Hallinnon jätepyörre

Amerikkalaiset ainakin luulevat, että heidän erinäiset ongelmansa voi ratkaista panemalle konnat kuriin, siis sellaiset kuin – en lahjoita hakukoneille nimiä – eräät näinäkin päivinä paljon puheena olleet tietojen vuotajat ja julkistajat.

Media kysyy, ovatko nämä henkilöt sankareita vai roistoja. Se on harvinaisen tyhmä kysymys. Käsillä on vaikeasti hallittava luonnonilmiö. Ehkä se ei ole lainkaan hallittavissa. Epätoivottu informaatio on jo osoittautunut ”Tyynen meren jätepyörteeksi”, ja ainakin virallisesti johtavat suurvallat selittävät monitoroivansa sitä. Selvästi kiinni jääneiden USA:n ja Englannin lisäksi mukana ovat tietenkin mm. Venäjä ja Kiina.

Kukaan meistä ei arvannut viisi vuotta sitten, että ”tiedon meri” eli kyberavaruus eli digitaalinen viestintä voisi saastua. Voisi myös puhua dramaattisesti ilmastonmuutoksesta, joka uhkaa yhtäläisesti koko maapalloa ja jossa eräässä mielessä syypäitä ovat tavalliset epäillyt (the usual suscpects).

Ajattelen näin: demokraattinen perinne (johon Venäjä ja Kiina eivät kuulu) edellyttää sananvapautta ja jonkinasteista omaisuuden suojaa sekä järjestelmää näiden ylläpitämiseksi. Viimeksi mainittu tarkoittaa mm. tuomioistuimia.

Vanha konsti – mieleeni tulee Ranskan yli sadan vuoden takainen Dreyfus-juttu – on vetää epäilty sotaoikeuteen, varsinkin jos hän on juutalainen, kuten Dreyfys oli, ja tuomita hänet Pirunsaarelle. Sen jälkeen tuomio puretaan, uudistetaan ja puretaan taas jne. Keskeisenä toimijana on sotilastuomioistuin.

Makinitsemani ranskalainen juttu mullisti maan poliittisen kentän pysyvästi ja loi sen napaisuuden, jonka varassa Ranskan mielipideilmasto toimi 1990-luvulle asti.

Sananvapaus sisältää oikeuden saada tietoa (access to information). Se sisältää oikeuden saada poliitikoille ja merkittäville vallankäyttäjille epämiellyttävää tietoa. Se ei sisällä oikeutta tunkeutua ihmisten yksityisyyteen.

Samat Yhdysvaltain perustuslaki ja Ranskan yleismaailmallinen ihmisoikeuksien julistus mainitsevat erikseen myös luovan työn tulosten kunnioittamisen ja tarkoittavat sillä tekijänoikeutta.

Sekä lakimiehet että tietoturvaspesialistit uskovat tämän kaiken todeksi, mutta eivät välttämättä näe, että kysymyksessä on kokonaisuus. Sitä voisi verrata koneeseen.

Muodikkaampaa olisi puhua ekosysteemistä. Mutta teesi on, että periaatteessa tai pyrkimyksiltään demokraattinen järjestelmä edellyttää välttämättömästi demokraattisia oikeuksia. Kun niihin kajotaan kiinalaisittain eli tavalla, jota USA näyttää pitävän perusteltuna, se merkitsee demokratian lopettamista. Voi olla, että demokratia loppui jo 2001, ja voi olla, että vanha saksalainen henki on vallassa: mieluummin jonkinasteinen turvallisuus kuin vaarallinen vapaus.

Tätä ei pidä lukea väärin. Tietoverkon vapaus on houre. Vain epämääräisesti rajattu julkisuus ja läpinäkyvyys on houkan haave. Aivan selvästi ja täysin varmasti on asioita, jotka on pidettävä salaisina, sellaisia kuin esimerkiksi ensi viikon oikea lottorivi. Esimerkki ei ole päähänpisto – jos sellainen osoittautuisi tarpeelliseksi, julkisyhteisö eli esimerkiksi valtio + veikkausyhtiö pystyisivät erittäin helposti manipuloimaan lottoarvontaa ja osoittamaan voittoja esimerkiksi poliittisille kannattajilleen.

Tänään televisiokeskustelussa mainittu vaikea rauhanneuvottelu on hyvä esimerkki sekin. Rauhanteosta ei tule mitään, jos osallistujat juoksevat kertomassa julkisuuteen, mitä on vaadittu ja mihin on myönnytty.  Sovellusesimerkki: jos talvisodan rauhasta (13.3.1940) olisi järjestetty mielipidekysely tai kansanäänestys, sitä olisi vastustanut 95 prosenttia suomalaisista. Sensuuri oli toiminut niin hyvin, että sotilaallisesta romahduksesta ei tiedetty edes rintamilla. Nykyinen arvio on, että Suomi olisi ollut rikki ja Neuvostoliiton armoilla viikon, kymmenen päivän kuluessa.  Olipa hyvä, ettei kansan mielipidettä kysytty, eikä varsinkaan karjalaisten. (Englannin ja Ranskan interventio ei olisi ulottunut edes Ruotsin malmikaivoksille, jonne se oli tarkoitettukin.)

Julkisuus ja siis sananvapaus antaa ihmisille mahdollisuuden olla uskovinaan poliitikkojen, esimerkiksi presidenttiehdokkaiden, puheita. Heillä on ainakin näennäinen tilaisuus vertailla kilpailevien ehdokkaiden ajatuksia. Myös itsevalktaiset tyrannit pitivät välttämättömänä kiertää kokoamassa hurraahuutoja. Ja ihmiset huusivat, vaikka puukko kurkulla. Skandinaviassa ”eriksgata” eli kuninkaankulku kuului välttämättömiin muodollisuuksiin.

Mutta toimiakseen järjestelmän on tarjottava jokin turva omistukselle ja työlle. Yksipuolisimillan  ylijäämän ylistäjät unohtavat tämän. Omistukselle ja työlle. Niihin liittyy nykymaailmassa keskeisesti luova työ ja oikeus määrätä siitä: tekijänoikeus, patentit. Jopa reaalisosialismi kehitti  nopeasti omat palkitsemisjärjestelmänsä – Neuvostoliitossa virallinen asema kirjailijana tai taiteilijana oli syystä haluttu. Mielestäni mihinkään kiveen ei ole hakattu tietoa siitä, onko palkkion oltava ”osinko” eli osuus tuotosta vai kertasumma vai niiden välimuoto. Ne ovat matalamman tason kysymyksiä.

Mutta suuri jätepyörre on järjestyneen toiminnan surma, ja tässä katseet kohdistuvat nyt länteen. Kun edes muistaisivat, että urkkiminen on henkisen tasapainottomuuden tila. Sen yhdellä muodolla on latinankielinen nimikin: paranoia eli vainoamisharha. Valitettavasti sen taudin yhteisöllisestä muodosta on historiassa esimerkkejä todella paljon. Tauti alkaa ajatuksella, ettei ihmisiin oikeastaan voi luottaa ja että heille ei siksi ole aihetta kertoa…

 = = =

(Kuva: Panasonic Lumix DMC-FZ200 f 1:2.8/4.5 - 108. 108 mm (vast. 990 mm) 1/160 4.0)

Samaa uudestaan

Eilen kirjoitin Urpo Kankaan tervetulleesta esiintymisestä televisiossa sähköisen viestinnän ongelmia koskevissa asioissa.

Vaikka suoria kysymyksiä ei juuri tullut, minulla on itselläni tarve hiukan täsmentää. Asia on näet tärkeä.

Lainsäädäntöä on muutettu vuonna 2011. Tärkeä ja keskeinen mutta valitettavasti vihkiytymättömälle hiukan mystiseksi jää Laki vahvasta sähköisestä tunnistamisesta ja sähköisistä allekirjoituksista (7.8.2009/617).

Ehkä keskeisin verkkolinkki on viestintäviraston www.viestintavirasto.fi Se sisältää monia hyödyllisiä ja eräitä välttämättömiä tietoja.

Pankkitilin tunnusluku tai tunnusluvut ja avainluku on sellainen vahva tunnistautuminen, joka riittää jopa velkasitoumusten tekemiseen.Viestintävirasto on listannut verkkoon hyväksytyt pankit ja eräät muut varmenteiden antajat.

Sähköinen allekirjoitus voi toteutua pankin välittämän tunnistamisen ohella, mutta myös erillisen firman varmenne kelpaa. Vanha tuttu PKI eli julkisen avaimen salausjärjestelmä on toiminnassa.

Valtiovallan epäonnistumisesta sähköisesti luettavissa olevan henkilökortin lanseeraamisessa noteerattiin lehdistössä laajasti. Toistan varmuuden vuoksi, että hanke epäonnistui, ja valtio siirtyi hyvin viisaasti suosimaan etenkin pankkien järjestelmiä. Miksi ei olisi siirtynyt? Ne ovat välttämättömiä yrityksille ja melkein kaikille yksityisille, ja niitä käytettäessä vastuu siirtyy useissa tilanteissa käyttäjältä pankille.

Kuten eilen sanoin, testamentin tekeminen ei onnistu sähköisesti. Kiinteistön kaupasta on nyt maakaaressa uudet määräykset. Niiden mukaan myyjä, ostaja ja julkinen kaupanvahvistaja voivat yhteistoimin saada aikaan sähköisesti pätevän kauppakirjan.

Korostan että en tunne tilannetta riittävän hyvin. Lukijan tulee ymmärtää, etten ole ollut kentällä toimiva juristi vuosikymmeniin. Näiden tunnistautumiskysymysten kanssa on ollut menneinä vuosina paljonkin työtä, mutta neuvoa kannattaa kysyä sellaisilta ihmisiltä, jotka ovat oikeasti työssään tekemisissä näin asioiden kanssa.

Esimerkiksi lain nyt noteeraama kiinteistönkauppa, lainhuuto ja kiinnitys sähköisesti toteutettuina näyttävät olevan tällä hetkellä keskeneräisiä. En tiedä, miten pahasti ne ovat kesken. Jokainen kiinteistönvälittäjä ja pankin neuvonta osaa antaa toimintaohjeen.

Haluan vain kiinnittää huomiotanne asiaan, ja minulta sopii odottaa niin sanottuja yleisluonteisia näkökohtia.

Niinpä esitän ansaintamalli S-ryhmälle eli osuuskaupoille. Kun teillä on nyt pankki ja yhteistyö vakuutusyhtiön kanssa, yrittäkää nyt saada aikaan kattava verkko asiointipisteitä, joissa halukkaita autettaisiin asioinnissa.

Eikö kannattaisi miettiä jopa osuustoiminta-aatteen alkuaikojen mallin elvyttämistä. Järjestäkää te kursseja digitaaliseen kuiluun putoaville.

Niitä jotka oppisivat perusasioinnin tietoverkossa, voi olla kolmannes tai jopa puolet ihmisiä, joilla on kaikki edellytykset. Heitä ei ole opetettu ja monilla ei ole verkkoyhteyttä eikä varaa sellaisen hankkimiseen. Suurelle osuustoimintaliikkeelle nettikioski ilmaisena tai vaikka sitten S-jäsenetuna ei ole mikään ongelma. Sekään ei ole kovin vaikeaa, että ainakin suuremmissa myymälöissä koulutetaan työntekijöitä muiden tehtävien ohella antamaan apua ongelmissa, joita tietysti ilmenee.

Vuonna 2011 84 prosentissa Suomen kodeista oli verkkoyhteys. Kasvuvauhti on ollut niin nopea, että tuo klassinen 88 % on varmaan nyt saavutettu. Valtio on luvannut laajakaistan joka kotiin. Se on kaunista, mutta ei ole mieltä luvata esimerkiksi kissaa joka kotiin, koska aina jotkut ovat allergisia tai suhtautuvat muista syistä ajatukseen tylysti.

Päällimmäisenä mielessäni ovat tilastot, joissa ”verkkolukutaito” on suhteutettu ikään. Muutoin täysin toimintakykyisten eläkeläisten osuus on naurettavan suuri. Tunne tietysti sellaisia ihmisiä. Heitä on myös lähisuvussa ja jotkut ovat epätavallisen taitavia, näppäriä ja hyväoppisia vieläkin. Mutta koneiden kanssa pelaaminen ei onnistu.

S-ryhmän ohella haluan potkia kirjastolaitosta – kunnankirjastoja. Tiedän että rahat hupenevat koko ajan ja asetelma on hankala. Mutta entä jos? Seisoin eilen melkein tunnin todellisen luonnonihmeen, Heikki Reenpään kanssa marketin käytävässä liha- ja kalahyllyn paikkeilla. Hän on 91-vuotias ja on siis näitä Otavan Reenpäitä. Olemme olleet eri tavoin tekemisissä vuodesta 1964. Päätimme näyttää mallia ja vehkeillä verkkoon kansalliskirjallisuutta ja etenkin sodanjälkeistä runoutta, jonka syntymisessä Heikin asema oli keskeinen. Kirjastojen rooli olisi keskeinen.

Olin innostunut ja hiukan liikuttunut. Vanha kirjankustantaja pohtimassa avoimin mielin rakastamansa alkuperäisen suomenkielisen kirjallisuuden levittämistä monille, nyt tietoverkon kautta, ja ilmaiseksi.

(Kuva viittaa tärkeään sitaattiin: älä polje kirjaa kuin sika, vaikka hänes' on vähän vika. - Agricola.)

Tyhjä testamentti

Ilahduttavasti juuri oikea mies, Urpo Kangas, selvitti televisiossa Päivän Kasvona nopeasti muuttuneen tekniikan aiheuttamaa hurjaa muutosta perinteisiin kaiken kansan asiakirjoihin.

Testamenttia ei voi tehdä eikä todistaa vain verkkoon. Paperi on oltava. Kiinteistönkauppaa koskee sama. Asunto-osakkeen kauppakirjan tekemiseen vain verkossa ei tällä hetkellä pidä yllyttää ketään. Avioehtosopimus kelpaa rekisteröitäväksi vain paperilla.

Nämä asiat eivät ole miltään osin immateriaalioikeutta, jonka tuntijoita meillä on, eikä oikeastaan liioin teknologia- tai informaatio-oikeutta, jonka opetus on toistaiseksi hiukan sattumanvaraista. Lakimieskunnasta löytyy osaajia, mutta on kohtuutonta odottaa, että hyväkään juristi olisi selvillä tällaisesta.

Niinpä televisiokameran edessä istui siviilioikeuden professori. Lyhyessä ohjelmassa ei erikseen korostettu, että Kangas on jäämistöoikeuden ykkösnimi ja erittäin kokenut. Jäämistöoikeus siis tarkoittaa perintö- ja testamenttioikeutta sekä eräitä lähellä olevia asioita.

Kaupanteko on esine- tai velvoiteoikeutta. Uuden tekniikan ongelmista ollaan sillä puolella selvillä, mutta tietääkseni kukaan ei ole varsinaisesti tullut esiin nostamalla kissan pöydälle.

Eräät oikeustoimet, joihin esimerkiksi polkupyörän myyminen ei kuulu, ovat oikeudellisella kielellä ”määrämuotoisia”. Asiakirjat on tehtävä paperilla ja eräissä tapauksissa vielä laissa selvitetyin muodoin. Esimerkiksi pätevä testamentti on allekirjoitettava kahden esteettömän todistajan samanaikaisesti saapuvilla ollessa.

Yksi esimerkki suomalaisesta perinteestä, jossa alkeelliset ja hyvin tavallisia ihmisiä koskevat oikeussäännöt eivät kuulu yleissivistykseen, on juuri testamentti. Aivan jatkuvasti jo perukirjoituksissa, jolainen on pakko toimittaa, ja perinnönjaon yhteydessä, joku väittää, että vainaja lupasi tuon esineen minulle tai sinulle tai hänelle tai hoitajalleen. Ja olisi syytä tietää, että tuollainen lausuma on täysin vailla merkitystä.

Omaisuudesta voi määrätä kuoleman varalta vain testamentilla, ja testamentti on tehtävä kirjallisesti. Suullisena hyväksyttävä niin sanottu hätätilatestamentti on suuri harvinaisuus. Siitä puhutaan, mutta juuri kukaan juristi ei ole koskaan ollut tilanteessa, jossa sellainen olisi katsottu päteväksi.

Eivät ihmiset yleensä liioin tiedä, mikä on lakiosa. Testamentilla voi määrätä vain puolesta omaisuudestaan. Toinen puoli menee lapsille tai muille lähiomaisille, jos sellaisia on. Kysymys ylivelkaisesta pesästä ja perinnöstä luopumisesta ei sitten kuulukaan yleissivistykseen. Tuossa tilanteessa on välttämättä otettava yhteyttä juristiin, mielellään asianajajaan tai oikeusaputoimistoon. Ja melkein saman voisi sanoa ennakkoperinnöstä. Sellainen voi olla kohtuullisen kiemurainen kysymys.

Mutta nyt, kun sekä yrityksen että yksityiset hoitavat valtaosan maksuistaan verkon kautta, tilanne onkin se, ettei kukaan oikein tiedä, missä tapauksessa vain verkon kautta toteutettu oikeustoimi on pätevä ja millainen on esimerkiksi verkkokaupan kanssa asioivan palautusoikeus ja miten se toteutetaan.

Julkisuudessa puhutaan kiitettävän paljon hiukan vaikeista ja erikoisista asioista, kuten verkkohuijauksista. Niistä pitäisi selvitä tervettä järkeä käyttäen ja noudattaen sitä sääntö, että verkon tilauslomakkeissa on melkein aina pari koukkua kätkettynä. Ihminen joka arvelee ostavansa pienen pullon jotain järkevää ainetta – esimerkiksi shampoota – panee tai jättää panematta rastin ruutuun ja on myyjän mielestä tilannut joka kuukausi kartonkikaupalla pesunesteitä. Myös tästä pitäisi selvitä järjellä. Jos lomake on englanninkielinen eikä ostaja osaa englantia, kannattaa jättää ostamatta.

Ajatushyppy – suurkuluttajankin kannattaa ennen kirjan tilaamista Amazonista katsoa verkosta, olisiko sama kirja saatavissa kirjakaupasta. Yllättävän usein se on, ja hintakin on halvempi, koska Amazonin ja muiden kunniallisten kauppojen myyntihinta ilmoitetaan näkyvästi mutta rahti aika näkymättömästi, ja panemalla rastin väärään ruutuun rahti voi olla reippaasti suurempi kuin kirja. Ja lisäksi: erinäiset rajat ovat muuttuneet. Noin sadan euron tilaus kuriiripalvelun kautta tuli aikoinaan suoraan postilaatikkoon; nyt tulli huutelee sekaan, ja mukana on uudenlaisia maksuja. Sanokaa te lukijat, jotka paremmin tiedätte – muistaakseni kolme DVD:tä on suurin määrä, joka tulee EU:n alueelta ongelmattomasti perille asti. Siis vain kolme.

Tämä oli arkikäytäntöä. Esimerkki suurista avoimista kysymyksistä on kauppakirja. Myös käytetystä autosta on allekirjoitettava ja annettava ”luovari” eli rekisterin otteen luovutustodistus-osa. Siinä ei verkko auta eikä skannattu kopio kelpaa. Jos luovari on hukassa, uuden saa aika helposti.

Toistaiseksi ei ole yleisesti hyväksyttyä tunnistautumiskeinoa, jonka vuoksi muissa kuin pankki- ja vakuutusasioissa voisi tehdä vaivattomasti sitovan sopimuksen. If –vakuutusyhtiöllä ainakin on hyvä käytäntö. Asiakkaalla on heidän sivuillaan ”salkku”, johon kirjoittaudutaan pankkitunnuksilla ja avainluvuilla. En neuvo käyttämään tätä keinoa muiden kuin hyvin tunnettujen firmojen kanssa, ja tämänkin pätevyys on tuomioistuimessa kokeilematta. Vaikka pankit vaativat muuta, käytännössä on mahdollista, että perheenjäsen tai muu läheinen kirjoittautuu koneellasi ja tunnareillasi johonkin. Ei olisi helppo ratkaista juttua, jossa maksuvaatimuksen kohde väittäisi tietokoneenhuoltomiehen käytelleen konetta, josta tunnusluku löytyi helposti ja avainlukuja, jotka löytyivät kirjoituspöydältä. Sormituntumalla sanoisin, ettei selitys kelpaisi.

Oli korkea aika ottaa nämä asiat esiin. Ja se välillä kyselty ”digitaalinen kuilu” eli 12 % väestöstä on muuten arvio ihmisistä, joilla ei ole internet-yhteyttä. Tuo lukumäärä vastaa pelottavan hyvin ns. syrjäytyneiden aikuisten suhteellista lukumäärää teollisuusmaissa.