Onnittelupuhe

Täytän huomenna 75 vuotta. En juhli. Mutta olen lueskellut äitini aikoinaan valmistamaa kirjaa, josta jutun kuvat ovat, hiukan uudella tavalla.

Se on kiusallinen väärinkäsitys, että ihmisiä onnitellaan saavutetusta iästä tai jostain tuloksesta. Ihmisillä, jotka ovat osa eläinkuntaa ja siis biosfääriä (elonkehää) on paljon vaihtoehtoja. Koostumme molekyyleistä ja viime kädessä kvanttitiloista, jotka menevät kuollessamme kierrätykseen.

Näin ajatellen minusta on mykistävää, että joku syntyy värisarja tahmeassa nyrkissään. Minä synnyin. Pelikortit olivat niin hyvät, ettei parempia voi edes kuvitella.

”Elämän valttikorteista” on laulukin. Kielikuvaa käytetään synkistelyyn. Meni rahat ja ystävät, eikä katumus enää auta. Tässä sellaiseen ei ole pahemmin aihetta. Iskelmä lienee yksi parodiaksi tarkoitetuista, joka osoittautui yllättäen tuntojen tulkiksi.

Jääviys estää arvioimasta omaa elämää edes viimeisellä kierroksella, vaikka kiri ei enää irtoa.

Tavoitteet ovat näennäisiä. Tunturin tai vuoren valloittaminen on kokemus, mutta ennen pitkää sieltä on lähdettävä alaspäin. Saavutukset herättävät ihailua. Olen usein kehaissut, että isoisäni taisteli itsensä maailman riepottelemana komean kivitalon omistajaksi, ja myös maininnut, ettei sitä taloa ole enää. Olin itsekin sitä mieltä, ettei 30-luvulla betonista valetun järkäleen kunnostaminen käyttöön ja esimerkiksi lyijyisten viemäriputkien tulppaaminen ja vesijohtoputkien piikkaaminen esiin olisi ollut järjellistä. Sen olen jättänyt sivuasiaksi, että talo oli kellarista kattoon velaksi rakennettu, eikä sotien jälkeen sovellettu indeksikorotuksia, vaikka rahan arvo romahti. Eli oli siinäkin mukana elämän suuri laki eli sattuma, niin sanottu hyvä onni.

Minä en voi syyttää vain onnea. Näyn tilastoissa. Minulle rakennettiin oppikoulut ja työpaikat ja olisi rakennettu asuntokin, mutta olimme niin kovia hienostelemaan, että suunnittelimme ja rakensimme itse.

Ja vasta nyt on loppumassa maailmanhistorian edullisin 75-vuotiskausi.

Siitä olen hyvilläni, etten keskittynyt ansaitsemaan rahaa, hoitamaan kuntoani enkä noudattamaan terveellisiä elämäntapoja. Koska isäni oli erikoisen pätevä järjestötoiminnassa ja verkostoitumisessa, minä luin. Tuon äitini kirjan mukaan olen kyllä aina osannut hakeutua edulliseen valoon; jouluevankeliumin olen lukenut ääneen nelivuotiaasta ja kirjassa on 7-vuotiaana kansakoululaisena kirjoituskoneella kirjoittamani aine. Aihe on leikkimiekan lakkaaminen.

Kun katsoo peiliin, alkaa naurattaa. Kun katsoo perhettään ja ystäviään, alkaa itkettää.

Olen niin ylpeä heistä.

(Kirjoitan nyt yhden käsikirjoituksen, joten blogin postaus saattaa hiukan heitellä, tai sitten ei.)

Sataa tuhatta

Ei saisi levittää paniikkia eikä aiheuttaa hysteriaa. Hyviä ohjeita. En noudata niitä.

Voin esittää kymmenen tai kahdenkymmenen kohdan listan itsenäisen Suomen ajalta. Lista koskee tilanteita, joissa paniikki ja hysteria olisivat olleet paikallaan, mutta niitä ei esiintynyt.

Malliksi: sotilaallinen varustautuminen viimeistään 1938, mielellään 1935; viisaat miehet (Tanner ja monet muut) tiesivät, ettei mitään sotaa ole tulossa. Kesän 1918 vankileirit. Hävettää olla lakimies, kun tietää, että meillä aivan viisaat ihmiset ryhtyivät käsittelemään aseellista kapinaa rikosjuttuina tietäen, että syytettyjä tulee olemaan lähes sata tuhatta ja että nämä alkavat kuolla nälkään ja tauteihin, kuten kävikin.

Kuten tavallista, yksi isoisäni oli vankina ja toinen vartijana. Tuleva appeni oli lääketieteen opiskelijana palvelemassa Suomenlinnan leirillä eräänlaisena lääkintämiehenä.

Ainakin kaksi koulukuntaa erottuu asenteissa maailman muutoksiin, jotka näyttävät olevan nyt tapahtumassa tavalla, joka olisi paniikin paikka.

Toisten näköala tulevaisuuteen on noin neljä kuukautta, toisten noin sata tuhatta vuotta. Totta: alkava kvartaali sujuu varmaan hyvin mutta seuraavat sata tuhatta päivää eivät onnistu edes taloudellisesti nykyisiä käytäntöjä jatkaen, nyt sovellettujen mittarien avulla laskien.

Arvelen että syömme itsemme sukupuuttoon. Arvaukseni on ympäristökuorman laukaisema ketjureaktio. En ole yhtä kauhuissani jäätiköiden sulamisesta kuin kemian kaatumisesta. Ensin muuttuvat mikrobit ja sen jälkeen kuolee ennenaikaisesti noin 90 % ihmisistä ja muista eläimistä.

Suuria sukupuuttoja tiedetään viisi. Viimeksi menivät hirmuliskot ja vastaavat. Kaltaisemme ihminen on kulkenut lajina usean hyvin kapean pullonkaulan läpi. Reipas ja lupaava Neanderthalin ihminen meni. Syy olisi voinut olla vastustuskyky taudeille. Euroopassa koettiin jotain samanlaista Mustan surman johdosta 1300-luvulla.

Tiedämme, että uskonnoissa ja myyteissä asia on lipsahtanut ylösalaisin. Ihminen ei ole luonnon hallitsija, vaan luonto ihmisen.

Maapallolla on kaksi suojaa, ilmakehä ja magneettikenttä. Ilmakehä petti kerran – happi on myrkky liian runsaana.

Kysynnän ja tarjonnan laki on johdettu taitavasti luonnosta. Tuon lain toinen nimi on lajinvalinta. Kun esimerkiksi pohjaveden tarjonta ehtyy, syttyy sota.

Suurimmat sodat käydään energiasta, joko sellaisenaan tai elintarvikkeina.

Järkevää toivoa merkittävän järkevästä muutoksesta ei todella ole olemassa.

Se ei ole syy olla yrittämättä ja puhumatta. Kaikki suuret muutokset – kuten Hollannista alkanut keskittyminen karjatalouteen viljelyn sijasta, ovat olleet mahdottomia. Olkaamme realisteja. Tavoitelkaamme mahdotota.

Sääli

Mietin sopivaa valetta. Tässähän on ollut puhetta etenkin julkisen puolen valehtelijoista. Maininnatta on jäänyt, ettei tuo valehteleminenkaan ole yksiselitteinen asia.

Onko oikein sanoa lapselle, joka opettelee ajamaan polkupyörällä, että yrityksesi ovat surkeita? Sanoisin että olisi paikallaan vaikka taivuttaa totuutta sanomalla, että kun nyt jaksat harjoitella, kyllä se alkaa siitä onnistua.

Toisaalta olen kyllä tuntenut ihmisiä, jotka eivät koskaan oppineet ajamaan polkupyörällä, ja yllättäen myös muutaman täysin uimataidottoman järven rannassa varttuneen.

Pitäisi keksiä jokin vain hiukan valheellinen selitys, miksi olen suorastaan vältellyt yhteyttä erääseenkin henkilöön, joka on fiksu ja mukava kuin mikä.

Se todellinen syy, jota en siis aio kertoa, on yksinkertainen. Havaintojeni ja lisäksi näkemäni ja kuulemani mukaan asianomainen kuuluu siihen hyvin tunnettuun mutta harvoin mainittuun joukkoon, joka on haaskannut elämänsä, kaikki runsaat vuosikymmenensä, itsesäälissä rypemiseen.

En tarkoita puhetapaa, josta tuskin monikaan on vapaa. Säveltäisin kakkia aikaisemmin kuultuja mahtavamman sinfonian, olisin juossut maailmanennätyksen sadalla metrillä ja siinä sivussa rikastunut silmittömästi, ellei minua pistäisi rintaan ja elleivät pahat ihmiset olisi pelkän ilkeytensä vuoksi kasanneet kapuloita rattaisiini.

Kun olen koulutukseni vuoksi joutunut eri vaiheissa penkomaan kuolleiden ihmisten tavaroita ja usein myös luetteloimaan niitä, olen selvillä asiasta, josta yhteiskuntakriitikot vain väittelevät. Esimerkiksi vuorineuvoksista joka toisen pöytälaatikossa on melkein valmiina käsikirjoituksena kuolematon romaani tai runokokoelma, joka melkein saisi arvostelijat haukkomaan henkeään ja kateelliset etsimään maanrakoa, johon voisi vajota.

Olen pistellyt sellaisia paperinkeräykseen kysyttyäni perillisiltä, eikö kenellekään kelpaisi, ja saatuani yksimielisen kielteisen vastauksen.

Eli painetun sanan kunnioitus on Suomessa suuri.

Hankalampia ovat sitten tilanteet, joissa esimerkiksi puoliso pitää asianaan muistuttaa harva se päivä, miten toisenlaista ja auvoisempaa hänen elämänsä olisikaan ollut, ellei hän olisi erehtynyt puolison valinnassa niin pahasti.

Ruotsissa mainitsivat nimeltä erään rouvashenkilön, joka pyyteli anteeksi aviomiehensä surkuteltavaa elämää ja alituista turhanaikaista höperehtimistä valiokunnalta, joka oli tulossa ilmoittamaan tälle miehelle hänelle nyt myönnetystä Nobelin palkinnosta fysiikan vai oliko se biologian alalta.

Itse asiassa Mika Waltari on käyttänyt tätä juonenkäännettä näytelmässään (Kuriton sukupolvi).

Kävin kerran hyvin antoisan keskustelun kohtuuden ja säälin käsitteistä siviilioikeudessa. Myöhemmin käsitin, että keskustelukumppanini oli koko katolisen kirkon ykkösjuristeja yksityisoikeuden puolella. Hän sanoi, että oikeus on kahle, jonka kohtuus voi kirvoittaa. Sääli on hänen mukaansa niin henkilökohtainen kysymys, ettei sitä pidä soveltaa itseensä.