Henkirikokset

Omat arkistoni ovat liian vanhoja. Vuosikirja (Suomen virallinen tilasto) on kallis. Onneksi tilastokeskus tarjoaa keskeiset tiedot verkossa altistaen asiakkaat luonteenomaisen takkuiselle käyttöliittymälle.

Suomi ei ole erikoisen väkivaltainen maa. Väkivaltarikokset eivät ole lisääntymässä merkittävästi. Ennen sotia henkirikosten määrä oli nykyiseen verrattuna kaksinkertainen.

Toisissa pohjoismaissa Suomesta on syytä puhua pahaa. Väkivaltarikoksen uhrien määrä on kuitenkin lähes kaksinkertainen Ruotsiin ja Tanskaan verrattuna. Iso-Britannia on ollut jostain minulle tuntemattomasta syystä väkivaltarikoksia ajatellen todellinen keidas ties kuinka monta sataa vuotta.

Ehkä tämä on syy murhadekkarin pysyvään suosioon Englannissa? Olen ennenkin väittänyt, että klassinen dekkari vertautuu Englannissa ristisanatehtävään. Se on myös täysin kunniallinen mielenkiinnon kohde, koska murhat ovat maassa niin harvinaisia.

Vertailu on vaikeaa. Tapaturmissa kuolee vuosittain 3 000, heistä neljännes päihtyneinä. Itsemurhia kirjataan 1 000. Henkirikoksen uhrina menehtyi vuonna 2008 110 henkilöä.

Kuolleita on Suomessa ollut viimeiset 20 vuotta hiukan alle 50 000 vuodessa. Eliniänodotteen kasvaminen (ihmiset elävät vanhemmiksi) eliminoi väestönkasvun merkityksen. Alkoholisyyt on työikäisen väestön suurin tappaja, yli kaksi kertaa suurempi kuin esimerkiksi keuhkosyöpä (1307 verr. 401). Käsite on vaikea. En yritä selittää sitä tässä. Asian kannalta riittää, että tuon otsikon alla ei ole viinan vihollisia.

Teoista ainakin puolet, luultavasti enemmän, mahdollisesti jopa 70 prosenttia on keski-ikäisten, syvästi alkoholisoituneiden miesten tekemiä. Lisäksi ne ovat ”jäsentenvälisiä” eli juoppoporukassa tapahtuvia.

Keskustelua hallitsevat sarjamurhat ja eräät olosuhteiltaan poikkeukselliset teot, kuten nyt Ulvilassa tapahtunut. Tavallinen lehdenlukija saa erittäin liioitellut ja vinoutuneen käsityksen henkirikoksista.

Tilanne on edelleen se, että riski joutua tuntemattoman surmaamaksi on hyvin pieni. Tämä koskee myös naisia ja seksuaalisia väkivallantekoja. Menettelyohje on sama vanha: jos välttää tiettyjä paikkoja ja vuorokauden aikoja, saa hyvin todennäköisesti kulkea rauhassa. Siis ei pidä oikaista juovuspäissään yöllä Kaisaniemen puiston läpi. Monilla kaupungilla on omat kaisaniemensä. En totta puhuen tiedä, mikä tilanne siellä on tätä nykyä. Rautatieaseman läheisyys vaikuttaa, mutta olen siinä uskossa, että tyyppirikos on sielläkin ryöstö.

Maahanmuuttajien näkyvästä osuudesta väkivaltarikoksiin ei ole tietoa. Poliiseilla näyttää olevan se käsitys, jos he suostuvat kertomaan mielipiteensä, että tämä väestönosa on erikoistunut omaisuusrikoksiin. Paljon puhutut ja dekkarin kirjoittajille antoisat Viron ja Venäjän mafiat eivät näy tilastoissa. Tapauksia on toisin sanoen hyvin vähän.

Kommentoija kysyi paloittelumurhan takia, missä määrin väkivaltarikokset ovat raaistuneet. Tähän tiedät vastauksen. Ne eivät ole raaistuneet. Ruumiin hävittämistä on esiintynyt viimeisten sadan vuoden ajan. Ruumiin paloittelu on teknisestikin niin vaikea operaatio, Ruumiin kätkemistä yrittää noin joka kymmenes tappaja. Tavallisinta on koettaa upottaa ruumis veteen tai kaivaa se hiekkakuoppaan.

Ampuma-aseista puhuttiin paljon ja lakia muutettiin. Suomalaisessa väkivaltamaisemassa tuliaseiden osuus on suhteellisen pieni. Jos nämä kaksi koulusurmaa voisi poistaa tilastoista, osuus olisi erittäin pieni. Tavallisin ase on edelleen puukko tai veitsi tai sitten mikä tahansa käteen osuva esine, esimerkiksi viinapullo.

Henkirikoksella on sosiaalinen puolensa ja ehkä myös poliittinen. Tutkimukset (esim. Janne Kivivuori, ”Suomalainen henkirikos. Teon piirteet ja tekojen olosuhteet vuosia 1988 ja 1996; sama: ”Rikollisuuden syyt”, 2008) eivät pysty erottamaan syrjäytymistä ja päihteitä. Tappajat ovat työttömiä, huonosti koulutettuja miehiä ja he juovat. Katalaa varjoissa vaanivaa viiltäjää ei Suomessa ole nähty ainakaan sataan vuoteen.

Eric

Kävin heillä kotona Culver Cityssä monta kertaa. Eric Henry Monkkonen työskenteli kotona jo silloin, 90-luvun lopulla. Hänen prostatan syöpänsä oli pahassa mallissa. Hän kuoli 2005.

Mieleeni jäi tyylikäs lippalakki, jota hän piti sisälläkin. Valitettavasti tiesin, mistä se johtui. Olin seurannut sytostaattien ja säteilyhoidon vaikutuksia. Toinen muisto on ujo, lempeä hymy. Olimme samanikäisiä. Seurasin lumoutuneena Ericin yhdistelmää, osa arkaa opiskelijaa, osa asiansa osaavaa tutkijaa. Hän oli penologi (tai poenologi) – juuri kukaan muu ei ollut eikä ole. Puhe on historiantutkijasta, joka on erikoistunut rangaistusten määräämiseen ja niiden seurausten selvittämiseen.

Mietimme New Yorkin henkirikollisuuden yllättävää ja jyrkkää laskua 1900-luvun lopulla. Usea poliitikko oli jo kiirehtinyt kiittämään itseään tästä ilmiöstä. Eric sanoi, että hän tietää noin sata syytä tuohon ilmiöön, mutta ei valitettavasti osaa suhteuttaa syitä toisiinsa. Siten hän ei osaa sanoa, mitkä syyt olivat vaikuttaneet voimakkaimmin.

Asia ei ole sillä tavalla ilmeinen kuin afrikkalaisamerikkalaisten väkivaltarikollisuus, jonka vähenemisen yksi syy oli raskauden ehkäisy. Joku muu – ei Eric – sanoi että rikollinen sukupolvi jäi syntymättä. Eric julkaisi erittäin huolellisesti järjestetyt ja suurella työllä kootut tosiasiat ja jätti johtopäätökset lukijalle.

New Yorkin henkirikollisuuden tutkijana hän oli hankkinut ja järjestänyt kaiken löytyneen viranomaistiedon ja kaikki lehtiuutiset murhista ja tapoista vuodesta 1782 nykyaikaan. Hän oli keräämässä samanlaista tiedostoa toisesta kummallisuudesta, silloin yhteisestä asuinkaupungistamme Los Angelesista, jossa henkirikollisuus romahti toisen maailmansodan jälkeen, päinvastoin kuin olisi luullut ja täsmälleen toisin kuin viihteellinen kirjallisuus antaa ymmärtää.

Yhdysvaltain henkirikollisuus on nelin – viisinkertainen verrattuna Eurooppaan, pois luettuna Venäjä-Neuvostoliitto. Puhe on siis nyt rikoslain määrittämistä ”yksityisistä” murhista ja tapoista, mutta sitä vastoin ei poikkeusajoista.

Eric oli toisten historioitsijoiden arvostama mies. Vaikka hän muutti vallinneen käsityksen Yhdysvalloista ja väkivallasta, aineisto oli niin vastaansanomaton, että kollegat vakuuttuivat. ”Crime, Justice, History” ja ”The Murder in New York City” sekä ”The Civilization of Crime” ovat jo klassikkoja.

Yhteenveto kuulostaa ylioppilasaktivismilta, mutta tässä yhteydessä sen painoarvo on jotain aivan muuta.

”Yhdysvaltain henkirikollisuus ei ole muuttunut merkittävästi 200 vuoteen. Se on jatkuvasti keino korostaa miehekkyyttä, valtaa ja maa-alueen (tai kaupunkikorttelin) hallintaa.”

Liittovaltio ja osavaltiot ovat silmiinpistävän haluttomia selvittämään henkirikoksia ja rankaisemaan niistä. Koko 1800-luvun surmat jätettiin kokonaan tutkimatta, jos se oli jotenkin mahdollista.

Uusi näkökulma Villiin länteen, eikö totta?

Ericin poikien nimet olivat Pentti ja Paavo. Nimet olivat peräisin Skandinaavisen kirjallisuuden historiasta, josta muuten löysin itsenikin. Kerroin omia muistumiani ja tietojani Pentistä ja Paavosta. Vastapalvelukseksi Eric selitti, miksi hänen olohuoneen koristeensa, pienen lentokoneen potkuri, kantoi nimeä ja leimaa ”Hartzell”, jota en sanoisi vieraaksi. Tuon niminen konepaja hallitsi Santa Monican lentokenttää, kunnes sota ja Lockheed muuttivat kaiken. Toivottavasti Paavo pitää huolta potkurista.

Vaikeampi vastattava oli kysymys, miltä Ericin isoisän Kansasiin tuoma sukunimi Monkkonen kuulostaa suomalaisesta. Sanoin että se on oikeastaan Mönkkönen. Join kahvia (Hill’s Brothers), mietin ja sanoin että se ei kuulosta välttämättä kovin kunnioitusta herättävältä (distinguished) eikä kauhean hienostuneelta (urban), että vähän niin kuin Kemppinen. Eric nauroi ja sanoi perinteen jatkuvan. Hän oli kysynyt samaa asiaa aikaisemmin monilta suomalaisilta ja saanut enimmäkseen vastauksia, joihin hän ei ollut alun perinkään uskonut.. 

Tapailen historiaa III

Toukokuussa 1945 koko Eurooppa oli konkurssissa. Iso-Britannia jatkoi toimintaansa hirvittävästä velkataakasta huolimatta, koska amerikkalaiset odottivat rahojaan, ja taitavat odottaa niitä vieläkin.

Länsi-Euroopan paluu entiseen oli rivoa nähtävää. Siitä ei ole toistaiseksi kirjoitettu juuri mitään. En ihmettele. Poikkeus: Tony Judt, ”Postwar” ja Ivan Berend, “Central and Eastern Europe 1944-1993 : Detour from the Periphery to the Periphery”.

Kuinka moni suomalainen tietää, että Norjassa 3 miljoonan kansasta pantiin sodan päätyttyä syytteeseen lähes 100 000 henkilöä? Vankeusrangaistuksia tuli 17 000 ja kuolemanrangaistuksia pantiin täytäntöön 25.

Italiassa tuomarit kävivät oikeudessa kuin parturissa. Sotarikoksista, maanpetoksesta ja fasismista tuomittavien asioita käsittelevät tuomarit olivat kaikki entisiä fasisteja. ”Gattopardismo” eli täplien värin vaihto oli yleistä, ja käsitys sotaa edeltäneen fasismin suhteellisen kodikkaasta ja lempeästä luonteesta on murskattu vasta tänä vuonna (Ebner, ”Ordinary Violence in Mussolini’s Italy”). Suomalainen ihmettelee, miten niin kummallinen henkilö kuin Berlusconi nauttii tiettyä poliittista suosiota. Vastaus on: perinne. Uhkailu, painostaminen, kukkoilu ja laittautuminen suojaan oikeuslaitaokselta tulivat tavaksi 1945. Amerikkalaiset nostivat jaloilleen rikollisjärjestö Cosa Nostran eli Mafian, joka väitti edustavansa maan eteläosien jaloimpia perinteitä.

Italiassa ei ollut muuta kuin entisiä fasisteja ja verenhimoisia kommunisteja. Puolueeseen kuuluminen oli ollut virkamiehille pakollista.

Ranskalaisten tilianne oli myös vaikea, koska petturit olivat palvelleet laillista, ns. Vichyn hallitusta. Saksalaiset kiittelivät, että koko Ranskan hallitsemiseen riitti 1 500 saksalaista. Ranskalaiset tekivät itse kaiken muun ja osoittautuivat erittäin oma-aloitteisiksi mm. juutalaisten metsästäjinä. Maan kaikki  poliisipäälliköt olivat kovia saksalaisten kannattajia. Luonnollisesti he jatkoivat tehtävissään rauhanteon jälkeen.

Ranskassa todelliset ja omatekoiset vastarintaliikkeen miehet ja naiset vaativat kunniamerkkejä. Kreikassa vastarintaliikkeen edustajat ammuttiin tai pantiin vuosikymmeniksi vankilaan. Myötäilijöille ja heidän äänestäjilleen alettiin maksaa käsittämättömiä palkkoja ja eläkkeitä. Tapa jatkui. Pahat tavat yleensä jatkuvat.

Mitä oikeistolaisempi ja korruptoituneempi johto, sitä parempi, koska muuten kommunistit tulevat vuorilta ja polttavat Ateenan. Itse asiassa kommunistit yrittivät sitä monta kertaa.

On sanottu, että Stalin ”kunnioitti” Jaltan konferenssissa sovittua ja jätti Kreikan lännelle. En ole kuullut, että Stalin olisi joskus kunnioittanut tekemäänsä sopimusta. Toimintatapa ja myös Ranskan ja Italian kommunistien jättäminen heidän pyytämäänsä apua vaille johtui siitä, että Neuvostoliitto oli konkurssissa. Tätä markkinatalouden termiä voi käyttää, kun sosialistisen maan infra oli niin levällään, ettei ollut patruunoita jalkaväelle eikä bensaa autoihin. Neuvostoliitto ei koskaan selvinnyt taloudellisesti Saksan voittamisesta. Keksimällä Länsi-Saksan pahat amerikkalaiset houkuttelivat Neuvostoliiton sellaiseen kilpavarusteluun, jossa perse aukesi.

Nykylukija on sotahistorian sokaisema. Jopa Beevorin muuten sangen hyvä ”Berliini” kuvaa taisteluja, vaikka kysymyksessä oli pysyväksi tarkoitettu ja melkein 50 vuotta kestänyt valloitus eli imperiumin laajennus. Puna-armeijan kärjen mukana seurasi se koneisto, joka tarvittiin valloitetun alueen käynnistämiseen. Mukana olivat myös konepistooleineen poliittisen poliisin (NKVD, MVD, GPU, KGB jne.) miehet, jotka teloittivat ”kansanviholliset” eli kenet tahansa. Tulevassa Itä-Saksassa erotettiin tehtävistään 600 000 virkamiestä. Parin viikon kuluttua erotetut olivat palanneet tehtäviinsä, eikä vyöhykkeellä ollut lainkaan natseja, koska operaatio edellytti kommunistipuolueeseen liittymistä. Ei tarvinnut kahta kertaa ehdottaa!

Ihmisoikeudet syntyivät ja kirjattiin tämän henkisen ja moraalisen konkurssin yhteydessä. Neuvostoalueella riitti ”vehkeily” tai ”tuholaistoiminta”, mutta muualla jouduttiin keksimään uusia rikoksia, kuten ”yhteistoiminta”. Kansanmurha ja joukkotuhonta tulivat oikeuskieleen; yleensä niistä ei tuomittu, koska saksalaisten mielestä rikoksiin oli syyllistynyt Hitler, 1950-luvun mielipidetutkimusten mukaan (24 %) muuten mainio henkilö, joka myös vapautti maan muukalaisista (juutalaisista – 37 % piti tätä 50-luvulla hyvänä asiana).

Vaikuttaako haetulta viittailla 60 vuoden takaisin asioihin? Seuraava eurooppalainen sota syttyy kai Kreikassa. Missä käytiin edellinen? Kaikkein raainta sisällissotaa ja kaikkein törkeintä jälkien peittelyä harjoitti Jugoslavia, siis serbit, kroaatit, sloveenit ja useat muut ryhmät. Toisin kuin Kreikassa kommunistit pääsivät niskan päälle 40-luvulla (Tito). Tämän vallan kaaduttua sota jatkui kuin jalkapallo-ottelu. Niin, muuan ydinjoukko olikin muuan jalkapalloseura.

Tapailen historiaa II

En ole kuullut kenenkään pillahtaneen itkuun, kun on löydetty varhaismetallikautisia kalmistoja. Kun kävelin itse Verdunissa, Sommessa ja Ypres’ssä, päällimmäinen tunne oli kammo.

Euroopan ja Kiinan kansanmurhat eivät ole loppuun käsiteltyjä. Nyt kuitenkin yritän osoittaa sormella muita ulottuvuuksia, koska ne vaikuttavat vielä tänään  näkymättömästi.

EU:n talous ei tahdo toimia, ja on sanottu, ettei ainakaan itäisen Euroopan maita olisi pitänyt huolia mukaan. Kreikka on hyvin itäistä Eurooppaa.

Keskisessä ja itäisessä Euroopassa oikeuslaitos ja hallinto ovat paljon heikommalla tolalla kuin lännessä ja pohjoisessa.

Ettei lukija luulisi, että tässä halkaistaan hiuksia, esitän esimerkin – missä valtioissa oli 1945-1948 mahdollista viedä mylläriltä mylly tai viljelijältä pellot siksi, että hänen tyttärensä tai pikkupoikansa väitettiin neuvoneen tietä tai antaneen kaivosta vettä saksalaisille? Tätä kieltämättä tapahtui myös Ranskassa ja Benelux-maissa, mutta vain vapautuksen huuman kuukausina, jolloin todelliset tai väitetyt vastarintaliikkeen miehet jakoivat oikeutta nyrkillä ja kiväärillä. Itä-Euroopassa se oli kuitenkin tavallista.

Koko sillä alueella, joka sitten joutui itävyöhykkeeksi eli niin sanotuiksi satelliittivaltioiksi oikeusvaltio jäi syntymättä. Tarkoitan äskeistä esimerkkiäni: oliko myllärillä tai maanviljelijällä keinoja käräjöidä viranomaisia, jopa valtiota vastaan?

Suomessa evakkojen ja rintamamiesten asuttaminen ei todellakaan ollut vääryyttä, vaikka tämä historiamme harvoin kiitetty sankariteko oli hyvin vaikea ja iski eri ihmisiin hyvin epätasaisesti. (Puhe ruotsinkielisten kuntien pääsemisestä asutuksesta ongelmitta ei pidä paikkaansa. Todellisuus on tuota väitettä selvästi monimutkaisempi. Ongelmia oli.)

Mutta Suomi toimi oikeusvaltiona. Asutuslautakunnat tekivät alimpana asteena ratkaisut, ja erinäisistä asioista sai valittaa korkeimpaan oikeuteen asti. Siellä oli ylimääräinen jaosto ratkaisemassa sodasta johtuneita asioita, ja jäseniksi oli jopa kutsuttu osaavia tuomareita vanhuuseläkkeeltä. En tiedä muuta maata, jossa myös sotilasvammasiat olisi käsitelty tapaus tapaukselta.

”Saada oikeutta” ei tarkoita ”voittaa oikeudessa”. Se tarkoittaa mahdollisuutta saada riita- tai rikosasia tutkittavaksi.

En tiedä, miten hyvin amerikkalaiset ja britit olivat perillä asioista. Lukemani perusteella väitän että aika hyvin. Itä-Euroopan putoaminen Stalinin syliin oli Hitlerin työn tulos. Lännessä Saksan valloittamilla alueilla kyettiin vähä vähältä rakentamaan järjellisesti toimiva yhteiskunta. Itä-Euroopassa sellaiseen ei nyt, jälkiviisauden valossa, ollut mitään edellytyksiä. Tshekkoslovakia tosin oli yhteiskunnallisilta rakenteiltaan kehittynyt valtio, mutta alueiltaan sekava. Lisäksi sekä saksalaiset että Neuvostoliitto huolehtivat tunnollisesti siitä, että samalla tavalla kuin Puolassa ns. sivistyneistö tuhottiin järjestelmällisesti.

Jonkin maanjakoasian tai suuren konkurssin ohjaileminen ei onnistu aloittelijalta. Meillä on Suomessa kokemuksia vain äärivasemmiston johtaman Valtiollisen poliisin toiminnasta, joka onneksi jäi vaikutuksiltaan vähäiseksi henkilökunnan taitamattomuuden takia.

Ilkeät lakimiehet kertoivat vielä minun nuoruusvuosinani, miten joku poliisipäällikkö ja muuan ministeri olivat ihmetelleet kuultuaan, että asiakirjan allekirjoitukseksi ei riitä pelkkä ”Matti”, vaan tapana on merkitä myös sukunimi.

Juutalaisomaisuudesta riidellään vieläkin, etenkin Sveitsiin sijoitetusta. Neuvostoliitto ja nyt Venäjä eivät koskaan varastaneet mitään, eivät edes takin nappia. Kaikki oli selityksen mukaan sotasaalista, esimerkiksi siviileiltä viedyt rannekellot, joita ottajilla piti olla yksi kumpaankin ranteeseen.

Euroopan murroslinja, jossa väkivalta ja laillisuus hankautuivat toisiaan vasten sotien jälkeen oli Suomi. Sotasyyllisyydestä puhutaan, mutta Sotevasta ei muisteta edes nimeä; sotakorvaukset ja Neuvostoliiton vaatimukset hoidettiin ällistyttävän hyvin, samoin ”fasisminluonteiset järjestöt”. Niiden varoilla rakennettiin mm. puoli Meilahtea. [Jatkuu]

Tapailen historiaa

Hallitus vei koulutukselta 200 miljoonaa. Se oli viesti elinkeinoelämällekin: ei olisi kannattanut sijoittaa yliopistoihin tuota samaa summaa. Hallitus ottaa sen pois.

Keskustelin aattoiltana viisaan miehen kansa. Emme puhuneet Nokiasta, mutta hän vain mainitsi, että liikeyrityksen alamäen näkee nopeimmin siitä, että tutkimus- ja koulutusmenoja leikataan. Se tarkoittaa myyntikuntoon panemista.

Jos olisin, kiellä Kiesus, poliitikko, voisin hyvinkin kysyä niiltä, joiden mielestä maan rahoja ajetaan ulkomaille, että anteeksi mutta mitä rahoja? Väite taloudellisten näkymien suotuisuudesta ei näet pidä paikkaansa.

Luulen että edessä on hyvin vaikeita vuosia. Lehtiartikkelit eivät sano paljon enempää kuin verkkoversioiden keskustelut. Vika on Suomen herrojen ja Saksan pankkien.

Tämä on tuttua. Vika on aina ollut Suomen herrojen ja Saksan pankkien. Näin oli 1918, 1934, 1941, 1968, 1973, 1992…

Miltä asia näyttää Saksasta, Ranskasta tai Englannista käsin? Helppo vastata. Ongelmia ei ole, koska Suomea ei ole. Myös kunnianhimoisissa, taidolla tehdyissä kirjoissa maamme jää maininnatta. Viimeksi luin, että Manner-Euroopan toista maailmansotaa käyneistä maista vain Neuvostoliittoa ei miehitetty kokonaan. Kirjoittaja jätti kai tietoisesti maininnatta Irlannin eli Eiren, joka teki kiusaa Englannille, sekä Espanjan ja Portugalin.

Muistaakseni Suomeakaan ei kyllä miehitetty, mutta se ei jaksa kiinnostaa sivistysmaita. Emme liioin saaneet Marshall-apua. Ei kiinnosta. Aina välillä joku kohottaikse ääntään myrtyneenä jatkosodan ihannoinnista. On se niin väärin. Hirtettävä pääsi livistämään kesken toimituksen.

Tämä on tullut muotiin. Sanotaan jotain, vaietaan muusta. Suomi meni hypyn kengässä Hitlerin kelkkaan. Tämä sanotaan. Suomi on hengissä, Hitler ei, eikä hänen valtakuntansa. Tätä ei sanota.

Suomi poikkeaa EU-kumppaneistaan myös siinä, että olemme jo unohtaneet sen ajan, jolloin tapoimme toisiamme urakalla. Ketään 1918 mukana olleista ei ole hengissä. Toinen maailmansota jyräsi muistot, mutta. Mutta meidän on muistettava, että ”kommunisteja” kannatti viidennes kansastamme niin kauan kuin Neuvostoliitto oli olemassa.

Kreikan sisällissodat vuoden 1945 jälkeen olivat hyvin pahoja ja hyvin raskaita. Italia on samasta syystä edelleen valtio yhtenäisyyttä vailla. Ranska liioittelee perintöään

EU:n, alkujaan Euroopan hiili- ja teräsyhteisön suursaavutus oli Saksan ja Ranskan sovinto. Sodan uhkaa ei todellakaan enää ole, toisin kuin aikaisemmat tuhat vuotta.

Pahinta on ilmiantamisen, valehtelemisen ja varastamisen kulttuuri. Hyvin lähellä oleva esimerkki on Jan Krossin muistelma ”Rakkaat kanssavaeltajat”. En ole havainnut, että se olisi aiheuttanut hälyä. Kross oli kirjailijana korkeinta tasoa; jos Viro olisi saanut hänestä nobelistin, osoite olisi ollut oikea. Suomessa samaa tematiikkaa käsittelevä Sofi Oksanen on aiheuttanut rajuja kielteisiä reaktioita. Juuri sama on Aleksandr Solzhenitsynin tarina, ensin karkotus, sitten vaikeneminen.

En osaa arvata, kuinka yleisesti Suomessa tiedetään tai halutaan muistaa, että olennaisesti samat tapahtumat käytiin läpi muualla Baltiassa, Puolassa, Tshekkoslovakiassa, Unkarissa, Romaniassa ja Bulgariassa. Itäiseksi jäänyt Saksa on sitten vielä oma lukunsa. Karkotuksia, väkivallantekoja, takavarikkoja, loputonta varastamista ja vääryyttä vääryyden päälle.

Ranskan, Belgian, Hollannin ja Norjan sota-ajan hallitukset ja hallinto eivät saaneet suosiota 1945. Hyvin moni pakkotyöstä tai keskitysleiristä hengissä palannut löysi asunnostaan, huonekalujensa ja tavaroittensa keskeltä uudet omistajat, jotka kehottivat tulijaa painumaan helvettiin. Ei tahtonut auttaa, vaikka tulija sanoi saapuvansa juuri tuosta, mainitusta paikasta. [jatkuu]