Heiluva heinä

Ei voi olla niin kuin pitäisi. Jotkut heinät, joita nyt puskee, ovat paljon suurempia ihmeitä kuin Dubain tornit.

Se tavallinen kylvöheinä on lujuusopillisesti itse asiassa mahdoton. Se heiluu pienessäkin tuulessa niin hurjasti, ettei oikein keksi, mikä ihmisinsinöörien tuote kestäisi vastaavaa. Mikä olisi sellainen Eiffel-torni, joka taipuisi keskipaikkeiltaan niin mutkalle, että sen ylätasanteelta voisi katsella taivaanrantaa päätään pahasti lengottelematta?

Lisäksi se on ravintoketjun ja ilmaston tärkeä osa harjoittamalla hämärää alkemiaa auringonvalolla ja sen voi syödä, ainakin jos maha sietää selluloosaa.

Pilvenpiirtäjiä ei voi syödä. En tiedä, onko kukaan yrittänytkään. Sen Hannun ja Kertun noita-akan jälkeen energiatehokas rakentaminen on ollut heikoilla, eikä Grimmin veljesten nerokkuutta ole tavoitettu toiste. Sen talon voi syödä, koska se on piparkakkua, ja sen jälkeen, alkuperäisen ajatuksen mukaan, itse syöjät pannaan uuniin paistumaan.

Grimmin veljesten kotimaan, myöhemmän Preussin ja sen seuraajan Saksan jälkeen maailman paras propagandamestari on ollut Venäjä, a.k.a. Neuvostoliitto.

Ehkä informaatiolla ei taloa rakenneta, mutta tyhjentää talon voi. Pilvenpiirtäjän tyhjentäminen on erikoisen helppoa, vaikka vahinkoja kyllä sattuu.

Näiden päivien Nato-keskustelu on ollut tavanomaisen tuskastuttavaa, koska se on niin tunnelimielistä.

Putinin suunnasta tilannetta katsoen hän, Putin, on nyt liittämässä Suomen ja Ruotsia Natoon. Venäjän kehittäminen on epäonnistunut ja Putinin ”kolmas tie” valtiokapitalismin ja markkinatalouden välillä, joka tuo mieleen Giddensin vanhentuneet opit, on samassa kunnossa kuin suuri osa valtakunnan maanteistä.

Siksi viholliskuva on kaikki kaikessa, ja vihollinen on Yhdysvallat, jonka peitejärjestö on Nato.

Keskustelu meillä ja Englannissa on oikein hyvä esimerkki siitä, miten huono propagandamestari Yhdysvallat on edelleen.

Ulkopoliittisten asiantuntijoiden ajattelu on siitä omituista, että se noudattelee klassisen fysiikan tapoja, vaikka kaikki muuttui viimeistään 1900. Isaac Newtonille esimerkiksi eetteri oli olemassa oleva, toimiva käsite, ja koko tieteellinen maailma uskoi aineeseen tai nesteeseen tai kaasuun, joka on siitä erikoinen, ettei sitä voi havaita. Vasta runsaat sata vuotta sitten alettiin ajatella sellaisin ehdoin, ettei eetteriä ole olemassa ja että tuloksettomien kokeiden syy on selvä. Valo ei kulje nopeammin maapallo liiikesuuntaan kuin päinvastaiseen suuntaan.

Kappaleiden ja hiukkasten (eli siis blokkien) ohella olisi otettava huomioon kentät, sellaiset kuin sähkömagneettiset kentät.

Vanhan fysiikan mukaan kenttä joko oli tai ei. Faradaysta alkaen on käsitetty, että kenttä ”liikkuu”. Se ei ole kummallinen asia. Sähkömoottori on juuri tämän havainnon toteutus.

Sotilaallis-poliittinen kenttä liikkuu.

Puolueettomuus on ihmeellinen keksintö. Maailmansota aloitetaan yllätyshyökkäyksellä puolueettomaan maahan. Näin on ollut tapana tehdä, ja keino on osoittautunut hyväksi.

Sitten on tämä Ruotsi ja Sveitsin perinteinen puolueettomuus. Toinen myi malmia ja tykkejä kaikille, jotka maksoivat käteisellä etukäteen, ja toinen hallinnoi puolueettomasti etenkin saksalaisten rahoja, joita oli jo silloin todella paljon.

Edes Hitler ei ollut niin hupsu, että olisi valloittanut Sveitsin eli yrittänyt paistaa ja syödä säästöporsaan. Säästöporsas on posliinia tai metallia. Sitä ei voi syödä.

Koska en ole sotilaallinen enkä poliittinen asiantuntija enkä ehkä enää monen muunkaan asian tuntija, sanoin vain huokaisten, että Venäjän toiminnassa erottuva kasvava epätoivo, jota eilisessä raportissa nimitettiin oivallisestti ”arvaamattomuudeksi”, enteilee vallanvaihdosta. Edes Putin ei ole raparperi, jonka väitetään elävän tuhat vuotta.

Venäläisten sotilaiden ja siis poliitikkojen valttikortti on D. Trump.

Sana ”trump” on englantia ja tarkoittaa valttia.

Joku asiantuntija voisi verrata Trumpian ilmiömäistä nousua Ukrainan ja Syyrian tilanteeseen ja nyt tekeillä olevaan aktioon, joka kohdetta en tiedä. Ovatko ne synkronissa. Tuntuisi että ne ovat.

Propagandapuhe on kuitenkin tällä viikolla noussut uusille kierroksille. Puhe Suomessa on ehkä sekin nousemassa, eikä se ole enää vain idulla. Kenttä liikkuu. Roottori ja staattori pyörivät. Blogisti lähtee hienolla autollaan katsomaan äitiään ja vie terveisiä teiltäkin.

Niistä heinistä…

Kova viikate päivät ne niitti
ja heinät vei,
ja se onneaan kiitti,
ken itsekin murtunut ei,
timotei,
sinä keinuva heinä.

(Kivikk’aho – Timotei)

Lakimies vai tiedemies

USA:ssa melkein kaikki presidentit ovat lakimiehiä. Eisenhower ei ole oikeastaan poikkeus. Upseeripohjalla hän oli suursodan johtajana aivan erinomainen ”lakimies” eli normittaja. Suomessa tilanne on suunnilleen sama.

Muun muassa Bismarckin suuhun on pantu ajatelma, että jos pitää makkaroista ja arvostaa lakeja, ei pidä mennä katsomaan, miten niitä tehdään.

Kävin kerran keskenkasvuisena pienellä makkaratehtaalla. En suosittele.

Elinaikamme huippupoliitikoista tiedemiehiä (luonnontieteilijöitä) on kaksi, Margaret Thatcher, joka oli hyvin koulutettu kemisti ja ehti myös työskennellä teollisuudessa tutkijana, ja Angela Merkel, joka kirjoitti väitöskirjan kvanttikemiasta.

Tuo notkauttaa polvia. Olen sen verran yrittänyt perehtyä alaan, että vakuutan nimenomaan kvanttikemian olevan erittäin vaikeaa ja myös erittäin hyödyllistä. Kemian ja fysiikan välinen raja on kadonnut. Tässä yhteydessä on syytä korostaa, että sekä kemian että fysiikan perusteissa on osattava työskennellä suurten epävarmuuksien keskellä ja etenkin maailmassa, jossa on todistettu, ettei erinäisiä keskeisiä asioita voi todistaa. Kvanttimaailmassa havainnollistaminen on mahdotonta. Äärettömän monen ulottuvuuden funktioavaruus ei hahmotu millään tavoin, vaikka osaisi irtautua fyysisistä ulottuvuuksista ja uskoisi, että ulottuvuus on pienin määrä koordinaatteja, joilla jossain ulottuvuudessa oleva piste voidaan määritellä.

Suomessa on ollut pääministereitä, joiden koulutus on ollut lähellä luonnontieteitä – metsätiede esimerkiksi. Kansantaloustiedettä en osaa ottaa tässä huomioon yhtä vähän kuin oikeustiedettä. Presidentti Relanderin väitöskirjaa ja tutkimustoimintaa on sanottu huonoksi. Dosentiksi hän ei päässyt yrityksestä huolimatta.

Kiitos, tunnen hyvin koko joukon kovien tieteiden professoreita, jotka oman arvioni mukaan ovat ihmisinä vaarallisia mielipuolia, jollaisia ei pidä päästää lähellekään ihmisten asioiden hoitamista. He ovat itse hoidon tarpeessa, siitä huolimatta, että tieteelliset saavutukset ovat loistavia.

Sikäli kuin uskallan luottaa kokemuksiini, eräät teoreettiset tieteet, kuten matematiikka, edellyttävät tohtoritasollakin vain älykkyyttä ja itsepintaisuutta. Myös erikoislahjakkuudesta voisi puhua samassa hengessä kuin puhutaan musikaalisesta lahjakkuudesta, joka eräillä ihmisillä on välittömästi havaittavissa.

Rolf Nevanlinna oli hyvin etevä matemaatikko. Hän oli mukana myös poliittisessa toiminnassa sodan aikana ja käytti erinomaisia Saksan suhteitaan. Myös hänen luonnontieteilijä-kumppaninsa L. Arvi P. Poijärvi oli sen verran mukana kansainvälisessä toiminnassa, että rauhanteon jälkeen edessä oli paluu koulumaailmaan.

Puoluepoliittisia toimia varoi tarkasti akateemikko Erkki Laurila, jonka tiedepoliittiset saavutukset ovat vertaansa vailla. Akateemikoksi nimitetty nobelisti A.I. Virtanen tunnettiin myös äärimmäisistä poliittisista mielipiteistään.

Tiedemiehistä ja erittäin suurista ratkaisuista on mielenkiintoista kirjallisuutta. Rhodesin kirjat atomi- ja vetypommin valmistamisesta ovat klassikkoja. Manhattan-projektia vetivät sotilaat, itse asiassa onnistuneesti. Churchill rakensi sodan alettua nopeasti infran, joka osoittautui erittäin toimivasti. Hänen tieteellisellä neuvonantajallaan F.A. Lindemannilla oli hyvin merkittävä asema. Hänestä tuli aikanaan varakreivi Cherwell.

Stalin sai varhaisessa vaiheessa käsiinsä todella tärkeät vakoilutiedot lännen teknologiasta ja jätti tiedemiehet merkillisessä määrin rauhaan. Hitleristä on syytä toistaa vakiintunut arvio. Häneltä ja natseilta puuttui kyky koota osin maailman paras tieteellinen tutkimus. Lisäksi maasta poistuneita fyysikkoja on nimitetty Hitlerin lahjaksi viholliselleen. Joukossa oli Niels Bohr, joka tuotiin Cherwellin pyynnöstä sotilaslennolla Ruotsista Englantiin sen jälkeen kun hän oli vaikuttanut merkittävästi Tanskan juutalaisten evakuoimiseen Ruotsiin.

Huipputuotteita, jotka eivät vaikuttaneet sotaan, olivat ballistiset raketit (V 2) ja suihkuhävittäjät. Niitä on paljon muitakin, jopa hieno MG-konekivääri.

En vihjaa, että tiedemiehet olisivat fiksumpia kuin esimerkiksi lakimiehet, vaikka voi se olla tottakin. Ei maailmaa kuitenkaan fiksuudella rakenneta.

Tieteellinen koulutus näyttäisi opettavan kontrolloidut kokeet. Yhteiskunta- ja oikeustieteissä tämä ajatus voi olla yhtä vieras kuin mallintaminen.

Pääministeri Sipilä ei ole tiedemies; usein mainitun insinöörilogiikan sijasta minä näkisin hänen toiminnassaan halun kokeilla. Sen mikä leimataan julkisuudessa epävarmuudeksi ja ailahtelevaisuudeksi on tulkittavissa myös kokeiluksi, jossa saattaa olla myös johdonmukaisuutta.

Lakimiehillä on huono perinne tehdä ”ratkaisuja”, vaikka he tietävät, että hyvin toimivan lain laatiminen on käytännössä mahdotonta. Korjausliikkeet ovat välttämättömiä. Valitettavasti lainsäädännön ja oikeuskäytännön suuria erehdyksiä ei ole edes listattu.

Kokeileminen on myös liikkeenjohdossa perusasia. Ellei tämä operaatio onnistu, ollaan nopeita yrittämään jotain muuta.

Olen miettinyt muutamia vuosikymmeniä, millaista olisi empiirinen oikeustiede. En ole keksinyt. Patenttioikeuden empirian tunnen. Viisaimmat myöntävät suoraan, että tuomioistuinten näkökulmasta toiminta on tulenjohtoa, haarukoimalla.

Juuri tässä on muuten nykyisen kilpailuoikeuden ongelma. Tehdään massiivisia ratkaisuja, joiden pohjalla ei ole muuta kuin uskonkappaleita.

Todellisuudessa juridiikassa on toinenkin empiria alue, jonka luonnetta yleisöä ja media eivät ymmärrä.

Se on vero-oikeus.

Verot verta juo

Olisiko valtio yhtiöitettävä tai yksityistettävä?

Ajatus ei ole uusi. Eilinen veteraanipäivä palautti mieleen lapualaisten (väitetyn) ehdotuksen ottaa talvisodan Taipaleen lohko urakalle. Lapualaiset ja kauhavalaiset vaikenevat mielellään siitä, että naapurirykmentti ei ollut heidän päiväläisiään. Siellä vuorotteli kaksi rykmenttiä. Se toinen, jonka työn jäljessä ei ollut mitään huomauttamista, oli koottu köyhien pitäjien miehistä, Suomenselän valmiiksi vähäosaisista. Kun Tuuri kirjoitti pohjalaisista, Yrjö Jylhä kirjoitti siitä toisesta.

En tiedä, mihin ”Internationale” viittaa kertoessaan, että verot köyhälistön verta juo. Köyhälistö tarkoitti ihmisiä, joilla ei ollut varoja edes välittömien tarpeittensa tyydyttämiseen eli tuskin syömiseenkään. Veroa heistä ei kyennyt kukaan puristamaan.

Ymmärrän että tämä ja myöhemmät työväenlaulut tarkoittavat ”lisää liksaa”. Röyhkeät raharuhtinaat riistävät eli eivät maksa tarpeeksi palkkaa metallityöläisille ja satamatyöläisille.

Pentinkulman miehet näkivät, ettei kartanon patruunaa nähty viikatteen varressa. Pehtoori eli rahapalkkaa nauttinut työnjohtaja nähtiin, ja syntyneessä kilpailuissa hän otti ja hävisi Akseli Koskelalle. Koska Koskelat olivat pappilan torppareita, Akseli oli kartanon pellolla hankkimassa raha-ansioita. Torppari maksoi maastaan tekemällä työtä taloon, siis pappilaan. Termi oli ”taksvärkki” eli päivätyö. Torpan vuokra märiteltiin miespäivinä, naispäivinä, hevospäivinä.

Tässä on tietenkin puhe veroparatiiseista.

Haluan huomauttaa omasta puolestani keskusteluun, joka velloo, että eräs tunnettu veroparatiisi on Suomi.

Valtion pussi on pohjaton kaivo. Pohjaton kaivo tarkoittaa täsmälleen samaa kuin pohjavesi.

Suomessa on hyvä pohjavesi, eikä se ole loppumaan päin. Maapallonlaajuisesti makea vesi on seuraava kriisihyödyke. Afrikka on kuivumassa kovaa vauhtia.

”Scientific American” (March 2016) kirjoittaa samaa kuin nykyinen, parempi historiantutkimus. Jos hallinto ja muut herrat toimivat huonosti, heidät voi tappaa (Stalin & Mao) mutta parempi keino on vain vaihtaa heidät toisiin. Talonpoikia ei voi vaihtaa (Stalin & Mao melkein onnistuivat ja tuho oli lähellä).

Scientific American siis otsikoi ”Syyrian ilmastopakolaiset” ja kertoo yksityiskohtaisesti pohjaveden katastrofaalisesta katoamisesta vuodesta 2006 alkaen. Molempia maailmansotia muuten edelsi kuuma ja kuiva kausi. Kesät 1914 ja 1939 olivat aivan poikkeuksellisia.

Valtakuntia on sammunut. Yksi epämääräinen selitys on ”eroosio”. Syyria ja Kreikka olivat kerran metsäisiä, viljavia alueita. Maya-korkeakulttuurin nopea tuho johtui ainakin osittain makean veden ehtymisestä. Missä määrin Kiinan yhteiskunnalliset vaivat viimeksi kuluneen sadan vuoden aikana liittyvät hajoaviin kanava- ja kastelujärjestelmiin, sitä en tiedä riittävän tarkasti. Missä määrin pelaaminen kastelun kanssa vaikutti Neuvostoliiton tuhoon, sitä saa arvuutella. Tyhjäksi kuollut Aral-järven alue lienee esimerkki, eikä ainoa.

Syyrian yhteydessä tai yleisemmin sotaisan islamin yhteydessä puhutaan yleisesti öljystä. Toinen neste, vesi, voi olla tärkeämpi asia.

Verotonta paratiisia ei ole olemassa. Eedenin yrttitarha on kukaties ollut; heijastumia on muinaiskirjallisuudessa muuallakin kuin Raamatussa. Paikka olisi saattanut olla Eufratin ja Tigrisin välissä siellä, missä on viimeksi kuluneet vuosituhannet ollut enää papyrysrämeitä. Luultavampaa on että kerran hedelmöineen alueen päällä on nyt Persianlahti, suolainen vesi.

Joen pakottama paikoillaan asuminen merkitsee veroja. Raha virtaa alamäkeen. Lähes kaikki vanhimmat säilyneet kirjoitukset koskevat veronkantoa ja jokiliikennettä, pronssikaudella myös rannikkopurjehdusta.

Valtion ikuinen ongelma on pitää yllä veronkantojärjestelmää, joka ei maksa enempää kuin tuottaa. Panama lienee esimerkki globalisaatiosta. Hiiret jyrsivät reikiä veronkantajien verkkoihin.

Sekä Euroopassa että ympäri maailman ongelmana ovat huonot hallitukset. Kukaan ei muista vihata Sveitsiä, joka on verokeitaista perinteikkäin. Hallinto on niin hyvä, että sen toiminta on ennakoitavissa.

Ilmennän ajatuksiani lyhyellä kertomuksella Italialaisesta torpedosta. Se ei näyttäisi liittyvän verotusongelmaan, mutta liittyy.

Kun firma on joutumaisillaan oikeuteen patentin loukkauksesta pahassa paikassa, kuten Englannissa, jossa on riuska tahti ja hyvät tuomarit, se panee vireille negatiivisen vahvistuskanteen omasta patentistaan esimerkiksi Italiassa. Loukattu osapuoli joutuu saapumaan sinne ja yleensä esittämään oman kanteensa samassa yhteydessä.

Tulos on yleensä toimiva, loukkaajan kannalta, kiitos mm Luganon ja Brysselin sopimusten. Hyvän tuomioistuimen kauhut vältetään ja esimerkiksi Milanossa on hauska istuskella kahviloissa sen epätodennäköisen mahdollisuuden varalta, että juttu huudettaisiin joskus esiin.

Nimitys johtuu siitä, että Italiassa kestää vuosia ennen kuin jutut saadaan edes alustavasti vireille oikeudessa, ja itse menettely onkin sitten tosi hidasta. Tuomareiden ammattitaidosta ei ole tietoa, ainakaan myönteistä. Belgia on samanlainen. Belgialainen torpedo on sama asia.

Temppuilemalla mahdollisimman huonon maan ja siis sovellettavan lain taataan se, ettei asia ratkea ikinä.

Tämän takia pidän tyhmänä viedä yhtiöitä Panamaan tai edes Luxemburgiin. Veron ankaruudella ei ole lopulta suurta merkitystä, koska liiketoiminnan tarkoitus on siirtää myös verot kuluttajien (”talonpoikien”) maksettavaksi hinnoissa. Tärkeää on, etteivät transaktiokulut karkaa eikä toiminta pääse rämettymään kuin papyrussuo.

Työtä se teettää (6 980 724 katselua)

Blogin laskuri Site Meter on lakannut toimimasta. Jostain syystä firma ei vastaa edes pyyntöihin lähettää uudet kirjautumisen keinot. Olkoon mokoma. Blogi on Blogspot -pohjalla eli Googlen omistama ja yleistiedoissa on päivittäiset blogilla käynnit.

Yli kymmenen vuotta sitten oli pitkä jakso ennen laskureiden ilmaantumista. Otsikon luku on Googlen ilmoitus, tänään. Päivittäinen katseluiden määrä on noin 3 000. Näen suoraan suosittujen aiheiden lukemat. Niinpä koetan välttää sellaisia teemoja. Se niin särvittää.

Luku on suuntaa antava. Site Meter mittasi erikseen käyntejä ja vilkaisuja eli sivulla viipymisen aikaa. En oikein uskoisi, että ero on niin selvä. Silti kunnioitan verkkomainostajia. Ei ole yhteydenottoja, vaikka sata tuhatta klikkausta kuukaudessa on paljon. Mainostajat ovat viisaita. He tietävät etten ottaisi mainoksia ja että lukijani ovat saitaa väkeä, ostohaluttomia.

Kiitollinen olen siitä, että epäkaupallisuuttani kunnioitetaan. Näiden ilmaiskirjoitusten takana on aika usein 4 – 8 tunnin työ per päivä. Kenenkään ei tarvitse tulla sanomaan, että kysymyksessä on mielenvikaisuus. Tiedän sen. Eilen laskin budjettia, koska hyvä Osuuspankki lähetti ripeästi tarjouksensa remonttilainaksi. Kysymys on siitä putkiremontista. Laskelmani kertoo sumeilematta rahan tarpeen. Sitä kieltämättä on.

Helsingin Op:n mainitseminen oli ilmainen mainos. Ripeää ja asiallista toimintaa, hyvät verkkosivut, ei tiedettyjä Panama-kytkentöjä.

Jos tiedätte esimerkiksi lehden, joka julkaisisi mojovaa palkkioita vastaan näitä huonompia kirjoituksia, älkää vaietko. Näennäiskirjoituksista maksettiin ennen komeasti.

Kommentteja hyviin kommentteihin alaotsikkona Volter Kilpi vai Väinö Linna. Yllytän olemaan pitämättä sellaisesta, mikä ei tunnu käyvän pirtaan. Emme ole enää koululaisia, paitsi ne lukijat, jotka ovat vielä koululaisia.

Ei ole mitään järkeä lukea sellaista, mikä ei maita, kuten esimerkiksi Tolstoita tai Linnaa.

Jos suositte järjettömyyttä, kuten itse teen, voisi muistaa pääruoan lisäksi salaatin ja jälkiruoan. Esimerkiksi jytyisen teoreettisen filosofian annoksen jälkeen jokin sarjakuva tekee oikein hyvää, tai sen puuttuessa hupsuttelusivusto, jollaisia verkko tarjoilee runsaasti. ”Koirien älykkyysosamäärät on selvitetty…” (MSN.com). Jos joku selvittäisi, mikä on ”älykkyysosamäärä”, kiinnostuisin. Toistaiseksi olen sillä kannalla, että kysymyksessä on karkea projektiivinen testiperinne, joka on mittaavinaan eräitä valmiuksia ja jota taikauskoiset amerikkalaiset pitävät yhtä hienona ihmisen mittarina kuin vuosituloja. Koska Trump on niin rikas, hän on siis suunnattoman älykäs ja lahjakas… Meksikon huumekartelleista löytyy suhteellisesti vielä rikkaampia ihmisiä (suhteessa maan BKT:hen), ja huumeala välttämättömine joukkomurhineen on vielä vaativampi kuin kiinteistö- ja media-ala.

Siis ellei Kilpi tai Linna maita pääruokana, kokeilkaa jälkiruokana.

Ensimmäiseksi: oppikaa vauvoilta. Useimmat vääntävät kasvojaan ja pirauttavat pienen itkun saadessaan kielelleen jotain todella makeaa ja hyvää. Herkullisuuden tunnistaminen ja siitä nauttiminen on opittava.

Kilpi ja Linna: ajatelkaa, että muutatte vieraalle paikkakunnalle tai hankitte tositarkoituksella kesäpaikan tuntemattomalta seudulta. Voitte oikein hyvin marinoitua omassa kataluudessanne, mutta toinen vaihtoehto on tutustua seutuun ja sen ihmisiin. Kokemuksen mukaan se kannattaa tehdä taiten ja silti siihen menee aikaa.

Suomessa ei edelleenkään ole hyvä ajatus mennä maalaiskunnan raitilla esittäytymään saksalaisittain paikalliselle Aminoffille tai Hackmanille ja kysymään kiihkeästi, milloin voisi pistäytyä kylään. Nimet tulivat mieleen eräästä kunnasta, jota tunsin hiukan, ja jossa käytännössä kukaan kyläläinen ei ollut eläessään käynyt tietyissä kartanoissa. Kun seutu on laajasti ottaen pohjoista Hämettä, moraalisääntö on ”ei ruukata”.

Linnan Pohjantähden osittain kuviteltu Urjala on vaativa ympäristö. Ihmisten tunnistaminen ei riitä. On saatava käsitys kunkin asemasta yhteisössä ja tieto siitä, ketkä eivät ole olleet kolmeenkymmeneen vuoteen puheväleissä ja kuka on teloittanut Kapinassa kenen isoisän.

Tolstoin tavoin Pasternak on tässä suhteessa erittäin vaativa. Olen joskus lukenut, kuinka monta henkilöä näiden herrojen suurromaaneissa esiintyy nimellä. Ehkä joku muistaakin. Joka tapauksessa romaanin maailmaan tunkeutuminen tuntuu aluksi epätoivoiselta. Paljon vaikeampi on sitten Proust, jonka henkilöistä ja paikannimistä kannattaa aluksi laatia kortisto, sivunumeroviittauksin.

Miksi nähdä tällainen vaiva? Hyvä kulttuuripohja ei auta pätkääkään, jos selkä on kipeä tai velkojat hyppivät katolla.

Olen kuullut ihmisistä, joiden aika tulee pitkäksi. Itse mässäilen törkeästi harva se päivä ajamalla mielessäni erilaisia kokemuksia ja pätkiä kirjoista ja elokuvista (ja musiikista).

Erikoisen mieluisaa on keksiä kontrafaktuaalisia käänteitä. Entä jos Akseli Koskela olisi kiukuspäissään hukuttanut säkissä järveen Ilmari Salpakarin ja lähtenyt pakoon oikeudenmukaista rangaistusta jääkäriksi Saksaan ja suorittanut yleisen sekasorron vuosina yksityisesti oppikoulukurssin Tampereen lyseossa ja hänen poikansa Vilho olisi kirjoittanut jatkosodan asemasodan aikana väitöskirjaa sosiologiasta…?

Ja muuten – lukijan kannattaa muistaa, että kirjailija ja hänen tekstinsä ovat eri asioita. Eilen mainitsemani J.O. Ikola (Vaasan Jaakkoo) kiinnostaa minua aivan tavattomasti muun muassa siksi, että kirjoittajana hän oli tarkkanäköinen ja hyvävaistoinen mutta ihmisenä, ennen kaikkea poliitikkona, täydellinen tumpelo, joka osasi aina olla väärään aikaan väärässä paikassa. Sen joka pitää kinkusta ei tarvitse suosia sikaa, pikemmin päinvastoin.

Murremodernismi

Sain valmiiksi Vaasan Jaakkoo äänitteiden tekstit ja pitkän esittelyn, josta tuli oikeastaan essee. Tämähän lähti liikkeelle tiedosta, että erikoisryhmät haluavat helposti sulavaa kirjallisuutta – äänitteinä. Yleensä tekstin äänitteiden käyttö on Suomessa yhtä surkeaa kuin e-kirjojen.

Tässä tapauksessa kohderyhmä on etenkin vanhainkodit ja palvelutalot eli ne paikat, joissa murteen taitajat nyt ovat.

Työtä tuollaisessa on aivan hirveästi. Tunnen itseni marttyyriksi. Selkä niksahti, kun tarkastin skannauksia ja nostelin ja siirtelin päiväkaudet kirjapinoja ja erikoisen painavia niteitä.

Omaa hölmöyttä. Tuollaisen työn äärestä pitäisi ainakin tunnin välein nousta verryttelemään ja venyttelemään. Valitettavasti olen tässä asiassa siis samaa mieltä kuin lääkärit ja muut hyvää tarkoittavat piirit, joiden hankkeita muutoin vastustan.

Kirjallisuudessa murre ja omatekoinen kieli ovat kutakuinkin sama asia.

Omatekoisia kieliä toivat runoilijat ja sitten modernistit, kuten James Joyce.

Suomern merkittävin modernisti oli Aleksis Kivi. Hänen kielensä ei ole Nurmijärven seudun murretta. Myös ”Seitsemän veljeksen” kieli on sekä sanastoltaan että muodoiltaan kovin kummallista myös verrattuna muuhun hiukan vanhempaan ja saman aikakauden suomalaiseen kirjallisuuteen.

Murteen pitäminen naurettavana tai tuomittavana on opettajakunnan ajaman kielen standardisoinnin eli niin sanotun kirjakielen sivutuote. Koskenniemi pysyi aina akateemisen kirjakielen kehyksissä, Eino Leino ei. Leino käytteli ajoittain aika holtittomasti omatekoisia sanoja ja itse keksittyjä muotoja.

Niinpä Hj. Nortamo, Vaasan Jaakkoo ja Volter Kilpi kuuluvat saman ryhmään, johon muuten voisi lisätä myös Maria Jotunin. Aikalaisiakin he olivat.

”Alastalon salissa” nauttii suurta mainetta ja arvostusta, vaikkei juuri kukaan jaksa lukea sitä. ”Kirkolla” arvioidaan Suomen kirjallisuuden huippuihin. Mutta monesti Kilven arvioidaan ajautuneen koukeroisuuteensa romantiikan ja ehkä ekspressionismintietä. Mielestäni hän loi itse itselleen otteen kirjallisuuden kieleen ja kuuluu siten modernisteihin, kuten muuten myös Hellaakoski ensimmäisissä kirjoissaan ja samoin Mustapää.

Nortamo kirjoitti pari keskinkertaista romaania ja tyhjensi pajatson raumalaisjutuillaan, jotka saivat erinomaisen vastaanoton, mahdollisesti siksi, että ne ovat hyviä.

Jaakkoo julkaisi pelkästään kirjoissa satoja pohjalaishumoreskeja ja lehdessään vielä paljon enemmän ja nousi niillä maakunnassa merkkihenkilöksi, mutta ei ulottunut murrerajan yli ja on nykyisin unohdettu.

Sanomalehtipakinointi oli sotien välisenä aikana niin kovin tavallista ja yleensä niin heikkotasoista. Että ei ihme. Uuden Suomen Olli teki saman kuin myöhemmin Helsingin Sanomien Kari eli jalosti palstantäytteestä, siis toinen huumoripakinasta ja toinen pilapiirroksesta, korkean näkyvyyden instituution.

Ollin parhaatkin jutun tuntuvat nykyisin turhanaikaiselta venkoilulta eli eivät naurata. Kari Suomalaisella on erinomaisia vitsikuvia ja kyllä hän oli kansainvälisen tason piirtäjä mutta eipä hänellä taida olla kuin ne entiset ihailijat, sellaiset kuin minä, joka tosin ajattelin asioista ja ihmisistä melkein järkiään eri tavoin kuin hän.

Karin voisi kyllä nostaa esiin puhuttaessa yksimielisestä rähmällään olosta. Oli hän yksimielisyyden särö, johtavan lehden johtava mielipide, joka oli johdonmukaisesti ryssää ja muuta hullutusta vastaan.

Jos Kari oli katkeroitunut romantikko ja yleensä kaikkea uutta ja raikasta vastaan, Olli oli väärin ymmärretty mestari. Siihen hän vaikutti itse eniten.

Vielä nuoruusvuosinani valiteltiin, ettei kirjallisuudessamme ole juurikaan kaupunkilaiskuvauksia eikä siis aikojen muuttumisen mukanaan tuomia ongelmia. On se totta, että Vartion, Meren ja Rintalan juuret olivat syvällä perinteessä.

Mutta alemman keskiluokan toi kirjallisuuteemme juuri pakinoitsija nimimerkki Olli. Kaikkien historioiden ja tutkimusten mukaan hän kirjoitti ironiaa ja satiiria etenkin byrokratiasta ja oli kova pilkkaamaan perusteetonta tärkeilyä.

Kuitenkin hän edusti ennen kaikkea toimihenkilökirjallisuutta, joka on kirjallisuutemme ja elokuvamme laiminlyöty autiomaa.

Pakinoiden ”minä” (vanhaan tyyliin joskus ”me”) ja etenkin kertoja ystävä ja huonetoveri Kalle Niemeläinen ovat tyylikkäitä, tyylipuhtaita toimihenkilöitä. Samaa voi sanoa kamreeri Jakarista, vaikka hänen hahmonsa on turhan lähellä pakinoitsija Tiituksen Herra Kenosta, joka tosin oli ammatiltaan hämäräperäinen liikemies.

”Ajattelemattomat ajatukset” eli Manasse Olotilanne ja Otso Kirjosiipi heijastelivat toimihenkilöluokkaa. Ja yllättäen Vaasan Jaakko, Jaakko Oskari Ikola, on tässä asiassa samaa joukkoa. Kun hänen tuotantonsa lukee kokonaisuudessaan, ei se olekaan niin talonpoikainen eikä varsinkaan maahenkinen kuin väitetään. Jopa pohjalais-stereotypiat jäävät aika vähälle. Hänen tarinoissaan vilahtelee kauppiaita, klubeja, pankkeja, ravintoloita ja ties mitä ja sankareina todellisia toimihenkilöitä, sellaisia kuin herra Plumpäri, jonka yritykset kunnostautua menevät säännöllisesti myttyyn, sekä koko joukko kaupanhoitajia, insinöörejä, juustomestareita ja erilaisia pikkuherroja.

Voi olla, että tästä tulee vielä sanomista, kun seuraavan kerran tapaamme, mutta Vaasan Jaakkoo oli Antti Tuurin suuri edeltäjä, mitä Antti Tuuri ei ikinä tunnusta, vaan luultavasti lyö. Eri vesillä pestynä, toisen sukupolven miehenä hän kirjoittaa juuri samoista asioista, vähävoimaisista ihmisistä instituutioiden armoilla. Tuurin ”Pohjanmaa” on loistava kertomus siitä 1980-luvun päivästä, jolloin suomalainen maaseutu kuoli.

Tasapuolisuusharha

Englantilainen laaja kirja tuomari Robin Jacobin kirjoituksia, puheita ja tuomioita. Asiaan palataan, koska asia on harvinainen ja tunnen sen ja kirjoittajan. Etenkin Yhdysvalloissa tehdään asiallisiakin listoja joistakin lakimiehistä. Tekijänoikeuden ja patenttioikeuden ”IP Hall of Fame” eli kunniagalleria on verkossa. Jacob on ensimmäisiä nimettyjä. Mainitakseni edelleen vain itse tuntemiani tutkijana perinteellinen Jane Ginzburg (Columbia) on mukana siinä kuin tutkijana pioneerihenkinen Mark Lemley (Stanford), ja siellä ovat saksan kielialueen suuruudet.

Jacobin tunnusmerkki on vaikeatajuisuuden vähyys. Parhaaseen brittiläiseen tuomaritapaan hän puhuu asiat halki eikä kaihda sanomasta, että tekijänoikeuden idea / muoto -jaottelu on kirjoitustapa, joka ei auta ongelmissa tai että amerikkalainen ”fair use” (tekijänoikeuden rajoitukset) hämärtää asioita enemmän kuin selvittää. Myös patenttioikeuden keskustelluimpiin kuuluva ”ekvivalenssi” on hänestä tarpeeton kiertoilmaus. Ja edelleen, eläkevuosinaan, Sir Robin toimii toisaalta Ison Britannian, toisaalta EU:n neuvonantajana ja esiintyy usein yliopistomaailmassa ja tuomioistuimissa. ”Onko taloustieteilijöistä apua”, hän kysyy, ja vastaa, että eipä juuri. Heillä ei ole uskottavia mittareita oikeusjuttujen ongelmiin, ja huonoimmillaan he korvaavat faktat ennakkoasenteilla.

Tuota kirjaa ei voi verrata käsikirjoihin eikä opiskelun tueksi kirjoitettuihin systemaattisiin esityksiin. Tällä varauksella: mitään näin hyvää en ole omalta alaltani lukenut ainakaan sen jälkeen kun varhaisessa historiassa tentin Knohin norjankielisen, ennen sotia ilmestyneen kirjan, joka on käsittämättömän kirkkaasti ajateltu, ja Koktvedgaardin tutkimuksen, joka toteuttaa yhteiskuntatieteen suuren tehtävän esittämällä järkeviä kysymyksiä. Vastauksia ei sitten olekaan.

Mutta kysymys on tärkeämpi kuin vastaus.

Suomessa puhuttujen asioiden kannalta mietin keinoa tuoda oppineen, isänmaallisen ja vastuullisen yleisön (eli poliitikkojen) tietoon Englannin ykköstuomarin ja siis asianajajana liike-elämän sokkeloissa kokemuksensa hankkineen merkkihenkilön ajatus EU:n ja myös Englannin parlamentin toiminnasta lobbareiden kiljumiskilpailuna.

Ilmeinen esimerkki on tekijänoikeuden eri muotojen suoja-ajan jatkuva pidentyminen vastoin vähääkin järkeä. Kuka tahansa ymmärtää, että Mikki Hiiren tai Elviksen tai The Beatlesin esitysten vapautuminen tekijänoikeudesta on kauhistuttava ajatus, joillekin. Mutta mm. tietokoneohjelmalle myönnetty suoja-aika, 70 vuotta tekijäryhmän pitkäikäisimmän kuolemasta, menee tuolle puolen absurdin.

Sivumennen – koska Sir Robin aiheellisesti korostaa syvän asiantuntemuksen puutettaan angloamerikkalaisen oikeusjärjestelmän tuolla puolen, vilauttaisin omaa sorkkaani sanomalla, että suomalaisen elinkeinoelämän pitäisi kaikin mokomin yrittää selvittää, missä määrin Kiinan rikkaus ja nyt takelteleva talouskasvu, perustuu viheliäiseen tekijänoikeus-, tavaramerkki- ja patenttijärjestelmään. Halvaksihan se tulee, kun ei maksa lisenssimaksuja. Lisäksi tiedetään, että eräät amerikkalaiset yliopistot opettava erikoislaatuista juridiikkaa Pekingissä ja Shanghaissa.

Yliopisto voi olla erittäin vahva eli ääneltään kantava lobbari. Suomessa etenkään Helsingin Yliopisto ei tosin osaa tuota taitoa, ei edes omissa asioissaan.

Miksi mustaan kunnon lobbareita, vaikka tunnetusti rakastan helppoheikkejä ja käärmeöljykauppiaita?

Siksi että pidän järjestelmää toimivana, kun tuomarikunnan riippumattomuus on taattu muun muassa maksamalla tarpeeksi hyvää palkkaa, ja menettely on rakennettu niin, että kumpikin osapuoli tai kaikki osapuolet saavat puhua suunsa puhtaaksi.

Sekään ei ole hullumpaa, että professorit klikkiytyvät välillä ”amicus curiae” eli ”tuomioistuimen ystävät”-joukoksi ja laativat ilmaisia asiantuntijalausuntoja käsiteltäviin asioihin.

Olen itse tehnyt tämän Suomessa kerran, hyvin tuloksin. Menettely aiheutti suurta hämmästystä.

Asiaa puoleen ja toiseen mietittyäni tulin muutama vuosi sitten siihen tulokseen, että Suomessa pitäisi olla perustuslakituomioistuin. Sellaista vastaan esitetyt perustelut ovat murentuneet EU:n suurten tuomioistuinten ja kansainvälisen välimiesmenettelyn jatkuvasti kasvaessa.

Perustuslakivaliokunnan jäsenillä ei perinteisesti ole ollut sen vertaa ammattitaitoa, että he olisivat osanneet estää asiantuntijavallan. On mrheellista, että valiokunnan penkissä istuvat asiantuntijat pääsevät lobbaamaan rajoituksitta eduskuntaa.

Epäkohdan voisi poistaa tuomioistuinmenettelyllä, jossa tyypillisesti väitteisiin takerruttaisiin vastaväitteillä, puhuttaisiin siis puolesta ja vastaan ja mahdollisesti hyviin kysymyksiin esitettäisiin vastauksia viivytyksettä.

En usko että kansanedustajat olisivat yli-ihmisiä. Päinvastoin he ovat maailmankuvansa vankeja. He eivät poikkea ratkaisevasti salaliittoteorioiden kannattajista, joille oman mielipiteen puolustaminen on tärkeintä silloinkin, kun se ei perustu minkäänlaisiin tosiasioihin.

Kun Sir Robin ja kaikki muut korostavat, suolansa ansainnut tuomari ei kannata edes yksityiselämässään muuta kuin Arsenalia (Chelseaa ei vahingossakaan). Ammattiin kuuluu pysytteleminen etäällä lukituista asenteista ja siis avoimena yllättäville ja siinä mielessä siis ikäville vastaväitteille.

Etenkin virkatuomari osaa varoa tasapuolisuusharhaa eli muun muassa median ylläpitämää luuloa, että ”kultainen keskitie” on äärimielipiteiden puolivälissä. Näin ei ole. Tasapuolinen ratkaisu ei ole keskiarvo väitteistä. Tasapuolisuus on prosessia, puheenvuoron antaminen kaikille. Ratkaisun ei tarvitse olla tasapuolinen. Sen on oltava lainmukainen, ja ”oikeus ja kohtuus” on väärä sanapari, koska kohtuus on oikeuden osa.

Raskasmielinen lumppukauppias

Monet olivat ylpeitä siitä etteivät osanneet saksaa ja harvat vielä ylpeämpiä, kun ymmärsivät ranskaa.

Marx käsitti asian väärin. Politiikka vaikuttaa suoraan tieteeseen ja taiteeseen. Tuskin on olemassa niitä väitettyjä välttämättömyyden voimia, jotka vaikuttaisivat politiikkaan. Ainakin Marxin esittämät selitykset ovat toinen toisensa jälkeen osoittautuneet vääriksi ja monien maiden vasemmisto puhuu köyhän kansan puolesta kertomatta miksi. Muutamakin meikäläinen erinäisten asioiden vastustaja tuo mieleeni kiihkoisan kristityn, joka ei usko Jumalaan eikä varsinkaan mihinkään Jeesukseen.

Se saksalainen huippujoukko, joka alkoi paeta hitlerismiä Frankfurtista Yhdysvaltoihin, arvioi etenkin täydellisiltä näyttävät ajatusrakenteet peitteiksi, joiden tarkoitus oli verhota tosiasiat.

Hitler oli Immanuel Kantin aito oppilas, ei Hegelin.

Eilinen Teeman dokumentti saksalaisesta mykkäelokuvasta oli sangen heikko, kuin elokuvakoulun alkeiskurssille aiottu, aikana ennen runsasta vanhan elokuvan tarjontaa.

Niinpä katsoin sen suurella mielihalulla ja tein spiritualistisia muistiinpanoja, kuten sen, että Siegfried Kracauer on tullut uudestaan muotiin (kuten myös Walter Benjamin mutta ei Th. Adorno).

Kirjoittelun taso ei ole ainakaan noussut nyt kuin tutkimusaineistoa on kylliksi tai liikaa. Tuo Kracauer, Caligarista Hitleriin, oli kyllä keskeistä lukemista meillekin. Saksasta tietämättömillä oli tilaisuus lukea sitä englanniksi. Minulla on luullakseni hyllyssä jokin aika varhainen englanninkielinen laitos, eikä kieli ole tässä tapauksessa ongelma, koska Kracauer vietti elämänsä viimeiset vuosikymmenet Amerikassa, lopulta hyvin varustettujen arkistojen ja museoiden äärellä. Eikä se ollut hänen vikansa, etteivät esimerkiksi uutta keskiluokkaa tutkivat sosiologit viitsineet ottaa huomioon, että juuri hän oli elokuvilla todistellen väittänyt jo kauan sitten, että tyhjästä noussut, henkisesti tyhjä toimihenkilöiden luokka oli naiiviudessaan hengenvaarallisen natsismin todellinen kannattajajoukko.

Ylemmät upseerit, pankkiirit ja ylhäisö ovat uskottavasti selittäneet yrittäneensä vain hyötyä naurettavien natsien toilailuista, ansaita rahaa ja saada takaisin arvostustaan. Ajatus oli moraaliton ja hyvä; nämä tyypit todistelivat, että ensimmäinen maailmansota oli todellisuudessa Saksalla torjuntavoitto.

Jos kaupungissa kaivataan vielä yleissivistystä, tuon eilisen dokumentin voisi katsoa tarkasti ja oppia, että Saksa oli aivan omaa luokkaansa elokuvan lavastuksessa ja kuvauksessa jo mykkäfilmin aikana.  Minuun teki joskus syvän vaikutuksen tieto, että englantilainen Hitchcock oli Saksassa opissa ja sai lavastajilta ja kirvesmiehiltä tarkat tiedot siitä, miten tehdään lyhennetty perspektiivi huolellisesti manipuloitujen pienoismallien avulla. Sen ajan filmeillä kaupunkinäkymien ja rakennusten kuvaaminen taustaksi olisi ollut muuten turhan vaikeaa. Junat ja makuuvaunujen madonnat olivat ainakin Saksassa ja Ranskassa aikakauden suuria tunnuksia. Elokuvayhtiö Ufa:n verstailla oli tiettävästi kaikkien tärkeiden rautatieasemien pienoismallit aina valmiina käytettäviksi. Suomessa ensimmäinen hieno rautatiekohtaus on Mikko Niskaset ”Pojat” -elokuvan loppukohtaus, Loirin uran alku. Särkän – Helismaan junanvaunut olivat kovin näkyvästi rautatievaunuja, joita rytkytettiin Liisankadun studiolla.

Olen tässä blogissa laulanut Pabstin ja etenkin Louise Brooksin ylistystä ja luullakseni selvitellyt Langin ”M – kaupunki etsii murhaajaa” -elokuvaa, josta käy ilmi, että Saksan kansa syvin ongelma oli selvästikin aivan liiallinen tupakointi. Kaikki sisätilat ovat koko ajan täynnä savua.

Ja mitä hyvää voi odottaa kielialueesta, jossa Kracauer, Friedell ja Einstein kehtasivat valokuvauttaa itsensä piippu suusssa!

Mutta sitä en muistanut, että viiksimies Hitler saappaannuolijoineen oli hirveän kateellinen viiksimies Chaplinille, joka vieraili perinpohjaisesti Berliinissä 1931. Oudoksuisin, ellei Chaplin olisi saanut ”Diktaattorin” ideaa juuri tuossa vaiheessa. Jokseenkin selvästi ”Nykyajan” kone- ja tehdaskuvat eli elämän mekaanisuus on johdettu suoraan Langin ja kumppaneiden kone- ja tehdaskuvista.

Kirjoitin alkuun pahasti tästä elokuvaesseestä ja yritin myös osoittaa, että nuoruuteni ranskalainen André Bazin miellyttää minua yhä verrattuna saksalaisiin; Frankfurtin koulukuntakin tuntuu perineen edeltäjiltään lähes läpitunkemattoman ryteikköisen kirjoitustavan. Silti – tekisi mieli kaivaa esiin Kracauerin 1925 (!) julkaisema analyysi salapoliisi-hahmosta uuden toimihenkilöluokan ihanteiden ja mieltymysten täyttymyksenä. Pidän rinnastuksesta ”salapoliisi ja hotellin aula”.

Kracauerin teesi räjähtää aiheen rajaukseen. Hän kysyy, mitä sellaista me elokuvassa näemme, mitä emme muuten näe. Vastaus on tietenkin saksalainen demonisuus, joka juhli elokuvassa jo 1919 ja wagnerisoitui sitten Hitlerissä. Jos näin on, 1919 – 1945 on elimellisesti yhtenäinen, johdonmukainen ajanjakso, jossa hitleristien vaalimenestys, valtaan nousu ja vallan vakiintuminen ei voi olla käännekohta. Sehän sikisi vuodesta 1919.

Nopeakin miettiminen parin sadan vuoden historiaan osoittaa, että yleensä kukaan ei ole osannut ennustaa juuri mitään. Myös suuret tekniset murrokset, kuten Internet, ovat tulleet varkain.

Toimihenkilöjen luokka toi tullessaan hirmuvallan ja kannatti sitä vielä toukokuun alussa 1945.

Kun toimihenkilöluokka on nyt nopeasti katoamassa pätkätöihin ja pitkätyöttömyyteen, mitä seuraa?

Nähdäkseni ei sen kummempaa kuin että demokratia osoittautuu toimimattomaksi, kuten nyt näyttää käyvän USA:n presidentinvaaleissa, kun mediamies Trump on ottanut oppi Kracauerin ja muiden välittämästä kokemuksesta: kannattajille saa valehdella loputtomasti. Eivät he sitä kavahda. Totuus taas on tappava voima.

Prisma

Ajattelin käväistä Prismassa kun kello tulee seitsemän. Ruokasoodaa on siellä lattianrajassa ryytien joukossa, eikä se maksa juuri mitään. Lavuaarien puhdistamisen lisäksi sillä on suorastaan hauska pyyhkäistä pinttynyt lika (kahvi, piipputupakan jäämät) metalliesineistä, myös tiskipöydästä.

On viehättävää, että teollisuusmyrkkyjen joukossa on tällainenkin turvallinen tuote. Sitä syödään. Leivinjauhe on melkein sama aine. Myös soodaa käytetään nostattamiseen, se kun tuottaa hiilidioksidia.

Ylen ohjelmista Prisma sai lukijoilta ansaittua kiitosta. Mainitsin sen esimerkkinä, miten Ylen profiililla voi tehdä erinomaisia ohjelmia halvalla. Ainakin minulle on yleensä valehdeltu, että televisiossa esiintyminen on niin suuri kunnia, ettei siitä makseta palkkiota.

Muuan kommentoija kehui radion Ylen ykköstä. Olen jäävi ja siten sopiva täydentämään, että etenkin sen puhe-musiikki-ohjelmat ovat johdonmukaisen hienoja. Toivottavasti Liikkuva poliisi ei ala sakottaa niiden kuuntelemisesta. Ne nimittäin ovat omiaan viemään huomion liikenteestä. Ihailen koska tein kauan sitten samanlaisia ohjelmia etenkin Bachin suureoksista ja siis teidän, miten vaikeaa se on. Ensti Pohjolalla oli sello studiossa. Hieno keino näyttää mielenkiintoisia kohtia, mutta tietenkin sellistin täytyy osata teos ulkoa.

Jääviydellä tarkoitan, etten tiedä, mihin tunkisin kaapissani tungeksivat ainakin sata CD:tä menneinä vuosina tekemistäni radio-ohjelmista. Olen ajanut ne ulkoisille kovalevyille, mutta kaikessa vanhanaikaisuudessaan CD on eräissä arjen tilanteissa nopein.

Heräsin tavalliseen tapaan viideltä ja kuten usein, mielessä pyöri älytön ajatus. Valtion olisi maksettava lukupalkkioita sanomalehdistä ja suomeksi julkaistuista kirjoista. Jos esimerkiksi kirjaston ja kirjakauppojen jakelemat kupongit voisi vaihtaa viinaksi Alkossa tai rahaksi jossain sellaisessa pankissa, jossa on vielä asiakaspalvelua, ongelma olisi hoidettu.

Äidinkielen lukeminen on ruumiillisen ja henkisen terveyden kannalta paljon tärkeämpää kuin kovin suositut hyppelehtimisohjelmat ja ruokavaliot.

Tarkemmin ajatellen kannattaisin kyllä myös kävelypalkkioita eläkeläisille, olettaen että joku haluaisi vakavissaan pitää eläkeläiset vaivattomina ja vähä-äänisinä. Meidän ikäihmisten kannalta ongelmattomin ratkaisu olisi kotitalousvähennykseen liitettävä ulkoiluvähennys, jonka saisi suoraan vähentää veroistaan.

Jään odottamaan toiveikkaana tämän suuntaista ratkaisua.

Olen ollut kauan selvillä siitä, että etenkin Kiinanmaalla merkittävästi vaikuttanut taolaisuus kannustaa suhtautumaan vakavasti enteisiin ja ennustuksiin. Sangen monet vanhoista kirjoituksista ovat ennustuksia. Kreetan lineaari alfa saattaa olla luonteeltaan ennustajapapin rallikartta. Kiinalaiset ovat syystä ylpeitä oraakkeliluistaan, joita käytettiin jo ainakin kolme tuhatta vuotta sitten. Esimerkiksi kilpikonnan kuoreen kirjoitettiin kysymys, kuorta kuumennettiin rajusti ja sen lohkeiltua murtumaviivoista luettiin vastaus.

Hartaat lukijani ovat hyvin selvillä siitä, että Kiinan t’ang -kaudella, josta käytän jostain syystä vanhentunutta translitterointia, kirjoitettiin ja julkaistiin maailman paras runous, eikä tuon noin 1200 vuoden takaisen ajan keramiikan ja posliinin tasoa ole saavutettu toistamiseen. Lännessä kuuluisampi ming, siis se valkoinen posliini sinisin koristein, on jotenkin sykähtämätöntä.

Vaikka aika oli ankara, Lo-yangissa keksittiin taolainen muunnelma povaamisesta eli tulevaisuuteen näkemisestä, ja tuo keksintö on edelleen keskuudessamme.

Se ei ole paperi, ei seteli eikä ruuti, vaan pelikortit, joita käytettiin etenkin pasianssin panemiseen.

Kortit kertovat tulevaisuutesi. Domino ja Go olivat taistelulajeja ja shakki samoin. Pasianssi oli yksinäisen ihmisen laji, ja niinpä ensimmäisen sitä sivuavan teoksen Yezi Gexi kirjoitti ja julkaisi t’ang-kaudella muuan hovinainen Su E.

Rohkenen epäillä, että myös vihreillä vuorilla, viuhuvien tuulten keskellä läiskyivät pelikortit. Tiedossani ei ole, käytettiinkö kuvioissa saman tyyppisiä kuvioita kuin Mah-Jongissa. Mutta runous ja pasianssi ovat olennaisesti sama asia, etenkin kun puhe on tarkasti muotoon sidotusta sui-mitasta. Tavujen on mentävä peräkkäin suuruusjärjestyksessä, väriä kunnioittaen mutta samalla mieltä ilahduttaen.

Euroopassa kirjapaino keksittiin juuri pelikorttien painamiseksi. Ristiretkeläiset olivat äkänneet pelin sotaleireissään suunnilleen samalla kuin silloin huippumoderni lautapeli shakki omaksuttiin tänne.

Pelikorttien yhdistelmät kuvaavat ajatuksia. Korttipakka on siis kuvakirjoituksen kehittynyt muoto, kun piktogrammit kuvaavat yleensä vain sanoja ja tässä on kysymys ajatuksista eli siis tulevaisuudesta.

Kerron esimerkin. Istuimme naapureiden ja ammattimiesten kanssa miettimässä putkia ja pillejä. Hankkeemme edistyy todella hyvin ja mieluisia tuttavuuksia syntyy. Nuori johtaja mainitsi jätemaista, joita syntyy aika paljon, kun koko putkisto kaivetaan esiin. Kuorma-autokyydin lisäksi jätemaan kippaamine maksaa noin 50 euroa kuorma.

LVI-suunnittelija sanoi: pankaa tuo oja muoviputkeen. Jatkoin siihen: ja jätemaat niskaan. Päästään mokomasta, maisema paranee, mutta toisaalta pikkupojat eivät pääse enää onkimaan ojasta krokotiileja kevättulvan aikaan. Ehkä he kestävät sen. Saalista ei tiedetä toistaiseksi saadun.

Sommittelen pullopostia, joka haudataan jätemaalle. Nelisäe jälkeen eläville! Päättävät elimet harkitsevat asiaa. Ratkaisuja ei ole tehty puoleen eikä toiseen.

Vahinko etten voi kirjoittaa runoani pelikortille. Pelaan tietokoneella, koska kaikki vaakasuorat pinnat huoneessani täyttyvät kirjoista ja lehdistä. Outoa sinänsä.

Kaamea laakso

Kaliforniassa tapasin monta kertaa Eugene Volokhin. Voimille käyvä henkilö. Sympaattinen on sana joka ei tullut mieleen hänen yhteydessään. Hän oli suunnilleen kaksikymppisenä UCLA:ssa yhtenä tekijänoikeuden professoreista ja samoja asioita harrastaneen liittovaltion ylioikeuden tuomari Alex Kozinskyn suojatti. Tuomioistuin asui Pasadenassa. Raviinin toisella puolella asui Batman. Molemmilla puolilla, itse asiassa. Lain ja oikeuden miehiä.

Tuolloin, 1995, nuori Volokh, oli julkaissut Yale Law Review’ssa hälinee herättäneen kirjoituksen. Hän ennusti, että kohta liikenne mullistuu. Käyttöön tulee ”infobahn” niin ettei jopa koteihin saadaan tosiaikaista tietoa ja sähköstä soivaksi muutettua musiikkia. Ja televisioon tulee kuvaa putkea pitkin ihan tilaamalla.

Nyt ymmärsin, miksi meillä on niin paljon paperia. Olen rahdannut sitä säkkikaupalla keräykseen ja ostanut uudet sakset nipsautellakseni kahtia kaikenlaisia vanhoja verovalituksia.

Paperit ovat siis suurelta osin isäni mapeista. Oli siellä tuhat sivua myös tätä blogia viime vuosikymmeneltä, kohdittain punaisilla kysymysmerkeillä varustettuna.

Isäni kuului siihen sukupolveen, joka kirjoitteli kirjoihin Obs! ja Väärin! ja Katso kuitenkin (ja sitten lainkohta tai prejudikaatin numero).

Tuosta tavasta vitsailimme muinaisuudessa. Todistamattoman väitteen mukaan kuuluisa lakimies Y.J. Hakulinen oli liittänyt johonkin kirjaansa tai julkaisemaansa pikku lakikirjaan sellaisenkin alaviitteen kuin ”Toisin kuit. Korkein oikeus”.

Hän oli sen sukupolven miehiä, joilla ei ollut älyllisiä ongelmia olla mielestään lainkäyttöasiassa oikeammassa kuin ylin tuomioistuin.

”Ucanny valley” eli kaamea tai outo laakso on matemaattisen mallintamisen termi. Kun tehdään robottia yhä enemmän ihmisen näköiseksi, ihminen suhtautuu siihen koko ajan myönteisemmin, mutta sitten tulee pudotus. Melkein-näköinen tuntuukin kamalalta, ja tuo tunne katoaa vasta kun päästään näköisyyteen.

Termi tuo mieleeni tietotekniikan ”kuoleman laakson”.  Todellinen uutuus menee aluksi kaupaksi hyvin, mutta kun hätäisimmät ovat saaneet omansa, seuraa kuoleman laakso, jota kestää kaksikin vuotta. Monet tuotteet hiipuvat ja menehtyvät. Jotkut harvat säilyvät hengissä. Minulle on Applen laite Newton, jonka kosketusnäyttö hylättiin 1990-luvulla kuoleman laaksoon. Kaikki sanoivat, että tarpeeton, ei tule menestymään.

Sellaisia terveisiä valtioneuvostolle, että innovaatiot eivät riitä kansantaloudessa. Innovaatiot olisi saatava pysymään hengissä. Niitä pitäisi kastella ja katsella.

Eugene Volokh piti kirjoituksessaan selvänä, että e-kirja (myöhempi nimitys) on tuloillaan, ja että printtereitä tarvitaan siis pirusti.

Amerikan fiksuimman juristin tai ainakin Amerikan fiksuimman Kiovassa syntyneen juristin mieleen ei juolahtanut, että artikkelin tai kirjan mittaisia tekstejä luettaisiin suoraan näytöltä eikä paperia tarvittaisi ollenkaan.

Myönnän itse tuhonneeni ja tahallani hukanneeni melkoisen määrän paperille tulostettuja oikeudellisia artikkeleita. Niitä sukeltelee esiin laatikoistani. Kysyn itseltäni, olenko lukenut ja aionko lukea. Jos vastaan myöntävästi, korotan tulosteen kirjaksi. Jos vastaus on kielteinen, paperit menevät roskiin.

Eilisestä television suuresta Yle-keskustelusta havaitsi taas, että Matti Apunen on toivottoman fiksu mies ja että on oikeasti syytä miettiä, kenen rahoilla Yle rellestää ja millaisin tavoittein.

Hänen lempiohjelmansa on Prisma. Niin minunkin. Ohjelma on hauska ja helppo seurata siitä huolimatta että ohjelman on oikeaa asiaa. Ihmiset ovat eläväisiä.

Myös se eilinen ohjelma oli eläväinen osoitus kunnon journalismista. Sitä vastoin verkkosivujen yhteenveto oli huono, osittain harhauttava. Ohjelmassa mäikättiinkin Ylen verkkosivuista ja vihjailtiin, että siinä veroyhtiö syö naapurin pöydässä.

Sääli ettei Volokhin erehdystä tunnettu eikä mainittu. Kunnollinen lukeminen ei ole muodissa. Siitä kärsivät sanomalehdet ja kirjat, joilla on Suomessa muitakin kilpailuetuja, kuten vakaa vaikka niukka rahoitus.

Ohjelmassa sanottiin kuitenkin, että jos Ylen perustaisi ”uutiskanavan”, jollaisia maailmassa on paljon, sillä olisi bruttokatsojia noin 3 prosenttia. Muista ihan mainittava osa katsoisi edelleen Avara luontoa (minä) ja epookkidraamoja, jollaisia Suomessa ei osata tehdä.

Uskon väitteeseen. Yleisö rakastaa huonosti ilmaistua, toisarvoista tietoa, ja sitäkin vain otsikkoina. Katso Ylen ohjelmakartta ja iltapäivälehdet.

Yksi keskustelija sanoi, että pohjoismaiseen rikosdraamaan, jonka suurta menestystä meillä ihmetellään ja kadehditaan, on pantu sata kertaa enemmän rahaa kuin Suomessa näytelmämuotoiseen TV-tarinaan. Se raha poikii nyt.

Tuossakin asiassa voi olla vasenkätinen kierre. Luova kirjallisuus käy huonosti kaupaksi. Niinpä meillä on surkean vähän osaavia ja kiinnostavia käsikirjoittajia. Hyvä luettavaksi kirjoitettu teksti ei ole sama asia kuin hyvä käsikirjoitus. Ero on hyvin suuri. Jos asia kiinnostaa, lukekaa IMDB:stä tai Wikipediasta jonkin Tarkovskin ja Bressonin tai Ingmar Bergmanin elokuvan juonitiivistelmä. Takaan että päädytte samaan kuin minä. Tekstissä ei ole päätä eikä häntää. Vaikka tähdennettäisiin, että ”Mansikkapaikka” on tehty lievillä yli- ja alivalotuksilla, vasta filmin nähtyänne käsitätte, että sielullenne on soitettu; sitä on pyydetty puhelimeen.

Draama on kaameassa laaksossa, jos päähenkilöt ovat robotteja. Helpommin kestää esimerkiksi ”Murdochin murhamysteerin”. Päähenkilö on komea kuin mahongista veistetty eli pökkelö. Ja juoni on kuin kuutio kuivia klapeja. Mieli ei viheriöi.

Miten muututaan historiaksi

Kysymys yhtiöittämisestä jäi vastattavaksi. Se on hiukan vaikea. Niinpä jokseenkin kaikki arvelevat ymmärtävänsä sen.

Muutoksen tuuli kävi 1991. Suuri määrä keskushallituksia ja virastoja muutettiin uuteen uskoon, useat liikelaitoksiksi.

Jospa vastaisin, että liikelaitos, esimerkiksi VR tai Metsähallitus, on irrotettu budjetista. Muttereiden jenkoja ja havutukkien vuosirenkaita ei siis enää lasketa eduskunnassa.

Laitoksissa joudutaan miettimään, mistä rahat saadaan ja miten ne käytetään. Jos arviot menevät mistiin, johtajille pitäisi antaa potkut. Syystä tai toisesta niin ei yleensä tapahdu.

Sitten ovat osakeyhtiöt, joiden osakkeet valtio omistaa muuten vain. Jotkut ovat strategisia, joillakin on tarkoitus ansaita rahaa.

Kun Enso ostettiin valtiolle ja Imatran Voima perässä tasavaltamme varhaisvaiheessa, kanslerit ja professorit kyselivät kiihtyneinä toisiltaan, voiko valtio omistaa osakkeita.

Yleissekavasta ihmettelystä saa käsityksen esimerkiksi Tannerin muistelmista. Outoa muuten, että niinkin kuivakiskoinen ja jyry mies sai aikaan alkuosaltaan niin herttaisen muistelusten sarjan. Jos kuka joutuu perehtymään osuustoimintaan, tämä kirjasarja onkin pakollista luettavaa.

Osakeyhtiömuoto on tullut hyvin suosituksi. VR on nykyisin kaksi yhtiötä ja hankkeita sekasorron lisäämiseksi on vireillä. Sellainenkin aika oli, että joka ainoa rahtikirja ja pihdeillä nipsaistu matkalippu toimitettiin Rautatientorin rakennuksiin ihmeteltäväksi. Rautatiehallituksen kokous lienee ollut tilaisuus, jossa viihtyäkseen piti olla erikoinen. Minulla on kokemuksia kahden kollegiaalisesti hallinnoidun laitoksen toiminnasta. Kun aloittelin virkamiehenä, Korkein oikeus äänesti täysistunnossa 23 tuomarin voimin virka-auton renkaista, siis niiden uusimisen tarpeesta ja valittavasta rengasmerkistä. Kun olin itse päättämässä, hovioikeus tuumiskeli kymmenien tuomareiden voimin vaatimattomiin virkoihin nimitettävien hakijoiden ansioita kuiskuteltuaan etukäteen eteisessä heidän ansiottomuudestaan.

Tämä ei ole moite. Monista lähteistä saa sellaisen vaikutelman, että Suomen Talvisodassa kenttäpostilähetyksiä eli paketteja, kirjeitä ja kortteja, käsiteltiin paremmin ja hellemmin kuin ihmisiä riveissä ja sidontapaikoilla. Postilaukku oli pyhä, ihmisen henki ei.

Suomen talouden katkeran alennustilan syy ei ole Suomen talous eli siis työnantajat, työntekijät tai tavarat ja palvelut, vaan yksityisen ja julkisen rajapinta. Sitä täällä ei saada toimimaan, eivätkä odotukset ole hyvät.

Asenteet ovat ennallaan, vaikka sellaiset sanat kuin sosialismi ja kapitalismi ovat vaipuneet unohduksiin.

Verkossa kirjoitettiin jotain sellaista, että Facebookin työntekijöillä on ajatuksia edessä olevista presidentinvaaleista ja ehdokkaista.

Niin, miksi edes pörssiyhtiöt eivät saa äänestää yleisissä vaaleissa?

Yhdysvalloissa puhutaan ja kirjoitetaan aika avoimesti yhtiöiden ”sananvapaudesta”. Korkeimman oikeuden John Paul Stevens selitti kirkkaasti ja käsitettävästi (Citizens United vs. Federal Election Comm’n, 2010), ettei yhtiöillä ole niitä perusoikeuksia, joita me Euroopassa nimitämme ihmisoikeuksiksi.

Vastaus ei ole hämäystä – tyyppiä ”yhtiöt ovat vain käsitteitä”. Perustuslain tulkintaan yli 200 vuotta keskittynyt tuomioistuin toistaa tarvittaessa lyhyesti ja kiukkuisesti, että kysymyksessä on ihmisten yhteiskunta – Euroopassa joskus ”kansalaisyhteiskunta”, mutta juuri ihmisoikeudet ovat tehneet tuosta nimityksestä antiikkia. Ihmisten yhteiskunnassa on erilaisia rakenteita, kuten korkein oikeus, osakeyhtiöt ja vaalirahastot.

Yhtiöt eivät voi äänestää valtiollisissa vaaleissa eivätkä omassa yhtiökokouksessaan.

Tällä perusteella torjun henkilökohtaisesti sosialismin ja kapitalismin mutta myönnän, että ne ovat ainakin olleet hyödyllisiä käsitteitä, siis sanoja. Opinkappaleiksi niistä ei ole, vaikka jälkimmäistä myyskennellään nykyisin nimellä ”markkinaliberalismi”.

Helsingin keskusta on kolmiulotteinen kartta hallintohistoriasta. EK:n ja työnantajapiirien Etelärannan talo on tyylikkäämpi kuin SAK:n. Jälkimmäistä rakennettaessa muistaakseni rahat uhkasivat loppua kesken, ainakin Metalliliitolta. Tontistakin riideltiin. Vanha omistaja oli senaattori Onni Talas.

Esplanadit ja Mannerheimintie säteilevät väistynyttä voimaa. Melkein joka talossa on joskus majaillut jokin ministeriö, keskushallitus tai sitten pankki. Ainoa oikea talo taitaa olla Pohjois-Espan Grönqvistin talo, mutta senkin omisti pitkään Ilmarinen.

Helsingin Sanomien Helsingin vanhoista kortteleista kertovat kolme kirjaa ovat muuttuneet lukijansa silmissä, koska ensimmäinen niistä (”Puhvelista punatulkkuun”) ilmestyi 1975 eli 40 vuotta sitten.

Kirjan antavin osa on luettelo korttelien talojen nimekkäistä asukkaista ja firmoista. Ydinkeskustassa saa etsiä aika pitkään yritystä, joka olisi vielä entisellä paikallaan. Hypoteekkiyhdistys on. Mutta puheessa vielä kuuluvat Raken talo, Tempon talo, Bensowin talo, Uuden Suomen talo ja, niin, WSOY:n talo, ne ovat menneisyyttä.

Erottajalla sijaitsi Kansallis-Osake-Pankin komea konttori, ja yhdys- ja säästö- ja postipankkeja oli niin että silmissä vilisi.

Tiedättekö, lapset, että yhteen aikaan opiskelijaikäiset nuoret maksoivat keskioluensa tai piimänsä shekillä? Niitä sanottiin käyttöshekeiksi ja niiden käyttäminen tuntui hurjan hienolta, koska shekkivihko liittyi mielikuvissa suurliiikemiehiin.

Tiesittekö, ettei tulli ole enää Tullihallituksen talossa Erottajalla?

Ikuinen kunnia

Erkki Salo Rabelais’n ja Eero Balk Hasekin eli siis Svejkin suomentajina ovat ansainneet ikuisen kunnian. Salo oli kirjastonhoitaja Lempäälässä. Hän on kuollut.

Saarikosken Odysseia (Homeros, ei Joyce) saattaisi kuulua samaan sarjaan. Kahden vaiheilla kyllä olen, tai kolmen. Saatuani viime vuosina vihiä siitä, mihin kohtaan perinnettä Homeros oikeastaan sijoittuu, minulla on houkutus sanoa, että Odysseiasta pitäisi ehkä tehdä vielä uusi, koreilematon mutta tarkkuudessa ja terävyydessä miekkaa muistuttava suomennos.

Saarikoski oli parhaita kirjoittajia, mitä Suomessa on nähty. Toisaalta 1900-luvun jälkipuolen runous tuli ja meni. Ranskan osaaminen oli meillä huonoa. Sieltä olisi voinut saada malleja.

Paremman runouden pohjalla oli kauan selkeästi englanninkielinen lyriikka, mutta sekin vähän valikoiden. Jotkut sen kieltävät, mutta mielestäni aiheetta – Eliot ja Pound paistavat myös suomenkielisen tekstin läpi. Metafyysinen linja, jonka kukinta oli Yhdysvalloissa Wallace Stevens, jäi tuntemattomaksi, mutta se karhea ja käsitettävä aineellisuus, jonka yhteydessä mainittava nimi oli William Carlos Williams, tuli beat-runouden vahvistamana tutuksi.

Nämä suuret runoilijat eivät olleet katsoneet tarpeeksi elokuvia.

Nyt lukien heidän kirjoituksensa tuntuvat rakentuvat heraldisista ja muista koristekuvioista. Heidän ja heidän pohjoismaisten seuraajiensa teksti ei solahtele eikä sujahtele. Ettemme herjaisia omia vainajiemme, katsokaa Ruotsin Ekelöfiä tai Tranströmeriä. Ajatelkaa rinnalla Ingmar Bergmania, jonka teokset rakentuvat liikkuvista kuvista eli muutoksen merkeistä.

Rabelais’n, Hasekin ja Homeroksen rinnalla on Catullus ja tuohon harvinaisten joukkoon kuuluisi Carl Michael Bellman. Viimeksi mainitusta on paljon suomennoksia (ja Gottlundin savonnokset), mutta vasta Liisa Ryömä osoitti, miten se voi mennä. Nyt elävät ruotsalaiset eivät enää saa kunnolla kiinni Bellmanista ja tekevät siksi viisaasti tyytymällä laulujen valikoimiin. Sellaisia ovat Åkerströmin ja Vreswijkin levyt. Tavoittamattomuus johtuu antiikki- ja rokokoo-viittausten runsaudesta. Niitä opetetaan kyllä herrasväen kouluissa ja yliopistolla, mutta opettajilta jää usein mainitsematta, että Bellmanilla nuo viittaukset ovat hyvin usein pelkkää piruilua.

Ja edelleen runouden puolella on Francois Villon, josta saa oikein hyvän käsityksen Veijo Meren suomennoksista, mutta vain käsityksen.

Haaveksin Internetin suurtekstien sivustoista. Avoin kysymys on tietysti tekijänoikeus. Näin on siitä huolimatta, ettei ole kuultu kenenkään ansainneen painetuilla runoilla monta killinkiä viime vuosikymmeninä.

Rahastoille ja apurahalautakunnille voisi tietenkin ostaa tietokoneen. Näyttää epäilyttävässä määrin siltä, ettei verkossa julkaistua pidetä taiteellisena ansiona, oli se miten hyvää tahansa.

Toisaalta olen sinnikkäästi näkevinäni sellaisen kaupallisen tilanteen, että kaikkein kiihkeimmille myytäisiin esimerkiksi 100 painetun kappaleen varastosta niteitä.

Erkki Salo toimi noin. ”Pantagruel” on verkossa ja löytyy heti hakukoneella esimerkiksi tuolla nimellä yhdistettynä Salon nimeen.

Olen sitä taaskin lueskellut suureksi mielihyväkseni. Tehtävä on ollut tavattoman vaikea; suomentelin jotain juuri tästä 1500-luvun kirjasta kerran maailmassa. Käännöksen alussa olevan ei-kaupallista käyttöä koskevan luvan vuoksi laitan näytteen jaksosta, jossa ylen oppinut ylioppilas joutuu Pantagruelin puhuttamaksi.

”Voihan paska, sanoi Pantagruel, mitä tämä hullu tarkoittaa? Luulen, että hän sepittää jotain pirujen kieltä yrittäen velhon tavoin noitua meidät.”

Tähän vastasi eräs hänen miehistään: ”Herra, epäilemättä tämä keikari koettaa jäljitellä pariisilaisten puhetta, mutta oikeasti hän vain jäystää latinankieltä, vaikka luulee puhettaan hyvin lennokkaaksi ja arvelee kai olevansa suuri ranskankielen kaunopuhuja, kun halveksii tavanomaista puheenpartta.”

Tähän sanoi Pantagruel: ”Onko se totta?”

Ylioppilas vastasi: ”Signor mösjöö, geniukseni ei luonnostaan adaptoidu manipuloimaan Gallian vulgääriä idioomaa, vaan pyrin sitä, vice versa, kompensoimaan ja suppleeraamaan anneksoimalla verbaalisesti artikuloituun diskurssiini inherenttejä latinismeja ja vokabulaarirariteetteja.

 – Jukoliste, sanoi Pantagruel, kyllä minä sinut opetan puhumaan. Mutta sanohan ensin, mistä olet kotoisin!” Tähän ylioppilas vastasi: ”Genealogiani origo lokalisoituu meridionaaliseen Galliaan, Lemovian provinssiin, missä familiani aikaisemmat generaatiot on sepulkroitu, sub terram consacratam, ja missä item lepäävät sanctissimus Martialiksen reliktit.

 – Nyt ymmärrän hyvin, sanoi Pantagruel, olet pesunkestävä jyvänpurija Limousinesta, ja teeskentelet vain täällä pariisilaista. Tule, tule, niin saan sinua myllyttää!” Ja hän tarttui häntä kurkusta   sanoen:

”Jauhat nyt latinaa, mutta kautta pyhän Johanneksen, pian saa suusi jauhaa tyhjää, sillä taidan myllyttää sinut tuusan nuuskaksi.”

Silloin alkoi limousinelaisparka anella: ”Hei orot vähä, hyvä miäs. Hoi pyhä Martti, tul appu! Hoi-oi, an mnun ol, jumala tähre, älä kajo mnuhu.”

Tähän vastasi Pantagruel: ”No johan puhut luonnollisesti.”

Ja hän jätti miehen siihen, sillä limousinelainen paskansi vetelät housuihinsa, jotka olivat takaa halki, ja siitä sai Pantagruel aiheen sanoa: ”Voi Pyhä Yrjö, mikä haisunäätä. Piru periköön tuon nauriinpurijan, että hän osakin lemuta!” Ja hän jätti hänet siihen.

Mutta tästä sai mies sellaisen opetuksen koko eliniäkseen ja niin kovan janon, että hän usein sanoi, että Pantagruel kuristaa häntä kurkusta.”

Dorén kuvassa Pantagruel-jättiläinen pienenä.

Huopanaulojen Internet

Tänään pidetään kaupungissa seminaaria aiheesta ”asioiden Internet” (Internet of Things).

Asiaa esitellään tavanomaisesti eli sekä väärin että harhaanjohtavasti. Se ei ole vaarallista. Teknisistä jutuista tehdään jatkuvasti kevyitä pikku-uutisia. Niiden arvon voi selvittää katselemalla vuoden vanhoja tai viisi vuotta vanhoja lehtiä.

Jotkut julkaisut noutavat nöyrästi oman piiskansa julkaisemalla vanhoja virheitään. Kunniamaininnan tästä ansaitsee Ilta-Sanomat.

Tässä blogissa asioiden internetin käsitteleminen alkoi täyden päivän kirjoituksella 3.12.2013 eli puolitoista vuotta sitten. Otsikko oli ”Industrie 4.0”. Niin vähän aikaa sitten asia oli tuntematon ja nimeä vailla. Siitä oli aihetta kirjoittaa, kun Fraunhofer-instituutti, Siemens, Philips ja General Electrics olivat silloin asian takana hyvin suurella rahalla.

Suomi on mukana. En ole varma, onko kiireinen hallituksemme antanut asialle kärkihankkeen nimityksen. Pesäpaikka on kuitenkin Aalto-yliopisto – konetekniikka. Olen antanut muutamalle kysyjälle neuvon, mikä olisi todella kova juttu nuorelle naiselle tai miehelle, joka tähtää opiskelemaan Otaniemeen. Kun muun muassa tekninen fysiikka on hyvin pieni aine ja osa opettajista on aika raivoisia henkilöitä, olen sanonut, että koneosasto ja Internet of Things.

Koneosasto aiheuttaa huudahduksia. Historiallisen nimen vuoksi kysyjien ja heidän vanhempiensa mieleen tulevat jakoavaimet ja mutterit.

Tämä aihe ei ole kikkailua, eivätkä IoT -sovellukset ole tyypillisesti sellaisia kansalaiskuluttajan auton oven aukaisuapuja kuin media uskottelee.

Logistiikka tarkoittaa materiaali-, raha- ja tietovirtojen hallintaa. Sanaa ei pidä sekoittaa logiikkaan.

Tuttava, kollega, mainitsi nuoren, joka laittelee diplomityötä Helsingin kaupungin lumenajosta. Ihastelin aiheen vaikeutta. ”Kauppamatkustajan ongelma” oli operaatioanalyysissä suosittu ja havainnollinen esimerkki. Mikä on lyhin reitti, kun lähdet Helsingistä, käyt jokaisessa Suomen kaupungissa kerran mutta vain kerran, ja palaat Helsinkiin?

Kysymys on NP-täydellinen eli käytännössä erittäin vaikea.

Ellet pidä kauppamatkustajista, ajattele sitten, että Helsingin kaupungin lumen keräily ja kuljetus johonkin kippauksineen merkitsee aivan suoraan veronmaksajan euroja. Hetken mietittyään ymmärtää, että kun tämä optimointitehtävä on todellinen, kymmenen tuhatta tai sata tuhatta kuorma-autoa ei ole oikea vastaus, kuten ei myöskään yksi halpa auto, joka ajaisi yötä päivää renkaat vonkuen.

Operaatioanalyysi ja systeemiteoria herättävät sanoina kunnioitusta. On tapana kertoa, että rajallisen kaikuluotaimen ja kömpelön tutkan aikakaudella länsiliittoutuneet rajoittivat kauppa-alustensa upotuksia Pohjois-Atlantilla aivan ratkaisevasta laskemalla saattueet matemaattisesti. Koko oli tietysti tärkeä ja saattavien taistelulaivojen sijoitus vielä tärkeämpi.

Kerran kuuntelin pohjoisen isojen metsätyömaiden jäädytettyjen teiden ja jäädyttämättömien hevosten järjestelmän kuvailua, mutta valitettavasti kertoja oli juovuksissa ja muisti huonosti. Ongelma oli kuitenkin helppo ymmärtää. Kun kymmenen tuhatta miestä kaataa puita savotalla, kuka vie rungot mihin ja miten ne saadaan aikanaan sahoille ja tehtaille?

Juuri nyt tutkitaan kiihkeästi satamalogistiikan ratkaisuja. Kontainer eli kontti oli suurenmoinen keksintö. Satamassa ja kaupunkialueella konttia voi tietysti seurata koko matkan ajan, ja sen sisällöstä tiedetään kaikki, mikä on viety lähetysvaiheessa tietokantaan.

Itse kukin on kai seurannut lähetyksen saapumista verkkokaupasta? Lopuksihan pakettini, jossa on esimerkiksi villasukat, soittaa minulle postista. Käytännössä saan puhelimeeni tekstiviestin, että lähetys sejase on lähimmässä automaatissa, joka tässä tapauksessa on Masalassa.

Tuossa menetelmässä on aivan liian monta käsipeliin tukeutuvaa vaihetta. Teollisessa mittakaavassa, kun lähetetään esimerkiksi laivalasti tiivisteitä, venttiileitä, antureita ja säätimiä ja vastaanottopuolella on kymmenen liikettä ja kaksikymmentä työmaata, menee vaikeaksi.

Kun jokaisella nippelillä on oma IP-osoite – tämä on totta jo nyt – koko laivalastin reitti, ajoitus ja jatkoyhteydet voi optimoida. Tiivisteet lähtevät vaikkapa Lempäälään nopeimmassa mahdollisessa ajassa ja halvimmalla.

Vielä tänään kukaan ei näytä huomanneen, että ministeri Bernerin eilen yllättäen esittämä ajatus väyläyhtiön perustamista valtiolle ja teiden ja rautateiden siirtämistä sille, on nimenomaan asioiden internetiä. Digitalisoiminen on mainittu epämääräisesti sivulauseessa. Ja joku vastustaa ja joku suree syrjäseutujen puolesta.

Logistinen vallankumous ei ole vaihtoehto tai mahdollisuus. Se on pakko. Minustakin sillä on parhaat edellytykset, jos koko hoito on yhtiöitetty, ei siis yksityistetty.

Juuri nytkin muutama lähipiirini jäsen liikkuu IoT:n sisällä. He ovat ihmisiä. Heillä on verkosta ostetut matkaliput ja tarkoitus nähdä Strindbergin näytelmä Karlaplanilla. He saavat haluamansa ongelmattomasti katsomalla kartasta, miten laivarannasta pääsee hotelliin (kävelemällä) ja teatterille (tunnelbanalla, ei vaihtoa). Mutta miten toimii tölkki, jonka sisällöllä Persbrand aikoo vahata viiksensä ensi-iltaan?

Seuraava kysymys: miten toimitetaan talvikaudella rautamalmia Kiirunasta Saksaan. Aikataulu ja hinta menettävät viihdearvonsa. Tämä on asiaa. Ellet keksi vastausta, voit vaihtaa alaa tai myydä firmasi.

Jutun nimi ja kuva noudattavat linjaani. Joku tässä korjaa kattoaan. Kun mineriitti oli ennen vakio ja nykyisin asbestin takia myrkkyä ihmiselle ja kukkarolle, jäin miettimään, vieläkö kattohuopaa käytetään ja mistä saa huopanauloja. Päreitä myydään, myös kainaloon.

Rakkaat helat ja laitteet

(Kuva: Kaupunginmuseon - esijohtoliike Huber, 1920-luku)

En uskalla mennä Billnäsiin enkä Porvooseen. Jos on muita saman taudin vaivaamia, älkää googlatko sanalla ”perinnemestari”. Tuolla haulla näet löytää yllättävän monta rautakauppaa, joissa tiettävästi myydään perinnerakentamiseen tarkoitettua tavaraa. Ainakin osa on peräisin purkutaloista.

Kysymys menneen ajan vessan vesisäiliöistä tuntuu järkyttäneen lukijoitani syvästi. Katonrajan valurautasäiliöistä ”Teho” on tuttu koulun vessasta ja ”Siro” muista julkisista tiloista. ”Simplex” tulee myös mieleen, mutta ilmoitan epävarmuutta 1938 valmistuneen kotitaloni varusteista. Luulen muistavani, että tuo ”Vesijohtoliike Huber A.B.” oli valettu laitteeseen, mutta lukiko sen otsassa ”Simplex” vai ei, siitä en ole varma.

Ehkä viisas veljeni ilmoittaa, miten asia on. Sama tieto on tarjolla, jos joku lukemattomista serkuistani tarttuu asiaan.

Nyt, kirjoittaessani, kallistun tuohon Simplexiin, sillä minulla oli hienostelevainenluonne jo ennen kouluikää, ja on mahdollista, että olin selvitellyt varhain asiaa. Kieli on latinaa ja merkitys on ”yksinkertainen”. Sen jälkeen jossain uudemmassa talossa nähty ”Teho” tunti viheliäisyyden maalaiselta, suorastaan osuuskauppahenkiseltä.

Helsinkiä en siis tuntenut lainkaan, mutta kun setäni Jorkku, sorvari, oli töissä nimenomaan Huberilla, jonka tilat olivat Köydenpunojankadulla. En ole varma, kävinkö siellä koskaan. Kadun nimi oli niin kurkkua kuristavan jännittävä, että sai jäi mieleen. Joka tietoa lisää, se tuskaa lisää. Tuolla seudulla todella oli aikojen alussa köydenpunomo. Sen lähellä oli muistelmakirjailija Ramsayn omistama Hietalahden höyrysaha, joka sattui palamaan, mutta onneksi mamma osti uuden.

Setäni on kuollut ja lisäksi hän siirtyi Huberilta luullakseni 60-luvulla Aerolle, siis nykyiselle Finnairille, edelleen tekemään ympäripyöreää työtä. Hän oli merkittävä kyky, vaikka luultavasti Kemppisen veljeksistä lahjakkain oli Kale.

Jos nyt joku kohauttaa kulmiaan, pojat eivät päässeet minkäänlaiseen kouluun. Vain vanhin seilasi Kristikan kautta Norssiin hiukan samassa hengessä kuin herrasväet harrastivat kesäkissoja. Kahdeksan ja puolen keskiarvolla hän sai kuitenkin luvan siirtyä juoksupojan tehtäviin eli tienaamaan omalle isälleen juomarahaa ja jättämään koulun. Hän toivoi aikaa parempaa, ja sota syttyikin.

Noita vanhojen osien rautakauppoja pelkään, koska voisin menettää malttini täysin. En ole näitä Panu Kailan opetuslapsia eli ihastelen vanhoja rakennuksia ja etenkin uljasta hirsityötä, jos joku toinen on tehnyt sen. En ole koskaan tuntenut tarvetta pelata sillivesien kanssa ja keittää punamultaa, kun kaupasta kumminkin saa aika hyviä väärennyksiä. En keräile pajanauloja ja mielestäni koreasti tehdyt hienotakeet (taokset?), kuten lukot ja saranat, ovat oikealla paikallaan museossa.

Mutta helat ja sähkölaitteet!

Muuta asiaa etsiessäni olin näkevinäni, että                                                   tunnetussa huonomaineisessa halparautakaupassa myydään juuri sellaisia kiristettäviä tuulihakoja, jollainen minulta puuttuu yhdestä ikkunasta. Aion kiirehtiä selvittämään tuon asian viivytyksettä.

Varsinainen pahennuksen pesä on Billnäsissä. Itse löysin kunnankirjastosta Anette Ringbomin ”Rakennusapteekin käsikirjan”. Vaikka en löytänyt siitä valurautaisia vessan vesisäiliöitä, kirja on muuten järisyttävä. Suoraan sanoen mitään näin pornografista en ole nähnyt aikoihin. En ole keksinyt, mihin sen kätkisin, etteivät asiattomat saa sitä käsiinsä.

Olisitteko te tienneet, että aidon näköistä, langasta kudotulla sukalla päällystettyä sähköjohtoa saa ostamalla? Puhumattakaan että menneisyydestä niin tutut kierrettävät katkaisimet ovat myynnissä. Löytyy sekä pinta-asennukseen että upotettavia. Ja on se keinuvipukatkaisin.

Toisaalta en saanut silmiini lapsuuteni ihmettä, seinän suuntaan alustalleen asennettavaa keinuvipua, joka oli pikkusormen nivelen kokoinen bakeliittipalikka, akseli keskellä. Kun painoi punaista päätä pienellä tahmealla sormellaan, se painui alas ja musta nousi ylös. Ja sama toisin päin. Siinä sivussa sitten sähköt syttyivät ja sammuivat. Mutta valojen räpsytteleminen ja ovissa roikkuminen olivat lapsuusvuosieni kaksi suurta intohimoa.

Muistaakseni yksi veljistäni, mahdollisesti se nykyinen laamanni, keksi että tuollaisella katkaisimella voi morsettaa. Siinä taisi kuitenkin käydä niin, että äiti tai Taata teki viestiliikenteestä lopun. Eikä se ollut edes oikeaan morsetusta. Partiossa me opettelimme sähköttämistä ensin koputtamalla ja lopulta ihan oikealla sähkötysavaimella, joka piti aitoa ääntä, ja kyllä siinä oppikin ainakin kokeissa lunttaamisen tarpeisiin.

Nyt huomaan kauhukseni, että ainakaan ruotsin kokeisiin ei olisi menemistä, koska en muista, mikä ruotsalainen å on morsemerkeissä.

Lunttasin. Ti-taa-taa-ti-taa.

Varoitan teitä lukijoitani mainitsemastani kirjasta. Pelkästään ruuveja on sivukaupalla ja kulmarautoja ja hakoja vaikka kuinka. Vähemmälläkin tärvelee elämänsä.

Kun nimittäin samalla mietin, onko lukijoissani enemmänkin sellaisia, jotka eivät tiedä, mitä morsettaminen merkitsee. Vanhoista radioista, joiden viritysnupin pyörittely oli sekin niin suuri huvi, että yksi veljistäni jäi alalla koko iäkseen (radiotekniikka), kuului tititystä aivan joka puolelta. Yleensä vauhti oli niin hurja, että lähettäjänä saattoi olla kone tai sitten automaattiavainta paiskova ammattilainen.

Eräs mukana ollut kertoi, että kauhea merkki suurhyökkäyksen tulosta oli venäläisten sähkötys. Kevätkesästä -44 vihollisen sähkötysnopeus nousi huimaavaksi ja sähkötyskäsiala oli vierasta mutta ihailtavaa. Melkein mokkeritkin ymmärsivät kolkon sanoman: Jäämeren laivaston ammattilaiset on tuotu kehiin Kannakselle.