohotellien erikoinen käyttö alkoi varhain; muistaakseni Ritzissä oli amputointikeskus jo 1871.

Holokaustista minun on totta puhuen vaikea lukea; luulen kyllä lukeneeni keskeisen kirjallisuuden.

Assouillen iso ajatus on kysymys, miksi Hitlerin valtakautta ja siihen liittyen tai liittymättä eurooppalaisten ihmisten todistettua alttiutta kaikkein murhanhimoisimpiin hullutuksiin ei ole mietitty tarpeeksi. Miksi Euroopasta saisi milloin tahansa kokoon teologian ja filosofian tohtoreista koostuvan ”taliban-liikkeen”? Natsien keskitysleirien johtajissa oli aika paljon näitä ja lisäksi lakitieteen tohtoreita.

Minuun kävi vähän pahasti, kun romaanissa vilahti muualta oikeaksi toteamani tieto, että eräs Auschwitzin pahimmista korkean tason pyöveleistä soitti itselleen ja uhreilleen levyltä ihanteensa Pablo Casalsin esittämiä Bachin soolosellosonaatteja. ”Tämän jälkeen en koskaan enää voi kuunnella Bachia”, sanoo romaanin henkilö, juutalainen muusikko.

Saksalaisten keskitysleirien musiikkiharrastus tiedetään. Siitä on elokuviakin. Saksalaisten, myös useiden natsijohtajien, korkea koulusivistys tiedetään, ja luettelo natsimielisistä hengen jättiläisistä on pelottavan pitkä.

Ainakaan tieteen, taiteet ja uskonto eivät kokemuksen mukaan edistä inhimillisyyttä; se ei kuulu edes niiden sanastoon.

Kuolema

Pahoittelen, että kirjoitan nyt jatkuvasti asiallisesti. En tee sitä mielelläni. Meneillään on polemiikki ja saan nyt ehkä ensimmäisen kerran hyötyä blogistani. Ei tarvitse kaupitella vastineita eikä oikaisuja kenellekään.

Päivi Tiilikka, joka on hyvä tutkija ja miellyttävä ihminen, antoi sunnuntai lehdessä lausunnon, joka oli oikea mutta vajaa ja siten harhaanjohtava.

Hän sanoi, ettei kuolleella ole yksityisyyden suojaa.

Se on totta, mutta lause on yhtä tyhjä kuin toteamus, ettei kuolleella ole äänioikeutta. Rikoslain kohta on kirjoitettu suojaamaan elämänmenoa.

Tiilikka jätti sanomatta, että myös kuollut ihminen voi kuulua elävän ihmisen yksityisyyden piiriin.

Äiti menettää tapaturmassa lapsensa. Onko lain mukaan siis lupa julkaista ruhjoutuneen pienen vainajan kuva ja ruumiinavauspöytäkirja?

Ei ole. Nämä asiat kuuluvat äidin yksityisyyden piiriin.

Yksityisyyden suoja estää levittämästä tietoa, että NN:n lapsi harhautui huumeisiin ja hukuttautui.

Nykyisin läheisimmät saavat jopa vahingonkorvausta henkisestä kärsimyksestä menetettyään omaisensa esimerkiksi tapon tai kuolemantuottamuksen uhrina.

Tiilikan nimiin pantu lausunto oli hiukan epäselvä toisestakin kohdasta. Oikeudenkäynnin julkisuudesta annetun lain mukaan rikoksen uhrien kuvia ja selostuksia heidän vammoistaan ei liitetä asianosaisille toimitettavaan pöytäkirjaan.

Tämä on vanha käytäntö.

Sama koskee mielentilan tutkimuksen papereita.

Laki viranomaistoiminnan julkisuudesta määrää, että terveyttä, varallisuutta ja vastaavaa koskevat tiedot ovat viranomaisen hallussa salaisia 25 vuotta.

Lääkäreiden paperit, sairaaloiden kortistot ja vastaavat ovat salaisia, vaikka potilas olisi kuollut.

Henkilörekisterilaissa luetellaan arkaluonteiset henkilötiedot. Tietosuojalautakunta on ottanut kantaa jopa hautakivien systemaattiseen valokuvaamiseen.

En usko, että mitään sellaista on nyt tekeillä.

Aiheen huolestumiseen sain Jokelan koulusurmien aikana. Silloin kävi ilmi, että media ahdisti ihmisiä törkeästi ja vetosi tietysti sananvapauteen. Kerroin tässä blogissa ja radio-ohjelmassa tapahtuneista, kuten siitä, miten vaikea auttajien oli ollut pitää joitakin median edustajia välimatkan päässä kriisikeskuksesta.

Jokelan koulun oppilaat ottivat yhteyttä ja julkaisin tässä 19.5.2008 heidän pyynnöstään selvityksen otsikolla ”Selostus tiedotusvälineiden toiminnasta Jokelassa”.

Sana on vapaa

Oikaisen eilisen lainaukseni virheen, josta olen pahoillani. Panin oikaisun jo aikaisemmin kommentteihin. Haarmann sanoo siis

”...tekijänoikeus kirjeeseen ja haastatteluun on sen tekijällä. Kirjeen tekijänoikeus on siis sen kirjoittajalla eikä suinkaan vastaanottajalla. "Haastatteluun saattaa syntyä yhteinen tekijänoikeus haastattelijalla ja haastateltavalle, jos haastateltavan panos selvästi ilmenee lopputuloksesta. Joku haastateltava saattaa kirjoittaa ”haastattelunsa” itse valmiiksi. Tällöin on luonnollisesti kysymys hänen teoksestaan.”

Olen pahoillani. Silmä hyppäsi väärälle riville.

Itse asia sitä vastoin muuttuu koko ajan mielenkiintoisemmaksi. Moni on sanonut ja arvattavasti Helsingin Sanomat kertoo tänään ennakkosensuurista ja sananvapauden pyhyydestä.

Käräjäoikeudessa on esitetty vastaajien kirjelmä, ja siinäkin perustellaan pontevasti, miten mahdottoman vaatimuksen Heikki Haavikko on esittänyt. Ja minä olen siis minäkin tämän vaatimuksen takana.

Tästä syntyy esimerkki juridiikan viehätyksestä.

Väite, ettei kukaan eikä mikään saa etukäteen estää kirjoituksen julkaisemisesta, ei pidä paikkaansa. Haavikon jutun ydin on niin selvä, ettei kukaan tahdo ymmärtää sitä.

Tekijä itse voi estää ennakolta ilmaisunsa julkistamisen ja siis kirjoituksensa julkaisemisen ja levittämisen.

Kukaan muu kuin tekijä ei voikaan määrätä teoksen julkistamisesta.

Esimerkki: ilkeä veli vie luvatta siskon päiväkirjan julkaistavaksi. Tietysti sisar saa päiväkirjansa kirjapainosta tai kustantajalta pois.

Kirjailija jättää jälkeensä käsikirjoituksen, joka on esimerkiksi erittäin pornografinen. Poika vie tekstin julkaistavaksi mutta äiti vastustaa. Teksti julkaistaan, koska poika on perillinen mutta äiti ei. Tekijänoikeus periytyy yleisten sääntöjen mukaan.

Kirjallisuudenhistoria tuntee runsaasti esimerkkejä asiasta ja olen itsekin ollut tekemisissä tilanteen kanssa: kirjailija on määrännyt käsikirjoituksen hävitettäväksi. Onko perillisillä lupa julkaista se silti hänen kuoltuaan. On.

Siis jutussa sananvapaudesta esitetty on kyllä kaunista, mutta asian vierestä. Sananvapaus suojelun kohteen eli sanojan tahdon vastaisesti…?

Oppikirjoissa on usein kaksi tai useampia tekijöitä, jotka ovat kirjoittaneet yhteisesti (puhe ei ole ”yhteen liitetystä teoksesta” eli artikkelikokoelmasta). Toinen haluaa julkaista, toinen kieltää. – Ei julkaista. Tekijäkumppanit voivat määrätä teoksesta vain yhteisesti.

Kaikki kustantajat tuntevat tämän ikävän ja pulmallisen tilanteen. Tavallisimmin joku tekijä halutaan korvata nuoremmalla ja virkummalla; ratkaisu ongelmaan on raha. Jos toinen yhteistekijä (”Mantere – Sarva”) kieltäytyy hievahtamasta, ei sille mahda mitään.

Haavikko väittää olevansa toinen tekijä. Onko näin vai ei, se on erikseen selvitettävä ja ääritapauksessa asian ratkaisee tuomioistuin.

Oletamme, että Haavikko on toinen tekijä. Hänellä on normaalit tekijän oikeudet.

Oletamme, että Haavikko ei ole elämäkerran tekijä. Asia on sitä myöten selvä ja kirja ilmestyy.

Tämä ”väärän tekijän” tilanne on jopa ollut Suomessa korkeimman oikeuden ratkaistavana (ns. Pettäjän tie –juttu), ja muun muassa Saksan laissa on pykäliä kiellosta ja uhkasakosta.

Toimittajat kyselevät, haluaako Heikki Haavikko estää kirjan ilmestymisen eli sensuroida sen. Vastaan että ei. En ole nähnyt tekstiä, mutta Paavo Haavikko arvioi olevansa toinen tekijä. Hänellä oli erikoisia mielipiteitä, mutta en ole kuullut kenenkään sanoneen häntä tyhmäksi tai tietämättömäksi.

En tiedä, miksi Paavo muutti mielensä – ensin hän halusi työskennellä Saaren kanssa ja antaa tälle vapauksia ja sitten alkoi muuttaa mieltään.

Sitäkin on kysytty, miksi minä olen tässä jutussa mukana. Jotkut tietävät, etten ollut väleissä Paavon kanssa. Jotkut eivät tiedä, että hän otti minuun yhteyttä selvittääkseen eräitä asioita.

Heikki Haavikko julkaisee kirjani ”Informaatio-oikeus”. Asiasta sovittiin ennen kuin muistelma-asia tuli ajankohtaiseksi. Olimme muutenkin yhteydessä, kun haimme kumpikin isällemme sopivaa hoitokotia ja vaihdoimme tietoja.

Tekijänoikeus kirjeeseen ja haastatteluun

Tekijänoikeus haastatteluun on haastattelijalla, ellei muuta ilmene.

Tämä on selvää. Juuri niin journalismia tehdään. Jututetaan ihmisiä, varmistetaan asioita ja kirjoitetaan teksti.

Vuodesta 2005 Journalistin ohjeissa määrätään:

”Haastateltavan ja haastattelijan oikeudet
16. Haastateltavalla on oikeus saada ennakolta tietää, millaisessa asiayhteydessä hänen lausumaansa käytetään. Hänelle on myös kerrottava, jos haastattelua voidaan käyttää useammissa välineissä. Haastateltavan tulee aina saada tietää, onko keskustelu tarkoitettu julkaistavaksi vai ainoastaan tausta-aineistoksi.
17. Haastateltavan pyyntöön tarkastaa lausumansa ennen julkaisemista on yleensä syytä suostua, jos se toimitusteknisesti on mahdollista. Oikeus koskee vain haastateltavan omia lausumia, eikä sillä saa luovuttaa journalistista päätösvaltaa toimituksen ulkopuolelle.
18. Haastateltavan kieltoon julkaista lausumansa tulee suostua vain, jos olosuhteet ovat haastattelun antamisen jälkeen muuttuneet niin olennaisesti, että julkaiseminen olisi selvästi kohtuutonta.”

Kollega Oesch sanoi Ylen uutisissa (teksti verkossa yle.fi.uutiset):

”Tekijänoikeudet kuuluvat haastateltavalle vain poikkeustapauksissa. Sellainen voisi olla esimerkiksi kirja, joka koostuu yksinomaan haastatellun omista lausumista.”

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Oesch antaa joutavia lausuntoja.

Pirkko-Liisa Haarmann, joka oli asiantuntijana Oeschia virkaan nimitettäessä ja oli hänen edeltäjänsä, kunnes siirtyi korkeimpaan oikeuteen, kirjoittaa asiasta toisin (Tekijänoikeus ja lähioikeudet, Helsinki 2005, s. 102):

”Kirjeet ja haastattelut eivät tee poikkeusta teosten joukossa. Ne seuraavat normaaleja sääntöjä: tekijänoikeus kirjeeseen ja haastatteluun on vastaanottajalla. Haastatteluun saattaa syntyä yhteinen tekijänoikeus haastattelijalla ja haastateltavalle, jos haastateltavan panos selvästi ilmenee lopputuloksesta. Joku haastateltava saattaa kirjoittaa ”haastattelunsa” itse valmiiksi. Tällöin on luonnollisesti kysymys hänen teoksestaan.”

Paavo Haavikon jutussa on kysymys tästä. Tämän jutun kuvitukseksi otetussa asiakirjassa Haavikko katsoo, että hänellä on haastattelujensa osalta tekijänoikeus elämäkertaansa.

Onko Mauno Saaren kirja Saaren ja Haavikon yhteisteos, sitä ei voi tietää ennen kuin on nähnyt käsikirjoituksen. Kustannusosakeyhtiö Otava kieltäytyy näyttämästä sitä.

Sanomalehden mukaan Leena Majander olisi puhunut ennakkosensuurista. Epäilen että lausuma on muuttunut matkalla. Tunnen Leenan hyvin. Hän on pätevä kustannusjohtaja. Sensuurin ja tekijänoikeuden sekoittaminen toisiinsa on tapahtunut varmaan jossain muualla kuin Otavassa.

Jos näet Haavikko on toinen tekijä, kirjan julkaisemiseen tarvitaan hänenkin suostumuksensa. Jos yksi tai useammat ovat luoneet teoksen yhteisesti, he määräävät siitä yhteisesti, sanoo laki.

Tilanne on siis sama kuin jos Otava rupeaisi julkaisemaan Väinö Linnaa, joka on WSOY:n kirjailija. Kyllä sieltä joku kysyisi, kustantaja tai kirjailijan oikeudenomistaja (perillinen), että kenen luvalla ja millä oikeudella.

Yhteisteokset ovat tavallisia. Usein sovitaan, että kirja julkaistaan vain kohteen tai kirjoittajan nimellä. Mannerheimin muistelmat kirjoitti toimituskunta, jota veti kenraali Heinrichs.

Elämäkerran kirjoittamiseen ei tarvita lupaa. Kuka tahansa saa kirjoittaa Paavo Haavikosta.

Puhuin kesän alla Leena Majanderin kanssa tästä teoksesta. Hän sanoi, että kustantaja haluaa toimia akateemikko Haavikon tahdon mukaisesti. Eilen periaate vaihtui. Nyt se on sananvapaus, kun akateemikon tahdosta on esitetty selvitys.

Sananvapaus ei tarkoita vapautta julkaista teosta ilman tekijän suostumusta.

Mauno Saari sanoi lehdessä, että Haavikon paperin arvioimiseen tarvittaisiin lääkäri. Hän on väärässä. Asiakirjan pätevyyden tutkii tuomioistuin, ei lääkäri.

Miksi tekijänoikeuden perinyt poika haluaa tutustua käsikirjoitukseen? Kun isä on toinen tekijä, hänellä on myös vastuu teoksesta. Jos kirjassa kolhitaan sivullisia eli viattomia, vastuussa ovat tekijät ja luultavasti kustantaja.

Ilkeä kysymys

Kirjoitin ”Kanavaan” (mainos) hiukan pidemmän jutun, jossa väitin, että romantiikka suuntauksena johtui paloviinan ja opiaattien rajusta käytöstä, ja modernismi puolestaan heijastaa pidemmälle jalostettuja ja synteettisiä aineita.

Voi olla, etten tarkoittanut tätä tieteellisesti todistettavissa olevaksi väitteeksi. Humalassa hillumista ja alkoholismia on kuitenkin hiukan vaikea pitää erossa kaunokirjallisuudesta (tyyppiä A. Kivi), ja huumeita jazzista ja popista.

Ilkeä kysymys on, miksi yleisurheilun Suomen ennätysten kehitystä koskevat tilastot ovat verkossa ikään kuin piilossa?

Löytyi http://www.apulanta.fi/matti/yu/suomi.html#3_loikka_miehet

Lakkasin seuraamasta aktiivisesti urheilua 1959, joka muutenkin vaikea vuosi. Muistaakseni rupesin silloin tupakoimaan. Olisiko asiayhteys?

Silti muistiin on juuttunut yhtä ja toista.

Tätä kirjoittaessani televisiosta, jonka rupattelua on mielestäni viihtyisää olla seuraamatta, selostetaan tarmokkaasti yleisurheilua.

Markku Kukkoaho juoksi 400 metrin Suomen ennätyksen 45,49 vuonna 1972. Muistaakseni Voitto Hellsten juoksi 1956 46,2. Tänä vuonna Kalevan kisoissa voittoaika oli 48,42. Kolmiloikan Suomen ennätys 17,00 on vuodelta 1968 ja kuulantyönnön 1979.

Apulannan listan mukaan juoksujen ennätykset 1500 metristä 10 000 metriin ovat 1970-luvulta.

Pentti Eskola ja Jorma Valkama pärjäisivät pituushypyssä mainiosti ja Kari Rahkamo vuoden 1960 tuloksellaan on kaikkien aikojen tilaston kymmenes.

Vakuuttavia selityksiä löytyy.

En kuitenkaan vakuutu.

Monia lajeja on muutettu niin ettei tuloksia voi vertailla. Minulla Tapio Rautavaaran Karhumäessä jatkosodan aikana kilpailuissa heittämä yli 80 metrin tulos on kaikkien aikojen saavutuksia. Se heitettiin koivukeihäällä, jonka tasapaino- ja liito-ominaisuudet olivat aivan toiset kuin nykyisten.

Mitä tämä minuun kuuluu? Ehkä sen verran, että urheilumiehet puhuvat liikaa moraalista kiellettyjen valmentautumiskeinojen yhteydessä. He ovat myös ottaneet itselleen ratkaisu- ja rankaisuvallan.

Kun urheilu ei ole enää ruohonjuuritoimintaa vaan erittäin rahakasta liiketoimintaa, ilmoitettuja sääntöjä rikkoen tehty tulos on oikeudellisesti petos.

Kysymys on siis merkittävästä taloudellisesta rikollisuudesta. Kun urheilun järjestörakenne tuo syystä tai toisesta mieleen mafian, ei ole luultavaa, että todellisia tekijöitä vangittaisiin lähiaikoina.

Vahinko.

Kuvassa on Kemppisen työhuone. Voitte vapaasti arvailla, onko kysymys minusta.

Historiallisesti ”teksti” ja ”tekstiili” ovat samaa juurta.

Suhteelliset edut

On miellyttävää kirjoittaa uutisia pari päivää ennen tapahtumia.

Eilen oli puhe teollisista monopoleista eli patenteista. Tänään Nokian johtaja sanoi suoraan, ettei hän jaksa uskoa talouden nopeaan elpymiseen. Syyksi hän mainitsi suurvaltojen protektionismin, joka siis tarkoittaa omien taloudellisten etujen ajamista luomalla kaupalle esteitä.

Tekijänoikeus ja patenttioikeus ovat monopoleja, vaikkakin ulottuvuudeltaan ja kestoltaan rajoitettuja. Eilen puheena ollut esimerkki, I.G. Farben, oli kysymys kartellista. Teollisuusyhteenliittymä on keino rajoittaa kilpailua, ja sellaisessa monopolistiset oikeudet ovat keskeisen tärkeitä.

Saksa oli kuuluisa kartelleistaan. Sotien jälkeen niitä ei ole pahemmin muisteltu, vaikka niistä ei ole millään muotoa päästy.

Hyvin tyypillinen kartellien käyttäjä oli Suomi. Puunjalostusteos sopi keskenään myyntihinnat ja markkinointialueet. Tämä käytäntö on selostettu yksityiskohtaisesti metsäteollisuuden historiassa. Olen jopa itse istuskellut Finncellissä, jonka ikkunoista näki Havis Amanda –patsaan.

Suomessa etenkin Neuvostoliiton toimitukset jaettiin hyvien veljien kesken. Se se oli kultaista aikaa! Tekstiiliteollisuuskin menestyi, kun tilaus oli esimerkiksi kaksisataa tuhatta miesten pukua, kokoa 54, ei kaulaa. Ei valituksia. Maksu raakaöljynä. Ei kysymyksiä.

Tällä hetkellä sureksin joskus juristien koulutusta. Ei se sellainen ole patenttioikeuden osaaja, joka tuntee vain patenttioikeutta. Todelliset kaupan rajoitukset rakennetaan standardien yhteydessä.

Hyvin karkean säännön mukaan jäsenmaksu riippuu siitä, paljonko halukkaalla on heittää patentteja yhteiseen pataan.

Ensimmäinen matkapuhelinjärjestelmämme NMT oli nimensä mukaisesti pohjoismainen. Seuraava, GTM, oli kova juttu eikä tullut suomalaisille todellakaan halvaksi. Kiihkeän kauppasodan lopputulos oli Yhdysvaltain ja Japanin johtaman ryhmän jääminen ulkopuolelle.

Kun nyt kirjoitetaan Nokian vaikeuksista juuri Yhdysvalloissa, unohdetaan äkkiä kolme asiaa. Meille todellisuudessa aika vieras CDMA (oikeastaan CDMA200) on siitä mielenkiintoinen, että periaatteessa tuossa järjestelmässä verkon käyttäjä on operaattorin vanki.

Nämä ovat mutkikkaita asioita. Kuinkahan moni esimerkiksi muistaa, että paljon kohuttu UMTS on suunnilleen sama asia kuin nykyinen 3G? Tavoitteena on ollut saada verkon kattavuus ja puhelun laatu lankaverkon tasolle. Ja miksi lankaverkosta luovutaan? Samasta syystä kuin televisio meni väkisin digitaaliseksi – kustannussyistä.

Yhdysvalloissa keskeisten patenttien päällä istuu ennen muita Qualcom. Vanhan perinteen mukaan patenteista ei riidellä suoraan, koska se on liian kallista. Sen sijaan luodaan esimerkiksi tuontitulleilla kaupallisia esteitä.

Eri valtiot liittyvät vapaakauppasopimuksiin muun muassa siksi, että näiden sopimusten rajoitukset eli poikkeukset vaikuttavat niistä houkuttelevilta.

Asia on kaikkea muuta kuin selvä. Vapaakaupan opit perustuvat suhteellisten etujen oppiin, joka puolestaan perustuu oletukseen järkevistä valinnoista, ja se taas tarkoittaa, että hinnat ovat aina oikeat. Jos hinta on liian korkea, ihmiset eivät osta, ja hinta laskee.

Järkevän valinnan oletus koskee myös korkoja ja tuotto-odotuksia. Näinä aikoina behavioristinen taloustiede on saanut kannatusta. Ajatus on yrittää selvittää, miten ostajat ja myyjät todella käyttäytyvät. Monet kirjoittajat puhuvat järjenvastaisista eli irrationaalisista valinnoista.

Myös huomautetaan laumakäyttäytymisestä ja sen aiheuttamista lumipalloefekteistä. Huomautus on varmasti aiheellinen.

Patentti on keinotekoinen tapa vaikuttaa kysyntään. Tavaramerkki on suorastaan keinotekoinen tapa pumpata hintoja.

Luen ahneesti iltapäivälehtien testejä, joissa halveksitut massatuotteet (Pirkka, Eldorado jne.) kerran toisensa jälkeen päihittävät hienostoliikkeiden erikoismerkit. Olen tässä blogissa toistellut, että esimerkiksi olennaisesti saman rannekellon voi ostaa parilla kymmenellä eurolla tai parilla tuhannella. Tämä koskee siis kvartsikidekelloja ja jätän huomiotta sen, minkä verran koneiston ympärille on kasattu kallista metallia.

Yhteenvetoa voisi sanoa Melitta-opiksi. Kahvin keittimen paperisuotimet ovat tiettävästi samojen tehtaiden samoja tuotteita, mutta hinnat vaihtelevat valtavasti sen mukaan, lukeeko paketissa Melitta, Euroshopper tai ei mitään.

Voisi se olla myös Jaloviina-oppi. Legendan mukaan ammattilaiset eivät yleensä erota maistamalla kallista konjakkia yhden tähden Jallusta.

Edut ovat niin suhteellisia.

Sikapatentti

Kenen laariin sataa, kun sikainfluenssaa rummutetaan?

Kuka muistanee, lintuinfluenssa tuotti hirmuiset summat rahaa rokotteen patentin haltijoille. Seerumia ostettiin mm. suurelle osalle Suomen kansaa.

Vain aivan ohimennen mainittiin, että tuotakin patenttia hallitsevasta yhtiöstä rikastui ainakin yksi presidentti Clintonin hallituksen jäsen (Tamiflu – Gilead – La Roche). Asia on niin monimutkainen, etten osaa olla vakuuttunut syytöksistä.

Puoluerahoituksesta ei pitäisi puhua puhumatta Hitleristä ja keisari Wilhelmistä.

Maailman rahakkain patentti lienee ollut Alfred Nobelin dynamiitti.

Nobel itse testamenttasi jättiläisomaisuutensa kauniisti, mutta yleisemmin – onko asekauppiaiden mielekästä vastustaa sotaa?

Asekauppiaita tärkeämpiä ovat olleet erinäisten aineiden tuottajat ja jalostajat.

Kun Saksa alkoi pommittaa tosissaan Englantia tehtyään yhteisymmärryksessä Neuvostoliiton kanssa selvän puolasta, ilmailuihmiset tulivat kertomaan, että on yksi ongelma. Ei ole bensaa. Lentokonebensiini on erikoistuote.

Tämä ongelma hoidettiin ostamalla taisteluun Englannista tarvittava lentokoneiden polttoaine… Englannista. Shellistä.

Poliittisesti taitavin liikeyritys kautta aikojen on I.G. Farben, kemian teollisuuden kartelli. Joitakin sen johtajia tuomittiin amerikkalaisessa sotilastuomioistuimessa pariksi vuodeksi vankilaan samalla kuin Kruppin herrat saivat kokea saman.

Yhdysvalloissa jäädytettyinä olevat Farbenin varat maksettiin käteisellä oikeusministeri Robert Kennedyn suostumuksella 1950-luvun alussa. Tiettävästi varojen kierrättäminen Sveitsin kautta oli kuitenkin tavallisin tapa, ja on jopa väitetty, että saksalainen likainen raha olisi Sveitsin oivallisen pankkilaitoksen jo vuosisatainen tukipylväs.

I.G. Farbenin kartellin keskeisiä osakkaita olivat mm. vanha baijerilainen soodatahdas BASF, väreihin keskittynyt AGFA ja mm. lääkkeitä valmistava Bayer.

Ensimmäisen maailmansodan aikana saksalaisilta loppui ruuti, kun Chilestä ei saatu guanoa salpietarin valmistukseen. Pulan poisti tohtori H. Haber, ja synteettisen ruudin valmistamisesta vastasi I.G. Farben.

Sama teollisuusyhtymä oli jo tullut kuuluisaksi innovaatiostaan eli taistelukaasuista. Ehkä sen takia Haberille 1920-luvulla myönnettyä Nobel-palkintoa paheksuttiinkin.

Aitoa patenttioikeudellista osaamista Farbenin juristit osoittivat, kun suurasiakas tilasi heiltä mittaamattoman määrän tappavaa kaasua tuhoamisleireissä käytettäväksi. Kaasu oli nimeltään Zyklon, ja patenttioikeudellinen ongelma oli markkerihaju, joka oli tilaajan tahdosta poistettava.

Puhe on erinäisissä kaasuissa ja nesteissä turvallisuussyistä käytettävästä hajusta, jonka tarkoitus on varoittaa ihmisiä.

I.G. Auschwitz oli erikoistunut synteettiseen kumiin, ns. buna-kumiin, jonka valmistusmenetelmä puolestaan perustui ennen sotaa amerikkalaisten Standard Oilin (Esso) ja DuPontin kanssa tehtyyn tutkimukseen.

Juuri nyt näyttää siltä, että patenttien kielteiset puolet käsitettäisiin laajemminkin.

Juuri nyt ei näytä siltä, että Yhdysvaltain vaalirahoitusta, etenkään tekijänoikeuksien ja patenttioikeuksien sekä tavaramerkkien merkitystä salaisen kauppasodan välineenä ymmärrettäisiin laajemmin.

Farbenia on esitelty tässä esimerkkinä. Saksassa ei kannata kysyä, rahoittiko teollisuus Hitleriä, kuten ei Yhdysvalloissa, tekivätkö Ford ja General Motors kenties tappiolla moottorit niihin panssarivaunuihin, joita isämme niin ikävällä tavalla tuhosivat saksalaisilla aseilla.

Wolfram-kärki oli yhtä hieno keksintö kuin onteloräjähde (panssarinyrkki).

Nähdäkseni ei ole syytä luulla, että teollisuuden ja politiikan suhde olisi suuresti muuttunut. Tenttikysymys: miksi Japani meni hyökkäämään amerikkalaisten kimppuun? – Kauppasaarron takia. Ei ollut polttoainetta, ja alumiinikartellistakin oli tullut potkut.

Satiiri

Muuan henkilö, joka lähtee juristitohtorille harvinaisella tavalla tutkimustehtäviin MIT:n ja Harvardin maastoon. Hiljan hän julkaisi kirjoituksen satiirista ja sen ohella parodiasta tekijänoikeuden kannalta.

Aihe on arvokas – satiiri ja parodia sallitaan, mutta ei ole helppo selvittää eikä selittää, mitä nämä sanat tarkoittavat.

Kirjoittaja kävi tutkimassa, siihen toimeen kehotettuna, vanhat ”Lapualaisooppera”-oikeusjutun paperit. Siinä korkein oikeus selkeästi vahvisti, että toisen kirjoittajan sanojen käyttäminen ja väänteleminen ei riko tekijänoikeutta, jos näin on tehty asianomaisten lähteen saattamiseksi arvostelulle alttiiksi.

Satiiri on siis muun muassa sitä, että ihminen nolataan hänen omilla sanoillaan. Parodia on käänteishuumoria. Asia sanotaan päinvastoin kuin tarkoitetaan.

Suomen sanomalehdissä kerrottiin, miten amerikkalaiset kiihkouskovaiset vaativat toimenpiteitä Berkeleyn yliopiston Lawrence Labsin DNA:ta kuvaavan veistoksen poistamiseksi, koska Jumala ei salli esityksiä sellaisesta, mitä ei ole tarkoitettu ihmisen nähtäväksi, ja lisäksi isät ja äidit ovat pahemmanpuoleisessa kusessa, kun lapsille pitäisi selittää jotain perinnöllisyydestä, mitä raamattu ei tunne, kuten ei muuten kirkkorakennuksiakaan.

No. Uutinen oli satiiria. Sellaista Clairmontin seudun pikkukoulua, joka tarinassa mainitaan, ei ole olemassa. (Tunnen paikkakuntaa itsekin jonkin verran.)

Katselin päivällä YouTubesta ”Droopyja”, jotka minulla on kyllä vanhastaan ollut DVD:llä ja sitä ennen nauhalla. Parempia piirrettyjä ei varmaan ole tehty.

Kun mielessäni oli tämä satiiri, tulin vasta nyt ajatelleeksi, että Droopy-pätkissä kaiken muun ihanuuden lisäksi pannaan aika raskaasti alta lipan elokuvan kuorruttamia pyhiä arvoja, kuten villin lännen ”lakeja”, sankarin palvontaa ja ties mitä.

Vastaan yhteen arvaamaani kommenttikysymykseen heti: satiiri pelastaa useimmiten kunnianloukkaustuomiolta, mutta juristien pitää ymmärtää, ettei pelkkä keljuilu ole satiiria.

Tämän lajityypin, jota on harjoitettu ainakin neljä tuhatta vuotta, tekee arvokkaaksi pohjalla piilossa oleva suuttumus. Vallitsevat olot – ehkä esimerkiksi poliittinen korruptio – teilataan ylistämällä tai kiittelemällä sitä, mikä todellisuudessa halutaan tuomita.

Shkaespearen Marcus Antonius toistelee Caesarin hautauspuheessaan, että Brutus on kunniallinen mies. Kun hän sanoo tämän neljännen tai viidennen kerran, kuulija ymmärtää, mitä mieltä Antonius on Brutuksen kunniallisuudesta.

Satiirin luonteeseen kuuluu, että joku loukkaantuu aina.

Myös parodia jää usein ymmärtämättä. Iskelmämusiikissa esimerkiksi suomalaisesta tangosta on yritetty vääntää parodiaa (”tuonen käki jossain kukkui…), mutta täydestä ovat menneet kaikki.

Hyvä satiiri oli Simo Salmisen esittämä ”Rotestilaulu”.

Okei – tämä ei taida olla suomalaisten ominta alaa. Englannissa on kuuluisat televisiosarjat ja niitä ennen radiojutut. Ranskassa on vanhastaan hallittu äärimmäinen törkeys.

Maan myydyimpiä poliisisarjoja on ”San-Antonio”. Pöydälläni näkyy olevan nide, jossa käsitellään aina ajankohtaista ongelmaa, poliisin perhehuolia. Kirjan nimi on ”isi, maksa minulle huora”, ja kansikuvassa pyylevä poliisi muhoilee onnellisena pojalleen.

Sain ilokseni haltuuni kokoomateoksen ranskalaisesta lehdestä, jota tilasin 70-luvulla: Harakiri, joka mainosti itseään kannessa tähdentämällä, että tämä lehti on tyhmä ja ilkeä. Luonnehdinta oli oikea.

Satiiri kohdistui usein pappeihin, poliitikkoihin, upseereihin, opettajiin ja kommunisteihin.

Värivalokuva ruhjoutuneesta peukalosta ja teksti ”P. Joosefin peukalo valokuvattuna tuokio sen jälkeen kun seitsemänvuotias pikku Jeesus oli murjaissut ensimmäisen vertauksensa isän verstaassa.”

Mieleeni jäi myös ”Jumalan seikkailut” –sarjan kuparipiirros, tuttu ”Ristiltäotto”, ja sen kuvateksti: ”Jeesusta tuodaan Kaanaan häistä.”

Isänmaan kauppiaat

Kauppa- ja teollisuusministeriötä ei enää ole.

Kauppaa ja teollisuutta on, mutta niiden tulevaisuuden näkymissä ei ole kehumista.

Ryti ei kelpuuttanut Kekkosta Talvisodan hallitukseen. Juho Niukkasen hän kelpuutti, tosin puolustusministeriksi, jollaiselle ei hänen ja Mannerheimin välissä jäänyt senttiäkään liikkumavaraa. Niukkanen oli paitsi maalaisliittolainen tappelupukari, enintä osaa Karjalan kannasta hallinneen puolueen paikallinen kiho. En oikein usko, että puoluetoveri Kyösti Kallio, tasavallan presidentti, olisi kuulunut hänet ihailijoihinsa.

Tarkoitukseni on herjata poliitikkoja ja sanoa, että heistä liian monen vakaumus on kaupan.

Oikeastaan olen käyskentelemässä läpi Ranskan vastenmielistä historiaa 1930-luvulla. Maailmassa oli kaksi todella merkittävää kansakuntaa, hyvin koulutettu Saksa ja hyvin sivistynyt Ranska. Mitä sitten tapahtui, sen kaikki tietävät. Mutta päädyin palauttamaan mieleeni 30-luvun skandaaleja, joita oli paljon ja joista tulee mieleen Ruotsin ”vapauden aika” 1700-luvulla, jolloin jokainen itseään kunnioittava valtiopäivämies piti asianaan ottaa vastaan lahjuksia kaikilta johtavilta valtioilta ja jokaista sopimusta seurasi salainen vastasopimus.

Ihmiset eivät jätä yhdistämättä alkaneita ja jatkuvia taloudellisia vastoinkäymisiä poliitikkoihinsa, eikä ihmisiltä jää huomaamatta, että politiikka ja media on samaa ilmiöryhmää. Ne tarvitsevat toisiaan kovin ja maksavat palveluista, vaikka eivät välttämättä rahalla.

Kun alettiin käydä ”arvokeskusteluja”, oli jo syytä pelätä pahinta. Tuolla sanalla on kohtalokkaan erilaisia tulkintoja. Jokin voi olla arvokas, koska siitä saa paljon rahaa. Jos itse sanon, että kotini on minulle arvokas, tarkoitan ettei sitä voi arvioida rahana. Talon voisi, mutta en ole myymässä.

Jossain kirjoitettiin tänään oikeudesta arvokkaaseen kuolemaan. Käsitin että puhe oli sairaalojen ja hoitokotien kustannuksesta, mutta ei se ollutkaan niin. Ajatus oli, että ihminen kuolee omia aikojaan, liikoja vikisemättä.

Kun olen itse seurannut ja nähnyt aika paljonkin kuolemantapauksia – syöpäosastolla – en tosin ymmärrä, mikä siinä voisi ylimalkaan olla arvokasta. Olen muuten kuullut mukana olleen kertomuksen Portinhoikan takana Ihantalassa olleesta haavoittuneiden keräilypaikasta. Siinä tilanteessa ei voinut puhua joukkosidontapaikasta, koska mitään apua ei ollut tarjolla. Tätä tai edes mainintaa paikasta ei esiinny sotamuistelmissa eikä sotahistorioissa.

Sitäkin mainintaa saa hakea suurennuslasin kanssa, miten Karoliinien kuolonmarssi Norjasta pakkasmyrskyssä johti siihen, ettei laaksosta Ruotsin puolelta tahtonut mistään löytyä riittävästi tiinuja ja tynnyreitä amputoitujen ruumiinjäsenten kuoppiin kuljetukseen; noin puolet 5 800 miehestä olivat menehtyneet tunturiin.

Historiantutkijat saattoivat ottaa oppia ensimmäisestä maailmansodasta ja ryhtyivät joukolla vetäytymään arvoarvostelmista. Se oli ajatuksellinen virhe, koska arvoja ei voi erottaa tosiasioista.

Suomessa saarnattiin, että voiton tavoittelu on elinkeinotoiminnan tarkoitus ja siis arvo, ja poliitikot uskoivat.

Nyt ei tavoitella voittoa, vaan avannon reunaa.

Avannosta pääseminen ei ole helppoa. Eikä ole näkyvissä urheilijapoikaa, joka voisi auttaa toveriaan…

Tulukset

Saduissa ja vaakunoissa esiintyvät tulukset täytyy selittää lapsille ja aikuisille. Kaaren tai kaksoissilmukan muotoon taivuteltu rauta, jota iskettiin kivellä. Kvartsi käy, mutta parasta on piikivi. Sitä ei kuitenkaan tavata Suomesta.

Silikonia on kuitenkin mm. hiekassa, kvartsissa ja tisseissä. Se on maapallon yleisin aine hapen jälkeen ja ehkä maailmankaikkeuden yleisin alkuaine.

Ostin hienostoliike Anttilasta hintaa 1,95 pienen rex-purkin muistitikkuja ja sytkärin kiviä varten. Käytän ahneesti eräästä Helsingin kaupasta löytyvää muovista, täytettävää sytytintä, jossa on piipun stoppari mukana. Tuotemerkki on Bentley. Siihen lisäillään kiviä.

Lisäksi käytän modernin teollisuuden upeimpiin kuuluvaa tuotetta, Bic-merkkistä kertakäyttösytytintä. Tuotenimen takana on ranskalainen Bich, joka loi suuruutensa unkarilaissyntyisen herra Biron keksimällä kuulakärkikynällä.

Pietsosähköllä eli käytännössä pelkällä puristuksella kipinän antama koje on myös hyvä, mutta hiukan epäluotettava; kovin usein se myös vuotaa.

Sytyttimien uranuurtaja oli tietysti Zippo (1933), mutta en ole koskaan saanut oikein makua näihin dieseleihin, vaikka muistan, miten tupakkamiehet (savukkeiden polttajat, joihin en lukeudu) alkoivat ahkeroida bensiinin ja kivien kanssa 1950-luvulla. Ylikuuma hehkuva sytytin, joka on tunnoton tuulelle, on myrkkyä piipulle, koska se kärventää myös puuta.

Tulitikkuja en oikein uskalla käyttää. Kun olin lapsi, luin selkäpiitä karmivia tarinoita niistä (katso aiheesta mm. H. Hoffmann, ”Jörö-Jukka”). Nykyiset tikut tuntuvat katkeavat kovin helposti. Katkennut mutta palava tulitikku villakankaisilla housuilla tai fleece-takilla ei ole houkutteleva ajatus.

Bic sisältää koko kulttuurimme tai siis kaksi kulttuuria. Mannerjään reunalla kuikkien kavereina meloneet esi-isämme kantoivat mukanaan tulentekovälineitä – taitavalle riittää myös kaksi oikeanlaista kiveä. Monen viisaan kirjoittajan mielestä tulen talteenotto oli keksinnöistä ensimmäinen ja suurin. Tätä väittää uudemmassa kirjassaan Peter Watson, jonka ”The Modern Mind” on ainoa tuntemani onnistunut 20. vuosisadan aatehistoria, sillä siinä on osattu seurata etevästi luonnontieteen ja taiteiden kehitystä ja vuorovaikutusta.

Olen itse ajatellut jäädä eläkkeelle ja kirjoittaa pikku kirjan, jonka nimeksi panisin ”Uuden ajan kulttuurihistoria I-III”. Siinä käsiteltäisiin laajasti hillopurkkeja ja sytkäreitä, sillä olen hyvin huvittunut siitä, että kioskilla ja kaikissa kaupoissa myytävä vaatimaton sytkäri on täsmällisesti sama laite kuin sodankäyntiä mullistanut piilukko, ja riittävän samanlainen kuin tulukset.

Samalla tavalla, luulen, kannamme muutenkin esihistoriaa mukanamme.

No. Jared Diamond sanoi sen kauniimmin (”Tykit, taudit, teräs”).

Mutta joka ei harrasta historiaa, hänet on tuomittu elämään nykyhetkeä, ja kun nykyhetki ei todistettavasti ole juurikaan ymmärrettävissä, niin…

Historiasta löytyisi jopa Risto Ryti, viimeinen merkittävä poliitikko, joka ajoi kokonaisuuden etua ajatuksin, sanoin ja teoin silloinkin, kun se oli hänen oman etunsa tai hänen edustamansa ryhmän etujen vastaista.

Välillä tuntuu siltä, etteivät kipinän karkaamaan päästäneet poliitikkomme ole kuulleet asiasta. Sellaiset asiat kuin ”edunvalvonta” tai ”eturyhmän tarkoitusperät” eivät ole arvokkaita päämääriä.

Muistin kohina

On korkea aika paljastaa, miksi luemme kertomuksia ja miksi katsomme niitä kuvina. Elämässä kertomukset ovat kovin arvottomia. Se ei johdu siitä, etteivät ne ole totta. Se johtuu siitä, että kertomuksilla harjoitetaan puhetta, vaikka todellisuudessa olisi toimittava, tehtävä jotain.

Taiteen viholliset, joiden voimaa ei pidä koskaan aliarvioida, suvaitsevatkin usein tarinat ja tarinakirjat alaikäisille ja yli-ikäisille. Oma ikäluokkani – itse olen poikkeus – on lukenut romaanikirjansa salaa. Isät, äidit ja isovanhemmat pitivät kielikylpyjä vahingollisina ja lukemista laiskotteluna.

Ehkä he olivat oikeassa.

Nämä kaksi asiaa selittyvät yhdellä selityksellä. Kirjallisuudesta haemme merkkejä lapsuudestamme, tai hiukan laajemmin, selityksiä sille, miten meistä on tullut tällaisia.

Entinen piikakirjallisuus (edelleen suosittua hiukan naamioituna) vastaa, että kyllä lukijastakin olisi tullut kartanonrouva, jos vain olisi sattunut sopivat kartanonherra vastaan. Entinen poikakirjallisuus, jota jatkoivat miehekkäästi sellaiset tekijät kuin Mauri Sariola ja sotamuistelijat, antoi vastauksen lukijan hatarasti muotoilemaan kysymykseen, miksi minä olen vain tällainen: koske en ole riittävän iso, roteva ja römeä-ääninen.

Vanhemmat ja isovanhemmat, jotka vainosivat etenkin lukemisharrastusta, vaistosivat lastensa pelkäävän, että heistäkin tulee yhtenä päivänä samanlaisia. Pelko oli aiheellinen. Heistä tuli aivan samanlaisia. Erilaistumisen pelkoa torjuttiin estämällä haitallisia vaikutteita, jollaiseksi väitetään pintapuolista viihdettä. Mutta ei se niin ollut. Jos poika luki syvällistä kaunokirjallisuutta, vanhemmilla oli todella aihetta huolestumiseen. Ja vähänpä miespuolisia äidinkielen opettajia olikin, ja poikkeushenkilöt eli Tuomas Anhava, Kai Laitinen ja Kauko Kare joutuivat peräti opettelemaan englantia siepatakseen itselleen paikan parnassolta.

Kirjallisuuden professoriksi kohoaminen ei edellyttänyt lahjakkuutta eikä kirjallista herkkyyttä yhtä vähän kuin musiikkitiede tai taidehistoria aitoa eli siis nöyrää kiinnostusta alaan.

Kun viittaan lapsuuteen, torjun samalla vanhafreudilaisen ajatuskuvion. Tosin olen sitä mieltä, että Freud oli suuri oivaltaja ja edelläkävijä, mutta niin oli Marxkin. Kumpikaan ei voinut vastustaa eksegetiikkaa, jolla on yhtä tuhoisa asema heidän juutalaisuudessaan kuin etenkin protestanttisessa kristinuskossa. Asiat on välttämättä ja kaiken uhalla selitettävä, selittyvät ne tai eivät. Jos ilmeistä merkitystä ei löydy, keksitään kätketty merkitys.

Tämä ajattelutapa kohosi huippuunsa, kun kabbalismi ja marxilaisuus löysivät toisensa Ranskan 1970- ja 80-lukujen filosofiassa.

Mutta sekin tauti meni onneksi ohi.

Elämä menee ohi. Joissakin tapauksessa kierroksella .

Kasvien hiljaisuus

Huorahotelleissa kuuluu seinienkin läpi piikkikorkojen kilkatus ja läskipohjien massahduksia.

Sangen kauan sitten lähisukulaisen asunnossa oli krooninen remontti, mutta samassa korttelissa oli ”pistäytymishotelli”, kuten ranskalaiset sanovat. Kävi ilmi, että miellyttävämpää majapaikkaa saa hakea. Mutta tämä oli rauhallista seutua, jolla ei harrastettu ammuskelua eikä huumekauppaa.

Mitä ylellisempi hotelli, sitä äänettömämpi. Ingmar Bergman teki siitä painajaisen (”Hiljaisuus”), ja ainakin Thomas Mann on ottanut saman asian puheeksi kirjoissaan.

En tiedä, opetetaanko grand hotellien henkilökunnalle, missä myydään narisemattomia kenkiä ja kahisemattomia housuja.

Meillä on kotona niin hiljaista, että kasvit kuulee. Kesäaikana Hangon tien liikenteen äänet eivät erotu; joskus voi kuitenkin kuulla junan.

Olen samaa mieltä kuin Jorma Panula televisio-ohjelmassa: taustamusiikki on kauhea ajatus. Kannatan viihdemusiikkia, jota voi siis mainiosti kuunnella esimerkiksi keskustelun taustana. Mutta kun keksin taannoin, että siitä onkin vuosia, kun on kuunneltu kunnolla Sibeliusta, ja Spotifyltä löytyy ansiokas valikoima, ei siinä hetikohta erikoisemmin rupateltu.

Sukulaismies kertoi, miten hänellä meni usko kaupungin kanttoriurkuriin. Olivat kuunnelleet radiosta passiota. Kertojani sanoi arvelleensa, että kanttoriurkuri käveli katselemaan ikkunasta pettääkseen liikutustaan, joka olikin vaikeasti pidäteltävissä. Mutta tämä olikin tokaissut innostuneena, että taitaa roiskaista sateen…

Maalla oli vähän väliä täysin äänetöntä. Se on sellainen järvi, vaikka iso, ettei siellä juuri kulje edes moottoriveneitä.

Ahkerasti harrastamissani autolehdissä kerrotaan, että ylettömän loisteliaisuuden yksi merkki on auton äänettömyys. Toisaalta kuitenkin kehaistaan moottorin miehekkäitä murinoita. Putosi minulta kerran pakoputki. Äänet olivat turhankin miehekkäät.

Päätin sittenkin panna kameroihin keinotekoisen äänen päälle, ettei tarvitse tirkistellä, että oikeinko otin kuvan. Ennen Leica – ja käytössä sulkimensa takia paljon epäluotettavampi Exacta – olivat ylellisen vähä-äänisiä. Asahi Pentaxilla oli hautajaisiin sopivat kamera, kuusiseiska, jonka peili paukkui niin että sitä kuunnellessa melkein ruumiitkin heräsivät.

Tämän päivän kuvasta käy hyvin tarkkaan katsoen ilmi uusin kotkotukseni. Panasonicin peilittömään peiliheijastuskameraan saa sovittimen, joka sallii vanhojen M-Leica –linssien kiinnittämisen digitaalirunkoon.

Ei siinä mitään järkeä ole.

Panasonicin huokea KIT-linssi ei ole huono, kuten toisesta kuvasta näkee. Siinä on ikään kuin jotain Leicaa.

Jotain hiljaista.

Rahaa?

Rahoituksen ottaminen yhtiöiltä ei siis ole lainvastaista ja on väitetty, ettei se ole sopimatontakaan.

Lehdet kirjoittavat, että kysymys on poliittisesta moraalista.

Kyselyjen mukaan kahdeksan ihmistä kymmenestä pitää vallitsevaa käytäntöä surkeana.

Minun asiakseni tuntuu siis jäävän huomauttaa, että parlamentti eli edustuksellinen järjestelmä kehitettiin nimenomaan ja yksinomaan vähentämään varallisuuserojen aiheuttamaan tasapainottomuutta. Ihmisillä oli tapa tehdä erilaisia vallankumouksiin, koska heitä ei kuunneltu muuten.

Esimerkiksi Suomessa yli sata vuotta sitten johtavat yhteiskuntaluokat olivat sen katkeran tosiasian edessä, että äänestäjien valtaosa ei suosinutkaan heitä eikä suonut heille alkuunkaan riittävästi ääniä.

Tätä historiallista taustaa vasten sellainen ilmiö kuin S. Berlusconi on kammottava. Pitäisi olla laki, jolla hyvin rikkaita ihmisiä ja suuren mediavallan käyttäjiä estettäisiin perustamasta puolueita tai ainakin pääsemästä pääministereiksi.

Meksikolaisten on turha suuttua, koska ilmoitan pitäväni valheena sitä Kaliforniassa usein kuulemaani väitettä, jonka mukaan Meksikossa on hoidettu valtiontalouden ongelmia niin että ilmavoimat junailee heroiinin ja poliisi kokaiinin.

Tämä ei siis pidä paikkaansa.

Poliittinen järjestelmä toteutti sitten eri tavoin onnistuen muun muassa maareformin, joka Suomessa tunnetaan ”torpparivapautuksena”. Itse asiassa uudistus oli paljon laajempi ja siihen olisi kytkettävä myös sotien jälkeinen asustustoiminta.

Poliittisten johtajien mielestä oli aivan selvää, että jonkun on rahoitettava heidän kulunsa.

Taloudellinen kriisi vetikin perässään poliittisen kriisin. Mistähän kohta saadaan poliitikkoja, kun tarjolla on vain huono maine ja riittämättömästi rahaa?

Ilmoittaudun silminnäkijäksi. Olen seurannut 40 vuoden aikana ihmeellisiä asioita. Korruptio oli pahinta kunnallispolitiikassa. Muistan Helsingin kaupungin virkamiehen, joka Kalastajatorpalla kestitettäessä ilmoitti laskun maksaneille urakoitsijoille, että hänelle ei sitten kelpaa tumma huora, vaan pitää olla vaalea. Muistan hyvin läheltä seuranneena vasemmistoon tukeutuneen Hakan, enemmän tai vähemmän yleishyödyllisen Saton ja erinäisten grynderiyhtiöiden saumattoman yhteistoiminnan yrittäjien, kuten Puolimatkan kanssa. Tulokset ovat kenen tahansa ihailtavissa erilaisissa lähiöissä.

En viittaa tähän herjatakseni. Tilanne oli kaamea, kun pari sataa tuhatta ihmistä oli asuntoa vailla. Nyt ne asunnot alkavat olla jo teknisesti kelvottomia.

Tiedotus ei toimi, ja julkaisut ja tutkijat luottavat yleisön huonomuistisuuteen. Tänään kerrottiin ikään kuin uutena asiana Saksan armeijan teettämistä pakkotöistä Lapissa.

Kaikki jotka ovat lukeneet Päätalonsa eli ainakin kolmesataa tuhatta suomalaista ovat ainakin hämärästi selvillä Hyrynsalmen kenttäradan rakentamisesta ja saksalaisten tavasta hirttää kuuset täyteen sotavankeja ja omia kriminaalivankejaan.

Yksi näistä noin sadasta orjaleiristä oli siis Taivalkoskella, Kallen sedän talon lähistöllä. Eikä niistä ole sielläkään paljon puhuttu.

Käsitykseni ja siis kirjoittamisen aihe on luulo, jonka mukaan emme saa tätä nykyä uskottavaa tietoa nykyisyydestä emmekä menneisyydestä.

Silmän muistelmat

Tapani mukaan olen valehdellut – ei se silmäleikkaus niin pikkuinen asia ollut. Verkkokalvojani on nyt kaltattu niin moneen kertaan, että olen alkanut kiinnostua labradorinnoutajista ja valkoisista kepeistä.

Niinpä pidin aidosti lomaa. Olen yrittänyt muistella. Se taisikin olla ensimmäinen loma kautta aikojen.

Edes ajokortti ei muuten mennyt hyllylle. Toisaalta hämäränäkö on aika onneton ja jopa metsän poluilla saa olla tarkkana, koska syvyysnäkö on sekin sitä ja tätä.

Huomattava henkilö Georges Bataille kirjoitti ”Silmän historian” 1928. Sitä pidettiin pelkästään pornografisena. Vuosisadan lopulla se sisällytettiin valikoimiin ja jotkut, kuten Camus ja Leiris pitivät häntä vuosisadan kirjoittajana.

Breton sanoi, että B. on omahyväinen törkimys, seniili hupakko, mielenvikainen höpöttäjä ynnä muuta, ja Sartre yhtyi arvioon. Bataille oli pannut silmän ja sanat vastakkain ja tullut maininneeksi, että surrealistit ovat suurten sanojen vankeja.

Taiteilijat, kuten Miro, Picasso ja Braque, ymmärsivät tietenkin, ettei millään näen niin hyvin kuin silmällä, ja arvioivat Bataillen puhuvan asiaa.

Mutta luulen, että ensi vuonna meillä ei enää ole Finnairia.

Kuulin kerrottavan, miten nyt eronnut johtaja Jukka Hienonen oli käyttänyt blogeissaan erilaisia metaforia saadakseen lukijat eli työntekijät ymmärtämään, että tilanne on totinen.

Lentämisestä saa hyviä kielikuvia, jotka sopivat liikkeenjohdon ongelmiin. (Lomalla kävin kaksikin kertaa Keski-Suomen ilmailumuseossa ja palautin saunamökillä muistiini menneisyyden onnettomuuksia. Jaakko Hyvösen ”Kohtalokkaat lennot I-III” sisältää runsaasti tapauksia joista olen kuullut, ja joitakin, jotka olen nähnyt.

Uskomattoman suuri osa sotilasilmailun onnettomuuksista tapahtuu noin 500 metriä Kauhavan lentokentästä koilliseen. Tavallisimmin onnettomuuden aiheuttaa ylivetäminen eli siis virheliike laskussa, jolloin seurauksena on kärkisakkaus. Ilma katoaa lentokoneen alta. Kone putoaa kuin kivi taivaasta, siiven kärki edellä.

Joskus se tulee korkealta. Vauhti voi loppua kohtalokkaasti taisteluimmelmannin korkeimmassa kohdassa.

Sama seuraus voi olla liian äkäisestä kaasun käytöstä nousussa. Messerschmitt oli siitä paha. Kun kaasua kiskaisi nousussa oikein kunnolla, lentokone alkoi pyöriä potkurin ympäri, vaikka potkurin pitäisi pyöriä lentokoneen ympäri.

Muuan Mannerheim-ristin ritari, eräs lentolaivueen komentaja ja sotien jälkeen toinenkin ritari, joskus ilmailun isäksi ja joskus itsemurhalentäjäksi mainittu, menettivät kaikki henkensä harjoitushävittäjä Pyryllä virheliikkeestä. Ainakin kaksi näistä kolmesta oli ryhtynyt näyttämään, miten ei pidä tehdä.

Finnair kuten iso osa muutakin kansantaloutta on menossa lattakierteeseen, joka oli sekin Pyrylle (ja Airacobralle) tyypillinen viimeinen virsi. Putoava lentokone pyörii pohja edellä painopisteensä ympäri toisin kuin syöksykierteessä, jossa mennään nokka edellä hurlumheitä.

Hallitsemattomaksi pyrkivän eli ”älyttömän” kierteen oikaisemista vaikeuttaa aistiharha: ihmisen sisäkorva uskottelee pyörimisen jatkuvan. Sama tilanne kuin monissa maantieltä suistumisissa: liioiteltu korjausliike.

Huipentaakseni tämän luentoni liikkeenjohtajille (nyt kirjallisena parin aikaisemman suullisen version jälkeen) kyllä kolmen pisteen sakkauslaskuja on tehty muuallekin kuin Hudson-joelle matkustajakoneella. On tehty Blenheimilla pommit alla. Periaatteessa se ei onnistu, mutta se on tehty.

Mielestäni kesän viestintä – jota siis en edes seurannut pariin viikkoon – on osittain tyhmyydestä johtuvaa kuljeskelua lillukanvarsissa, joita itse silmieni kanssa varoin, ja osittain selvää kusetusta.

Talous ei ole syöksyssä eikä vapaassa pudotuksessa, vaan ohjaamattomissa , ”menossa mäkeen”.

Haluaisin toimia kuin lentomestari P., joka näki oppilaansa alinopeuden ja arvasi seuraukset. Hän kääntyi selin ja sanoi:

”Katsoin juuri muualle.” Mainitsi tädin mies, joka oli kurja kersu vain, mutta lennonopettaja. Kone oli Stieglitz.

Kahta kauheampana

Henri Cartier-Bresson oli ottamassa valokuvaa Georges Braques’ta 6.6.1944. Radiossa kerrottiin, että nyt ovat liittoutuneet nousseet maihin siinä lähistöllä, Normandiassa.

Herrat olivat molemmat rikkaita ja kuuluisia ja suuria taiteilijoita, mutta tulivat tästä huolimatta toimeen keskenään.

Braque innostui lahjoittamaan kirjaharvinaisuuden, jonka Cartier-Bresson havaitsi sisältävän kaiken tarpeellisen valokuvaamisesta ja muista taiteista. Taiteeseen on suhtauduttava täysin välinpitämättömästi, koska sattuma määrää kaiken. On saatava sattumaan.

Kustannusliikkeissä oli myös 1970-luvulla tapana, että jos joku tuli esittelemään omin nokin tekemäänsä suomennosta, soitettiin Ropposelle ja sanottiin, että asianomainen poistetaan nyt kiinteistöstä, väkivaltaakaan kaihtamatta.

Minulla oli tällainen ihminen huoneessani ja sanoin, että tunnen kirjan ja että jos hitusen saa editoida, niin julkaistaan.

Myöhemmin Veikko Polameri ja muut asiantuntijat todistelivat, että kirja perustuu väärinkäsityksiin ja sisältää myös tahallisia valheita, eikä sen suomentamiseen siten ollut vähintäkään syytä.

Kirja on saksalaisen Eugen Herrigelin (1884-1955) kirjoittama. Hän oli filosofian professori ja natsi ja oli opiskellut Japanissa 1920-luvulla. Tiettävästi hänen kirjansa ei oikeastaan liity Zeniin, mutta lienee esitellyt kyodon Euroopassa.

Natsismin uuskantilaisia juuria ei liene tunnustettu. Olisi aika.

Jos joku teistä, lukijat, ei vastoin luuloani tuntisi läpikotaisin tämän valokuvaajan tuotantoa, yksi keino järjestää silmilleen juhlat on käydä läpi ne yli sata kuvaa eri puolilta maapalloa, jotka New Yorkin Modernin taiteen museo (MoMa) näyttää auliisti verkkovieraille.

Hän oli myöhemmin pahoillaan erehdyksestään – hän oli saanut päähänsä, että elokuva olisi valokuvaa liikkuvaisempi taide ja kulutti siksi aikansa Espanjan sisällissodassa dokumenttielokuvien tekemiseen samaan aikaan kun hänen kaverinsa Robert Capa, Leica-mies hänkin tietysti, kuvasi kuoleman.

Cartier-Bresson oli joutunut huonoon seuraan. Hän oli yksi kolmesta ohjaajan assistentissa elokuvahankkeessa, jonka jokainen tiesi menevän kiville, koska aihe oli omituinen ja ohjaaja juoksi naisten perässä, milloin oli siihen toimeen riittävän selvä.

Ohjaaja oli Jean Renoir – perhetuttu – ja elokuva ”Pelin säännöt”. Toiset assistentit olivat Jqacques Becker, hänkin rikkaan tehtailijan poika, ja hiukan koppava multimiljonääriperheen vesa ja ruhtinas, Luchino Visconti, joka oli Mme Chanelin neuvosta palkattu katsomaan, että kamppeet ovat kunnossa.

Jotenkin tulee mieleen toinen lomalla lukemani tarina Sveitsistä, jossa Georges Simenonilla oli vieraana Henry Miller ja Charlie Chaplin ja viimeksi mainittu oli ehdottanut pohdittavaksi, miksi he, jotka ovat kaikki psykopaatteja, saavat tästä kaikesta rahaa.

Säveltäjä Seppo Nummi –vainaja oli aikoinaan meillä kylässä silloin tällöin ja kertoi, että hänen silloinen poikakaverinsa oli todella vanhaa aatelissukua. Kysyin: ”Visconti?” Seppo sanoi: ”Orsini. Heidät aateloi Hadiranus vuonna 120 j.Kr.”

Lähdeviittaus: Euroopan ehkä paras blogisti eli ei niin mahdottoman hyvä kirjoittaja mutta hauska on Le Monden kirjallisuustoimittaja Pierre Assouline. KVG.

Jos Assouline osaisi suomea, vastaisin hänen kysymykseensä, että tässä mainitut kuuluisat henkilöt olivat kaikki taipuvaisia tekemään taidettaan vaahto suupielissä ja muutenkin tilassa, jossa muiden ihmisten ja muun maailman tarpeet tuntuvat niin kovin, kovin vähäpätöisiltä.