Sivun näyttöjä yhteensä

30. lokakuuta 2020

Pihvi on asia



 Kuva: Wikipedia

Ystävämme tuli sopimuksen mukaan ja toi aineet ja salaatit, napsautteli lieden ja uunin päälle ja pani toimeksi.

 

Olen asunut tämän katon alla pitkälti yli 40 vuotta mutta en ole ennen syönyt yksityiskohtaisesti mietittyä, viimeisen päälle valmistettua Michelin-tason ateriaa tässä.

 

Salaatin pienet viikunatkin oli käytetty rasvatulla pannulla. Kastikkeen sitoi ja maustoi homejuusto. Perunat olivat viipale viipaleelta herkkupaloja. Koska olemme Suomessa ja vanhoja, ydin oli sisäfilee, paistettunakin nesteinen ja murea. Jälkiruokana oli Tampereen kunniaksi kullekin pieni punainen rahkaleivos, katolla marsipaanista muotoiltu pikkuruinen liikennemerkki.

 

Kiitos kysymästä – tämä saattoi olla toinen tai kolmas annos punaista kokolihaa tänä vuonna.

 

Näitä suuren kulinarismin tähtiä jaan kaiken hörhellyksen puuttumisesta. Sellaisena ei toki voi pitää paahdettuja kukkakaalin palasia salaatissa.

 

Joskus olen jäänyt kaipaamaan musiikillisuutta silmäillessäni ruuanlaittoon eli aterian valmistukseen liittyviä ohjelmia tai kirjoituksia. Eilinen osoitti sen, minkä Schubert ja Bach ovat todistaneet. C-duurissa ei ole mitään vikaa. Sielun tavoittaa kirkas askellus sävellajista toiseen ja sävelmä, josta on jätetty pois kaikki epäoleellinen.

 

Hiukan emmin kirjoittaa tästä kokemuksesta, aistien juhlasta. Tuntuu melkein salaiselta henkilötiedolta, että monessa asiassa ansiottoman etuoikeutettu ihminen saa vielä tällaisenkin ilon.

 

Keskustelu, joka oli aterian päämäärä, kuten pitää ollakin, kesti yhtä kauan kuin valo. Tähtiä voi tarkkailla veden kalvolta, mutta Lapin noidat tietävät, että järven alla voi olla… toinen järvi.

 

Illalla luin loppua kohti Orlando Figesin uusia näkymiä avaavaa Venäjän kulttuurihistoriaa (”Natasha's Dance: A Cultural History of Russia”, 2003). Sitten odottaa vuoroon Molotovin taikalyhty.  Kilpaileva brittihistorioitsija Rachel Polonsky kertoo päätyneensä asumaan Moskovassa Molotovin entiseen huoneistoon, jossa väitteen mukaan oli tallella edellisen asukkaan edustava kirjasto. Molotov näyttäisi olleen Ahmatovan, Dostojevskin ja etenkin Tshehovin suuri ihailija.

 

Kirjoittaja käy Tshehovin asunnolla Moskovan lähellä, arolla ja pohjan perillä. Hän arvioi näkevänsä jotain toisenlaista venäläisyydestä.

 

Itse jäin iltamyöhään selaamaan Isaac Levitanin maalauksia, joista keskeiset ovat hyvin esillä Wikipedian osana.

 

Tämän kirjoituksen kuva on Vladimirkan tie. Sitä kulkivat sadat tuhannet Siperiaan, osa kahleissa. Kuvaa katsoen käsittää, että Tshehov rinnasti ystävänsä Levitanin Cézanneen, joka puolestaan oli taidemaalareista se, jolla oli kyky kuvata maiseman sielu.

 

Herrat olivat hyviä ystäviä jo nuoruudestaan. Heillä oli yhteisiä mielenkiinnon kohteita, kuten kirjallisuus ja huonot naiset. Kun Tshehovin sisar aikoi kihlautua tämän veljensä henkiystävän kanssa, veli antoi neuvon: älä.

 

28. lokakuuta 2020

Terapia


 

Tuli silmiini viesti, jossa luki ”Minä käyn terapiassa”.

 

Ihastuin.

 

Tuo tapa ja asenne ei tietenkään ole kaikkien käytettävissä. Silti viesti on todella tärkeä. Sangen usein psykoterapiassa ei ole mitään häpeämistä eikä siis sen suurempaa salaamista kuin muissakaan terveyttä koskevissa asioissa.

 

On tilanteita, joissa on suuri virhe olla käyttämättä ammattilaisen apua. On tilanteita, joissa terapia on lähes välttämätöntä. Suuronnettomuuksien ja pahojen rikosten yhteydessä syntyy vaikeuksia, joihin voi olla apu. Tarkoitan esimerkiksi kouluampumisia. Liikenneonnettomuus, jossa pahimmassa tapauksessa joku omainen saa surmansa, altistaa mukana olleet lapset.

 

Viimeksi mainittu esimerkki on todellinen. Siitä on vuosikymmeniä. Mukana oli koko perheeni. Itse en sattunut olemaan. Mäenharjan jälkeen tuli vastaan traktoria ohittava auto, joka sulki tien. Tapaus oli niin paha, etten kysynyt eikä isäni kertonut, oliko se pelkkää onnea vai myös taitoa, että hän onnistui pyyhkäisemään auton vastaantulijoiden edestä vasemmalle ja tien kaiteessa olevasta aukosta penkereelle.

 

Tiedän useita tapauksia sodasta. Taitavaksi ja urholliseksi tiedetty lentäjä on käytännössä joutunut siirtymään kirjoituspöytätöihin pahan pakkolaskun jälkeen.

 

Ja sitten ovat nämä itsemurhan partaalle ajautuneet. Olen ollut itse taivuttelemassa yllättäen erittäin pahaan tilaan joutunutta tuttavaa Hesperiaan. Vakuutan että se on vaikeaa. Silloin kuten nytkin tahdonvastainen hoitoon ottaminen on vaikeaa ja hidasta; niin kuuluu ollakin. Tuossa tapauksessa tuttavani oli sellaisessa tilassa, että hän epäili henkensä olevan vaarassa ja kantoi vaatteissaan ja kassissaan kymmentä puukkoa ja veistä ja kertoi ostaneensa juuri kaksi asunto-osaketta, vaikka rahaa ei ollut.

 

Tuo tapaus päättyi hyvin onnellisesti. Aina niin ei käy.

 

Nyrkkisääntönä: kukaan ei ole haavoittumaton. Kuka tahansa saattaa pudota suorastaan psykoosiin. Ja sana ”depressio” on jatkuvan väärinkäytön kohteena. Sillä tarkoitetaan puhekielessä usein alakuloisuutta tai voimattomuutta. Niin sanottu kliininen depressio on jotain aivan muuta.

 

Kun kauan sitten olin paljon tekemisissä ymmärrystä vailla olevien tai vain osittain syyntakeisten väkivaltarikollisten kanssa, olin paljon tekemisissä psykiatrien kanssa. Syntyi myös pitkäaikaisia ystävyyssuhteita. Eräs monessa mukana ollut psykiatriystäväni antoi neuvon, jonka toistan tässä: ei pidä auttaa.

 

Neuvo on tuossa supistetussa muodossa, muistisääntönä. Mielenterveyden petettyä ihmisen auttaminen on vaikeaa ja ammattitaitoa vaativaa. Yli normaalin inhimillisyyden ja ystävyyden ei pidä luulla liikoja maallikon mahdollisuuksista.

 

Nykyisin, toisin kuin ennen, hyvin kriittinen tilanne voi olla laukaistavissa lääkkeellä ja lyhyellä terapialla. Ja mielikuvanne psykoterapiasta ovat luultavasti vääriä. Ne perustuvat amerikkalaisiin elokuviin ja pilakuviin. Mutta siis ajankohtaiseen tilanteeseen viitaten: usein on oikeasti hullua olla hakematta ammattilaisen apua. Ja mielenterveydessään järkkyneet pitävät joissakin tilanteissa itseään harvinaisen tasapainoisina ja terapiasta vihjaavia pähköhulluina.

26. lokakuuta 2020

Tietomurto


 

Vastaamoon kohdistuneesta tietomurrosta on tullut nyt vuorokauden ajan epäselviä tietoja.

 

Tätä kysymystä en ole kuullut: onko todella mahdollista, että mielenterveysasioita ainakin 12 psykiatrin voimin antava yritys on säilyttänyt potilastiedot yhdessä paikassa?

 

Kun näitä tietoja on vuotanut kiristäjille ”kymmeniä tuhansia” on vaikea edes kuvitella muuta. Tiedot ovat olleet palvelimella tai pilvessä.

 

Se ei ole oikeastaan kiinnostavaa, ovatko ne olleet salattuja, koska monien tietotekniikkaa syvällisemmin osaamattomien henkilöiden käytössä olevien tiedostojen salauksen tason tiedän. Kovalla ammattitasolla salaamisen murtaminen on ajan funktio. Jotkut tuon alan ammattilaiset sanovat joskus vitsikkäästi, että jokin tietty salausjärjestelmä on tietysti murrettavissa, mutta murtoon tarvittaisiin enemmän kuin maailmankaikkeuden vielä käytettävissä oleva aika.

 

Tilanne on kauhea. Tuollaiset tiedot ovat ”kassakaappitavaraa”. Yksinkertaistan esimerkkiä: tiedot ja tiedostot voi säilyttää tietokoneen ulkoisella kovalevyllä, joka on varkailta turvassa. Terapeutti voi käyttää niitä kirjoittautumalla salattuun järjestelmään.

 

Jos potilastietoja on käytetty verkossa olevalla tietokoneella, ne ovat vaarassa. Suhteellisen uskottava tapa – yksinkertaistettu esimerkki jälleen – on käyttää potilasasioihin erillistä tietokonetta, joka ei ole koskaan verkossa. Ulkoisia kovalevyjä on USB-tikuista erinomaisiin ja nopeisiin SSD-levyihin. Potilastietoihin ja lääkemääräyksiin sopivia tietokoneita saa muutamalla satasella.

 

Kun lakeja muutettiin, pidin tässä blogissa aika paljon meteliä tietosuoja-asetuksen ja sen taustalla olevan EU-asetuksen järkyttävän huonosta tasosta. Säädöksen nimi esimerkiksi on Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) 2016/679, annettu 27 päivänä huhtikuuta 2016, luonnollisten henkilöiden suojelusta henkilötietojen käsittelyssä sekä näiden tietojen vapaasta liikkuvuudesta ja direktiivin 95/46/EY kumoamisesta (yleinen tietosuoja-asetus). Suomessa on tietosuojalaki 1050/2018. Tietosuojavaltuutetun toimisto on julkaissut verkossa ohjeita. Rikoslaissa on pykäliä tietomurroista ja muun muassa oikeushenkilön vastuusta.

 

Esimerkki: olin siis 10 vuotta näiden asioiden professori ja olen opettanut ammattilaisia myös näistä uusista laeista. Minulta meni tänään tunti koota tätä kirjoitusta varten valmiista aineistostani pari perustietoa, muun muassa järjestelmää luultavasti ylläpitäneen Vastaamon vastuusta. Kaipailin rangaistuksen luonteista sakkoa, jollainen on käytössä kilpailuasioissa.

 

Lakina Suomessa voimassa oleva EU-asetus näyttää lakimiehen silmissä sopimattomalta ivamukaelmalta – miten asiat voi ilmaista todella vaikeasti. Yleistä puuromaisuutta lisäävät harvoin käytetyt termit ja tiheät viittaukset lakitekstin eri kohtiin. 

 

Niinpä myös tietosuojaa sivuavissa viroissa olevat henkilöt, jotka ovat nyt tapahtuneen suuronnettomuuden johdosta puhuneet mediassa, ovat puhuneet johdonmukaisesti jostain muusta kuin itse ongelmasta. Sama koskee yhtä ministeriä, ja pelkään, ettei valtioneuvosto keksi keskiviikkona mitään varsinaista sanottavaa. 

 

Monet terapeutin saamat vakavia mielenterveyshäiriöitä koskevat tiedot ovat ihmiselle raunioittavia vääriin käsiin joutuneina.

 

Lain salattaviksi määräämät henkilöä koskevat tiedot ovat välillä jokseenkin joutavia. Lakiteksteistä huokuu huoli kaupallisesta väärinkäytöstä, joka nyt ei useinkaan ole se tärkein asia. Olen mielissäni siitä, että Spotify mainostaa minulle uusista Schubertin jousi- ja pianomusiikkia sisältäviä levyjä, ja samoin siitä, että The Economist lähettää yhteenvedot artikkeliensa aiheista. Yksityisyyteni ei kärsi.

 

On terveystietoja, joiden on oltava suhteellisen helposti saatavilla niille, jotka hoitavat kiireellisiä tapauksia. Minulla on lompakossani kortti, jossa kerrotaan, että syön lääkettä joka vaikuttaa veren hyytymiseen. Esimerkiksi autokolarin jälkeen tuo tieto kiinnostaa ambulanssin väkeä suuresti. Sairaalat ovat siis asia erikseen.

 

Digitaalista aikaamme on nytkin päivitelty julkisuudessa. Siihen on syytä, mutta tietojen kulkeutumisen kannalta ongelma on sama kuin ennenkin, ihminen.

 

Ei paraskaan pankkiholvi ole turvallinen, jos pankin toimihenkilö kuljettaa kriittisen numerosarjan sisältävää paperia rintataskussaan, ja kiinnostuneet tahot saavat vihiä tästä.

 

Jos päätyisin vielä pitämään luentoa erittäin tärkeistä tiedoista ja niiden vuotamisesta – Herra armahda tästä – en ehkä malttaisi olla kertomatta toisen maailmansodan ajasta ja muutamasta vuodesta sen päätyttyä. Neuvostoliitto sai tiedot muun muassa ydinaseen kehittämisestä lähes suoraan, ja sillä oli käytettävissään erittäin eteviä vakoilijoita. En oikein usko, mutta lukemieni kirjojen mukaan Englanti ja USA eivät onnistuneet soluttamaan kuin yhden korkeamman päättävän tahon henkilön Moskovan sisäpiireissä. Siihenkään en muuten usko, että suunnattoman paljon kirjoissa ja kirjoituksissa esitelty Enigma ja Geheimschreiber eli Saksan käyttämät salakirjoituskoneet ja niiden viestien avaaminen olisivat oikeasti pysyneet salaisuuksina Stalinilta.

 

Saksa kai ei tosiaankaan tiennyt. Väitetään että britit vastustivat ajatusta Hitlerin salamurhaamisesta, ”koska hän on niin hyödyllinen meille”.

 

Mitä tehdä? En aio nytkään jakaa neuvoja eläkkeeltä. Lukijoilleni huomautan kuitenkin, että arkaluontoisten ja salaisten tietojen säilymisen ja eheyden kannalta kaikkein vaarallisin hetki alkoi tänään. Se on järjestelmän parantaminen.

 

Kun auton moottori on purettu huoltoa ja korjauksia varten, se ei toimi. Kokoamisen jälkeen tehdään testejä eli harjoitetaan epätyypillistä käyttöä.

 

Ja mitä ihmisiin tulee – menetetty maine ei yleensä tule takaisin.

 

 

 

 

 

 

 

 

25. lokakuuta 2020

Historian pyyhekumi



 

Snellman onnistui pyyhkimään Suomen historiasta A.J. Sjögrenin (1794 – 1855), joka oli Suomen ensimmäinen kansainvälisen tason tiedemies, akateemikko Pietarissa ja M.A. Castrénin ja Lönnrotin ystävä ja rahoittaja. Itse hän oli tehnyt viisi vuota kestäneen tutkimusmatkan Karjalaan, Vienaan ja Kuolaan. Laaja teos puuttuu jokseenkin kaikista luetteloista ja yhteenvedoista, mutta on Dorian verkkosivuilla (https://www.doria.fi/handle/10024/101524). Siinä on kaikki ne tiedot ”Kemin-Lapista” eli myös valtaosasta nykyistä Lappia, joiden väitettiin vielä muutama vuosi sitten puuttuvan.

 

Iittiläisen suutarin pitäjäläisten hankkeena koulutielle toimittava ylilahjakas poika siis kevyesti yhdisti suomen, saamen ja erinäisten Jäämeren rannan murteiden rakenteet, löysi Kalevalaan johtaneen muinaisrunouden perusrakenteet ja loi samalla edellytykset kirjallisuuden ja tutkimuksen jatkuvuudelle suomalaisten rettelöitsijöiden (kuten Snellmanin) ja venäläisten slaavilaiskiihkoilijoiden ristipaineessa.

 

Tulos oli kummallinen, koska seuraavan sukupolven Snellman ja Lönnrot olivat myös todellisia ”suurmiehiä” ja Lönnrot lisäksi ”rahvaanlapsi”, kuten Sjögrenkin.

 

Sjögren sai palkintoja tieteellisissä lehdissä julkaisemistaan kirjoituksista ja julkaisi vielä vanhemmilla päivillään muun muassa yhteenvedon ossetian kielestä ja kieliopista. – Alue on Mustanmeren ja Kaspian meren välillä, ja siellä käydään nytkin sotaa.

 

Epäilyn varjo lankeaa myös E.N. Setälän päälle. Hän ei yleensä pitänyt siitä, että joku oli eri mieltä kuin hän Suomen kulttuurista ja kielestä. Turun yliopisto oli helisemässä, kun Setälä ajatteli muuttaa sen omia tutkimuksiaan tukevaksi, kansankeräysvaroin kartutetuksi laitokseksi. Ja Setäläkin oli ”suurmies”, joskaan nykyaika ei ole tunnustanut aivan kaikkia hänen tieteellisiä saavutuksiaan vain hänestä itsestään lähteneiksi.

 

August Ahlqvistista tiedetään Aleksis Kiven murskaaminen, eikä yleensä mitään muuta. 

 

Hänkin oli kansainvälisesti arvostettu tutkija, tosin valitettavasti mielenvikaisuuteen asti omituinen ja loputtoman riidanhaluinen. Mutta erikoinen oli hänenkin tiensä savolaisen saunottajan ja nuoren aatelismiehen aviottomasta lapsesta yliopiston rehtoriksi ja pitkin Venäjää koottujen kielensirpaleiden yhdistäjäksi.

 

Mitä erikoisesti Kiven teilaamiseen tulee, Ahlqvist lienee ollut kysymyksessä olevina vuosina täysin syyntakeeton. Häneltä oli kuollut kolme lasta vuoden 1869 tulirokkoepidemiassa ja luultavasti hänen oma alkoholisminsa oli mennyt yli äyräittensä.

 

On muuten hiukan outoa, että Suomen ja kielemme jokseenkin sensaatiomaisia vaiheita käsitellään tavallisesti irrallaan 1860-luvun nälkä- ja tautivuosista, jolloin kuitenkin menehtyi noin 10 % väestöstä. Se oli Euroopan toistaiseksi viimeinen nälkäkatastrofi. 

 

Suomessa saattoi olla vielä muistitietoa 1600-luvun nälkävuosista ja niitä seuranneesta suuresta sodasta (”Isoviha”), jolloin ainakin kolmannes väestöstä ja viljelysmaasta kerta kaikkiaan katosi. Ja tuo tapahtui sen jälkeen kun 30-vuotinen sota oli vienyt väestöstä monin paikoin yli puolet ja muuttanut maanosan voimasuhteet lopulllisesti. 

23. lokakuuta 2020

Biohajoava historia


(Kuvan ankan tai jäniksen pää huvittaa monia ja ikään kuin kuvittaa eräitä fysiikan kummallisuuksia.)

 

Mutkikkaan sanan välttäminen voi johtaa uusiin mutkiin. Kommentoija esitti tieteellisestä eli tutkimustyöstä kuvauksen, joka vastaa täysin omaakin käsitystäni. Olin pohdiskellut enemmänkin paradigman muutosta.

 

Kulttuurihistorian opetuksessa tuo Thomas Kuhnin termi on yhtä tarpeellinen kuin ”tieteellinen vallankumous”, joka puolestaan on kovin epämääräinen.

 

Tätä nykyä tuo paradigman muutos on jo huonoa kieltä. Se on mennyt puhki liiallisesta ja osittain asiattomasta käytöstä. Ajatus on selvä. Joskus harvoin yleisesti hyväksytty ajattelutapa kerta kaikkiaan hylätään tai todetaan ainakin riittämättömäksi. Kokeitten tekeminen tuo lähelle falsifioinnin ajatuksen. Tieteellistä on se, minkä voi todistaa vääräksi.

 

Kun olin pikkuinen vielä, vanhemmissa vaatekaapin seinältä löytämissäni tietokirjoissa puhuttiin kiertotähdistä ja kiintotähdistä. Kuitenkin jo silloin todellisuudessa tiedettiin, että myös tähden liikkuminen arvioidaan suhteessa johonkin ja että paikallaan pysyviä tähtiä ei ole olemassa. Kesti kauan ennen kuin ymmärsin, että ”kaikki on suhteellista” on epätavallisen huono luonnehdinta suhteellisuusteoriasta. Minun korvaani tuo tarkoittaa, että asiat ovat vähän sinne päin. Kenkä sopii suhteellisen hyvin eli ei oikein hyvin. Ja mitä nimenomaan ”kiintotähtiin” tulee, koko havaittavissa oleva maailmankaikkeus liikkuu eli laajenee kiihtyvästi. Eino Leinon runossa mainittu punajuova ei kuitenkaan ennakoinut punasiirtymää.

 

Kouluesimerkki on ydinase ja sen perässä ydinenergia. Lukuisien tiedemiesten hienot oivallukset ja Einsteinin useat oivallukset johtivat ajattelutavan muutokseen ja ennen pitkää toisenlaiseen maailmaan.

 

Mutta jokaisella ihmisellä on tieteellinen maailmankuva. Toisilla se on heikompaa tekoa kuin toisilla.

 

Toisten aika kulkee takaperin, toisten eteenpäin. Uskonnot ja filosofiat ovat luoneet vahvaa uskoa, että ennen kaikki oli paremmin, ja nyt mennään säkki päässä päin helvettiä. Viimeksi kuluneet pari sataa vuotta on suosittu ajatusta, että jokin on hyväksi sen vuoksi, että se on uutta. Johtopäätös on virheellinen.

 

Internet on periaatteessa biohajoava. Uusilla laskentatehoilla aikaisemmin salattu aineisto voikin olla avattavissa. Ja Internet on hiukan arvaamaton. Tapahtuu yllätyksiä, jotka eivät ole ennakoitavissa.

 

Ajoittain häämöttävä ajatus rajattoman urkinnan maailmasta, jossa poliittiset toimijat tai rikolliset saavat selvän kaikesta, ei ole välttämättä uskottava.

 

Kvantti-internet, jonka perusteita kehitellään hyvin tarmokkaasti, sallii kvanttiavaimen käytön tiedon salaamiseen. Hakkerointi on mahdotonta. Lomittuneet kvantit ”näkyvät” vain toisilleen. 

 

Tässä on seuraavan sukupolven kyberrikollisille ja poliiseille miettimistä.

 

Lomittuminen on englanniksi ”entanglement”, ja alan alkeet löytyvät vaivattomasti. Yleistajuista johdantoa myös tietosuojaan liittyvistä kvanttimaailman asioista löytyy esimerkiksi erittäin suositeltavasta Quantamamagazinesta verkosta. www.quantamagazine.org

22. lokakuuta 2020

Ruttovuosi II



Daniel Defoen ”Ruttovuoden päiväkirja” on maineikas. Lontoon suuren ruton 1665 kuvaajaksi ilmoitetaan nimimerkki ja joka sanan sanotaan olevan totta. Hämmästyttävä taidonnäyte teos onkin. Koska kirjoittaja oli itse pikkulapsi ruton aikana, se perustuu johonkin muuhun. 

 

Defoen pökerryttävän laaja tuotanto osoittaa, että hän oli erikoistunut todenperäisiin silminnäkijäkertomuksiin, jollaiseksi myös ”Robinson Crusoe” ilmoitetaan. Kiinnostuneelle suositellaan myös aitoa silminnäkijän kertomusta, Samuel Pepysin päiväkirjaa, jossa etenkin seuraavana vuonna tulleen Lontoon suuren tulipalon kuvaus on huikea. Pepys oli korkea virkamies, hyvä näkemään asioita ja yhteyksiä ja verrattoman puhelias kymmenen vuotta kattavassa päiväkirjassaan, jossa hän saattaa selostaa, herättikö hänet aamulla kissa vai hiiri ja oliko kastike lounaalla kokkareista ja millainen oli korttionni illemmalla hyvien veljien seurassa.

 

Suositellaan lyhennelmää. Korkeatasoisessa peruslaitoksessa on 10 osaa ja erillinen hakemisto.

 

Strevensin ”The Knowledge Machinesta” mainitsin jo ohimennen. Näyttää siltä, että opiskelijoiden ja heidän opettajiensa on syytä täydentää Popperin ja Kuhnin klassikkoja Strevensillä. 

 

Lontoon ruttovuoden aikoihin kuka tahansa olisi päätellyt, että maailmankirjat menivät peruuttamattomasti sekaisin. Englannissa oli juuri käyty sisällissotakin. Mutta toisaalta jos Nietzschestä ja Kierkegaardista kirjoittavat jatkavat ajatustaan, että juuri nyt historia ehkä todella vetää henkeä ja kääntää kerrassaan suuntaansa kuin Mississippi, niin tuollainen kuviteltu suuri käänne oli myös Lontoo 1665. Mainitsemani lontoolaiset tuntuvat edelleen kaikin puolin järkeviltä henkilöiltä. Itse asiassa he olivat välkkyjä. Pepys kävi katsomassa silloin jo vanhan ”Macbethin” 23 kertaa ja piti siitä kerta kerralta enemmän –se oli hänestä varmaan kaikista maailman näytelmistä paras.

 

Moderni mieli syntyi samalla kuin tiede. Newton lienee tosiaankin kehitellyt perustavat oivalluksensa ollessaan paossa tuota samaista suurta ruttoa. Principia ilmestyi kirjana sitten parikymmentä vuotta myöhemmin.

 

Strever ei ehkä aivan pääse asiaan: miten nykyajan tieteestä kehittyi järjenvastaisuus. Hänen alaotsikkonsa on ”miten järjenvastaisuudesta kehittyi nykyajan tiede”.

 

Hänellä on ainakin yksi hyvä vastaus. Todella nerokkaat oivallukset ovat hyvin harvinaisia. Tiede ja tekniikka eivät vaadikaan nerokkuutta, vaan kohtalaista johdonmukaisuutta ja suurta kärsivällisyyttä. Lisäksi työkalupakki (koulutus) on oltava. 

 

Kaikkien aikojen pandemiasta, 1300-luvun Mustasta surmasta on myös hyviä silminnäkijöiden kuvauksia ja sangen eteviä historioita. Tiedämme että vitsauksen koetellessa salaliittoteoriat leviävät salamana. Ei siihen mitään Internetiä tarvita. Ja ehkä useimmat vallanpitäjät yrittävät hyötyä kohtuuttomasti tapahtumista, ja monet onnistuvatkin.

 

Klassinen kertomus on toisessa Mooseksen kirjassa, Egyptin kymmenen vitsausta. Siis ne heinäsirkat ja sammakot ja ihmisten ja karjan esikoisten kuoleminen.

 

Musta surma näyttäisi liittyneen alkaneeseen ilmaston muutokseen, joka teki kirpuille kipeää Aasian aroilla…

21. lokakuuta 2020

Ruttovuosi


 

Entinen hovioikeudenneuvos hyräilee kävellessään Kauhavan isän kehtolaulua: ”Nuku nuku, pieni kersa, totta jumalauta. Isäs sulle puukoon ostaa, totta jumalauta…” Ja mieleen tulee myös Kauhavan akan kehtolaulu:” Oikeen täss nyt nääntyy, kun kakara nuan rääkyy. Minä heitän lapsen loukkoon ja lähren ukkoni joukkoon – sun paupalullaa, paupalullaa, paupalilullanlei.

 

Vanhojen mielenpyörteiden päälle on saanut monta kerrosta sanoja. Voi hyvin olla, että ”kehto” on kummastuttava kapine. Itse olen kotoisin pyykkikorista – sekin menneisyyden ilmestys. Niitä oli sokeiden pajusta punomia ja sitten päreistä taivuteltuja. Kakaralle oli kankaasta reunukset, arvattavasti äidin vanhasta leningistä kretonkia, ja patjan täytteenä turvepehkua, kertoo kirjallinen muistiinpano. Ei ollut vaahtokumia puhumattakaan superlonista, ja patjan täytteenä käytetty kapokki oli huonoa kuivumaan. 

 

Voisi olla hyväkin ajatus. Biohajoavaa ainetta. Mutta kyllä osasi olla muhkuraista selän alla. Ja peitteenä oli armeijan viltti. Niitä oli sattuneesta syystä varmaan miljoona. Myynnissä, eivätkä olleet hinnan kiroissa.

 

Maalaisoloissa parempia lakanoita säästettiin paremmille vieraille, joita kävi harvoin. Tarkkanäköinen ystäväni, josta sitten tulikin arkkitehti, mainitsi kerran raitiovaunussa, että kyllä näkee, että Töölössä ollaan ja hienoa väkeä vain, kun joka toisella on poskessa tai otsassa lakanan reunan pitsin painamat.

 

Kuka lienee ollut sekin sankarilaulua vaille jäänyt nero, joka keksi pussilakanan? Minun mielessäni liittyvät Marimekkoon, joka tietääkseni aloitti toimintansa painamalla ylijäämävarastojen erinomaisia kankaita iloisen värisiksi.

 

Moitteena on sanottava, että lakanan lyöminen ja viikkaaminen ovelasti neljään osaan on kadonnutta kansanperinnettä. Mutta minullapa kuulkaa on tänäkin päivänä pikkurillissä arpi, kun nimittäin jäi kerran sormi mankelin väliin. Elettiin raakoja aikoja. Nuorin enoni, ihan keskenkasvuinen, taisi sanoa, että hyvä kun ei munat.

 

Murresanat ovat sitten vielä syvää kerrosta. Tuarehia uutisia, sanoo akka kun aviisi korveehin putos.

 

Aviisi – sana on selvää ranskaa – oli sanomalehti, eli tässä tapauksessa Vaasa tai Ilakka. Korvee eli korvo oli vesisaavi, jollainen piti olla porstuassa, ettei tarvinnut juosta vähissä vaatteissa kaivolla asti, jos vaikka tönkkösuolattu silli janotti. Juokseva vesi oli harvojen herkku, ja se oli kylmää se vesi.

 

Olen kuullut uskottavalta taholta, että oikein mahdottoman hienoissa paikoissa oli kuparinen boileri, jonka alle tuikattiin tuli hyvissä ajoin ennen käyttötarvetta, ja oli meilläkin lopulta Junkers-merkkinen laite veden lämmittämiseen, mutta yleensä se ei toiminut.

 

Kun pyykkäri oli talossa ja käytettiin muurinpataa ja lipeäkiveä, meidät nyrkillätapettavat häädettiin jaloista.

 

 Mutta pesutupa tai sauna – palavan puun rätinä se oli kaunis ääni. Pyrittiin kyllä käyttämään märkiä sekahalkoja, mutta jos sattui olemaan ihan liiteristä koivuklapeja – niin voi sitä tuoksua! Siitä tuli mieleen jotain suurta ja ihmeellistä – jopa puuskuttava juna, joita kävi asemalla ihmettelemässä jokainen, joka kynnelle kykeni. Mielestäni asemamies oli kylän herroista hienoin. Siis sellainen kuin Takamaan Ville.

 

 

 

20. lokakuuta 2020

Ukkokoti


 

Kuva on Helsingin ukkokoti. Katuosoite Paciuksenkatu 1 eli Meilahti. Kuva on kaupunginmuseon, verrattomasta verkkopaikasta finna.fi . En suosittele käyntiä enkä ehdota sijoituspaikan hakemista, koska rakennus purettiin yli 50 vuotta sitten nykyisen sairaala-alueen tieltä. 

 

Mutta nimitys on mielestäni lystikäs. Kaikki tiedämme, että nimityksiä valittaessa hienotunteisuuden voittaa hienostelu ja että me kansalaiset totumme kaikkeen. Paikallinen sairauskeskus on nimeltään terveyskeskus ja jos nyt oikein ymmärsin, eduskunnan päätöksillä pahoinvointialueiden nimitykseksi on tulossa hyvinvointialue, tai jotain sinne päin. Ja elämme kaikki hyvinvointivaltiossa, myös ne, jotka eivät voi hyvin.

 

Vanhat sanoivat kunnalliskotia vaivaistaloksi. Niskuroivia hoidokkeja voitiin määrätä työlaitoksiin. Se vasta oli salanimi! Ilmajoen työlaitos oli niin pelottava paikka, että puheessa se oli pelkkä ”Ilmajoki”. Karmea merkitys vilahtaa jopa Haanpään novelleissa. Pohjalaiselle se oli pitäjä siinä kuin muutkin, vaikka Kurikka tai Jalasjärvi. Laitoksessa oli elatusvelvollisuutensa laiminlyöneitä eli niin sanottuja perhepinnareita, ja lisäksi huonoja naisia. Huonoja miehiä ei ollut vielä keksitty. – Puhe on prostituutiosta, ja pienistä lukumääristä. Itse asia oli ennen yhtä vaikeasti ohjailtavissa kuin uudempinakin aikoina.

 

Lapset ovat yleensä viisaita ihmisiä. Minulta ei ole toistaiseksi kysytty asiaa, mutta itse muistan kysyneeni ikääntyneeltä, millaista on olla vanha. Lisäksi isoisäni, joka oli viisas mies, saattoi vanhoilla päivillään puhua asiasta jotain myös omasta aloitteestaan.

 

Oudosti Shakespearen kaikkein kuuluisimpiin kuuluva repliikki esitetään aina väärin, virheellisesti painottaen.

 

Kysymyksessä on se Macbethin vastaus tietoon vaimonsa kuolemasta. Elämä on tarina, hupsun tarinoima, englanniksi iskevämmin ”tale told by an idiot”. Toisin sanoen elämässä ei olisi mieltä eikä järkeä, mutta ääntä ja vimmaa.

 

Mutta pari riviä aikaisemmin kuningas kysyy, miksei kuningatar voinut kuolla toiste, huomenna. Sanalla on mahtava paino, kun se toistetaan kolme kertaa: huomenna, huomenna ja huomenna.

 

Tutkijoiden käsitykset vaihtelevat. Nykyhetkeä ei ehkä ole olemassa. On vain menneisyys ja tulevaisuus. Jos ”nyt” on totta, se kestää 4 sekuntia tai kukaties 4 minuuttia.

 

Elämä ja olemassaolo ovat ravintolan portsareiden kuolemattomin sanoin toinen kerta. Noin sanottiin kättä nostaen humalaiselle.

 

Ukkokodin asukasta, jollaisena Macbethia tosin on vaikea kuvitella, ei suuresti kiinnosta huominen, joka ”vitkaan mataa elämän kirjan viime tavuun asti”.

 

Tuohon viittaisin, jos joutuisin vastaamaan kysymykseen vanhuudesta tunteena.  Ajan kulumisen tunne eli oma vähiin käynyt aika saa paljon merkitystä. Omar Khaijam vastaa runossaan, miten ja miksi hän ilmestyi pyhän paikkaan, moskeijaan. ”Varastin täältä kerran maton. Se alkaa olla kulunut ja vanha, niin että tarvitsisin uuden…” 

 

Käytännön mies! Ei ukkokotiin.

 

19. lokakuuta 2020

Äläkää



 

Ikätoverini Pikku-Paavo juoksi äitiään pakoon ja huusi:” Äläkää äiti lyäkö.” Vanhempien lasteni jo koulun aloittanut ikätoveri vastasi isälleen asiassa, joka koski ehkä katuneen tuolin nostamista pystyyn:” Haista sinä Juhani pitkä paska.” Puhuteltu isä hymyili ylpeänä. 

 

En ajattele palauttaa mieleen joskus Summerhillin kouluun liitettyä ajattelutapaa, jonka mukaan lasten piti antaa myös ilmaista itseään vapaasti. Siinä olisivat yhdessä nyytissä vuosisatojen sotkut.

 

Useita sekunteja mietin, kuka on niin ikään koulun aloittaneen nuoren miehen mainitsema Lauri-setä. En nyt viitsinyt tarttua asiaan, mutta pidän varani. Tässä tapauksessa kysymyksessä oli täsmällinen ilmaus, isän veli. En tiedä, onko kuka tahansa vieras mies alle 10-vuotiaalle taas ”setä” ja nainen ”täti”.

 

Itse tunnen salaperäisen vahvaa vastenmielilsyyttä pelkän etunimen käyttämiseen vanhemmistani. Suorastaan vakuuttaisin, etten ole koskaan sanonut, että esimerkiksi Laila soitti, vaan ”äitini soitti”, jos siis haluan mainita asiasta vaikkapa kotona.

 

Toistakin tapaa on. Kun piti huutaa isää liiteristä kahville, jotkut huusivat ”isä” ja jotkut että ”Jaska”.

 

Jokainen kaunokirjallisuutta suomentanut tietää, että amerikkalaiset käyttävät keskustelussa toisen etuimeä melkein joka lauseen perässä, ja suomeksi se tuntuu hullulta. ”Mitä kuuluu, Mary.” ”Ei ihmeempää, Jane.” Ja terveenä on oltu, Mary?” ”Mitä nyt pientä kröhää, Jane.”

 

Otsiko esimerkki on elävää elämää. Tapa teititellä omia vanhempia oli olemassa vielä lapsuudessani, mutta lienee nyt kuollut täysin. Kolmas persoona kai voi hyvin. ”Käyks neiti täällä usein joraamassa” sanottiin muinoin, mutta tuo ”neiti” lienee kuollut kanta. Miten lienee koulussa? Meillä sanottiin ovelta:” Olisko opettaja hyvä ja antais anteeksi, kun mä myöhästyin.”

 

Kirjailija sanoo television kampanjassa hauskasti, että kielemme kaunein sana on ”myö” eli me. Entä ”hyö”? Varmaan olen useinkin kertonut, miten naapurin mummo Savossa purki sinunkaupat kanssani, kun tiedettiin, että olin väitellyt tohtoriksi. Olin ollut ”Jukka”. Nyt Lempi-mummu, joka siis ei ollut sukulainen, kysyi kahvipöydässä toista kupillista:” Ottaako hiän.” Ja siitä pitäen olin hiän.

 

Lukemani mukaan Ruotsissa pidettiin teitittelemistä joskus sata vuotta sitten röyhkeänä ja asiattomana mielenosoituksena. Kotiapulaista eli piikaa palkattaessa kuului kysyä esimerkiksi ”Soittaako Manta mantoliinia?” Ja juovukas ojensi mustunutta kättään sanoen:” Voisko herra jeesaa markalla.”

 

Sitäkin pitää kysyä joltain naiselta, onko koululuokan tai asevelvollisten jämerälle puhuttelulle vastinetta – käytettiin sinutellessakin sukunimeä. Väpi Linna oli niin hyvä, etten tältä istumalta edes muista, olko romaanin Määtällä ja Vanhalalla etunimeä ollenkaan. Muistelen että Hietanen mainittiin kerran Yrjöksi ja Koskela oli tietenkin ansainnut ihailevan lempinimen, Ville Vaitelias.

 

Olen tekemisissä erään etevän venäjän kääntäjän kanssa. Täytynee muistaa kysyä romaanin jaksoa, jossa Karenin päättää olla erikoisen kylmäkiskoinen ja käyttää vaimostaan etunimeä ja patronyymiä eli isännimeä. Sanakirjojen mukaan tämä on hyvin asiallinen puhuttelu. Onneksi en itse ole joutunut puhuttelun kohteeksi. Kullervovitsh kuulostaisi hiukan haetulta.

17. lokakuuta 2020

Käsillä



 

Joskus vieraille on näytetty seitsemän kertaa parsittu nilkkasukka. Se on anopin perua ja kertoo, että on ollut toisenlaisia aikoja. 

 

Äitini kanssa puhuttiin viimeksi eilen puhelimessa. Ja serkku lähetti kiitoksen saamastaan aineistosta, joka koski paikkakunnan nuorisoseuran suurisuuntaista Prinsessa Ruusunen -satunäytelmää, joka esitetiinsyksyllä 1946. Lähinnä värjätystä sideharsosta tehtyjä näyttämötarvikkeita oli ollut ullakolla vielä aikojen jälkeen, hänkin muisti. Prinssin miekka oli päällystetty ihan oikealla hopeapaperilla.

 

Varmaan hienoin omistamani taide-esine on villasukat, jotka sain kerran Pernaan Laimilta. Kyllä sukka syntyi omankin ikäpolveni tytöiltä kavennuksineen kaikkineen, mutta nuo sukat kertovat katsojalle heti, että sukkavartaita on helisyttänyt henkilö, jolla oli ainakin 70 vuoden kokemus tuosta työstä.

 

Ehkä ymmärrän jonain päivänä, miksi koneella ei saa syntymään alkuunkaan samanlaista. 

 

Tuollainen arkiseen käyttöön aiottu vaatekappale on ihmisen kädenjälki maailmassa ja siis samaa kunnioitettavaa luokkaa kuin elämän kaiken opettelun tuloksena syntynyt taulu Ateneumin seinällä. Karanteenivapaa rouvani tuli vähän pyörryksissä näkemästään liminkalaisen Vilho Lammen näyttelystä. Minäkin pidän ihmeenä, miten talonpoikainen raivo ja taito on siirtynyt väreiksi ja viivoiksi.

 

Tietenkin epäilen itsekin välillä, että tämän blogin kirjoitukset ja kommentit ovat yli-ikäisten horinaa, jolla ei pitäisi kuormittaa kallista kaistaa. Mutta kun näin ei ole.

 

Entiset ajat eivät olleet nykyisiä parempia eivätkä nykyiset ihmiset ole entistä heikompaa tekoa. Päinvastoin tuntuu, että ennen hyväksyttiin suoralta kädeltä ajatus, että tämä on hyvä, koska näin on ennenkin tehty. Puusta nikkaroitu ojalapio on suorastaa parempi kuin osuuskaupasta ostettu.

 

Eräs tuttu juoppo pääsi tehtaalle töihin lapionvarsia tapiseeraamaan. Hänen työnsä oli siis liimailla tehtaan merkkejä paikalleen. Kai käytössä oli Lukko-liimaa.

 

Silmiin sattui väite, että kynällä kirjoittaminen tekee hyvää aivoille ja hermostolle. En ollut ajatellut asiaa tuolta kannalta.  Minulla on kyllä kymmeniä vahakantisia vihkoja, joihin jäljennän jatkuvasti runoja. Harraste on vanhanaikainen, runojen kirjoittaminen, vaikka kyllä niitä menee onnittelukortteihin ja kukkapuskien mukana. Ohjeeni on, että sekä mitallinen että mitaton kannattaa kirjoittaa kynällä.

 

Vetoan käsitysteni tueksi todellisiin asiantuntijoihin, pikkutyttöihin ja poikiin. Nautitaan leikkikahvia näkymättömistä kupeista, ja nukkekin saa. Tekoeläinlääkäri tutkii, onko pehmolelu säästynyt punkeiltä.

 

Eikö leikkiminen ja aikuisilla hiukan turhanaikainen näprääminen sormilla olekin juuri tuota aistien, aivojen, hermojen ja lihasten ylläpitämistä. Sanovat että tämä niin sanottu hienomotoriikka on arvokas asia. Saattaa olla ilmiönä samaa sukua kuin siivoaminen, joka on kuulemma aivan erinomaista voimistelua venyttelyineen.

15. lokakuuta 2020

Jospa



 

Jospa olisi ollut nauloja. Eräälle tuttavalle selitin, että kovin moni meistä on keskenkasvuisena kilkuttanut vasaralla alasimella rautanauloja suoraksi. Rakentamisen jälkeen nimittäin laudoista nyhdettiin naulat talteen ja oiottiin tulevaa käyttöä varten. Nauloja kun ei tahtonut saada kaupasta ja jos sai, ne olivat mokomat kalliita.

 

Ja tuo oikominen oli lasten työtä, ja voi että sattui makeasti, kun löi vahingossa vasaralla sormeensa.

 

Viime sotien aikana naulat olivat arvossaan. Juoksuhaudat ja poterot oli tuettava, jotteivat ne olisi tulleet ensimmäisestä töyssystä silmille. Veijo Merellä on mainio novelli sodan sekasortoisesta vaiheesta. Tarinan päähenkilö kantaa mukanaan kahta naulalaatikkoa, ja koettuaan kauhuja, juostuaan ja uituaan pääsee kuin pääseekin töpinään. Kukaan ei kuitenkaan ole enää kiinnostunut rautanauloista. Nyt kiinnostaa, pääseekö täältä hengissä pois.

 

Katkera viinapullon omistaja saattoi sanoa tarjottuaan ryypyn kaverille, että niin meni kuin hohtimet kaivoon. Toisin sanoen meni äkkiä ja peruuttamattomasti.

 

Nuorempi väki saattaa hyvinkin olla tietämätön siitä, millaiset ovat hohtimet ja mihin niitä käytetään. Jopa kaivo voi olla etäinen mielikuva. Vettähän tulee seinästä ja menee viemäristä.

 

Ei tästä ole monta vuotta, kun huomasin, että sekä pajupehkossa parkkipaikan kulmalla että vähän etäämmällä, muinaisen ulkorakennuksen takana oli kaivo. Molempien kannet olivat lahonneet sellaiseen kuntoon, että niistä olisi voinut olla vaikka vahinkoa.

 

Muistan noin kolmivuotiaan nuorisorikollisen, joka löi leikkikaveriaan hellankoukulla päähän. Kesällä huomasin tuijottavani sellaista kapinetta samalla kuin mietin, mahtaako tuo Högfors olla käyttökunnossa. Hellankoukku on eri kapina kuin ranstakka eli hiilihanko, jollaista itse Paholainen piirrosten mukaan käytti työkalunaan.

 

Aiheen tähän siunailuun sain kun koulunkäyntinsä jo aloittanut jälkeläiseni, tietäväiseksi ja taitavaiseksi todettu varttuva ihminen, kysyi omalta isältään, että mitä nuo ovat. Vastaus oli että puukkoja. Minulle vähän jäi sellainen tunne, ettei pelkkä sana riittänyt. Olisi pitänyt ehkä jäljitellä aapiskirjaa, jossa isoisä vuoleskelee jotain, kirvesvartta tai kirnunmäntää, ja lapsenlapsi seuraa silmä kovana vieressä.

 

Isoisien kuuluu vuoleskella, mutta kun on tämä korona, eikä käden ulottuvilla taida olla tulitikkua kummempaa kalupuuta.

 

Itse asian tiesin. Ottamatta lukuun kalastajia, eränkävijöitä ja siten oikeita karvarintaisia työmiehiä puukkoa ei tarvita enää eikä käytetä mihinkään. Veitset ja muut keittiötarvikkeet ovat asia erikseen.

 

Minulla on konttoritarvikkeina pari puukkoa. Käytän niitä sotiessani yhä taidokkaampia paketteja ja hurjempia teippejä vastaan. Joskus viiltelen myös kirjekuoria siinä toivossa, että sieltä lepattaisi shekki. Mutta juuri luin, ettei pankissa – joku oli todella onnistunut löytämään pankin konttorin, johon pääsi sisään – tunnettu koko sanaa. Takahuoneesta joku oli huikannut, että sellaisia käytettiin ennen vanhaan maksamiseen. Ja itse muistan hävenneeni, kun naapurin rikkaalla ei ollut shekkejä, vain lompakko täynnä seteleitä. Hänellä oli tapana ostaa esimerkiksi henkilöauto käteisellä. Silloin kerran auto oli Kaiseri tai Puikki, ellei sitten Henry J.

14. lokakuuta 2020

Eksytys



 

Apulaitteet tekevät helposti elämän vaikeaksi.

 

Ystäväni lähetti iltarastikartan Korpilammelta. Otin heti esiin marssikompassini. Ennen luulin, että siinä oli verta. Se oli isäni tavaroista. Nyt olen tullut siihen tulokseen, että uhkaavan näköinen läikkä taitaa kyllä olla suksivoidetta. Saattaisi olla vaikka Valttia. Kun itse hiihtelin nietostuneita lehmipolkuja suksien tervalla oli jo kyytipoikana Rexiä tai Swixiä. Voitto-siteet olivat vaihtuneet Rotanloukkuihin.

 

Pariisissa 60-luvun alussa käytin samaa keinoa kuin Berliinissä ja Lontoossa ja toden sanoakseni muutaman kerran Tukholmassakin.

 

Noustaan kulkuneuvoon, mielellään bussiin. Myös raitiovaunu on oikein hyvä. Sitten kun on aikanaan jääty pois, alkaa mielenkiintoinen tehtävä. On otettava selvää, missä on, ja miten täältä pääsee pois. Tehtävä sai särmää, ellei mukana ollut Hallwagin tai kilpailijan karttaa. Pariisin ”L’Indispensable” on vieläkin tallessa; siinä on karttojen lisäksi listattu nähtävyyksiä ja käymisen arvoisia paikkoja.

 

Kerrankin päädyin Pariisin Halleille, jotka siis olivat vielä olemassa vanhalla paikallaan, ja kurkistelin herrasväkeä lusikoimassa sipulikeittoa maailmalla myrtyneiden kantajien seassa, jotka kannattelivat kyydissään teurastusmärkää lehmänruhon puolikasta.

 

Tästä syystä saatan tuntea pienoista haikeutta, kun puhelimenikin kartoissa on nappi ”sijaintisi”.

 

Ja kun oma sijaintini on asia, jota en välittäisi kysyä toisilta.

 

Ainakin Stalin ja Hitler olivat valtansa täyteydessä oman aikakautensa ihmisiä, jotka eivät olleet koskaan käyneet ulkomailla eivätkä osanneet kieliä. Niinpä Stalin piti 1939 Trotskia suurempana vihollisena kuin ketään toista ja oli mielessään todennut eksyttäjäksi Churchillin, kun taas Hitler ei ystäväänsä pettäisi. Näinhän mies järkeili 1941. 

 

Ja Roosevelt samana vuonna luki mieluummin vakoilukuvitelmia lehdistä kuin sitä tietoja toisiltaan pimittävien armeijan ja merivoimien ilmoitusta, että Hawaijin Pearl Harbourin saarta lähestyy vesitse ja ilmasta suuri määrä outoa väkeä.

 

Churchill itse oli entinen vakoilija jo buurisodan päiviltä, mutta se kielitaito… Koko suuren sodan 1914 – 1918 ajan englantilaiset ja ranskalaiset tarvitsivat avukseen tulkkeja. Sellaisia olisivat tarvinneet myös saman armeijan miehet, koska murteet olivat niin murhaavia, ettei solttupoika välttämättä ymmärtänyt, käskikö honottava upseeriksi naamioitunut yliopistopoika hyökkäämään vai juoksemaan karkuun.

 

Tässä mielessä eksymättömiä olivat kuninkaalliset ja aateliset. ”Ryssän Niku” eli tsaari Nikolai II puhui kotioloissa rouvalleen englantia, koska tämä oli saksalaissyntyinen ja kasvatettu ranskaksi.

 

Noilla henkilöillä oli sitten ymmärtämisen esteenä se etteivät he olleet koskaan nähneet tavallista ihmistä. Aiheesta kiitetään, että Maksim Gorki tunsi työläisen maailman, mutta keskiluokan, jonka toiminnasta paljon ellei kaikki tuntuu olevan todellisuudessa kiinni, löysi ja kuvasi oikeastaan Anton Tshehov. Ja teki sen ylittämättömän hienosti. Ei puhu, mitä tarkoittaa, eikä tarkoita, mitä puhuu…

13. lokakuuta 2020

Lisiä funktioteoriaan



 

Koulukaverini kiroili ja itki. Hyvin päättäväisesti hän sanoi, ettei koskaan opettele, kuinka paljon on seitsemän kertaa kahdeksan.

 

Hän oli saanut laiskanläksyt ja sivuutettuaan asian opettajan tahallisena keljuiluna joutunut jälki-istuntoonkin aiheesta seitsemän kertotaulu.

 

Valitettavasti en tiedä ketoa, miten asiassa lopulta kävi. Tapasin tämän kaverin joitakin kertoja myöhemmin, mutta hän oli aina niin humalassa ettei tuntenut. Käsitin että hän kuoli nuorena päätettyään näyttää röyhkeästi rataa kolistavalle tavarajunalle, kuka on kuka.

 

Otsikkoni viittaa eiliseen esimerkkiini. Esimerkkini on perätön. Halusin havainnollistaa, miten asiat voivat liittyä yllättävästi toisiinsa. Ei kannata sivuuttaa kokonaan luustoa, jos aikoo oppia paljon lihaksista. Mitä koulukurssin funktioihin tulee, ne oppii laskemalla. Jos tehtäviä ei ole tarpeeksi, lisää saa harjoituskirjoista. Ja matematiikka on mieluisa aine. Useimmiten vastaus on joko oikea tai väärä, ja asia on nopea tarkistaa.

 

Koulussa ja yliopistolla minua vaivasi hyvä ulkomuisti. Onneksi opin siihen ajoissa vastalääkkeen. Harjoittelu. Muisti muuten kannattaa pitää omana tietonaan. Voin tunnustaa, että aika usein luennoilla ja tavan takaa julkisissa, etenkin juhlallisissa puheissa, levittelin kirjoitettuna tekstinä tyhjää paperiarkkia. Joskus sen virkaa toimitti lehtiö tai kartonkikortti. Kuulijat loukkaantuvat, jos epäilevät esiintyjän puhuvan mitä sylki suuhun tuo.

 

Katsokaapa joskus tarkkaan uutisten lukijaa. Heissä on tätä nykyä suuria mestareita. Vilkaisu paperiin ja kulmien kurtistus lisää uskottavuutta – vaikka esiintyjän silmät eivät liiku. – Sama asia toisinpäin: näyttelijä, joka esittäisi repliikkinsä paperista. (Tiedän kyllä, että eräille kuuluisille elokuvanäyttelijäille jopa kameraan jouduttiin liimaamaan vuorosanoja, joita asianomainen ei ollut koskaan sattunut opettelemaan ennakolta.)

 

Eilen myös vähän kokeilin, kun minusta tuntui, että toisella edessä olevien vaalien ehdokkaista on toimeliasta apua jopa suomalaisessa yksityismediassa. Koepalloni oli ”syyte”. ’Impeachment’ ja ’indiction’ ovat eri asioita. Suomessa virkarikos ja rikos ovat eri asioita. 

 

Jotkut ovat kysyneet minulta, eikö presidenttiä tosiaan voi pannan syytteeseen, jos hän tekee rikoksia vapaalla ollessaan. Varon vastaamasta selvästi, koska monille ihmisille ”oikeuteen joutuminen” on riittävä sanonta, eivätkä he tee eroa riita- ja rikosasian välillä.

 

Nämä voivat tuntua huvittavilta asioilta, mutta eivät ole. Sata vuotta sitten kaikkein oppineimmatkin lakimiehet käyttivät maanpetos-nimistä rikosnimikettä sensaatiomaisella tavalla. 

 

Vuonna 1945 annetun lain mukaan rangaistiin virka-aseman väärinkäyttämisestä valtakunnan vahingoksi. Yksi tekotapa oli rauhan aikaansaamisen estäminen.

 

Joskus kun mietin, oliko ihmisten aivoverenkierto ennen erilainen kuin nykyisin, palautan juuri nämä asiat mieleeni. Kyllä se taisi olla. 

 

12. lokakuuta 2020

U.S. Supr



 

Miksi siis Yhdysvalloissa korkein oikeus on niin iso asia?

 

Kahdesta syystä. Sen asema on erilainen kuin missään toisessa maassa. Sitä käytetään perinteisesti päivänpolitiikassa.

 

Korkein oikeus voi erottaa presidentin, jos syyte on nostettu ja lain määräämät edellytykset täyttyvät. Tällaista tilannetta ei ole koskaan ollut. Presidentti ei voi erottaa korkeinta oikeutta eikä yhtään sen jäsentä. Parlamentti eli edustajainhuone ja senaatti eivät voi erottaa presidenttiä. Presidentti ei voi erottaa parlamenttia.

 

Lukija huomasi: hyvin monissa maissa, kuten esimerkiksi Suomessa, parlamentti voidaan hajoittaa ja sitten määrätä uudet vaalit. Sellaista tapahtui meillä ennen aika useinkin.

 

Yhdysvalloissa ei ole sellaista hallitusta, joka useimmissa Euroopan maissa on. Pääministeriä ei ole.

 

Presidentti nimittää ministerit, joita sanotaan valtiosihteereiksi (secretary of state) parlamentin enemmistöstä. Nimityksille tarvitaan senaatin hyväksyminen. Siten hallituksen (cabinet) jäsenet ovat käytännössä aina senaatin enemmistöä.

 

Tuomarien nimittäminen eliniäksi tähtää periaatteessa siihen, että he hoitaisivat virkaansa sekä toisen että toisen puolueen valtakaudella ja olisivat siten niistä riippumattomia.

 

Tässä mielessä amerikkalaisten itse suosima puhe tämän tai tuon presidentin nimittämistä tuomareista on hiukan harhaanjohtavaa. Muuan hyvin merkittävä tuomari istui virassaan 1939 – 1975 ja toinen 1975 – 2010.

 

Siinä ehti maailmakin muuttua.

 

Tuomarin asema on vahva. Kuvan esittämä Douglas sai kerran sanan, että nyt on tulossa porukkaa lynkkaamaan häntä. Hän käski ilmoittaa, että talo ei sitten tarjoa köyttä eikä viinaa.

 

Juuri missään muussa maassa korkeimman oikeuden jäseniä ei tunneta edes nimeltä muualla kuin suppean lakimieskunnan piirissä. Mielestäni ei tarvitsekaan tuntea. Esimerkiksi meillä Pohjoismaissa nämä pätevät ammattilaiset eivät käytännössä koskaan tee ratkaisuja, jotka ravistelisivat kansakuntaa tai edes kansalaisia sen laajemmin.

 

Suomessa välillä käyty keskustelu on saanut lisäsävyn, vaikkei sitä ole ehkä huomattu. Puhutaan perustuslakituomioistuimesta, jollaista meillä ei ole. Moni on sitä mieltä, että ei tarvita. Olen itse tuolla kannalla.

 

Kun tapahtuu jotain ravistelevaa, kuten korona eli covid ja luultavasti ennen näkemättömiksi kasvavat taloudelliset ja sosiaaliset ongelmat, tuomioistuimilla ei ole asiassa mitään jakoa, ja presidenttikin toimii takuumiehenä. Velvollisuudet ja vastuu ovat eduskunnalla ja hallituksella. Olimme tilanteessa, jossa oli turvauduttava oikeastaan sotatilaa ajatelle laadittuihin lakeihin. Perustuslakivaliokunta teki työnsä tavattoman ripeästi ja kaiken kiitoksen ansaitsevalla tavalla. Ja tuomioistuin on tuollaisissa asioissa korkeintaan sellainen muussa asiayhteydessä mainittu perälauta. Ja sama koskee USA:ta.

11. lokakuuta 2020

Itse oppinut



 

Paasilinnan nimissä kiertää näidenkin kirjoitusten kommentteja aforismi oppineista ja opetetuista. Siitä on keskusteltu ja oltu yksimielisiä. On erinomaista herättää ajatuksia.  Sen voi tehdä sanomalla terävästi, jos osaa.

 

Verkossa on (Wikiquote) kokoelmia verrattomia ajatuksia. Hyllyssäni on suuri määrä kirjoja, joihin on painettu ajatuksia, lainauksia, ajatelmia ja muuta katkoajattelua. Mukana on kiitettyjä mestareita ja suuria klassikkoja.

 

Kun nyt luen niitä, en yleensä ymmärrä lukemaani. Aika usein tunnen kuin tarkastelevani kerran kukoistanutta kaunistusten pakkasyön jälkeen.

 

Mutta viisauskirjat näyttäisivät kadonneen myös kaupoista ja kirjastoista. Ne ovat ehkä menneet samaa tietä kuin kaskukirjat, jollaisia tuli ennen paljon ja joita luettiin ainakin joulunpyhinä mielihalulla. Voi olla että omakin sormeni on käväissyt piirakassa. Varsinkin vanhemmissa, monesti murreasuisissa sutkauksissa kuulen sen harvinaisen äänen, jonka tikkataulun keskusta eli kymppi päästi saatuaan odottamattoman osuman. Aika aikaa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin.

 

Olisiko kielentaju todella muuttunut? 

 

Etenkin näinä aikoina olen huomannut useasti uskottavan henkilön sanovan, että on opetettava toista harjoittelemaan.

 

Urheilija, nouseva muusikko ja jumaluusoppiin syventyvä voi ”harjoitella itsensä puhki”. Painojen lisääminen tankoihin tai juostujen kilometrien jatkuva kasvattaminen voi olla juuri se keino, joka katkaisee kamelin selän.

 

Tunsin kerran nuorukaisen, jonka mielestä saksan kielen epäsäännölliset verbit olivat täysin tarpeettomia. Niiden vaivalloinen opetteleminen sai mielellään jäädä väliin. Itse ikävystyin keskikoululaisena sellaiseen matematiikan kirjan kohtaan kuin ”funktiot” ja siirryin ketterästi eteenpäin. Otti aikansa käsittää, ettei tuo ratkaisu ollut alkuunkaan järkevä. 

 

Muutamassakin yleisesityksessä ajan käsite ja painovoima ovat osoittautuneet nyt ajankohtaisiksi. Oli hyvä huomata, että kun Newton oivalsi painovoiman vetävän omenan puusta, perässä tuli nerokas käsitys, että myös omena vetää maapalloa sinne puun oksalle. Laskemalla näkee, kumpi voima voittaa, vaikka tässä tapauksessa tuloksen arvaa oikein. Ratkaisevia olivat välimatka ja uusi käsite, massa. Tarvittiin Newton selittämään, miksi tykin ammuksen lentorata on kaartuva, ja uusi matematiikka laskemaan tuo kaarevuus.

 

Ajasta uusin tieto näyttää sisältyvän iskelmään ”Aika on aikaa”, joka jatkuu nerokkaasti toteamuksella ”ja taika on taikaa”. Toteamuksia ei osaa pitää kovin valaisevina.

 

Olen hyvin utelias: ensi viikolla ilmestyy kirja. Filosofian professori M. Strevens on ottanut selittääkseen, miksi tiede antoi odottaa itseään aivan turhaan ainakin 2 000 vuotta. Hänen ajatuksensa hätkähdyttää hiukan. Kolmikymmenvuotinen sota. Taivaallinen ja maallinen esivalta rahoittajineen oli menettänyt luottamuksensa. Ja ensimmäisten joukossa astui esiin Newton. Saapa nähdä, mainitseeko amerikkalainen filosofi von Humboldtin ja uuden uljaan ajatuksen: tietoa voi kerätä ja levittää järjestelmällisesti.