Kyllä, se Mont Blanc on tummanpunainen. Mutta kuka kumma tietää tai arvasi sen?
Otsikossa ilmoitetussa lämpötilassa vapaus syttyy tuleen ja tuhoutuu. Ray Bradbury pani sen kirjansa nimeksi fahrenheit-yksikköinä: 451. Siinä maailmassa lukeminen oli kielletty. Kyniä ei varmaan ollutkaan. Esivalta seurasi ihmisiä suurista televisioista. Jotkut arvokkaat lehdet pitivät kirjaa huonona: tyypillistä hysteriaa ja televisiovastaisuutta. Vain joku Neil Postman kysyi, huvittelemmeko itsemme hengiltä.
Kommentti eiliseen tietää, ettei kukaan enää kirjoita kynällä. Paitsi jotkut vanhat, ehkä. Kai se on totta? Matemaatikkoja ja lyyrikkoja kuitenkin epäilisin. Molemmat ovat ahkeria roskakorin käyttäjiä. Filosofia puolestaan on sellainen hyvä aine, että kaiken voi julkaista painettuna, ja mainekos se vain siitä kasvaa. Ajattelen Foucaultia ja kirjaa ”sanat ja asiat”, Les mots et les choses. Saa olla koko piru, joka sen ymmärtää. Kirjoittaja ei ainakaan kuulunut siihen joukkoon.
Missä lämpötilassa kynä syttyy palamaan? Mitä silmässä ja hermostossa tapahtuu, kun ajatus häikäisee?
Kommentoija ei ehkä ole kuullut sellaisista valtioista kuin Neuvostoliitto ja Saksan Demokraattinen Tasavalta eli DDR. Molemmissa eri vaiheissa kirjoituskoneen hallussapito oli rangaistava teko. Seuraukset saattoivat olla hyvin vakavia. Kuvittelin kerran kohtauksen, jossa teloitettavan upseerin viimeiset sanat ovat ”Qwerty”. – Selvää puolaa tuo on.
Anna Ahmatovan ”Requiem” on hyvin kuuluisa runo. Se kuvaa tuskan ja toivon eli ihmisenä olemisen. Runoilija kirjoitti sen kynällä paperille, kuten aina. Mutta häneltä oli jo teloitettu aviomies ja vangittu poika. Hän arvioi oman kohtalonsa ja löysi etsittyään kymmenen muuta naista, jotka opettelivat kukin osan runoa ulkoa. Sitten hän hävitti käsikirjoituksen. Ennen pitkää suuri osa venäläisistä oli kuullut tuon runon ja melkoinen osa osasi sen kokonaan ulkoa. ”Ei alla vieraan taivaan, ei alla toisten lippujen, tämän jaoin kansan kanssa, kun onnettomuus hylkäsi meidät.”
Kun Solzhenitsyn oli päässyt Siperiasta pakkotyöstä, hän julkaisi muistojaan koneella hiilipaperien kanssa kirjoitettuna. Tuollaisen ”kirjan” nimitys on ”samizdat”. Ahmatovan runo alkoi kierrellä samalla tavalla, hiilipaperikopioina.
Stalin oli viisas mies. Hän tiesi, että kynällä on kaadettu valtakuntia ja voitettu sotia. Yksi sitä yrittäneistä oli nimeltään Karl Marx, joka kirjoitti kynällä Manifestin. V. Lenin yritti samaa, mutta ei onnistunut, koska hän kirjoitti yksitoikkoisesti, puuromaista tekstiä.
Tietokone ja Internet eivät ole muuttaneet tilannetta paremmaksi. Uskottavan tiedon mukaan keskiverto ”lukija” viipyy nettisivulla alle minuutin.
Olenko tullut maininneeksi, että minulla on runoja kynällä kirjoitettuina pari tuhatta sivua, ja ainakin sama määrä kirjoituskoneella (käsikäyttöisellä) kirjoitettuna.
Sokean miehen valkoinen keppi on hänen kätensä ja siis hermostonsa jatke. Näkevä ihminen loppuu sormiinsa. Sokea jatkuu. Olettehan nähneet, miten t sokea hakee kevyellä kepillä tiensä pyörätelineiden ja pylväiden seasta?
Kynä on mielen jatke. Se on elin, ei väline.
Jos hiukan naiiveja saa kirjoitella, niin minua kiinnostaisi tietää, tekevätkö ihmiset omiin kirjoihinsa yleensä merkintöjä. Ja jos tekevät, niin kuinka näkyviä? Yleinen havainto antikvaaristen kirjakauppojen kirjoista on, että niiden sivut ovat useimmiten "puhtaita".
VastaaPoistaItse olen myöhempinä vuosina kirjojeni marginaaleihin siisteiksi tarkoitettuja nootteja. Käytän niihin keltaista (kadmiumoranssi? tai itse nimeämäni "postinkeltainen" ajalta, jolloin Suomessa vielä oli toimiva postilaitos) Pentel-lyijytäytekyvää 0,9 mm:n lyijyllä (tuo entisajan Sadeniemien ym. kiroama "myymäläadessiivi"!). Tuon kynätyypin käyttäminen tuottaa lukiessa jopa jonkinasteista määrittelemätöntä mielihyvää.
Nuorempana varoin "suttamaasta" kirjojani, mutta ketäpä varten niitä pitäisi säästääkään. Sitä paitsi käytetyllä kirjalla ei tunnetusti enää ole markkina-arvoa.
Kun on saanut kasvatuksen kirjaston kirjojen lukijaksi, on hankala ryhtyä merkitsemään kirjoihin omiaan. Se ei vain kerta kaikkiaan tunnu oikealta.
PoistaItse en kyllä kehtaisi käyttää 0,9 mm:n lyijyä. Käsialani on muutenkin niin suttuista, että pieneen marginaaliin kirjoitetusta tekstistä ei saisi mitään selvää. 0,5 mm:n HB on minun juttuni. Kolmannesmillin terällä kirjoittavia ihailen, koska tuollainen ohut terä vaatii tavattoman herkän kosketuksen. Minun käsissäni se murtuisi.
Oli mulla sellainenkin aika. Se meni ohi, kun näin kirjastosta totaalisesti alleviivattuja ja merkattuja tenttikirjoja.
PoistaMutta mä noottasinkin vain omistamiani pokkareita.
Raivostuin valmiiksi alleviivatuista tenttikirjoista opiskeluaikanani niin, että kun sain kerran käsiini kurssikirjastosta neitseellisen teoksen, aloin kostoksi alleviivata siitä täysin epäolennaisia kohtia.
PoistaTorstaiselta anonyymiltä hieno esimerkki älyttömästä perseilystä.
PoistaPahoitti mielensä jostain ja yritti kostaa sen sellaisille joilla ei ole mitään tekemistä alkuperäisen asian kanssa. Lopputulos: yleinen vitutus lisääntyy. Alkuperäiset harmituksen aiheuttajat eivät edes kohtaa tätä kostoksi tarkoitettua, hehän ovat jo tenttineet ne samat kirjat. Heilläkään ei ole mahdollisuutta oppia siitä mitään.
Toivottavasti edes opintojen jälkeen on viisautta tarttunut päähän.
Kiitokset edelliselle kommentoijalle. Asia onkin painanut minua yli 50 vuotta, ja helpotti, kun sain siitä kertoa. Pyrin koko ajan kehittymään paremmaksi ihmiseksi.
PoistaTummanpunainen Mont Blanc oli arvaus. Itselläni oli sellainen.
VastaaPoistaTerv. ”Rauli Tasanko”
Meitä "tosi vanhoja" on, jotka mielellään kirjoittavat vielä joitakin tekstejä käsin. Henrik Stenlund mainitsi, että se aktivoi aivojakin. Pitää varmasti paikkansa, ja paitsi lapsilla, myös vanhoilla käsin kirjoittaminen on erinomaista hienomotorista harjoitusta.
VastaaPoistaMinulla on pitkälti toistakymmentä vihkoa reseptejä, joita koko ajan täydennän nuorten naisten keksimillä moderneilla resepteillä, lisäksi on parikymmentä isoa vihkoa "kirja-arvosteluja", huvin vuoksi ja nyt vanhemmiten muistin virkistämiseksikin. Koulussa oli kymppi kaunokirjoituksessa, täytyyhän sitä taitoa pitää yllä!
Aikoinaan, kun olin oppinut itselleni sopivan opiskelutavan, istuin päivällä lukusalissa ja kirjoitin joka sivulta pari sanaa vihkoon omalla "pikakirjoituksellani", sanoja lyhennellen. Illalla sitten silmäilin läpi ne vihkon sivut ja siten saattoi viikon luettuaan mennä tenttimään pari tuhatta sivua asiatekstiä.
Minä täyttelen pv-kirjaani yhä mustekynällä (Pilot-jotakin) jonka säiliöitä vielä löytää Suomalaisesta -ainakin.
VastaaPoistaHarakallakin tosin (en tiedä Timosta) on kyllä varpaiden jäljet hangella täsmällisemmät kuin käsialani ruutupaperilla.
Alan olla jo ikämies minäkin, että siinä kaiten syynsä kynillä leikkimiseen.
Hirvittää omista lapsista (8) nuorimpien (14-20 v, vanhimmat keski-ikäisiä) kännykkäviestit kun niistä puuttuvat isot kirjaimet, välimerkit ja muukin rytmitys. Yhtä lyhennysten pötköä vaan olipa asiaa tai ei. Oikovatkin sanomisiaan niin, että henkeä pitää haukkoa välilllä. Silti lukiot ovat menneet läpi ja muut koulujutut toistaiseksi ainakin. Armeijastakin yksi tuli jo erinomaisesti suoritetuin maininnoin ja natsoja kauluksessa.
Jossain oli tutkimukseen perustuva kirjoitus siitä, että jotain pitkän työn tuloksena opittua (kädentaito) katoaa myös kirjoitustaidon mukana. Ihan kuten kädentaitoihin liittyen muutakin, esim. kirveeseen varren teko (eihän niitä enää tartte, sanoo kuitenkin joku kun Fiskarsilta saa niin hyvä muovisia valmiiksi kalsoon istutettuina).
Jos, kuten on tiedettä tekevien toimesta kirjoitettu lukutaitoisia varten, digitalisaatioon (algoritmeihin) perustuva maailma äkkiä hujahtaakin nurin aurinkotuulien mukana, tulee uuden kaltaisensa järjestelmän luominen kestämään kauan kun luku- ja kirjoitustaito täytyy keksiä sekä opetella alusta alkaen uudelleen ja vasta sitten tämä kaikki nykyinen.., tai enpä minä tiedä, miten siihen lienee varauduttu?
Toisaalta kuten joka päivä muistetaan mainita, eihän me enää tällä tunkiolla kauaa kukkoina kukkoillakaan, et väliiks sillä?
VEK
Korjaus merkintään Fahrenheitistä. Sen kokoseinän kokoiset televisiot toimittivat kyllä tavallaan interaktiivista viihdettä miljoonille Mildredeille, mutta tarkkailua ne eivät tehneet. Sellaiset esiintyivät aivan toisessa kirjassa isoveljestä.
VastaaPoistaMutta earpodit ennustettiin kyllä tarkasti.
Bradbury oli suuri ja viehättävä nostalgikko. Kaikki hänen kirjansa sijoittuvat lapsuuden maisemiin, jopa Marsissa.
Koska blogisti on isoisä, hän varmasti tietääkin, että tulevaisuudessa ainakaan suomalaiset matemaatikot tuskin pahemmin kynää pyörittävät: matematiikan opiskelu lukiossa on jo vuosia sitten siirtynyt tietokoneen näppäimistölle. - Mutta ehkä vanhakantaisessa yliopistolaitoksessa käytetään vielä paperia?
VastaaPoistaRohkenen epäillä, ettei kombinaatio kynä + paperi ole enää kovin tuttu edes nuoren polven lyyrikoille. Johan taiteilijatkin tuhertavat nykyään mieluusti kaikenlaisten digitaalisten ohjelmien kanssa.
Itse rohkenen epäillä että tämä muutos heikentää matematiikan oppimistuloksia.
PoistaItse käytän tutkijan työssä kynää ja paperia nimenomaan yhtälöiden pyöritykseen. Valmiit tulokset sitten kirjoitetaan, välivaiheita hyppien, LaTeXilla. Tietokoneeseen liitettävä piirtoalusta ja siihen sopiva kynä on ollut korona-aikana tärkeä apu varsinkin etäkokouksissa.
Opiskellessa 1960-luvulla tuli tavaksi kirjoittaa muistiin luennoilla oleelliset asiat, tekstiä ja kaavoja, piirroksia esityksen vauhdilla luonnostellen. Monesti puhuja oli hyvän matkaa pidemmällä kuin käsi tuotti muistiinpanoja, mutta opiskelijan lyhytaikainen muisti säilytti ja syötti käteen kirjoitusta samalla kun korva tai silmä tallensi etenevää luentoa. Tämä taito oli kovin hyödyllinen myöhemmin työelämässäkin. Näin eläkkeelläkin huomaan sen hyväksi jumpaksi korvalle, silmälle, päälle ja kädelle, kun huviksensa kirjoittaa muistiinpanot samalla kun kuuntelee Niinistön uudenvuoden puheen tai STM:n ja THL:n koronainfon. Kuullun tai ymmärretyn kirjoittaminen käsin tulisi säilyttää kansalaisten perustaitona kuten vaikka ensiaputaito tai puulämmitteisen saunan lämmitys.
PoistaKymmeniä vuosia kirjoitin kaiken ensimmäiseen kertaan lyijytäytekynällä, jota tosin kotona kutsuttiin versatiiliksi, kun isä oli arkkitehti. Toiseen kertaan kirjoitin kaiken Adler Junior -kirjoituskoneella vuodesta 1960 vuoteen 1982. Sitten siirryin sähköaikaan.
VastaaPoistaTällä vuosituhannella en ole kirjoittanut kokonaista liuskaa kynällä. Tekstiä syntyy yhä tolkuttomasti ja joskus tolkullisestikin, mutta kesäkuun 2018 jälkeen en ole tulostanut paperille mitään. Huomasin tämän juuri, kyseessä ei ole päätös tai periaate.