Jukka Kemppinen, fil. tohtori, kirjailija, s. 1944, eläkkeellä. Johtava tutkija, professori, hovioikeudenneuvos, korkeimman oikeuden esittelijä, asianajaja. Runokokoelmia, tietokirjoja, suomennoksia, tuhansia artikkeleita, radio-ohjelmia. ym. Blogilla on joka päivä ainakin 3000 lukijaa, yli 120 000 kuukaudessa, vuodesta 2005 yli 10 miljoonaa. Palkintoja; Suomen Kulttuurirahaston Eminentia-apuraha 2017 tieteellistä ja taiteellista elämäntyötä koskevaan työskentelyyn.
Sivun näyttöjä yhteensä
31. maaliskuuta 2010
Windowsit auki Eurooppaan
Joku ystävällinen kommentoija moitti, että pitäisi tehdä töitä eikä leikkiä tietokoneilla. Toinen opastaa jatkuvasti, että on syytä jättää vehkeitten sorkkiminen vähemmälle.
Kiitos vain tästäkin vähästä. Olen saanut yli 10 vuotta kuukausipalkkani asioista, jotka liittyvät hyvin läheisesti tietokoneisiin, kannettaviin päätelaitteisiin ja ohjelmistoihin, ja niitten sorkkimisesta.
Professuurin jätettyäni olin tänäänkin duunissa – olen työsuhteinen etätyöntekijä, luultavasti nimikkeellä ”principal scientist”. Nimikkeestä en ole varma.
Viime aikoina on ollut paljon vääntöä tietokoneohjelman patentoinnista, sillä U.S. Patent Office näyttää muuttaneen käytäntöään, ja myös Euroopan patenttivirasto näyttää horjahtelevan tulkinnoissaan entistä enemmän.
Meillä on tämä teknologiasidonta eli oppilause, jonka mukaan tietokoneohjelmaa ei voi patentoida ”as such” eli sellaisenaan, vaan teknologiana tai jonkin teknisen laitteen tai menetelmän yhteydessä.
Työni on yrittää ymmärtää etenkin IT-alan uutuuksia ja niiden tuotteistettuja versioita markkinoilla. Olen alakynnessä. Amerikkalaiset kollegat ovat usein sekä oikeustieteen että tekniikan tohtoreita. Suomalaisten tekijänoikeuden ja patenttialan asiantuntijajuristien tekninen ja matemaattinen ymmärrys on melkein poikkeuksetta seitinohutta.
Eräitä onnistumisia on esiintynyt, koska tunnen tekniikan historiaa, kulttuurihistoriaa. Eräistä uutuuksista olen aidosti onnistunut. Lääketieteen teknologiaa menee rahaa sata kertaa enemmän kuin sähköiseen viestintään. Uutiskynnyksiä ei yleensä ylitetä. Diagnostiikka ja esimerkiksi kirurgia ovat aivan toisella tasolla nyt kuin kymmenen vuotta sitten.
Jotkut asiat edellyttävät monien alojen ymmärtämistä. ”Tieteidenvälisyys” oli fraasi tai huonosti peitelty nimitys huonolle tieteelle. Enää se ei ole sitä. Aloin selvitellä joitakin molekyylibiologian perusteita, kun Leena Palotie selitti minulle Kaliforniassa 90-luvulla, miten biologinen tietokone voisi olla tehokkaampi kuin Feynmanin kvanttikone. Syötävä tietokone...
Alan taloudelliset lähtökohdat ovat vaikeita. En vakavissani usko, että esimerkiksi Offixe 2007:ssa ja sen betana olevassa seuraajassa olisi kymmenen tuhannen patentin tai väitetyn tekijönoikeuden viidakossa paljonkaan aidosti uutta tai omaperäistä.
Juuri tietotekniikassa on oltu kauan siinä lainvastaisessa tilassa, että ideat ovat muualta – pikkupajoista, yksittäisiltä neropateilta – ja kaupallistajan kehitystyö sitten johtaa tekijänoikeuteen tai patenttiin. Ja nimenomaan kehitystyö ei tuota yksinoikeuksia, ei vaikka virittely olisi miten työlästä.
Tilanne on auttamaton, koska näiden alojen oikeusriidat ovat liian kalliita. Jopa Suomessa iso patenttiriita voi maksaa lähes miljoona euroa, Yhdysvalloissa enemmän. Seuraus on tietenkin selvä. Todella suuret yhtiöt eivät pahemmin perusta toisten oikeuksista.
Algoritmiikan perusteet tietäen ymmärtää, että tehokkaita tapoja toteuttaa finiittinen sarja käskyjä on usein monia. Esimerkki: jakolasku jakokulmassa paperilla on algoritmi. Jokainen osaa tehdä saman myös toisin, esimerkiksi haarukoimalla tuloksen kertolaskulla, kuten keskiajalla tehtiin. Netissä on japanilaisen helmitaulun käytön alkeet ja kehittynyt tekniikka mm. jakoklaskuun, (Abacus tutorial) ja intialaisen veda-aritmetikkan kohdittain hämmästyttäviä laskutapoja löytää helposti.
Perustukset järkkyvät. Tapasin Linus Torvaldsin ja Manuel Castellsin ensi kertaa joskus vuonna 2 000. Melkein kiinnostavampia olivat tapaamiset Berkeleyn vähemmän tunnettujen opettajien kanssa – he olivat olleet Jobsin ja Wozniakin opettajia ja olleet toteuttamassa ensimmäisiä internetyhteyksiä. Eräs kaveri oli rakentanut Apollo 11:n viestintäjärjestelmän.
Kirjoitan jälleen pari perusasiaa jatkossa. Niiltä ei nimittäin saa rauhaa. Windows 7 tuntuu sopivalta otsikolta blogiin. Perimmältään ikkuna on väylä johonkin. Window of opportunity.
30. maaliskuuta 2010
Takanotsa
Älkää yleensä uskoko, älkää liioin minua.
Asianajaja-isäni kertoi, en muista seurassa vai minulle, englantilaisesta asianajajasta, joka nosti pikkupoikansa seisomaan takanotsalle, otti askeleen taakse ja sanoi kätensä ojentaen:”Hyppää!” Poika hyppäsi, isä väisti. Kuhmu päähän, mustelmia ja iso parku. Isä sanoi:”Tämä oli sinulle tärkeä opetus. Älä koskaan luota kehenkään, älä edes omaan isääsi.”
Samoista piireistä on toinenkin hokema – ole kunniallinen, jos pystyt; ellet pysty, ole varovainen. Ulkomuistista sanoisin, että tämä olisi Lordi Chesterfieldin elämänohje menneiltä ajoilta.
Eli luin Uimosen kirjan Iiro Viinasesta loppuun ja tunnen tarvetta palauttaa lukijoiden mieleen, että Paavo Lipponen halusi monien kummaksi ja useiden kiukuksi Iiro Viinasen valtiovarainministeriöksi omaan hallitukseensa 1995. Vasemmiston ja ay-liikkeen nalkutus loppui jostain syystä. Sitten Viinanen meni Pohjolaan ja löi lopullisesti päänsä seinään.
Uimonen on oikeassa mainitessaan, että valtioneuvostossa ja vuorineuvosporukoissa toimitaan eri säännöillä. Hän jättää sanomatta, että rahamiespiireissä sääntö on, että sääntöjä ei ole. Kukaan ei ole vastuussa mistään. Politiikassa myös kelmi joutuu keräämään ainakin toisia kelmejä ympärilleen ja konnankoukut ovat usein sellaisia, että lehdistökin ymmärtää ne. Siten niistä voi tulla kohtalokkaita.
Talouselämässä todelliset tihutyöt ovat niin vaikeaselkoisia, ettei niistä saada aikaan uutisia.
Olen viime aikoina lukenut monta kirjaa ja suuren määrän artikkeleita sellaisista taloudellisista ja yhteiskunnallisista asioista, joista tiedän huomattavasti enemmän kuin nuo kirjoittajat. Tämä ei vaihteeksi ole pröystäilyä. Olen nyt sattunut olemaan itse mukana joissakin asioissa, aivan viime aikoinakin, ja sopimassa siitä, mistä vaietaan.
Minun ei tarvitse vetäytyä oletettujen periaatteiden taakse ja vakuutella, että en tule koskaan kirjoittamaan mitään mielenkiintoista. Tiedän nimittäin juuri sen, että ymmärrykseni on vajavainen. Poliittisista, taloudellisista ja, tahtoisin sanoa, kulttuurisista asioista voi olla todella selvillä vain jos on täysillä mukana pelissä kavaltamassa salaisuuksia ja levittämässä valheita.
Minä en ole. Olen vähä vähältä lakannut käsittämästä ihmisiä, jotka viihtyvät seurassa. Jotkut jopa lentelevät tuttavien kanssa sinne tänne, muka lomailemaan. Jotkut, kuten Iiro Viinanen, ammuskelevat viattomia eläimiä ympäri metsiä ja istuvat nuotiolla juomassa viskiä pullonsuusta.
Luullakseni Viinas-kirjan muuan piiloon jäävä asia on pankkien ja vakuutusyhtiöiden aiheellinen pelko ennen 2001 sekasortoa ja taas sen jälkeen.
Raha ei haise. Se ei myöskään puhu mitään kieltä. Sillä ei ole kotia.
Elän sen käsityksen vallassa, että ainakin saksalaiset finanssi- ja vakuutusjätit ovat useamman kerran miettineet, kannattaisiko skandinaviset firmat huitaista ohimennen hengiltä.
Kun tämänkin blogin kirjoittaja ja kommentoija käännähtelevät vanhasta muistista milloin Wenäjän, milloin Ameriikan suuntaan, sitä sopii ihmetellä.Weänäjä on hirmuinen, kuten tuota oikeinkirjoitusmuotoa käyttänyt siilitukkainen mies toisteli päiväkirjoissaan 1940- ja 1950-luvuilla. Ja Ameriikkaan on pitkä matka ja välissä on paljon vettä.
Saksalla on ollut enimmäkseen piilevä mielenkiinto ottaa haltuunsa muinaiset alusmaansa. Ruotsi tottelee ruoskaa. Se on nähty kahdessa sodassa ja useassa rauhassa. Tanskasta tuli 1866 suhteellisen autonominen maakunta. Suomi heittäytyi Saksan syliin talvella 1918 ja kesällä 1944 ja... Niin, miksi kukaan ei kysy, miksi Stasi oli niin kiinnostunut Suomen vakoilemisesta, ja miksi kukaan ei kysy, missä ovat nyt Saksan liittotasavallan vakoilupaperit?
29. maaliskuuta 2010
Windows seiska
Tietokoneen käyttäminen kotona on nyt samanlaista kuin autolla ajaminen. Kaikki eivät halua ja kaikki eivät opi, ja se siitä. Vertaus ei välttämättä onnu lapsiakaan ajatellen. Olen joskus nähnyt kakaroita mikroauton (cart) ratissa ja hiljan videokuvaa lapsenlapsista mopocross-radalla.
Tietokoneille vain ei ole öljynvaihtoa eikä kärkivälin säätöä. Aina pitäisi ostaa uusi. Sääli että vihertävät ihmiset vierastavat koneita. Jopa minulla olisi tuossa suorastaan erinomainen pöytäkone, joka riittäisi melkein kenelle vain vuosiksi.
Asiakkailla on vainu, että heille yritetään myydä urheilumalleja, vaikka he haluavat vehkeen, jolla pääsee kauppaan ja mökille. Asiantuntijat ovat leuhkoja. En ole asiantuntija, mutta saan kamerakauppiaat kuriin jupisemalla jotain esimerkiksi kromaattisesta aberraatiosta tai sanomalla, että Angenieux ratkaisi retrofokuksella sirontaongelman jo puoli vuosisataa sitten. Tuohon päälle unelmoiva katse, niin myyjä siirtyy asiaan.
Tietokoneissa jään kiinni ja siksi annan nyt tyhmiä tietoja muille kaltaisilleni. Windows 7 on hyvä. Kannattaa vaihtaa. Siinä on huono puoli: asennuslevyke kelpaa vain yhteen koneeseen. Ostin halvan kotiversion rouvalle. Itse sain laillistettuna etätyöläisenä aivan laillisen ison version korkeakoululisenssillä.
Windows Vistan kilkuttimet ovat poissa. Normaaliasennuksellakin seiska on selkeä ja ohjelmien kurkistaminen työkalupalkista on mainio ominiausuus. Päivitys aikaisemmista Windowseista on tyypillisen vaarallista. Jos käsillä on osaava myyjä, on todella syytä kysyä. Valitettavasti on niin, että kaikkien tiedostojen varmuuskopiointi on lähes välttämätöntä.
Jotkut printterin valmistajat viivyttelevät ajureita. On kokemusta halvasta laserista. Ei asennu ja valmistajan (Canon) viesti on selvä: osta uusi. Tulostimet ovatkin suurta huijausta. Muutamat valmistajat käyttivät samaa koneistoa ja asetavat halpoihin malleihin sirun, joka hidastaa tulostamista. Sama ilmiö kuin rannekelloissa. Kymmenkertainen hintaero ei välttämättö kerro muusta kuin kiiltävistä kuorista, koska itse koje saattaa olla sama.
Katsokaa www.maximumpc.com ja sieltä ”20 Windows 7 Tweaks & Tips. Harrastamani ankaran muutosvastarinnan vuoksi uskoin vasta äskettäin, että vaivattomin tapa kirjoittaa esimerkiksi blogia on pitää (isolla) näytöllä selainta auki, kun näppäinyhdistelmät Windows + (nuoli vasen) ja Windows + (nuoli oikea) järjestävät selaimen ja Wordin sievästi rinnakkain.
Josta saan aiheen täysin epäloogiseen syrjähdykseen. Ainakin minun pöytänyt täyttyy jatkuvasti johtimista, joita yritän pitää kurissa suljettavilla pakastepusseilla ja selkeillä nimilapuilla.
Vasta nyt alan uskoa, että vanha tuttu Windows Explorer, jota olen aina inhonnut, on muuttunut käyttökelpoiseksi. Myös siinä kahden ikkunan avaaminen vierekkäin onnistuu samalla tavalla ja dokumentoimaton Alt + P avaa ennakkokatseluruudun. Kyllä tämä totta puhuen on kaikkein nopein keino ainakin sopivaa valokuvaa etsivälle.
Mainitusta verkkopaikasta löysin lopulta neuvon, miten saan näkyviin USB-kolot ja muistikortin lukijat, jollainen on koneessa ja näytössä. Avataan MyComputer, klikataan auki Folders /View ja poistetaan rasti kohdasta Hide empty files in the Computer folder.
Kysyisin lopulta neuvoa. Lukemani perusteella arvelen, että Windows Home Server olisi oikea ratkaisu. Vakuuttelujen mukaan levytilan sureminen loppuisi siihen.
Olisin vähemmän vaikea tietokoneen käyttäjä ilman valokuvia ja musiikkia; tietokoneellani alkaa olla oman kokoelmani lisäksi Kirkkonummen kirjaston levyjä useita satoja. Kopiointiin iTunes on vaivattomin, ja sillä saa tehdyksi laittoman kopion polttamalla soittolistan CD-muodossa levylle.
Uudessa autossa on AUX. iPod menee kiinni. Älkää naurako: vaativan ja vaikuttavan musiikin kuuntelemiseen ei ole parempaa paikkaa. Kantaattiharrastukseni saavutti hulluuden asteen silloin kun autoradiossa alkoi olla CD-soittimia. Ostakaa kuvan levy, koska sekä valokuva että sisältö ovat samaa huikeaa tasoa. Siis ellette muka jaksa kuunnella Klempererin vanhaa, Harncourtin viimeistä tai Herrreweghen jälkimmäistä passiolevytystä. Mielestäni passio kuunnellaan torstaina tummassa puvussa seisaallaan.
28. maaliskuuta 2010
Viinanen
Useiden eritasoisten kirjojen jälkeen Risto Uimosen ”Iiro Viinanen, henkilökuva” osoittaa, ettei toistaiseksi ole tiedossa Esko Ahon hallituksen ja siis Iiro Viinasen ensimmäisen valtiovarainministerin kauden tapahtumien syitä.
Kriisin syvyys tiedetään ja väitän, ettei eräistä seurauksista toivuttu koskaan. Syyllisiä henkilöitä on listattu myös tässä blogissa, mutta ainakaan minulla ei ole vieläkään käsitystä edes todennäköisin syin epäiltyjen joukosta. Mauno Koiviston lisäksi siihen kai kuuluvat ainakin Harri Holkeri, Esko Aho ja Iiro Viinanen, unohtamatta Suomen Pankin johtoa.
Mutta muutkin kuin jännityskirjojen kirjoittajat tietävät, miten vaikeaa uskottavien, riittävän uhkaavien roistojen ja rikollisjärjestöjen keksiminen on. Uimonen ottaa pankkien lisäksi puheeksi työnantajajärjestöt ja ammattiyhdistysliikkeen, eikä sormi varmasti osoita tällä kohdin tyhjää.
Rajusti yksinkertaistaen raha- ja talousjärjestelmämme oli ollut aina suljettu, jolloin kaikki pelit olivat nollasummapelejä – yhdelle lisää on toiselta pois. Siirtyminen 1980-luvulla avoimeen järjestelmään tarkoitti juuri sitä, mitä matemaattiset mallit osoittavat. Raha saattoi vuotaa kuiviin. Jos ratkaisut olivat järkeviä, ihmiset eivät olleet, koska heillä oli selkäytimissään toinen perinne.
Suomettumisella ja rähmällään ololla on toinen, rinnakkainen merkitys. Suomelle ja sen reaalisosialismille (jota oli harjoitettu 1930-luvun lopulta alkaen) oikeastaan jo kävi samalla tavoin kuin Neuvostoliitolle ja olennaisesti samoista syistä. Ja kolmannekseen, idänkaupan tyrehtyminen osoitti taloudellisen järjestelmämme kaamean yksipuolisuuden.
Tiedän Iiro Viinasesta vähän mutta olen kuullut paljon. Satumme olemaan täsmälleen samanikäisiä. Satun tietämään yrittäjäperheistä, upseeri-isistä ja kokoomuspojista yhtä ja toista. Diplomi-insinööreistäkin olen kuullut, vaikka en paljon maksaisi Viinasen mekaanisen puun puolen tutkinnosta. Hän vain tuli saumaan, jolloin juristit – tyyppiä Vesa Vainio – alkoivat nopeasti karista johtotehtävistä. Kannattaa muuten uhrata ajatus sille, että juristeja olivat Ståhlberg, Svinhufvud, Ryti, Paasikivi, Kekkonen ja Halonen sekä Jäätteenmäki. Niinistö on juristi, surullista kyllä.
Esko Aho oli Viinaselle mahdollisimman etäinen työpari, tehoruokittu tarhauksen tuote ja paljon nuorempikin.
Nyt on tilaisuus vetäistä jälleen esiin syy jatkuvaan sodista kirjoittamiseen ja toistaa taas kosminen totuus. Älykkyydellä ja ammattitaidolla ei ole maailmassa paljon merkitystä. Viinanen on oiva esimerkki. Hänellä näyttää jopa koulunkäynti ja opiskelu takkuilleen ja viina ja villi elämä tuntuvat viehättäneen. Eduskuntaan hän nousi Uimosen mukaan sellaisessa timmissä, ettei tiennyt parlamentissa toimivan sellaisiakin kuin valiokuntia.
Luonnonlahjoja verrattomati enemmän merkitsee luonne, jossa yksi tärkeä piirre on kyky oppia ja omaksua. Toisin kuin psykologit sanovat älykkyyttä voi oppia. Viinanen näyttää johtaneen valtiontaloutta samalla tavalla kuin eräät johtivat pataljoonia: erittäin nopeita päätöksiä, erittäin nopeita liikkeitä eikä minkäänlaisia neuvotteluja eikä fundeerauksia.
Viinanen pelasi terveydellään ja saavutti ainakin väliaikaisia voittoja jopa keskustapuolueesta pitämällä 48 tuntia yhtäjaksoisesti kestäneitä neuvotteluja. Keino on tuttu myös työmarkkinoilta. Jos kokous on alkanut aamulla kahdeksalta, seuraavana yönä kolmen ja viiden välillä nähdään, kuka oikeasti jaksaa pitää kiinni kannoistaan. Epäterveellinen ruoka ja riittämätön juotava ovat olennaisen tärkeitä.
En osaa arvata tämän uuden kirjan tarkoitusta; tietenkin se on Viinasen kosto, mutta on tämä aika sopiva myös Väyrysen ja Pekkarisen vaalikirjaksi. Moni asia on päässyt unohtumaan, ja nyt esiin otetut 90-luvun muistot voivat panna valitsijat pohtimaan, ovatko miehet muuttuneet.
Myös finanssimaailmasta nostetaan esiin nimiä ja tekoja, jotka edelleen esiintyvät aikamme sankarit luultavasti haluaisivat unohtaa. En tiedä, onko Viinanen oman elämänsä sankari. Minusta hän näyttäytyy tässä säällisesti laaditussa kirjassa oikeana miehenä oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Jälki oli hirmuista, mutta minä en tiedä, miten sen olisi voinut toisin tehdä.
27. maaliskuuta 2010
Emännät
Yksioikoisen feminismin aika voi olla ohi. Muistan kun historian tutkijat ja arkeologit löysivät patriarkaatteja ja matriarkaatteja eli isän tai äidin hallinnoimia kulttuureja.
Ajattelutapa on oudon epäonnistunut. Tuntuisi viisaammalta pohtia miehen ja naisen, pojan ja tyttären, poikien ja tyttärien suhteellista painoa ja muistaa, ettei tämä ole kaksipaikkaista logiikkaa, vaan liukuva skaala.
En aikoinani tahtonut lainkaan käsittää, mitä uudet helsinkiläiset tuttavani tarkoittivat ajaessaan ”työläisten ja talonpoikien” asiaa, koska he olivat ”riiston kohteita”. Olin kasvanut Pohjanmaalla itse näkemään, että työläiset, joita oli paljon, olivat pienipalkkaisia ja etenkin puukkosepät myös poliittisesti kiivaita. Muutamaa pirtukauppiasta lukuun ottamatta kylän varakkaimmat olivat ”talonpoikia”, joista muuan hyvin muistamani omisti kuusi yhden manttaalin tilaa. Yli sata hehtaaria viljeltyä ei ollut edes harvinaisuus. Nämä riistetyt talonpojat olivat joko entisiä IKL:n ja Lapuan liikkeen kannattajia tai sitten maalaisliittolaisista uppiniskaisimpia.
Kuulin myös naisten alistetusta asemasta. Sekin hämmensi, sillä oli hyvinkin yleistä, että emännät huolehtivat talon rahavaroista ja antoivat isännälle kauppala- tai kaupunkimatkalle käteistä harkinnan mukaan ja ankarin tilintekovelvollisuuksin.
Sekä Lapualla ennen sotia että Kauhavalla sotien jälkeen kunnallispolitiikassa oli raskaan sarjan emäntiä, sanan useissa merkityksissä.
Kukaties Kauhava on jonkinlainen poikkeus. Yritystoiminnassa kudonta oli suosittua, ja bisnestä pyörittivät melkein yksinomaan naiset.
Tämä tuli mieleen, kun aamutelevisiossa väitteen mukaan juhlapukuna muotiin tullutta körttivaatetusta esitteli kaksi pätevää naista, joista toinen on tuttavani, Ilta-Sanomien toimittajasta maakuntalehteen palannut Heli K.
Körttiemännän kirkkoasu oli niin tyylikäs, että en ihmettelisi, jos siitä tulisi vaihtoehto kohdittain hiukan omituisille ja hyvin kalliille muinais- ja kansallispuvuille.
Ellei Eleniuksen Jaska anna kirjallista suostumusta, en pidä itse itseäni oikeutettuna körttivästin käyttämiseen, vaikka olisi kieltämättä hienoa, kun lukisi ”111” takin hännässä. Miehen takissa oli näet kolme halkiota. Solmion tai taitetun kauluksen pitäminen oli maailmallisuutta. Jos joku olisi jo pannut asiaa merkille, olen oman käsitykseni mukaan körttiläisyyteen kallellani.
Televisio jututti myös kahta naispuolista ehdokasta Helsingin piispan virkaan. Mistähän kaikesta olisi vältytty, jos emännät olisivat päässeet pappisvirkoihin jo ennen sotia? Kasvatus ja sielunhoito sujuvat perinteisesti heiltä, ja naisia on ollut hyvin paljon kutsumusammateissa, esimerkiksi kansakoulunopettajina.
Panin merkille järjenvastaisiin ajatuksiin erikoistuneen Luther-säätiön leikkipiispan, joka yhdessä muiden hurma- ja räyhähenkien kanssa puhuu johdonmukaisesti Raamatusta kirkon perustuslakina. (Haukkumanimi on M. Lutherin – Schwärm- und Rottgeister). Eräät ovat sairaalloisen kiinnostuneita sukupuoliasioista, kuten naisista ja homoista.
Taudinkuva on selvä. Kiivauden syy on pelko. Jotkut pelkäävät omaa ihmisyyttään.
Kielikuvassa perustuslaista ei ole järkeä teologisesti eikä juridisesti. Laki tarkoittaa sääntöjä, joiden rikkomisesta on haitallinen seuraamus. Kahta maailmanuskontoa on kuvailtu lakiuskonnoiksi. Kristinusko ei ole sitä. Raamattu sisältää mielenkiintoisia käskyjä ja kieltoja muun muassa sopivista ja saastaisista ruoka-aineista, uhreista, papeista. Lisäksi siinä on hurjia kertomuksia massamurhista ja muuta, mistä on vaikea eristää käskyjä tai kieltoja. Filistealaisetkin on jo hävitetty eikä faarao ole ajankohtainen uhka.
Uskonnosta lain löytävät ihmiset ovat viime vuosituhansina osoittautuneet oman edun tavoittelijoiksi. Toistelen lakia vastaan uskon kuvauksen latinankielistä versiota Paavalin kirjeestä – ”argumentum non apparentium” ojentautumista sen mukaan, mitä ei nähdä.
26. maaliskuuta 2010
Tota niin
Aamutelevisiossa on sanottu kello yhdeksään mennessä 97 kertaa ”tota noin”. Ei se tota noin mitään. Televisio on parempi kuin radio, varsinkin suora lähetys. Oli onnenpotku ostaa ja asentaa pieni televisio tuohon tietokoneen näytön lähelle vasemmalle. Enimmäkseen kuuntelen televisiota ja osaan nyt parin vuoden kokemuksella sanoa, että puheet ja pärstä (katseet, ruumiin kieli) ovat enimmäkseen eri paria. Uskottavuus syntyy ristiriidasta.
Olen sama mieltä monen kommentoijan kanssa rangaistustasosta. Suomi on vähä vähältä hilautunut vanhan yhteiskunnan arvoista. Ennen kajoaminen toisen omaisuuteen esimerkiksi varastamalla tukko heiniä ladosta, oli raskas rikos. Sen sijaan perheenjäsenten mukiloiminen ei ollut rikos ollenkaan ja tuntemattomien hakkaaminen aidan seiväksillä ja makkarahaloilla oli hyväksytty tapa alleviivata sanottavaansa. Sellaisen jutun viemistä käräjille pidettiin kummallisena, ja tuomarikin osoitti sen tyytymällä sakkorangaistuksiin, mikäli lyödylle ei ollut aiheutettu luunvikaa.
Rikolliset ovat yhteiskunnan eliittiä. Heidän kykynsä verkostoitua on ihmeteltävä ja heidän taitonsa tuoda innovatiivisia menetelmiä muun yhteisön käytettäväksi on korvaamaton. Lisäksi he työllistävät sangen pienin kustannuksin poliisit ja tuomarit. Hattu päästä, hyvät rouvat ja herrat!
Tuon äskeisen voi sanoa akateemisemmin: oikeus määritellä tekoja ja menettelytapoja rikollisiksi on taistelula hegemoniasta. Vain osa rikoksista on perinteisesti ja eettisesti selvästi hylättäviä. Esimerkiksi nuorten miesten murhauttaminen maan puolustamisen vuoksi on ollut perinteisesti myös uhrien mielestä oikein ja autuaallista. Hegemoniataistelua on Suomessa selvittänyt hyvin Heikki Ylikangas. Heikillä on huonompiakin kirjoja, mutta hänen selostuksensa hovioikeuden perustamisesta maahan kuninkaan ja aatelin valtataistelun tuloksena ja kansanomaisen tuomiovallan ohjaamisesta vähäpätöisiin asioihin, kuten joutaviin kiinteistö- ja perintöriitoihin, on täyttä asiaa.
Nyt on käsillä tilanne, jossa auktoriteetit paukkuvat taas. Olen tietenkin samaa mieltä kuin poliisit. Verkkorikollisuus on erittäin vakava uhka. Verkkohyökkäykset ovat lisäksi kansallisen painostuksen väline ( Venäjä Viro) ja niillä on yhä suurempi merkitys kuumassa sodassa.
”Hakkerietiikan” aika on ohi. Se ei ehtinyt täysi-ikäiseksi eli 18 ikävuoteen. Luulen että ystäväni Himanen ei ole valmis allekirjoittamaan tätä väitettä. Tietokantojen ravisteleminen pelkästä tekemisen ilosta ei käy päinsä, kun toiminnan seurauksena alkaa olla mittavia taloudellisia vahinkoja myös yksityisille. Hakkerien menetelmin tyhjennettään pankkitilejä.
Tappouhkaukset ja kunnianloukkaukset on toistaiseksi merkitykseltään vähäisempi asia, vaikka ennen pitkää uhkailu alkaa johtaa tekoihin ja esimerkiksi nahkaliivimiehet ryhtyvät harrastamaan suurimittaista kiristämistä sähköisiiin välineisiin tukeutuen.
Elinkeinoelämä toimii jo verkossa tavalla, joka on uusfeodalismia. Joidenkin vuosien kuluttua olemme uus-maaorjia joka sorkka. Tämä on ennustus, eikä mikään iloinen ennustus.
Kaikilla asioilla on kolme puolta, etu-, taka ja sisäpuoli, ja sisältä ei näe kunnolla. Muutos antaa myös suuria mahdollisuuksia. Ajatelin ehdottaa, että tietotekniikan peruskurssiin liitettäisiin tämän antiikin runon ulkoa osaaminen:
”Vaaliaksene ystävyyden lakeja/ keksi Luonto välineet, joiden / avulla erossa olevat saavat / mahdollisuuden jakaa elämänsä / sattumukset: kynän, papyrusarkin, / musteen ja kullekin ominaisen / käsialan, kaukaa kaipaavan / sielun tunnusmerkit.” (”Anthologia Graeca 9, 401, suom. Tiina Purola, teoksessa Kirjallisuus antiikin maailmassa.)
Lähdeteos tunnetaan myös nimellä Anthologia Palatina; se on sama kirja, jota Pentti Saarikoski ja Ezra Pound ovat kääntäneet huonosti ja omavaltaisesti.
En ehdota teosta oheislukemiseksi, koska monet sen pikku runot ovat epätavallisen arvoituksellisia ja monimielisiä. ”Palatina” on Pfaltz latinaksi ja Palatine englanniksi ja tarkoittaa erään käsikirjoituksen säilytyspaikkaa.
Kreikkalainen arvoituksellisuus iski viimeksi Anneli Jäätteenmäkeen. Hän siteerasi televisiossa täsmälleen väärin Herakleitosta, tätä ”panta rhei” –miestä sanomalla, ettei pidä astua kahdesti samaan virtaan. Herakleitoksen väitetään sanoneen, ettei voi, vaikka mikä olisi.
25. maaliskuuta 2010
Ostin auton tältä mieheltä
Kuvastahan sitä ei näe, mutta kysymyksessä ei ollut käytetty auto. Oikeastan piti ostaa tuulilasin pyyhkimen sulka, mutta näin kävi. Miehessä ei ollut moittimista. Päin vastoin.
Olin hiukan kypsynyt coupe-auton kaksiovisuuteen. Erityisen ilkeä asia oli takaviistoon jäävä kuollut kulma. Se on niin leveä, että sinne mahtuu peilien näkymättömiin pakettiauto. Kaksi kertaa on maksa letkahtanut. Erittäin iso ovi on myös hankaluus pysäköintipaikoilla tässä hyvässä lihassa.
Sitten on nämä silmät ja yleinen dementoituminen. Olen kokeillut. Vilkkaassa kaupunkiliikenteessä ei enää oikein onnistu turvallisesti entinen käytäntö, että kääntyessä sytyttää piippua, remppaa radiota ja kaasuttelee ja jarruttelee.
Tuli mieleen, että voisi olla hyvä ajatus seurata tarkasti liikennettä.
Niinpä tässä autossa, joka on nelliovinen Citroen C 4, on automaattivaihteisto ja pysäköintitutka taakse. Olin Amerikassa oppinut automaatteihin mutta pidin systeemiä Suomessa turhana. Koeajon jälkeen muutin täysin mieleni. Nimenomaan tarkkuutta vaativat risteykset, suojatiet ja vastaavat sujuvat ällistyttävän ongelmattomasti käyttämällä pelkkää jarrua ja sitten kaasua. Automaatissa kruiseri toimii myös lähiympäristöni tutkasuorilla – poliisin pettymykseksi panen 60 km/h päälle kauppaan tai kirkolle ajaessani.
On ylellisyys huipussaan! Navigaattori on nimeltään Becker. Näkyy. Ja tietenkin kuuluu. Autosähköliikkeen Aranko tunnusti olevansa ennen tuntemani Jorma Arangon poikia (rahoitustarkastus), virittäessään vehkeet.
Tämä oli nyt toivottavasti viimeinen autoni, koska jossain vaiheessa menee kumminkin kortti hyllylle. Vaihtoon mennyt coupe-auto oli aika uusi (alle 50 000 km mittarissa). Kauppaa saattoi pitää edullisena.
Yksityisautosta luopuminen ei ole vaihtoehto, koska työpaikalla Hiitissä on käytävä näyttäytymässä tai kavaltamassa konttoritarvikkeita, eikä sinne oikeastaan pääse meiltä päin julkisilla. Lisäksi on huollettavana kolme vanhusta, kukin tahollaan.
Edellisessä maailmassa tällaien ei olisi tullut kysymykseen. Puhuin Turun luennoillani siitäkin, miten pitkiä aikoja ihmisen paikka yhteisössä oli tarkasti ja lopulliseti määrätty, nappien kokoa ja kauluksia myöten.
Sitä en muistanut mainita, että vielä Juhani Aho kirjoitti lempeän ironisen novellin entisestä piiasta, joka toimittuaan ansiokkaasti joitakin vuosikymmeniä palvelijattarena ajaa hiljan käyttöön otettua Savon rataa kotikulmille – ja hänellä on päässään hattu. Sosiaalinen ongelma jää ratkaisematta. Voiko vaurastunut ja vakaa naisihminen käyttää hattua, kun hän kuitenkin on lähtöjään piika?
Asia on niin nuori, että Tarja Halonen sai ankaraa arvostelua mauttomista ja sopimattomista hatuistaan ja ryhtyi jossain vaiheessa presidenttikaudellaan käymään lentoasemalla vastaanottamassa vieraita paljain päin. Vielä enemmän hämmästely ja pilkkaa aiheutti iso käsilaukku, koska ns. virallisissa yhteyksissä naispuolinen ns. merkkihenkilö ei saa kantaa mitään, tietääkseni korkeintaan hyvin pientä, kainaloon sopivaa laukun tapaista.
Sen olen kertonut ennenkin, että presidentti Curt Olsson komensi nuoren oikeusneuvoksen panemaan takin takaisin päälleen I-osaston istuntohuoneessa. Oikeuttaan hakevia kansalaisia ei tietenkään ollut paikalla. Tarkistamani huonelämpö, 38 astetta, ei ollut mikään syy poiketa asiallisen pukeutumisen säännöistä. Ilmastointia ei ollut, ja heinäkuun aurinko osui suoraan Kauppatorin puoleisiin ikkunoihin.
Auto oli eliitin arvon merkki. Auto ei enää ole eliitin arvon merkki. Valtioneuvoston Audit ehkä nostattavat tunteita, mutta vähän.
Huolestuneiden tahojen kannattaisi kuunnella Leevi & the Leavingsin hienoja kappaleita asiasta – nuorelle miehelle sellainen auto, jolla voi ajaa liian kovaa, on kaikki kaikessa. Se ei ole arvon merkki vaan se määrää arvon. Teuvo, maanteiden kuningas
24. maaliskuuta 2010
Ämpärillinen kirjoja
Isoisäni oli hyvin kiintynyt ämpäriviinaan (enbärsbrännvin, siis katajanmarjaviina eli Rajamäen kilpaileva gini). Ämpärimyymälöiksi sanottiin ennen epämääräisiä halleja, joissa myytiin epämääräisiä kirjoja hyvin halvalla.
Koska Akateeminen kirjakauppa / Keskuskatu tulee minulle aina kovin kalliiksi, nykyinen mielikirjakauppani on New Yorkin Strandin ja Lontoon Foyle’sin ohella Halikon ABC-huoltoaseman kirjapiste. Tosin sekin tulee kalliiksi.
Nyt lähti mukaan kolme kuvitettua Kallo Päätalo –valikoimaa. Niissä on jaksoja hyvin monista romaaneista ja Matti Louhen kuvitus. Kuvitus on minun makuuni hiukan liian humoristinen.
Tällä kertaa otin käteeni erään niteen, jonka hintalapussa luki 6,90, ja avasin sen summanmutikassa. Näin oman nimeni ja ajattelin, että tässäpä oivallinen kirja.
Professorina käytin tietysti ns. k-testiä. Väitöskirjasta tai sen käsikirjoituksesta katsotaan ensin lähdeluettelo. Jos siellä on omia kirjoituksiani, tutkimuksen tieteellinen taso on siis korkea. Jos ne puuttuvat sieltä, on aihetta epäillä, että teos on muutenkin ala-arvoinen.
Tämän tieteellisen menetelmän opetti minulle muistaakseni ystäväni Martti Mäntylä, jolla se siis oli m-testi.
Siltä varalta, että joku ei ymmärtäisi yskää, emme ole kumpikaan julkaisseet erikoisen paljon. Professorille opinnäytteisiin keskittyminen merkitsee melkein välttämättömyyden pakosta oman tuotannon jäämistä sivuun. Tekee mieli mainita samassa yhteydessä Shosta Sulonen, joka on ilmiömäinen väitöstöiden ohjaaja.
Bensa-asemalta ostamani kirja oli ”Kirjallisuus antiikin maaiolmassa” (Kivistö, Riikonen, Salmenkivi, Sarasti-Wilenius), nähdäkseni suurella huolella opiskelijoiden tarpeisiin laadittu yli 500-sivuinen teos, jonka ilmestyttyä voimme lopultakin unohtaa Koskenniemen ja P. Oksalan hulluttelut.
Mutta kirja on ilmestynyt 2007, ja jo nyt sen löytää vain bensa-aseman alennusmyynnistä.
Jälleen kerran haluan ilmaista syvän epäluuloni suomalaisen printtimedian ammattitaitoa kohtaan. Kun digitaaliset versiot itsestään selvästi nakertavat markkinoita, nämä ovat päästäneet kirjakauppaketjut villiintymään. Saadun tiedon mukaan molemmat, kustantajat ja kirjakaupat, ovat onnistuneet lähinnä ampumaan itseään jalkaan eli kuorimaan katteensa.
Myös kansainvälinen kilpailu on murhaavaa. Selailin kirjakaupassa sarjaa oikeita taidekirjoja, joissa sekä kuvien laatu että teksti olivat moitteettomia. Neljätoista euroa surrelalismist! Teksti neljällä pohjoismaisella kielellä ja arvattavasti yhteispainatus vieläkin suuremmalle kielialueelle.
Ostaja voi olla tyytyväinen, mutta suomalaisia taidekirjoja ei kannata enää tehdä. Ne harvat, joita kaupassa ovat, ovat sitä yhtä samaa – kultakautta tai taistelevia mehtoja.
Jos jokin taho saisi päähänsä tehdä asiallisen kuvateoksen Suomen nykytaiteesta, se maksaisi kaupassa 150 euroa, myynti olisi kirjastojen rahatilanteen tietäen noin 100 kappaletta ja valmistuskulut siis pelkkää tappiota, joka jonkun olisi maksettava omasta pussistaan. Ei käy kateeksi.
Luultavasti tekijänoikeussyistä Kiasman verkkosivut ovat mitättömiä ja Ateneumin mitäänsanomattomia. Tekijänoikeudesta huolimatta New Yorkin modernin taiteen museon sivuilta löytyvät aikalaistaiteen suuret nimet kymmenien hyvätasoisten, kohtuullisesti suurennettavien kuvien kera ja selittävien tekstien täydentäminä.
Miksi ei meillä?
23. maaliskuuta 2010
Tyhjänpäiväinen tarina
Terveisiä Turusta, jossa muuan silta on matkalla kohti Kiinaa. Harvoin on ollut niin liukas ajokeli. Kuvasta ilmenevällä tavalla se muuttui reippaaksi ravaksi ennen perille pääsyä. Kupittaalle on Kirkkonummelta suorastaan pikajunayhteys, mutta nyt oli vietävä samalla käynnillä tavaroita anopille. Terveisiä myös anopilta.
En ole vielä henkisesti irti luennoistani. Arkeologiaa koskevin osin olen harrastelija, jonka kirjoitukset ovat yhtä tyhjän kanssa. Kulttuurihistoriassa olen ammattilainen. Se ei tarkoita, että ajatukseni olisivat oikeita tai edes uskottavia, vaan sitä, että olen selvillä alan tutkimuksesta.
Kirjoitin vastauksen eilisen kirjoituksen kommenttiin:” Kaikki me olemme kalastajien lapsia.”
Kommentti oli, kuten usein, lievästi telepaattinen. Kommentoija ei innostunut eliitin määrittelystäni ja viittasi kalastajiin, jotka ovat kovia kulkemaan ja kokoontumaan mutta tuskin eliittiä.
Toinen kommentoija mainitsi Antrean verkon, joka on yksi viidestä kuuluisimmasta muinaislöydöstämme.
Mitä merkitsee maailman toiseksi vanhin verkko Karjalan kannaksen Antrern Äyräpään järven lähellä?
Kalastajaeliittiä.
Kukaan ei toistaiseksi tiedä, miksi mammutit katosivat. Erittäin hienostuneet kulttuurit olivat kukoistaneet tämän kävelevän lihanjalostamon turvin.
Jääkauden päätyttyä tuli kuitenkin kylmä kausi, jonka muistona ovat Salpausselät. Ne muuten jatkuvat meren ali Ruotsin puolelle. Ravinnon niukkuus olisi uskottava syy edistyneen eliitin vaelluksille. Varma saaliseläin oli kala ja erittäin hyvä saalis Grönlannin hylje, jota oli runsaasti nykyisessä Itämeressä. Se katosi lähinne Tanskan salmien kuroutumisen vuoksi, koska laji on sopeutunut suolaiseen valtameren veteen.
Tietoja ei luonnollisesti ole. Arvttavasti mannerjään eteläreuna oli kalaisa. Sen pohjoisreunassa Komsan kulttuuri oli elänyt läpi jääkauden sulana pysyneen Jäämeren kalalla.
Varhaiselta ajalta on löydetty reen jalas – siperialaista puuta, löydett Suomesta, ja puust koverrettuja veneitä eli haapioita. Heitän arvauksen: suurisuuntaiseen kalastukseen sopi paremmin tuohesta rakennettu kanootti. Sellaisista ei ole tietoja, paitsi mahdollisesti kalliopiirroksissa. Jos niinestä osattiin punoa verkko, miksi ei tuohesta niintä käyttäen kanoottia?
Kalastus jatkui maanviljelyn tultua sotakirvesihmisten mukana vuosituhansia niin tärkeänä, että keskiajalla jopa piispanverot maksettiin kapahaukina eli kuivattuna kalana. Nykyisen tietämysemme mukaan kalan kuivaaminen oli luultavasti varma keino selviytyä hengissä ja turvassa puutostaudeilta talven yli.
Metsästyksestä sanotaan, että yhden ihmisen hengissäpysymiseen tarvittiin sata neliökilometriä pyyntimaita.
Kalastajaeliitti tulee mieleen Tanskasta ja Hollannista – molemmissa maissa kala, etenkin silli ja sen murtoveden muunnos silakka ovat edelleen muodissa, ja molemmat valtiot ovat olleet kaupallisia suurvaltoja, Tanska pronssikaudella ja Hollanti 1600- ja 1700-luvulla.
En tiedä. Se sitä vastoin alkaa näyttää selvältä, että kun heinäkuun alussa on kutsu sukulaishäihin Ranskaan, pääsen viemään lapsenlapsia katsomaan Lascaux’n luolan replikaa. Olen ollut siellä ennen. Hurjimpia historiaelämyksiäni. Minua ei tietenkään lainkaan haittaa, että se luola, johon yleisöllä on pääsy, on kopio. Aito tuhoutuisi hengitysilmasta – alkoi jo tuhoutua. Paikan kotisivu http://www.lascaux.culture.fr/#/fr/02_00.xml on nähtävyys sekin.
22. maaliskuuta 2010
Eliitti
Turun luentosarja on käsitellyt yhteisöllisyyttä useasta eri näkökulmasta. Yksi tärkeä puuttuu.
Suomen arkeologia on käsitellyt kahdeksan tuhannen vuoden muinaisuutta esinelöytöjen perusteella ja jaotellut kulttuurikausia, kuten esimerkiksi Kiukaisten kulttuuri.
Suomeksi muuttuneen kielen puhujat ovat olleet suuri ongelma. Aikaisemmin täällä oli, ainakin metsissä, kampakeramiikkaa valmistanutta väkeä, joka eli riistasta ja kalasta. Sitten tuli venekirves- eli sotakirveskulttuuri, joka esineiden ja lainasanojen perusteella näyttäisi olleen kovinkin balttilaista tai germaanista. Tosin mitään balttilaista tai germaanista aluetta tai kieliryhmää ei ollut olemassa. Pronssikaudella ainakin Tanska oli mahtavaa ja rikasta seutua. Roomalainen rautakausi muutti kaiken, ja arkeologit tekivät viime vuosisadalla nyt virheellisiksi osoittautuneita arvioita.
”Kulttuuri” on hyvin ongelmallinen käsite tässä yhteydessä. Lisäksi arkeologit tuntuvat olleen peräti isänmaallista väkeä. Sekä skandinavisen että itäisen vaikutuksen tunnustaminen on ottaanut koville.
”Kulttuurin” tai nykyisen kielenkäytön mukaan ”ryhmän” käsite ymmärretään jostain syystä yhtenäiseksi. Vanhemmissa tieteellisissä kirjoituksissa erottuu jopa tasa-arvoajattelua, joka on kukaties paikallaan myöhäisen pakanuuden ja varhaisen keskiajan Itä-Suomessa.
Länsi-Suomessa keskeinen tuotannontekijä oli maa. Maata viljeltiin ja karjaa hoidettiin jo nuorimmalla kivikaudella. Maan omistaminen – hallussa pitäminen – ei ole milloinikaan ollut ongelmatonta. Itä-Suomessa rautainen kirves, joka olisi leijonaa tai karhua paljon parempi symboli koko Suomelle, teki kaskiviljelyn kannattavaksi. Niinpä keskeinen tuotannontekijä oli työ. Kun kasvavan puun katkaisuun sopivaa sahaa ei oikeastsaan ollut ennen 1800-luvun lopun teollisia tuotteita, työkalu oli kirves. Jo tynnyrinalan kaatamisessa oli valtava työ.
Kauppapaikoilla vallitsi kolmas tuotannontekijä, raha. Pakanallisissa ja sitten kristillisissä temppelissä vallalla oli neljäs tuotannontekijä, informaatio.
Eliitti on puhekielessä yläluokka. Määrittelen sen kulttuurihistorian kontekstissa ryhmän sisällä toimivaksi ryhmäksi, joka on verkostoitunut tehokkaasti. Oletan että todelliset innovaatiot, kuten pronssi ja rauta, tulevat käyttöön eliitin välittäminä, koska päättelen, että eliitillä oli tiheän verkostoitumisen edellyttämiä tuotannontekijöitä, eli rahaa ja informaatiota.
Sopisi hyvin, että eliitillä olisi ollut myös oma kielensä tai ainakin kielenpartensa. Vuosia käyty väittely, kumpi vaeltaa, kansa vai kieli, perustuu väärään kysymyksen asetteluun. Kansa ”vaeltaa” myös paikallaan, silmukoitumalla kuin solu, luomalla uusia eliittejä. Kielen vaihtuminen näennäisesti muuttuman kansanryhmän sisällä on usein nähty ilmiö, mutta suhteellisen hidas. Anglosaksin kielestä normannien vaikutuksesta syntyneeseen keskienglantiin on aikamoinen hyppy, samoin tietyisti latinasta italiaan.
Olemme saamassa aivan uutta tietoa geeniatlaksista. Perimämme viittaa etelään ja kaakkoon, kukaties ryhmiin ja kieliin, jotka väistyivät indoeurooppalaisten tieltä.
Etnisyys eli ”kansallisuus” sanan ei-oikeudellisessa mielessä on aikaisemmin selostetulla tavalla kuviteltua yhteisyyttä. On vaikea nähdä, että tästä historiallisesti myöhäisestä käsitteestä saisi irti mitään hyödyllistä.
Historiassa – ja siis politiikassa – sanalta ”kulttuuri” olisi riisuttava tarpeeton ja harhaanjohtava yhtenäisyyden ja yksimielisyyden vivahde. Kulttuuri – kulttuurikausi, sellainen kuin Kiukaisten kulttuuri tai barokki tai romantiikka – on dynaaminen ilmiö, joka kasvaa ristiriidoistaan.
Tällä hetkellä kiihkeimmin kansallisia tai patrioottisia seutuja ovat niitä, joissa geneettinen, aineellinen ja henkinen perimä on kaikkein kirjavinta: Yhdysvallat, Venäjä, Kiina, muutamat isalmin maat.
Ristiriidalla en tarkoita sotaa enkä kamppailua, vaan voimaa ja vääntöä.
21. maaliskuuta 2010
Remes
Ilkka Remes on tämän hetken merkittävin poliittinen vaikuttaja Suomessa.
Arvostelijat ja tutkijat eivät oikeastaan noteeraa paljon myytyjä viihdekirjoja. Sehän oli hyvin kauan Kalle Päätalon kohtalo, vaikka hän suurten kirjallisten ansioiden lisäksi esitteli sen Suomen, jonka alustavaan hahmottamiseen olisi tarvittu kymmenen sosiologia ja kaksikymmentä historioitsijaa.
Ilkka Remes on minulle kirjailijana hyvin vastenmielistä tyyppiä. Toisaalta odotan aplodeja siitä, että olen nyt saanut hänestä jotain selvää lukemalla. Toisaalta – oli korkea aika. Yksi Remes, vuoden myydyimpänä kirjailijana, on tärkeämpi kuin kymmenen korkeakirjailijaa.
Vastenmielisyyden kaksi syytä ovat samoja kuin Dan Brownin ja John Grishamin vieroksuntani. Heidän kirjansa voisivat olla – ja ehkä ovat – hyvin pätevän mainostoimiston kirjoittamia. Kirjoista puuttuvat syvyys, lämpö ja huumori eli siis kaikki. Taitavaa kaupallista laskelmointia en sinänsä pidä pahana. Huonoa kirjoittamista en liioin paheksu. Kävin laskemassa Suomalaisen kirjakaupan Lippulaivan myymälästä, jossa minua kohdellaan kauniisti. Suomen kielellä oli tarjolla noin 42:n todella hyvin kirjoittavan henkilön tuotteita, mikä on mielestäni tavattoman paljon.
Remestä lukiessa aika ei mene hukkaan, koska hän osaa toimintakertomuksen rakentamisen, vaikka henkilöt näyttävät olevan järjestään varjokuvamaisia eli pahvista leikattuja. Hän on perehtynyt taloudellisiin, teknisiin ja poliittisiin asioihin niin hyvin, että sinänsä runsaita asiavirheitä joutuu erikseen poimimaan.
Toisin kuin Remeksen henkilöhahmoilla meillä lukijoilla on sekä luonne – useimmiten huono luonne – että mielialoja. Itse vaivun nykyisin vetelyyteen ja sitten itsesääliin jo kymmenen tunnin yhtäjaksoisen työn jälkeen. Juuri silloin ns. huonompi kirjallisuus, kuten Remes, on arvossaan.
Luullakseni Remes ei ole vieraan vallan agentti, vaan taitava henkilö, joka ennakoi lukijoiden tuntoja. Hän opettaa sadoille tuhansille lukijoilleen, että Venäjä on erittäin paha, julma ja kavala paikka, josta ei tule koskaan koitumaan Suomelle hyvää. Hän opettaa, että Nato ja tosi amerikkalaisuus ovat meille välttämättömiä. Hän opettaa, että poliitikot ovat niljakkaita lurjuksia. Hän opettaa, että virkamiesjohto on epäluotettavaa ja nahjustelevaa väkeä, joka tekee parhaansa aidosti sankarillisten alaistensa toiminnan estämiseksi. Lisäksi hän opettaa, että suomalaiset ovat hyviä ja ainakin ihonväriltään epäilyttävät ulkomaalaist pahoja.
Käyttääkseni saksalaista 1930-luvun termiä Remeksen maailmankatsomus (Weltanschauung) on kotimainen versio Teksasin kivääriseurasta.
Ihmiset äänestävät lompakollaan, ja luulen, että Remeksen ihailijoita on yhtä tiheästi Hakaniemessä kuin Senaatintorin ympäristössä. Meitä yliopistoihmisiä ei kannata ottaa huomioon. Olemme näkevinämme asioiden aidon monimutkaisuuden (tarkoitan kompleksisuutta), ja vietämme elämämme sitä tikulla tonkien, kunnes ruumisarkkuliikkeen auto ajaa pihaan.
Väitän siis, että hyvin merkittävä osa suomalaisista on tuota mieltä, ja että Remes vahvistaa näitä tuntoja. Hyvin pieni osa suomalaisista on samaa mieltä kuin Tarja Halonen ja Erkki Tuomioja, mutta kumpikaan ei herätä normaalia kovempaa jupinaa, koska vallan hantaakissa on niin monta kelmiäkin – ja näitä pehmopiipertäjiä ei kai pidetä kelmeinä, koska juuri sitä he eivät ole, vaan eräänlaisia pelastusarmeijalaisia. Toinen soittaa kitaraa, toinen lyö rumpua.
Suomalaisten kouliminen Vänrikki Stoolin tarinoilla onnistui hyvin. Nämä perättömät ja naurettavat tarinat vaikuttivat syvästi sotasukupolviimme. Heidät on nyt korvannut Remes, jota ei lueta kouluissa, ja Vares, jonka piiloviesti on sama: ei kannata uskoa herroja, ei varsinkaan lääkäreitä eikä pappeja – jätkä se on joka porskuttaa.
Ikävä rinnastaa, kun Mäki on niin paljon parempi kirjoittaja. Tosin parhaakseen luulemani ”Keltainen leski”, josta tehtiin se elokuvakin, on Vares-kirjoista huonoin – samaa lajityyppiä kuin Remes, mutta huonosti toteutettu.
Remeksessä on ”Vänrikki Stoolia” nimimerkki. Oilli Remes kaatui 1942 Mannerheim-ristin ritarina. Kirjailija Remeksen oikea sukunimi on Pykälä.
20. maaliskuuta 2010
Sopimus
Todellisuudessa korkein oikeus äänesti juuri sopimuksen syntymistä koskevasta asiasta pysköintijutussa.
Lähtökohta on L varallisuusoikeudellisista oikeustoimista, juristeille ”oikeustoimilaki” ja toimittajille näemmä ”sopimuslaki”, mikä on sekä virheellinen että harhaanjohtava nimitys.
Toisin kuin Saksassa ja hieman toisin kuin Englannissa ja USA:ssa meillä sopimus syntyy tarjouksesta, johon on vastattu hyväksyvästi. Ilmiötä kuvataan ”tahtojen yhtymiseksi”. Mieleen tulee nopeasti Englannin lähes aina väärin ymmärretty ”consideration”, joka on lähellä meidän oppikirjojemme termiä ”velvoittautumistahto”.
Termi tuli käyttöön 1700-luvulla riideltäessä siitä, oliko mahdottoman sanomalehtimainoksen lupaus ”puffi” eli kauppiaallista kehumista eli epämääräistä mainontaa vai oikeudellinen sitoumus.
Ongelmia aiheuttavat tulkintatilanteet, joissa ei tiedetä, onko tahdonilmaus kehotus tarjousten tekemiseen vai tarjous. Tarjouksesta ei näet oikeustoimilain mukaan voi peräytyä, jos se on ehditty hyväksyä.
Tämä sopimuskäsite ei ole ikiaikainen. Vapaa sopimus ja etenkin sen tukeminen tahtoon on oikeastaan 1800-luvun ilmiö (vapaa tahto jne.) ja liittyy taloudellisiin muutoksiin. Roomalainen oikeus sisälsi runsaasti rituaaleja ja määrämuotoja ennen kuin päätyi suhteellisen mutkattomaan sponsio-tyyppiin.
Juristeille: paras esitys velvoiteoikeuden kehityksestä roomalaisen oikeuden pohjalla on vanhan Sohmin korvannut R. Zimmermannin Saksan, Ranskan ja Englannin oikeutta yksityiskohtaisesti, rinnakkain kehittelevä laaja teos The Law of Obligations: Roman Foundations of the Civilian Tradition (Clarendon Press, 1312 p.) . (Kirjan mainetta ehkä rajoittaa se ongelma, että lukeminen edellyttää sujuvaa latinan taitoa).
Pysäköintijutun kaltaista tilannetta nimitetään nykysyin reaalisopimukseksi, ennen innominaattikontrahdiksi.
KKO:n perustellujen ydinkohta on:”... tällöin osapuolten toimintaa tarkastellaan siltä kannalta, millainen toiminta voi määrätyissä olosuhteissa olla objektiivisesti tarkastellen tyypillisesti osoitus sopimussuhteen syntymisestä tai sitoutumisesta noudattamaan tiettyä järjestelyä. Tietty menettely tietynlaisessa toimintaympäristössä voi siis johtaa siihen, että sopimuksen ja siihen perustuvien velvoitteiden katsotaan olevan olemassa...”
Vähemmistö P. Aarnio ja I. Rautio perustelivat paremmin:” Muuhun kuin nimenomaiseen tahdonilmaisuun perustuvan sopimuksen syntyminen edellyttää, että sopimukseen hiljaisesti sitoutuva osapuoli voi ymmärtää menettelynsä merkitsevän sopimukseen sitoutumista ja on tietoinen sopimuksen olennaisista ehdoista. Tällaisia sopimuksia voi syntyä esimerkiksi julkisessa liikenteessä, jossa kuljetuspalvelu yleisesti vallitsevan käytännön mukaan on maksullinen. Tietoisuutta sopimuksen syntymisestä ja ehdoista koskeva vaatimus on perusteltua asettaa sitä tiukemmaksi, mitä merkittävämpiä tai odottamattomampia ehtoja sopimus asettaa.”
Oivallista! Ennen joukkoliikenteen tarkastusmaksuja luentoesimerkkinä käytettiin kulkuneuvoon (bussi, raitiovaunu) kiipeämistä. Vaikka ihminen ei sano mitään, hän sitoutuu käyttäytymisellään suorittamaan lipun hinnan kuljetuksesta.” Esimerkki tähdentää kulttuurisidonnaisuutta.
Aarnio ja Rautio rajaavat ovelasti perusteluista pois ”shrinkwrapit”. Esimerkiksi tietokonelevykkeen sisältävään pakettiin pujotettu ”sopimus” ei ole sopimus. Se on korkeintaan myyjätahon mielipide sopimusehdoista. Oikeuskäytännössä vakiosopimusten ehtoja, kun ne ovat myyjän sanelemia, tulkitaan suppeasti tai jätetään jopa soveltamatta.
Jos siis postilaatikostanne tulee kirje tai moniste, jossa väitetään, että olette juuri ostanut (sitä tai tätä), paperin voi viedä roskiin jopa ilman kuluttajansuojalainsäädännön tukea. Vastaavasti rahtitavaran lähettäjä ei juurikaan voi vedota suulisesti tiskin yli ”sopimaansa”, koska kuljetusoikeus on vanhastaan niin yksityiskohtaisesti säänneltyä.
19. maaliskuuta 2010
Työntää läjäystä
Eräs edesmennyt sotilashenkilö luki sanomalehden punakynä kädessä ja halusi myös sodan kiivaudessa esitellä ilmenneet paino- ja kielivirheet.
Tätä väkeä riittää. Tavallisimmin heitä kai pidetään vaarallisina mielipuolina.
Kaksi mieleeni tullutta asiaa jarruttaa. Entä jos pikkumaisuus on lajityypillinen piirre ja siten tarpeellinen tai välttämätön kehitysopillisesti? Entä jos se on psykologisesti hyödyllinen eli mielialaa ylläpitävä?
Ehkä en nyt käytä esimerkkinä dalvisodan oikeaa kirjoitusasua. Monilla, kukaties useimmilla tuntemillani ihmisillä on henkilökohtaista inhoa herättäviä sanoja. Jotkut niistä ovat yhteisöllisiä, kuten eräät kirosanat ja rivoudet ovat ainakin olleet. Eräät ovat poliittisia, kuten kansanryhmiä tarkoittavat nimitykset, jotka arvioidaan halventaviksi. Eikä naisia saa puhutella tytöiksi.
En tiedä miksi ”pukkaa” ja ”pläjäys” nostattavat ihoni kananlihalle. Se on oikeastaan outoa, koska muotisanonnat ovat joskus hauskoja ja erikoisen osuvia. Aikanaan hokemat jauhautuvat tuusannuuskaksi. Kun ne ovat viisivuotiaiden suosikkeja, useimmat ovat luopuneet niistä.
”Hei mambo – tehdäänkö Kekkosesta luuranko” (kuultu mm. junassa 1957). ”Apuva” – hieno, koska kukaan ei ymmärrä, mikä siinä on hauskaa. Mutta oli se hauska. ”Kilvanajot” (televisio tänään, eilen, toissapäivänä) – en osaa arvata, kuinka moni sanonnan käyttäjä ymmärtää, että kysymyksessä on murreparodia. Murteet vierovat joissakin tilanteissa aspiraation puuttumista. Historiallinen, nyt kadonnut loppu-h ääntyy: ’venettänne’ mutta ’laiva tulee’ (joskus munoin vene oli ’veneh’, kuten joissakin paikannimissä edelleen).
En viitsi selvittää sanan ”kilpa” äännehistoriaa, mutta tästä suunnasta selitys voi löytyä. Pohjanmaalla tuo olisi muuten ”kilivanajo” tai ”kilavanajo” – šva-vokaali vaihtelee pienalueilla. Ilmajoki on ilmajoeksi ilimajoki mutta Kauhavalla ilamajoki.
Kaamea ”pläjäys” tuo mieleen läjäyksen satakuntalaiseen tapaan. Siellä likka on plikka. Pohjanmaalla ’pl’ on tuttu. Pärstävärkki on ”pläsi”. Sahan terä tai kirjan lehti on ”plari”. Koko Suomi tuntee ”plörinän”.
Tämä on maallikon arvailua, mutta olisikohan ”plääh” kirjoitettu muoto huulien päristämiselle, joka on amerikaksi ”raspberry” ja sangen yleinen halveksimisen osoitus kulttuureissamme?
Savossa aikoinaan lapseni eivät heti keksineet, mihin talon kakaroita karhattiin – puun läjjyyseen Salonpiähän (”puulläjjyyseen”). Minun korvissani ”risusavotta” olisi tuon eräiden ihmisten himohomman tavallinen nimitys.
Sekä Hercule Poirot että keskusrikospoliisin tutkijat osaavat seurata kiperien kysymysten kohdalla puhutettava sormia. Näprääminen voi olla joko tapa tai merkki henkisestä paineesta, jännittämisestä.
Ehkä ihmisillä on ja pitää olla näpräämistä työskentelyrytmin, vuorokausirytmin ja mielialan hallinnan takia. Olen uhannut mennä Raumalla pitsin nypläyskursseile, mutta paikkakuntalaiset ovat lannistanaeet minut. Sinne on kuulemma kauheat jonot. Äitini – todellinen ammattilainen – huomautti äidillisesti hymyillen, ettei hän ole koskeen harkinnut nypläämisen opettelemista, kun pitsin virkaaminenkin on vaikeaa. Hän on julkaissut kaksi kirjaa ja kaksisataa ohjetta erilaisia virkkausmalleja.
Joillakin ihmisillä on jatkuva projekti piirtää etenkin kokouksissa mutkikkaita tai jopa taidokkaita suttuja. Itse pidin hovioikeudenneuvoksena itseäni hereillä tekemällä muistiinpanoja aivan oikealla pikakirjoituksella. Ei se ollut tarpeen – mutta se on niin vaikeaa ja pikkupiirteistä, että tyydytys oli syvää.
Siksi sanojen sorvaaminen ja sanoista riiteleminen jää valinnakseni. ”Teksti” on indoeurooppalaisena kantakielen sanana sama asia kuin kutominen tai tekeminen.
Siis näpertelemistä. Siihen ei ole lisäämistä.
18. maaliskuuta 2010
Alruuna
Alruuna eli mandrago on perunan sukulainen, ja lajiin kuulu Mandrake, Mandragora officinarum. Kun sen vetää maasta, se huutaa ja kiljuu ja surmaa kaikki, jotka kuulevat tuon äänen.
Viimeksi mainittua ominaisuutta ei valitettavasti ole todennettu tieteellisesti eikä myöskään koskaan havaittu. Siitä on kuitenkin puhetta arabialaisessa perinteessä, ja myrkyllinen tämä kasvi on tunnetusti.
Olen kehittänyt poliisille ja armeijalle uuden, väkivallattoman lähitorjuntamenetelmän vaivalloisen ja vaarallisen maserin sijaan.
Poliiseille ja sotilaille opetetaan Taika-Jimin harrastama hypnoottinen liike, jonka näkijältä rysähtää paska housuun.
Asiasta ei ole klliinistä näyttöä, mutta oletettavasti tuollainen valitettava takaisku, suolen tyhjentyminen, lannistaa muutoin pirteänkin häirikön. Retentio- eli virtsanpidättämiskyky voi sekin reistailla. Kukaties Taika-Jimiltä riittäisi sormenliike tähän, jolloin menetelmää voitaisiin käyttää pippurikaasun sijasta varsinkin pakkassäällä.
Taika-Jim oli muutaman sukupolven vakio – ruotsalainen Bull’s tai mahdollisesti Laszlo (jonka olen totta vieköön tavannut) - kaupitteli kaikkiin suomalaisiin kakkos- ja kolmoslehtiin ainakin Taika-Jimin, Mustanaamion ja Helmin ja Heikin.
Toistaiseksi epäselvästä syystä lehdet pantiin keksimään näille syndikoiduille sarjakuville erilaisia nimiä. En keksi tekijänoikeudellista syytä - eikä tekijänoikeushai Walt Disney Corp. näytä liioin näkevän sankareiden nimissä ongelmia, kunhan rahat maksetaan. Tosin Aku Ankka debytoi Suomen lehdistössä mainiolla nimellä Ankka Lampinen, joka ei sitten jäänyt käyttöön. Katso asiasta lähemmin Kaukoranta-Kemppinen, usein mainittu teos, passim.
Suorittamani laajan kyselytutkimuksen mukaan (kaksi henkilöä) jokainen kansakoululainen tunsi Taika-Jimin, Nardan ja Lotharin. Muistaakseni päähenkilö oli meillä päin ”Salaperäinen Mr. Jack”, jossain ”Maaron” ja jossain ”Mandrake”. Mustanaamio oli Suomen Sosialidemokraatissa ”Urja”. Helmi ja Heikki ja tanskalainen Ferdnand esiintyivät hekin milloin milläkin nimellä.
Amerikkalaiset ovat arvioineet ja joku on kirjoittanut Wikipediaan, että 1934 aloittanut Taika-Jim oli sarjakuvan ensimmäinen supersankari (taistelee naamioituneena rikollisia vastaan yliluonnollisin keinoin).
Väite on selvästi triviaali. Juuri samanlaiset naamio silmillä pitkin seiniä kipuavat ja katolla hyppivät trikoomiehet olivat varhaisen elokuvan keskeistä kamaa. Ainakin Ranskassa on tehty hellä henkiinherätyselokuva Judexista.
Sarjakuva oli huokea levityskanava. Muistan oikein hyvin Bob Kanen varhaisen stripin ”Lepakko” (Batman), joka otti todella tuulta alleen vasta vuosikymmeniä lehdissä ilmestyttyään. Teräsmies ei ehkä menestynyt elokuvana niin hyvin kuin sarjakuvana. Suomessa luin sitä ennen Aku Ankka –lehden aloittamista (1952) markkinoita hallinneesta sarjakuvalehdestä, jonka nimi oli ytimekkäästi Sarjakuvalehti. Julkaisija oli Yhtyneet Kuvalehdet.
Kaikkea muuta kuin triviaali tieto on Lothar – he olivat Taika-Jimin kanssa amerikkalaisen viihteen historian ensimmäinen rodullisesti hälyttävä pari. Värillisiä oli esiintynyt sarjakuvissa ja ennen kaikkea varieteessa iät ajat, mutta valkoisen ja ei-valkoisen yhdistäminen oli uutta.
Lothar oli aluksi raavas pölvästi, joka puhui tyyliin ”minä mennä”, mutta osoittautui pian sivistyneeksi afrikkalaiseksi kuninkaanpojaksi.
Suosittelen arvoisille lukijoille psykiatri Hannu Lauerman kirjan taskukirjalaitosta” Usko, toivo ja huijaus: Rohkaisusta johdattelun kautta psykoterroriin”. Kirjoittajan muistikuvien vääristymisestä esittämä on nähdäkseni erittäin terveellistä asiaa. Olin myös hyvilläni Oliver Hawk-vainajan esittelystä. Hän oli lavahypnotisoija eli viihdeyrittäjä. Hän esiintyi nuorisoseurantalolla kouluaikoinani. Taitava mies tämä O. Hakasalo. Kirjan mukaan hän oli saanut idean ja innoituksen elämäntyöhönsä Taika-Jimistä.
17. maaliskuuta 2010
Copyright korkein oikeus
Korkeimmalle oikeudelle tulee asettaneeksi korkeimmat vaatimukset lain tuntemisesta.
Korkeimman oikeuden omalla verkkosivulla, josta tämän kirjoituksen kuva on, on alareunassa merkillinen maininta - © Korkein oikeus.
Tekijänoikeuslain 9 §:n 1 momentin 4-kohdan mukaan viranomaisen tai muun julkisen elimen lausumiin ei ole tekijänoikeutta.
Copyright-merkintä on siten lainvastainen ja vaikutukseton, mutta on se noloa. Tämän asian ymmärtämiseen ei tarvita edes lain tuntemista. Tuomioistuimen ratkaisut ja lait on tarkoitettu tulemaan esteettömästi ja ongelmattomasti kenen tahansa tietoon.
Suomen laki ei liioin tunne copyright-merkkiä, eikä sen käyttäminen ole tarpeellista. Tulkitsen suopeasti, että sillä halutaan viitata tekijänoikeuteen. Merkki menetti suurimman osan merkitystään 1970-luvulla, kun Yhdysvallat muutti tekijänoikeuslakinsa. Laajaan käyttöön se tuli Geneven sopimuksen johdosta 1950-luvun alussa. Tuo sopimus on nykyisin melkein historiaa – ainakin TRIPS-sopimusten jälkeen.
Jos merkintä tarkoittaa verkkosivun asettelua, se on silti virheellinen, koska tuossa asettelussa ei ole mitään omaperäistä – teoskynnys ei ylity.
Asia on perinteisesti järjestetty eri maissa eri tavoin. Englannissa on tunnustettu hyvin kauan toisaalta kruunun, toisaalta parlamentin tekijänoikeus. EU on varustanut verkkosivunsa copyright-merkinnällä ja ilmoituksilla.
Normaalista tämä ei estä aineiston käyttämistä – halukas saa verkossa suhteellisen ongelmattomasti ilmaislisenssin.
Näyttäisi siltä, että myös viranomaiset pyrkivät valvomaan tekstiensä käyttöä tekijänoikeusmerkinnöin. Autenttisuuden valvominen on paikallaan. Tekijänoikeus, joka käsitetään yksityisoikeudelliseksi säännöstöksi teosten hyväksikäyttämisen ehdoista, on pohjoismaisessa perinteessä outo ja asiaton keino.
Olen tässä blogissa ja opetuksessani kiinnittänyt huomiota lakien keskinäiseen ristiriitaisuuteen. Nimitän noita tilanteita paremman termin puutteessa kollisioksi. Tuota sanaa käytetään perinteisesti eräissä tilanteissa, joissa oikeus törmää oikeuteen.
Viranomaisten toimintaa määrää hyvin vahvasti julkisuusperiaate. Julkisuusperiaate taipuu monin kohdin yksityisyyden ja myös yksityisen edun vuoksi. Omaisuus nauttii perustuslain suojaa mutta varallisuus ei. Tekijänoikeus ei ole perustuslakiin tukeutuva oikeus, toisin kuin esimerkiksi sananvapaus.
”Jokaisen omaisuus on turvattu”, sanoo perustuslaki. Säännös on erittäin epämääräinen. Jos se tarkottaisi kaikkia varallisuusarvoisia etuja, jokaisen työpaikka olisi turvattu. Kun ei ole.
Tämä vaikuttaa pikkumaiselta nalkutukselta ja voi ollakin sitä. Ajattelin nyt kuitenkin urputtaa siksi, että museot, kokoelmat, kirjastot ja arkistot luulevat erittäin usein, että niillä olisi tekijänoikeus kokoelmiinsa. Kun ei ole.
Esimerkiksi taidemuseot perivät tätä nykyä maksun teosten valokuvaamisesta. Se on OK. Maksu on käsittelykustannus – vahtimestari raahaa tavaroita, valaistaan, aiheutetaan häiriötä. Tekijänoikeuden kanssa sillä ei ole tekemistä. Voi olla että poikkeuksia esiintyy, mutta suuri osa esimerkiksi Ateneumin kokoelmista on tekijänoikeudesta vapaita.
Kysymys on sama kuin päivän oikeustapauksessa yksityisen perimästä pysäköintimaksusta. On se mahdollinen, ja nyt korkeimman oikeuden päätöksen jälkeen asia on selvä. Olisi nuo perustelut kyllä voinut samalla vaivalla kirjoittaa selkeämminkin. Kai isännöitsijät nyt ymmärtävät, että maksun periminen edellyttää selviä kylttejä ja uhkauksia.
16. maaliskuuta 2010
Vippaskonsti
Arvelen ettei sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin ole syytä enää kajota, kun keinoja ei oikein ole. Viisikymmentä vuotta on pisin oikeusjärjestyksen tuntema määräaika. Sen kuluttua loppuun raukeaa jopa henkilötietojen salassapito (luettuna henkilön kuolemasta).
Joku on sanonut – kukaties tuo hyvä ihminen, professori Virolainen – että oikeudenkäynti jätti kansallisen vamman. Näitä raunioittavia kokemuksia on muitakin. Kansalaissotaa, Talvisotaa ja jatkosodan rauhaa on sanottu sellaisiksi. 1500-luvulla Suomen herroja hirtettiin oikein urakalla.
Toinen hyvä ihminen, blogin kommentoija, meni suoraan asian ytimeen opastamalla minua, että talvisota kirjoitetaan Pienellä alkukirjaimella. Mielenkiintoista. Ehkä kommentoija voisi auttaa minua jatkossakin, kun tarvitsen vääriä neuvoja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus on esittänyt verkossa (”Iso vai pieni alkukirjain”) nykykäytännön peruslinjat.
Virolainen ehdottaa filunkia – lavennetaan korkeimman oikeuden toimivaltaa muina miehinä. Tuomioistuimen ja eduskunnan toimivallan rajan muuttaminen on paljon isompi asia kuin presidentin toimivalta, joka näyttää jo menneen juntturaan. Sanoin jo toissa päivänä, että entä ellei KKO purakaan. Sepä olisi tilanne. Sotasyyllisyyslaissa on tuo ”rauhan estäminen”, joka viitannee maaliskuuhun 1944.
Suomessa oli 1990-luvun alkuun asti epäselvää, saako tuomioistuin olla soveltamatta lakia, jonka se arvioi perustuslain vastaiseksi. Nykyisin saa ja kuuluukin. Tunnen asiasta vain yhden vanhan prejudikaatin, ja siinäkin oli kysymys asetuksesta, ei laista. Perustuslain tulkinta on Suomessa erittäin vaikea kysymys. Eduskunnan perustuslakivaliokunta katsoo, että sen lausunnoilla on ratkaiseva merkitys. Näin lienee.
Ihmeteltäväksi jää vain oikeusteoriassa kosketeltu kysymys, voiko perustuslain perustuslainmukaisuutta tutkia. Onko perustuslakivaliokunta sidottu omiin aikaisempiin lausuntoihinsa? Miten perustuslakia muutetaan, kun kysymys on perusoikeuksista? Siitä on yksimielisyys, että eduskunta ei voi säätää lakia, jonka mukaan poliisin on tapettava tavattaessa kaikki ne mieshenkilöt, joiden etunimi alkaa j-kirjaimella. Eduskunta ei voi säätää lakia, jonka mukaan espoolaisia kielletään muuttamasta Kirkkonummelle. (Tämä perustuslakikysymys on ollut hiljan esillä kysymyksenä laitoshoidokkien kotipaikan muuttamisesta.)
Ajatukseni, josta en ole varma, seuraa jatkossa. Sotasyylllisyysoikeus lienee tuominnut Rytin ja ne muut asiasta annetun lain (laki sotaan syyllisten rankaisemisesta) mukaisesti. Ongelma oli lain oikeusperiaatteiden vastaisuus; Virolainen on poiminut blogiinsa sujuvasti oikeusministeriön selvityksessä esitetyt tuomiovirheet, joita on paljon.
Jacob Södermanin ja kumppanien kannattaisi selvittää, voisiko eduskunta säätää lain, jolla laki sotaan syyllisten rankaisemisesta kumottaisiin julistaen samalla mitättömiksi tuon määräaikaisen lain nojalla tehdyt toimet. Toinen vaihtoehto olisi perustuslakivaliokunnan lausuma. Kolmas vaihtoehto olisi armahduslaki perusteluin.
Laki olisi ehkä ongelmattomin. Sitä valitettavasti käytettiin 1918 ja sitten 1944. Lailla määrättiin, että eräistä sinänsä rangaistavista teoista ei saa nostaa syytettä. 1944 ihmisiä päästettiin kuritushuoneesta ja heille palautettiin vaalikelpoisuuden edellyttämä kansalaisluottamus. Perustuslain mukaan armahduksesta päättää yksittäistapauksessa presidentti, mutta muutoin siitä on päätettävä lailla.
Sotasyyllisyysoikeudenkäynti ei ole mielenkiintoinen oikeudellisen tutkimuksen kohde. Olen lukenut tuomion lisäksi jutun asianajajien, kuten Hj. Procopén ja Heikki Boreniuksen kirjelmät, joissa on jo esitetty kaikki olennainen.
Mielenkiintoinen väitöskirjan aihe olisi räikeästi oikeusperiaatteiden vastainen laki saksalaisomaisuuden luovuttamisesta. Jokseenkin kaikki Suomesta tavattu Saksan kansalaisille kuulunut omaisuus – kuten myöhemmän Sirola-opiston kiinteistö Vanajassa – oli luovutettava Neuvostoliitolle. Sinne meni myös suuri määrä patentteja ja tekijänoikeuksia. Tämä aiheutti erittäin suuria ongelmia vuosikymmenien ajan. Tunnen jutun entisenä esittelijänä Carl Zeiss –tavaramerkkiä koskeneen jutun, joka ratkaistiin myös Suomen KKO:ssa.
15. maaliskuuta 2010
Tunteiden ostamisesta
Myös tämä on Turun kulttuurihistorian päivän luentoon. Otsikko on ”Normilla ohjaaminen”, ja puhe on ollut aikaisemmin laajastikin kuvitelluista yhteisöistä. Sellaiset kaikkien syvällisesti ymmärtämät käsitteet kuin ”suomalaisuus” ovat erittäin vaikeita. Kun niitä alkaa leikellä, voi käydä ilmi, että jokin ”suomalaisuuden” elementti onkin ulkomaista, kaupallista tuontitavaraa.
Tunnettu esimerkki on kilpahiihto – talviurheilu alkoi talvisissa maissa 1800-luvun lopulla. Kilpailuna murtomaahiihto on etenkin varusteiltaan ennen kaikkea norjalainen kehitelmä, joka tuotiin Suomeen puoli väkisin 1920-luvun alussa. Toinen tunnettu esimerkki on sauna, jota ilmoiteltiin aivan suomalaiseksi erikoisuudeksi vielä pari vuosikymmentä sitten. Saunominen on jokseenkin yleistä arktisellä alueella, eikä venäläinen banja taida erota niin kauheasti suomalaisesta.
Joka tapauksessa kaupallisen kulttuurin välittyminen on hyvin mutkikas asia, eikä sen tieteellinen tutkimus ole vanhakaan asia. Leima ”viihde” tarkoitti hyvin kauan jotain, mitä ei kannata tutkia. Elokuvaa arveltiin sellaiseksi alueeksi vielä sotien jälkeen. Sarjakuvaa kohdeltiin mahdollisesti vaarallisena luonnonoikkuna. Voisin katsoa jostain omasta kirjoituksestani lähemmin, mutta arvelen muistavani, että Mannerheim-liitto varoitti aikoinaan vakavasti niin Aku Ankan kuin muunkin arvottoman viihteen vahingollisista vaikutuksista.
Silloin ilmestyivät Barksin Akkarit, joita voi mielestäni pitää huippusaavutuksina esimerkiksi verrattuna virallisesti hyväksyttyihin lasten- ja nuorisonkirjoihin.
Maailman myydyimpien kirjojen luettelossa esiintyy joitakin harvoja kirjallisesti merkittäviä teoksia, koska niitä luetaan kouluissa. Sama koskee Suomen myydyimpiä teoksia, joihin kuuluu muun muassa Juhani Ahon ”Rautatie”. En oikein jaksa uskoa, että sitä olisi luettu vapaaehtoisesti sataan vuoteen, siksikään että Aho on novellistina edelleen kirjallisuutemme parhaita. Lastuissa on suorastaan ylittämättömiä, esimerkiksi ”Kosteikko, kukkula, saari...”
Muutoin lista on täynnä monentasoista jännityskirjaa ja rakkausjuttua. Joukossa on myös erinomaisen hyviä, kuten Georges Simenon.
Verkosta löytyvä kulta- ynnä muiden erikoislevyjen lista onkin sitten ongelmallinen. Koko pitkässä luettelossa on yksi levy, jonka tunnen, Eppu Normaalin ”Repullinen hittejä”, ja siitäkin tunnen vain laulun ”Taivaassa perseet tervataan”, josta pidän suuresti.
Distinktiot ja luokkaerot vallitsevat ja snobismi rehottaa. Mypönnän milloin tahansa, että Sillanpää, Hallikainen, Matti ja Teppo ja Katri-Helenan ovat arvostettavia ammattilaisia. Ongelma on vain se, että minua heidän laulunsa eivät liikuta. Jos tai kun he esittävät jotain iskelmän / laulelman rajoja hipovaa, vertaan heitä johonkin muuhun. Kun 93 324 kappaletta myynyt S. Edelmanin virsilevy pyöriä mainoksissa, ajattelin vain, että tuohan voisi kuulostaa hauskalta, jos esittäjä osaisi laulaa.
Oopperalaulajat eivät toisaalta pärjää tangoisssa alan mestareille. Muistaakseni Hynninen, Salminen ja Carita Mattila ovat levyttäneet jotain samaa kuin iskelmälaulajat. Tulos on lähinnä eksoottinen.
Iskelmä kertoo kuulijalle valheen. Se välittää tunteita, joita kuulija luulee omikseen. Se heittää syöttejä, jotka saavat kuulijan muistamaan jotain, esimerkiksi toiveitaan.
Mekanismi on täysin sama kuin muun taiteen, ainakin Aristoteleen Runousopin mukaan. Taideteos irrottaa, objektivoi ja kohottaa ja saa kokijan ajattelemaan, ettei tässä kumminkaan olla näiden tuntemusten kanssa yksin.
Asian tekee jännittäväksi arvaamisen vaikeus. Kuviteltu taivaallinen apteekkari ei saisi syntymään huippuiskelmää sekoittamalla kuuntelevan yleisön tunteita täsmälleen oikeassa suhteessa. Hitti on hyvin usein yllätys. Tekijät ovat vaistonneet jotain latenttia eli näkymätöntä ja odottavaa ja tehneet siitä aktuaalista.
Sama ilmiö kuin politiikassa. Parhaiten eivät pitkän päälle menesty ne, jotka vastaavat äänestäjien toiveisiin. Suuruuksiin kohoavat ne poliitikot, jotka ottavat kantaa epäkohtiin ja toiveisiin, joista äänestäjät itse eivät olleet vielä selvillä.
14. maaliskuuta 2010
Minua suomettaa
Ruotsalaisia emme enää ole. Venäläisiksi emme tahtoneet emmekä vieläkään tahdo tulla. Olkaamme siis suomettuneita.
Jukka Lindstedtin ja Stiina Löytömäen selvitys sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä löytyy linkistä verkon osoitteessa
http://www.om.fi/1266333593848
Yllätyin mieluisasti. Lindstedt on viime aikoina ollut kiinnostuneempi todistamaan toisten tutkijoiden olevan väärässä kuin todistamaan toisten tutkimustuloksia vääriksi.
Tämä ei valitettavasti ole tavatonta.
Selvityksessä on kuitenkin yksi aukko, jonka haluan osoittaa tässä.
Selvitys on kuitenkin suhteellisen pätevää työtä ja kriittisissä kohdissa sopivan samea. Juristi tai poliitikko, joka yrittää päättää, olisiko asialle tehtävä jotain, jää selvityksen jälkeen vaille vihjettä. ”Jotain” olisi tehtävä – mutta mitä?
Korkein oikeus on jo katsonut, ettei sillä ole toimivaltaa sotasyyllisyystuomion purkamiseen. Tuomioon ei voinut hakea muutosta. Tuomion purkaminen edellyttää muutoksen hakemista.
Eero Heinäluoma ehdotti eilen, että korkeimmalle oikeudelle myönnettäisiin tämä oikeus. Se tarkoittaa kai lakia – perustuslain säätämisjärjestyksessä.
Heinäluoman ehdotus on törkeä. Samoihin oikeusperiaatteisiin, joita sotasyyllisyystuomio rikkoi, kuuluu tuomioistuimen riippumattomuus. Antamalla purkuoikeus korkeimmalle oikeudelle poliitikot kehottaisivat korkeinta oikeutta purkamaan tuomiot.
En ole varma, purettaisiinko niitä. Itse tuomarina olisin hyvin epävarma.
Vaikka Suomessa säädettäisiin millainen laki, sotasyyllisyysasian syyllinen oli Neuvostoliitto, jota ei ole enää olemassa. Henkilökohtaisesti syyllinen oli mm. Zdanov, joka on kuollut. En usko, että Medvejev ja Putin ottaisivat tässä vastuun Neuvostoliiton tekemisistä.
Tuomioistuin ja tuomio perustuivat rauhansopimukseen, joka Neuvostoliiton tulkinnan mukaan ylitti minkä tahansa kansallisen lain, myös perustuslain ja oikeusvaltioperiaatteet.
Suomella ja suomalaisella viranomaisella ei edelleenkään ole oikeutta tulkita toisia osapuolia kuulematta rauhansopimusta. Kun Neuvostoliittoa ei enää ole, tulkinnan muuttaminen ei ole mahdollista.
Rauhansopimuksesta voisi sanoutua irti. Se vertautuisi sodanjulistukseen ja avaisi mm. alueluovutukset.
Myös poliittis-juridinen menneisyys on käsiteltävä pelkin puhein. Menneisyyttä ei voi muuttaa. Oikeudellista farssia ei voi paikata uudella farssilla. Toivon että poliitikot tyytyvät leimaamaan rauhansopimuksen väkivallanteoksi ja vertaamaan sitä sotatoimeen. Sitähän se juuri on.
Sitä paitsi kuulemma Kekkosen keksimä ”rauhan estäminen sodan aikana” on ongelmallinen. Juuri niin Ryti ja muut tekivät – torjuivat jatkosodan aikana rauhantunnustelut useaan kertaan. Väkivaltaisen rauhansopimuksen tulkintaan ei vaikuta se, että rauhantunnustelut sisälsivät mahdottomia ehtoja.
Stalinin määräämä Talvisota oli kiistattomasti sotarikos.
Eikö jatkosota todellisuudessa alkanut 13.3.1940?
13. maaliskuuta 2010
Talvirauha
Mannerheim ei ollut käynyt sotakorkeakokulua.
Talvisodassa hän johti maan sotaväkeä hiukan niin kuin tuttua ratsuväen divisioonaa maailmansodassa. Joiltakin kenraaleilta ammattitaito oli päässyt vanhentumaan. Tuohon ammattitaitoon kuuluu esimerkiksi tieto, kuinka monta päivää mies jaksaa juosta umpihangessa syömättä. Meilläkin sattui samaa kuin naapurille. Johtajien ammattitaidon puutteen vuoksi omat osastot saartoivat toisiaan ja ampuivatkin. Tykistön ja jalkaväen yhteydenpitoa pidettiin tarpeettomana tai haitallisena.
Jotkut kommentoijat ovat vedonneet minuun sydäntäsärkevästi. Jättäisit jo, Kemppinen, sodan ja veriset vaatteet. Mitä niitä enää jauhamaan. Toiset kommentoijat ovat sanoneet, että kaikki olennainen on kirjoitettu sodistamme.
Nimenomaan Talvisodasta ei ole sanottu eikä kirjoitettu kaikkia olennaisia asioita. Niiden jättäminen jauhamatta merkitsisi valtiojohdon ja median asennoitumisen hyväksymistä.
Meillä on edelleen naapurina Venäjä, jolle meidän etumme ja oikeutemme ovat sangen toisarvoisia asioita.
Virallisesti Talvisota on nyt päättymisensä 70-vuotispäivänä ylistetty olemattomiin. Kaikki huomio on kiinnitetty taistelijoiden ja kotirintaman kestävyyteen.
Suoritus oli maailmanhistoriallinen.
Sotaan varustautuminen oli niin heikkoa, että etenkin Väinö Tannerin uskonvarmuus rauhan säilymisestä maksoi paljon verta. Syntipukin tuolille istutettiin pääministeri Cajander.
Armeijalla oli vakavia johtamisongelmia. Karjalan armeijan komentaja oli Hugo Österman, joka ei saanut selvää, kuka häntä komensi ja ketä hän. Hänet erotettiin väitetyn sairauden vuoksi kesken sodan, ja käytännössä hänen sotilasuransa katkesi siihen,
Lapista tuotu kenraali Wallenius oli komentajana Viipurinlahdella vain muutamia päiviä, ja hänen sotilasuransa katkesi siihen. Armeijakuntaa komentanut Öhqvist arvasi aivan oikein, kenestä tulisi syntipukki, jos armeija romahtaisi.
Mannerheimin tilinpäätöstä ei ole oikein edes yritetty tehdä. Kun lopputulos oli niin järkyttävän hyvä eli rauha viime tingassa loistavan taistelun jälkeen, tästä on päätelty, että johtaminen oli loistavaa. Päätelmä on loogisesti väärä.
Mannerheimin työskentely Taölvisodan ylipäällikkönä muistuttaa Hitlerin toimintaa vastaavissa tehtävissä – salailevaa, oikuttelevaa, jyrkkää käskyttämistä, pitkävihaista, epäluuloista pitkän linjan ammattisotilaita kohtaan. Hänen lähimpiä miehiään olivat kiihkeä ihailija Talvela, täysin lojaali ja loputtoman hyvähermoinen Heinrichs ja – ruotsalainen Ernst Linder, ikätoveri ja kaveri jo vuodesta 1918.
Kukaan ei olisi pystynyt samaan kuin Mannerheim, jolla oli toisin kuin kenraaleillaan niskoillaan myös poliittiset paineet. Mutta se johtaminen oli jatkuvaa sähläämistä ja improvisointia sodan alku- ja loppuvaiheessa objektiivisesti arvioiden toivottomassa tilanteessa.
Yksi ryhmä on jäänyt vähälle muistamiselle: nuoret upseerit, sekä kadettikoulun käyneet että reserviläiset. Kyllä se niin on, että itse taisteluun näillä miehillä oli hyvin suuri vaikutus ja että suoritus oli – asiaan kuuluvin poikkeuksin – mykistävän hyvä. Lyseoiden ja seminaarien marmoritaulut kertovat sen. Talvisodan sotamiehen ja lotan rinnalla on mainittava Talvisodan reservin vänrikki.
Kaunis kunnianosoitus on Vihavainen – Saharov: ”Tuntematon talvisota. Neuvostoliiton salaisen poliisin kansiot” (2009). Löhes 400 sivua mm. L. Berijan raportteja Stalinille, Molotoville ja Voroshiloville aiheesta, miksi sota ei suju.
12. maaliskuuta 2010
Tuomioiden arvosteleminen
Edellinen lakimiessukupolvi luuli, että tuomoiden arvosteleminen on sopimatonta. Sitä edellinen sukupolvi käsitti väärin laissa tuohon aikaan vielä olleen käsitteen ”tuomion rikkominen” ja arveli, ettei tuomioistuimen ratkaisusta saa sanoa poikkipuolista sanaa.
Nykyinen kansa kuvittelee, että EU:n ihmisoikeustuomioistuin on kotimaisia etevämpi elin, johon valitetaan, kun ei saada oikeutta kotimaassa. Tämä on väärinkäsitys. Etenkin rikosasiat ratkaistaan kansallisen lain mukaan, lopullisesti.
Ihmisoikeustuomioistuimen keskeinen tehtävä on nimensä mukaisesti ihmisoikeuksien valvominen. Jos kansallinen tuomioistuin on poikennut niistä, asiaan voidan tarttua.
Esimerkiksi liian lievä rangaistus ei ole ihmisoikeusasia. Myöskään liian ankara rangaistus ei ole sitä. Kuolemanrangaistus puolestaan on – siitä on säädetty ja sovittu erikseen.
Taannoinen tapaus, jossa Suomen korkein oikeus pantiin peräytymään myötävaikutusasiassa, oli hieno. Moni on huomauttanut, että myös kansallinen laki turvaa syytetylle oikeuden olla avustamatta tuomituksi tulemistaan.
Olin näkevinäni lehdessä muka ihmisoikeuskysymyksen, että onko rangaistavan teon tekijä saatettava edesvastuuseen ja onko rikoksen uhrin todisteltava syyttömyyttään. Näin esitettynä kysymykset ovat naurettava selviä.
Julkinen keskustelu on kuitenkin ongelmallista, kun juristit vaikenevat. Jotkut toimittajat ja useat mielipiteensä esittävät tietävät muutamia yksittäisiä rikostapauksia ja esiintyvät suurella sielunvarmuudella asiantuntijoina.
Seksuaalirikosten tutkinta on muuttunut hyvään suuntaan ja lakia on muutettu. Samaa tietä on jatkettava.
Keskustelussa on kuitenkin suuri ongelma: nämä asiat käsitellään melkein aina suljettujen ovien takana eli salaisina. Tuomio on melkein aina julkinen, mutta tapahtumatietoja ei kerrota. Niinpä maassa ei juuri muilla kuin tuomareilla, asianajajilla ja muutamalla harvalla tutkijalla ole todellista tietoa näistä asioista. Sama koskee lapsiin kohdistuneita tekoja.
Koska salassapitovelvollisuus velvoittaa myös toisiin tehtäviin siirtynyttä, en kirjoita tämän enempää. Esitän vain silloin tällöin toistamani ajatuksen, että suuri varmuus ja havaittava mielipiteiden kiihkeys herättävät ainakin minussa epäilyjä.
Kysymys rangaistustasosta ja rangaistusten vertaaminen toisiinsa – tämän verran verorikoksesta ja tuo kuolemantuottamuksesta – ovat mielestäni vaikeita.
Rangaistusten vaikutusta on pohdittu sata tai tuhat vuotta ja ratkaisuja on monia. Itse olen juristina kasvanut pehmoajatteluun ja väitän tietäväni, ettei ankarillakaan rangaistuksilla ole tehoa vaarallisiin ihmisiin.
Niinpä minulla ei enimmäkseen ole mielipiteitä periaatteellisista rikosoikeudellisista kysymyksistä. Itse asiassa olen ryhtynyt yhä enemmän ajattelemaan niitä kulttuuri-ilmiöinä. Tuossa samassa hengessä olen niistä kirjoittanutkin.
Rankaiseminen on rituaali, ja oikeudenmukaisuuden käsitteessä on mukana selvä irrationaalinen, jopa myyttinen osa. En osaa perustella, miksi pahantekijää on rangaistava, eikä minulta kannata kysyä, miten ankara rangaistuksen olisi oltava.
Erikoinen kannanotto henkilöltä, joka on puuhannut näitä ammatikseen yli 40 vuotta, eikö olekin?
11. maaliskuuta 2010
Kilta, pitsi
Esitystäni kuunneltiin harvinaisella mielenkiinnolla, väsymättömästi.
Sitä kumminkin toivon. Näin näkyy merkityn Rauman Killan pöytäkirjaan vuonna 1934.
Paikka oli poikaseminaarin sali. Kokouksen jälkeen nautittiin ateria, joka oli maittava.
Saapuvilla oli yksi sukulainen ja yksi vanha kaveri sekä kolmattakymmentä uutta tuttavaa.
Kun pitää luentoja ja esitelmiä, niistä saattaa koitua arvaamaton hyöty. Parhaimmillaan ja pahimmillaan julkinen puhuminen – luonnollisesti ilman käsikirjoituksia ja kunnon muistiinpanoja – on kuin vaeltamista jäälakealla. Ammattitaitoa tarvitaan, kun jää alkaa notkua alla. Joskus tulee kylmä kylpy; sama koskee tietysti kirjoittamista.
Nyt olin menossa pitämään yliopistoluentoa, joten olin valmistautunut erinäisiin puheisiin yhteisöllisyyudestä. Puhuessani aloin miettiä, että entäpä jos kahden Suomen asemesta onkin kolme Suomea.
Jos mennään tästä eteenpäin, tullaan maakuntiin ja suuralueisiin ja pienalueisiin. Mielen pohjalla oli kuitenkin paljon puhuttu jako 80 – 20, joka on totta, tai potenssilain ”pitkä häntä”, joka on vielä hurjempi.
Nyt käsitin, että kun en pidä yhdistyksistä enkä seuroista ja jos on pakko mennä juhlapäivällisille, karkaan heti kun silmä välttää, tähän näkyy olevan syitä.
Tässä nyt vain sattui olemaan koolla väkeä, joka osoittautui minulle kaikkein tutuimmaksi. Olen kieltämättä eksynyt porukkaan Cambridgen takahuoneissa, kuuluisien kustantajien ja kirjailijoiden seuraan, osallistunut Washingtonissa kuunteloppilaana kokouksiin, joiden osanottajien vaikutusvalta hirvittää, ja istunut pitkissä mustissa autoissa. Sattuuhan sellaista, mutta siitä ei pidä ymmärtää.
Valitettavasti en tiedä, vieläkö kirkonkylien herrasväkeä on olemassa; pelkään että ei ole. Mutta tässä oli käsillä pienen kaupungin väkeä. En tietenkään tehnyt kyselyjä, mutta kaikilla näytti riittäneen puhdasta vaatetta päälle.
Ilmiön syy on varmaan Rauma, erikoinen perinne. Todellinen syy on kukaties mittakaava. Kun paikkakunta on sopivan pieni, ihmiset tututustuvat ja tuntevat.
Koska ihmiset olivat tavallisia, vapaan ammatin harjoittajia, opettajia ja sen sellaisia, kukaan ei ottanut itseään erikoisen vakavasti eikä juhlallisesti. Kilta oli säilyttänyt perinteitä, jotka viittasivat menneisiin aikoihin ja juhlallisiin salaseuroihin, mutta ellen erehdy, kaikki pitivät menoja vitsikkäinä.
En osaa sanoa vapaamuurareista, kun en tunne tuota järjestöä, mutta nuoruudessani istuin pari kertaa joukoissa, joissa terotettiin, että on suuri kunnia päästä näin hienoon seuraan. Häivyin vähin äänin.
Jätän kysymyksen riippumaan ilmaan: yhdistys- ja järjestötoiminta hiipui 1970-luvun poliittisuuden jälkeen ja vuosituhannen vaihteen kahden puolen levisi käsitys, että ihminen tulee toimeen omin nokkinsa, kunhan vetää toisia raskaasti retkuun eikä koskaan tunnusta mitään.
Olisiko tuuli kääntymässä? Olisko sosiaalinen media vain sosiaalisen itseorganisoitumisen ilmenemä, jonka rinnalla tekniikka olisi toisarvoista?
Ajatus on reipastuttava. Sellaiset maat kuin Italia, Saksa, Ruotsi ja Suomi sekä tietyisti Neuvostoliitto ovat syntyneet seurojen ja salaseurojen ympärille ja kasvaneet niistä. Naurakaa vain, mutta eläinsuojeluaate ja raittiusliike olivat kerran valtavia yhdistäviä tekijöitä muualla ja meillä.
10. maaliskuuta 2010
Ahtojäissä
Lasse toi valokuva-albumin. Minun olisi pitänyt tietää, mistä aluksesta ja tilanteesta on kysymys. En tiennyt.
Albumin päällä lukee ”Minne från 3:dje finlandsexpeditionen”, muisto kolmannelta Suomen retkikunnalta.
Muissa kuvissa on ruotsalaisissa asepuvuissa olevia merimiehiä ja sotilaita, eräässä käsittelemässä konekivääriä. Eräässä kuvassa esiintyy jäänmurtaja Isbrytaren II. Kuvassa uppoavan laivan nimeä ei näy, mutta savupiipussa on iso S-kirjain. Albumi osoittaa, että matkustajat kävelivät rauhallisen oloisesti ahtojäätä maihin – luultavasti luodolle.
Arvaukseni on Ruotsin suorittama Ahvenanmaan miehitys kansalaissodan aikana 1918. Tietoa uponneesta aluksesta en ole löytänyt; joku kollega tuntee asian varmaan tarkasti ja ulkoa.
Ostin hiljan valmistuvan teossarjan Finlands svenska historia kaksi ensimmäistä nidettä. Kari Tarkiainen on kirjoittanut muinaisuudesta Kustaa Vaasaan ja Nils Erik Villstrand siitä vuoteen 1812. Jatkosta tulevat vastaamaan Max Engman ja Henrik Meinander.
Teokset ovat hätkähdyttävän paljon parempi kuin vertailukohtina mieleen tulevat Suomen historiat. Villstrand on Åbo Akademin professori, tuskin nimeltä tunnettu Turun tuomiokirkon itäpuolella. Mutta koko joukkoa yhdistää ankara ja ahkera työskentely ensisijaislähteiden parissa ja hyvä ja ilmeikäs kieli.
En ryhdy vielä esittämään madonlukuja. Meillä on erinomaisia poliittisen historian tutkijoita ja Suomen ja Pohjoismaiden historiassa ylivoimainen Kuisma – mutta en ole aivan varma, onko meillä päästy todella eroon Koskenniemen ja Talvion kaverin J.J. Mikkolan tyyppisestä historiankirjoituksesta, jossa isänmaallisuus paikkasi tyhmyyden.
Sävyisänä mielipiteenäni mainitsen vain, että Ahvenanmaan liittäminen hyvin ankarien riitojen jälkeen ja vastoin asukkaiden lähes yksimielistä mielipidettä Suomen tasavaltaan oli sekä vääryys että erehdys.
Ruotsinkieliset maanmiehemme ovat olleet luonteenomaisen sävyisiä. Kukaan ei ole sanonut kovalla äänellä, että Suomen kaikinpuolinen lukkiutuminen omaan ihanaan itseensä 1919-1939 johtui joltakin osin siitä, että Ahvenanmaa jäi hiertämään valtiollisia välejä ja muutoin täällä puuhattiin kaikin voimin kieliriitaa ja epäsopua äidinkielen perusteella, kunnes syksyllä 1939 jouduttiin miettimään, kuinka nyt suu pannaan.
Joskus tuntuu, että epäluulo ja eriseuraisuus tehosivat. Ruotsi on meille edelleen kovin vieras maa. Nuoriso suhtautuu ruotsin kielen opettelemiseen yhtä nyrpeästi kuin venäjän. Kun puhe on kahden naapurimaan kielistä, asennen ei ole erikoisen järkevä.
Ruotsalainen historiantutkija Jan Samuelson sanoo hauskasti, että suomi ja ruotsi ovat sukukieliä. Vaahteramäen Eemelistä (Emil i Lönnberga) tuli isona Vimmerbyn kunnallislautakunnan esimies. Tämän tehtävän voi ilmaista täsmällisesti vain suomen ja ruotsin kielellä. (Se vastaa myöhempää kunnanhallituksen puheenjohtajaa).
Juristille tämä kielisukulaisuus on itsestään selvä. Yritäpä puhua kuulutuslainhuudosta tai rasitustodistuksesta englanniksi. Ei taida tulla mitään.
Ahvenanmaalaiset halusivat liittyä Ruotsiin ja ruotsalaiset olivat samaa mieltä. Ahvenanmaasta on ollut 1920-luvulta asti muille suomalaisille lähinnä harmia.
Mitähän ruotsalaiset maksaisivat, jos pantaisiin ilmoituis lehteen: myydään edustava saaristo. Edulliset maksuehdot.
Mutta sen voi huomauttaa, että Talvisodan ensimmäinen hyökkäystehtävä oli Suomen ja Ruotsin maayhteyden katkaiseminen...
9. maaliskuuta 2010
Ahtojää
Maapallon elämän ehto on veden kummallinen jäätyessään. Melkein kaikki muu supistuu, kuten puu ja rauta ja teräs ja kupari. Entisen maailman kiskonvälit kolkkasivat kovasti talvella ja puhelinjohdot roikkuivat. Ja roikkuvat korkejännitysjohdot edelleen, kun on kylmä.
Luin joskus jääkäriksi Saksaan aikoneesta, jolta pääsi itku keskellä Merenkurkkua. Sitä en muista, kääntyikö hän takaisin vai heittäytyikö kavereiden raahattavaksi.
Merenkurkku pahoissa ahtojäissä on hiihtäjän tai jalkamiehen ylitettäväksi lähes mahdoton. Se on niin kuin ylittäisi suket jalassa Länsi-Pakilaa – seinää ylös rintamamiestalon katolle, harjaa, seinää alas, aidan yli jne.
Olin sitten Turussa. Olivat siellä hupinassa yhden sillan takia. Sanoivat jäiden painaneen. Jos se on totta, tieto on hiukan huolestuttava. On niitä jäitä toisinakin vuosina. Ei kovin monta vuotta sitten Seine jäätyi, ja Pariisin sillat kestivät. Jotkut niistä ovat keskiajalta. Jotkut niistä ovat valurautaa, jonka lämpölaajeneminen lienee rajua.
Kerroin oppilaille kulttuurista ja käytin eilistä Koskenniemi- kirjoitusta luennon lähtökohtana.
Kun yhteen kirjoitukseen ei kumminkaan pidä panna liian paljon asioita, jatkan nyt sanomalla, että koskenniemeläinen konservatiivinen kulttuurikäsitys ja Eino Leinoon liittämäni liberaali perinne eivät edes yhdessä riitä.
Olen alkanut vähä vähältä epäillä, että oman sukupolveni kaksi kulttuuriheerosta ovat Pekka Gronow ja Peter von Bagh. Jätkät ovat molemmat seikkaileet myös akateemisilla kentillä, Pekka tohtorina ja Petteri Taikin proffana.
Sanoivat Koskenniemi ja Leino mitä sanoivat ja vaikka muistan sitten 1960-luvulla valtaan päässeiden virtausten käsityskannat, olen uhmakkaasti edelleen rillumarei-kulttuurin ihailija ja roskakulttuurin kannattaja.
Gronow ryhtyi kai ensimmäisenä suhtautumaan äänilevyihin vakavasti eli huolehtimaan niiden arkistoimisesta ja selvittämään niiden syntyjä. Hän ei nähnyt mitään syytä syrjiä Dallapeta tai Georg Malmstenia näissä puuhissaan. Petteri kirjoitti kuka ties ensimmäisenä Suomessa gradun elokuvasta – tietysti Hitchcockin Vertigosta (”Punainen kyynel”). Ja muuten samoihin aikoihin Heikki Kaukoranta teki gradun sarjakuvista, joka sekin oli käänteentekevää, varsinkin kun työ oli hyvä.
Petteri on edelleen sen verran vilkkaasti kehissä, että joudun itse hämmästymään miten uskomattoman varhain hän teki fiksuja, asiallisia ja helliä dokumentteja muun muassa Tapio Rautavaarasta ja Olavi Virrasta (1977). Kuuntelin Rautavaara-juttua Ylen elävästä arkistosta. Se on hurmaava.
Matala kulttuuri tuli laajemmin tietoisuuteen 1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa. Kukaties ylipoliittinen vaihe, jota nimitetään yleistäen stalinismiksi, pyyhkäisi muistoja kuin ahtojää.
Siitä alkaen on ollut luvallista pitää sekä Kipparikvartetista että King’s Singersistä. Edelleen on luvallista sanoa, että vaikka äänessä ei ollut kehumista, Hiski Salomaa ja Esa Pakarinen lauloivat merkillisen puhtaasti ja osoittivat mainiota rytmitajua.
Kulttuurin kellokkaat olivat sangen taipuvaisia kiipeilemään norsunluusta rakennettuihin torneihin ja suhtautumaan sangen kylmästi kansanomaisten näytelmien (tyyppiä ”Tukkijoella”) hurmaan ja rehellisesti raa’an kaupalliseen viihteeseen (tyyppiä Disney).
Minun piti Turussa katsoa muutamia Koskenniemen elegioita. Sen sijaan syvennyin lehtikioskista ostamaani sarjakuvalehteen Agentti X 9, jossa oli pari ns. klassikkosarjaa Modesty Blaisea ja selvästi mainosmielessä laadittu kirjoitelma, joka jäi askarruttaman, koska siinä voi olla perää – onko Lisbet Salander omaan aikaamme siirretty muunnelma Modesty Blaisesta, tytöstä taistelemassa ja pitämässä puoliaan vaikka ketä vastaan, kunnostautumassa tekniikan ja talouden alalla, luomassa uutta naiskuvaa?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)