Kauneudesta ja tekijänoikeudesta

Petäjä kirjoitti lehteen juuri niin olimme puhelimessa puhuneetkin. Kokeneiden lehtimiesten kanssa ei tule vaikeuksia. Heille voi jopa sanoa, että kuule, en tiedä, tai että en viitsi ryhtyä miettimään ja selvittämään jotain mitä tahansa yksityiskohtaa.

Mielestäni vika ei ole median, yleisön eikä edes poliitikkojen. Huomio on aikojen alusta kiinnitetty asioihin, jotka ovat käsitettävissä ja joista on mahdollista puhua. Tieteen ja taiteen alusta eli kolme tai kolmekymmentä tuhatta vuotta aidosti vaikea asiat ovat jääneet spesialistien selvitettäviksi. Onko maailma todellinen vai kuva, sellainen kuin luolan kattoon heijastuvat varjot? Järkevä ihminen sanoo, että mitä väliä sillä on, kunnes käy ilmi, että joku juoksee sisään kirves koholla maailmankuvansa eli todellisuuskäsityksensä villitsemänä. Meille ihminen ja etenkin hänen kärsimyksensä ja kipunsa on todellisempi kuin tämä tai tuo profeetallinen käänne. Mutta ainakin pari miljardia ihmistä uskoo todellisuuden löytyvän jostain muualta kuin havaintomaailmastaan.

Anteeksi filosofointi. Ehkä tällä pääsisi perustuslakivaliokuntaan kuultavaksi, mutta ei tee mieli. Olen ollut siellä.

Vaikea asia, jota emme sekoittaneet Marimekon plagiaattitapaukseen, on kysymys teoksen hyvyydestä ja kauneudesta. Yhtiön omassa historiassa on paljon esimerkkejä kulumatiivisuudesta. Sekä taiteessa että tieteessä erinomainen käytäntö on perehtyä esikuviin ja sitten panna paremmaksi. Näin tapahtui kun firman olkalaukku ja kantokassi kehitettiin. Ne eivät ole millään muotoa suojattuja teoksia, mutta ne ovat pahuksen hyviä ja käyttökelpoisia ja pysyneet markkinoilla vuosikymmeniä.

Kuvassa oleva Aino Aallon ennen sotia suunnittelema juomalasi (itse asiassa Iittalan nykymuunnelma alkuperäisestä) on kauneimpia käyttölaseja, mitä on. Erään tarinan mukaan muoto oli funktion eli käytön määräämä. Tuomioistuimet käyttävät tuota sanontaa perustellakseen suojan puuttumista etenkin taideteollisuuden tuotteelta. Laseja oli näet helppo pinota tiskissä päällekkäin, kun ne eivät muotonsa vuoksi takertuneet toisiinsa. Se oli ennen kuivauskaapin keksimistä se (suomalainen, Maiju Gebhardin ja Työtehoseuran nimissä kulkeva innovaatio).

Kauneudella ja rumuudella, taidokkuudella ja taidon puutteella ei näet ole merkitystä arvioitaessa, onko jokin aikaansaannos suojattu teos.

Jokaisen eskarilapsen jokainen piirustus on suojattu teos, myös ne, joissa on selvästi vain suttua. Tämä on vanha sääntö, josta minulla olisi kyllä sanani sanottavana, muta en tee sitä tässä.

Tilanne muodostui sietämättömäksi, jos todella tökerö toritaiteen tuote ei saisi suojaa, mutta taitelijana pidetyn henkilön muutaman viivan hahmotelmat saisivat. Silloin suojattaisiin tekijää eikä teosta ja tuomioistuin joutuisi kriitikon asemaan eli tekemään esteettisiä arvioita.

Siihen ei tarvitse taidehistorian opintoja, että osaa luetella viisikymmentä suurta mestaria, joiden teoksia vakaat arvostelijat ovat väittäneet mielipuolen aikaansaannoksiksi. Esimerkiksi päivänsankari, 100 vuotta täyttävä Stravinskyn ”Kevään pyhitys” oli sellainen. ”Tämä ei ole musiikkia”, kirjoittivat asiantuntijat. The Timesin arvostelija julisti lehdessä mm. van Goghin, Paul Cézannen ja Gauguinin näyttelyyn tuodut teokset hullun töherryksiksi. Perusesimerkki voisi olla Picasso, josta oltiin yleensä sitä mieltä, ettei hän osaa lainkaan piirtää, mutta asioista auttavasti selvillä olevat tietävät, että kyllä hän uransa alkuvaiheessa osoitti suurenmoisia piirtäjän ja värin käyttäjän lahjoja, kunnes sitten rupesi piirtämään malleilleen silmän poskella ja muuta sellaista.

Tiesittehän, tarpeettoman tiedon ystävät, että Picasson ”Avignonin naiset” tarkoittaa Barcelonan bordelleja, joiden harras ystävä Pablo oli. Kadun nimi oli Avinyó, ranskaksi Avignon.

Tekijänoikeudessa tavallaan ymmärrettiin jopa intentioharha ennen kuin 1930-luvun teoreetikot, etenkin Wellek ja Warren kirjallisuudessa, kehittelivät ajatuksen. Taiteilijan tarkoitusperillä ja omalla käsityksellä siitä, mitä hän on tehnyt, ei ole juurikaan merkitystä teosta tulkittaessa.

Taidetta ja siten tekijänoikeuden suojaamaa on se, minkä voi myydä taiteena. Kun parikin suomalaista kuvanveistäjää alkoi tuoda näyttelyihinsä kantoja ja hirrenpätkiä, luonnollisesti ne olivat taideteoksia. Jos minulla tai sinulla on hirrenpätkä liiterin seinällä, se ei ole teos. Konventio määrää – sillä siis on vaikutusta, mitä yleisesti ja hyväksyttävästi pidetään taiteena.

Tämä asia on todellinen ja vaikea ongelma valokuvissa ja tietokoneohjelmissa. Jotkut niistä ovat selvästi suojattuja teoksia, jotkut taas eivät. Jostain syystä kaikkia karttoja pidettiin suojattuina, vaikka Suomen kartoituksen perustyöt valmistuivat ennen sotia ja kartoissa pyritään mahdollisimman suureen säännönmukaisuuteen, ei omaperäisyyteen. Konventio ratkaisee. Hiukan samoja ongelmia on arkkitehtuurissa. Todella omaperäisessä talossa (eräin poikkeuksin) ei voisi asua. Hieno rakennus on etevä yhdistelmä siitä, mikä o tunnettu ehkä kauankin – mahdolliset julkisivut pois lukien.

Bauhaus

Paljastus.

Tämä kiinnostaa ehkä enintään kuutta ihmistä.

Miten asutaan 40 vuotta samassa aika halvassa talossa, ensin kahden alle kouluikäisen lapsen kanssa, jotka sitten aikuistuvat? Ja sitten todetaan, että kun ruuvailee vähä ripoja, tässä asuu erinomaisesti, kunnes vanhainkoti tai turve odottaa.

Puiset elementtitalot tappoi öljykriisi. Ne olivat myös vähän vaikeita pystyttää. Suomalaiset timpurit eivät hevin uskoneet, että oli tehtävä tarkkaa työtä. Lisäksi myynnissä olevissa pientaloissa oli tasakatto. Se ei Suomen oloissa juurikaan pidä vettä.

Muistan eränkin jouluyön, joka sujui jazz- tai karibialaisrytmein. Vettä tippui yhteentoista eri astiaan, eri tahtiin, vaihtelevin äänenkorkeuksin.

Niinpä kaikissa näissä taloissa on nyt muutettu katto, meillä loiva harja.

Tämä ei ole historiikki. Tosin minua hiukan hämmästyttää, että olin itse 29-vuotias kun kohdittain aivan mahdoton hanke oli toteutettu ja muutimme Kirkkonummelle sieltä ostamallemme kiinteistölle itse gryndaamiimme taloihin toisten samanlaisten kanssa. Osa asuu edelleen samoilla sijoillaan.

Ensimmäinen vastaus esittämääni kysymykseen on joustava suunnittelu. Talot ovat pilarilaattarakenteisia, joten kantavia väliseiniä ei ole. Taloja voi laajentaa. Istun nyt kirjoittamassa huoneessa, joka rakennettiin kymmenen vuotta myöhemmin kuin muu osa taloa, ja näen kuistin ja lasikuistin eli vilpolan, jotka ovat nekin syntyneet matkan varrella.

Tuo ajatus toimi heikonlaisesti hirsitaloissa, mutta oli puolitoistakerroksisen rintamamiestalon yksi suurenmoinen piirre. Siitä asiasta on ollut ennenkin puhetta. Monumentaalirakennukset ja ihmehuvilat ovat pientä. Parhaiden suomalaisten arkkitehtien alun perin välirauhan aikana suunnittelema, Viipurin Tammisuolle pystytetty rintamamiestalo on arkkitehtuurimme ehdottomia huippuja ja ehkä edelleen aliarvostettu.

Se on valitettavasti aika tavallista Suomessa, että vähättelemme myös suurenmoisia innovaatioitamme. Ei olisi syytä. Esimerkiksi talvisodan jälkeen tänne saadut ruotsalaistalot (Maunula, Tampere jne.) ovat ihan kivoja, mutta eivät toki kilpaile omankeksintömme kanssa.

En tiedä, miten tietoisesti vaikutteet otettiin, mutta tässä tapauksessa jäljet johtavat Saksaan Bauhausiin, ja puhe on siis arkkitehtuuri- ja taidekoulusta, joka toimi mm. Dessaussa ja jonka natsit lakkauttivat.

Minunkin taloni mittasuhteissa näkyy Walter Gropiuksen ja Mies van der Rohen kynnenjälki, vaikka keskeisin vaikuttaja oli jutun kuvasta ilmenevä Ludwig Hilberseimer. Tämä Saksan suunnattoman luova arkkitehtiporukka siirtyi Amerikkaan. Hilberseimer sai nimeä kaupunkisuunnittelun teoreetikkona. Gropiuksesta ja van der Rohesta tuli Le Corbusierin ohella vuosisadan arkkitehteja.

”Mies” muuten siis ei ole suomea. Se oli alun perin Ludwigin sukunimi ja peräisin paikannimestä, joka on lähellä sanaa ”Mitte”, puoliväli.

Alvar Aallon suuri maine johtuu hänen poikkeuksellisen nerokkuutensa lisäksi siitä, että monet hänen ”kilpailijansa” eli oman ikäpolven arkkitehdit ymmärsivät kuolla nuorina. Alvar oli myös hyvä mainosmies. Hän piti itseään kansallisena suurmiehenä jo Tampereen taistelujen aiakan1918, kun hän piilotteli jossain tunkion sisällä. Fyysinen rohkeus ei kuulunut hänen johtaviin hyveisiinsä. Mutta yleisön lyömine ällikällä (hepnaadilla hän itse sanoi) onnistui häneltä aina.

Tämä kaikki ja taivas myös tuli mieleeni, kun ihmettelin, miksi arkkitehtuuria harrastetaan niin vähän, vaikka se on aikamme elinvoimaisimpia taiteita verrattuna esimerkiksi klassiseen musiikkiin tai korkeakirjallisuuteen. Sitä ei edes Internet uhkaa.

”Rumaa mutta halpaa” oli Saksan ensimmäisen maailmansodan jälkeisissä tunnelmissa sovelias iskulause. Mainitsemani herrat ja mm. Kandinsky soluttivat kuitenkin mukaan sopusuhtaa ja suurta kauneutta. Kuitenin jopa lähiöittemme parjattu moskova-tyyli on aika selkeästi peräisin Bauhausin ”juutalais-kommunistisista” piireistä.

Joustava (adaptiivinen) rakentaminen sekä ympäristön että ihmisen ehdoilla oli yksi natsismin ja neuvostokommunismin ensimmäisiä uhreja. Meillä on Helsingissä toisenlainenkin esimerkki tästä. Ajatus keskittää vähittäiskauppa pieneen tilaan oli oiva. Stockmannin tavaratalon vanha osa on maailman kauneimpia alallaan. Niitä hissityttöjä kyllä kaipaa joskus.

Ylimmällä lauteella

Kuvassa ovat ne lapselliset lauteet. Olin eilen asiallisella päällä, tänään en. Kuten etenkin herrahenkilöt huomaavat, uskomaton päähänpisto naulata istuinlauteen laudat pitkittäin, on omiaan aiheuttamaan sen harmillisen takaiskun, että saunoja jää munistaan kiinni. Tämä ongelma uhkaa etenkin sitä arvostettavaa kansanosaa, jolla on niin sanotut vitjamunat niin että kun rannasta sukeltaa, äkkinäinen luulisi, että perässä ui sorsauntuvikkoja.

Timpuri siis pätki ne laudat ja kiinnitti poikittain. Sekin on laskettava plussaksi, että riskitkään miehet eivät rysähdä lattialle. Ja kuva ilmentää aitoa kaupunkilaiskulttuuria siinäkin, että kun esimerkiksi meikäläinen saunavaari tarraa kaiteen päästä kiinni, tuolla kiinnityksellä jää kaide käteen.

Puheenaihe tuo väkisin mieleen Pentti Haanpään novellin kylpyurheilija Kemppaisesta. Tämäkin suurten saavutusten mies oli yleisistä saunoista tuttu kuivankälpeä jätkämies. Kun saunomiskilpailussa ukkoherran kanssa apumiehet olivat kaataneet koko saavillisen vettä kiukaalle ja pönkänneet oven, ukkoherra pyörtyi ja putosi kiukaalle. Kylpyurheilija jupisi vihtomisen roiskeessa, että suotta se herra sinne kiukaalle… Olisi tänne lauteillekin lämmintä saatu aikaa voittain.

Hyvä muuten että lopettivat ne löylykilpailut. Kas kun eivät kilpailleet hellalla istumisessa. Muurahaispesässä kyykkimisestä kai on kokemustakin.

Kommentoijan ajatus on mielestäni oikea ja kannatettava. Peräänkuulutettuun suomalaisuuteen kuuluu minustakin saunominen, ja vaikka poikkeuksia on, ei tätä tällaista itsestään selvää tapaa taida muualla olla. Kesämökkeily lienee tullut Ruotsissa tavaksi ennen kuin meillä, mutta minun tietääkseni siellä ei ole ainakaan paljon saunoja. Meillä rantamökkiä ilman saunaa on vaikea edes kuvitella.

Eräät lukijat nauttivat tästä panettelusta. Ystäväni dekaani Buxbaum kertoi, että hänen isänsä oli 30-luvulla Michiganissa piirilääkärinä. Ruotsalaisilla maahanmuuttajilla oli kuulemma tapana syksyisin harsia alusvaatteet nilkoista ja ranteista kiinni päällysvaatteisiin kevääseen asti. Lääkäri-isä oli sitä mieltä, että kun toimenpide vaati vaatteiden vajentamista tai leikkaamista, hän ei ollut edes kuvitellut sellaista likaisuuden määrää. Suomalaisilla oli saunansa, sanoi Buxbaum, ja hygienia toisella tasolla. Kai joukossa oli samanlaista väkeä kuin sodassa – käänsivät alusvaatteet lauantaisin, kun eivät viitsineet pestä niitä.

Toisin kuin toinen kommentoija arvelee, olen kyllä ollut lapsena pakkosaunassa paljonkin. Isoisän taloa lämmitettiin omalta suolta nostetulla kuivatulla turpeella. Olin usein jopa itse mukana hakemassa kuorma-autokuormaa turpeita Pernaalta ja paiskomassa niitä pannuhuoneen kellariin. Turpeita ei tarvitse pinota, mutta kyllä turvepöly, pannuhuoneen noki ja hiki tekivät enoistani, varsinaisista työmiehistä, ja meistä apulaisista mielenkiintoisen näköisiä. Ja sitten saunottiin ja ellei tuo vastan varrella hankaaminenkaan auttanut, turvauduttiin juuriharjaan ja mäntysuopaan.

Jossain oli johonkin aikaan tapana kaataa löylyveden seassa kiukaalle olutta, viinaa tai tärpättiä. Ei ole tullut kokeilluksi eikä kuulu suunnitelmiin. Sen sijaan muistan 1970-luvulta Saksan hotellien saunat ja kyltit, joiden mukaan veden kaataminen kiukaalle oli jyrkästi kiellettyä, streng verboten. Siihen aikaan meillä oli sellainen käsitys, että Saksassa kaikki oli jyrkästi kiellettyä, ellei se ollut pakollista.

Millaista olisi kohtuullinen saunominen? Entinen mies sanoi lääkärille käsien vapinaa valittaessaan nauttivansa alkoholia kohtuullisesti. Lääkäri kysyi että onko se kohtuullisesti pullo viikossa. ”Näillä käsillä läikkyykin sen verran.”

Vieläkin on ihmisiä, joilla on saunavuoro tai sauna-aika. Omassa mielessäni lauantain toivotut levyt ja saunominen liittyvät toisiinsa. Saunan päälle pitää saada puhaltaa, ja toivemusiikki sopii yleensä tunnelmaan. Ja kuten kauan sitten, puujalkavitsien luvattuna aikana, tavattiin sanoa, ensin mennään saunaan ja sitten syödään vasta.

Ystäväni Tari Haahtela jäi eläkkeelle astma- ja allergiatautien professorin virastaan, mutta lienee yltynyt kahta kauheammaksi tekemään tiedettä. Uutiskynnys ei näy ylittyneen edes siitä, että Itä-Suomen ja naapurissa Venäjällä olevien alueiden sairastavuudessa on aivan järkyttäviä eroja, Venäjän hyväksi. Tilanne näyttää olevan sama verrattaessa Suomea ja Baltian maita.

Ystäväni on ajanut siedätystä kuin käärmettä pyssyyn. Kun paikalla ei ole potilaita eikä asiattomia, hän saattaa esittää lääketieteellisen oivalluksensa sangen käsitettävässä muodossa: paska on terveellistä. Osa siitä, minkä joka päivä tai kahdesti päivässä suihkussa käyvät ihmiset pesevät pois, on tarkoitettu suojaamaan ihoa ja ihmistä.

Lähimikrobit ovat hyväksi, hän sanoo. Liian pitkät jakeluketjut ovat suorastaan vaara. Siis kun ihminen pienestä pitäen panee suuhunsa melkein kaikkea mitä pöydältä ja sen lähistöltä löytyy, elimistö löytää myös mikrobitasolla tasapainon. – Lukijan tulee ymmärtää, ettei mikään sääntö ole yleispätevä. Jos huushollissa räitään lattialle, niin tarttuuhan tauti siitä. Mutta en ole nähnyt viime aikoina sylkykuppeja enkä junissa kylttejä ”älä sylje lattialle – spotta ej på golfvet”.