Tieteestä ja tiedosta

 Kuva xderoxnostalgia.com

 

Tieteellä ja taiteella on edelleen ylimääräinen sädekehä. Molempien alueella askarrelleena en näe niissä mitään sen ihmeellisempää kuin korkeushypyssä. Joku hyppää 230, ja se edellyttää poikkeuksellista lihaksistoa ja ainakin 15 vuoden työtä. Kohta joku hyppää 231 jne. Ihmiskunta tai kansakunta eivät tule sen kummemmiksi.

 

Biokemisti kehittää yhdessä 70 kaverinsa kanssa lääkkeen, jolla on yönteisiä vaikutuksia harvinaiseen sairauteen. Muutaman vuoden kuluttua kehitetään toinen, parempi lääke, eikä tämä ensimmäinen saavutus jää edes historiaan.

 

Jokin kokoonpano rakensi 1950-luvulla Kansallisteatteriin ennennäkemättömän hienon tulkinnan Tshehovin ”Vanja-enosta”. Siitä ei ole käytännössä mitään jäljellä. Jokainen uusi joukko eli uusi näyttelijä- ja ohjaajapolvi aloittaa alusta uudelleen.

 

Pehmeissä tieteissä pelkkä löytäminen hyvän onnen turvin ja sen jälkeen tehty ahkera ”postimerkkeily” eli aineiston järjestely voi muuttaa maailmaa. Säveltäjä Antonio Vivaldi oli puoli vuosisataa sitten lähes tuntematon. Juuri ennen sotia löydettiin 80 paksua kirjaa hänen painettuja nuottejaan. Vain ”Neljä vuodenaikaa” oli jotenkin tiedossa, mutta sitä pidettiin puolittain viihteenä. Nyt nähtiin, miksi muiden ohella Bach piti Vivaldia suurena mestarina ja sovitti ja soitinsi hänen teoksiaan. Siellä olisi 90 oopperaakin, joista vain kahta on kai esitetty vakavissaan. Ja mitä tulee ravitsevaan kuuntelumusiikkiin, en tiedä parempaa – paitsi ehkä J.A. Hasse ja tietenkin Pergolesi + Monteverdi. Bach ja Händel vetävät vakavaksi. Niihin on keskiityttävä.

 

No tämä oli esimerkki musiikkitieteestä. Taidehistoria on mullistunut fysikaalisten ajoitus- ja alkuperän määritysten tultua, mutta silti tarvitaan tutkijoita, koska toden totta oma aika ei aina näe teosten arvoa. Muistaakseni van Gogh, jonka Amsterdamissa oleva laaja tuotanto on vaikuttanut minuun voimakkaammin kuin ehkä mikään muu (paitsi 1400-luvun flaamilainen taide), myytiin ronttisummalla ja halavalla. Ja ainakin Modigliani samaten. Mutta ei Picasso, vaikka hänenkin varhaistuotantoaan pidettiin huijauksena.

 

Kuka keksi xeron? Voin vakuuttaa, että xero-kopio helpotti elämää. Sitä ennen oli koppuraisia märkäkopioita ja loputon puuha hiilipaperien kanssa. Itse käytin kukkeimman nuoruuteni naputtamalla, kumittamalla ja ompelemalla (!) konsepteja, joista valmistettiin taltiot ja asianosaisille menevät kappaleet ja jäljennökset.

 

Ei kukaan keksinyt. Eräs Carlson oli esittänyt sinänsä aika selvän sähköä johtavaan pulveriin perustuvan periaatteen 1938 ja eräs pikkufirman johtaja Wilson sai päähänsä kehitellä idean laitteeksi asti 50-luvun lopulla, ja 20-luvun päättyessä keksintöä mainostettiin kaikkien aikojen hienoimmaksi. Nimi on väännetty kreikan kielestä, ”kuiva-kirjoitus”.

 

Ja Microsoft ja Apple löivät uranuurtajan (Palo Alto Research Center) laudalta, vaikka se otti käyttöö graafisen käyttöliittymä ja hiiren eli loi henkilökohtaisen tietokoneen. Kovalevy ja käyttöjärjestelmä olivat näet huonoja. Ja PC eli oma tietokone oli sensaatiomainen keksintö, jota kukaan ei ollut osannut edes kaivata.

 

Niin se menee. Kuka keksi henkilöauton? Vastaus on väkisin pitkä ja mutkikas ja itse keksintö huono, lähes tuhoisa. Ja missä viipyy lentoauto? Ja miksi drone tuli käyttöön niin myöhään? – Siksi että tiedettä ja tekniikkaa ei oikeastaan voi ohjata. Neuvostoliitto on esimerkki maasta, jossa keksittiin vaikka mitä mutta toteutettiin hämmästyttävän vähän (paitsi aseita ja asejärjestelmiä ja avaruuslaitteita.)

Jurisprudentia

 

Kavahdan oikeudenmukaisia ihmisiä. Heitä oli ennen tuomarikunnassa koko joukko. He tekivät oikeudenmukaisia päätöksiä. Se siis oli heidän käsityksensä, ja useimmiten muidenkin.

 

Opin varhain ulkoa värssyn, jolla Justinianuksen lakikirja Corpus Iuris Cilvilis alkaa.

 

“Justitia est constans et perpetua voluntas jus suum cuique tribuens. Jurisprudentia est divinarum atque humanarum rerum notitia, justi atque injusti scientia.”

 

”Oikeudenmukaisuus on jatkuva ja päättymätön tahto antaa jokaiselle, mikä hänen on. Oikeus on tietoa jumalallisista ja inhimillisistä asioista, oppi oikesta ja väärästä.”

 

Sekä tuo teksti että historia 500-luvulta alkaen kertovat, ettei kysymyksessä voi olla saavutettavissa oleva tila, ei edes mielentila. Käsite on dynaaminen. Puhe on pyrkimyksestä eli tahdosta. (Nykykielen ”tahtotila” on huonosti ajateltu termi, koska tahto ei voi olla tila, vaan prosessi eli kehityskulku.)

 

Lisävihjeen antaa vaikea sana ”ars”, joka sanakirjan mukaan on sekä taito ett tieto.

 

Toisin sanoen oikeustiede ei ole oikeastaan tiedettä, vaan pikemmin taidetta. Taide ei ole koskaan ollut mielijohteitten mukaan ajelehtimista, vaan kurinalaisuutta. Ajatelkaa esimerkiksi musiikkia, jossa yhtyvät harvinaisen pikkumainen sääntöuskollisuus – esimerkiksi rytmi, tempo ja sävelkorkeus – ja eläväksi tekevä tulkinta, eli siis ihmisen mieli ja ainakin jossain määrin ainutlaatuinen persoonallisuus.

 

Samalla tuo iskulause vihjaa, ettei oikeudellista riitaa tai rikosta voi ratkaista kuin ristisanatehtävää tai helpohkoa matemaattista probleemia. Ei voi sanoa tosissaan: tämä on oikea ratkaisu. Käyttääkseni fysiikasta noudettua kielikuvaa, oikeudessa vallitsee epätarkkuusperiaate. Jos tiedät nopeuden eli kulmamomentin, paino eli massa jää tuntemattomaksi, ja päin vastoin.

 

Fyysikko ja tähtitieteilijä, jotka ovat kehittäneet lopullisen kaavan ja ratkaisseet olevaisen perusarvoituksen, talutetaan saamaan hoitoa. Ennen käytettiin klooripromatsiineja.

 

Otin aiheen tällaiseen saarnailuun tavattuani merkittävän valikoiman nuoremman polven lakimiehiä, joista eräät olivat kyllä jo siirtyneet eläkkeelle. Lisävauhtia sain, kun televisio mainosti tulevaa ohjelmaa (MOT?) siten, että joku sanoi murheellisella äänellä tuomioistuinten keskittyvän rangaistaviin tekoihin ja unohtavan niiden seuraukset.

 

Seurausvastuu hylättiin 500 vuotta sitten. Asia sivuutetaan nykyisin peruskurssilla lyhyesti. Murhasta ei voi tuomita huoltomiestä, joka unohtaa lukita rappukäytävän oven niin että murhamies pääsee hiipimään yöllä asukkaan kimppuun. Murhasta ei liioin tuomita henkilöä, joka kiukunpuuskassa tönäisee toista kämmenellään niin että tämä kaatuu ja paukauttaa kallonsa halki portaikon ritilän kulmaan. Teon nimitys on ”kuolemantuottamus”.

 

Istuin itse isäni siipimiehenä Pörssiklubilla kuulemassa, kun arvokkaat lakimiehet kauhistelivat tehtaanjohdon nyt saamaa tuomiota ympäristörikoksesta, vaikka he harjoittivat elinkeinoa yhteiseksi hyväksi laskemalla selluloosatehtaan lipeät vesistöön. Kekkosen ja muiden kommunistien juonia! Vuosi oli 1970.

 

Lähete 27.8.2021

(Poikani Heikki väittelee tänään tohtoriksi eli puolustaa väitöskirjaansa  oikeustieteen tohtorin arvon saamiseksi. Otsikko on "Rangaistuksen määräämisen perusteleminen" ja oppiaine siis rikosoikeus.)

Pilvien päällä on sateella poutaa,

pohjoinen kelluu ja etelä soutaa.

 

Rinteen jälkeen on laki. Ollapa laki-mies!

Siinä kukaties

on tavoite oikea.

muodoltaan soikea,

kuin tähtitarha – 

ei mikään harha.

Julistamme ponneksi:

olkoon onneksi.

Työ kiittää.

Sitä riittää.

 

Lahjana on palanen kiilletä tunturin takaa, tuotu repussa kauan sitten, vertauskuvana tavoitteesta: stabiili suhteessa sähköön, valoon, kosteuteen.

 

Mennyt maa

 

Hautausmaat… Ei voisi vähemmän kiinnostaa?

 

Haudat ja tunkiot ovat tutkimukselle tärkeämpiä kuin asetellut muistomerkit. Ja tutkimus on tärkeä tulevaisuuttamme määräävä tekijä.

 

Luultavasti en ole sanottavasti kiinnostunut sukututkimuksesta. Etenkään se vanhempi perinne, jossa seuraillaan isän linjaa eli suurissa osissa Suomea sukunimeä, ei oikeastaan kerro mitään. Perimää ajatellen myös äidit olisi tietysti selvitettävä, ja silloin mennään geometrisessä sarjassa. Vain Suomea ajatellen nyt syntyvä on sukua jokseenkin kaikille keskiajalla eläneille.

 

Ja ainakaan minun tietääkseni geeneillä eli perimällä ei voi selittää, miksi Urho Kekkonen oli harvinaisen lahjakas mies, jolla oli myös kyky käyttää lahjojaan.

 

Mutta melkein innostuin, kun huomasin, että jokin taho on valokuvannut taitavasti Kauhavan hautausmaat. Suomen sukututkimusseuran listat löytää hakukoneella haulla ”SSS hautausmaat”.

 

Koska muutin paikkakunnalta yli puoli vuosisataa sitten enkä ole seurannut edes paikallislehteä, tiedän vain sattumanvaraisesti muistamieni ihmisten myöhemmät vaiheet. 

 

Esimerkiksi vasta nyt hautakiven valokuvasta sain tietää, että rakkaassa muistossani olevat sisarukset, joilla oli hyvin päteväksi tiedetty veli, olivat menettäneet isänsä vuonna 1917. Arvaisin tuberkuloosia syyksi. Äiti, jota sanottiin vain isuksi, vaikka muistelinkin hänen olleen Maria, ei ollut sitten uutta miestä ottanut. Sisarukset, jotka eivät liioin koskaan avioituneet, olivat sitten elelleet kahteen naiseen noin 70 vuotta ja sitä ennen äidin komennossa vuoteen 1958. He kuolivat tällä vuosituhannella. Muutama vuosi sitten ajoin vasiten siitä autolla. Ei ollut rakennus kelvannut kenellekään. 

 

Aikani hautausmaan kuvia selattuani aloin miettiä, kenet sukulaisistani höynäyttäisin kokoamaan edes viimeksi kuluneiden sadan vuoden sukupuun. Kuolleet löytyvät kuvista, mutta kun serkkuja ja heidän jälkeläisiään on reippaasti yli 50 hengissä.

 

Katselin koulun opettajat, joitakin muistamiani kauppiaita ja tietenkin pitäjän johtavat juopot. Kovin tasavaltaista on. Jotkut olivat luullakseni onnistuneet hankkeissaan ja saaneet jonkin mielihauteensa valmiiksi asti, ja toiset taas räpiköineet, ehkä tyylittömästikin, päätyäkseen tänne vajaata mäntyä mutta kahta kauheampaa kuusta puskevaan kankaaseen, jolle kelpasivat kaikki.

 

Olisiko edessä lajittelu ja lainopillinen menettely, hirmuisen kirjan esiin ottaminen, sen johon on kirjoitettu aivan kaikki. Ei se tunnu todelta eikä edes ajatus onnistuneelta Molekyylit ovat palanneet kiertoonsa, emäkset ja hapot muuttaneet muotoaankin, ja tunnelma on valoisa.

 

Muistuu hyviä katseita, iloisia ilmehdintöjä ja aivan oikein – hyviä tekoja tai ainakin tarkoituksia. Mikä on aiheuttanut tämän edistyksen niin että maassa asiat ovat selvästi hyvin, se uhmaa selityksiä. Mutta jotain on tehty oikeinkin. Eikä mikään tartu lahkeisiin eikä hihoihin. Tänne tai tämänkaltaiseen paikkaan ollaan tulossa, koska tämä ei ole kierrettävissä. Ja tekniikka herättää kiitoksen. Vaikka näitä olisi voinut jalankin kierrellä, kuten on joskus tullut tehtyäkin, oli tämä helppoa ja – miten san sanoisi – mieltä ylentävää.

 

 

Pääluku

 

Wikipedia on kätevä kertomaan, kuka ei ole enää hengissä. En tiedä, mikä joukko on toimessa, mutta ainakin julkaistut kuolintiedot siirtyvät nopeasti. En tiedä, miten teidän toisten laita on, mutta minulta on kysytty useinkin, mitä kuolleelle omaiselle nykyisin kuuluu. Itse kysyin kerran samaa tuttavalta ja sain kehotuksen mennä tutkimaan asiaa Honkanummen hautausmaalta.

 

Oma vikani, mutta tuttavuuksien ulkokehällä taitaa itse kullakin olla kymmeniä ihmisiä. Ihmisiä ei nykyisin enää harrasteta. Kävisin mielelläni läpi sukulaiset, entiset työtoverit, koulukaverit ja jopa samaan aikaan intissä olleet.

 

Väittäisin että tapa muuttui jo kauan ennen koronaa. Tällä hetkellä tilanne on tietenkin selvä. Juuri kukaan ei tapaa juuri ketään sattumalta.

 

Ennen oli niinkin, että jos joku etäinen tuttava vuosikymmenien takaa otti yhteyttä, hän todennäköisesti yritti myydä jotain. Jokin määrä oli myös uskoon tulleita, joiden tarkoitus oli selvittää taivasnäkymiäni.

 

Nostaisin esiin kohtaanto-ongelman. Luullakseni sekä omahyväisyys että pahansuopuus ovat hävettäviä ongelmia. Toisaalta juuri juoruilu oli elämän suola ja lisäksi kirjallisuuden ja lehdistön kulmakivi. Sitten valitettavasti tulivat hyvät tavat ja ennen pitkää henkilötietojen suoja ja yhä yleisempi vihapuheen kielto.

 

Kerran olin oikein tohkeissani, kun suunnilleen ikäiseni mies pysäytti minut marketissa ja juttelimme viisi minuuttia. Harmittelin myöhemmin ettei viittätoista. Paikkakunnalla suhteellisen tavallisen sukunimen perusteella haarukoin taustan ja kotiin palatessani ihastelin, että olipa mielenkiintoista. Sävyisä ja pätevän oloinen henkilö, joka mainitsi jääneensä eläkkeelle pääkaupunkiseudun lukion rehtorin tehtävistä, oli hyvin muistamani juopon  poika. Sen luulin muistavani oikein, että elämä oli ollut niin sanoakseni kirjavaa. ”Juopon” tarkoitti tuossa henkilöä, joka oli vastaan tullessa useammin hönössä kuin selvänä ja jonka elämisen keinoista ei ollut oikein selvyyttä. Muistaakseni asianomaisen serkku tai serkun poika oli taksimies eli siis kunnioitettava henkilö.

 

Ihmisillä on kohtaanto-ongelma. 

 

Tunnetuista saduista – Tuhat ja yksi yötä – voi päätellä, että yllättävät, kauheat, houkuttelevat ja kiihdyttävät tarinat kiinnostavat. Elämän luotettava rakennusaine eli tavallisuus ei kiinnosta. Itse huomaan vanhuuteni siitäkin, että ihmettelen mielessäni kymmeniä ihmisiä. Mitä heille tapahtui? Miksi heistä tuli sellaisia, jollaisina heidät muistan?

 

Mutta asiaan. Luonnontieteistä saa englanniksi nähdäkseni erittäin hyviä lukion ja alemman korkeakoulutason oppikirjoja verkossa lukeakseen tai itselleen ladatakseen. Mutta suomeksi ei tahdo olla, tai esimerkiksi lukion kirjat ovat kalliita.

 

Isäni ja hänen äitinsä, varastoapulainen, olivat uteliaita ihmisiä. Itäisessä Suomessa ja etenkin Karjalassa sellaista suvaitaan. Lännessä juhlallinen jöröttäminen on suosittua. Vielä muistin temppuillessa erittäin korkeassa iässä tämä kouluja käymätön mummu oli rengastanut lehdestä tai pannut talteen leikkeen ja halusi tietää, millainen eläin se sellainen vompatti on. Vastauksen saatuaan hän oli tyytyväinen ja muisti sen. Menisin niin pitkälle, että nimeäisin kyltymättömän uteliaisuuden ihmisen merkiksi ja väittäisin sitä hauskemmaksi piirteeksi kuin saman vanhan jauhamista.

Viite

 

Hälyttävästi suomenkielinen Wikipedia tuntuu jäävän kiihtyvällä vauhdilla jälkeen englanninkielisestä versiostaan.

 

Wikipedia ei ollut joitakin aikoja sitten ”oikea hakuteos”, ja ainakin korkeakouluissa opastettiin, ettei siihen pidä viitata. Nyt oikeita hakuteoksia ei enää ole olemassa. 

 

Huvituin TV 1:n uudesta sarjasta, jossa mukana olleet kertovat vuoden 1991 hurjista tapahtumista. Esko Aho oli Esko Ahon mielestä toiminut kaikin puolin ihailtavasti. Saman suuntaisia käsityksiä teoistaan esittivät useat diplomaatit.

 

Yllätyksistä kyllä mainittiin, mutta ainakin minulta jäi kuulematta, olisiko joku puhuvista päistä sanonut, että mitään sellaista kuin Neuvostoliiton kaatuminen ja itsenäisyyden aivan uudenlainen määritteleminen Baltiassa ja hyvin monissa Euroopan valtioissa, ei osattu odottaa eikä edes pelätä. Sellaiseen ei ollut edes rakenteita. Joku diplomaatti oli soittanut puhelimella vaimolleen Moskovaan ja pyytänyt katsomaan ikkunasta, näkyykö kadulla panssarivaunuja.

 

Aseellista kansalaissotaa ei osattu odottaa tammikuussa 1918. Sekä valkoisilta että punaisilta puuttuivat organisaatio ja osaat ja lisäksi poliittinen tuki. Järkevimmät ihmiset eivät uskoneet sotaan marraskuussa 1939. Sotilaat olivat valmistautuneet taisteluihin, ja armeija oli rajoilla. Ellei olisi ollut, se olisi ollut maan loppu. Esimerkiksi Väinö Tanner ei uskonut sotaan eikä luultavasti liioin Risto Ryti. Neuvostoliiton kaatumista ei ennakoinut 1991 kukaan, ja Boris Jeltsin tuli elokuun Janajevin ja muiden vallankaappauksen jälkeen lähes tyhjästä. Jälkikäteen arvioiden oli yllättävää, että hän oli ainakin lähes selvä, kun toiminnan hetki tuli Moskovan tykkien edessä.

 

Viehättävän ja viisaan Gorbatshovin rinnalla remuavaa Jeltsiniä pidettiin aluksi lähes pellenä. Hiljainen mies viidennessä rivissä kolmantena oikealta oli vain kasvot joukossa – tällainen V. Putin.

 

Wikipedian englanninkielinen teksti näistä tapahtumista on tyydyttävä. Suomenkielinen artikkeli ”Neuvostoliiton hajoaminen” on huono. Tapahtumasarjasta on muutenkin työläs saada tietoa. 

 

Kaikki tässä mainitsemani esimerkit ovat muuten minulle epäselviä. Olen pitänyt usein tunnin tai kahden luennon noistakin aiheista, mutta totuus on armoton Samalla tavalla kuin kaikkien aikojen suosikkikysymys ylioppilaskirjoituksissa, ”Ensimmäisen maailmansodan syyt” (tai jos kaihdat sotaisuutta, ”Suuren talouspulan syyt”), on epätietoinen. Mieltäni rauhoittaa ja röyhkeyttäni lisää, että yhtä epäselvä on kysymys ”Rooman valtakunnan tuho”.

 

Kommentoija kysyi, miksi pitäisi lukea. Vastaan: toisten takia.

 

Kysymys on sama kuin ”miksi en paskantaisi porraskäytävään”, ja tausta-ajatus että kun ei se minua yhtään haittaa, varsinkaan jos porras on naapurin.

 

Jos jotain opimme historiasta, vastavuoroisuuden ajatus on jokseenkin yleismaailmallinen. Jos annan tuolle vettä, saan ehkä häneltä, kun oma kiuluni on rikki. Luku- ja kirjoitustaidoton ihminen asettuu toisten autettavasti, pysyvästi. Lukeminen ei tarkoita kirjojen lukemista. Se tarkoittaa kykyä ymmärtää kuultu ja nähty, erottaa verolappu joulukortista. Se on ihmisenä olemista. Ellet lue, ennen pitkää luet tiilenpäitä.

 

Tietosana II […jatkoa]

 

Ihmisten yleisestä tyhmentymisetä en uskalla sanoa paljon. Jos viisaudella ja tyhmyydellä tarkoitetaan kykyä hankkia tietoja ja yhdistellä niitä, kyky on luultavasti pysynyt ennallaan muutamia kymmeniä tuhansia vuosia mutta taito lienee lisääntynyt.

 

Mammutin taitavan keihästämisen oppimiseen meni varmaan ainakin 10 vuotta. Lihan säilömisen ja ruuan valmistamisen keinoihin meni varmaan sama aika. Varhainen taitoammatti seppä oli sekin paialla ja esimerkin mukaan oppimista, mutta jo varhaiset pronssiseokset edellyttivät sellaista tietoa, jonka saattoi merkitä muistiinkin. Ja niin sanottu papisto osasi lukea tähtitaivaalta vuodenajat eli kylvämisen ja korjuun ajankohdat, kun niistä oli tullut tärkeitä.

 

Kirjasta on vain kaksi versiota. Se herättää kummastusta. Ensin oli lineaarinen, alustalle kiinnitetty teksti, kuten keraamiseksi poltettu savitaulu tai liimailtu papyrusrulla. Sitten tuli ennen kirjapainotaitoa kirja eli koodeksi (codex). Arvellaan että kristinuskon Raamatut olisivat levittäneet tätä keksintöä.

 

Mutta e-kirjaa ei todellakaan ole vielä keksitty, ja ä-kirja on sekin hyvin alkeellinen.

 

Otaksun että lukemisen ja kirjojen myynnin nopea laskeminen on lähinnä kirjailijoiden ja kustantajien syytä. Internet tekisi kyllä lukemisesta entistä helpompaa, mutta yrityksiä on vähän. Poikkeus on Perseus Digital Library, jota olen käyttänyt hyvin kauan. Siinä on kreikkalaiset ja roomalaiset tekstit ja erittäin runsaasti hyperlinkkejä käännöksiin, kommentteihin, selityksiin ja rinnakkaismuotoihin.

 

Edes Kalevalasta ei ole mitään vastaavaa. ”Avoin Kalevala” sisältää vain 1800-luvun sanaselityksiä ja niitä aivan riittämättömästi.

 

Väitetään, että esimerkiksi Elisa Kirjan julkaisuista ei jää kehuttavia määriä kirjoittajan käteen, eikä välttämättä kustantajankaan. Niinpä se alue, jolle olisi todella tarvetta, on perin niukka. Tietokirjat.

 

Markku Kuisman laajasta ja erittäin korkeatasoiseksi tiedetystä tuotannosta löytyy yksi e-kirja. Jos olettaisi, että jotakuta kiinnostaisi niinkin eksoottinen aihe kuin Suomen historia – tai Suomen kasvit tai linnut tai perhoset, tarjolla on vain ”ei oota”, kuten entisajan osuuskaupassa. H. Meinanderilla olisi kelvokas historia. Ei oo.

 

Edellä painokkaasti erinomaiseksi verkkoaineistoksi nimetyt sanakirjat – ei oo. Totta että sanakirja.org on näppärä ja että yliopiston asianomainen laitos on julkaissut sanakirjan, josta saattaa löytyä vanhoja sanoja, Mutta missä on sivistyssanakirja?

 

Ei se narinan ole aivan turhaan, että englannin kieli jyrää meitin. Mielestäni on sopivaa ja siveellistä olla kiinnostunut esimerkiksi biologiasta ja sen alueella vaikkapa viruksista. Wkikipedian suomenkielinen artikkeli on täynnä vaikeasti käsitettäviä sanoja. Tai ne eläimet. Onko kontiainen sama eläin kuin sontiainen?

 

Ei tuollaiseen suurteosta tarvittaisi. Tarvittaisiin e-kirjojen kustannustoimintaa, jossa olisi edes hiukan ammattimaisuutta mukana eikä pelkkää kerman kuorimista viilin päältä.

Tietosana I

 

 

Eläkkeelle juuri jäänyt kollega oli kuitenkin kävelyllä ja kertoi ryhtyneensä lukemaan tietosanakirjaa. Se kuului olevan kovin mielenkiintoinen. Kahden viikon kulutta hän oli kuollut.

 

Otavan Ison tietosanakirjan vuoksi perustin perheen. Toimitustyössä oli kunniallisia tilapäistehtäviä nuorille naisopiskelijoille. Niin tässäkin tapauksessa. Tehtävät liittyivät aakkoshakemistoon. Työtilana oli väljä, ikkunaton kirjasto, jossa oli kolme- tai neljäkymmentä eri maista peräisin olevaa tietosanakirjaa ja summaton määrä muita hakuteoksia ja sanakirjoja.

 

Katsoin verkosta, että tuon kymmenosaisen kirjataiteen valion näyttäisi nyt saavan kymmenellä eurolla. Väittäisin tässä, että Otava painoi ja myi teosta sata tuhatta sarjaa. Hiukan epäilen, että katetuotto jäi vaatimattomaksi, koska osamaksumyyjien firmat rikastuivat reippaasti, ja yhä uusia moniosaisia hakuteoksia ilmestyi yhä lisää.

 

Kirjoitin Otavan Suureen ensyklopediaan ainakin sata seikkaperäistä artikkelia. Elin siinä uskossa, että oikeasti asiantuntevat tahot tutkisivat ja tuomitsisivat tekstini. Minulle ei ollut lainakan selvää, mitä kaikkea esimerkiksi kahden liuskan pituiseen artikkeliin ”eduskunta” olisi syytä sisällyttää. Siitä minulla ei ole edelleenkään tietoa, oliko noita asiantuntevia tahoja todella olemassa.

 

Isossa tietosanakirjassa oli artikkeleiden perässä nimikirjaimet, ja asiantuntijat olivat parhaita. Kokemukseni mukaan varsin tavallinen käytäntö esimerkiksi akateemisessa maailmassa oli, että assistentti kirjoittaa tekstin ja asiantuntija eli esimerkiksi professori vetäisee nimikirjaimensa perään ja nostaa palkkion, jos sellaista suoritetaan. Assistentti saa kanelikorpun, jos sellaisia on.

 

Nyt epäilen että ”tietosanan” tai käsitteen ”tieto” ongelmallisuus ei tullut yleensä mieleen tuohon aikaan. 

 

Kuinka paljon kuu painaa? Verkko vastaa heti, että tarkkaan ottaen ei mitään, koska avaruudessa se on kuin vapaassa pudotuksessa. Mutta laskennallisesti maapallon pinnalla se painaisi niin ja niin paljon. Paljonko painaisin Marsissa? Noin 38 prosenttia siitä, mitä maapallolla.

 

Minulla oli se melkein viimeinen painettu Britannican versio. Sekä englannin kirjallisuus että latinankielinen kirjallisuus olivat erinomaisia artikkeleita. Muistelen, että ensin mainittu oli 320 nelipalstaista sivua.

 

Tästä tulee näkyviin vaikeampi, syvempi kysymys. Kuka tarvitsee noin laajaa kirjoitusta Englannin kirjallisuudesta? Opettajaksi kouluttautuva. Tuskin moni muu.

 

Entä jos e-kirjat ovat vielä alkeellisia? Tyypillisesti niissä on vain sama teksti kuin painetussa laitoksessa. Tietokirjassa alaviitteitä voi löytyä kätevästi samalta sivulta – mutta siinä kaikki. Teksti on kuitenkin lineaarista, vaikka maailma ei ole lineaarinen.

 

Jos kirjan aihe on ”1945” ja se on historiaa tai historiikki, hyvin todennäköisesti  siitä Suomessa puuttuu esimerkiksi katsaus uudenlaisiin radio-ohjelmiin tai kauppaliikkeisiin, jotka perustettiin, ja toisiin jotka sulkivat ovensa. Ja niihin jotka vaihtoivat omistajaa, kuten Kaivokadun Skoha, retkeilytarvikkeiden ja aseiden markkinajohtaja, jonka omistajaksi tuli suojeluskuntien sijaan Punainen Risti r.y. [jatkuu..]

 

 

 

Tulevaisuuden kieleke

 

 

Manuel Castellsin oppineet teokset tiedon aikakaudesta – The Information Age – sisältävät myös kuvauksia loputtomien mahdollisuuksien Internetistä.

 

Pidimme kirjoista seminaaria yhdessä Taideteollisen korkeakoulun ihmisten kanssa. Tunnelma oli innostunut.

 

Historiassa melkein kaikki melkein tapahtui.

 

Tulevaisuudesta ei voi sanoa samaa. Lainalaisuus (determinismi) makaa hiljaa haudassaan Kalle Kustaan muorin vieressä. Kummituskäsite on entropia. Enimmillään järjestelmän kuvaamiseen tarvitaan koko järjestelmän sisältö. Toisin sanoen tulevaisuuden kuvaukseen tarvitaan koko tulevaisuus, kuten kaikki oleva ja tuleva aika, energia jne.

 

Se ei oikein rohkaise.

 

Ikävä sanoa tutusta miehestä, mutta Castellsin oivallukset vaikuttavat nyt hirvikärpästen karkottamiselta pesäpallomailalla. Ja kysymyksessä ovat siis kuvitellut hirvikärpäset.

 

Manuel on julkaissut vielä 2018 kirjan ”Rupture” liberaalin demokratian kriisistä. Sekin näyttäisi vanhentuneen kahdessa vuodessa.

 

Futuristeista Alvin Toffler lennätti leijaansa tavalla, joka tuntuu kohdittain vieläkin mukavalta. ”Maailmankylän” ja median suuri nimi oli Marshall McLuhan. Hän kiittää kirjoja, joista tietoa löytyy suhteellisen vähällä vaivalla, kun taas elokuvasta ja televisiosta on pakko kaivaa esiin kaikki kuusi filmikelaa ja käyttää aina kaksi tuntia niiden katsomiseen…

 

Näin unta paholaisesta. Joidenkin sekuntien kuluttua kuuntelin jo paholaistrillisonaatin loppuosaa, joka todella on nimensä veroinen. Säveltäjä on G. Tartini. Seuraavan sukupolven N. Paganinia epäiltiin liitosta samaisen paholaisen kanssa, koska hän osasi soittaa viululla mitä vain. Itse suosittaisin tässäkin tapauksessa uteliaille David Oistrahia, joka oli pyylevä ja ruma mies, ja hyvin luultavasti vuosisatansa kaikkein suurimpia muusikkoja.

 

Esimerkki kuvittaa tilannetta. Käytettävissämme on taidetta ja muuta viihdettä vaivattomasti ja jokseenkin ilmaiseksi. Sellainen tieto, jonka osaamisesta kilpailtiin ennen radiossa rahapalkinnoin, on kirjaimellisesti muutaman sormenliikkeen päässä. Mikä on Burkina Fason pääkaupunki. Miten syvä on Artjärven Pyhäjärven syvin kohta? 68 metriä. 

 

Seuraus: olemme lakanneet lukemasta ja samalla olemasta kiinnostuneita.

 

Kenellekään tulevaisuudesta kirjoittavalle ei tullut mieleen, että nyt monessa maassa kuljetaan maskit päässä ja ilmaston muuttuminen herättää huolta ja aiheuttaa rajuja toimenpiteitä. Informaatiosta – se muuten on informaatiopaketti, jota käyttäen nyt rokotetaan. Ja informaatio on jo osoittautunut sodankäynnissä tehokkaammaksi aseeksi kuin tykki ja kuularuisku.

 

 

Huomautus

 

Siirtomaaherruuden eli kolonialismin käsite on mietittävä uudelleen.

 

Rooma, Espanja ja Englanti olivat suuret ja pitkäaikaiset siirtomaavaltiot. Saksa yritti samaa mutta sen tuhatvuotinen valtakunta kesti vain 15 vuotta.

 

Yhdysvallat aloitti itse entisenä siirtomaana valloitukset Meksikolta 1800-luvun alussa ja tuli sitten keksineeksi uudenlaisen imperialismin. Sekä taloudellisesti että kulttuurisesti se voitti Euroopassa kaksi maailmansotaa. Neuvostoliiton malli oli sama, maailmanvallankumous eli ylivalta ympäri maapallon.Yriyys epäonnistui.

 

Viittasin vanhaan satuun ”maailmankauden vaihtumisesta”. Etruskit ja heitä myötöillen muiden ohella Vergilius puhuivat sellaisesta. Jotain sellaista olisi tapahtunut varhaisella rautakaudella, ruton tultua keskiajalla ja rautatien tuoman teollistumisen myötä.

 

Yhdysvaltojen lähtö Afganistanista on mahdollisesti osa nyt meneillään olevasta ”maailmanajan muutoksesta”.

 

Toistaiseksi pahoja kysymyksiä on kaksi. Amerikkalaisten yritykset opettaa etäisissä maissa asukkaita elämään ihmisiksi ovat epäonnistuneet. Apua ei ole ollut rahasta eikä aseista. Edellinen onnistuminen oli Eurooppa 1950-luvulla. Silloin kilpailtiin idän kanssa. Sitä ennen amerikkalaiset olivat menettäneet mahdollisuutensa vaikuttaa Kiinaan.

 

En malta olla palauttamatta mieleen, että lähes käsittämättömällä tavalla USA yllätettiin housut kintussa joulukuussa 1941 Pearl Harborissa Havaijilla. 

 

Silloinkin tiedustelu väitti kyllä ilmoittaneensa asiasta etukäteen, mutta kukaan ei ollut tullut paneutuneeksi asiaan. Ja sota Japanin osittain miehittämässä Kiinassa oli yhtä sotkua, jonka tuloksena syntyi syvästi ja syystä amerikkalaisvastainen ”Kommunistinen Kiina”. – Käytän lainausmerkkejä, koska sitä kommunismia on nykyisin jokseenkin vaikea havaita. 

 

Muistan kyllä ruotsalaisen Jan Myrdalin kirjan, jossa kiinalaiskylästä oli löydetty jotain varsin verratonta (Raportti Kiinalaisesta kylästä, 1971). Myrdal sai kuuluisuutta puolustamalla elämäänsä päivät Mao Zedongia ja kulttuurivallankumousta, Pol Potia ja punaisia khmerejä, Iranin Ajattollah Khomeinia, Afganistanin kapinallisia ja muita, kääntyäkseen vanhoilla päivillään puoltamaan Rushdielle annettua fatwaa ja vastustaakseen muun muassa homosuhteita, jotka ovat hänen tietämänsä oikean työläisperinteen vastaisia.

 

Mutta amerikkalainen imperialismi taitaa olla yhtä kaukana kuin kommunismin aate, eikä mallin ottaminen maatyöläisistä tunne oikein ratkaisevan aikakauden ongelmia.

 

Yhdysvaltoja sanottiin omatekoiseksi maailmanpoliisiksi, joka ei unohtanut omiakaan etujaan. Saattoi tuossa olla perääkin. Mutta nyt tuo virka on menneisyyttä. Kukaan ei tiedä, mitä ajatella. Paitsi ehä kiinalaiset.

 

Yhteenvetoa

 

Viime aikojen taustalla on koko ajan sama kysymys. Miten Suomi muuttui kehittymättömästä takamaasta koko maailman kärkiryhmään 100 vuodessa?

 

Tapahtumasarja on ehkä ainutlaatuinen. Kivuton se ei ollut. Maassa käytiin tuhoisan raaka sisällissota. Toisen maailmansodan onnettomuuksien ja virheiden jälkeen maa jatkoi kehitystään, vaikka se ei liene suorastaan ollut naapuri- eikä suurvaltojen tarkoitus.

 

Kivi, Kilpi ja Linna on nostettu toistuvasti esiin yhteisölle merkittävien muutosten kuvaajina.

 

Ruotsi oli aikoinaan suurvalta. Kuparille ja raudalle riitti kysyntää. Norjalla oli jo ennen öljyrikkauksiaan maailman suurimpiin kulunut kauppalaivasto ja kyky käyttää sitä. Vuosisatoja sitten Puola-Liettua oli Euroopan suurin ja ehkä mahtavin valtio.

 

Aatteet ja ohjelmat eivät ehkä paina paljon historiassa. Vuosisadan syystä ylistetyimpiin kuuluva historiantutkimus. Ronald Symen ”The Roman Revolution” ilmestyi jo 1939 korkeimman akateemisena teoksena. Sen alussa mainitaan pitkäikäisimmät imperiumit eli Rooma, Espanja ja Englanti. Kirjoittaja aloittaa selvityksensä siitä, miten Caesar ja Augustus tuhosivat tasavallan ja sitä tukeneen ylimysluokan huomauttamalla, että sekä demokratia että diktatuuri ovat harvainvallan naamioita. 

 

Vahvoilla on se, jonka vanhoilla ystävillä on kullakin rahaa perustaa armeija tai laivasto. Niiden turvin laaditaan murhattavien listat ja luettelot korkeisiin käskyläistehtäviin korotettavista.

 

Tämä Roomasta johdettu kaava kiinnostaa. Ikään kuin se olisi toiminut tehokkaasti myös 1900-luvulla, myös Suomessa. Esimerkiksi Saksassa johtavien pankkien ja teollisuuden yhteenliittymien paperit eivät olleet puhtaat 1930-luvun alussa ja Italiassa rahoitus toimi silloinkin kun armeija ei.

 

Suomi se vain selvisi kysynnän katkeamisesta ja työttömyyden ampaisemisesta vuonna 1917. Olimme silloin Venäjän perustuotannon varassa samalla tavalla kuin vuonna 1991.

 

Romaanikirjailijat kuvaavat yksityiskohtaisesti, miten säätyläisyhteiskunta taittuu ja raha on otollaan. Juuri Volter Kilpi, joka julkaisi kansallista itsetutkiskelua useita eri niteitä, näyttäisi käsittäneen hämmästyttävän syvällisesti tämän kudun, jossa on kalaa niin ettei verkko tahdo sekaan mahtua. Linnan Pohjantähden keskeinen juonne on kirkon maallisen vallan murtuminen.

 

Tuo 1860-luku oli muistelmateoksen termein aikaa, jolloin metsien vihreä kulta heräsi henkiin, Kotkaan ja Poriin perustettiin kilvan sahoja ja Helsingin edustalla oli mastoja kuin metsää.

 

Tämä nopea ja sekasortoinen muutos näyttäisi olevan myös F.E. Sillanpään parhaiden teosten tausta. Silja-raukkakin oli ”vanhan suvun viimeinen vihanta”. Ja vielä yhtä puolta kolikosta esitteli lukuisin teoksin Toivo Pekkanen.

 

Sanotaan, että todellisuus jäljittelee taidetta. Ja toiset sanovat, että maailma on kuitenkin syklinen, kierroksen kierroksen jälkeen.

 

 

Alaston salissa

 

 

Minulla on uusi näkökulma Volter Kilven romaaniin. Myös niille, jotka eivät ole kiinnostuneet tästä kirjasta.

 

Otsikko on Otavassa minun aikanani kierrellyt legenda painovirheestä, joka pyydystettiin mainostekstistä, tai sitten ei. Se Ahto Nummisen suunnittelema sarja Elävä kansalliskirjallisuus oli kauneimpia mitä on. Ja niinpä sekä kirjojen asu että sisältö vaikuttivat menekkiin tuhoisasti. Maksettiinkohan kansikuvistakin? Niissä oli kansallisesti merkittävää taidetta.

 

Se on yhteenveto yhteisö- ja kauppaoikeuden synnystä maassamme. Tutkijat, kuten Lamprecht ja Weber, yrittivät keksiä sosiologiaa. Se olisi vastaus kysymykseen, miksi ja miten toiset porukat pärjäävät ja toiset eivät.

 

Suomesta on sanottu itsensä Eino Jutikkalan suulla, että tämä oli 1800-luvun lopun ”liikkeiden valtakunta”. Tuosta voi tulla mieleen kansalaistoiminta, kuten raittiusliike ja nuorisoseurat ja miksei myös vanha työväenliike. Mutta ”liiketoiminta” tarkoittaa nykyisin sama kuin ”yritystoiminta”. Ja sitä Alastalon tuvassa harjoitettiin, kun kiellotkin oli valtion puolelta kumottu. Tukholmaan ja Pietariin ja Hulliin ja Espanjaan pääsi, kun osasi ja jaksoi.

 

Aivan samoihin aikoihin Vierasmaalaiset yrittäjät, kuten Finlayson ja norjalainen Gutzeit, alkoivat saada rinnalleen kotimaisia. Juhani Ahon veli Pekka oli kova poika Kymi-yhtiön takana. Satakuntalainen Ahlroos sai aikaan suuria.

 

Ja kapula kiersi. Volter Kilvelle suvun tapaista oli eräskin Antti, joka otti sukunimekseen Wihuri.

 

”Afäärifennomaaneista” on paljon tutkimusta. Jotkut olivat rikastuneet Venäjän tehtailla ja kaivoksilla ja jotkut tuoneet sieltä oppia, kuten painija-vuorineuvos W. Weckman, josta tuli merkittävä tekijä kaapelipuolella.

 

Joidenkin käsitys kapitalisteista ulottui vain yksittäisiin rahamiehiin, vaikka ympäri Eurooppaa kartelli eli yrittäjien yhteenliittymä oli vahva tekijä.

 

Kustavin salissa kaavaillaan laivanisännistöä, joka oli osakeyhtiön edeltäjä ja yllättävän hienostunut tapa jakaa riski. Käytännössä sen vanavedessä nousi vakuutustoiminta, etenkin henki- ja vahinkovakuutus, ja sitten pankit, ensin säästökassat ja osuuskassat. Itse osuustoiminta, Suomeen suuresti vaikuttanut rakenne (S-ryhmä, Elanto, Valio ja ennen vaikka mitä Hakasta alkaen).

 

Miksi siis Suomessa on outo tapa; ihmiset omistavat asuntonsa, ja siinä se omaisuus onkin. Ruotsissa ja esimerkiksi Saksassa huoneistojen omistaminen on yritystoimintaa ja vuokralla asuminen normaalia ja järkevää. Suomeen asunto-oikeus ja asunto-osuuskunta eivät ole ottaneet istuakseen. Asuntp-osakeyhtiökin on nuorta perua, 1920-luvulta.

 

Kilpi kuvaa joukon kertymistä samalla tavalla kuin Kivi ennen häntä ja Linna hänen jälkeensä. Näiden herrojen suurromaaneissa ei ole selvää päähenkilöä, mutta koko kuvaus on äärimmäisen oivaltavaa kuvausta joukon kasvuvaiheista täällä pohjoisessa, jossa esivallan kynsi oli tylsä ja jonne edes läänityslaitos ei istunut. Kivi kuvaa maanjaon seurauksia – isojako tuottaa Jukolan ja Impivaaran – ja Linna kuvaa ensin komppanian ja sitten kokonaisen pitäjän jakoja ja jännitteitä. Kilven kuvausta voisi sanoa pääoman painoksi rannikkokunnassa: Alastalo, Härkäniemi ja Langholma panevat riksit ja ruplat tekemään työtä. Operaatio on sama kuin Hollannissa ja Englannissa 1400-luvulla, kun kala ja kangas hallitsivat maailmaamme.

 

 

Ranne

 

H. Neuhausin kirja on niin hyvä, että minun tuli ranne kipeäksi. Ja kyynärpääkin. Kirja koskee pianonsoiton taidetta. Meitä penkkiurheilijoita kiinnostaa soittajan kätten asento ja tietysti sormitus. On nimittäin jokseenkin vaikeatajuista, miten niitä ääniä tulee. Ranteen merkitys on suuri. Olen yksi niistä, joka väittää kuulevansa suuria eroja pätevien ammattilaisten tuottamissa sävelissä.

 

Mutta taide on vaarallista. Naputtelin liian kiihkeästi kolmanteen sala-antologiaani tekstejä, etenkin tekijänoikeuden suojaamia, joita ei ole verkossa noin vain kopioitavissa. Tranströmerin oma laaja nide ja etenkin ruotsalainen runouden antologia ”Svensk Poesi” painavat yhteensä noin 5 kiloa.

 

Tuli vahva vanhuuden kokemus. Silmiä särki ja sitten eturaaja ilmoitti oireista, jotka panivat katsomaan vasemmalla kädellä näpytellen artikkeleita ”oma hoito” ja ”terveyskirjasto”. Jännetuppi? Uskoi kyllä Panadolia, ja nyt on aamu. Ja tilaus silmälääkärille on vetämässä; käsitin kaupassa, etten erota kunnolla, missä lukee kassa ja missä vessa.

 

Yksilöllisyys on mielestäni tilapäinen hairahdus historiassa, ja tietoisuuden käsitteen vaikeus johtuu siitä, ettei se ole pelkästään kallossa, vaan porukan sisällä. Jopa Beethoven on joskus turhan raivoisasti ”minä”, ja siksi Schubert tuo mieleeni kalojen, lintujen tai perhosten parven, joka näyttää reagoivan kuin yksi, salaperäinen mieli. Katsokaa luonto-ohjelmia. Kun haukka näykkää miljoonan pikkulinnun parven reunaa, parvi väistää ja mukautuu käsittämättömän nopeasti kilometrien päässä.

 

Tranströmer, joka kirjoitti kuin leppäkerttu, sanoi New Yorkin muistuttavan tähtisumua sivusta katsottuna, ja sykähdytti lukijaansa lohduttamalla, että tuollakin New Yorkissa joku juuri nyt soittaa Schubertia.

 

Koska hän mainitsee viisi jousta, hänellä on siis mielessään jousikvintetto, joka onkin maailman hienoin sävellys (ja huimasti täyteläisempi kuin paljon kuuluisampi pianokvintetto, Forelli).

 

Tunnustan, että Ruotsissa oli tuollainen runoilija ja lisäksi tuollainen runokirja, joka esineenäkin edustaa kirjaa kauneimmillaan.

 

Kilven ”Alastalon salissa”… Sekin oli pöydällä, vaika on minulla Kilven tuotanto myös koneessa. Löytyy Dorian eli kansalliskirjaston verkkopaikalta. Pitäkää te lukijat kaikin mokomin Kilpeä konstailijana. Minä satun olemaan samaa mieltä kuin Kilpi itse, että Suomessa oli hänen vertaisensa vain A. Kivi. On vihjattu, että Volter (”Voltaire?”) vaihtoi nimensä Erikssonista nähtyään, että ”kiven” ja ”kilven” on melkein sama.

 

Joka tapauksessa totean, että suomalainen yleisö tiesi heti Alastalon ilmestyessä, ettei se pidä tuosta kirjasta eikä Kilvestä muutenkaan. Outoa, että Otavan Alvar Renqvist jaksoi; Kilpi oli aika kova marisemaankin. 

 

Hänen tytärtään, josta tuli yksi Kansallismuseon johtajista ja professori, en koskaan tavannut, mutta pojista Jaakkiman asiantuntijalausunnot tunsin patenttiasioista hyvin. Hän oli mekaanisen teknologia professori ja erittäin selkeäsanainen siihen aikaan tavallisten kone- ja laitepantenttien erittelijänä. Ja pojista Lassi Kilpi vastasi kunnioittavaan tervehdykseeni kadulla ja oli isäni arvostettu ihannemies, vero-oikeudesta väitellyt hallintoneuvos, pääomavähennysten harintaverotuksen ja kiinteistöverotuksen tuntija. – Vihjaan: ”Alastalo” on myös ainutlaatuisen pätevä liiketoiminnan historian kuvaus. Parkkilaiva maalaiskunnasta ei ole pikkujuttu. Siihenkin tarvittiin 20 mieltä eli kyky ajatella parvessa.

Tapaamisia

 

Muikkuja ei voi syödä etänä eikä kahvia juoda.

 

Mainitsin sikaria polttavalle ystävälleni, miten monta vuosikymmentä minulta meni ennen kuin mieleeni tuli Härkäniemen piipunvalinta, joka on niin asiantunteva, hellä ja paneutuva, hauska ja kiihkeätempoinen.

 

Olimme samaa mieltä Volter Kilven ja Schubertin samankaltaisuudesta. Mieleen tulee esimerkin vuoksi pianokvintetto. Fraseeraus on valmis, koska pidemmätkin jaksot ovat niin kohdallaan, ettei yhtään adjektiivia voi siirtää, eli pisteet ja kaaret toimivat.

 

Sitten kuuntelimme Webernin kappaleen ja olimme yksimieliset siitä, ettei muuta todistetta tupakoinnin turmiollisuudesta tarvita. Anton Webern astui hövelinä miehenä veljensä asunnosta, jossa oli käymässä, ulko-ovelle sytyttämään tupakan ja siihen amerikkalainen sotapoliisi hänet ampui. Paikka oli Wien ja vuosi 1945.

 

Webernin yleensä parin minuutin kestoisissa kappaleissa on paljon sellaista, että ystäväni näytti ja uskalsi antaa käteenikin Omega Cosmos -kellon, joka oli juuri saapunut 50-vuotishuollosta. Saksasta oli löytynyt erikoisliike, joka valmisti tuon mallin teknisesti araksi osoittautunutta, kuukalenteria käyttävää ratasta.

 

Ei löydy niin pahaa ongelmaa, ettei joku valmistaisi siihen Saksassa tai Itävallassa korjaavaa kojetta. 

 

Jatkoimme pingaamista. Ystäväni, jonka ammatti ja virka oli siis tietojenkäsittely, oli hänkin kiinnittänyt huomiota siihen, että Waltari mainitsee menetelmän Turmsissa. ”Pingaaminen” tarkoittaa signaalin lähettämistä laitteelle, joka palauttaa sen sitten. Yhteyden toiminta ja asioita sen laadustsi selviää näin. Pingaaminen tarkoittaa siis keskustelua, joka meillä käsitteli pintapuolisesti muikkuja ja Sonkajärven Huttusia. Kummatkaan eivät ole uhanalaisia.

 

Mutta Turmsin mukaan aionin eli maailmanajan vaihtuessa kuuluu kimeä ääni, joka kulkee nopeasti taivaanreunasta toiseen ja kukaties myös ihmisten maailman tuolle puolen, jossa on tosia todellisuuksia.

 

Tietoisuuden arvoituksen olimme ratkaisseet jo. Ilmiö ei ole yksilöllinen. Se koskee joukkoja ja alajoukkoja. Tämän Georg Cantor käsitti, ja tuli hulluksi. Ellei tietoisuutemme olisi yhteinen – samalla tavalla kuin topologiassa – emme näkisi toisiamme. Tietoisuutta pitävät yllä puhe ja musiikki.

 

Musiikista Thomas Tranströmer huomautti runossaan aivan oikein, että musiikki on lasitalo rinteessä jossa kivet lentävät ja lohkareet vierivät, mutta ikkunat pysyvät ehjinä.

 

Kehotin ystävääni kirjoittamaan itsestään kirjan otsikolla ”Lyhyt johdanto yritykseksi yhteenvetoon elämästäni ja mielipiteistäni”. Lupasin ostaa sen, kun se ilmestyy.

 

Meitä ei tarvitse muistuttaa, että kirjoittaminen alkaa aina kenraalibasson kehittämisellä. Continuo tulee kyllä aikanaan.

 

Ja sitten oli aika nauttia jäätelöä ja marjoja hyvin temperoidun kahvin kanssa.

Tulevaisuuden louhiminen

 

Kun en heti löytänyt kirjaa, ajattelin että pitäisi tehdä uusi. Maalaiskuntien paikallishistorioitten laatiminen ja julkaiseminen on lopahtanut juuri yt, kun viimeinen aika olisi käsillä.

 

Kirkkonummeltakaan ei ole, ja sekä Espoo että Helsingin pitäjä eli Vantaa edellyttäisivät uutta koostamista valmiista, jokseenkin laveana julkaistusta aineistosta.

 

Nyt pitäisi puhuttaa ne ihmiset, joilla on joko tietoja tai muistoja ajasta ennen kuin maailma muuttui täysin eli 25. joulukuuta 1991.

 

Samalla olisi koottava isuvainajan ja täti-ihmisten valokuva-albumit, jotka ovat juuri nyt roskalavalla matkalla kohti ikuista tulta, sellaisenaan tai silputtuina.

 

Tulevaisuuden mallittaminen tapahtuu edelleen arvaaamalla, jolloin myriadit muuttuvat parametrit jäävät huomiotta ja piilossa olevat oletukset havaitsematta. Muuttuvia parametreja ovat esimerkiksi hinnat ja niiden ristikkäiset vaikutukset palkkihin ja tyhöllisyyteen. Kätketyn odotuksen (hidden assumption) esimerkki on esimerkiksi viruspandemia, joka rikkoo kohtuullisetkin odotukset joko tappamalla tai hivuttamalla. Kuten nyt tiedämme.

 

Maailma muuttui esimerkiksi noin 1150 BCE (eKr.) ja 1347 CE, kun Musta surma tuli ja tuhosi.

 

Olin Suomn Virallisen tilaston ylpeä kaukolainaaja monia vuosia, ja nyt ne ovat käytössäni verkosta ladattuina. Kieltämättä paljon näppärämpää kuin niteitten selaaminen. Todellinen aarre on kuitenkin vielä vaikea tavoittaa, Oikeustilasto, ja varsinkin sen tsaarinaikaiset niteet ja itsenäisyyden alku.

 

Tutkimalla esimerkiksi kiinteistönkauppoja ja niille osoitettuja hintoja tai velkomuksia ja vekseleitä saa yksityiskohtaista tietoa aiheesta, miten ennen elettiin. Esimerkiksi Viipurin läänissä ei ollut tapana maksaa velkoja. Ulosottomiestäkin saatettiin paeta toisen läänin puolelle. Savo-Karjala on kuin luotu sellaiseen meininkiin. Protestiluetteloonkaan ei köyhä päässyt. Tuo luettelon painettiin Kauppalehteen, ja sen pankinjohtajat lukivat ensimmäisinä. Juuri vekselit eli lyhytaikaiseen lainaan tarkoitetut paperit piti protestoida ennen kuin ne vietiin Raastuvanoikeuteen maksettavaksi tuomittaviksi. Protestoinnin suoritti maistraatissa Aleksilla toisessa kerroksessa Julkinen notaari. Viimeisenä sitä virkaa taisi hoitaa Antero Kankare, hyvä mies ja aina ystävällinen.

 

Raastuvan ykkösellä Niilo Luukanen tai myöhemmin Birger Candolin katsoi oliko leimamerkkejä tarpeeksi, ja nuija kopsahti.

 

Kauhavalla muistetaan vielä Säästöpankin talon paikalla ollut Säästöpankin talo, jossa asui nimismies Hägglund. Se on paikallishistorian tunnetuin kohta jonka jokainen juoppo tuntee, koska siellä Ison Antin ajatus oli tappaa yhdessä ystävänsä A. Rannanjärven kanssa Kauhavan ruma vallesmanni laulussa esitetyin suunnitelmin, Kyllä sinne Pukkilan Iiskan yläkertaan ammuttiinkin, mutta ohi. Meillä oli koulu siinä vieressä. Sitä en tiedä, mistä Juha Antinpoika Leskenantti, tunnettu myös nimityksellä Anssin Jukka, aloitti häämatkansa. Ilmeisesti Ylihärmän Hirvelän takaa mökistä. Paikalla oli tutun nimistä väkeä, Kangas ja Ylikangas, Takala, Kosola, Luoma ja Orrenmaa.

 

Tunteet pinnassa

 

Kahdessa tai kolmessa vuodessa tunteet ovat tulleet Suomessa muotiin. Syy on tietymätön. Sodan ja niukkuuden unohtuminen? Sukupuolierojen romahtaminen? Perusopetus?

 

Jopa poliittisen vallan huipulla miehekkäimmät henkilöt ovat nuoria naisia, jotka käyvät välillä synnyttämässä.

 

Itse opin välttämättömät roolit 40-luvulla. Ankaria opettajia olivat keskenkasvuiset enoni, joiden oppeja suvun naiset yrittivät vastustaa. ”Mies ei itke, se kiroilee vain.” ”Likkojen kanssa leikkiminen on suuri häpeä.” Jos housuihin lorahtaa jotain, parempi verta kuin pissaa. Vielä koululaisena minulle esitettiin ihannemiehenä Pentti ja Paavo, jotka olivat lyöneet poliisia. 

 

Tämä on luettava sitä taustaa vasten, että olin lellikki ja mammanpoika.

 

Omituisten olympialaisten aikana televisiossa on nyt näytetty itkeviä nuoria miehiä ja riemusta kiljahtelevia nuorukaisia, jotka eivät ole pysyä elastaaneissaan. Tappiosta haastatellut toistelevat, että kyllä nyt sattuu. 

 

Urheilu on tieteellisen rasismin, armeijan ja koulusadismin tuote. Esikuviksi nostettiin mestarit, jotka olivat kuuluisia ilmeettömyydestään ja henkilöinä usein myös tunteettomuudestaan. Vanhanmaailman hengessä naisia pilkattiin, kun hekin yrittivät muka urheilla, vaikka ”kaikki” tiesivät, ettei heistä ole siihen. Alan kirjoista luin jo aivan pienenä, ettei neekereistä ole juoksijoiksi, koska he ovat liian lyhytjänteisiä ja tyhmiä. Tämä piti todistaa Berliinin olympialaisissa 1936.

 

Tuo tieteellinen rasismi on muuten painettu villaisella. Etenkin Harvardin yliopiston ympärillä kuhisi. Maailman johtava tiedemies Louis Agassiz, joka oli todistanut jääkauden ja sen että se alkoi Alpeilta ja oli erikoisen paha Brasiliassa, julkaisi yleisteoksia kymmenin painoksin. Amerikkalaisille todistetiin ”tieteellisesti”, että väärän värisillä ihmisillä on pienet ja tyhmät aivot ja heidän aidossa ympäristössään marakatitkin jäävät kovin kehittymättömiksi. Ruotsalaiset ottivat tämän opikseen ja julkaisivat kirjoituksia myös siitä, että juutalainen ei opi soittamaan viulua (kysymyksessä oli J. Heifetz), eikä ymmärtämään fysiikkaa. Nämä kun molemmat edellyttävät hengenlahjoja, jota heikäläisillä ei ilmene.

 

Tieteen ja tiedon vastustamisella on historiansa, mutta sitä ei ole oikeastaan tutkittu. Siksi voi vain epäillä, että huono tiede ja virheellinen tieto ovat vaikuttaneet vaiheisiimme ja maapallomme vaiheisiin yhtä paljon kuin hyvä. Fysiikan perusteet ovat yhä hakusessa, ja biologia on kokenut suuren mullisuksen useita kertoja sotien jälkeen.

 

Darwinismi menestyi, koska siitä luettiin ajatus, että amerikkalaiset ja englantilaiset ovat luomakunnan huippu. Jopa Hitler oli samaa mieltä, lisäten huipulle kuitenkin saksalaiset. Darwinhan ei tiennyt periytymisestä mitään. Vielä 1950 todettiin arvovaltaisesti, että geenin todellinen ydin on tuntematon. Kun DNA ymmärrettiin, se ymmärrettiin jokseenkin väärin. Kantasolun toiminta ja merkitys alkoi hahmottua 1960-luvulla. Esimerkkinä tässä esiteyltä tieteelliseltä rasismilta meni pohja vasta 100 vuoden kuluttua sen noususta eli meidän elinaikanamme. Ja nyt on aihetta epäillä, että nämä virukset ja bakteerit eivät olekaan ohimenevä ja taltutettava riesa.

 

Ujo vastaukseni itkevien urheilijoiden nousuun, joka siis on mielestäni todella hieno ja innostava muutos, ellei pieni vallankumous, on – pandemia. Taloudellisen ja terveydellisen vaikutuksen paketissa on kulttuurinen vaikutus, joka saattaa olla se kaikkein suurin.