Epäpyhä yksinkertaisuus

Ennen kaikkea menneisyyden ennustaminen on vaikeaa.

Tapahtuneen toteamisena voi pitää Soten kaatumista. Sosiaali- ja terveydenhoidon ja maakuntauudistuksen kaatuminen tapahtui jo. Myös ay-liike heiluu tavalla, jota hoitoalan suuren liiton entinen puheenjohtaja ei osannut edes peitellä televisiossa. Lakiin eräänlaisena vakuutena ajettua laitosten vähimmäishenkilöstöä ei saatu läpi ja siten avattiin mahdollisuudet menetelmälle ”Esperi”.

Ehkä on syytä lisätä, että en ole sosiaalioikeuden tuntija mutta viimeksi kuluneet seitsemän tai kahdeksan vuotta olen ollut ahkera kävijä ja useaan kertaan tutkinut perhepiirin omien tarpeitten takia laitosten laatua ja hintoja.

Olin aluksi yllättynyt, ettei tuollaista yhteyttä ollut. Kalleimmat laitokset eivät välttämättä luvanneet edes välttävää hoitoa. Eräässäkään ei ollut hoitohenkilökuntaa öisin, mutta teollisuusvartija kuulemma pistäytyy, jos ehtii. Ja tämä oli ennen pääomasijoittajien nousua.

Tarjoilin tänne tehostetun asumisen yksikköä lähes ilmaisen tonttimaan ja olemassa olevien rakenteiden avulla, mutta kuntaa ei yhtään kiinnostanut.

Hallintohimmelistä puhuvat eivät ole himmeliä nähneetkään. Täällä olisi, katossa. Olen itsekin tehnyt. Rakenne on ihanteellinen, itsekantava ja tuulessa ohjautuva.

Sen sijaan alettiin toteuttaa yhtaikaisesti kahta ylisuurta hanketta eli ihmisten (ja ympäristön) hyvinvointia sekä maakuntauudistusta. Motiivit ovat olleet läpinäkyvän ilmeisiä.

Aluehallinto on ollut syövyttävä ongelma siitä lähtien kun kunnallislaki pantiin marraskuussa 1917 hiukan odottamaan. Uusia on säädetty, kerta kerralta huonommin tuloksin.

Myös Yhdysvallat, Ranska ja luultavasti Saksa kouristelevat saman ongelman otteessa. Jos ihmettelette Ranskaa tässä, katsokaa uudemmista historiantutkimuksista, miten epätasapuolinen maa todellisuudessa on. Englantia (U.K.) ei tarvitsisi edes mainita. Kaikki lukijat tietävät jo, mitä parlamentissa harjoitettujen pellehyppykilpailujen takana on. Elleivät tiedä, esimerkiksi Tony Judt selvitti asian perinpohjaisesti alaotsikolla ”ajatuksia unohdetusta vuosisadasta”, joka siis tarkoittaa 1900-lukua. 

Muistatteko muuten, mistä aiheesta U.K. Kekkonen teki väitöskirjansa vuonna 1936? Kuntahallinnosta (”Kunnallinen vaalioikeus Suomen lain mukaan”). Vastaväittäjä Tapio Tarjanne lensi ilmaan 1941 Antrean Kuukaupin sillan mukana. – Entä K.J. Ståhlberg? – Irtolaisuudesta. Ja Paasikivi kyytilaitoksesta.

Kysyin luokkatoveriltani, mihin kotikunnastamme katosivat samanaikaisesti maahenki, yrittäjähenki ja Ilmasotakoulu. Ilmeestä päätellen hän mietti, löisikö vai itkisikö.

Taannoin valitin, että kun käyn siellä, eksyn entisellä koulutielläni eli en löydä junaa. Vasta myöhemmin käsitin, että paikkakuntalaisilla on sama ongelma.

Rauta valittaa

Ei rauta valita, meillä päin sanottiin, ja painettiin lisää kaasua. Kyllä se kuitenkin valittaa.

Lähtien poliisimiehen tavoin etsimään myös sellaisia selityksiä, joista epäilty itse ei ole selvillä, mietin Trumpin raja-aita-aatetta. Ajatus on hyvä. Aika kauan sitten romahtanut terästeollisuus voisi saada uskomattoman tilauksen ja Trumpin äänestäjät jotain tuntuvaa taakseen.

Nähdyissä kuvissa suunniteltu muuri on koottu lähinnä I-palkeista. Olemassa olevat uudet muurit, jollaisia etenkin Israel harrastaa palestiinalaisia vastaan, näyttävät olevan teräsbetonielementtejä, joiden siirtely ja kasaaminen on järjellistä.

Miten nuo metallipalkit pystytettäisiin erämaihin ja vihreille vuorille, sitä en tiedä. Kaikki tietämäni tekniikat ovat kovin kalliita. On myös vaikea kuvitella käyttötarkoitukseltaan tietymättömän rakennelman yksityiskohtia. Arvaisin, että muurin pitäisi olla symbolina vahva. En ymmärrä, miksi vanha kunnon piikkilanka kelpaa edes sähköistettynä. Ehkä on ajateltu, ettei huumemies voisi rysäyttää muurista läpi avolava-autolla. Ehkä ei ole ajateltuerikoisesti mitään.

Lontoossa näki vielä hiljan herrasväen asuntoja, joissa tiiliaidan päällys oli sivelty laastilla höystettynä sherry- ja ginipullojen sirpaleilla. Ehkä keino oli hyväkin estämään naapurin hovimestaria pujahtamasta meidän sisäkön puolelle. Vaijerilla ja kevyellä muuriankkurilla varustettua varasta sellainen ei tietenkään pidättele.

Metalliteollisuus vetäisi ehkä perässään hiiltä ja koksia ja siitä on lyhyt matka ilmasto- ja ympäristöongelmiin. Trump tunnetusti vastustaa ongelmia.

Tämä kevytmielinen heitto perustuu tietenkin sellaiseen ajatukseen, että teräspalkin tuotanto kotimaassa voisi hyvinkin kilpailla kuljetuskustannusten rasittamien kilpailijoiden tuotteiden kanssa.

Taustalla on isompi ajatus. Erästä kirjaa miettiessäni olen tuuminut minäkin puolestani, miten siinä pääsikin käymään niin ikävästi, että Moskova jäi Hitleriltä valloittamatta, vaikka melkein onnistui 1941.  

Tämä näet johtaa todelliseen jossitteluun, jota voisi nimittää kontrafaktuaaliseksi. Jos natsit olisivat jättäneet slaavilaistaustaiset ja juutalaiset jotakuinkin rauhaan, heillä olisi ollut juuri se lisätyövoima, jonka ainakin Hitlerin yleisguru Albert Speer varusteluministerinä vuodesta 1942 käsitti kohtalokkaaksi.

Tietenkin Hitleriä ja Himmleriä ajoi kansakoulutasoinen ajatus huonommista ja paremmista ihmislajeista. Lisäksi heillä oli tämä vaikeasti tulkittava kuolemanpalvonta, joka usein johdetaan I maailmansodasta, vaikka  se tosiasiassa on epideeminen. Haavojen ja kärsimyksen ylistäminen on kristinuskossa hälyttävän keskeinen, mutta kyllä ilmiö oli esimerkiksi keskiajalla yleinen ja itsensä ruoskijat vaelsivat jo ennen suurta ruttoa eli mustaa surmaa. 

Kuvassa pätkö Trumpin aitaa. (kuva: Wikipedia)

Hyvä Osuuspankki

Minua ei ole olemassa. 

Sen suuntaisia epäilyjä on ollut, mutta nyt asia on selvä. 

Päätin hankkia puhelimeeni mobiilivarmenteen. Voisi kiva katsoa kaupassa puhelimesta, onko tilillä rahaa. Ei tosin ole.

Yritykseni kilpistyivät siihen, että pankin tiedostoissa ylimääräinen varmenne on puhelinnumeroni, joka jäi käytöstä viisi vuotta sitten. Kun sen muuttaminen ei onnistunut ja profiiliini tekemäni muutos ei tehoa, aloin soitella puhelimella, ja lopulta Kainuun Ouuspankki vastasikin. Painelin numeronäppäimiä robotin ohjeiden mukaan ja yllättäen puhelu palautui ihmiselle, joka oli sanonut, että puhelu palautuu. Sieltä todettiin, ettei onnistu, vaan on mentävä konttoriin. Sellainen löytyikin Helsingistä. Siis konttori, johon päästetään ihminen sisään tiettyinä kellonaikoina.

Mukaan on otettava henkilöllisyystodistus tai passi. Ajokortti ei kelpaa, sillä ajokortit antaa nykyisin Trafi, ei enää poliisi. Trafin kortti osoittaa vain ajo-oikeuden, mutta ei henkilöllisyyttä.

Kenen ajo-oikeuden se mahtaa muuten osoittaa?

Minulla ei ole henkilöllisyystodistusta, ja passi on vanhentunut joitakin vuosia sitten. Uuden henkilöllisyystodistuksen saisi Kirkkonummen poliisista, joka on Espoossa. Sinne olisi toimitettava etukäteen sähköinen valokuva, ja sen osaankin tehdä, mutta ja lisäksi henkilöllisyyden toteamista varten olisi otettava mukaan vanha henkilöllisystodistus, jota ei siis ole. Toimitusaika on verkkosivun mukaan vähintään kolme viikkoa.

Teen nyt suunnitelmaa, miten todistan henkilöllisyyteni pankin avoinna olevassa konttorissa, kun menen ruinaamaan, että he lähettäisivät mobiilivarmenteen aktivointikoodin puhelinnumerooni, jota olen nyt käyttänyt muutaman vuoden.

Olen ajatellut pyytää julkisen notaarin mukaan, mutta en tiedä, missä hän on ja onko häntäkään olemassa. Viimeksi näitä Kirkkonummen asioita hoidettiin Lohjalla, mutta olin lukevinani, että virasto on lakkautettu tai sitten siirretty jonkin kuusen alle tuntemattomaan paikkaan.

Kirjoitan tämän viestin vuorineuvoksille. Näin lehdessä pankkien ihmettelevän, etteivät mobiilivarmenteet ole osoittautuneet niin suosituiksi kuin pankin olivat arvioineet.

Ajattelin että haluaisitte ehkä tietää syyn. Se on kerrottu edellä. Sote-aikamme on sellainen, ettei edes lainsäädäntöä osata synkronoida. 

Vanhana lakimiehenä minua mietityttää tuo Trafin arvonalennus. 

Ennen tämän kirjoituksen lähettämistä verkkoon halusin vielä varmistaa. Viranomaistuki ilmenee tämän jutun kuvasta. Sisäministeriö ei ole tavattavissa ja poliisi taitaa olla rosvoja piilossa. Ja ulkona on pyry. Ehkä Trafin, ehkä Osuuspankin aloitteesta autoilijoita kehotetaan olemaan autoilematta. Ilmasto kiittää.

Muistelmani luku XXCLI

Ehkä olin riehaantunut. Oli niin paljon tekemistä. Oli naapurin kissan silittämistä ja kaikkea. Joka tapauksessa kävelin pimeän elokuvateatterin läpi kotiini, koska toisella oikotiellä kellarin kautta olisi voinut tulla maalari vastaan näkemään häpeäni. Oli päässyt lirahtamaan vähän, tai jopa hiukan enemmän kuin vähän, vaikka olin iso jo, pitkät housut, etulappu ja kankaasta henkselit. Ja luukkuhousujen napit olivat hankalat ja laamapaita tiellä.

Eilisen elokuvan näyttelijät Steve ja Bill olivat varmaan nukkumassa, että jaksaisivat illalla taas esiintyä.

Kävin kuuden junalla, mutta Lännen miehistä tiesin, että he matkustivat kiitotavarana peltilaatikossa. Tiesin että he voisivat matkustaa esimerkiksi Suomeen ja ruveta ajamaan hevosta tai hakkaamaan halkoja. Jos Tarzan olisi tullut lannevaatteessaan osuuskaupalle apinan kanssa, olisin mennyt katsomaan, mitä he ostavat. 

Arvelin että sukulaisemme Aku Ankka asui Rengon kujalla tai Ketojanmäellä. Sukua hän oli, koska yhden enoni nimi oli Aku. Talossa oli Iso Paavo ja Pikku Paavo, joten siksi myös Aku ja Aku Ankka. Jostain syystä aikuisia nauratti, kun opettajakin sanoi, että veljeni oli ilmoittanut koulussa nimekseen  Kipparikalle Kemppinen. 

Vielä nytkään en ole aivan varma kuvien esittävyydestä. Unet ovat kuvia. Ne ovat joskus hyvin todellisia ja välittömiä. Kansakoulu-todellisuus eli aistiemme meille välittämä, on tietenkin monumentaalinen väärinkäsitys. Mittakaavamme on toinen kuin myyrän, eikä molekyylejä aistiemme selvän todistuksen mukaan ole olemassa, yhtä vähän kuin kierteissumuja.

Luulen että takana on elokuvateatteri, jossa istuin käytännön syistä ja omasta mielenkiinnostani siitä alkaen kuin osasin istua eli reippaasti alle kaksivuotiaasta.

Nyt tiedän jälkeläisistäni, että monia meistä vaivaa jokin lukihäiriö. Porukat oppivat lukemaan kovin varhain ja yleensä olostuvat kirjoihin ennen kouluun menoa.

Pettämättömästi opin lukemaan sankarihaudoilla. Meillä jokaisella vainajalla oli oma kivensä ja siinä nimen lisäksi perustiedot. Pikku Paavo kuljetteli minua polkupyörällä ja kävimme usein kirkolla. Olin jotenkin päätellyt, että puhutut sanat muodostuvat kirjaimista. Ehkä se liittyi elokuviin, joissa oli alatekstit. Sen jälkeen oli helppo katsoa aapisesta. Minulla on äitini talteen laittamia lappuja, jotka olen kirjoittanut väriliidulla todella pienenä kirjeitä ja kirjanpitoa hiihtotuloksista. Mora-Nisse Karlsson voitti ja Vellonen oli kolmas.

Koska enoni Topi oli sanonut, että jollekin toiselle sällille pitäisi antaa tunti turpaan niin että lätty lätisee, pelkäsin siellä pimeässä elokuvateatterissa märkine housuineni, että jos saan rangaistukseksi sata tuntia saksaa. Sen niminen kirja oli hyllyssä ja – ottaen huomioon myös juuri loppuneet sodat – ajattelin että kysymyksessä on jokin erikoisen julma ja epäinhimillinen rangaistus.

Näin ei käynyt. ”Sata tuntia saksaa” on Kurt Kircheinerin oppikirja vuodelta 1943. Sitä vastoin luin oikeustieteellisen kirjoja lukiossa ja heti yhdessä sanottiin, ettei oikeus ole kuivaa kirjatietoa, vaan vähyl’ä viisauteen, joka ravitsee ketä vain. Se oli tämä Sohm (jonka kirjasta oli alkujaankin suomeksi vain ajatukset eksyttävä lyhennelmä). 

Kehut

Päivä oli rauhaisa. Tietokone toimi riittävän hyvin; verkkoyhteys on meillä aina kehno. Käsi alkoi parantua. Olin napauttanut sen johonkin, ja verenpurkauma teki kirjoittamisen vaikeaksi ja jopa hansikkaan vetämisen käteen työlääksi.

En ollut uskoa silmiäni uudessa keskuskirjastossa. Näin paljoon rahaa ja hyvää suunnittelua, ja niinpä Helsingin keskustassa on nyt alue, jossa ei ole häpeämistä. Joka toinen vastaantulija puhui venäjää.

Kirjaston katto oli mielenkiintoinen, Pullistumista tuli mieleen, että teltan katolla on vettä, mutta luultavasti ne myös pidättivät ääntä, koska rakennuksessa äänten kohu oli miellyttävä ja ilma hyvä. Kahviossa oli läpileikkaus suomalaista lukijoista: viehättäviä äitejä ja vielä viehättävämpiä muksuja.

Nyt ymmärsin, että entinen pääkirjasto Itä-Pasilassa oli ollut sosialidemokratian romahduksen muistomerkki, tökerö rakennus tökerössä kaupunginosassa ikävän yhteyden päässä. Eikä vanha Rikhardinkadun pääkirjasto eronnut edukseen Venäjän vallan aikaisista kasarmeista, lyseoista ja muista tarkkailun ja rankaisemisen linnakkeista. 

Kulissirakentaminen on perinne. Tämä ei ole sitä. Uusi rakennus sopii ympäristöönsä ja ihmisiinsä. Tosin alaovella katselimme hetken, missä täällä myydään pääsylippuja. Ei myyty. Sinne saa mennä kuka tahansa. Poliiseja ei näkynyt, eikä yhtään rynnäkkökivääriä. 

Nyt meillä on kirjojen ympärillä kaksi kehuttavaa rakennusta. Se toinen on huolella kunnostettu Kansalliskirjasto. 

Olette lukeneet, miten huonosti kirjat menevät kaupaksi. Kaunokirjallisuus laskee jatkuvasti. Äänikirjat nousevat.

Takana ovat tietysti ”ajan ilmiöt” mutta myös kustannuslikkeiden huono johto. Kaksi suomalaista kustantajaa on sanonut minulle suoraan, etteivät he ole kiinnostuneita tietystä, puheena olleesta käännöskirjasta, ”koska se on liian hyvä”.

En pidä siitä, että toistetaan hammasta purren eilispäivän virheitä. Pitäisi pyrkiä tekemään huomisen virheitä.

Olen läkähtyä ihailuun Kari Hotakaisen vedosta. Eilen ilmoitettiin, että perustamansa yhtiön kautta yhteistyössä Siltalan kustannusliikkeen kanssa he julkaisevat David Foster Wallacen romaanin ”Infinite Jest”. Mesenaatti! Onko hienompaa nähty.

Tuota kirjaa en ole lukenut mutta sitä vastoi Walllacen ”Brief Interviews with Hideous Men” eli kaameiden ihmisten lyhyitä haastatteluja. Itsemurhansa jo tehnyt Wallace oli oikeasti erittäin merkittävä kirjailija. Oikeastaan se ei ole asian ydin, mitä suomennetaan, koska pahoja aukkoja on niin paljon. Arvaan ettei tämä kirja hurmaa kovin suurta yleisöä, mutta ei silläkään ole väliä.

Sillä on väliä, että suuren kyvykkyytensä jo kauan sitten osoittanut Hotakainen osoittaa näin kouriintuntuvasta arvostavansa kirjallisuutta ja olevansa valmis maksamaan siitä (Räikkös-kirjan tuloilla, arvaan). Hienoa, todella hienoa!

Testamentti

Luin etteivät läheskään kaikki tiedä, miten omaisuus ja velat jaetaan lesken ja perillisten kesken.

Tuo tieto jäi häiritsemään. Tuli tarve kirjoittaa tähän lukijoita varten selvä perusohje. 

Perustilanteessa testamenttia ei tarvita. Perustilanteeksi sanon sitä, että on isä ja äiti ja lapsia, tavallista omaisuutta, kuten asunto, eikä sen ihmeempiä velkoja eikä liioin osuuksia jakamattomiin kuolinpesiin.

Silti nykymaailmassa saa varautua siihen, että arkinen asiointikin voi aiheuttaa kuolemantapauksen jälkeen harmia ja mielipahaa. Jos säännölliset maksut ja lyhennykset on totuttu maksamaan toisen tai toisen tililtä, niin miten sitten toimitaan, jos pankki haluaa papereita ja selvityksiä ja pankkikortit lakkaavat toimimasta.

Käsitykseni henkilöasiakkaiden palvelutasosta myös pääkaupunkiseudulla on aika kielteinen. Ei välttämättä ole paikkaa eikä luukkua, josta voisi mennä kysymään, että mitähän nyt tehdään.

Tuttava lakimies ei välttämättä ehdi tai tiedä. Olen itse esimerkki molemmista. Älkää kysykö minulta. Älkää lähettäkö viestejä älkääkö soittako.

Internet ei auta. Käsitykseni ihmisten tavasta opetella asioita verkosta on sekin kielteinen. Perintöoikeus eli jäämistöoikeus on verkosto. Opit kyllä nopeasti, mitä tarkoittaa ”rintaperillinen”, ja mikä otus on pesänselvittäjä. Et voi arvata, millä oksalla piru istuu. Esimerkiksi aikaisemmin suoritettu osittainen perinnönjako on asiaa ymmärtävän henkilön tutkittava tarkasti. Jos on esimerkiksi kolme lasta, toinen toistaan komeampia, ja yksi heistä on saanut jotain tuntuvaa, kuten rahat yksiöön, isän kuollessa, ja nyt on haudattu äiti, se kysymys, miten tuo vanhempi jako otetaan huomioon tässä uudessa toimituksessa, on oikeasti vaikea. Lakimies vastaa kysymykseen ehkä vain toistamalla lain säännön, jolla ei potkita pitkälle.

Lakitekstin opiskeleminen esimerkiksi lukiolaisen ymmärryksellä ei ratkaise. Perintökaaressa on sama ongelma kuin kaikissa muissakin lakiteksteissä. Millä erotat lillukanvarret puista, joihin voi pätkäistä päänsä, ennen kuin ymmärrät kokonaisuuden. Ja millä ymmärrät kokonaisuuden, ellei sinulla ole käsitystä kokonaishahmosta. 

Käytännössä lapsia tai näitten lapsia ei voi ohittaa testamentillakaan. Heille menee yhteensä puolet jäämistöstä eli varoista velkojen kattamisen jälkeen. On poikkeuksia, mutta ne ovat harvinaisia.

Puheilla ei ole merkitystä perintöasioissa. ”Äiti lupasi tämän minulle” on vaatimuksena sivuutettavissa. Vain se, mikä on mainittu testamentissa, merkitsee jotain. Testamentin moite eli oikeusjuttu on harvinaisuus. Sellaista oikeusjuttua kannattaa välttää, koska siinä häviää ainakin rahaa. Juristi oikeuden määräämänä pesänjakajana on oikea ratkaisu.

Testamentti on määrämutoinen. Vainajan allekirjoittama kirje, jossa selvitetään kirjoittajan viimeinen tahto, ei ole lainkaan testamentti, eikä sillä ole merkitystä. Testamentti on todistettava ja teksti on sellainen, ettei verkosta tai kaavakokoelmasta kopsattu tule välttämättä oikein.

Kenen puoleen kääntyä? Valitettavasti en tiedä. Kunnollisia, järkevän hintaisia asianajajia on, ja kalliita ja kuuluisia on tvallisen ihmisen tietysti syytä välttää. Aina kun olen nähnyt maallikon laatiman testamentin – sellaisen jo ”osaa” – siinä on ollut jotain vikaa.

Jutun kuva (”Narayama-laulujem vaikeaselkoisuudesta”) sisältää vanhan japanilaisen tavan kantaa vanhus vuorelle kuolemaan.

Mistä ei voi puhua

Wittgenstein tarkoitti Jokereita ja HIFK:ta todetessaan vaikenemisen oikeaksi asioissa, joista ei voi puhua. Tai mahdollisesti hän harrasti hevoskyytiä. Kaupunkien erilaiset kärryt oli suunniteltu niin, ettei siinä kuskille voinut edes kirota. Tämä kökötti joissakin maissa takana kuin kana orrella ja joissakin taas edessä. Varsinaiset vaunut oli rakennettu sen vakaumuksen varaan, ettei herrasväki tartu ohjaksiin eikä piiskaan. Luultavasti tässä oli takana tieto, kuka niitä suitsia nyki ja piiskaa paukutti tosiasiassa.

Parikin vanhempaa taksimiestä on nöyrästi tunnustanut, että kyllä heillä oikein opetetaan kuljettajaa olemaan ainakin vaimeasti samaa mieltä kuin asiakas. Politiikan lisäksi jääkiekko on kuitenkin aihe, josta ei sanota mitään.

Sääpropaganda tuntuu lisääntyvän mediassa. Ennen oli sellainenkin aunukselainen laulu, jonka mukaan konsago tuuloo, konsago ei. Eli joskus ja joskus. Ja kesällä on lämmin ja talvella kylmä.

En tiedä, miten vanhaa perua briteillä on Alahuoneessa harrastettu mäkättäminen, joka seuraa näinä aikoina melkein kaikkea, mitä puhuja sanoo. Äänestä kyllä kuulee, että lammas on vanhastaan tärkeä ja tuttu luontokappale, koska jäljittely on niin taitavaa. Samat britit ovat kuitenkin tarkkoja siitä, ettei bussipysäkillä edes ynähdetä mitään hyvän päivän tapaista. Eteläisessä Saksassa ”Jumalan haltuun” (Grüss Gott) tuntuu olevan edelleen tapana.

Siitä on vuosia, kun minuakaan tervehdittiin asianmukaisesti esimerkiksi sanomalla:”Hyvää päivää! Miten teidän korkeajalosukuisuutenne suvaitsee voida.” Ja sama ruotsiksi. Kodikas puhuttelu on ”er högvälborenhet”.

Annoin yllättää itseni, kun tuli sellainen olo, että Mozartin pieni g-molli-sinfonia olisi juuri nyt enemmän kuin paikallaan, ja haettuani sen Nikolaus Harnoncourtin version, joka on oikeasti räyhäkäs, hän kun piti marsipaani-Mozartia tietämättömyytenä ja väärinkäsityksenä.

Vasta tuossa yhteydessä katsoin lähemmät henkilötiedot tästä hiljattain kuolleesta kapellimestarista, joka ei antanut nimitellä itseään edes maestroksi eli mestariksi, vaan oli Nikke vain.

Hänen nimensä oli todellisuudessa Johann Nikolaus Graf [Count] de la Fontaine und d’Harnoncourt-Unverzagt. Siis kreivi vain. Mutta äiti oli sentään omaa sukua Habsburg, Kiinnostuin, koska hallitsijasuvuista myös Habsburgit tuottivat maailman kummaksi kiinnostavan kokoelman erilaisia pösilöitä. Tässä tapauksessa huomio keskittyi Itävallan tai oikeammin Pyhän Roomalaisen keisarikunnan hallitsijoihin, joista usea oli tolkuttoman kiinnostunut ja lisäksi asiaan syvällisesti perehtynyt. Tässäkin joutuu oikomaan ”Amadeus”-elokuvan virheellisiä vihjeitä. Haydn, Mozart ja Beethoven olivat juuri sitä ammattikuntaa, jota nykyisin sanotaan staroiksi ja nauttivat suurta suosiota ja suurta yleisönsuosiota. 

Mozartin murheellinen hautaaminen oli kaupungissa hänen kuolemansa aikaan yleinen tapa, eikä kysymyksessä ollut köyhäin joukkohauta. Kuolinsyystä on kirjoitettu paljon. Mielenkiintoisia viittauksia ovat reumaattinen kuume ja streptokokkimyrkytys eli ”verenmyrkytys”. Ajan suonenisku kuumeen hoitona tulee mieleen.

Mutta: Harnoncourt muutti käytäntöjään 70-luvun alun ajoittain jotenkin kuivan tuntuisesta oikeaoppisuudesta aivan toiseen suuntaa. Jos saatte käsiinne hänen suomennetun kirjansa ”Puhuva musiikki”, pidätte siitä ja voitte innostuakin.

Vintillä tuulee

Oletko ollenkaan sama ihminen kuin kymmenen vuotta sitten? Tuskin. Ihminen on metsä. Puut ovat samaa eläintä ja niiden pohjassa maan alla on toinen puu, jota sanotaan juuristoksi.

Gaston Bachelard antoi hyvän neuvon. On kuviteltava. Kuvittelu tulee ennen kuvittelemista, ja sen keinoja on liioittelu pellkistämällä.

Tutustuin itsekin ”Tilan poetiikkaan”  sen verran, että näin myöhemmin, miten Foucault, Derrida ja muut olivat samaa heimoa.

Ranskalaisilla on outoja tapoja. Vaikka Bachelard oli kunniallinen postivirkamies ja sähköttäjä ja insinööri, hän mietti miettimistään, kunnes hänestä tuli kaikkien kunnioittama filosofi, professori ja akateemikko.

Ranskassa filosofi voi säilyttää maineensa, vaikka harrastaisi syvällisesti runoutta ja kirjoittaisi ihmeellisiä asioita. Itse painoin mieleeni ”episteemisen ruptuuran” eli tiedon murroksen, joka esitellään yleensä Thomas Kuhnin yhteydessä nimellä ”paradigman muutos”. Siis myös tieteessä vanha varmuus pettää ja pitkän päälle katkokset ja jatkuvuus käyvät sotaa.

Runoja on kirjoitettava ullakolla. Arkihuolet peitetään pohjakerrokseen, ja kellarin portailla istutaan murjottamassa. Velvollisuuksien pakoilemiseen ei parempaa paikkaa olekaan. Tytöt menivät äitejä ja tätejä pakoon ahmimaan tyttökirjoja ullakon rappuun.

Viimeistään tässä kohdin Jung tulee mieleen.  Bachelard mainitsi haaveilemisesta kosmisena terapiana. Jos hurskas munkki ymmärtää olla rukoilematta tiimalasinsa edessä, hän saattaa kokea, miten aika räjähtää.

Wallace Stevens, sama runoilija joka kirjoitti, ettei seitsemänkymmenen ikävuoden jälkeen ole niin väliksi, mihin katsoo, koska on katsonut ennenkin, mietti miten eräässä valossa puut muuttuvat aivan kuin niiden nimet olisivat surullisia, mutta sitten aurinko hiipii kuistille kuin naiset, jotka kuiskivat.

Vastoin tottumuksiaan sama Stevens liittää runoon romanialaisen säveltäjän muistiinpanon, ranskaksi. Ehkä se on aito. Luultavasti se on viittaus Bachelardiin. 

”Olen käyttänyt liiaksi aikaani viuluni soittamiseen, matkoihin. Mutta säveltäjän töistä keskeisintä, haaveilua, en ole milloinkaan jättänyt.”

”Elän unta, joka ei keskeydy silloinkaan kun nukun, kun uneksin, valppaana, valmiina kaikkeen.”

Kun filosofi oli todellisuudessakin fyysikko, hänen sanoillaan on merkittävää painottomuutta, kun hän runouteen – aikaani – vedoten antaa ymmärtää, että kullekin on oma suhteellisuutensa, yleinen ja erityinen, ja kvanttimekaniikkansa. Kun molemmat ovat vieneet pohjan universaalilta ajalta, lentämällä uneksi voi korvata sen muinaisen ratkaisun, ettei antanut rakentaa kellaria eikä edes pientä ullakkoa, jonka rapistuneet ikkunaluukut paukahtelisivat lauhassa tuulessa.

Sanan ”totta” loppusointupari on ”kirkonrotta”, ja oikea on soikea.

Kaupassa

Eräs tuleva näyttelijä ja ohjaaja osasi, näin kertoi hänen äitinsä, jo alle kouluikäisenä sanoa puhelimeen:” Äiti on kaupassa. Hetkinen – hän vetää juuri.” Pojasta tuli ponteva.

Se oli tämä sama poikanen, joka kansakoulussa vastasi opettajan tahdittomaan kysymykseen ”Uskovatko sinun isäsi ja äitisi Jumalaan”, että ”välillä uskovat, välillä eivät”. Vastaus oli mielestäni teologisestikin niin pätevä, että olen kaiuttanut sitä laajoihin piispallisiin piireihin.

Itse aioin asentaa puhelimen viereen napin, jota painamalla olisin voinut soittaa omaa ovikelloani. Siihen aikaan muuan vanha sukkulainen, jonka mielialaa ei ollut syytä eikä sydäntä raskauttaa, piti tapanaan soittaa kolmisen kertaa viikossa kertoakseen koko pitkän ja surullisen elämäntarinansa muistutellen samalla mieleensä kaikki vaelluksensa varrella kärsimänsä vääryydet. Tarina oli pitkä, ja olihan se surullinenkin. Kerrankin 2o0-luvulla kissa oli ollut kateissa päiväkausia.

Korkeiden tuomioistuinten hyödyttömänä virkamiehenä opin kyllä, miten voi ilmeellään viestittää virkakunnan juhlavuutta ja sitä tarkkaavaisuutta, jolla oikeusalamaisten asioihin suhtaudutaan, ja samalla lukea Mustanaamiota tai Pekka Lipposen seikkailuja pöydällä olevien lakikirjojen piilossa. Sanokaa minun sanoneen, että tuohon ei digimedia pysty, ei edes Finlex, vaikka se sisältää kansankunnan valioiden oivallisimmat aivoitukset eli siis voimassa olevan kotimaisen lainsäädännön ja valtiosopimukset.

Ehkä olen tullut maininneeksi asiasta tämän blogin jaksossa ”Miten väitöstilaisuuden custoksena ollaan”, siis sen saman, jossa neuvotaan olemaan kuolaamatta frakin rintamuksille. Käytin Ballografin tai Parkeerin oivallisiksi tunnettuja kyniä, sillä Mont Blanciin minulla ei ollut varaa. Kun tieteellinen diskurssi nousi huimiin korkeuksiin ja siis istuttiin siinä kymmenien, joskus sadankin ihmisen silmissä, hypistelin vakuuttavasti kynää ja olin tekevinäni muistiinpanoja. Kun kynä sitten putosi kädestä, heräsin kopsahdukseen, ja tietääkseni aina juuri ennen kuin kuuluva kuorsaus olisi alkanut. Se on nimittäin tiedettä se, että nukahtaessa sormien ote kirpoaa (mutta kuollessa ei).

Vahvistamattoman tiedon mukaan Turun hovioikeudessa muuan neuvos kuoli kerran massiiviseen sydänkohtaukseen istuntosalissa tuosta vain, ja vasta kolmantena päivänä tapahtuman jälkeen virkaveljet alkoivat huomata jotain epätavallista. Siihen aikaan istunnoissa ei siis ollut oikeuttaan hakevia eli yleisöä.

Sitä en pidä totena, että nimeltä mainittu kirkkoherra olisi seurakunnasta kyllä pitkältä tuntuneen alttarirukouksen jälkeen jatkanut toimitusta sanomalla kumealla äänellään Isän ja pojan sijasta, Pyhästä hengestä puhumattakaan, ”Ruutuässä”.

Mutta verkon kautta ostaminen ei korvaa tunnemaailmaa, jonka kauppahuoneistossa asiointi antaa. Viimeksi oli vuorossa Vuorikadun Rosebud, jonka valikoima on kyllä todella hieno.

Mutta varoitan uskomasta kirjoituksiini. Olen kaupassa kasvanut. Äitini hoiti sellaista, ja tädit ja niin poispäin. Kun kaikki oli saman katon alla, olen seilannut kauppaliikkeissä siitä pitäen kun opin kävelemään. Hienoin oli kellokauppa. Vahinko että siellä ei yleensä saanut koskea mihinkään. Mielenkiinnoton oli kangaskauppa, jossa mm. vaihdettiin flanellia voihin ja muniin.

Soppari

Amerikkalanen ”sopimus” ei ole Suomessa tavoite. Verkossa jatkuvasti esiintyvä ”Hyväksyn” (I Accept) on meillä oikeudellisesti lähes merkityksetön.

Tästä ei tiedoteta tarpeeksi.

Muutos alkoi vuokrasopimuksista. Kun kaupunkeihin alkoi valmistua taloja, tilanne meni vaikeaksi. Ennen pitkää tuli lomakkeita, jotka olivat järjellisen lyhyitä ja kansakoulupohjalla ymmärrettäviä.

Siitä alkaen olen joutunut ainakin itse toistelemaan, että testamenttia tai kiinteistön kauppakirjaa ei maallikon pidä kirjoittaa omasta päästään eikä minkä tahansa mallin mukaan. Joskus kerroin syyn. Esimerkiksi näistä kahdesta on laissa määräyksiä. Niiden sivuuttaminen voi johtaa siihen, ettei paperi olekaan pätevä.

Yleisesti vakiosopimukset ovat eri asia kuin ”neuvottelusopimukset”. Tuomioistuimet ovat vuosikymmeniä kaataneet sellaisia sopimuksia, joiden sisältöön allekirjoittaja eli tavallinen ihminen ei voi vaikuttaa. Juuri niitä verkossa suositaan. Jopa suomalaiset pörssiyhtiöt harrastavat vieläpä tietosuoja-asioissa sellaisia.

Tätä kirjoitusta varten kokeilin Sanoman tietosuoja-ilmoituksia. Siihen meni 45 minuuttia, mutta olen juuri näissä asioissa ammattilainen. Nämä verkkosivut oli laadittu huolellisesti ja Suomen oloja ajatellen. Lainvastaisia kohtia ja puutteita oli useita ja lisäksi tulkinnanvaraisesti lainvastaisia ilmaisuja runsaasti. Esimerkki: ”Pidätämme itsellämme oikeuden muuttaa tätä tietosuojalauseketta ilmoittamalla siitä palveluissamme.”

Kieli on tällaista: ” Pyrimme jatkuvasti parantamaan teknisiä kyvykkyyksiämme tarjotaksemme sinulle valintoja tietojen käsittelyyn liittyen sekä toteuttaaksemme tietosuoja-asetuksen mukaiset oikeutesi saumattomasti. Kohdasta 16 löydät listan vaikutusmahdollisuuksista.”

Voimassa on tietosuojalaki, ei tietosuoja-asetus.

Eräiden tutkimusten mukaan juuri kukaan ei lue näitä lausekkeita eikä sopimuksia. Nyt jälleen kerran tutkimani perusteella asialla ei ole suurta merkitystä, koska näiden tekstien oikeudellinen merkitys on vähäinen.

Ollakseni hiukan pikkumainen, mitä mahtaa tarkoittaa otsikko ”Olemme sitoutuneen suojaamaan käyttäjiemme yksityisyyttä.” Ajatus näyttäisi olevan, että ilma ”sitoumusta” yksityisyyttä ei suojattaisi.

Sitoutuminen tarkoittaa sellaisen viranomaistoimin toteutettavan velvollisuuden ottamista, jota ei muuten olisi. ”Sitoudun maksamaan NN:lle kuukauden kuluessa vaatimuksen esittämisestä sata (100) euroa.”

Miksi räyhään medialle? Siksi että harmittelen suhteellisuudentajun puutetta, kun poliisi ja armeija odottavat tietosuojaa koskevien lakien tarkentamista mielestäni vakuuttavin perustein, ja asiaan sekoittuu puoliväkisin arkinen ja useimmiten pelkästään harmillinen eli pienen mittakaavan kaupallinen viestintä.

Matkoiltani

Eilen matkustin Helsinkiin Murtokadulle (ruotsisi Genombrotten, venäjäksi Genombrottskaja ulitsa), jonka nimi muutettiin kevytmielisyyden puuskassa Kaisaniemenkaduksi, joka oli arvostettuna possumunkkien myyjänä antanut nimensä, Kaisa Niemi, kokonaiselle puistolle. Samassa puistossa toimii myös Suomen vanhin edelleen toimiva ravintola, joka on paikkana mieltä kiinnittävä. Ja samassa puistossa on oivallinen paikka kävelyttää pieniä lapsenlapsia, koska hekin ymmärtävät heti, että eihän sellaista talvipuutarhaa lumpeineen ja kaikkineen voi olla Helsingissä. Mutta kun on. Ja ainakin osittain samoissa tiloissa tehdään valokuvia, joiden kaltaisista ennen vain haaveiltiin, eli kaiken maailman sontiaiset ja ruohot valokuvataan sarjana niin että syvyysterävyydeltään aina hiukan poikkeavat kuvat toteuttava koneen päällekkäin asettelemina hämmästyttävän todenmukaisuuden korkean ihanteen.

Kun minulla oli oikeustoimiopissa tarkoitettu perusteltu hyvä mieli myötäkäymisten  johdosta, saatoin vain todeta, että on meillä ei-kaupallinen sivistyskortteli eli kirjakauppa ja musiikkikauppa ja antikvariaatti ja niiden sivukonttorina yliopisto. Kadun päässä on Kaisaniemen kansakoulu, jota isäni kävi ennen kuin samalla kadulla pääkonttoria pitäneet NMKY:n herrat retuuttivat hänet korvata kotiin ärjäisemään juovuspäissään pasianssia venäjäksi pelanneelle isoisälle että oppikouluun tämä poika niin kuin olisi jo. 

Vasta mietittyäni Leni Riefenstahlia ja lentäjä Rüdeliä ja viittä muuta tajusin, että Söörnääsin ainoasta erittäin oikeistolaisesta perheestä tullut Kemppinen toimi saksalaisen mallin mukaan yhdistämällä ruumiinketteryyden korkeiden huippujen harrastukseen. Viittaan siis kautta rantain alpinismin natsistiseen puoleen. Vahinko ettei kukaan ole toistaiseksi luonut lastenlaulua ”Hitler-setä asuu Berchtesgadenissa”. Heillä näki olohuoneen ikkunasta Salzburgin suuntaan tuon Wikipediasta kopioimani näyn.

Itse erilaisena ihmisenä haluaisin, että tästä ikkunastani näkyvä kevyen pakkaslumen peittämä ja auringon melkein vaakasuoraan valaisema metsä julistettaisiin maailmanperintökohteeksi. Huoleti kiitelköön muut Alppien seutuja kauniiks’, kirjoitti kai Paavo Cajander.

Ellei meillä ole vuoria, onpa kumminkin Vuorikatu. Se päättyi Hallituskatuun, jonka Fabianinkadun nurkassa sijaitsi entinen Venäläinen tyttökoulu silloin kun itse kiertelin niitä kortteleita päivittäin. Ja oli siinä kaksi elokuvateatteria, joista Aloha toimi pitkään eduskunnan suurena salina, mutta ei silti tai siksi saanut armoa.

Vähintään säpsähdyksen aiheutti taloudellisen himon runtelemalla keisari Aleksanterin kadulla Suomalaisen kirjakaupan uusi, toinen myymälä, jossa näytti olevan oikein kirjoja tarjolla.

Sekin epäily on tietysti oikeutettu, että kirjoittaja harhailee muiden dementikkojen tavoin olemattomissa maisemissa, mutta tietoisella tasolla tähystelin kyllä kulmia, minulla oli työhuone tuossa, osoitteessa Mikonkatu 6 C, useiden vuosien ajan, eikä siitä ole kuin 50 vuotta.

Sanoisin että maisema on muuttunut ja kotona ajattelin, että tätä esimerkiksi ne viipurilaiset surevat, vapaata matkailua menneisyyteen. Tässä tapauksessa tarkoitan omaa menneisyttäni ja muistamiani yliopiston rehtoreita ja vastaavia, jotka näillä ovilla pyysivät vahtimestaria viheltämään vosikan. Taisi kyllä olla Seurahuone eli siis Kaivokatu, joka on tapaus sinänsä.