Mikki Hiiri –musiikista

USA:ssa täysin kelvoton tai tilapäinen tuomioistuin on ”Mickey Mouse –court”, Australiassa ”Kangaroo Court”.

Syypää oli tällä kertaa oikeastaan Vinteuil. Tämäkin säveltäjä tuli vastaan, kun avustin toimittajana eräissä Proustin suomentamiseen liittyvissä asioissa. Romaanissa mainittua säveltäjää ei ole olemassa, ja siksi kirjallisuus aiheesta on laajaa. Silloin ei ollut Internetiä, mutta tieto oli periaatteessa sama kuin verkosta nyt löytyvä. Ei ole,  ja Proust on varmaan halunnut korostaa muistamista jättämällä muistetun ilmaan.

Lukijoiden mieleen tämä salaperäinen viulukappale ei ole hitsautunut yhtä lujasti kuin ”Madeleine-keksit”, oikeastaan pikkuleivät, joiden haukkaaminen palauttaa romaanisarjan alussa nuoren kertojan mieleen kadonneen ajan. Silti hyvin monilla meistä on mielessämme teoksia, kappaleita, melodioita tai katkelmia, jotka tuovat mieleen jotain, samaa.

Kirjallisuudentutkijat mainitsevat ”Vinteuil’n” yhteydessä tietysti Saint-Saënsin ja pari muuta, mutta tätä reittiä pääsin käsiksi, kiitos Spotifyn, suunnattoman määrän viulukonserttoja säveltäneeseen Viottiin (1755 – 1824), jonka teokset eivät häpeä edes Mozartin ja Haydnin rinnalla. Väittävät muuten, että ”Marseljeesin” melodinen ajatus olisi peräisin eräästä Viottin konsertosta. Voi pitää paikkansakin.

Siitä ajatus siirtyi viihdyttävään musiikkiin, joka ei siis ole sama asia kuin viihdemusiikki. Ennen pitkää oli soimassa Rodrigon Aranjuez-konsertto kitaralle ja orkesterille. Se on sävelletty 1939 ja kuuluu selvästi samaan ilmiöryhmään kuin Sibelius, Stravisnki, Toivo Kuula, Madetoja, Dvorak, Grieg, Janacek, Bartok ja sangen monet muut.

Kuuluvilla on kansallinen, aidosti tai kautta rantain kansanmusiikkiin ja vanhaan musiikkiin kallistuva vivahde, kuten meidän säveltäjiemme veto virsistä tuttuun modaalisuuteen, kirkkosävellajeihin.

Tänään pidän enemmän flamenco-kitaran huipun Paco de Lucian versiosta kuin Julian Breamin verrattoman virtruoosisista esityksistä, jotka tukeutuvat klassisen akustisen kitaran perinteeseen.

Wikipedian mukaan yhdistelmä oli hyvä, nuotinlukutaidoton mies soitti sokean miehen sävellystä. Tämä da Lucia opetteli nuotit esityksiään ja levytyksiään varten, ja säveltäjä Rodrigo, josta nykyinen kuningas teki lähinnä tämän kappaleen ansiosta markiisin, puolestaan saneli orkesterisävellyksensä vaimolleen.

Mikki Hiiri tulee mieleen myös siitä, että Disneyn ”Fantasiassa” on mukana Dukas’n ”Noidan oppipoika”, pääosassa Mikki. Dukas puolestaan opetti Rodrigoa Pariisissa hyvällä menestyksellä.

Sävyisä musiikki on usein tarpeen. Kuuntelin Segoviaa. Hänen Bachinsa on verraton todiste siitä, miten hyvin musiikki voi soida ”väärällä” instrumentilla. Kuunteli Vivaldin konserttoja, joissa on mukana jopa neljä kitaraa. Kuuntelin Villa-Lobosin ”Bachianas Brasileras” –teosta, jossa myös naapurimaan tangoa muistuttava kansanmusiikki, koloratuurisopraano ja Bach on valmistettu epätodennäköiseksi keitokseksi.

Ennen kuin arvaattekaan, kaivan esiin soitetuimpien tai myydyimpien klassikkojen listan. Oletan että niissä kappaleissa on jotain, vaikka suomalaisen musiikkimaun löivät umpilukkoon Hanslick ja muut saksalaiset kriitikot jo 1800-luvulla.

Vähäisen kokemukseni mukaan esitys on sitä tärkeämpi, mitä särjetympi teos – esimerkiksi Aranjuezia ovat levyttäneet Modern Jazz Quartet, Miles Davis, Led Zeppelin ja lukemattomat muut.  Gershwinin ”Rhapsody in Blue” on mielestäni loistava kappale, mutta usein aika heikosti esitetty. Yksi näistä huonommista on se, jossa Benny Goodman munaa kappaleen alun tunnusomaisen klarinettisoolon.

Suosikkini on St. Louisin sinfoniaorkesterin Slatkinin johdolla tekemä levy, jossa klassisen ja bluesin vastuuttomimmat piirteet yhdistyvät ihmeellisesti. Suosittelen. Yleisemminkin suosittelen kuvitettuja klassikkoja. Pois luettuna Albinonin Adagio, jonka kuvittelen soivan helvetin kiehuvissa käytävissä.

Silmän tarina

Googlella haettu

Transgressiivinen kirjallisuus ei ole alaani, olkoon kirjoittaja George Bataille, markiisi de Sade, Genet tai Selby. Jos se on rajoittuneisuuttani, olkoon sitten niin.

Jäin miettimään mutta en keksinyt kysyä, miksi reipas silmäkirurgi kysyi eilen, pelottaako. Ei ollut tullut nytkään mieleen. Mutta kun olen rehennellyt silmäleikkauksillani, olen kyllä pannut merkille, ettei aihe miellytä monia.

Nyt paikattiin silmämunaan auennut reikä koruompeleella. Näköä on tallella kohtuullisesti, mutta käytän tilaisuutta hyväkseni selittääkseni, että ellen ole näkevinäni vanhoja ystäviä kadulla, syy on todennäköisesti, etten näe. Lukulaseilla kirjalliset harrasteet sujuvat (paitsi virheetön kirjoittaminen), ja varsinkin sähköiset laitteet ovat oikein tervetulleita. Mutta lukulasit päässä en totta puhuen erota kasvonpiirteitä kauempaa. Ja taas kaukolasit päässä hämärien portaiden laskeutuminen on onnenkauppaa, siis siinä mielessä, miten päin ja mitä vauhtia tullaan alas.

Oma vikani on verkkokalvojen putoilu. Hoidin kuitenkin tätä vaativaa verkkokirjailijan virkaani kysymällä silmäkirurgilta, missä määrin pitää paikkansa se tieto, ettei likinäköisyyden syitä itse asiassa toistaiseksi tunneta. Vastaus oli kiinnostava. Erilaisia asiaan vaikuttavia syitä tietysti on todettu, mutta kenelle tahansa tuttu ilmiö esimerkiksi silmälasien tarpeesta eri Aasian maissa on totta. Erot ovat hyvin suuria eikä syytä tiedetä.

Sen sitä vastoin tuomitsimme, silmälääkäri ja minä, eukkojen höpötykseksi, ettei saa ”pilata silmiään” lukemalla liikaa. Normaalissa valossa ja asennossa lukeminen ei ole turmioksi. Isoäitien uhkaus saattaa olla tieteellisyydeltään samaa luokkaa kuin väite, että jos kovasti irvistelee ja vääntelee naamaansa, saattaa jäädä sellaiseksi.

Sekä kuunteleminen että katseleminen ovat olleet vaivan takana, koska ne ovat molemmat vaikeita taitoja. Katsomisen makuun pääsin, kun olin alkanut tutkia huvikseni ja sitten yhä vakavammin sarjakuvia. Jossain vaiheessa käsitin, ettei sarjakuva ole edes läheistä sukua elokuvalle. Taidehistoria ei ollut koskaan kiinnittänyt huomiota tähän alhaiseen taiteeseen.

Kai minulla oli onnea. Ensin löysin ja luin Arnold Hauserin taiteen sosiologian. En pitänyt kirjasta, joka on edelleen kuuluisa ja myynnissä, mutta opin siitä erittäin paljon.

Aivan sattumalta käteeni osui Pierre Francastelin kirja taiteesta ja yhteiskunnasta. Centgre Culturel Francaise piti siihen aikaan yllä kirjastoa, joka oli yhtä kiinnostava kuin Britsih Councilin ja amerikkalaisten kirjastot. Ja tämä Francastel oli siellä.

Vasta kymmenen vuotta myöhemmin ymmärsin, että Francastel oli sekä ajattelultaan että henkilönä hyvin lähellä ranskalaisia annalisteja, joiden nimeen olen vannonut niistä päivin siis Braudel jne.). Itse asiassa tämä erikoislaatuinen herra julkaisi 1965 kirjan plastisen tilan noususta ja tuhosta, renessanssista kubismiin. Hänen keskeinen ajatuksensa oli varoa tutkimasta vain taideteosta, koska se on joka tapauksessa osa jotain asiayhteyttä ja tietyn taloudellisen ja poliittisen asetelman tuote. Hän ajatteli näin olematta muistaakseni edes kiinnostunut marxismista.

Tuota kirjaa ei löydä enää helpolla. Itse en sitä kaipaakaan. Silti minua miellyttää ajatus, että ilmaperspektiivi eli ”oikea” perspektiivi ilmestyi maalaustaiteeseen merkillisen samanaikaisesti kuin analyyttinen geometria ja käytännön tarve laskea laivojen vetoisuuksia ja säilytysastioiden tilavuuksia. Arvaan että te ette osaa laskea tynnyrin. Kartioleikkaukset ja vastaavat vaativat oikeastaan dfifferentiaali- ja integraalilaskentaa, jotka keksittiin vasta 1600-luvulla (Newton, Leibniz, Fermat, Pascal). Kysymys kaarien tangenteista ei ole helppo.

Francasttel rinnasti laivan tai astian painopisteen määrittämisen ja maalauksen fokuksen, siis taiteellisen painopisteen.

Jos joku haluaa vakavissaan miettiä tällaisia, voisi tutkia Cézannea. Onnistuin itse jopa hankkimaan DVD:nä Suomen televisiossa ajetun dokmenttielokuvan Cézannesta ja hänen vuorestaan, jota maalaamalla hän mullisti tilan kuvaamisen kaksiulotteisella pinnalla. Pitäisikö kuitenkin hankkia se Francastelin ”tekniikka ja taide”, jonka kannessa on osuvasti Eiffel-tornin kuva?

Sumua ilman tulta

Kun ihmiselle halutaan aiheuttaa jotain oikein ikävää, eikä siihen löydy pahalla tahdollakaan perusteita, pannaan liikkeelle valhe. Sen jälkeen tarvitaan pari palkatonta kannattajaa, jotka nyökyttelevät ja sanovat:” Ei savua ilman tulta.”

Se tarkoittaa arkikielellä:” Tämä henkilö hirtetään ilman todisteita.”

Liikuttavin osoitus lujasta luottamuksesta oikeudenmukaisuuteen ja oikeuden jakamiseen on näytösoikeudenkäynnit. Kuiskuttelukampanjat eli loanheitto eli luonnemurha tulevat heti perässä.

F.E. Sillanpää nimitti ”kamreereiksi” ihmisiä, joille hän halusi sanoa ilkeästi. Sellaisia olivat esimerkiksi ne, jotka tahtoivat tilityksen tai ainakin kuitit haltuun uskotuista varoista.

Mainio mies muutenkin tämä suuri näyttelijä. Kun hänet talutettiin hauraana vanhuksena, pitkäpartaisena ja kalottipäisenä, lukemaan kulttuuritilaisuudessa yleisölle ajatuksiaan ja sitten ääninauhalle Vilho Suomen ja Heikki A. Reenpään luultavasti Maijaliisa Auterisen asiantuntevalla opastuksella laatimia joulusaarnoja, hän oli 58-vuotias (syntynyt 1888).

Panu Rajala ei ole huomannut nimetä Sillanpäätä ja hänen nerokasta kaveriaan Sakari Pälsiä Suomen blogikirjallisuuden perustajiksi. He saivat siitä rahaakin. Sillanpään viimeinen mestariteos ”Elokuu” oli syntynyt silloin kun Reenpäät pitivät mestaria hotellissa lukkojen takana ehdolla että edes olutta ei herunut muutoin kuin käsikirjoitusliuskoja vastaan. Niissä liuskoissa ei sitten ollut päätä eikä häntää. Käsiala sitä vastoin oli harvinaisen isoa. Auterinen kertoi kirjallisuuden tohtoreille (Suomi) ja yhtiön hallituksessa istuvalle kirjallisuuden professorille (Rafael Koskimies), että eräs tällainen James Joyce ja muuan tuollainen Virginia Woolf olivat saavuttaneet mainetta tajunnanvirtatekniikaksi nimitetyllä kerronnallaan. Kun näissä Sillanpään papereissa ei ollut henkilöitä, paikkoja eikä asioita, kokonaisvaikutelma oli sangen moderni. Ja niin lukeva yleisö ällisteli kerrrontaa, johon oli liitetty eräiden otavalaisten kotiseutumuistoja Ruoveden Kautun kanavalta, ja Heikki A. Reenpää laati kummisedälleen Koskimiehelle pro gradun kirjailijoista ja heidän kustantajistaan…

Nähdäkseni myös Sofi Oksanen ymmärtää tämän. Joko myydään kirjaa tai kirjailijaa. Yllä oleva on kotiaine Helsingissä kuulemma meneillään oleville kirjamessuille. Sähkökirjoista, joiden turhuuden ainakin Akateeminen kirjakauppa näyttää aikovan todistaa ylihinnoittelulle, kirjoitan pikapuolin.

Kamreereja kuitenkin tarvittaisiin. Timo Soini, tämä mainio mies, jota minulla ei ole iloa yhtä vähän kuin kunniaa tuntea mieskohtaisesti, istui televisiossa rakentamassa mosaiikkia. Kun meillä ei ole kamreereja eikä johdonmukaisia aatteita, tuntuu riittävän hyvin, että toimii kuin vaalirahoitus tai hiihtoliitto, joka edelleen nimittää hyväksi käytännöksi kavallusta. Kavallusrikos täyttyy, kun vieraita varoja otetaan omaan käyttöön, eikä rangaistavuus katoa, vaikka varat palautettaisiin myöhemmin kamreerille. Jopa poliiseja on pantu viralta kahvikassan kolikoiden ”lainaamisesta”. Muuan tietämäni hovioikeudenneuvos (ennen sotia, herra paratkoon), menetti virkansa ja viivähti vankilassakin ”lainattuaan” pahimpaan tarpeeseen rahaa leimamerkkikassasta – tuomareille kertyi kaikenlaista pikku tuloa, joka oli tilitettävä valtiolle, ja erikoisin oli vielä minun aikanani perukirjoista seurakunnan köyhille peritty ”vaivaistenpenninki”, joka tosin maksettiin postiin.

Samaisen hiihtoliiton uusimmasta ladulta eksymisestä vain sananen: petos oikeudenkäynnillä merkitsee vaikeaa todistelua tahallisuudesta. Kyllä ihminen saa vaatia oikeudessa vaikka mitä hulluja, ja vaatiikin. Hiihtoliiton tapauksessa on mielestäni todistettava, että asianomaisten tietoisena tarkoituksena oli saada oikeudettomasti vahingonkorvauksia. Se ei riitä, että perusteet osoittautuivat kestämättömiksi.

Soini sitä vastoin sai taas lisää kannattajia, koska oli älykkäämpi kuin haastattelija. Kumpikaan ei  tuntunut hallitsevan kahta vaikeaa kysymystä: paljonko on valtion verokertymä vuodessa ja toiseksi paljonko valtion on välttämättä saatava veroina vuodessa.

Soini pääsi toistamaan useasti huomautuksensa, jossa sitten olen samaa mieltä hänen kanssaan: ”civic disorder” eli ”levottomuudet” voivat leimahtaa esimerkiksi verosäännöksestä, joka on rahallisesti pieni mutta tunteita kuohuttava. Kuten ihmisoikeustuomioistuin sanoo: reilun [oikeudenkäynnin] täytyy myös näyttää reilulta. Reilu oikeudenkäynti – en pidä suomennoksesta – on siis oikeudenmukainen oikeudenkäynti, fair trial.

Vai venäjää?

Olin kerran menossa Viipuriin, mutta pakoputki putosi. Autokorjaamolla kuulin, ettei niitä viisumittomia päiviä todellisuudessa ollutkaan, ainakaan enää. Pakoputki saatiin paikalleen, Venäjää ei. Aikoinaan Viipuriin mennessä putosi monelta päähine tai pää.

Olen miettinyt monta vuotta, pitäisikö opetella vielä venäjää. Tässä oma ikä merkitsee. Jos nimittäin olisin vielä taipuvainen tekemään matkoja kauemmas kuin postilaatikolle, valinta olisi epäröinneittä mandariinikiina, joka kuuluu kyllä olevan aika työlästä opittavaa. Olin taannoin menemäisilläni Kiinaan, mutta en sitten mennytkään.

Venäjän kieleen, kirjallisuuteen ja historiaan perehtymistä on jarruttanut kaksi asiaa. En ole kokenut avioeroa, ja näköpiirissäni ei ole sellaista kiinnostavaa aineistoa, joka edellyttäisi alkukielen osaamista. Primäärilähteitä en ryhdy enää tutkimaan millään kielellä. Sen saavat hoitaa tohtorit.

Tiedän useita ihmisiä, jotka ovat opetelleet venäjää pidätellessään itseään alkoholisoitumasta tai ryhtymästä köyden jatkoksi, kun elämä on mennyt oikein rajusti käsistä. Kuolemantapaukset ja perhepiirin sairaudet eivät tällaisia asioita. Niissä tilanteissa, joita minulle on sattunut epäilyttävän paljon, omatkin henkiset lahjat laskevat pakkasen puolelle. Muistan hyvin lukeneeni mm. puhelinluetteloa, joka tuntui aika vaikeatajuiselta. Karttojen ja tilastojen tutkiminen ja muokkaaminen tietokonehidasteisesti oli hyvä ajatus. Samoin keittiön lattian luuttuaminen ja tiskipöydän pyyhkiminen.

Ellei muuta keksi, aina voi juoda lasin vettä ja sen jälkeen tiskata sen lasin. Ellei yhtään helpota, voi ottaa ja kuivata sen punaruutuiseen pyyhkeeseen.

Olen lukenut oikeastaan aika paljon Itä-Euroopan historiaa, jossa Venäjä on aina läsnä, ja pohtinut Puola-Liettuan vaiheita, unohtamatta myöskään Böömiä ja Määriä. Etevin kirjallisuus on melkein aina saksan- tai englanninkielistä, ja keskeiset puolalaiset monografiat on käännetty aika nöyrästi ranskaksi. Myöhemmän Itävallan maista on etevää kirjallisuutta italiaksi ja tietysti latinaksi.

Jos tarjolla olisi kovan kansainvälisen tason kymmenosainen Venäjän historia venäjäksi, opettelisin heti kieltä. Esimerkki ontuu, koska The Cambridge History of Russia ilmestyi pari vuotta sitten, ja se taitaa olla todella hyvä. Olen arastellut hintaa, en laajuutta (n. 2500 s.). Vanhasta Venäjästä olisi Richard Pipes, perusteos – mutta ainakin vanhimman ”Venäjän” kuva on muuttunut 1990-luvun jälkeen dramaattisesti.

Nyt pitäisin vastuuttomana, ettei aloitteleva historia-aineen tutkija hankkisi hyvää venäjän taitoa. Mitä enemmän aikaa menee, sitä enemmän Venäjän yhteyksiä tulee esiin, jopa kirjallisuudessa. Ja meillä on Kansalliskirjastossa verraton slaavilainen kokoelma, jota käyttäen esimerkiksi 1800-luvun ”Suomen historia” kääntyisi kaikkine suurmiehineen päälaelleen, luulen. Olihan maan miehistä rähmälleen ensimmäisenä Snellman.

Näkisin myös mielelläni, että ns. bobrikoffarien eli myöntyvyysmiesten (1899-1917) maine siivottaisiin. Suomalaisten kollektiivinen käsitys isänmaallisuudesta sivuuttaa kirkkaasti esimerkiksi sellaisen asian kuin raha ja rahalla saatavat hyödykkeet, kuten elintarvikkeet.

Maailmanhistorian kannalta haluaisin ymmärtää, mikä todella oli Venäjällä keksityn terrorismin merkitys ja mitkä sen leviämisen väylät. Pommeja paiskomassa oli myös suomalaisia. Suomen kannalta haluaisin ymmärtää, olisiko kehitys vuonna 1918 ollut tasaisempaa, jos maan vasemmisto eli sosialidemokraatit olisivat ymmärtäneet venäjää puolesta sanasta tai edes käsittäneet, miten venäläisten kanssa seurustellaan ja neuvotellaan. Tietääkseni sosiaalinen kirjallisuus omaksuttiin täällä saksankielisenä.

Miten Mannerheim onnistui toimimaan niin viisaasti? Hän oli yksi niitä harvoja suomalaisia, jotka olivat omaksuneet venäläisen kasvatuksen ja joka osasi liikkua Pietarissa kompastelematta kannuksiinsa.

Nämä asiat tulevat tuskallisen selviksi, kun perehtyy Serbian tai Unkarin tai Bulgarian historiaan. Tshehovin päiväkirjat ja kirjeet aiheuttavat sarjan shokkeja. Puheenaiheet ja päivänkysymykset olivat samat kuin Pariisissa ja melkein samat kuin Lontoossa. Vihje: lukekaa Tito Collianderin muistelmat tai ainakin ”Aarnikotka”, sivistyneen ja kielitaitoisen suomenruotsalaisen perheen näkökulma vallankumouksen Venäjään.

Moittia varmuuden vuoksi

Eräs diplomi-insinööri pani välit jäihin vuosikausiksi, kun vastasin hänen kysymykseensä:” Voi sellaisen päätöksen tehdä, mutta se on moitteenvarainen.” Hän kivahti: ”Kyllä minä moitteet kestän”, ja löi oven halki mennessään. Onneksi hän omisti sen oven.

Termi tarkoittaa oikeudessa esitettävää vaatimusta päätöksen tai vaikkapa kaupan julistamisesta pätemättömäksi ei siis tehottomaksi. ”Väitteenvarainen” on eri asia ja ”mitätön” vielä eri asia. Jos Päivi Räsänen kirjoittaa Timo Soinille sakkolapun, paperi on mitätön.

Arvostan edellä mainitsemiani henkilöitä, vaikka Räsänen on mielestäni kamala tyyppi ja Soini puolestaan ei ole toistaiseksi esittänyt mitään sellaista, mistä olisin samaa mieltä, eikä kovin paljon sellaista, mitä pitäisin edes totena.

Arvostus heijastaa sitä, että ajattelen kuten useat kommentin lähettäjät ja Churchill, että edustuksellinen parlamentaarinen demokratia on vähiten huono poliittinen järjestelmä. Kun järjestelmä on edustuksellinen, jonkun täytyy sitten edustaa. Itselläni minulla on ollut elämässäni yksi poliittinen luottamustoimi, Kirkkonummen historiatoimikunnan varajäsenenä 1970-luvulla, mutta hanke raukesi parin kokouksen jälkeen.

Suoran kansanvallan ihailijoille ehdotan antiikin Kreikan vaiheiden kertausta, esimerkiksi Plutarkhosta; kyvykkäät ajettiin maanpakoon tai kuolemaan. Tyrannian kannattajat eli ne, jotka suosivat termiä ”valistunut itsevaltius” (liikkeenjohdossa hyvin suosittu), eivät ole tietävinään, että tyrannia itseään hallitsi henkivartiokaarti.

En ole varma, oliko L. Berija todellisuudessa Stalin. Salaisen poliisin päälliköllä oli joka tapauksessa nopein valta. Berija sai sen kunnian, että hänet ammuttiin ensimmäisenä, kun Stalin oli kuollut. Toisaalta puna-armeijan puhdistukset 30-luvulla osoittivat, että Stalin tiesi, miltä suunnalta suurin vaara uhkasi.

Kuolemaan asti uskolliset kannattajat ovat kuolemaan asti uskollisia kenelle tahansa. Se on fundamentalismin rakennetta. Hitler käänsi yhdessä yössä kannattajikseen Röhmin ruskeapaidat, jotka osoittivat suosiotaan uudelle mestarilleen vielä teloittaviksi ilman tahtia marssiessaan.

En osaa sanoa, oliko Mikko Pohtola viehättävä ihminen. Risto Lindstedtin uusi kirja Suomen Kuvalehden päätoimittajasta ja monien turhien yhdistysten tarpeettomasta puuhamiehestä on melkein lyyrinen. Minun oli hiukan vaikea lukea sitä, koska puolet henkilöhakemiston luettelemista on tavalla tai toisella tuttuja, tavanomainen kulkue vaarallisia mielipuolia, psykopaatteja, kolmannen asteen narsisteja, tavallisia kansalaisia ja viehättäviä ihmisiä.

En ole varma, onko se kirjoittajan vai kohteen kokemus, että elämä on kolkko paikka. Lindstedt sanoo, että Pohtola oli lehtimaailmassa ”tiedonsiirtäjä”. Jotkut sanoivat ”juoksupoika”. Itse sanoisin taistelulähetti – tuossa hengelle käyvässä toimessa hän ehti olla Äyräpäässä -44, ja se kai oli hänen kynnyskokemuksensa. Muistelen Pohtolan puhuneen – ainakin minulle – että Äyräpää – Vuosalmi oli nuorelle miehelle riittävä esimerkki liikkeenjohdosta. Taidon toteuttaminen edellyttää pohjatonta julmuutta ja kykyä tulla toimeen suuren luokan tunareiden kanssa. Outoa ettei Pohtolasta kuitenkaan tullut kommunistia, vaan Suomalaisen klubin kunniapuheenjohtaja.

Kertomus Suomen aikakauslehdistä 70- ja 80-luvulla on rivien välissä – suosittelen kirjaa siksi etenkin niille, joilla on kehittynyt hämäränäkö.  Muut saavat tervetulleita muistutuksia. Lehtitalous on sellaista, että Yhtyneet Kuvalehdet tuli toimineeksi sekä Erno että Arto Paasilinnan laukaisualustana ja lanseeranneeksi Haavion ja Kuusen jälkeen kansan karttuisaan tietoisuuteen mm. Pentti Linkolan.

Itse mediaa edelleen kuukausipalkalla ihmettelevänä tiedän, että myös Kuvalehden artikkelit ja kuvat olivat taloudellisessa mielessä Otavan syväpainon mainostentäytettä. Silti on huimaa ajatella, miten uskollisesti Suomen herrat ja puoliherrat tilaavat lehteä. Näen nytkin harva se päivä Kaunialassa ja dementiaosastoilla, että melkein joka miehelle tulee oma Kuvalehti.

Hyvä että tulee tällaisia kirjoja. Itse muistan Pohtolaa hyvällä. Tehostettu pohjalaisuus käy voimilleni, siinä päätoimittaja Ilmari Turja meni paljon pidemmälle. Muistan miehet.

Penkkiurheilupolitiikka

Ainakin television menettelytapa on vakiintunut. Joku laukaisee jotain aivan hirmuista. Toimittaja hymyilee ja siirtyy näyttämään taas kerran uutisia. Jos asia arvioidaan kiinnostavaksi, väkeä kootaan illan puheohjelmaan. Niissä joko kaikki huutavat samaan aikaan tai jupisevat niitä näitä.

En vieläkään tiedä, miksi rakas ruotsini on tässäkin parempi, vaikka ei yhtä hyvä kuin Englanti. Noilla kielillä lähetetään keskusteluohjelmia. Suomeksi sellaisia ei ole tullut vastaan. Viime aikoina olen jättänyt välillä jopa vastaamatta soittopyyntöihin. En ilkeä lähteä Pasilaan tyhjän pantiksi.

Eilen aamulla toisteltiin asiaa Hiihtoliitosta. En kuullut inahdustakaan siihen suuntaan, että liiton johtokunnan jäsen puolusteli toimintaansa kuvaamalla rikoksen, jonka nimi on kavallus. Vaikka oltaisiin kuinka samaa suurta perhettä, jos yhdistys lainaa rahaa säätiöltä, vähimmäisvaatimus on velkakirja ja vakuus. Esimerkiksi asianajaja saa lähdön liitosta ja hyvässä tapauksessa linnaa lisäksi, jos hän sekoittaa asiakkaan – esimerkiksi kuolinpesän – varat omiinsa, eli ”lainaa” niitä. Takaisinmaksaminen ei poista rikosta.

Toisessa pätkässä puhuttiin mielen osoittamisesta ja sanan kierrättämisestä netissä tai tekstiviesteillä. Asianomainen aktiivi ilmoitti käynnissä olevan siirtymisen suoraan demokratiaan. Toimittaja hymyili ystävällisesti. Tämä vallankumoushanke on tyyppiä ”kaikki valta neuvostoille”. Suomessa (ja Ranskassa) on edustuksellinen, ei suora demokratia. Sveitsin järjestelmää (Perustuslaki art. 140) on kuvattu puoliedustukselliseksi. Se on sekä toimiva että monimutkainen ja erilainen liittovaltion ja kantonien tasolla.

”Kansaa on kuultava”. Kansaa kuullaan vaaleissa. Minun mielestäni (mielipide!) kansalaisten oikeutta lainsäädäntöaloitteiden tekemiseen ja jopa muihin kuin neuvoa antaviin kansanäänestyksiin olisi harkittava huolellisesti verkkoäänestykseen siirtymisen yhteydessä.

Nyt jotkut jo ”äänestävät” pokkana verkossa unohtaen, että myös kansanäänestyksessä edellytetään äänioikeutta, eikä kukaan saa äänestää useammin kuin kerran.

Ranskalainen rettelöinti on samantyyppinen ilmiö kuin suomalainen lakko-oikeus. Viranomaiset on ohjeistettu äärimmäiseen pehmeyteen, eikä kukan kehtaa sanoa vastaan. Vai muistaako kukaan tilannetta, jossa selvästi laittoman lakon rakentajat olisi velvoitettu suorittamaan vahingonkorvausta työnseisauksesta todella kärsineille, kuten matkustajille? Lakko-oikeudesta puhutaan, mutta lakosta pidättäytymisvelvollisuudesta ei puhuta koskaan. Muutoinhan yhteiskunnassa on sellainen sääntö, että kun jotain on sovittu, sopimusta noudatetaan.

Perussuomalaiset ovat nyt ajaneet sisään penkkiurheilupolitiikan, joka ei luultavasti enää koskaan väisty. Kannattajat käyttäytyvät juuri samoin kuin kannattajat katsomossa. He arvioivat pelaajia ja erotuomareita ja ovat nopeita viskomaan kentälle tavaraa. He ovat mielestään asiantuntijoita. He ovat mielestään oikeuden lähde. Heitä ei edes kiinnosta, että heidän esille ottamiaan asioita on kukaties mietitty suurella hartaudella vuosikausia. He tappelevat toisten kannattajien kanssa, koska sitä, joka on eri mieltä, saa heidän vakaumuksensa mukaan lyödä.

Penkkiurheilijat eivät pelaa. Heistä ei ole pelaamaan. He eivät erityisen todennäköisesti tunne liioin sääntöjä. He eivät todennäköisesti ole selvillä, mikä pelissä on fyysisesti ja fysikaalisesti mahdollista. Kun itse nuorempana, muutamia kuukausia nuorempana, katselin potkupalloilua televisiosta, jäin miettimään, miten hirveän vähän kentältä mahtaa nähdä verrattuna television joka suunnasta mollottaviin jättiläissilmiin. Ainakin näkökulma on jotain aivan muuta yläviistosta kuin vaakasuunnassa.

Tätä ei pidä käsittää suurten puolueiden ylistykseksi. Olen nimimerkki ”joukko kiinnostuneita perheenisiä Kirkkonummelta”. Mieleen ei tule nyt kuin yksi kirkkonummelainen perheenisä, jolle sanon päivää – hänellä on pieniä lapsia ja kiireitä.

Luullakseni hallituspuolueen poliitikon on tehtävä erittäin epämiellyttäviä päätöksiä ja sen jälkeen yrittää perustella näitä ratkaisuja kannattajilleen, jottei näistä tulisi entisiä.

Poliitikko ei ole kansalaisten puhetorvi, van yhteiskunnan perse. Sen päällä istuu jokainen.

Ruusun alla

”Sub rosa”, ruusun alla, tarkoittaa ”meidän kesken”, ”luottamuksellisesti”, ”ei saa kertoa muille”.

Muut sijamuodot ovat erehdyksiä. Ei mielellään ”sub rosae”. Se tarkoittaa muuta.

Latinankielinen sanonta perehtyy ehkä erehdykseen, joka on sattunut käännettäessä egyptiä kreikaksi. Taustalla oli ehkä Horus jota ehkä luultiin hiljaisuuden tai ainakin vaikenemisen jumalaksi tai joka tapauksessa jumalaksi. Eräiden egyptiläisten jumalien yksi erikoisuus oli näkyvä todellisuuden monien näkymättömien puolien näkyväksi tekeminen…

Mutta moninkäsitysten tuloksena pikku Eroksen eli Cupidon kädessä olevan ruusun merkitys oli ”vaietkaa äitini seikkailuista”. Äiti oli Afrodite eli Venus. Menneiden aikojen käsityksissä häntä ei millään muotoa liitetty siveellisyyden eikä pidättyvyyden ajatuksiin. Päinvastoin vaiettavaa riitti.

Myös ruusu siirtyi kevyesti kirkon symboliikkaan, ja juuri oikeassa paikassa se on monien rippituolien katossa. Mitä täällä puhutaan, se puhutaan ”sub rosa” eikä mene esimerkiksi sisäasiainministeriön tietoon.

Näin oli ennen. Nyt pappien tehtävä on koota pedofiilejä ja lääkärien velvollisuutena on pohtia aseenkantolupia. Muutosta voisi sanoa suureksi.

Umberto Eco luultavasti viittaa romaaninsa ”Ruusun nimi” nimellä muun muassa roomalaisten ja sitten keskiajan skolastikkojen usein toistamaan ajatukseen, ettei menneen vuoden ruusuista ole jäljellä muuta kuin ruusun nimi, jos sitäkään. Myös hän tuntuu viittaavan siihen, että ruusu (ruusuke) symboloi niin monia asioita, ettei se symboloi enää mitään.

Miksi vänrikkien ja muiden majurien kauluslaatoissa on ruusuke? Arvattavasti jokin yhteys Suomen virallisen vaakunan maakuntia tarkoittaneisiin ruusukkeisiin on olemassa. Arvattavasti meillä on heraldisesti onnistuneita arvo- ja kunniamerkkejä lähinnä siksi, ettei Gallen-Kallelaa päästetty 1918 rintamalle, vaan hänet pantiin askartelemaan jotain taidoilleen sopivampaa. Kadettien juhlaunivormu on muuten hänen töitään. En tiedä teistä, mutta mielestäni kokonaisuus on upea. Sotilaitten virka-asuista ei naurettavuus ole koskaan kaukana. Tuo juhla-asu on poikkeus.

Tietääkseni ruusut ovat tätä nykyä aika vähissä. On väitetty, että ei CIA eikä FBI vaan NSA, Yhdysvaltain puolustusministeriön National Security Agency kuuntelee periaatteessa koko Internetiä sekä lanka- ja matkapuhelimia. Mitä he näillä tiedoilla tekevät, sitä en halua tietää.

Tällainen ruusun kuva, josta nyt on puhe, pitäisi varmaan maalata ultravioletilla niin että sen näkemiseen tarvittaisiin mustaa valoa. Järjestyisi luullakseni rautakaupasta saatavilla aineilla, koska ultravioletti ja siihen liittyvä musta valo on aika tavallinen huvipuistojen efekti. Se on mukana myös bussien linjakilvissä – siunattu asia etenkin moottoritien pysäkeillä. Kauppanimi on DayGlo.

Kauan sitten neuvostoliittolaiset pimeänäkölaitteet olivat vapaasti myynnissä Suomen kirpputoreilla. Tätä nykyä paremmat sellaiset on kielletty monissa EU-maissa, eikä vakavasti otettavia salakuuntelulaitteitakaan myydä aivan joka R-kioskissa. Mutta sen kai kaikki tietävät, että näppärä tapa selvittää salakirjoitus on kuunnella satojen metrien päästä lasin läpi näppäimistön kolinaa, josta kirjoitettu teksti, input, selviää tietääkseni perustason  algoritmeila.

Kun mietin tuota luottamuksellisuutta tai kahdenkeskeisyyttä tai kun joskus harvoin kirjoitan sähköpostiin amerikkalaisittain FYEO eli vain sinun silmillesi, käy mielessä, että noinkohan joku on kehittänyt tietokoneohjelman, jolla tekstin sisällön voisi selvitty lyijykynän rapinasta. Epäilen että ei ole. Syy ei ole tämä, mutta pöydälläni näyttää olevan seitsemän lyijykynää ja kaksi täytekynää ja purnukassa ainakin toinen mokoma lisää. Ei näet tule heti mieleen monta yhtä kodikasta askaretta kuin kirjoittaminen ruudulliselle paperille. Runot tehdään niin. Ostoslistat on parempi kirjoittaa puhelimen sähköiseen muistikirjaan, koska ainakin omat taskuni ovat täynnä erilaisia kuitteja ja kuponkeja, kun taas kauppalista on harmillisen usein kotona kirjoituspöydällä. Mikä siinäkin on, että puhelinta ja lompakkoa ei unohda edes mennessään viemään roskia tai hakemaan postia? (Puhelin ei tietenkään ole päällä, mutta lompakko on.)

Tutkimus suomalaisista unista

Valitettavasti Freud ja Jung sotkivat koko asian metsästämällä unista merkityksiä aivan kuin ne olisivat jotain salakirjoitusta, edellinen yksityisiä, jälkimmäinen yhteisiä tunnusmerkkejä.

Ei kukaan oikein jaksa lukea romaaneistakaan kenenkään unia. Ne ovat yhtä joutavia kuin useimmat luonnonkuvaukset eli omiaan hypättäviksi yli.

Valokuvaamisesta en ymmärrä mitään. Tätä on moni sanonutkin. Siksipä sanon tyhmän vakaumuksella, että valokuvaajan suuri kiusaus on esittävyys.

Eivät unetkaan esitä mitään. Valokuvat ovat unia, ja jos ne ovat harvinaisia eli hyviä, ne notkahtelevat omasta painostaan.

Tässäkin tekniikka on tehnyt tepposet. Kun kuvaaminen oli muuttunut hiukan helpommaksi, vain muutamat poikkeuksellisen nerokkaat henkilöt kuten Cartier-Bresson ja Capa jaksoivat pitää kiinni siitä, minkä olivat oppineet kuvataiteilijoilta: ei saa esittää tai: miksi kilpailla todellisuuden kanssa.

Kalle Kultala nimitti muistelmateoksessaan ”Kuvien palvelija” itseään lehtikuvaajaksi ja kertoi hyvin mielenkiintoisia asioita tuon ammatin kehityksestä. Sen rappiosta hän vaikeni. Kultala itse julkaisi sekä kuvituksia että kuvia, ja parhaat hänen valokuvistaan tuovatkin mieleen ikonit. Hän myös sattui elämään kuvareportaasin loistokauden yhdessä mm. äskettäin näyttelyn järjestäneen Caj Bremerin kanssa. Näiden herrojen kalustoa olivat Leica ja sitten Canonit tai Nikonit ja moottoriperät.

Signe Brander on ylittämätön. Mieleeni tulee aina hänen ikätoverinsa ja kohtalotoverinsa paljossa, Helene Schjerfbeck. Paljon kiitetyn I.K. Inhan arkkitehtimäisen graafisuuden ja autiuden tilalla hänen kuvissaan on elämän unenomaisuutta. Kuolleet katsovat meitä tietävin silmin. Uusimman kaupunginmuseon julkaiseman kirjan vuonna 1907 otetuissa kuvissa ei ole ainuttakaan ihmistä, joka eläisi enää, ja kaikki maisemat ovat tuhoutuneet.

Tässä oleva kuva on narinkka (na-rynka eli ”torilla”), se paikka, johon tullaan Helsingin nykyisen linja-autoaseman ovesta ja joka on saanut kaupunkilaisten hämmennykseksi nimen Narinkkatori. Kuvan keskellä, takana, olisi Eduskuntatalo, jos olisi. Sana, käytettyjen vaatteiden kaupustelupaikka, ehti välillä unohtua, vaikka muistelisin sitä käytetyn Simonkadun seudusta vielä 60-luvulla.

Saakohan tuolle torille viedä myyntirattaita. Voisin ruveta myymään siellä käytettyjä unia, vaikka en ole edes juutalainen. Niissä toistuu syvä historia. Ensin historiantutkijat ja sitten lääkärit huomasivat, että psykoottisten ihmisten harhat ovat muunnelmia aikakauden tapahtumista. Ennen toista maailmansotaa hallinneet myrkyttymisen pelot vaihtuivat atomipommin jälkeen ”säteilyyn”. Monet poliisit ja asianajajina toimineet ovat joutuneet  tekemisiin näiden kanssa. Muuan selitti minulle, että töpseleistä nousee näkymätöntä savua ja keskeinen vainoaja on WSOY:n johtaja ”Y. Antti Jäntti”, joka olisi haastettava edesvastuuseen.

Sitten vihreät aatteet saapuivat harhojen maailmaan. Rachel Carsonin ”Hiljainen kevät” (Silent Spring, 1962) oli herätyshuuto ja vuosisadan tärkeimpiä kirjoja. Sen pääasioita olivat tuholaismyrkyt, etenkin DDT, ja kirja johti raivostuneisiin hyökkäyksiin tietysti kemian teollisuuden taholta, mutta nopeasti myös päättäväisiin muutoksiin.

Valtavan tärkeästä asiasta huolimatta ajatuksessa oli myös jotain, mikä miellytti haurastuneita mieliä. Näkymätön myrkky, jota linnut kantavat mukanaan, joka surmaa linnut kesken lentonsa – se oli toista kuin riehuvat koneihmiset, Frankensteinin hirviön perilliset.

Muistan lapsuuteni unia, emaljoidun vihreäksi muuttuvia polvia, nahkapintaisen peltisen pallon, rekkitangon joka osoittautui hiirenloukuksi, itkevän hevosen. Mutta muutamien unien yhteys Rudolf Koivun sadunkuvituksiin on kovin selvä, ja nyt tarkoitan piirroksia. En ole antanut puille kutsumanimiä, mutta en tietenkään unohda kahta kuusta, jotka olivat Tuulitukka ja Pilviparta. Oudon samanaikaisesti ilmestyneet romaanit vanhasta Topeliuksesta (Mazzarella) ja Runebergistä (Wahlström) muistavat unet, ja oivalluksen takana on tietenkin Peter Høegin kirja. Lieneekö myös H.C. Anderson ollut näitä kuuluisia unennäkijöitä?

Väärässä olemisen riemu

Selitin kahvipöydässä lähes 90-vuotiaalle, että mielestäni hän voi rauhassa pitää homoseksuaalisuutta luonnonvastaisena, mutta asiaa tutkineet ovat kyllä eri mieltä. Sitä esiintyy ”luonnossa” ja jokin osa siitä näyttää olevan selvästi myötäsyntyistä eli asia, jolle ihminen ei mahda paljon sen enempää kuin silmiensä värille. Päädyimme samalle kannalle, ja keskustelukumppanini huomautti, että ennen maailmassa sellaisille ihmisille kuin Likka-Jussille naureskeltiin, mutta kukaan ei tullut ajatelleeksi asiaa sen enempää kuin muidenkaan erikoisten ihmisten taustoja.

Illalla kiirehdin sulkemaan televisiota, koska olen jo saanut riittävän annoksen eräitä ajankohtaisia keskusteluja. Verkkokalvolle, jota tulevalla viikolla taas hiukan leikataan ja ommellaan, jäi kuva Raamattua selittävästä papista, joka ehti viitata pappisvalaansa ennen kuin kaukosäädin teki tehtävänsä.

Nyt on sitten tarve kysyä, että mistä jotkut papit tietävät, kuinka Raamattua on tulkittava. Monista asioista ollaan eri kannoilla muun muassa siksi, että väittelijät ovat mielestään kukin kohdallaan oikeassa. ”Valitettavasti vain vanhemman lestadiolaisen suunnan edustajat pääsevät taivaaseen”, sanoi muuan Moskuvaaran isäntä.

Muistaakseni juuri tuo lause, jonka kuulin kesäkuussa 1961, toi mieleeni ssaman, mikä tuli myöhemmin vastaan Blaise Pascalin ajatuksena – noin järkeilevä ihminen ei tule koskaan näkemään olleensa väärässä yhtä vähän kuin vakaumuksellinen ateisti siitä, että oli oikeassa. Tiedämme varmasti, että kuollut ihminen ei enää koskaan reagoi mihinkään. Elintoiminnot ovat päättyneet. Toisin sanoen elämän tuolla puolen olevista asioista emme voi tietää mitään, joten ei ole välttämättä tarpeen pohtia, onko ajatuksissa perääkään. Emme saa koskaan tietää, ja siksi ymmärryksen mukaan toimivat ihmiset eivät yleensä ole halukkaita keskustelemaan Jumalan olemassaolosta tai ruumiin ylösnousemuksesta. Olemme tietämisen ulkopuolella.

Tämä on aivan eri asia kuin esimerkiksi musiikki. Jotkut ihmiset kuulevat musiikiksi väitetyissä äänissä vain kaoottista kohinaa eli melua, ja toiset taas ns. äänellisiä rakenteita. Tämä kysymys on jopa kokeellisesti selviteltävissä.

Taas kerran: Wittgenstein puhui kielestä ja tieteestä. Emme tarvitse häntä tähän asiaan. Kun erinäiset asiat jäävät silti tietomme ulkopuolelle, jotkut turvautuvat avoimesti tai kiertoteitse muihin perusteluihin. Perinteinen kikka on ilmestys. Poppamies väittää, että hänelle on tavalla tai toisella näytetty sellaista, mitä pöljä kansa ei tiedä. Väitteen tueksi olisi hyvä, jos käsillä olisi magnesiumjauhetta ja tulitikkuja tai vähintään noitarumpu.

Toinen perinteinen tapa on muunnella sanan ”uskoa” merkityksiä. Tuomari uskoo todisteita. Puhe on usein väärin käsitetystä ”riittävästä näytöstä”. Todisteet eivät näet ihmisten toimintaa koskevissa asioissa ole oikeastaan koskaan sitovia. Monesti mainittu ”savuava ase” juuri ammutun luota tavatun ihmisen kädessä laukauksen äänen vielä kaikuessa poliisin korvissa ei ole sitova todiste. On mahdollista, että tuntematon Arska-niminen mies, jolla oli mustat kumiteräsaappaat jalassa, ampui ja lykkäsi pyssyn epäillylle ja livahti paikalta juuri ennen poliisin tuloa. Tätä ei tietenkään todellisuudessa kukaan tuomari usko, ja ase kädessä tavattu tuomitaan, ”koska hänen on todistettu ampuneen”. Järjellisiä epäilyjä ei ole.

Jos voisimme saavuttaa varmuuden, emme tarvitsisi todistelua. ”Todistelu” tarkoittaa perusteiden ja perustelujen keräämistä siten että joku – tuomari – pitää lopputulosta täysin uskottavana.

Joku pirullinen pappi tarkoittaa ”uskomisella” sitä, mitä Raamattuun on kirjoitettu.  Kirjoitukseen uskominen ei ole väärin. Jos kaupan oveen on kiinnitetty lappu, jossa lukee ”tänään suljettu”, on aivan oikein uskoa tämä todeksi ja mennä toiseen kauppaan. Kun joku kertoo uskovansa kaiken, mitä jossain kirjassa, esimerkiksi puhelinluettelossa, on väitetty, hänen ajatusmaailmansa poikkeaa omastani niin paljon, että en halua jatkaa keskustelua, vaan kysyn, haluaako asianomainen lisää kahvia. Olen tätä mieltä, oli kirja puhelinluettelo, Raamattu tai fysiikan oppikirja. Myös viimeksi mainittu on mielestäni uskottava vain kunnes toisin osoitetaan. Merkittäviäkin muutoksia ilmenee kaikissa luonnontieteissä jatkuvasti, myös perustotuuksina pidetyissä asioissa. Kouluesimerkki on Newtonin mekaniikan korvautuminen (täydentyminen) kvanttimekaniikalla. Aksiomaattiset järjestelmät, kuten melkein koko matematiikka ovat asia erikseen.

Olin ennen siipimiehenä mukana, kun koottiin kansainvälistä teosta ensin lain ja sitten ennakkotapausten tulkinnasta (McCormick – Marshall). Kaikki korkeat asiantuntijat olivat yksimielisiä siitä, että mahdollisimman selväksi tarkoitetun tekstin uskottavan tulkinta on erittäin epäselvä kysymys ja jokseenkin varmasti välttämättömästi epävarma.

Ryhdy sinäkin kirjailijaksi

Oscar Andersson, Mannen som gör vad faller honom i

Tee jotain niille muistoille. Tee niistä kirja tai elokuva. Älä kuitenkaan, hyvä ihminen, rupea julkaisemaan niitä.

Jos teet kirjan, pienen painoksen teettäminen ei maksa mahdottomasti. Jos teet elokuvan, leikkaa se kunnolla.

Katselin ruotsalaisen Jan Guilloun henkilötietoja – minulla on vähän sellainen viharakkaussuhde siihen mieheen, koska eräät ”Hamilton”-kirjat ovat mielestäni ammattitaitoisesti ja vetävästi kirjoitettuja, kun taas Arn-sarja, siis ne historialliset romaanit, olisi ihan yhtä hyvin voinut jättää kirjoittamatta.

Iltapäivälehden toimittajana ja siis lehdistön vihaajana Guilloun on kirjoittanut kiihtymystä herättäneistä aiheista. Kirjassaan, jonka pitäisi nimensä mukaan käsitellä noituutta hän on ruotinut ruotsalaisia ja etenkin erästä norjalaista pederastitapausta, joka käsitykseni mukaan osoittautui aidosti joukkohysterian aiheuttamaksi ja kaikin puolin perättömäksi. Väärin epäilty tosin teki itsemurhan.

Verkosta löytyvän aineiston mukaan Guillou hyökkäsi rajusti niitä lähinnä vanhentuneeseen psykologiaan tukeutuvia asiantuntijoita vastaan, joiden mielestä ”lapsi ei osaa valehdella”.

Olen samaa mieltä. Väite on erikoinen. Kuvittelisin itse, että lapsi saattaa ruveta pitämään totena aika ihmeellisiä asioita.

Hyvin monilla meistä on kuormana vääriä muistoja. Ne voivat olla lapsuuden väärinkäsityksiä, nuoruusvuosien suhdattomiksi pullistuneita asioita tai sitten vain hankaluuksia, joita emme ole koskaan miettineet aikuisen tavoin läpi.

Puhuakseni vain itsestäni – osa teistä luulee, että minulla on tavaton tarve puhua itsestäni, vaikka todellisuudessa valehtelen joskus, kun en viitsi vihjata asioihin, jotka ovat todellisuudessa toisilta kuultuja – olen tullut eri vaiheissa tajuamaan, että jokin raivohullu komppanianpäällikkö tai aivan mahdoton opettaja olivat todellisuudessa rikkinäisiä ihmisiä, jotka tulivat kaataneeksi vaivansa valikoimatta toisten niskaan.

Yksi opettaja yritti tosissaan tehdä elämäni vaikeaksi. Syksyllä häntä ei enää näkynyt. Luulen että hän kuolikin sitten aika pian. Sen ärsyttävän käytöksen takana oli tuon ajan kielenkäytön mukaan myrkkystruuma. Kilpirauhanen voi kuulemma vaikuttaa henkiseen tasapainoon pahasti. Tuon tiedon jälkeen eräät episodit menettivät merkityksensä.

Päivän otsikko tarkoittaa, että kun ihmisen käsitys itsestään on joka tapauksessa väärä ja perustuu lisäksi erittäin puolueelliseen ja valikoivaan muistiin, voi olla hyvä rakentaa vaiheistaan tarina. Dramaturgisen jännitteen ja kertovan kaaren luominen ei ole helppoa, mutta tulos voi olla palkitseva.

On vaikea vastata kysymykseen, miksi en ole innostunut käymään siellä tai täällä. Rehellinen vastaus kuulostaa teeskentelyltä – muistikuvat ovat rikkaampia kuin kuvat. Tämä koskee myös tuntemattomia seutuja. Olin kuullut kertomuksista ja nähnyt valokuvista ja sen jälkeen tutkinut tarkoin kartoista Karjalan sukuni asuinpaikat. Kun viimeksi nyt kesällä näin sarjan valokuvia juuri sieltä, Kivennavalta, ajattelin mielessäni että hyvä kun olen pysytellyt tällä puolen rajaa. Valokuvien avaama maisema oli rähjäinen, tympeä ja likainen.

Tämä nyt vaihteeksi ei ole venäläisvihaa. Saman tunteen sain kun kiersin viimeksi Pariisissa niitä kortteleita, jotka olivat minulle hyvin nuorena miehenä kappale taivasta. Hemingwayn, Millerin ja Orwellin ohella on ainakin miljoona miestä, joille Pariisi on ollut ”liikkuva juhlapyhä”. Ei siinä nyt mitään vikaa ole, mutta maisema on rähjäinen, tympeä ja likainen. Vain kaupungin kaunein kirkko, St. Julien-le-Pauvre, oli entisensä.

Ottamalla itsensä oman elämänvalheensa ”sankariksi” voi päätyä raitistavaan lopputulokseen. Merkittävää ei ollut ensinkään se, mitä ”minä” arvelee saaneensa aikaan, eikä sekään kiinnosta, millaisten vääryyksien kohteeksi hän on joutunut. Johdonmukaisessa ja sinnikkäässä muistelussa nousevat esiin vähäpätöiset kohtaamiset, heilahtavat tunnelmat ja osaksi hautautuneet aistimukset. Saattaa huomata, että Chartres’n katedraalia tärkeämpi oli joki täysin tarkoituksettomien ja siksi ystävällisten väittelyjen täyttämä ilta seudun retkeilymajalla monenkielisten nuorten kanssa. 

Kaikkiruokaisuus

Disneyland

Kaikkiruokaiset suhtautuvat kielteisemmin snobismiin. Snobismi eli keikarointi on sitä, mihin media ja maksulliset luennoitsijat yrittivät meitä yllyttää. Meille opetetaan jokin toisarvoinen taito, esimerkiksi seitsemän kertotaulu, ja sen jälkeen neuvotaan osoittamaan vastaantulijoille ylemmyyttä loistavan sivistyksen, jalon syntyperän, erehtymättömän maun ynnä muiden kuviteltujen ominaisuuksien johdosta.

Tekstillinen snobismi, sellainen kuin minun tai Matti Klingen, tarjoaa avarat saalistusmaat. Monilla kunnon ihmisillä rupeaa pönttö pörisemään ja kuusisylinteristen sanojen käyttämisestä. Itse kirjoitan mielelläni ”kuten kaikki tietävät”, jos puhe on esimerkiksi Balduksen ja Bartoluksen painotuseroista eräiden pandektien tulkinnassa.

Mirja Liikkanen on toimittanut niteen ”Suomalainen vapaa-aika. Arjen ilot ja valinnat” (Gaudeamus 2009). Eräässä artikkelissa pohdintaan musiikillista kaikkiruokaisuutta ja mainitaan, että monisietoiset ihmiset ronklaavat harvemmin myös ruuasta. Artikkelissa on, kuten kaikki tietävät, kysymys Pierre Bourdieaun 70-luvulla esittämien distinktioiden käyttökelpoisuudesta tämän hetken Suomessa.

Ranskassa ”kulttuurinen pääoma” näkyi heti siitä, miten ihminen puhui, mitä hän luki, mitä hän söi, mitä hän piti päällään ja minkä kokoisia katukiviä hän heitteli näyteikkunoihin. Kulttuurisen ja rahallisen pääoman ristiin taulukointi oli mainio metku. Ne eivät millään muotoa vastanneet toisiaan.

Mikä mahtaa olla tilanne tätä nykyä, sitä en tiedä. Ainakaan herrasväen tutkiminen ei vaikuta polttavan ajankohtaiselta.

Hahmottelin tätä nelikenttää joskus ennen Suomeen. Kyllä sillä on vaikutus, lukeeko junassa MikroBittiä vai Kanavaa, onko kädessä Valitut Palat vai Tieteessä tapahtuu. Puhe ei tietenkään ole siitä, miten asiat ovat, vaan miltä ne näyttävät. Silloin, siis ennen, tämä jäi sormiharjoitukseksi. Olimme yhtä kellokäyrää koko kansa. Mutta aika on muuttunut.

Joskus tekee nyt mieli sanoa kuulijoille: meillä on se ero, että olemme kaikki olleet nuoria, mutta vain minä olen vanha. Tiedän jotain sekä nuoruudesta että  vanhuudesta.

Kiinnostuneesti ja myönteisesti konserttimusiikkiin, jopa nykymusiikkiin suhtautuvat, ilmoittivat Tilastokeskukselle suosivansa myös rokkia ja niin sanottua kevyttä musiikkia. Rokin, popin tai iskelmän ykkössuosikikseen nimenneet eivät neljänneksikään kuuntele klassista.

Niteen kirjoittajat eivät hirviä sanoa asiaa ulos, mutta hyvin todennäköisesti maailman sivistyneimpiä ihmisiä ovat suomalaiset naispuoliset hammaslääkärit, sellaiset jotka ovat selvästi yli 50-vuotiaita. Hyvänä kakkosena tulevat suomalaiset mummot, jotka saapuvat oopperajuhlille, näyttelyihin ja museoihin bussilasteittain. Jäin vähän miettimään, kun nyt kuollut historian opettajani saadun tiedon mukaan veti kulttuurimatkoja Pariisiin vielä 85-vuotiaana. Hän oli hyvin moderni ihminen, syntynyt noin 1900. Matkat mahtoivat olla mielenkiintoisia.

Tätä nykyä esimerkiksi professorin virkanimike ei millään muotoa takaa, että asianomainen tietäisi, kumpi oli kuuluisampi kirjailija, Mozart vai Picasso. Merkittävä omaisuus ja merkilliset tulot eivät nekään kerro paljon mitään asianomaisen maailmankuvasta. Liituraitamiehiä näkee Niittykummun Mäkkärissä mutta ei Kirkkonummen Teboililla.

Matrikkeleihin ja henkilöhakemistoihin liitettiin ennen tieto harrasteista. Se on tainnut jäädä nykyisin vähälle. Olen muistavinani, että valokuvien ottamista pidettiin pellen touhuna, joka oli kuitenkin sallittu arkkitehtiylioppilaille, ehdolla että kamera oli Rolleiflex. ”Musiikki” matrikkelimerkintänä hyväksyttiin vain jos oli YL:n, YS:n tai polyteknikkojen vastaavien musiikkiyhteenliittymien pitkäaikainen jäsen.

Luulisin että tässä on muutos. Hienon musiikin kuunteleminen ei ole enää hienoa. Runous, varsinkin vierailla kielillä luettuna, on tosi hienoa, mutta todellisuudessa se ei kiinnosta ketään. Urheilu, varsinkin potkupalloilu on asiallinen mielenkiinnon kohde, mutta hiihto ja yleisurheilu ovat menettäneet maineensa. Yksi korkean kulttuurisen pääoman osanen on jäljellä: avoin ja peittelemätön halu kehittää itseään, esimerkiksi kartuttamalla tietojaan. Amatööri astui historiaan 1700-luvulla eikä ole onneksi poistunut. Amatöörin iskulause on Tiedettä tieteen vuoksi! Tai tietoa.

Pötyä

Miksi epämusikaaliset nuoret kuuntelevat ja hankkivat lainvastaisesti käyttöönsä musiikkia?

Koska he ovat viisaita. He toimivat tavalla, joka on tehnyt meistä ihmisiä.

Eikä epämusikaalisuutta ole olemassa. No, amusia on harvinainen neurologinen tila. Melkein kaikki oppivat erottamaan säveltasoja, tunnistamaan sävelmiä ja useimmat myös laulamaan. Musiikinopetuksemme vain oli epäonnistumisen sarja, jota alettiin saada hieman oikeampaan suuntaan pari vuosikymmentä sitten.

Tämän kirjoituksen lukijoista puolella (arvaus) ja kirjoittajalla (tieto) on epämiellyttäviä muistoja koulusta, jossa ”falskisti” laulamisesta häpäistiin. Pantiin luokan eteen laulamaan, ja kun siitä ei oikein tullut mitään, kaikki nauroivat ja todistukseen tuli viitonen.

Viimeksi tällainen Ava Numminen on julkaissut väitöskirjan aikuisten laulutaidon lukoista ja niiden avaamisesta.

Britti arkeologi Stephen Mithen julkaisi kirjan laulavista neandertalilaisista ja väitti, että laulaminen on varhaisempi yhteydenpidon keino kuin puhuminen. Ajatus kuulostaa vähän villiltä, ellei muista, että niin monet nisäkkäät ja linnut ilmaisevat tärkeitä asioita ääntelemällä.  Harmittaa mustarastasta kuunnellessa, kun tietää, että sillä on markkinatalousmekanismit mielessä – se houkuttelee asiakasta ja ilmoittaa kilpailijoille, että sopii pysyä loitolla. On se laulu niin ihastuttavaa.

Nykyisin tiedetään, että kulttuurin perusta on selvä: viina, huumeet ja seksi. Näin on aina ollut, näin on aina oleva. Vauvoille ja vanhuksille, etenkin kuoleville, lauletaan myös selvin päin. Kirkossa laulaminen ja soitto on tärkeää, ne vaikeatajuiset puheet Jumalasta eivät niinkään. Sotilaita kiihdytetään soittamalla torvea korvan juuressa. Työn orjat kyllä väittävät, ettei heillä ole muuta menetettävää kuin kahleensa, vaikka heillä on laulu. Ja laulamalla on tehty monta vallankumousta.

Tuossa on jo puhe samastumisesta ryhmään ja sidonnaisuuden korostamisesta. Hyvin moni musiikille altis haalii lauluja eli siis äänitteitä kuin orava käpyjä, yli oman tarpeen. Minulla näyttäisi olevan nyt 15770 kappaletta käytettävissäni, osa niistä kestoltaan tunnin tai kahden pituisia. iTunes, jossa on nyt merkittävä osa säilötystä musiikistani, mainitsee että kuuntelemista olisi 44,7 vuorokaudeksi. Määrä on noin vaatimaton siksi, että olen neuroottinen nössö ja maksanut kauppahinnan joka levystä (paitsi kirjastosta ripatuista – se kun on laillista). Luulen kyllä, että jos tässä vielä eletään ja terveenä ollaan, sadan vuorokauden raja tulee vastaan tuota pikaa, jolloin musaa on enemmän kuin loppuiäkseni.

Olemme keskustelleet tässä kyllästymiseen asti siitäkin, että musiikkia ei saisi ”varastaa”. Olen sanonut olevani samaa mieltä. Tekijälle kuuluu korvaus, mutta olen maininnut, että asiassa on kyllä erinäisiä muita vaikeuksia.

Nyt sanon lisäksi, että lapsi oppii aivan kaiken varastamalla. Äänen tuottaminen, laulu, puhe, kieli, käden taidot – lista on pitkä. Kun lapsi on 6-vuotiaana valmis nero, sosialidemokratia tarttuu häneen ja alkaa tyhmistää häntä kouluissa, joita sitten käydään yhdeksän tai kaksikymmentä vuotta. Ja sielläkin kaikki perustuu jäljittelemiseen eli omaksumiseen eli varastamiseen.

Ihminen luo itselleen persoonallisuuden eli identiteetin omaksumalla sen muilta. Normaalisti se tapahtuu keräämällä sopivia osia ja muokkaamalla niistä kokonaisuuksia – jokaisella on monta identiteettiä, yksi poliisia varten, toinen esimiestä, kolmas puolisoa, neljäs ryyppykavereita varten.

Miten se laulu meni… ja lehtori päivällä opettaa, ja juo. Kun illalla työnsä hän lopettaa, hän juo. Kun päivällä saksaa ja matikkaa jauhaa, niin illalla raitilla juo ja pauhaa ja jo ja laulaa ja juo ja laulaa ja juo ja laulaa ja juo. (Lähde: ulkomuisti.) Aivan, se oli sama laulu, joka alkaa, että Jos eukkosi kieltää sua juomasta…

Juomisen ja laulamisen hillitseminen ei ole koskaan onnistunut miltään esivallalta. Ei onnistu tältäkään esi- eikä jälkivallalta.

Kuilu ja heiluri

Televisio on niin kuin sanomalehti. Peräkkäin voi panna mitä tahansa. Joskus syntyy tahattomia jännitteitä. Viimeksi viisaat johtajat kertoivat, miten rehellisesti he olivat ansainneet palkkana ja optiona huimaavia summia. Sen jälkeen kerrottiin asunnottomien ahdingosta ja mainittiin, että aivan heitteillä olevien joukossa on nopeasti kasvava määrä nuoria.

Eläkkeelle 60-vuotiaana jääneen liikkeenjohtajan mukavaan elämään varatun rahan tuotolla saisi kevyesti ratkaistua nuorten asumisongelman. Pääomiin ei tarvitsisi edes kajota.

Olen miettinyt – ja kysellyt tässä blogissa – miten nuo optiojohtajat kehtaavat katsoa ihmisiä silmiin. Vastaus alkaa hahmottua. He eivät koskaan tapaa ihmisiä, joten katsominen ei ole ongelma. Lisäksi he valehtelevat itselleen ja muille.

Liikkeenjohdon konsultti nimitti markkinataloudeksi nykyistä tilannetta, jossa yritykset on saatu uskomaan, että niiden on maksettava johtajille ”kilpailukykyinen palkka”, koska muuten nämä nostavat kytkintä. Tai eihän heidän autoissaan ole kytkintä. Ja monilla on autokuljettaja.

Osakkeenomistajat ovat alistuneet ilmiöön, jonka ainoa rehellinen nimi on palkkakartelli.

Televisiossa puhunut konsultti valehteli vielä, että myös työntekijä lähtee paremman palkan perään, jos tarjolla on. Niin vähän he tietävät, nuo kiiltäväkenkäiset ihmiset. Sata tuhatta ihmistä haluaa elää ja työskennellä samalla paikkakunnalla kuin isä ja vaarivainaa, sukulaiset ja tuttavat, siellä missä on puolison työpaikka, lasten koulu ja salaiset kalapaikat.

Lisäksi satun tuntemaan kymmeniä ihmisiä, jotka oikeasti haluavat olla opettajia tai poliiseja tai sairaanhoitajia – luettelo on pitkä. Osa heistä ansaitsisi paremmin myymällä eläkeläisille ylihintaan pölynimureita. Mutta eivät he myy.

Huonopalkkaisia, yliopistopohjaisia virkoja löytyy seurakunnista. Sieltä löytyy myös vastauksia. Rahaa makeampaa on saada sellainen kersantin tai pikkupäällikön homma, jossa on mahdollisuus juoksuttaa, kiusata ja häiritä toisia ihmisiä. Puhe on vallankäytöstä. Kirkon piirissä on käynnissä kilpailu vallasta, ja tuosta kilpailusta käytetään kaukaa haetun kuuloista koodinimeä ”homokeskustelu”.

Viimeksi eilen eräs kuuden ällän ylioppilas, lääkäri ja puoluejohtaja vakuutti televisiokameralle, että hän tarkoittaa pelkkää hyvää, ja sattuu myös tietämään, mikä on hyväksi toisille. Itsestä ei ole niin väliä.

En pidä täysijärkisenä ihmistä, jonka ”ylin auktoriteetti” on 1300 tai 2300 vuotta vanha aitoperäisyydeltään arveluttava kirja, olkoon tuon kirjan nimi Raamattu tai Koraani. Lisäisin samaan pinoon lakikirjan. Sitä noudattava tuomari noudattaa tyhjiä muotoja. Hänellä on piparkakkumuotit, mutta taikina puuttuu.  Viimeksi toissapäivänä saarnasin laillisuusperiaatetta. Saarnaan nytkin: lakikirjan muotin reunoja ei saa ylittää rikosasioissa, eivätkä ne ole vailla merkitystä riita-asioissa eivätkä hallinnossa, mutta lain hapattaa oikeus.

Mutta tuomarin (ja opettajan) on oltava Don Quijote, joka taistelee televisiossa ja lehdissä heiluvia tuulimyllyjä ja heidän lepattavia solmioitaan vastaan. Hänellä on oltava, kuten Don Quijotella, oma yksityinen harhaluulonsa. Onnellisessa tapauksessa sen nimi on ”oikeudenmukaisuus”.

Skeptikot sanovat, ettei Jumalaa eikä oikeudenmukaisuutta ole olemassa, ja varastavat taas.

Tuo mainitsemani Raamattu – olette varmaan kuulleet kirjasta – on ainakin minulle Viisauden Kirja, jossa on hyvin paljon pohtimisen arvoista ja toinen mokoma sellaista, joka vain kuvastaa eräiden resupekkojen järjettömiä arvailuja vuosituhansia sitten.

Muuan Raamatun teema, jonka ajankohtaistoimittaja saisi lukea markkinatalousmiehille vasten kasvoja, käsittelee köyhyyttä ja rikkautta. Kysykääpä itseltänne kumpaa joukkoa profeetat puolustivat ja muistelkaapa, mitä on sanottu niistä, jotka keräävät aarteita maan päälle.

Beck

Sjöwallin – Wahlön kymmenosaisen sarjan viimeinen, Terroristit, on kiitetyin. Se on kuitenkin sarjan selvästi heikoin. Arvio on kirjallinen, koska toistaiseksi on tietymätöntä, mihin tuo outo ihmistyyppi, dekkarien harrastajat, tukee mielipiteensä. Epäilen että pohjalla on ristisanatehtäviä ja ristipistotöitä rakastava mielenlaatu.

”Terroristeista” tulee mieleen kirjastossa tutkimani käsityökirja, jossa kuvailtiin meidän alaikäisten puoli vuosisataa sitten, muoviletkujen yleistyessä harrastamat punotut avaimenperät, joita oli litteitä ja nelikulmaisia. Kirjoittajien taito solmia yhteen kaksi tai kolme tarinaa on samaa tasoa kuin hiuspalmikon tekeminen. Sekä kirjoissa että hiuksissa oli sama piirre. Jos sen punaisen silkkinauhan veti auki, jäljelle ei jäänyt mitään mainittavaa.

Alan amerikkalainen Edgar-palkinto tuli paljon aikaisemmin, ulkomaalaisista ensimmäisenä, romaanilla ”Naurava poliisi”. Palkituissa on kovia nimiä: Chandler, LeCarré, Forsyth ja Wambaugh ja Lansdale. Edgarilla palkituissa elokuvissa on unohtumattomia, kuten ”The Usual Suspects” ja L.A. Confidential, mutta ”Heat” puuttuu.

Ruotsalaisten kirjapoliisien esi-isästä, tästä Martin Beckistä, on Bo Hammar kirjoittanut pienen kirjasen. Kirja on vaatimaton, mutta sitoo teossarjan aikakauteen. Suurin yhteinen tekijä on Vietnamin sota ja 1970-luvun alun suurten muutosten ilmapiiri, lopun odotus ja käsitys länsimaiden, etenkin Ruotsin, välittömästi edessä olevasta perikadosta. Pienin yhteinen nimittäjä on ajankuva. Kyllä näitä kymmentä kirjaa jää kaipaamaan ne luettuaan.

Sjöwall ja Wahlö osoittavat joka käänteessä, etteivät he ole kirjailijoita vaan journalisteja. Teksti siis etenee ja viihdyttää mutta on parhaimmillaankin kuin kinkku tai joulukuusi, joka on tuomittu katoamaan loppiaisena ja ilmaantumaan seuraavana vuonna näkyviin aivan samanlaisena, kaavamaisin koristeineen. Toisen perinteen dekkari (Agatha Christie) on nukkekoti. Se on todellinen ilo silmälle ja mielikuvituksen virkistys varsinkin keskenkasvuisille ja maailmasta vieraantuneille, mutta ei se elä. Nuket eivät ole ihmisiä.

Dekkaristeista parhaat, kuten kirjailijapari Albert Camus – Sofi Oksanen, muuttavat lukijan keskushermostoa pysyvästi. En ihmettele, jos joku neurobiologi selvittää piankin serotoniinin ja dopamiinin vaikutukset ja esittää kuvat lukijan aivotoiminnasta kirjan lukemisen aikana ja sen jälkeen. Luultavasti taide aktivoi DNA:n triggereitä (lähetti-DNA). Kukaties taide toimii samalla tavalla kuin retrovirus.

Komisario Martin Beckin hahmossa palaset eivät sovi kunnolla yhteen, vaan tulos on eräänlainen Frankensteinin hirviö – ei tietenkään pelottava mutta lievästi epämiellyttävä. Matkapahoinvointi ja ahtaan paikan kammo ovat inhimillistäviä piirteitä, mutta en ole itse tavannut sympaattisen hermoston yliherkkyyttä yhdistyneenä erinomaiseen toimintakykyyn psyykkisesti hyvin rasittavissa tilanteissa. Sitä vastoin jokin Maigret’n taipumus alkoholismiin ja ylensyöntiin sopii hyvin yhteen poikkeuksellisen kehittyneen pitkänmatkan ajattelun kanssa.

Hitchcockin ”Vertigo”, monessa mielessä mysteeritarina vailla vertaa, on psykoanalyysin syövyttämä, kuten monet mestarin suurkauden tuotteista, ”Psyko” oidipuskomplekseineen aivan häiritsevässä määrin. ”Vertigon” nimihän viitaa päähenkilön ylinäyteltyyn taipumukseen huimaukseen. Niin lihavalle miehelle kuin Hitchcock putoamisen pelko oli ymmärrettävä vaiva; lisäksi uusimmat kirjat viittaavat kovastikin siihen suuntaan, että kysymyksessä oli henkisesti hiukan sairas ihminen. Hitchcock siis.

Per Wahlö kuoli 1975 syöpään. Arvaisin keuhkosyöpää – sarjan alussa tupakoidaan kiihkeästi, lopussa ei. Useassa lähteessä esitetyn tiedon mukaan tekijöiillä oli jo aloittaessaan mielessä koko 10 vuoden sarja. Se ei tunnu uskottavalta. Jos se on totta, se ei kerro kirjoittajista hyvää. Rahan ohella tärkein syy kirjoittaa on tunnetusti se, että kirjoittaja haluaa tietää, miten tarina päättyy. Ja ellei kirjalla ole päätä, sillä ei ole häntääkään.

Se on jokaisen oma asia, pitääkö barokkimusiikista vain romanttisesta (eli siitä, mikä on useimpien mielikuva konserttimusiikista, Beethovenista Brahmsiin). Barokkimusiikki on tunnetusti kuvioivaa ja romanttinen musiikki efektejä kaihtamatonta, silloinkin kun päädytään naurettaviin efekteihin. Barokin säveltäjistä eräät (Corelli) osasivat säveltää olennaisesti saman konserton sata kertaa ja ilmeisesti nostivat täyden palkkion jokaisesta versiosta. Sjöwall-Wahlö on väkivalta-syöteistä huolimatta puhtainta barokkia. Lisäksi ”Terroristeissa” ammutaan Ruotsin pääministeri 10 vuotta ennen kuin asia tuli käytännössä ajankohtaiseksi.

Lievää törkeämpää aforistiikkaa

Eräät henkilöt ovat jaksaneet sättiä eräitä korkeimman oikeuden jäseniä välimiesoikeuksissa istumisesta. Asia onkin vaikea.

En ole huomannut julkisuudessa korostettavan mielestäni painavinta perustelua. Jotkut oikeusneuvokset ratkaisevat tuomareinakin juttuja kuin välimiesoikeudessa. Välimies ei ole tiukasti sidottu lakiin. Eräät kirjoittavat ratkaisuja sen käsityksen mukaan, mitä laissa heidän mielestään pitäisi lukea, kun taas muut yrittävät tehdä ratkaisut sen mukaan, mitä laissa lukee. Itse olen sitä mieltä, että tuomari on sidottu lakiin.

Jos vastakkain ovat tietokoneohjelmien tuottajien taloudelliset odotukset ja rikosoikeudellinen laillisuusperiaate, Tulokas valitsee empimättä edellisen. En kirjoita näin moittiakseni Tulokasta henkilökohtaisesti. Hän on oppinut henkilö. Ylioikeuksissa on ollut vanhastaan elinkeinoelämän edistäjiä, joista osa on pysynyt lain rajoissa, osa ei.

Edes stalinistiaikana kukaan ei räpäyttänyt silmäänsä, kun itse Simo Zitting (professori, ei täyskaima työmarkkinamies) järkevien perustelujen loputtua sanoi ”vaihdannan etujen” edellyttävän tietynlaista ratkaisuja. Miettikäähän, rakkaat lapset, mitä tarkoittaa ”vaihdannan edut”. Kysymys ei ole vaikea.

Useat hallitsijat ilmaisivat ennen maailmassa korkean tahtonsa tässä asiassa. Kreivi Mannerheim nimitettiin Viipurin hovioikeuden presidentiksi valvomaan, etteivät neuvokset hairahtuisi noudattamaan lakia. Esimerkiksi kiinteistölainsäädäntöä ei saanut soveltaa venäläisiin ruhtinaisiin. Ja Viipurin hovioikeuteen kerääntyi runsain määrin kuuliaisuudestaan tunnettuja henkilöitä, jotka muodostivat lakimiessukuja – Brunou, Broms, Borenius…

Korkeimpaan oikeuteen siirtyi 1918 osa virka-aatelia. Sana on oikea. Korkeimmissa viroissa piti olla aatelisia, ja senaatissa asia hoidettiin niin, että nimityksen yhteydessä asianomainen aateloitiin. Jäsenten sukunimet kertovat paljon: Granfelt, Grotenfelt, Lilius… Mutta presidenttinä istui pitkään Pehkonen, etevä mies, avioton lapsi pohjoisesta. Viime vuosien jäsenistä Gustaf Möller kuuluu selvimmin tähän virka-aateliin, mutta ei pidä antaa sukunimien hämätä. Olson, Tulenheimo, Taipale ja useat liittyvät perhesitein eliittiin.

Mutta keskiluokkainen virkamiehistö nousi uskomattoman nopeasti, kun nämä vanhan polven huippunimet, senaatin aikaiset Wredet ja Palménit huomasivat, miten ikävää oikeusneuvoksen työ on. Entinen oikeuskansleri Makkonen oli se mies, joka jaksoi taistella Lapuan Liikkeen laittomuuksia vastaan – Kalle Makkosen isä muuten (Kaarle Makkonen oli Suomen ensimmäinen tai toinen varsinainen oikeusteorian osaaja).

Tämä on osa Suomen maalaisliittolaistumista, jota oikaisen sanomalla, että usein korkeaan asemaan kouluttivat poikansa rautatie- ja postivirkailijat sekä käsityöläiset, sitä vastoin talolliset vain poikkeuksellisesti.

Kommentoijien kysymä yhteistä kansaa ymmärtävä vivahde näkyi KKO:n toiminnassa ennen sotia. Vekselin muotomääräyksiä tulkittiin hyvin jyrkästi ja vanhastaan sekavia takausoppeja takaajaa ymmärtäen – sen jälkeen kun senaatin oikeusosasto oli keksinyt, että takaus on omavelkainen, ellei toisin ole nimenomaan sovittu, mikä on aivan hihasta vedetty sääntö. Etenkin Itä-Suomessa kauppiaat sitoivat pieneläjät tosiasialliseen orjuuteen vekseleillä ja omilla vekseleillä, ja tuomioistuimissa vekseli- ja velkomusjuttuja oli Mikkelin ja Viipurin läänissä 8 – 10 kertaa enemmän kuin muualla Suomessa. ”Maalaisliittolaisuus” näkyy kiinteistön saannon moitetta koskevissa ratkaisuissa ja perintö- ja testamenttijutuissa, joissa oli useinkin mukana maatila. Käännekohtana pitäisi aina mainita lainhuudatuslaki 20-luvun alusta. Sitä ennen hämäriä kauppoja ei kontrolloitu mitenkään – omaisuuden luovuttamisen verottaminen tuli ajankohtaiseksi vasta sotavuosina, ja bulvaaneihin päästiin kiinni vasta 60-luvulla.

Pankkien etuihin ei kajottu. Perintäasiat hoidettiin hyvin usein lainhakumenettelyllä, ja ulosottolaki ja konkurssisääntö olivat niin riemunkirjavan sekavia, että niitä ymmärtämään tarvittiin kokenut pankkihuijari. Sama muuten koski rikoslain velallisen rikoksia, joista – kuinka ollakaan – ensimmäinen aidosti eli syntyperäisesti sosdem-merkkinen oikeusneuvos Olavi Heinonen oli kirjoittanut väitöskirjansa. Pakkohuutokauppaa koskevia sääntöjä ei osannut juuri kukaan, esimerkiksi ei huutokaupoista huolehtinut kruununvouti, myöhemmin nimismies.

Maa- ja vesioikeuden sekasortoisuudesta huolehti siihen toimeen osoitettu henkilö, Kokoomuksen puheenjohtaja, ylijohtaja, professori ym. Kyösti Haataja, ja sotien jälkeen rikas mutta yksiniitinen Ilmari Melander.

Lievää aforistiikkaa

Tuo tekijänoikeusasia on minulle läheinen, koska se on ollut ammattini niin kauan. Olen ollut ammattimaisesti tekemisissä näiden asioiden kanssa nyt vuodesta 1965. Juristiksi valmistuin vasta 1967. Olen ollut tekijä eli julkaissut kirjallisia teoksia vuodesta 1956, ensin sanomalehdissä, sitten muissa lehdissä  ja kirjoina. Pääasiallisen toimeentuloni olen hankkinut kirjoittamalla useiden vuosien ajan.

Olen avustanut ja neuvonut tekijöitä, yhtiöitä ja järjestöjä.

Näyttää epätodelliselta. Tuossa ajassa, 45 vuodessa tekijänoikeusjuridiikkaa, ehtii tyhmistyä täysin ja unohtaa kaiken.  Toisaalta tekijänoikeusjuristeissa ei ole kauhean monta, jotka tuntisivat taiteen sisältä päin. Itse koettuna kirjoittaminen ei ole ollenkaan mukavaa eikä palkitsevaa, vaikka palkkio olisi hyvä. Kulttuurihistoriasta josta minulla on korkeat tutkinnot, tiedän että useimmat ovat samaa mieltä. Taide ei tee onnelliseksi tekijäänsä mutta joskus kokijoitaan.

Nyt pitäisi julkaista parikin kirjaa ja osoittaa kuten pahainen myöhäisteini, että tekijänoikeus on alun alkaen ajateltu pieleen ja että tulos on nykyisellään tuhoisa. Uskon luovan työn suureen merkitykseen ja pidän tilannetta pahana. Väitteeni ajatusvirheistä tarkoittaa, että sekä käsitteet että menetelmät ovat ristiriitaisia myös oman aikansa, itse ilmoitettujen mittapuiden mukaan.

Pidän itseäni asiantuntijana, ja se merkitsee, etten oikein ymmärrä omaa alaani, olen usein hämmentynyt ja välillä väärässä.

Eilisen kirjoituksen kommentit antavat aiheen kysymyksen karsimiseen. Siirrymme kansakouluun. Välitunti on päättynyt.

Kommenteissa esitettiin hyvä kysymys: mitäs nyt vaahdotaan muutamista tekijänoikeusjutuista, kun sama kirjoittaja, toisin sanoen minä, en ole suostunut korottamaan ääntäni 90-luvun pankkikriisin oikeudenkäynneistä.

Pani miettimään. Olin itse tuomarina 1992 - 1999 eli jakelemassa niitä tuomioita. Olin mukana pohtimassa syvällisemminkin tuomioistuinten tehtäviä tuossa tilanteessa. Olin heilutellut vanhoja papereita ja todistellut, että viime kädessä korkein oikeus pani jarrun 1930-luvun tuhotuomioille.

Ajattelin silloin ja ehkä nytkin, ettei tuomioistuin voi ryhtyä parantamaan maailmaa takautuvasti. Myös velka- ja korvausasioissa on toimittava tässä ja tulevaisuutta ajatellen. Samainen KKO oli ryhtynyt kohtuullistamaan sopimuksia ja sovittelemaan korvauksia ennen kuin siihen oli oikeastaan pohjaa lainsäädännössä.

Kävimme monta asiallista keskustelua hovioikeudessa etenkin takausjutuista. Toistelin etteivät nämä ihmiset yhtään tienneet, mitä voi tapahtua, kun allekirjoittivat papereita. Talonpoikainen epäluulo takauksia ja vekseleitä kohtaan oli ehtinyt kadota. Keskustelut päätyivät aina siihen, ettemme me voi tehdä mitään.

Vahingonkorvaus, kuten tekijänoikeudessa, ja velka tai takaus ovat niin erilaisia asioita, ettei niitä voi paljon verrata. Toisessa on tehty jotain, toisessa sitouduttu kirjallisesti johonkin. Silti asetelma oli jo kymmenen vuotta myöhemmin muuttunut, ja nyt se on vallan toinen. Pankissa luetaan asiakkaalle paperit ääneen ja selitetään sitoumusten merkitys, vaikka asiakas ei edes haluaisi kuunnella. Sopimustekstit ovat paljon selvempiä ja ymmärrettävämpiä.

Mutta yleinen sopimusoikeus puuttuu edelleen peruskoulun kurssista. Meillä ei opeteta, mitä merkitsee lainan ottaminen tai vahingon aiheuttaminen. ”Yhteiskuntaoppi” on halveksitumpaa kuin terveystieto. Ja siinä olen edelleen vuosisataisella kannalla, että jos ottaa niin suuren velan, ettei pysty maksamaan sitä takaisin, palkka menee ulosottoon ja asunto ja auto vasaran alle. En keksi, miten toisin voisi olla. Nythän ei ole puhe petollisesta viettelystä, pätemättömyysperusteista eikä sellaisista. Ihmisillä on nytkin velkoja, joista he eivät selviydy.

Jos joku sanoo, etteivät lait, virkamiehet eivätkä tuomarit ole pahemmin kiinnostuneita tavallisen ihmisen ongelmista, ainakaan ellei heitä hyväksi käyttäen voi saada rahaa, en väitä vastaan.

Korkein oikeus metsässä

Viime päivinä olen kirjoittanut paljon metsästä. Johtava metsässä olija on SanomaWSOY, joka arvioi tulevansa toimeen ilman kaikin puolin arveluttavaa Sofi Oksasta. Viimeistään Frankfurtin kirjamessuilla karsaidenkin oli pakko käsittää, että Sofi Oksasen menestys on ainutlaatuinen tapaus kirjallisuudessamme. Kirjaa on myyty kappalemäärin vasta muutamia satoja tuhansia, mutta se on käännetty tai kääntymässä 36 kielelle. Merkillisintä on Euroopan johtavien ns. arvolehtien yksimielinen kiitos – Le Monde, Die Zeit, The Times… Ruotsin ja Norjan arvovaltaiset kustantajat, jotka ovat tottuneet suhtautumaan Suomen kirjallisuuteen alentuvasti, puhuvat silmät hehkuen vakavan Pohjoismaisen kirjallisuuden noususta.

Ja SanomaWSOY tulee toimeen ilman. Immateriaalipalvelujen tuottajat (nimitys arvonlisäverolaista) ovat muutenkin osoittaneet laajalla rintamalla taitamattomuutensa ja saaneet odottamatonta tukea Korkeimmalta oikeudelta, joka on mennyt tekijänoikeusasioissa niin metsään kuin voi. KKO:n kirjoittamia perusteluja lukiessa tulee mieleen, että kaikille perkeleille sitä kyniä myydäänkin. Ehkä Sorvarin ja Harengon määräaikainen pesti esittelijäneuvoksina auttaa asiaa, ehkä ei.

Kesällä annetut Finnreactorin jutut (KKO 2010:47 ja 48) merkitsivät useiden satojen tuhansien eurojen korvauksia, joiden maksajiksi valikoitui ns. tavallisia ihmisiä. Nyt on ratkaistavana useita uusia juttuja. Työkyvyttömyyseläkkeellä oleva henkilö joutuu käräjäoikeuden päätöksen mukaan maksamaan tekijänoikeusjärjestöille ja oikeudenomistajille lähes puoli miljoonaa euroa.

En ole ollut missään tekemisissä näiden asioiden kanssa, vaikka syytettyjä puolustaneet juristit ovat oppilaitani. Lievää häpeää tunnen siitä, etten opettanut heille paremmin yleisiä oppeja. Nyt järjestöjen lakimiehet väittävät televisiossa ties mitä. En tiedä, onko jutuissa pohdittu vanhaa raunioittavan vahingonkorvauksen kieltoa.

Korkein oikeus joka tapauksessa tuomitsee silmää räpäyttämättä korvauksia, jotka tuhoavat taloudellisesti sellaisten ihmisten elämän, jotka eivät ole tiettävästi rikastuneet musiikkitiedostojen jakamisesta (sharing).

Tämä tulee kostautumaan poliitikoille karvaasti, kunhan Timo Soini tai joku vastaava tekee asiasta numeron. Tekijänoikeuslakia on muuteltu nöyrästi tekijätahon osoitusten mukaan. Tekijöinä vedetään esiin suosittuja muusikkoja. Näin peitetään näkyvistä se, että merkittävän hyödyn saajat ovat maailman suurimpiin kuuluvia yhtiöitä, tietokoneohjelmien ja äänitteiden tuottajia. Joskus tuomioistuimet nimittävät Microsoftia, Adobea tai Sonya ”heikommaksi osapuoleksi” verrattuna suomalaiseen opiskelijaan tai eläkeläiseen.

Viimeisten lainmuutosten jälkeen DC-hubit ja torrentit ovat sitten lainvastaisia. Tuomitut seuraamukset ovat kaikkea muuta kuin selviä. Toisessa Finnreactorin jutussa KKO hyväksyi hovioikeuden perustelun, jossa mainitaan ”hyvityksen kohtuullisuus tekijän kannalta”.

Tämä on räikeä virhe. Hyvityksen on oltava kohtuullinen kaikkien asianosaisten ja asiakokonaisuuden kannalta. Asia olisi selvinnyt tekijänoikeuslain esitöistä ja alan kirjallisuudesta, tai myös ajattelemalla. Vastuuta tekijänoikeusrikoksesta on laajennettu radikaalisti osallisiin. Se on nyt KKO:n linjaus, joten tyydyn väittämään, että se on tekijänoikeuslain vastainen. Kukin vastaa teoistaan, ei aikeistaan eikä avunannosta. Tekijänoikeusrikoksesta tuomitaan se, joka käyttää teosta lainvastaisesti.

Finnreactorissa väitettiin olleen 10 000 lataajaa. Heidät olisi voinut panna maksamaan korkojen kanssa lataamiensa ohjelmien ja sisältöjen yksinkertainen kauppahinta. Nyt tuomioistuimet määräävät korvaukset oikeudenhaltijoiden mielikuvituksellisilta tuntuvien tuotto-odotusten mukaan saamatta jääneenä hyötynä. Ilman luvatonta latausta yhtiöt olisivat saaneet myyntitulona vastaavan määrän. Tätä en usko. Lataajista suuri osa lienee ihmisiä, jotka eivät hankkisi maksullisia versioita. Umpimähkäisesti valikoituneet yksityishenkilöt maksavat siitä, etteivät elinkeinonharjoittajat saa tuotteitaan kaupaksi. Itse turhankin ahkerana musiikin ostajana satun tietämään, että ilman luottokorttia (Visa, Mastercard) musiikin ostaminen verkosta on aika vaikeaa, kohdin mahdotonta. Näitä kortteja ei myönnetä nuorille ihmisille, joilla ei ole vakinaista työpaikkaa ja tuloa.

Järjestöjen USA:sta johdettu propaganda on leimannut lataajat ja ylläpitäjät rikollisiksi. Tekijän näkökulmasta irtaimen omaisuuden luvaton käyttö on samantasoinen rikos kuin luvaton ajaminen toisen polkupyörällä. Jos nuorilla on tunne, ettei eduskunta ja siitä riippumaton tuomioistuinlaitos edes halua ymmärtää heitä, he ovat oikeassa. KKO:n uuden linjan mukaan tämä kirjoitus voi aiheuttaa syytteen yllytyksestä tekijänoikeusrikokseen. Metka ajatus.