Kastrulli

Tietokoneeni tiesi, mikä on kasari. Olin luullut, että kasari ja kastrulli ovat keittoastioita ja tarpeettoman tarkkoja nimityksiä, joita ei tarvitse tuntea.

Olin kuullut varmaan kadulla, että joku chillaa ja joku taas on luupilla. Aikani järkeiltyäni päättelin, että chillaaminen tulee englannista ja on samaa sukua kuin ”cool” eli viilee. ”Tenavien” Ressun hahmo ”Jakke Jäyhä” oli yksi monista loistavista suomennoksista.

Puhe ei ole slangista, jonka syvin piirre on jatkuva muutos. Slangin käyttäminen korostaa meidän ja muiden eroa ja heijastaa keskeistä kulttuuripiirrettä, jonka suomenkielistä nimitystä en tiedä, ”belonging”.

Slangin ja murteen kielitieteellinen perusero on kielioppi. Slangissa vain käytetään eri sanoja; murteessa taivutusmuodotkin poikkeavat. ”Kukapa tuonkin tietäisi” on vanhaa yleiskieltä. ”Tiedä häntä” on murretta, tosin ei muista mitä, luullakseni itämurteita.

Luulen että kastrulli on muuttunutta yleiskieltä. Eräs näytti videopätkää, jossa pikkupoika laskee tosi etevästi syöksyä ja puhuja tulee perässä, ”ihan kastrullia”. Piti kysymäni, mitä se tarkoittaa, mutta nyt tiedän, että 80-luvun tyylillä tai varusteilla eli siis ihan kivikauden keinoin.

Kukaties retron ja rehellisesti pöljän ero on horjuva. Pitää käydä viikon päästä Lapissa. Keksin ettei minulla taida olla talvitakkia. Kysyin kotona, millainen talvitakki on. Untuva edelleen, tai tekno. Untuvatakki saa jäädä. Katsoin Stokkalla. Hinnat alkaen 700. Barbourin talvitakki toi mieleeni auton istuimen irtopäällyksen, jollainen on tarpeen, jos matkustaja aikoo oksentaa tai muuta. Tekno ei tarkoitakaan erikoisen epämiellyttävää rytmimusiikkia vaan teknisiä kuituja eli siis muovia.

Olin luullut, että jo hautaan kannettu tuulipukukansa saattoi erilaiset nailonit huonoon huutoon kihisemällä ja kahisemalla ostoskeskuksilla tarjouskahvin perässä. Mutta nämä goretexit eivät pidä ääntä. Pitävätkö ne lämmintä, sitä en tiedä.

Tämä käynti Lapissa tarjoaa elämyksiä. Kun kysyin vaatteista, päteväksi tunnettu ystäväni lupasi aidon Kärsämäen kerraston. Minulla ei ole aavistustakaan, millainen se on, mutta luultavasti hyvä. Todella hienoa on, että saan kuulemma käyttööni kelkkahaalarit. Sellaisista olen kovasti haaveillut, mutta kun en tapaa seisoskella pitkään pakkasessa, asia ei ole tullut ajankohtaiseksi. Hienompaa vaatetta en tiedä.

Makuni muodostui luultavasti vuonna 1947, kun näin aina valokuvissa lentohaalarit, ja sain kuulla, että isäni ja muut miehet seisoskelivat kesähelteellä untuvahaalareissa siksi, että ensin he olivat lennelleet valokuvaamassa vihollista kaksitasoisille lentokoneilla, joissa puoli ohjaamoa oli kattamaton. Pommikoneissa ehkä oli lämmitys, mutta toimiko se, sitä en tiedä. Lentäjien oli kuitenkin varustauduttava kymmenien asteiden pakkaseen kesähelteelläkin. Se oli uusi ja yllättävä tieto. Kilometrien korkeudessa on pakkasta, vaikka maan pinnalla hikoillaan. Kysyin papilta, eikö enkeleiden tule vilu. Pappi taputti päätäni ja otti lisää kahvia.

En voi käyttää isäni anorakkia, joka olisi joko kasari tai retro. Siihen on ommeltu merkkejä, joita minulla ei ole oikeutta käyttää – tunturisusi tai jokin, partio, johon olen kyllä kuulunut, runsaat 50 vuotta sitten. Mihin muuten ovat kadonneet liimattavat laput matkalaukkujen kyljestä ja miksi en näe missään Automobiiliklubin ja Jäämerentien auton jäähdyttäjän säleikköön ruuvilla kiinnitettäviä metallisia merkkejä? Eikö isälläni ollut myös Rotatry-järjestön merkki autossa, ainakin governorina ollessa?

Ovatko merkit menneet muodista? Olin juhlatilaisuudessa arvohenkilön ominaisuudessa. Panin merkille, että virkanimikkeiden käyttäminen puheessa on loppunut. Jos olisi kuulutettu, että seuraavan tervehdyksen esittää tuon tai tämän yhteenliittymänpuolesta ”tohtori” sejase, se olisi kuulostanut keljuilulta. Silti kun vaihdoin saksaksi aloin vaistomaisesti teititellä nuorempaa pöytäseuralaistani ja puhutella muutenkin sievästi.

Kun talvi on tällainen, en vieläkään tiedä, ovatko naisten turkit edelleen täyskiellossa. Olen ollut ymmärtävinäni että eivät ole. Kun viimeksi kysyin. asianajotoimiston käräjäturkit olivat kateissa. Ehkä joku vaihtoi ne voihin sotavuosina. Mutta sellainen tapa oli kerran, että suurille herroille ja lisäksi hovioikeuden auskultanteille oli turkit lakimääräisiä talvikäräjiä varten, koska jokin väli mentiin kuitenkin rekipelillä.

Vaatteissa oli ennen selvä sanoma: minä en aio tehdä työtä käsilläni enkä muutenkaan. Kiusallisten erehdysten välttämiseksi kuljen turkeissa enkä missään työmiehen lyyssissä.

Po Chü-i

Tai jos haluatte ”Bai Juyi”.

Niistä kahdesta muusta aikalaisestaan (n. 800 CE eli T’ang-kausi) hän eroaa siinä, ettei häntä lukeakseen tarvitse osata runoja, kiinaa eikä kirjoittaa. Ei edes lukea. Tuulihan näitä tuo, ja kun runo kaatuu metsässä, ei sitä kukaan kuule.

VANHUUDESTA

Iässä ja varmajalkaisuudessa olemme yhdenkaltaiset.

Meillä silmät eivät ole aivan sokeat eivätkä korvat kuurot.

Makailemme kevättä ja juomme minkä jaksamme

ja hilpein mielin tunkeudumme nuortenkin seuraan.

Kuvernööri raivoistui, kun lainasimme häneltä hevosen

                 kukkia etsiessämme.

Herttua oli käärmeissään, kun veimme häneltä veneen

                 vedessä pelehtiäksemme.

Lo-yangissa väki on kuulemma äimän käkenä ja me

olemme ”Li ja Po, kaksi hullua vanhaa miestä”.

MIELETÖN RUNO LÄHIOMAISILLE

Maailma pettää niitä, jotka eivät osaa lukea;

minä onnekseni hallitsen kynän ja paperin.

Maailma pettää niitä, joilla ei ole asemaa;

minulla on siunaantunut korkea arvoluokka.

Vanhoilla on usein kipua ja kolotusta;

minulla ei onneksi ole sanottavasti vaivoja.

Ikäihmisillä tahtoo olla erilaisia ikeitä;

minua ei rasita avioliitto eikä naittaminen.

Muutokset eivät kolhi mieleni rauhaa;

virkatehtävät eivät kasaannu kintuilleni.

Siksipä jo kymmenettä vuotta

ruumis ja sielu nauttivat erakon rauhaa.

Viimeiset viipyvät vuoteni tyydyn vähään.

Riepu lämmittää läpi pitkän talven;

yksi ateria riittää koko päiväksi.

Kotini on vähän pieni;

kuka nukkuisi kahdessa huoneessa?

Hevosia ei ole laumaksi;

kuka kahdellakaan ratsastaisi?

Näin onnekkaita on maailmassa

ehkä seitsemän kymmenestä.

Näin tyytyväisiä ei ole yhtä sadasta,

vaikka etsisitte miten.

Toisten asioissa hullutkin ovat viisaita;

omissa asioissaan viisaatkin erehtyvät.

En puhuisi muille näin tolkuttoman suoraan

kuin teille, lapset ja jälkeläiseni.

Kiistakirjoitus

Tarvitaanko valtionyhtiöihin hyviä johtajia? Kannattaako etevistä hallituksen jäsenistä maksaa?

Sitä mukaa kuin hallintoa on kehitetty, toiminnan mielekkyys on kadonnut näköpiiristä. Tuloksena on, kuten tavallista, temmeltävää tyhmyyttä.

Suomessa valtion osallistumisesta elinkeinotoimintaan ei ole oikeastaan kirjoitettu hyvin sen jälkeen kuin Esko Rekola käsitteli asiaa, nimenomaan muistelmissaan. Mahdollisesti enemmän kuin kukaan muu hän oli rakentamassa ja purkamassa sekä valtionyhtiöitä että valtion liikelaitoksia. Lisäksi hänellä oli noihin tehtäviin eväät.

Muistelmakirjallisuudessa on kuvattu elävästi, miten valtioneuvosto oli saada halvauksen jouduttuaan heti kansalaissodan jälkeen päättämään, mitä tehdä norjalaisyhtiö Ensolle (Gutzeit), joka oli ajautunut suuriin vaikeuksiin. Aika yleisesti oltiin sitä mieltä, ettei valtio voi missään tapauksessa ryhtyä osakeyhtiön omistajaksi, ei ainakaan ainoaksi. Ja hyvin pian oli edessä voimayhtiö. Syntyi Imatran Voima Oy, ja kohta Outokumpu Oy.

Vasemmisto arveli, että yhteiskunnan oli vaikutettava vahvasti tuotantovoimiin, ja oikeistossa ajateltiin, ettei eduskunnalla ole mitään tekemistä heidän rahojensa kanssa. Entinen suuriruhtinaanmaa oli hankkinut tulonsa etenkin tulleilla. Verottaminen oli omituinen ajatus. Todellinen tulo- ja omaisuusverolaki säädettiin vasta 1943.

Asiat vain tapahtuivat. Ja näillä viikoilla hallituspaikoista halutaan jäsenille korkeampia palkkioita, koska pörssiyhtiöistäkin maksetaan, ja surraan palkkaeroa ulkomaihin vertaillen. Uhkana pidetään, että ellei rahaa tule lisää, ei enää saada hyvää väkeä näihin tehtäviin.

Hallitus eroaa osakkeenomistajista siinä, että hallituksen jäsenet eivät osallistu yhtiön tappion kantamiseen. Omistajien sijoitus laihtuu, kun yhtiö menee huonosti, ja katoaa, kun yhtiö menee nurin.

En ilmoittautuisi aivan tietämättömäksi näistä asioista. Eteviä hallituksen jäseniä katselin esimerkiksi Telia-Sonerassa, jossa nämä ruotsalaiset henkilöt hankkiutuivat ripeästi eroon suomalaisista jäsenistä ja merkittävästä osasta suomalaisia johtajia. He tiesivät mitä tekivät eivätkä vitkastelleet pannessaan toimeksi. Ja mahtoiko Nokiassa esiintyä samanlaista kehitystä?

Monissa osakeyhtiöissä ja kaikissa valtionyhtiöissä hallituksen jäsenen tehtävä on ihanteellinen. Siinä saa olla taitamaton toisten kustannuksella. Määräykset sisäpiirin kauppojen kieltämisestä ovat ristiriidassa luvallisten pyrkimysten kanssa. Hallituksen jäsentä kannustaisi kekseliäisyyteen ja ahkeruuteen parhaiten voiton odotus. Se ei täydellisissä valtionyhtiöissä onnistu ja on laajemminkin ongelmallista. On vaikea olla sekä valvoja että omistaja.

Tässäkin mielessä optiopalkkion sitominen osinkoon tai välillisemmin yhtiön toiminnan tulokseen on vaikea. Pörssin ulkopuolella näitä vaikeuksia ei ole. Mitä ihmettelemistä siinä on, että johtajat ja omistajat ovat esimerkiksi reenpäitä? Pörssiyhtiössä hallituksen jäsen on tavallaan vastuussa sekä yhtiön taloudellisesta menestyksestä että pörssin toimintatapojen uskottavuudesta.

Olisiko tämä ristiriita periaatteessa ratkaisematon? Kysymys on vakavassa mielessä esitetty. Kunnallisala kuplii. Kuluja tuottamaan tarkoitetut hankkeen, kuten hoito ja hoiva, ovat muutoksen kourissa.

Euroopassa ja Yhdysvalloissa valtionyhtiöitä on synnytetty etenkin tilapäisessä mielenhäiriössä. Ranskassa on tämä lentokonehomma ja esimerkiksi Renault. Yhdysvalloissa rautatieyhtiö Amtrak tuntuu kärsivän vakavista keskushermostovaivoista. Suomessa taitaa olla totta, että jokin kaivostoiminta on niin hidasta ja kallista, ettei siitä oikein tule mitään ilman valtiota. Ja telakkatoiminta.

Sosialismi ja sosialidemokratia olivat osa asiaa. Suomessakin oli esimerkiksi valtion omistama Postisäätöpankki, oikeamielisyyden ja vakauden linnake. Toiset olivat sinne vasta menossa, toiset jo tulossa.

Valtionyhtiöiden lisäksi meillä oli puolueenyhtiöitä. Kirjoittelu ”punapääomasta” ei ollut millään muotoa katteetonta. Kunnallisyhtiöiden hallituksen jäsenille palkka maksettiin joskus ennen suoraan koskenkorvana, kokoomukselaisilla jaloviinana. Tämä ei ole ilkeilyä. Jouduin hyvin nuorena istumaan tuomarina Espoon omistaman vesihuollon alan yhtiön rikosjuttua, joka alkoi, kun eräs johtaja oli keksinyt lepuuttaa aivojaan asfaltilla. Muistaakseni paikka oli rakenteilla olleen moottoritien sillanpylväs Suomenojalla. Käräjille joutuneet hallituksen jäsenet olivat aivan ihmeissään syyttäjätahon väitteestä, että heidän olisi pitänyt yhtiössä tehdä jotain. Mutta tästä on pitkä aika eikä sellainen toistu…