Ei ei EEC

Kun muutimme tänne, Pakkasvirta kiinnitti aitaan liikennemerkin, jossa luki ”Ei EEC”. Ei se mitään. Hän siirsi myös rakennustarkastuksen hyväksymiä talon paikkoja ja luultavasti pääviemäriä. Siitä o ollut paljon haittaa.

Suomen ensimmäisissä eduskuntavaaleissa 1907 70,7 prosenttia äänestäjistä äänesti väärin eli työväenpuoluetta. Vaaleissa 1945 meni 99 paikkaa 200:sta demareille ja SKDL:lle, joka oli joka tapauksessa vasemmistolaisempi, yleisen tulkinnan mukaan juuri8 hävityn sodan vihollisen Neuvostoliiton tarkassa ohjauksessa.

Siinä välissä 1918 joukko johtavia kansalaisia oli sitä mieltä, että puolet kansasta pitäisi ampua, mutta kokoon ei saatu kuin 7 370. Vankileireillä menehtyi 12 000. Puheet tahallisesta näännyttämisestä nälkään ja tauteihin eivät ole tuulesta temmattuja. Hyvin monilta meni äänioikeus saman tien, koska oli keksitty sinänsä nokkelasti syyttää punaisia maanpetoksesta kertomatta minkä maan pettämisestä ja minkä maan puolesta, kun Venäjälläkään ei ollut valtiota. Oikeistoliikehdinnän myötä monilta meni kunnallinen äänioikeus.

Suomi on vapaa maa… Tälläkin hetkellä ay-liike kykenee äänestämään eduskunnan. Yksi ja toinen on köyhien asialla kertomatta, kenen köyhien. Puolet asukkaista (lapset, vanhukset) ei tee tuottavaa työtä ja varakkaampi osa keskiluokasta saa lastenhoidon ja koulutuksen kautta niin paljon, että heille karttuu tulonsiirtoja enemmän kuin he maksavat veroina.

Ilmestyy kirjoja, joiden mukaan työväenluokkaa sorretaan ja vielä järjestelmällisesti. Ilmestyy toisia kirjoja, joiden mukaan on hienoa kuulua työväenluokkaan.

Sellaisia selvityksiä ei juurikaan näe, että aikoinaan paljon aikaan saanut työväenluokka on murtunut eikä nouse.

Tosiasiallinen kartelli eli kansallisten järjestöjen yksinoikeus kansallisiin työmarkkinoihin meni jo. Puhtaasti kansallisena pysyy pihlajanmarjojen viljely Lignell & Piispasen tarpeisiin.

Puunkorjuun tuottavuus riippuu koneistuksesta ja etenkin siitä, millä hinnalla Venäjä myy.

Menin liian pitkälle. Paikaan sidottuja ovat juuri hoito ja hoiva eli työ lasten ja vanhusten sekä sairaiden hyväksi. Mutta valmistava teollisuus ja keskitetty sopimisjärjestelmä eivät meitä kelluta, kun uiskentelemme Itämeressä pää alaspäin.

Tänne saisi erinomaisen kouluteollisuuden. Onko sellaiseen tahtoa ja uskallusta, se on eri asia.

Kirjoitan näin äreitä, koska mieleeni eivät ole valoisat tulevaisuuden näkymät, joita tänään uuden vuoden aattona julkaistaan. Kuten on kauan toisteltu, jos tunnelin päässä näkyy valoa, se on todennäköisesti pikajuna.

Otsikko tarkoittaa yhteenvetoa nyt eletystä ja siitä suoraan johdetuista näkymistä. EU epäonnistui. Sen tarkoitus oli rauhoittaa markkinat estämällä Saksan ja Ranskan vihamielisyyden osoitukset ja käyttämällä englannin kieltä. Se ei ole rauhoittanut mitään ja sen paperit käännetään kai 26 kielelle. Myös peruspilari kilpailuoikeus ei haitallisten kilpailunrajoitusten estäminen on osoittautunut erehdykseksi.

Suomen kaltaisen pienen maan ainoa turva on salakähmäiset sopimukset vientimarkkinoiden jakamisesta ja hintojen rukkaamisesta. Perinteisesti sovittiin yksin tein koko arvoketjun hinnat kannolta selluloosatehtaalle.

Keskustelimme Markku Kuisman kanssa kartelleja koskevan kirjan julkaisemisesta, mutta kustantaja ei tuntenut tuota sanaa eikä ymmärtänyt asiaa.  Itse ajattelin, että Suomi 100 -juhlallisuuksiin voitaisiin liittää B. Wahlrosin vetäminen köydestä moottoriveneen perässä pitkin Kruunuvuorenselkää, mutta epäilen hankkeen onnistumista. Sääli, sillä vaikutus maan finansseihin olisi välitön.

Tästä Trumpista en niin tiedä. Samalla hetkellä kun suurteollisuus toteaa, etteivät lupaukset ole toteutumassa, republikaanien keskuudessa alkaa viimein kuohua. ”In gold we trust” lukee heidän rahassaan.

Olen palannut chomskylaiselle linjalle. Tapasin ajatella, että Snellman ja Lönnroth tekivät pahan virheen panostamalla surkeaan suomeen, kun kansa oli vähä vähältä omaksumassa germaanista ruotsia ja eliitti saksaa.

Mutta sellainen asia kuin kyky oppia kieltä on olemassa. Hyvin yllättävästi se on näkyvillä myös nähdyn tulkinnassa. Elokuva ja muuta kuvat sisältävät valtavan määrän tulkittavia merkityksiä.

Joka oppii hyvin suomea, oppii muitakin kieliä sitä mukaa kuin tarve edellyttää. Se jonka suomi on köyhää ja yksitoikkoista, oppii vain väritöntä englantia, jolla ei paljon tee.

Hätkähdin kun jälkeläiseni siteerasi kirjoituksessaan jotain pienenä kuulemaansa ja muistikuva vielä varmistui toisaalta. Taisin tosiaan lukea alle kouluikäisille ääneen runoja. Puheeksi tullut säepari oli Mustapään kirjasta ”Laulu vaakalinnusta”, mutta kai minä Saarikoskeakin luin, erikoisesti häntä.

Tie nettoveronmaksajaksi ja etäämmälle EU:sta on yksinkertainen ja jotain aivan muuta kuin Halla-aho kuvittelisi. Isien on luettava ääneen pojille, äitien tyttärille. Kielellä on syvärakenne, joka ei ole mahdottoman kaukana ajattelun syvärakenteesta. Taito ajatella ei ole hullumpia yhteisiä asioita siivilöitäessä ja sihdattaessa.

Kommentoija lienee keksinyt itse ajatuksen etelä-pohjalaisesta yleisemmästä stalinismin vastaisuudesta. En ole itse ennen kuullut sellaisesta. Mutta on meillä voimassa oleva rokotus pelkästään kulottuneista, kydötetyistä sanoista koostuvia oppeja vastaan, sellaisia kuin marxismi-leninismi, vanhoillisempi körttiläisyys ja pohjoisempi laestadiolaisuus. Sanojen idättäminen ja viljeleminen sitä vastoin on pitkä perinne. Siitä saattaa tulla sato.

Mitä tästä ajatella?

Suurissa maissa on toimittajia ja blogisteja, jotka tekevät ajattelemisen arvoisia kirjoituksia merkittävistä oikeudenkäynneistä. Suomessa oikeustoimittajien taso ja taito ovat kohonneet käsittämättömän paljon parissa vuosikymmenessä.

Sanomalehtien kurjistuminen ja Ylen hiukan vaikeammin havaittava kuristuspolitiikka antavat heille harvoin tilaa sanoa mitään mielenkiintoista. Ylen uutis- ja ajankohtaisohjelmiin panostetaan mutta samalla sisällöstä päätellen mahdollisuudet paneutuvaan taustatyöhön huonontuvat koko ajan.

Ylen ajankohtaisista olisi helppo tehdä parodia. Aluksi sanotaan että tuolla lämpiön puolella tuli esiin jokin mielenkiintoinen asia. Mikä se mahtoi olla ja mikä ylimalkaan on päivän teema, siitä ei saada tietoa, koska ”meille varattu aika loppuu” juuri ennen kuin joku olisi mahdollisesti, kukaties suorastaan sanonut jotain kiinnostavaa.

Eilen Aarnion jutun yhteydessä Ari Mölsä, joka on seurannut juttua, esitti asiallisia kommentteja. Uutisten yhteydessä Kimmo Nuotio, rikosoikeuden ylivoimainen ykkönen tällä hetkellä, sanoi juuri sen, mikä oli tarpeen sanoa yleisölle. Koko tapahtumasarja oli hurja ja rangaistus oikeushistoriaa.

Hauska että Helsingin oikeustieteellisen dekaani saadaan sanomaan suoraan, ettei hän oli kuullut vastaavaa eikä oikein osannut kuvitellakaan.

Näiden jälkeen minäkin voin sanoa vakuuttavasti, että kaikki lähipäivinä esitettävät yhteenvedot poliisi Aarnion rikoksista ja rangaistuksista ovat epäuskottavia.

Pelkkä käräjäoikeuden päätös on tuhat sivua. Suuri osa siitä on lomakkeita, mutta silti rutinoituneelta käräjätuomarilta menisi noin viikko työaikaa muodostaa perusteltu käsitys siitä, miten asia on ratkaistu. Mitä asiassa on tapahtunut eli millä tavoin todisteita on harkittu, siihen maan parhailta ammattilaisilta menisi ainakin kuukausi, kahdeksan tuntia päivässä.

Saan ehkä ohimennen ilmaista ihailuni käräjätuomareille ja syyttäjille, unohtamatta asianajajia. Sen satun itse tietämään työkokemuksesta, että ylisuuri juttu on hirvittävän vaikea käsitellä. On inhimillistä, että detaljit alkavat toisesta päästä unohtua, kun niitä tulee toisesta päästä koko ajan lisää.

Lakimiehet, pahaan paikkaan joutuvat hovioikeuden esittelijät mukana, tekevät yleensä pelkästään omaan käyttöönsä taulukoita ja aikajanoja.

Tässä jutussa sekin on erikoista, ettei lain mukaan ollut mitään mahdollisuutta lyödä juttua pienemmiksi osiksi. Etenkin talousrikoksissa se tietenkin tehdään aina kun voidaan. Nyt oli kysymys niin vakavista ja isoista asioista, ettei puhettakaan sellaisesta.

Juuri tähän yhteyteen taitaa sopia maininta, että kollega Virolainen tapaa esittää erinomaisia havaintoja oikeudenkäyntiasioista. Hänellä on laaja kokemus sekä tuomarina että juristiprofessorina.

Ja se ei ole aasinsilta, kun sanoo, että myös kollegan usein selvittelemät poliittissävyiset päivänkysymykset ovat pientä silppua tällaiseen juttuun verrattuna. Poliisi Aarnion edellisessä jutussa oli kysymys sekä esteellisyydestä että suosimisesta eli sekaantumisesta viranomaistehtävissä asiaan, josta kiertoteitse olisi ollut rahallista hyötyä asianomaiselle. Pelkkä esteellisyys, joka siis ei saa tulla kysymykseen, toteutuu jos esimerkiksi tuomari on mukana lähettämässä vankilaan sukulaisensa. Esteellisenä ei saa toimia. Yleisöllä on kuitenkin joskus väärä käsitys asiasta. Ei kukaan ole esteellinen toimimaan verohallituksen ylijohtajana, vaikka hänenkin sukulaisiaan ja häntä itseään verotetaan. Riittää ettei itse millään tavoin kajoa sellaiseen asiaan.

Poliisien keskinäiset riidat ja eräiden korkeidenkin poliisimiesten arveluttava toiminta on valitettavasti tiedetty tuomioistuimissa vuosikymmeniä.

Valitettavasti moni ajatteli, että kysymys oli ilmaisista kahveista tai vastaavasta. Puhuakseni vain omasta puolestani en olisi osannut kuvitella, että ilmenee jotain sellaista, mikä on nyt luettu yhden poliisimiehen syyksi.

Ratkaisu ei ole lainvoimainen. Sitä ei siis ole ratkaistu, onko tämä tottakaan. Kiistattomasti jo ilmenneessä aineistossa on kuitenkin kovin paljon sellaista, mitä haluaisi pitää huonon poliisiromaanin tyypillisenä liioitteluna.

Sekään ajatus ei tunnu ilman muuta todelta, että vain yksi henkilö olisi aiheuttanut tämän kaiken. On siis pakko ilmoittaa olevansa samaa mieltä, että poliisin johto – kaikki asianomaiset jo eläkkeellä – on epäonnistunut täydellisesti valvontatehtävässään ja työn oikeassa järjestämisessä.

Asetelma on surullinen siksikin, että poliisin tehtävissä toimivat ovat yleensä erinomaista väkeä ja heidän koulutuksensa on hyvä. Se on kansallinen ylpeyden aihe, että meillä on hyvä poliisi ja armeija.

Tekisi mieli lisätä ”ja tuomioistuinlaitos”, mutta en lisää. Se olisi vain blogin kirjoittajan mielipide, koska viimeksi kuluneiden 15 vuoden ajalta tiedän vain lukemieni lukuisien tuomioiden perusteella, että tuomioistuimet ovat ammattitaitoisia ja taso on noussut koko ajan. Vai vanhempia asioita olen tutkinut ja ollut itse toiminnassa mukana. Silloin vielä ajettiin reellä kesäkelillä. Oli kovin paljon jarruttavia ja epäajanmukaisia toimintatapoja. Nähdäkseni niitä on karsiutunut paljon.

Lukekaa kaikki Leif G.W. Perssonin kirjat. Olen pyydellyt sitä ennenkin. Hän on ikäiseni, eläkkeellä oleva kriminologian asiantuntija ja oikeasta Ruotsin johtava rikosasiantuntija. Hänen poliisikirjansa ovat hauskoja, pirullisia ja nokkelia ja lisäksi vielä ajankohtaisia ja toden makuisia.

Siitä en ole varma, jääkö hän historiaan suurena kirjailijana. Luulen ettei asia kiinnosta häntä itseään. Tässä ja nyt hän on suuri kirjailija, henkilö joka näkee, huomaa ja osaa ilmaista.

Jos Perssonin seuraava ruotsalaisromaani koskisi poliisin suurta huumeskandaalia, en hämmästyisi. Suomessa Aarnio tapauksesta on tullut tai tulossa kirjoja. En odota, että ne kohoaisivat Perssonin tasolle.

Suvut

Joulunpyhinä ja välipäivinä puhutaan vain perättömiä. Se on vanha, arvokas tapa. En aio kunnioittaa sitä.

Olen lukenut ja kuullutkin ja jonkin kerran nähnyt, miten joskus joissakin paikoissa lasit helisivät pöydänkannella, kun ympärille kerääntyneet suvun jäsenet pitelevät niin kaksin käsin pöydän reunasta kiinni, hillitäkseen raivoaan ja ollakseen käymättä toisiaan kurkkuun.  Yhtä hankalaa olisi mainita aidoista tunteista lepertelyn sijasta tai muutoinkaan käyttää suutaan muuhun kuin tarjolla olevien virvokkeiden nauttimiseen.

Ja tätä nykyä joulun toimitukset on aloitettava esittäytymisellä, jotta kuullaan, kuka on kulloinkin kenenkin kanssa naimisissa tai muutoin muhinoissa ja mistä ovat peräisin paikalle ilmaantuneet lapset – minun, sinun, hänen, heidän, ovesta erehtyneet.

Kuvaus ei koske omaa sukuani eikä perhettäni. Oloilu oli sitä luokkaa, että tulin pidätelleeksi kirjoittamistakin, vaikka se on kuin pidättelisi hengitystään. Kaikki jälkeläiset tavattiin, lahjonnassa ei menty mielettömyyksiin, joulutervehdysten postittaminen ja lähettäminen jäi vähän kesken, joten tämä on oikea tilaisuus esittää toivotukset niille, joiden kohdalla osoiteluettelot ovat pettäneet tai logistiikka on mennyt reisille.

Jälleen selaamiini valokuviin verrattuna sekä puut että lapset ovat rojahtaneet mittaa.

Varhaisina aikuisvuosinani tapa oli, kuten kaikki tietävät, nimitellä vanhempiaan ja sukulaisiaan fasisteiksi. Tilanteen teki kaksimieliseksi se, että ”isänmaallisiksi” muistojen vaalijoiksi esittäytyivät usein ne, joiden aivot ja asenteet olivat jäätyneet viidenkymmenen vuoden takaisiin lukemiin.

Asiaa nyt kovasti selviteltyäni väitän, ettei 1970-luvun kuuluisa stalinismi ollut syy mihinkään, vaan seuraus. Edellisellä vuosikymmenellä oli tapahtunut paljon. ”Elinkeinorakenteen muutos” on vanhalta sanomalehdeltä tuoksuva termi. Sanotaan että viidesosa suomalaisista ajettiin maanpakoon ja toinen viidesosa teki sen vapaaehtoisesti, vaikka kysymyksessä oli oikeastaan maassapako.

Sotaveteraaneja arvostetaan nyt kun heitä ei ole juuri hengissä enää. Enää ei ole ketään jolle sanoisi, että oma vikanne, kun lähditte ammuskelemaan viattomia venäläisiä. Näitä eri tavoin siipeensä saaneita oli paljon yli kaksisataa tuhatta, ja oudosta ilmapiiristä, jossa heidän jälkeläisensä kasvoivat, on hyviä selostuksia lähes kaikkialta, paitsi Suomesta.

En näe tuossa menneisyyden kuvassa suurta eroa tähän hetkeen. Mitä typerämpi mielipide, sitä raikuvampia suosionosoituksia sen esittäjä odottaa. Joku väittää, että kansa ei voi äänestää väärää henkilöä presidentiksi. Se on yleinen väärinkäsitys. Niin toimitaan kuin enemmistö päättää laillisissa vaaleissa. Se on demokratiaa. Mutta se ei ole totta, että mielipuoli muuttuisi viisaaksi vaalitoimituksen johdosta.

”Kyllä kansa tietää”, on ollut kauan iskulause. Ellei halua ottaa vastuuta itse, on syytäkin toimia ”kansan nimissä”. Niin tehtiin jo Roomassa. Jos motiivien paljastuminen pelottaa, voi sanoa toimivansa ”kansan hyväksi”.

Osa suomalaisistakin oli käsittänyt 1940-luvulla, etteivät korkea kulttuuri ja eurooppalaiset arvot olleet edes jarruttaneet siihenastisen historian hirvittävimpiä rikoksia, joita hiljan oli tehty.

Vähä vähältä natseja alettiin kuvata tietämättöminä nyrkkisankareina. Minä koetan pitää mielessäni, että Heydrich soitti taitavasti viulua, jopa vaikeita Bachin sonaatteja. Yritän muistaa, että Beethoven ja Brahms olivat myös SS-miesten ihanteita. Nuori Fischer-Dieskau esitti sotavankileirillä sotavankina Schubertin liedejä asiantunteville sotavangeille. Mutta Berliinin ja Wienin sinfoniaorkestereista oli erotettu kaikki ne, joiden syntyperä antoi aihetta epäilyyn. Kulttuurisilla eli musiikillisilla ansioilla ei ollut merkitystä tuossa asiassa. Hitler oli äänestetty valtaan demokraattisesti ja oikein, joten kaikki mieheen mieltyneet pitivät selvänä, että he olivat nyt oikealla asialla.

Suomessa sodan jälkeen entinen sivistyneistömme tiesi jatkavansa elämää sivistyksen raunioilla. Ennen pitkää saksalainen keino kuitenkin voitti, nimittäin yhteisöllinen muistinmenetys. Itse olen vasta nyt vanhoina vuosinani selvitellyt, ketkä oikeustieteen opettajistani ja oppikirjojen tekijöistä olivat sodan aikana olleet arveluttavissa toimissa. Asiasta ei koskaan puhuttu.

Joulun salaperäisyys on syntymä – uudelleen syntyminen – jota vietetään valon voittaessa ja etenkin Suomessa sukupolvien sarjaa muistaen.

Tuo suomalainen jännityskertomus, johon jo viittasin, on siis kirjoittamatta. Miten sata tuhatta alaluokkaista rahvaanlasta ja heidän kanssaan ehkä puoli miljoonaa naista nousi yleisestä alamaisuudesta ja viirupäisten aatteiden keskeltä jopa ylemmäksi keskiluokaksi runsaassa kymmenessä vuodessa.

Ne harvat jotka kiljahtelevat Suomessa ilosta amerikkalaisten (perinteisestä) eliitinvastaisuudesta, eivät edes huomaa, ettei Suomessa ole ollut valtaeliittiä enää sotien jälkeen. Sotasukupolvi sen teki.

Minulla on omassa suvussani monta esimerkkiä henkilöistä, jotka kotiutettiin 1944 korkeintaan keskikoulun käyneinä ainoana omaisuutenaan armeijan mukaan antamat kuluneet vaatteet, merkit ratkottuina.

Runsaan kymmenen vuoden kuluttua he olivat ylempää keskiluokkaa. Isäni on esimerkki. Muistan kylmän huoneen ja keittiön asunnon, jossa hän majaili 60-luvulla äitinsä alivuokralaisena kerätessään rohkeutta ostaa puolet asianajotoimistoa pääkaupungin keskustasta ja osakehuoneiston Tapiolasta, velaksi. Ja äitinsä kävi Perkolla kiillottamassa hopeita päivätyönään.

Kaikilla suvuilla on suruja, joista ei mielellään puhuta. Kokonaiskuva on kuitenkin selvä. Nämä pitkän sodan käyneet tuottivat ja kustansivat suuret sukupolvet, ja me etuoikeutetut saimme lapsia ja nämä etuoikeutettuja lapsia…

Vajoamme rahvaaseen

Olin siis seulomassa tavaroitani entisellä työpaikallani, jolla on näinä päivinä taas muutto edessä. On kovaa elää Otaniemessä.

Yksi runsas salkullinen löytyi huomionarvoisia kirjeitä ja sitten asiakirjoja, joissa käsiteltiin määräyksiä, nimityksiä ja suoritettuja tutkintoja, kuten ylioppilastutkintoa tässä takavuosina, mutta ennen kaikkea nyt merkittävään ikään ehtivien lasten lappusia ja kortteja ajalta jolloin tikkukirjainten piirtäminen oli tarkka toimi.

Kirjoja olisi vaikka kuinka; jokin osa päätyy paperituhoon, eikä sillä ole merkitystä. Suuri osa on siirretty Oxfordiin, jossa ne siis tulevat esittelemään suomalaista lukuharrastusta mahdollisesti seuraavat tuhat vuotta, vaikka kaunokirjallisuus on tietenkin täällä kotona.

Hiukan harmittelen Kansalliskirjaston Suomi 100 vuotta digitaalista kirjastoa, josta on nyt kerrottu julkisuudessa. Yhden kirjan skannaaminen kansan tarpeisiin kultakin itsenäisyyden vuodelta on hiukan mekanistinen ratkaisu.

Olisivat skannanneet Suomen kirjallisuuden antologian tai Suomen runottaren. Runo on uutinen, joka säilyy uutisena. Mahdollisesti se on myös kuoleva kielimuoto. Asiaan vaikuttanee se, että minä, tänään 72-vuotias, olen nuorimpia runoantologioihin otettuja.

Hetkittäin tuijottelen synkkänä ja mietin, että olisi oikeastaan helppo luoda verkkoon suomalainen runoantologia. Jos naamioisi sen oppikirjaksi ja olisi muutenkin maltillinen, tekijänoikeuslain mukaan oikeuksiakaan ei tarvitsisi pyytää mutta palkkio pitäisi maksaa. Tuossa esimerkkitapauksessa ei tietenkään palkkiota tulisi, koska hanke ei tuottaisi rahaa.

Vai miten tyydyttävät runoudennälkänsä ne, jotka haluavat katsoa tarkasti, miten asian sanoi Jylhä, Hellaakoski, Koskenniemi tai vaikka Mustapää. Haavikkoa ja Saarikoskea voisi kysyä minulta, koska hyllyssäni taitaa olla heidän koko tuotantonsa, ja Mannerin tietysti myös.

Valikoima laihtuu nykyhetkeä kohti tultaessa. Runouutuuksia ei oteta enää kirjakauppoihinkaan, mutta jossain olen päässyt vilkuilemaan niitä, eikä jälki ole huonoa.

Toivoisin niin kovin, että useat ostaisivat pukin pussiin Dylanin, vaikka itse pidän paljon enemmän Tranströmeristä, jonka suomennoskin on hyvä.

Kotiin toin muutamia niteitä Akianderia, vaikka jätin Fryxellin mainion Ruotsin historian sinne, kukaties tulen tuttavaksi. Mutta nimenomaan sieppasin kuvassa näkyvän Sukukirjan, jonka sanotaan panneen alkuun suomalaisen kansantaudin, nimittäin sukututkimuksen.

Oma kappaleeni on muutaman vuosikymmenen takainen faksimile. Alkuperäisteos löytyy antikvariaateista ja maksaa 280 euroa.

Bergholmin jälkeen sukututkimus ajautui ikäville urille, ja nykyisin rikoslaki estää kunnon kirjoitukset.

On kovin virkistävää lukea, miten joku konrehtori vaipui mielenvikaan ja seuraava sukupolvi vaipui rahvaaseen (ryhtyi maanviljelijöiksi) ja esiintyy maakunnissa turhankin runsaana.

Ja miten eloisaa kieltä. ”Lundahl. Tämä miltei sukupuuttoon karsittu Lundahl suku, jolla ei ole yhteyttä Oulussa eläneen sen nimisensuvun kansa, tuli viime vuosisadalla Ruotsista Suomeen. Ollen aikanaan maamme sivistyneimpiä ja lahjakkaimpia sukuja on se ansainnut lehden vuosisatamme sukuhistoriassa.”

Kauppaneuvos Gustaf L. saavutti suuren luottamuksen varsinkin maalaisissa, joiden parasta monin tavoin harrasti. Katovuosina piti huolta maakunnan jyväntarpeista, varusti vaimoineen työansioita tarvitseville ja koki tilauksilla kehitellä rahvaan kotiteollisuutta… Jakeli henkisen kehityksen edistämiseksi suomalaisen kirjallisuuden tuotteita, esm. Ystävänsä J. Juteinin kirjasia. Vielä vilppaammalla huolella hän harrasti syntymäkaupunkinsa (Tampereen) edistymistä…

Katselin Fellmaneja ymmärtääkseni Jakob Esaiaksen nerokkuuden ja ihmeellisen luonteen kestävyyden. Suvun alku ei ollut rohkaiseva. Mansvetus F. oli väliaikaisesti erotettu kirkkoherran virastaan juoppouden ja muun epäsiveellisyytensä tähden 1628, mutta pantu saarnaajaksi Sotkamon syrjäseuduilla. Parannus oli melkoinen, kun poika työskenteli 49 vuotta lappalaisille hyödyksi ja siunaukseksi kierrellen talvisin Inarissa, Sompiossa, Sodankylässä, Keminkylässä, Kittilässä, Kuolajärvellä ja Kitkassa. Kemijärven uuden kirkon alla hänen ruumiinsa vielä on säilynyt hänen pyhyytensä merkkinä.

Ylistarossa syntynyt Nils Gustaf Malmberg eli ylioppilaana Pietarissa, missä herätys vaikutti häneen niin syvästi ja mahtavilla saarnoillaan hän synnytti sellaisen liikkeen seurakunnassa, että 1829 sai käskyn 24 tunnin sisässä lähteä Pietarista. Hän tutustui sitten Kalajoella Lagukseen ja antautui herännäisyyden tuliseksi tunnustajaksi. Paavo Ruotsalaisen vastustajana hän oli alussa.

Sukukirja jatkaa Malmbergista ”Kaikkialla, missä hän saarnasi, tulvasi kansaa kaukaisista pitäjistä häntä kuulemaan ja kymmenen tuhannet saivat hänen saarnoistaan herätyksensä. Ihmetellen, kerrotaan, kuuntelivat häntä’ vastustajatkin. Hän puhui mitä rikkaimmalla kansan kielellä ja kuten olisi puhunut omaisillensa sydämensä täydeltä. Hänen loppuikänsä muistoa synkistyttävät hänestä luopuneiden lähimpien virkaveljesten syytökset salaisesta irstaisuudesta.

Sisukas oli se pohjalainen pappisveli, joka kaatui koskeen ja saatiin viimein jään alta pois vuorokauden kuluttua ja jatkoi siitä virkansa hoitamista vuosikymmenet.

Alopaeus-suku oli 1500-luvulla Kettunen, sitten Kettunius ja papillisella uralla Alopaes, kettu kun on kreikaksi alopeks. Kirja sanoo kauniisti, että suvulta ei suinkaan puuttunut huomattavaa merkitystä isänmaamme sivistyshistoriassa.

Pelkuruus

Pelkuruus

Toisten ihmisten tappaminen on pelkuruutta.

Montaigne eli elämästään koko sen osan, jona hän ei kirjoittanut, väkivallan keskellä. Ranskan 1500-luvun lopulla joukkomurhat ja mielettömät teurastukset olivat lopulta melkein ainoa askare. Montaigne joutui jo keskenkasvuisena katsomaan vierestä, miten kansanjoukko repi hänen tuttaviaan, seudun aatelisia, kappaleiksi paljain käsin, ja aateliset sitten puolestaan kansaa paljain miekoin.

Lounaalta palattua otin Montaignen esiin. ”Pelkuruus, julmuuden äiti”. Edellinen essee oli häipynyt mielestäni kiinnostavasta otsikostaan huolimatta, ”Peukaloista.”

Bellevuessa vaihdoin pari sanaa siellä näkemäni Helena Rannan kanssa ja sanoin arvostavani syvästi sekä hänen työtään että hänen kirjallista makuaan. Muistin hänen kertoneen jossain haastattelussa, että joukkomurhapaikoilla hänellä oli iltayöksi aina vaikuttavaa lukemista.

Moni jarruttelee mieltään alkoholilla tai huumeilla. Ensin olin luullut, että Putin on aina ja poikkeuksitta vihasta kiehuvan näköinen siksi, että luulee sen kuuluvan koulutukseen ja ammattiin. Sitten katselin Dzhersinskin, Jezhovin, Jagodan, Berijan ja muiden kuvia. Jezov ja Berija vaikuttavat valokuvissa oikein sympaattisilta, Jagoda näyttää himomurhaajalta, joka hän olikin.

Se amerikkalainen uusvaltiomies tuo puolestaan jostain syystä mieleen metamfetamiinin yliannostuksen. Kun olen suunnilleen saman näköinen, erotan liikkumisen ja ilmeiden kielen epätodennäköisyydet.

Rannan kanssa olimme siis samaa mieltä siitä, että mielen uudelleen virittäminen, joka on joskus päivän jälkeen illalla välttämätön, toteutuu taiteella. Kirjallisuus on sitä parempaa viihdettä mitä vaativampaa taidetta se on.

Itse Montaigne on esimerkki. Hänen esseensä ovat keskustelua lukijan kanssa, ja keskustelu on kohmettuneen fundamentalismin pahin vihollinen. Kirjallisuus vastaa kysymykseen, voiko asia todella olla aivan toisinkin. Vastaus on, kyllä voi.

Joissakin tapauksissa mainostaminen häiritsee. Esimerkiksi Mark Twain hankki itselleen merkittävän omaisuuden kahteen kertaan. Välillä hän siis menetti sen luullessaan, että hän on myös arvopaperisijoittajana vertaansa vailla. Hän siis unohti itse, että hänen arvopapereitaan olivat kirjoitetut liuskat.

Myös Dickens oli maksavan yleisön varassa, sanomalehtien lukijoiden. Hän oli kehittämässä oheistuotetta eli jatkokertomuksesta painettua ja sidottua romaania. Mutta molempien, Twainin ja Dickensin tapauksessa, kaupallinen huoli katoaa, koska he osasivat niin hyvin harvinaisen kirjallisen taidon, miten näennäisesti lipsahdetaan aiheesta.

En maksaisi kovinkaan paljon herrojen sivistyksen svvällisyydestä. Molemmat olivat ansainneet ammattitaitonsa kovanpaikan edessä eli lehtimiehinä.

Niinpä he tuskin tunsivat Montaignea. Käännöksiä oli, mutta ne olivat hitaita lukea, koska kirjoittaja viljeli niin paljon äidinkieltään latinaa. Hänen isänsähän oli näitä pedagogisia kokeilijoita. Pojan kanssa sai puhua vain latinaa ja hänellä oli seuranaan etupäässä kirjoja, jotka todellakaan eivät nosta meteliä, kun lukija laskee niteen kädestään tai vie sen oman yksityisen torninsa hyllyyn.

Hain verkosta esimerkit kansainvälisestä painostuksesta, jota asiantuntijoita vastaan harjoitettiin. Rannan tapauksessa tehoa ei ollut. Oikeudenkäynnissä Slobodan Milosevic menetti malttinsa hänen todistajankertomuksestaan. Ranta itse kommentoi lehdistölle: Milosevic olisi voinut kysyä ex-mieheltäni, kannattaako kanssani ruveta riitelemään. Tuonnempana hän täsmentää, ettei eroon ollut liittynyt dramatiikkaa.

Kaiken jälkeen on mieleen jäävää tavata ihminen, joka on ollut Kosovon ohella tutkimassa ja tunnistamassa Estonian ja Thaimaan Tsunamin uhreja ja yli kymmenellä sotatantereella.

Kirjallisuutta ei pidä ihannoida. Suurimpien nimien joukossa on paljon sellaisia, jotka itsepintaisesti valehtelevat, kuten suurimpana kaikista Shakespeare, ja Tolstoi.

Viisaat taiteilijat käsittävät, että lukija uskoo mieluummin perättömyyksiä kuin totuuksia. Totuus on niin ikävystyttävää.

Siitä olin iloinen, että kun tialnne on se, että hienon American Libraryn parhaitten listoja kuormittavat skientologia ja Ayn Rand, on toisiakin listoja. Randin ”objektivismi” ja puhtaan itsekkyyden pyhitysyritys vetoavat tiettävästi samoihin laajoihin piireihin kuin Trump.

Klassikkosarjan ykkönen on Camus’n ”Sivullinen”, joka on paljon muun ohella kuvaus moraalisista valinnoista ylivoimaisissa tilanteissa, eli juuri siitä, mikä Randin mielestä on todella helppoa.

Camus on samaa sarjaa ja perimää kuin Monaigne. Hänen tuotantonsa – hänen esseitään ei saa koskaan unohtaa – harvinainen tunnusmerkki on pelon puuttuminen. ”Sivullinen” päättyy giljotiiniin. Giljotiini on yksi vapauden teemoista, tosin harvoin käsitelty.

Vapauden ja sattuman ihmeellinen yhteispeli on romaanissa rakennettu auringon heijastukseen, joka sokaisee päähenkilöä siellä hiekkarannalla, jossa ennakoiva eurooppalaisen ja arabin kohtaaminen tapahtuu. Siinä kohtaamisessa on ase mukana.

Giljotiini on kuin muistutus asioiden ja ilmiöiden monista puolista, ja siinä on mukana kuvaus oikeaoppisuudesta, jota hyvin sopivasti edustavat tuomarit.

Kirja on toinen muistutus maailman monimutkaisuudesta. Montaigne oli lähes 300 vuotta Vatikaanin kiellettyjen kirjojen listalla. Nähdäkseni tuo kielto oli täysin aiheellinen.

Jutun kuvana on Montaignen kirjoituskone, joka on siis hallussani.

Tyhmä vai tietämätön

Luin lehtiä, nyt ulkomaalaisia. Otsikko tarkoittaa minua. Oivallus johtuu noista lehdistä.

Lehtien ja television ongelma on niiden oma populismi. Suoraan tai kiertäen ne ovat liiketoimintaa. Niitä halutaan myydä. Suurimpia maksajia ovat mainostajat. Rooli on myös irtonumeroiden ostajilla. Jäljellä on myös jokin määrä tilaajia.

Niinpä niiden tehtävä on julkaista sellaista, mikä käy kaupaksi. Tuossa tehtävässään ne ovat kompuroineet, kun sähköinen viestintä ja ennen kaikkea sähköinen valehteleminen muutti kaiken.

Radion ja sitten television asema osoittautui suureksi ongelmaksi Englannissa 1920-luvulla. Asiaa on mietitty työryhmissä, mutta ratkaisua ei ole vielä löydetty. Suomessa Eduskunnan johtama Yle saa rahansa erillisverosta. Se ei paranne asiaa ratkaisevasti.

Oikeuskansleri sanoo, ettei häntä ole kuunneltu. Pääministeri sanoo, ettei oikeuskansleri ole mitään sanonutkaan.

Hankkeiden hylkääminen leimataan huonoksi työksi. Silti meillä on elimiä, joiden tehtävä on hylätä hankkeita. Sellainen on perustuslakivaliokunta. En yläpuolelle tarvittaisiin ehkä ylempi aste, perustuslakituomioistuin.

Muutos alkoi Mikkelin panttivankidraamasta. Suomen Kuvalehdessä eräs kirjoittaja vaati lopulta, että oikeuskansleri Jorma S. Aalto on pantava syytteeseen. Hän ei ollut nostanut syytettä poliisimiehiä vastaan, kun taas yhden surmansa saaneen omaiset tekivät sen, ja korkein oikeus tuomitsi yhden komisarion sakkoon kuolemantuottamuksesta.

Katsauksissa on tapana sanoa, että Mikkelin tapaus selkiytti poliisin voimankäyttöä eli teki selväksi, että käskysuhteet on järjestettävä ja ampuja joutuu helposti vastuuseen.

Sitä ei ole tapana sanoa, että poliisin ja vankeinhoidon johtotehtävissä oli tuolloin - 1986 – aika heikkoa väkeä ja kuilu hallintoihmisten ja kenttätyön osaajien välillä oli päässyt repeämään.

Tapahtumasarja oli median voitto. Se tieto meni perille, etteivät viranomaiset voi keksiä itse itselleen normeja eivätkä itse päättää niiden soveltamisesta.

Nyt ministeriä ollaan viemässä Mikkelin torille samaan aikaan kun lähialueella Euroopassa lainehtii aseellinen terrorismi ja kaksi johtavaa suurvaltaa on arvioitu ilmeisin perustein toimissaan arvaamattomiksi. Yhdysvaltain virkaan astuvan presidentin puheet, olemus ja esiintymistapa tuovat mieleen vuoden 1930 Chicagon.

Yhdysvaltain perinne oli ainakin 30 vuotta, ehkä 60 vuotta, selvä valinta. Jos on kannatettava mainosmiestä tai tiedemiestä, valitaan mainosmies. Gagstereiden kehittämä vihatalous kukoisti muun muassa 1950-luvun alun ”noitavainoissa” eli myöhästyneessä kommunistien ahdistelussa. Myöhässä se oli siksi, että USA ja etenkin Iso Britannia olivat jo menettäneet tärkeimmät sotilassalaisuutensa Neuvostoliitolle.

Pitäisikö Suomessa päätoimittajat ja johtavat toimittajat valita vaaleilla, esimerkiksi eduskuntavaalien yhteydessä?

Itse he eivät haluaisi sellaista, koska äänestyksen selvittäneillä kansanedustajilla on vaara jäädä jatkossa valitsematta, jos he möhläävät pahasti. Media hoitaa ylilyöntinsä uusilla ylilyönneillä.

Jaakko Jonkka saattaa olla ennen pitkää siirtymässä eläkkeelle (synt. 1953). Hänellä on kuin jokin tarve turvata selustansa. Hän sai vauhtiin vuosia sitten keskustan vaalirahasotkun selvittämisen, ja silloin kuvassa oli esteellisyys. Tässä ja nyt lakimiehen on hiukan vaikea nähdä mitään uutta perustuslakiasiassa. Mediassa väitetään, ettei valtioneuvosto ole ottanut huomioon oikeuskanslerin huomautuksia, ja tätä Jonkkakin sanoi, mutta toistaiseksi on epäselvää, mitä huomautuksia ja milloin esitettyjä.

Olisiko kenelläkään rohkeutta miettiä perustuslakia oikeuskanslerin toiminnan kannalta? Valtioneuvoston toiminnan lainmukaisuuden valvominen vaatisi välineet. Eräät valvojan virat on jo muutettu. Ennen esimerkiksi kanneviskaalit kiertelivät laskemassa leimamerkkejä hovioikeuden arvovallalla tuomiokunnissa.

Toiminta valtioneuvostossa on hyvin vaikeaa, koska päätösten poliittinen puoli kuuluu valtioneuvostolle, ja oikeudellinen puoli tarkoittaisi etenkin valtioneuvoston itse antamia asetuksia, ei niinkään eduskuntaan meneviä lakiehdotuksia, jotka ovat määritelmän johdosta poliittisia.

Oikeuskansleri ei voi kävellä neuvomaan eduskuntaa. Se ei kuulu hänen toimivaltaansa. Siellä on toinen virkakunta.

Minun silmissäni ylin laillisuudenvalvoja on korkein oikeus. On sanottu, että on erinomaista estää laittomuudet ennakolta. Toisaalta poliisi ja tuomioistuin ovat eri asioita. Toinen toimii etukäteen ja tilanteessa, toinen jälkikäteen.

Median keskeinen työtapa on valikoida esitettäväksi tosiasioita. Sen voi tehdä myös tarkoitushakuisesti. Kumpi on syy ja kumpi seuraus, siitä ei ole tietoa. Ihmisten mielenkiinto asioihin ja perusteluihin on mennyt huonoksi. Kävin eilen vertailun vuoksi pääpirteissään läpi ruotsin, saksan, englannin ja ranskankielisiä yleisaikakauslehtiä.

Tulin siihen tulokseen, että ajattelun aihe ja tietojen jännitteinen yhdistäminen myyvät muualla, eivät meillä. Meillä on hyviä virkamiehiä ja hyviä poliitikkoja, mutta tiedotusilmapiirimme on neuvostoliittolainen.

Rähmällään olo oli muuten bysanttilainen tapa. Hallitsijaa lähestyttäessä oli heittäydyttävä pitkin pituuttaan kolme kertaa.

Epäilen muuten että Joulupukki on vieraan vallan agentti. Hän pukeutuu punaisiin ja tulee itärajan pinnasta.

Ettei vain olisi lisäksi luvaton maahantulija. Korvatunturi on rajavyöhykkeellä. Olisiko oikeuskanslerin selvitettävä asia?

Jouluisuutta

Sääli etten pistele verkkoon pienten lasten kuvia. Toissa päivänä tuli pari hyvää. Jokin avoimuus ja aurinkoisuus menee varjostimen taakse, kun lapsi lähtee eskariin ja sitten kouluun. Tilalle tulee muuta. Voi olla, että kohta kymmenen vuotta täytettyään ihminen on kauneimmillaan.

Mutta siihen olen omalla kohdallani päätynyt, ettei verkkoon panna blogin eikä facebookin yhteydessä varsinkaan sukunimestä tunnistettavien muksujen kuvia.

Ja asiaan liittyen – kyllä tuo parempien kameroiden herkkyyden automatiikka on on oiva keksintö. Ei tunnu asialliselta läiskyttää salamavaloa ottaessaan muistoksi kuvan sohvalle sammuneesta kaksivuotiaasta. Vähän yli kymmenen tuhatta ISOa tuottaa kotikäyttöön ihan hyvän jäljen. Pimeän vuodenajan kunniaksi kokeilin kadulla, että sinänsä tavallinen kamera näyttää hyvin hämärässä enemmän kuin ihmisen silmä.

Katselin listaani jouluajan kirjoista. Kaksi lapsenlasta on lukiossa ja jatkamassa siitä eteenpäin. Kaksi muuta laulaa tänään jouluoratoriota kirkossa, ja minusta kun näyttää, etten välttämättä onnistu nytkään järjestämään itseäni paikalle.

Ellette tietäisi, kännykkäpelit ovat kiellettyjä Cantores Minoreksen harjoituksissakin.

Lukiopoikia ja heidän isiään ajatellen olin kahden vaiheilla. Kershaw – siis juuri se sama 1900-luvun historia, jonka suomennoksen hylkimisellä arvioin suomalaisten kustantajien osoittaneen ammattitaitonsa, siis sen puutteen – vai se toinen.

Päädyin siihen toiseen, Jarausch, Out of Ashes. Se on viime vuonna ilmestynyt Euroopan 1900-luvun historia.

Oman tulkintani mukaan Euroopan historia on ollut 1500-luvun alusta katkeamaton kertomus Saksan pyrkimyksestä kohota määräävään asemaan Euroopan mantereella ja sitten pysyä siinä. Näkökulma on juuri nyt erittäin ajankohtainen. Briteillä on kaksi ilmansuuntaa, ellei kolmea. Etelässä heillä on vain Ranska, josta he ovat nyt ottamassa avioeron. Saksalla kahden rintaman sota on ollut ongelma jo monta sataa vuotta.

Käydessäni palvelutalossa näen joskus, miten siellä luetaan asiakkaille ääneen päivän lehteä. Äitini lukee omansa; hän taitaa olla huushollissa ainoa, jolle tulee oma lehti.

Jos panisi pystyyn jonkinlaista yhteisöllisyyttä paikkakunnalla, voisi perustaa ikätovereille lukupiirin vaikka kirjastoon ja värvätä tästä pari naapuria apulaisiksi.  Luulen että olisi hyvin valistavaa ja yleissivistävää keskustella vaikka joka viikko Saksan lehtien pohjalla. Heillä on sillä kielellä ehkä kolme maailman parhaisiin kuuluvaa sanomalehteä ja ainakin kaksi erittäin varteenotettavaa aikakauslehteä.

Kun panee vaikka Economistin ja Spiegelin vierekkäin pöydälle, näkee heti, miten suuri ero aihevalinnoissa ja asiain käsittelyssä on. Maailmankieli englanti on muissakin asioissa kuin kaunokirjallisuudessa oman itsensä vanki.

Ainakin nuorelle lukijalle Wickhamin Medieval Europe olisi kooltaankin hyvä yhteenveto etenkin niistä asioista, joissa koko käsitys Euroopan keskiajasta on muuttunut. Vielä minun sukupolveni rimpuili kolmen suurvallan suunnattoman itsekeskeisten historiantulkintojen uhrina, ja seassa oli satuilua Suomen muinaisesta mahtavuudesta.

Kunnollinen laaja keskiajan historia olisi Penguin New History of Europe, mutta se kannattaisi saman tien lukea kokonaisuudessaan, ja on siinä kieltämättä niteitä aika monta.

David Abulafian The Human History of Mediterranean on se tässä blogissa kovasti mainostettu kirja, joka lopulta merkitsi selvää edistystä Braudelin jo puolen vuosisadan takaiseen Välimeri-kirjaan.

Joka sen hankkii ja lukee, ei aiheuta vahinkoa sielulleen eikä vammauta mieltään. Kirjoittaja on Cambridgen professori, kuten asiaan kuuluu, ja näitä uskomattomia sefardim-juutalaisia, joiden maailmaan monia liene tutustunut nobelisti Elias Canettin muistelmateoksesta.

Luultavasti historiassa ei ole osoitettavissa toista suppeaa ryhmää, jonka keskuudessa syvälliset tiedot taloudesta, kulttuurista ja historiasta olisivat yhtä yleisiä, kiitos myös tavallisesti hyvin laajan kielitaidon.

Edward O. Wilson on jaksanut uurastaa vielä yhden kirjan biologian perusteista, ’”The Meaning of Human Existence”. Olemassaolon arvoitus olisi hiukan nolostuttava nimi jonkun muun kirjoittamalla kirjalle; Wilson on juuri se tiedemies, johon etenkin tietotekniikasta pökertyneiden nuorten ja heidän keski-ikäisten fyysikko-sukulaistensa pitäisi tuntea. Erillisteoksia siitä ilmiöstä, että fysiikka, kemia ja biologia alkavat olla sama asia ja ”tietoisuus” sivuutettavissa oleva käsite, alkaa olla aivan kiitettävästi. Oma suosikkini on Andreas Wagnerin ”The Arrival of the Fittest”, jota on kuvailtu tässä blogissa aikaisemmin Olin aivan viehättynyt muun muassa ajatuksesta, että proteiinien monimutkaisuutta voidaan taltuttaa käsittelemällä niitä matemaattisesti kvanttimekaniikan tavoin n-ulottuvaisuudessa tai ehkä n -  1, siis esimerkiksi äärettömän monen ulottuvuuden avaruudessa.

Oikeastaan minusta on arvoituksellista, miksi matemaattiset ja kemialliset kaavat (ja esimerkiksi muodollisen logiikan merkit) ovat jotain niin kauheaa, että kirjoja oikein mainostetaan niiden puuttumisella.

Olisi hyödyllistä hankkia joku musiikin opettaja opettamaan aikuisille ja edistyneille korkeakoulumatematiikkaa.

Ei ole mitään syytä kuvitella, että pitäisi osata soittaa jokin kappale lukeakseen sen nuotteja. Teen sitä itse jatkuvasti, vaikka joudun välillä hiukan muistelemaan eräiden soittimien avaimia.

Ainakin jollekin tasolle matematiikkaa voi soittaa omassa päässään samalla tavoin kuin musiikkia. Se on ilo.

Lisää joustoa

Ajattelin ettei minun tarvitse puuttua kaiken maailman perustuslakikysymyksiin, koska asiasta on jo kirjoitettu kaikki tarpeellinen ja ylikin.

Ei vain ole.

Tosin yllättävän pätevä perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja Lapintie huomautti, että toisin kuin perustuslakivaliokunta, perustuslakituomioistuin pääsisi ongelmiin kiinni vasta jälkikäteen eli liian myöhään.

Se on totta. Mutta luulen, että tarvittaisiin molemmat.

Jos Yhdysvalloissa käy ilmi, että joku on perustuslain asiantuntija, muuta lakimiehet kääntävät selkänsä. Siellä perustuslaki ja sen tulkinta ovat jo kauan sitten muuttuneet salatieteeksi niin ettei alan asiantuntijoita pidetä oikein normaaleina.

Suomessa perustuslakivaliokunta on toiminut yleisesti ottaen hyvin. Joskus sitä sureksii poliitikkojen huonoa mainetta. Äänestäjät eivät tiedä, miten hurjasti kansanedustajat paiskivat töitä valiokunnissa, ja ne työt ovat usein huomattavan vaivalloisia ja epäkiitollisia.

Ylimääräinen näkökohta oikeuskansleri Jonkan esiin nostamaan näkökohtaan on toisaalta se, että laintarkastuskunnan lakkauttaminen muutamia vuosikymmeniä sitten oli huonosti harkittu toimenpide. Tosin tuo elin ei käytännössä oikein toiminut, koska korkeimpien oikeuksien jäsenet, jotka palvelivat määräajan tuossa tehtävässä, suhtautuivat siihen yleensä tervetulleena lepotaukona.

Nykyisin on kuitenkin jäänyt vähälle vanha käytäntö kysyä neuvoa viisaammilta. Sen ymmärtää. Neuvoja voi olla vaikea saada, koska ainakin alan virkamies ajattelee syystä jääväävänsä itsensä, jos menee vastaamaan esimerkiksi juuri valtioneuvosto suunnasta tuleviin kysymyksiin.

Ennen oli suorastaan tavallista, että kun käsillä oli ongelmallinen asia, lain valmistelija otti vedokset povitaskuunsa ja näytti niitä Pörssiklubilla tutulle professorille ja kysyi, että mahtaakohan tämä mennä näin läpi.

Tuollainen tapa oli juuri lainvalmistelussa. Koskaan en ole kuullut, että hovioikeudenneuvos kysyisi korkeimman oikeuden suunnasta, että mitenkähän tällainen ja tällainen ongelma olisi hoidettavissa. Liioin korkeimman oikeuden suunnelta ei ähätellä, että te siellä alhaalla ratkaisitte asian päin seiniä, mutta onneksi me oikaisimme.

Osa asianajajista – esimerkiksi isäni – oli sitä mieltä, että puhelin on verraton oikeuslähde. Kun tuli tenkkapoo, soitettiin arvostetulle kollegalle ja kysyttiin neuvoa. Vastauskin yleensä saatiin. Luulen, että näitä kysymyksiä esitettiin mm. Rotarfy-klöubin kokouksissa, mutta aina kahden kesken, ääntä madaltaen.

Ajatelkaa nyt – olen itse ollut kuitenkin kuuloetäisyydellä, kun ongelman kuullut professori on sanonut tunnetulle ja kalliille asianajajalle: sinä olet väärässä.

Mikä ajan, vaivan ja kustannusten säästö!

Toisin kuin epäillään, asianajajista parhaat eivät ole uusien juttujen eivätkä lihavan laskutettavan tarpeessa. Heillä riittää työtä, ja rahaakin on. Kun he ovat kuitenkin tavallisia ihmisiä, kyllä heitä harmittaa huomata liian myöhään, että ajettava asia on väärä eli vailla menestymisen mahdollisuuksia.

Nyt tuntuu hetkittäin siltä, että hallitsevat valtiosääntöoikeuden professorit ja ainakin yksi hallinto-oikeuden professori vetävät turhan tiukan rajan kollegiaalisessa kanssakäymisessään.

Sitä en usko, että he olisivat oppineet norkoilemaan lausuntopalkkiota. Valtionsääntöpuolella ei yleensä ole sellaista maksajia.

Suorastaan ihanteellinen oli tilanne, jossa professori oli professori, rouva oli korkeimman oikeuden jäsen ja poika vielä asianajaja.

Tässä ei ole ilkeilyä eikä ironiaa. Oli meitäkin, lähisukulaisia, sekä tuomareina että asianajajina ja vielä pitkä rivi serkkuja syyttäjinä ja poliiseina.

Suomessa tuomioistuinten toiminnan laillisuuden yksi lukko on juttujen jakaminen eri jaostoille. Siihen on lähes mahdoton vaikuttaa. Jos joku haluaisi saada juttunsa käsitellyksi ”hyväntahtoisessa” kokoonpanossa, se ei käytännössä onnistu.

Viimeksi eilen kysyin nuorehkolta henkilöltä, millaisia juttuja hän nyt istuu määräaikaisena käräjätuomarina, ja vastaus oli tuttu, millaisia milloinkin.

Jotkut harvat maallikot ihmettelevät tohtorinväitöksiä. He eivät tiedä, että väitöskirjan hyväksyminen edellyttää ennakolta toimitettua tiukkaa tarkastusta, ja lisäksi joku professori on ohjannut tutkimustyötä parhaansa mukaan.

Siksi on äärettömän harvinaista, että väitöstilaisuudessa tulisi esiin seikkoja, jotka oikeasti vaikuttaisivat tutkimuksen hyväksyttävyyteen.

Joskus väittelijä voi olla vähän lujilla, jos vastaväittäjäksi eli opponentiksi päätyy oman professorin vannoutunut vihamies. Paljon useammin fiksuj opponentti jättää väitöstilaisuutta varten hihaansa pari raflaavaa huomautusta, esimerkiksi tutkimuksesta puuttuvan lähdeteoksen, julistaakseen sen sitten kovalla äänellä kaiken kansan kuullen.

Siitä kaikki käsittävät, että vastaväittäjä on tehnyt työnsä ja väittelijä on vasta aloitteleva, vihreä vesa.

Mutta perustuslakiasioissa olisi kovin hyvä, jos ongelmat voitaisiin miettiä etukäteen perhepiirissä. Silloin tällöin ne kysymykset ovat oikeasti vaikeita ja tulkinnanvaraisia. Perustuslain puolella sellaisia ovat esimerkiksi kunnalliseen itsehallintoon liittyvät asiat.

Tapaan kuuluu paheksua ankarasti vähemmistöön jääviä tulkintoja. Se suotakoon. Mutta siinä on oltava kaikkien asiassa mielipiteen esittäneiden kanssa samaa mieltä, että perustuslain ja ihmisoikeussopimuksen sotkeminen on vakava asia. Tapasin ennen kertoa luennoilla, miten Saksan parhaat juristit liukuivat ennen sotia järjen valtakunnasta ja päätyivät mm. arvioimaan, että juutalainen syntyperä oli sellaista pahennusta herättävää käyttäytymistä, joka oikeutti vuokrasuhteen purkamiseen.

Eläkeläiset töihin

En tarkoita pakkoa enkä painostusta. Mutta työn – työpaikan, työssä käymisen – käsitesisältö on muuttunut vallankumouksellisesti. Se tarkoittaa, että myös eläkkeellä oleminen on nyt toista kuin vielä vuosikymmen sitten.

En ole kuullut että tieteellinen julkaisu kysyisi kirjoittajalta, onko tämä liian vanha, tai että lupaava tekninen keksintö ei menisi kaupan sen takia että keksijä on yli-ikäinen.

Taiteilijoiden lisäksi yrittäjät tapaavat myös Suomessa sanoa, ettei heidän hommissaan ole eläkeikää, yhtä vähän kuin palkallisia poissaolojakaan.

Alkujaan eläke oli vain valtion virkamiehille tarkoitettu järjestely. Ennen sotia rinnalle tuli kansaneläke, joka oli uutta, sosiaalista aikaa. Maassa oli aivan liikaa hädänalaisia, joiden hengissä pysymistä tuli tukea. Sitten 1960-luvulla tulivat työeläkkeet. Voimaantulo porrastettiin. Vanhemmille palkansaajilla niiden tarjoama tuki oli alkuun vähäpätöinen.

Nyt lievästi liioitellen puolet kansasta on kohta eläkkeellä enemmän tai vähemmän toimettomina, ja laskelmat viittaavat vahvasti siihen, että vaje pahenee.

Oman eläkeläisarvioni mukaan on suuri määrä töitä, joista tietyn ikärajan saavuttaneet on poistettava vaikka väkisin. Raskaampi ruumiillinen työ lakkaa sujumasta. Mielestäni suuren vastuun kantaminen toisista edellyttää sekin sellaista henkistä kuntoa, joka rapisee iän myötä. Olisin perin outoa, jos sairaalalääkäri olisi vanha, eikä sekään ajatus tunnu hyvältä, että opettaja olisi ikääntynyt. Oman kokemukseni perusteella arvioin, että yliopiston professorille 67 on hyvä eroamisikä. Tuomarinvirassa työskentelin itse jaostoilla, joilla oli mukana silloin osittain voimassa ollutta 70 ikävuotta kolkuttelevia jäseniä. Vastaan tuli tapauksia, joissa vanhuuden merkit olivat liian vahvat tehtävien pätevän hoidon kannalta.

Liian vanhaa pappia ei ole tullut vastaan liperit kaulassa. Osa papin tehtävistä tuntuu onnistuvan yli-ikäisiltä erikoisen hyvin. Piispan tehtävät ovat sitten asia erikseen.

Kun toisaalta hyvin korkeissa tehtävissä on oltu ilman eläkeikää, kuten nyt Englannin Elisabeth II, tekee mieli kysyä, olisiko Suomessa vallalla Kekkoskompleksi tässäkin asiassa? Oli se murheellinen tilanne ja monelle vaikea tunnustaa todeksi, että virassa olevalla valtionpäämiehellä alkoi pätkiä.

Olikohan tuo aika vanhusvallan ilmentymää? Tietoja on vähän ja vapaaehtoisia muistelijoita todella heikosti, mutta tiettävästi Brezhnev ja hänen seuraajansa Tshernenko ja Andropov kärsivät kaikki korkean iän ongelmista ja heidän mukanaan maa. Tavataan väittää, että kun nuori Gorbatshov tuli valtaan, se oli jo myöhäistä, siis Neuvostoliittoa ajatellen.

Puhe ”elämän ruuhkavuosista” on typerää ja loukkaavaa. Ihmiset valittavat, että heillä on perhe ja työtä. Lisäksi riesana näyttää olevan rauha ja hyvinvointi, ruumiillisten ja sielullisten tarpeiden tyydytys. On se vähän ihmeellinen syy valittaa.

Edelleen omiin tuntemuksiini tukeutuen sanon, etten enää jaksaisi tehdä virastotyötä viitenä päivänä viikossa, täysiä päiviä virka-aikana. Sitä vastoin työskentelen mielelläni seitsemän tuntia päivässä seitsemän päivää viikossa, jos hinnoista sovitaan. Ellei sovita, kauppoihin nyt siunatulla tavalla palanneet isokokoiset Barksin Aku Ankat houkuttelevat eläkeläiselämään. Outoa miten paljon riittävän iso formaatti ja siivollinen painojälki vaikuttavat. (Barksin Akut ovat verkossa, mutta ei niitä osaa ihastella sähköisessä muodossa, ja kun suomennoksetkin ovat selvästi parempia kuin alkuperäisteksti.)

Omarytmisyys on niin iso asia verrattuna pakkotahtisuuteen.

Väistyminen toisten tieltä on painava näkökohta. Ennen tunnettiin hyvin syytinki eli kiinteistöeläke. Vanha pariskunta luovutti talon ja tilukset jälkeläiselleen, ja hinta oli majoitus ja ylöspito. Ellei sopivaa paikkaa ollut, saatettiin rakentaa tähän tarkoitukseen tupanen, syytinkimökki.

Maakansalla oli viisautta. Vanhempien on hyvä pysytellä matkan päässä myös omista lapsistaan. Harva lapsi kestää, että mummu käy kolistelemassa kattilankansia hellalla sen näköisenä, että mahtavatko täällä olla nytkään asiat hallinnassa. Perinteisesti miesväen kesken nuori isäntä sanoi sanansa ja vanhan isännän kitinät olivat korkeintaan neuvoa antavia.

Isien arvot perustuvat hyvin laajasti ja syvältä lihastyöhön. Se joka oli väistynyt lihastyöstä sai myös suistaa suunsa.

Monissa kulttuureissa on ollut sellainen tapa, että vanhat hoidetaan kerralla, kopauttamalla pääkuori halki. Nykyhetken Suomessa tätä vaihtoehtoa ei ole otettu puheeksi. Välillä kuulee valitettavan, että vanhukset syövät ja sairastavat rahansa, joita seuraava sukupolvi olisi jo kovasti kärkkymässä. Tunne on ymmärrettävä. Sellaistakin väitetään, että rikoksen kohteeksi joutuminen uhkaa etenkin yksinäisiä vanhuksia erittäin ensisijaisesti aikamiespoikien suunnasta, näistä kuin joillakin on kalliit keinot päihdyttää itsensä.

Vanhassa yhteiskunnassa lapsia piti olla paljon ja heistä otettiin irti kaikki tai enemmän. Se oli kuin maanviljelyä. Lyhytnäköinenkin tietää, että kymmenvuotias on ennen pitkää viidentoista ja kykenee pian sen jälkeen ties mihin.

Pitkänäköisyys havaitsee jatkuvuuden. Raamatun lähimmäisenrakkauden sääntö on todella sääntö, ei ohje eikä toivomus.

Sen minkä tekee heikommille ja vanhoille, sen tekee tietämättään itselleen. Vanhoissa on maan tulavaisuus! (Lapsissa ja nuorissa on maan nykyisyys.) Viisas kirjailija sanoi, ettei ihminen aikuistu ennen kuin on pettynyt itseensä sydämensä pohjasta ainakin kolme kertaa. Se on totta. Mutta ei ihminen liioin eheydy edes välttäväksi aikuiseksi ennen kuin on selvittänyt asiansa edellisen sukupolven kanssa. Joka luulee, että asia on selvä, kun vanha on kuopattu. Ei se ole. Keskeneräiset asiat jäävät, ja ehkä siksi rauha tuottaa vielä enemmän murtuneita mieliä kuin sota. Katsokaapa nyt maailman johtajia. Kokonaiset valtakunnat infantiilien hallussa!

Joutavan jäljiltä

Nyt sain lähtöpassit Tekijänoikeudellisen yhdistyksen hallituksesta. Hyvä ystäväni Jukka Liedes kirjoitti.

Erotimme sinut eilen. Toinen henkilö valittu tilallesi. Osanottomme.

Ei taaskaan onnistanut. Kun lähdin Lappeenrannan professuurista, ehdotin että saisin takavuosina muodissa olleen kultakellon – kultadublee olisi ollut oikein sopiva – varustettuna kaiverruksella ”Kiitokseksi 31.12.2011 johdosta.”

Tuona päivänä suljin yliopiston oven varovasti, sitä paiskomatta. Kysymys oli eläkkeelle siirtymisestä.

Tuokaan ajatus ei saanut kannatusta. Onneksi minulla on frakin taskussa rakas Mikki Hiiri -kelloni.

Sähköpostissa ystäväni valitteli, ettei ollut löytänyt puhelinnumeroani. Sitä hän ei kertonut, miksi hän ei ollut kysynyt sitä samaisella sähköpostilla. Olisi voinut toden totta olla hauska vaihtaa iloisia muistoja nuoruuden päiviltä. Olisin voinut vaikka kertoa, miten ministerin arvonimen saanutta kansliapäällikkö Jaakko Nummista jäi harmittamaan, että Ragnar Meinander tyhjensi piippunsa hänen pöydällään olleeseen tuhkakuppiin käydessään kertomassa, että hän lähtee eläkkeelle. Hän kertoi selvittäneensä, olisiko nuori Liedes hyvä mies Meinanderin seuraajaksi, ja tulleensa siihen oikeaksi osoittautuneeseen tulokseen, että kyllä on.

Minä vahvistin asian todeksi ja esitin omana lausuntonani, ettei sillä ole merkitystä, että solmio on välillä vinossa, kunhan solmu on kätevästi kääritty.

Sen katsoin tarkasti, peruuttiko Liedes hyvän joulun toivotuksensa. Näin ei ollut. Päinvastoin hän ilmaisi, ettei hänellä eikä siten yhdistyksen hallituksellakaan ollut liioin mitään onnellista uutta vuotta vastaan.

Tuo viimeksi mainittu on toivotuksena hiukan uskallettu, ottaen huomioon maailman tilan.

Viisikymmentä vuotta sitten, kun siis aloin askarrella tekijänoikeuden kanssa ja opiskelin Ruotsin lain esityöt, tämä oikeudenala muistutti kovasti posliinimaalausta – koreaa ja vaaratonta.

Suomessa ei ollut pantu merkille, että tekijänoikeus on sensuurin paha veli. T.M. Kivimäki sen kyllä tiesi toimittuaan sodan aikana Saksassa lähettiläänä. Goebbels oli alan mies ja hänen käskyllään uudelleen perustettu tekijänoikeustoimisto Gema oli huolehtimassa siitä, ettei tarpeetonta musiikkia levitetty. Suomessa Teosto oli perustettu suureen tarpeeseen kotoisista syistä.

Kuinka ollakaan, olin mukana setvimässä tilannetta, kun Solzhenitsyn kirjoitti salaa kaikenlaisia kirjoja ja Sveitsissä syntyi sekaannusta kansainvälisen tekijänoikeussopimuksen soveltuvuudesta.

Se ei ollut ainutlaatuista, että diktatuurimaissa salaa kirjoitettuja, usein käsin kirjoittamalla kopioituja tekstejä koetettiin kilvan muuttaa rahaksi lännessä. Neuvostoliitto ei kuulunut Bernin sopimukseen. Liittyminen mukaan ei muuttanut tilannetta, koska nimetyllä, puoluemiesten miehittämällä virastolla oli yksinään oikeus tehdä sopimuksia kirjallisten ja taiteellisten teosten julkaisemisesta.

Joskus tapasin näitä itäisiä kirjallisuusvirkamiehiä, kun heillä oli asiaa Suomeen. Sitä en tiedä, osasivatko he lukea, mutta kovia he olivat ostamaan farmarihousuja Stockmannilta.

Tekijänoikeuslain soveltamisen kannalta ruotsalainen mietintö oli todellakin keskeinen lähde. Lainvalmistelu tapahtui Pohjoismaiden yhteistyönä, ja sattuneesta syystä Suomesta oli mukana vain toisen luokan asiantuntijoita. Siksi suomenkieliset lain esityöt jäivät hyvin viitteellisiksi.

Tältäkin osin tilanne on muuttunut täysin. Haarmannin kirjojen ansiosta keskeisistä oikeudellisista kysymyksistä on kirjallisuutta, ja tekijänoikeusneuvoston ratkaisut selvittävät erinäisiä kysymyksiä.

Silti tuolta oikeudenalalta on pudonnut pohja. Tekijänoikeus on hyvin tärkeä osa hyvin suurta liiketoimintaa. Tarvittaessa kuljetetaan korvasta taluttaen julkisuuteen joku suosittu taiteilija, joka kertoo, että tekijät ovat ansainneet palkkansa eikä heidän laillisia oikeuksiaan saa polkea.

Tuosta asiasta ei kukaan ole eri mieltä.

Siitä taas ei yleensä mainita tässä yhteydessä, että tekijöiden ja heidän välittömien liikekumppaneidensa rahalliset suhteet ovat tätä nykyä muuttuneet ongelmallisiksi. Yleisö sitten aikanaan maksaa.

Eräät kaikkien tuntemat tekijäryhmät ovat kurjistuneet. Esimerkiksi vapaat kirjoittajat eli freelancet eivät useinkaan ole vapaita omasta tahdostaan. Kuukausipalkkaiset toimittajat vain on harvennettu vähiin. Julkaisijat tarjoavat toimittajille sopimuksia, joilla he hamuavat tekijänoikeudet mahdollisimman laajasti.

Toinen esimerkki on kääntäjät eli suomentajat. Tuo vaativa toimi oli kauan lähes tyydyttävästi maksettua. Kovasti ahkeroimalla saattoi päästä opettajan kuukausiansioille.

Palkkiot ovat romahtaneet.  Seuraukset näkyvät.

Valokuvaaminen on muuttunut ammattina hyvin vaikeaksi. Siinäkin on se ongelma, ettei sillä elä.

Tuo luettelo alkaa olla pitkä.

Sähköinen media on mullistaneet tilanteen pahasti. On erikoisen ilkeää, että lukuhaluisille ihmisille on tarjolla jopa blogikirjoituksia, joiden lukeminen ei maksa mitään, ja yhteydenpidon keinoja, kuten Facebook.

Ellei lukija muista taipumustani epäasiallisuuteen, sanon varmuuden vuoksi, että yhdistys teki ainoan oikean päätöksen. Ei yli-ikäisiä vastuunsa väistelijöitä ole syytä pitää hallituksissa. Jos olisin vastoin tapaani ollut kokouksessa, olisin äänestänyt erottamiseni puolesta ja ehdottanut, että Jukka Liedeksen vanhenemisaikaa jatkettaisiin 20 vuodella. Se on muotia nyt.

Muistiinpano itselleni

On muistettava katsoa esimerkiksi ensi kesänä, miten punamullan jäljitelmät heijastuvat eri suuntiin. Mielestäni oikean punamullan ominaisuus on heijastelujen puute. Juuri sen takia ne virttyneet vajat ovat järveltä ilta-auringossa niin kauniita, vaikkei kasoja olisi Wang Wei. Pidän kyllä minäkin bambusta, siis versoista, jotka ovat niiden marketeistakin saatavien aasialaisten ruokien mukana ja napsuvat hupaisesti purressa. Lapset ihmettelivät, kun valehtelin heille, että tässä me syömme ongenvapoja. Kaduin kun ajattelin, että bambu ja rottinki ovat kenties jo tehneet tilaa tekokuiduille.

Punamulta on sillivedessä keitettyä rautapitoista maata, raudan oksidia. Ainakin neljä tavallista rautakaupan maalia tavoittelee samaa sävyä mutta ainakin Falun ja Riihi kiiltävät.

En osaa ottaa täysin uskottavia kuvia eri kulmista. Digikenno tuottaa juuri tässä asiassa yllätyksiä. Ellette ole kokeilleet, jopa kännykän kameralla näkee, onko kaukosäädin rikki vai ei. Kamera näkee valopisteen, jota silmä ei erota.

Näin on oltava. Ei värikohinakaan ole todellista. Valokuvia puoli tosissaan ottaessa pitää tietää, ettei valotuksella ole nykyisin niin väliä, mutta valkotasapaino on tärkeä. Automatiikka hoitaa valotuksen, mutta ei ole mikään sattuma, että kuvan käsittelyohjelmat tarjoavat eri säädöt ulkovalolle, hehkulampulle, aamulle ja illalle ja niin edelleen.

Se oli Savossa mutta en ole aivan varma paikasta. Tiettyyn aikaan illalla jokin riihi saattaa humahtaa silmiin kerrassaan hurjan näköisenä.

Mitä Paul Cézanne olisi tehnyt nykyisten ulkomaalien maailmassa? Varmaan ampunut itsensä. Ja kuka kirjoittaisi selityksen siitä, miksi Venäjällä näyttää olleen kautta aikojen käytössä vain yhtä lajia maalia, sitä ruman väristä.

Kevättä varten olen ajatellut järjestää itselleni tuohon ulos taidenäyttelyn. Panen päällekkäin pari tiiliskiveä ja käyn katsomassa niitä välillä. Tiili vaihtaa väriään valon mukaan ja on usein hyvin kaunis. Tiiliseinä taas on jotenkin hermostuttavan näköinen. Puhtaaksi muuratusta tulee mieleen nykyinen yhteiskuntamme. Pelkkää ristikkoa, silmän eksytystä.

Televisiossa alkaa luontosarja, jossa on kaksi valokuvaajaa, Mikko Lagerstedt ja Konsta Punkka. Jälkimmäinen on se todella nuori mies, joka sai nimeä valokuvillaan oravista. Nyt hän on valokuvannut Patagoniassa puuman, luonnossa, luultavasti ilman suurempia suojavarusteita. Aivan uskomatonta.

Tämä toinen nuori mies on keskittynyt maisemakuviin, joita on jopa Googlen takana verkossa.

Satumaista! Uskomattoman taitavaa. Jollain vaikeasti selitettävällä tavalla aivan uutta ja selvästi kuvaamataidetta, vaikka välineenä on käytetty kameraa. Hän näyttää suosivan kuvia, jotka on otettu lähes pimeässä.

Vaikka ensimmäinen ohjelma on vielä edessä, olen ainakin itse päättänyt istua katsomaan Avaraa luontoa, hakusanalla Patagonia.

Näkemäni vähän perusteella tämä Lagerstedt, jonka sukunimi muuten tuntuu viittaavan Lapualle, käyttää sinistä suvereenisti kuin Monet. Siitä mieleeni tuli tämä entisen suomalaisen maiseman punamulta ja ruotsalaisen rantamaiseman purkista otetun punainen.

Eilisissä kirjoituksessani päädyin vihreään. Jos joku haluaa todella harrastaa vihreää väriä, matkustakoon kiireesti Lontooseen. National Galleryyn on vapaa pääsy. Siellä toisessa tai kolmannessa kerroksessa on van Eyckin ”Arnulfinien avioliitto”, jossa nuoren, raskaana olevan morsiamen hameen vihreä sametti on jotain niin kaunista, että sitä katsellessa unohtaa hengittää.

Philip Ball on julkaissut kirjan väreistä, myös maalareiden käyttämistä (Bright Earth: The Invention of Colors). Ne keskiajan Neitsyt Maarian ja Jeesuksen sininen ja punainen eivät ole mitään yksinkertaisia tapauksia, ja tuo van Eyckin vihreä on sellainen sävy, että se ei toistu painokuvissa. Siksi ei ole muuta keinoa kuin saapastella paikan päälle katsomaan sitä.

Maailman kaunein punainen antaa viitteitä itsestään Googlen kuvahaulla ”Robert Campin”. Tämän Flémallen mestarin alttaritaulu on New Yorkissa Metropolitan-museossa. Maalaus on ilman muuta New Yorkin matkan arvoinen.

Se on outoa, että joitakin suurteoksia ei pidä suurin surminkaan katsoa, mutta toiset ovat sellaisia, että niiden näkemisestä tulee elämään suuri rikkaus.

Esimerkiksi Amsterdamissa on ihan vain mukavaa katsella Rembrandteja de Stedelijkessä ja ihmetellä, miten isoja ne itse asiassa ovat. Muun muassa Pariisissa on helppo nähdä, että Rubensit ovat luonnossa yhtä kamalia kuin kuvissa. Atria tai Helsingin Kauppiaat voisi käyttää niitä mainoksissaan, etenkin ylipainoisille osoitetuissa.

Hienoin museo ei ole museo vaan luostari. Firenzen P. Markuksen luostarissa joka kopissa on Fra Angelicon fresko.

Mutta van Gogh-taloa on syytä varoa. Se on jokseenkin hienoa arkkitehtuuria, eräänlainen torni. Lattia viettää alaspäin niin että ylhäältä aloitetaan, mutta alas päästyä käsittää, että kokemus oli liian kova ihmisen kestää. Katsojalta tukka irtoaa päästä suurina töyhtöinä ja hampaat tippuvat suusta. Niin monta van Goghia toinen toisensa jälkeen nähtyinä.

Järkievä ihminen, jolla en tarkoita itseäni, vetää lärvit pulputtamalla lääkkeeksi ison savipullollisen Bolson geneveriä.

Jos muistan oikein, se on niin pahaa ja siitä tulee niin kipeäksi, että sitten on muuta surtavaa kuin värien toistuminen ja hollantilainen (aikoinaan burgundilainen) maalaustaide.

Mutta van Eyckin katsominen ei ole vaarallista. Museosta tultuaan voi notkua Trafalgar Squarella ja miettiä kaiken katoavuutta.