Asiahan ei tietysti minulle kuulu

 

Kognitiivisesta psykologiasta tuli siis yhteensattuman avulla esimerkki.

Otaksun ettei lukija kummastele, jos sanon, että presidenttiehdokas D. Trumpin meno ja meininki eivät aiheuta minulle mielihyvää, kun taas se toinen kuuluu mielessäni joukkoon “mikä hänen nimensä nyt olikaan”, toisin sanoen metritavaraan.

En todellakaan kuunnellut, mitä herrat sanoivat väitellessään, vaikka aamutelevisio lähetti esimerkkejä tuoreeltaan.

Tässä asiassa ilmoittaudun asiantuntijaksi. Olen yhden vuoden vanhempi kuin Trump ja vuotta nuorempi kuin Bden. Mielestäni he ovat molemmat aivan liian vanhoja virkaan, johon he ovat ilmoittautuneet. 

Kuninkaalliset pois lukien 75 ikävuotta on ehdoton yläraja, 70 suositeltava. Itse virassa ollessani korkeillaherroilla olikin tapana dementoitua pari viikkoa 70-vuotispäivänsä jälkeen. Se oli silloin muun muassa tuomareiden absoluuttinen eroamisikä.

Vääryttä onneksi tehtiin heti sodan jälkeen, kun vanhuuseläkkeeltä kutsuttiin korkeimpaan oikeuteen ratkaisemaan maanhankintajuttuja joukko niitä, jotka ainoina maassa osasivat nuo hämmentävät monimutkaiset säädökset. En ole raaskinut katsoa asiakirjavihoista, nimitettiinkö heidät tuomareiksi vai olivatko he teknisesti esittelijöitä. Ratkaisu oli hieno. Evakkojen ja rintamamiesten asuttaminen oli uskomaton suoritus. Osa poliitikoista tiesi, että kysymyksessä on pohjaltaan petkutus. Ei niillä pientiloilla pitkän päälle elänyt. 

Suomessa on kolme painavaa esimerkkiä liian vanhasta johtajasta, Mannerheim, Paasikivi ja Kekkonen.

Mannerheim, jolta ainakin kesäkuun suurhyökkäys kesäkuussa 1944 meni sormien välistä, oli itse silloin 77-vuotias. Onneksi hän nimitti kaikin valtuuksin 48-vuotiaan Oeschin toteuttamaa sotatoimet. Airo ei olisi osannut. Paaskikivi oli tullessaan pääministeriksi 1945 nimenomaan 75-vuotias. Onneksi oli Kekkonen, joka pyöritti vanhaa kiukkupussia kuin Stockmannin ovea. Stalinin Joosen porukka suosi Paasikiveä helposti arvattavasta syystä: hänen pehmeytensä ja pelokkuutensa tunnettiin vanhastaan.

Palautan mieleen KOP:n historiastakin löytyvän luonnehdinnan. Honkajuuret ja kumppanit olivat ilmoittaneet, ettei Kustia valita pääjohtajaksi ellei hän esitä täysijärkisen papereita. Mutta Kustipa kävi - 30-luvulla siis - syynissä, ja psykiatrian professori totesi, ettei tutkittava ollut mielenvikainen. Hänen käyttäytymisensä johtui siitä “ettei hänellä ole mikäänlaista kotikasvatusta”, mikä muuten oli totta.

Kekkosen tapasin peräti kahden kesken vuonna 1975. Ei siinä ihmeitä puhuttu, mutta oikkujensa ohjaamaksi minä hänet arvioin.

Lepattava mieli on aika tyypillistä meille vanhoille.

Aikojen alussa televisiokeskustelussa Nixon oli parempi mutta Kennedy voitti. Kennedy oli vakuuttavampi. Ja tuollainen vakuuttavuus - charmi - ei ole suurestikaan kiinni siitä, mitä sanoo. 

Korkeasta iästä vielä: Churchill oli sodan lopulla 70, mutta Ranskan Pétain oli vallan käsittämättömän vanha eli 84, kun maa lyötiin 1940 ja saksalaiset marssivat Pariisiin. 

Oudostelen, miten harvoin Suomessa korostetaan tätä: samat Ranska ja Englanti, joiden piti muka auttaa Suomen hakiessa tietä ulos talvisodasta, olivat itse polvillaan parin kuukauden kuluttua meidän rauhanteostamme. Englanti veti sotaväkensä Dunkerquen kautta kotisaarelle ja Ranska ällistytti koko maailman sortumalla ja hylkäämällä sotasankarin suulla muun muassa omienkin kansalaistensa tasa-arvoisuuden. Ja hakaristi liehui Riemukaarella monta vuotta.

Älllstynein oli varmaan Stalin ( 62 v.), jolle tuli kiire. Sota Saksan kanssa oli selvä - mutta milloin. Nyt vastaus oli: liian pian. Ja siihen rakoon myös Suomi livahti.

Maan puolustus

 (Kaavio: Wikipedia)

Tietoa tapahtumista tuntuu olevan välillä vaikea löytää. Ja juuri se on ongelma!

Maanpuolustuskorkeakoulu näyttäisi kuitenkin julkaisevan juuri sellaista, ja omalla kielellämme. 

Tämänvuotisessa artikkelikokoelmassa (“Sodan usvaa”) osoitetaan asiaa, jolle meillä ei ollut hiljan edes nimeä. Me maallikot vasta käsitimme “kybersodan”, joka riehuu tietoverkoissa. Nyt vastaan tulee kognitiivinen sota.

“Kognitio” liittyy tietoon, mutta painon saavat ajattelu, havaitseminen ja tunne.

Epätieteelliesti lisäisin: ilmaisu. Ei sillä hyvä, että on tietoa. Ja: onko ilmaisun takana tietoa? 

Disinformaatio on manipuloitua informaatiota. Se on siis tietoa, joka ei pidä paikkaansa. Kognitiivinen taistelu yrittää muuttaa kohdettaan eli hänen tapaansa kokea asioita.

Tyypillisesti tuo kokemuksen kohde voi olla punanaamainen mies presidenttinä.

Tuota nimitystä voi käyttää, kun on puhe kymmeniin, ehkä satoihin miljooniin ihmisiin kohdistettua mikrovaikuttamista. Etevät “somen käyttäjät” menestyvät vaaleissa. Ehkä he menestyvät myös ilman vaaleja.

Olen ymmärtänyt asia niin, että USA:n ja luultavasti Ison Britannian, Ranskan ja kai Italian heilahteleva politiikka on joissakin tapauksissa tarkoin manipuloitua. Mielipiteiden ohjailu näyttää olevan myös diktatuurissa tärkeämpää kuin tykit ja kiväärit. Mielipiteiden estäminen näyttää olevan kovin kiinalainen tapa hallita.

Tämän blogin kommentissa viitataan kiitettävästi lain raukeamiseen. “Desuetudo” eli säännöksen käytöstä jääminen oli ahkerasti puheena 1960-luvulla, kun erästä kirjailijaa syytettiin jumalanpilkasta. Monien mielestä tuo rikoslain säännös oli hautautunut kauan sitten aikakausien onkaloon samalla tavalla kuin silloin vielä lakikirjassa ollut, kumoamatta unohtunut säännös siitä, miten sikoja saa terhometsään laskea ja miten siltavoutia sakotetaan laiminlyönnistä.

Väärässä olimme. (Olin siis itse tekemisissä tuon oikeudenkäynnin kanssa ja siksi puhun tässä itse kokemastani.)

Propaganda on niin vanha asia, että siitä annettiin ohjeita ja sitä opetettiin taitavasti jo 2 500 vuotta sitten. Kun haluttiin saada esimerkiksi Ateenassa syytön mies tuomituksi ja hengiltä, halukkaita asiantuntijoita oli. Mainioita kuvauksia on säilynyt. Alan nimi on retoriikka. Se voittaa jokseenkin aina logiikan.

Liikutun ajatellessani, miten valtava luottamus Stalinilla ja Hitlerillä oli oikeudenkäynteihin. Väärä tuomio oli saatava, ja se saatiin! Jopa kaukana lännessä 1930-luvun vanhojen bolshevikkien oikeudenkäynnit herättivät laajalti arvelua, että näin kai se sitten oli. Kun natsit tarvitsivat Valtiopäivätalon polttajan, tuomiolle tuotiin vähämielinen mies, joka tuskin tiesi, kummasta päästä tulitikku raapaistaan, mutta tuomio tuli! Eikä Valtiopäivätaloa tarvittu pian lainkaan.

Itse Dostojevski panee romaanissaan suurinkvisiittorin perusteleemaan epämiellyttävästi maailmaan palanneelle Jeesukselle, miten välttämätön Pilatuksen tuomio oli, ja että se on selvä prejudikaatti. 

Pitkinä tuomarin vuosinani muistelin usein Pilatuksen repliikkiä, “totisesti en löydä vikaa tästä miehestä”, jonka jälkeen hän tuomitsi asianomaisen ruoskittavaksi ja kuolemaan ja jätti eriävän mielipiteen yksin tekemäänsä ratkaisuun pesemällä kätensä. Kyllä ne olivatkin likaiset.

“Kognitiivinen sota” sisältää ajatuksen, että viesti välitetään ja tunne istutetaan tarkoin valikoiduille ihmisryhmille. Viestin todenperäisyydellä ei ole väliä. Pääasia on saada vastapuoli horjumaan.

Konjunktiivi

Ihastelen kun käsitän kirjoittamastani, että lukija on harrastunut sekä runoudesta että kielistä. Tämä lauseeni sisältää tunnustuksen, että pelkään kielien huimaavien avaruuksien peittyvän tekoälyn käytännöllisyyden alle. Miksi tosiaankaan opiskella esimerkiksi saksaa, kun useat tietokoneohjelmat tuottavat erittäin käyttökelpoista suomennosta. Niin, ja miksi opettaa kenellekään suomea…?

Konjunktiivi tai subjunktiivi. Useat tuntevat sen englannista: if I were a rich man. 

Kommentoija oli siis osaavasti kiinni ranskan moodissa, jota vastaavaa suomessa ei oikein ole. Apollinairen “vienne la nuit” sisältää näin lyhyenä sekä epävarmuutta että häivähdyksen tulevaa, varsinkin kun perässä on “je demeure”, eli puhdas preesens: minä pysyn (jään).

Toinen tai kukaties sama kommentoija luetteli oivallisia suomalaisia runouden kääntäjiä, mutta teki pahoiin jättämällä mainitsematta Kaarlo Sarkian ja tietenkin Matti Rossin ja Pentti Saaritsan ja Kirsi Kunnaksen ja aikajanan toisesta päästä Paavo Cajanderin, Eino Leinon ja Yrjö Jylhän.

Tuomas Anhava, ehkä runouden suomentajista ylin, otti aikoinaan asiakseen kääntää kylmää kylkeä Sarkialle, ja käänsi itse Rimbaud’n suuren runon kovin toisin.

Kirjaan painettu runous meni aika pahasti mailleen, kun suuret mestarit nousivat laulujen sanoittajina, Juice, Juha Watt Vainio, Saukki - heitä oli monta. Arvo Salo on mainittava. “Lapualaisoopperan” unohtumattomuus johtuu osittain verrattomasta riimittelystä. Vanhemmat laulut tulivat takaisin, kuten Internationale ja Varšavjanka, jonka säveltäjää ei tiedetä ja suomennos - Työväen laulukirjasta 1923 - on sekin tietymätön. 

“Riistäjät ruoskaa nyt selkäämme soittaa, vastassa valkoinen armeija on.

Pakko on taistella, kuolla tai voittaa, ratkaisu eessä on tuntematon.

Mutta me nostamme purppuravaatteen, taistoon mi työläiset kutsua voi.

Rohkeina puolesta veljeysaatteen käymme ja kaikille laulumme soi.

Aatteemme ainoan, kalliin ja oikean, puolesta raatajat eespäin mars,

Aatteemme ainoan, kalliin ja oikean, puolesta raatajat eespäin mars.

Veljemme vankilat tyrmiinsä sulkee, kostaja kultakin kalleimman vei

Ilkkuen roistot ja ryövärit kulkee, sellaista kauemmin sallita ei!

Vääryyttä vastaan me taistelun teillä kuljemme: kostoa kalpamme soi.

Vaikkakin yksilöt sortuisi siellä, muistonsa konsana kuolla ei voi!

:,:Aatteemme ainoan...:,:

Valtikat, kruunut me pirstoiksi lyömme, orjuuden kahleet katkomme me;

kauhea joskin on puhdistustyömme, ihmisen onnen on ehtona se.

Siksipä säälittä taistelun tielle, voitto on työväen, tiedämme sen

Porvarit, keisarit, helvetti heille olkoon nyt töistänsä armollinen!

:,:Aatteemme ainoan...:,:

* * *

Niin, ja vielä pirullisemmasta runoudesta. Se tuli mieleen verbimuodoista. Uuno Kailaan “Kun olin kuollut”.

“Kun olin kuollut,
kun olin tuhkaa hiven
vaskiuurnassa, alla
mullan ja mustan kiven,

ah - oli autuas
levätäkseni silloin.
Suuria tähtiä kohti
loin minä silmäni illoin.

Multa ylläni
hauraana, harson lailla.
Näin avaruuden katseen
salaisuuksia vailla.

Kerran, maan päällä
illassa himertävässä
soi rakas, tuttu ääni:
- Katso, hän nukkuu tässä.

- Hauta on hoitamaton.
- Niin on. Hän oli köyhä.
- Eikö hän ollut myöskin
mieleltä... hm - vähän löyhä?

- Houkkio, origenelli,
onneton ihminen perin.
Yöt joi - itsensä otti
hengiltä vähin erin.

Lauluja kirjoitti tosin -
ne nyt olivat niitä -
- Tunsitko hyvinkin? - Niin - no,
älkäämme puhuko siitä...

Kuuntelin. Enkä
tuntenut tuskaa mitään.
Silmäni luonut olin
auringonnousuun, itään.

Köyhä Julien

 Kävin katsomassa jo noussutta aurinkoa aamulla kello viisi. Satun usein 

nousemaan siihen aikaan, ja yhteys T.S. Eliotin runoon on satunnainen. ("Tällä 

tavoin maailma loppuu... aamulla kello viisi." - "Autio maa".)

Ja sähköpostissa oli viesti ja tämä kuva, josta käy ilmi, että poika on arvatenkin 

kaiken perheensä kanssa katsonut Pariisissa St. Julien-le-Pauvren kirkkoa, jonka 

minä puolestani osoitin hänelle joitakin kymmeniä vuosia sitten.

Siinä ei ole alkuunkaan samaa loistoa kuin parin sadan metrin päässä olevassa 

SaintE Chapellessa, jossa on Euroopan ihmeellisimmät ruusuikkunat ei 

lasimaalaukset. Ja siinä välissä on Notre Dame, jonka parvekkeelta tuskin nyt 

irvistelee kellonsoittaja QuasimOdo, kun siellä on remontti meneillään.

Tämä pieni kirkko latinalaskorttelissa on aikakone, joka vie hetkessä nousevaan 

keskiaikaan. Ja siltä pääsee hengissä takaisinkin.

Ehkä tervehdyksen lähettäjä kertoo suullisena perinteenä eteenpäin, että tuossa 

Boul' Michin kulman Gibert Jeunen kirjakaupan edessä olevassa ihan tavallisessa 

bistrossa Isoisä istui taskukirjan ja sanakirjan kanssa opettelemassa ranskaa 

Guillaume Apollinairen runoista - ja oppi.

Taustalla oli lievä ärtymys Aale Tynnin "Tulisen järjen aika" -

suomennosvalikoimaan, joka oli ilmestynyt lukiota käydessäni 1962. Tuossakin 

kuten tosi paksussa "Tuhat laulujen vuotta" -kokoelmassa Tynni hienostelee siinä, 

missä teksti (alkuteksti) puhuttelee kertakaikkisuudellaan.

Tarkistin että Jacques Prèvertin runokirjaan "Paroles" olen oikein kirjoittanut 

nimeni ja vuosiluvun 1963. Kun meidän koulussa ei opetettu ranskaa lainkaan, 

sitä oli aivan omavarainen. Jos joku ottaa asian kummastellakseen, merkinnöistä 

päätellen suomensin ensimmäisen Tintin 1971.

Kirjoitan näitä vuosilukuja käsittääkseni itse käsittämättömän: kuusikymmentä 

vuotta...!

Lukemaan sattuille: jännittävin, vähän tunnettu "matkakuvaus" sisältyy Olavi 

Paaavolaisen Koottuihin teoksiin. Hän oli tulossa Kreikasa ja sitä ennen 

Neuvostoliitosta ja päätyi sodan juuri sytyttyä Pariisiin. Kaupunki oli pimennetty, 

kun hän hapuili Montmartrelta Montaparnassalle, siis yli 10 kilometriä.

Lavea laita

Minulla on huomautus oman ammattikuntani parhaimmistolle laista, josta on luvattu nyt eduskunnan perustuslakivaliokunnan lausunto.

Kollegat ovat sitä mieltä, ettei tuota lakia voi säätää. Itärajan tilanteisiin ajateltu laki on: niskasta kiinni ja takaisin. Ei turvapaikkahakemuksen käsittelyä. Ei valitusoikeutta. 

Kollegoilla tarkoitan juristiprofessoreita. Perinteen mukaan jokaisella on oma kukkapenkkinsä. Minun ei kuuluisi aoa yhtään mitään valtiosäännöstä, koska en ole tuon alan tuntija.

Ihmisoikeus- ja EU-ajattelu ovat mielestäni tuhonneet tuon perinteen, ja olen siitä onnellinen. Kaiken tulkinnan on oltava periaatteisiin tukeutuvaa. 

Esimerkki periaatteesta on kilpailun edistäminen. Kalifornian neljä jättiläistä ja Kiina ovat jo rakentaneet monopolin (oligopolin) etenkin tekoälyn ympärille. Ajatus on myydä ihmisille heidän itse keksimäänsä.

Entinen huijari myi isännälle tämän oman komean takin, kun isännällä oli ohranjyvä silmässä. Tuo vanha sanonta tarkoittaa, että juovuksissa oltiin.

Tekijänoikeuden itkuinen termi “heikomman suoja” tarkoitaa itse asiassa kilpailu tukemista lisäämällä kaikkien ihmisten mahdollisuutta osallistua tiedon tuottamiseen ja saada siitä hyötyäkin.

Odottelen vain, milloin Google tunnustaa käyttävänsä gmail-aineistoa generatiivisen tekoälyn opettamiseen. Sitä nimittäin on pajon - ja sähköpostikirjoiuksiin kyllä olisi kirjoittajalla tekijänoikeus…

Huomautukseni rajamenettelystä sätämisestä: sota on lainvastaista.

Ihmisen tappaminen on rikoksista raskaimpia ja seuraamus on rangaistusta ankarimpia. Sodassa tarkoituskin on tapaa ihmisiä. Kun niin tekee, saa kiitosta ja kunniaa. Kun siitä kieltäytyy, tulee ongelmia.

Geneven sopimus ja eräät muut sodan säännöt ovat sellaisella pohjalla, ettei kukaan ole muistaakseni kuiskannutkaan Hiroshiman tuhoamisesta ja Tokion palopommittamisesta ja Saksan kaupunkie järjestelmällisestä murskaamisesta sotarikoksina. Ajatus oli kerran, että sotilaat tappaisivat sotllaita ja tyytyisivät vain ryöstämään siviilejä.

Uuden ajan airut oli Pietari Suuri, joka terrorisoi siviilejä todella tehokkaasti (Isoviha). Malli ei ollut Kustaa II Aadolfilta joka kyllä oli paha mies, sillä Isonvihan raivotessa Suomessa ei ollut enää sotilaita; loputkin oli tapettu Napuella Isossakyrössä. Hakkapeliittojen raivotessa Saksan kylissä käytiin kyllä myös taisteluita “paavillisia” vastaan.

Venäjän ja Suomen välillä ei ole sotatilaa. Suomen viranomaisten ja muiden suomalaisten on siis noudatettava Suomen lakia myös suhteessa venäläisiin. 

Rajaa koskeva laki näyttäisi perustuvan ajatukseen, että turvapaikan hakijoiden ohjaaminen Venäjältä Suomen rajalle olisi sotatoimi. Tätä näyttäisi tarkoittavan perustelu, että tuo menettely voi vaarantaa suomalaisten turvallisuuden.

Kollegojen kanta on oikea. Putin on kuitenkin Suomea mairittelevasti ottanut käyttön täällä noin vuonna 1930 kehitellyt rajalle ja sen yli kyyditsemisen (Lapuan liike).

Kansainväliset periaatteet eivät taida sanoa mitään Venäjän epäsymmetrisestä sodankäynnistä: me saamme pommittaa teidän kerrostalojanne mutta te ette saa meidän.  

Venäjä rakentaa Neuvostoliittoa, ja “hyväntahtoisten hölmöjen” armeija, jollaiste joukossa me suomalaiset olimme eturivissä 1944-1992, kasvaa ja menestyy Euroopassa. Merkittävä osa “laitaoikeistolaisuudesta” pelaa suoraan Venäjän pussiin.

Keino on koeteltu. Jännittävää ettei mitään aatetta tarvita.

Ehkä Putin todella on nerokas valtiomies. Laitaoikeistolaisuus menestyy hienosti Kiinassa ja USA:ssa, Brasiliassa ja Nigeriassa. Sekö on aikamme suuri suuntaus?

Viivallinen

Koska en ymmärrä asiaa, yritän selittää sitä muille.

Otsikko on selittämätön. Yritän sanoa, että jotain kuvataan alusta loppuun. Haluan selvittää, miten kartonkipakkaus avataan tai pahvilaatikko suljetaan. Ehkä katson YouTubesta ja kai siellä on parin minuutin video ja varmaan katson sen alusta loppuun eli lineaarisesti.

Joskus katson, kun joku on löytänyt käyttöohjeen ja yrittää selvittää esimerkiksi, miten puhelimen saa äänettömälle tai kellon oikeaan aikaan.

Tarkkailtava katselee ohjetta lopusta ja jostain ja keskeltä ja ties miestä. Ei tule selvää, ainakaan nopeasti. Toinen lukee ohjeen alusta loppuun lineaarisesti. Ei tule selvää, koska yksityiskohdat (paina B, käännä nuppia kolme, paina nappulaa F), unohtuvat ja sekoittuvat toisiinsa.

Äsken kuuntelin huonosti, kuten on tapani, kahta etevää henkilöä televisiosta. Aihe oli kiinnostava eli Venäjän rahojen ottaminen ja siirtäminen Ukrainan käyttöön.

Etevät henkilöt sanoivat monta kertaa “omistusoikeus” ja “demokratia”. He käyttivät näitä sanoja valistumattomasti ja niiden merkitystä vaihtaen. Tämä on kaikkein tavallisinta.

“Omistusoikeuden” kuvaus käytössä olevissa alan kurssikirjoissa ei ole oikea, ja taloustieteiden hakuteoksissa se on yleensä virheellinen. “Demokratia” tunnetaan yleisesti sanaksi, josta ei yhtään tiedä, onko se perhonen vai hirvikärpänen.

Emme yleensä huomanneet, että jo Google ja Wikipedia muuttivat tottumuksiamme perinpohjaisesti.

Valitettavasti kummankaan käyttää ei tiettävästi opeteta, vaikka molemmilla voisi välttää paljon mielipahaa ja ansaita kasan killinkejä.

“Tekoälylle” kävi nopeasti se odotettu kova kohtalo. Mitä enemmän sanaa selitetään, määritellään ja etenkin myydään, sitä epäselvemmäksi se tulee. Tai jos vertaamme sanas esineeseen, se ei ole kuin tikkari tai jäätelöpuikko: sisällä ei ole tikkua. Sisällä ei ole mitään. 

Olen käyttänyt paljon aikaa valmistaakseni toimeentulonsa lakiasioihin riippuville esimerkit siitä, että lainsäädännössäkin lineaarisen tekstin aika on ohi.

Omassa maailmassani laki on kirjoitusta, joka on jaettu ehkä muutamaan osaan, lukuisiin lukuihin ja jaksoihin, joita merkitään pykälän merkillä. Jostain on opittava, että nuo pykälät jakautuvat kappaleisiin, joista sanotaan momenteiksi ja niittenkin sisällä voi olla tekstin pätkiä, jotka on numeroitu. Niitten nimitys on “kohta”. Lihavointia ja kursivointi käytetään.  

Erittäin huono ajatus on lukea tuollainen pidempi teksti alusta loppuun. Tavallinen keino on alleviivata eri kohtia. Parempi keino on kopioida kaverin alleviivaukset ja yrittää ymmärtää niitä.

Älkää surko. Olen lukenut eri tavoin tekijänoikeuslakia, jossa on noin 70 pykälää, nyt jo yli 60 vuotta, mutta en osaa sitä.

Saatte ilmaisen neuvon. Olen varmistanut sen käyttökelpoisuutta katsomalla tarkkaan, koska olen istunut rauhassa yhdessä ainakin kymmenen oman ammattikuntansa ja valveutuneen yleisön mielestä tuon lain huipputuntijan kanssa.

Jos he esittävät ulkomuistista vähänkin pidemmän pätkän lakitekstiä, jokin on pahasti vialla. Todellisen tuntijan erottaa myös siitä, että hän toimii kuin keittokirjasta piparakakun valmistusohjetta aina välillä tarkastava lapsi. Ehkä olin hiuka yllättynyt, kun kunnioittamani kihlakunnantuomari otti todistajanvalan tekstin esiin aina ennen kuin sanoi: toistakaa saneluni mukaan. - Joku nerokas henkilö oli keksinyt painaa tuon alle kymmenen rivin tekstin lakikirjan sisäkanteen.  Laamanni Helminen oli istunut myös Pohjoismaiden suurimman oikeusjutun (asekätkentäjuttu) ja lukenut valan tekstin ainakin 10 000 kertaa. Isäni luki muka tulo- ja omaisuusverolain jyrkän säännön rähisevälle asiakkaalleen kirjasta, jonka minä tunsin kansista - “Mieskuorolauluja II” (Laulu-Miehet).

Tekoälyn ongelma on samaa sukua kuin fysiikan mustan laatikon, ja se poikkeaa kielen (semantiikan) tutuista tuntemattomista, joita ovat heijastuminen, imeytyminen, sironta ja muutamat muut. 

Edes kiinnitettyäsi huomion juuri oikeaan kohtaan, et ehkä voi käsittää sitä. Se on kuin erään Lucky Luken konnaksi osoittautuvan oaoin raamattu - näppärästi naamioitu salapullo eli jemmaflinda, jossa ei oe tekstiä ensinkään. Raamattuun kätketty tikari oli vaha vitsi jo kun z. Topelius käytti sitä.

Sotavalta

Otsikon sana esiintyi keskiajalla ihmisen nimenä. Samoin esiintyi Ihalempi.

Kuva näyttää kirjaa, jota hiukan harmittelen. Kun nyt kommenteissa ovat jostain syystä jääneet vähälle motkotukset, miksi kirjoitellaan vieläkin sodista, ammattimaista tiedon tasoa vuoden 1944 tapahtumista esittelevä kirja olisi hyödyllinen monelle.

Meinander on ollut jo kauan Helsingin yliopiston historian professori. Hänellä on sama ruotsinkielinen historian oppituoli, jolla Klinge istui aikoinaan.

Tämä ruotsinkielinen kirja ilmestyi 2020 ja on muuten sama kuin “Suomi 1944” mutta saatettu huolellisesti ajan tasalle. Uusin tutkimus on otettu huomioon, ja kirjoittaja on harjoittanut sitä myös itse alkuperäislähteisiin tukeutuen. 

Siten mukana on Kimmo Rentolan löytämä, ammattilaisten hyvin laajasti aitona pitämä venäläinen asiakirja, jossa olivat ehdottomat lisävaatimukset Suomelle.

Olemme tienneet vuosikymmeniä, että Teheranin konferenssissa (Stalin, Roosevelt, Chruchill) marras-joulukuussa 1943 Suomelle ei sovittu vaatimusta ehdottomasta antautumista, toisin kuin Saksalle ja sen muille satelliiteille.

Olemme lukeneet aika kauan maaliskuun 1944 rauhantunnusteluista, kun Paasikivi ja Enckell kävivät Rytin ja Mannerheimin siihen kehottamina Moskovassa kuulemassa rauhanehdot. Ne olivat niin kovat, ettei niihin voitu silloin suostua, paitsi ehkä Paasikiven mielestä. Enckell oli sitä mieltä, että lisää ehtoja tulee. Rentolan paperissa on punktit, jotka olisi esitetty, jos Suomi olisi suostunut neuvottelemaan 1940 rajojen, sotakorvausten, saksalaisten internoimisen jne. pohjalla. Olisi ollut annetta Neuvostoliiton käyttöö Ahvenanmaan lisäksi Suomenlinna ja taattava vapaa kulkuoikeus sinne, rajan määrääminen Kymijoelle ynnä muuta.

Meinander on niin hyvä tutkija, ettei hän mainitse tässä yhteydessä “torjuntavoittoa”, mutta mainitsee toteamalla, että tämän Stalinin rauhantarjouksen torjumisesta muiden ohella Ryti tuomittiin sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä.

Lukija saa itse todeta, että eihän tuossa tosiaan vaadittu ehdotonta antautumista. Mutta…

Oma johtopäätökseni on kauan ollut, että kun saksalaiset oli siis poistettava huhtikuun kuluessa ja armeijasta puolet kotiutettava toukokuussa, kysymyksessä olisi ollut antautuminen. Ja syyskuussa 1944 näitä laajoja vaatimuksia ei esitetty, koska silloin Suomen neuvotteluasetelma oli parempi. Esimerkiksi tykistö ja ilmavoimat olivat paremmat kuin koskaan.

On kovin terveellistä, että Meinander korostaa Narvan - Sinimäkien taisteluja, jotka olivat Neuvostoliitolle suuremmat sekä miesmäärältään että tappioiltaan kuin Kannaksen ja Laatokan rannan taistelut. Ne jatkuivat elokuuhun asti. Saksalaisten puolella kunnostautuivat erityisesti SS-joukot ja nimenomaan virolaiset, tanskalaiset ja norjalaiset. Vaikka Saksa voitti tuon suurtaistelun, se joutui vetäytymään syyskuussa, kun kaikki Baltian armeijat olivat jääneet mottiin. 

Niinpä lukija saattaa päätellä, että kylmä sota Neuvostoliitto - USA alkoi jo 1944. 

Ellei lukija ajattele näin, joka tapauksessa Suomi sotineen oli sangen pieni asia Euroopassa, ja Eurooppa ol sangen rajallinen sa maailmaa. 

Ja harmitteluni  sitä, ettei juuri tätä Meinanderin kirjaa ole tällä haavaa e-kirjana eikä ä-kirjana. Pitäisi olla. Kaikin mokomin.

Rahvaan ilot

Viimekertainen “kaiho” oli eräästä pikkarunosta. Ilot rahvahan, impi ja illankoi, lempi ja kaiho. Kaiho Niemisestä olen jutellut monesti. Tunnen erään joka kävi samaa koulua tämän jo nuorena kunnioitusta ja kummastusta herättäneen henkilön kanssa.

Tyrmistyin kun näin kuolleitten lähisukulaisteni etunimet Eino ja Aino vuoden suosituimpien vauvojen nimien listalla. Luulen, että kummitätini nimi Vieno ei palaa. Sitä muuten käytettiin sekä naisilla että miehillä. Samoin kuin nimeä Tuovi. Pääministerinäkin oli V.J. eli Vieno Johannes Sukselainen.

Sanalle rupean selvittääkseni erään kommentin esiin ottamaa kysymystä. Nimittäin sekä venäläisillä että ranskalaisilla romaanikirjailijoilla näyttää olleen taipumusta yrittää kirjoittaa kattava kuvaus, toisin sanoen kirja kaikesta.

Dostojevski on hankala tapaus. Jo aikalaiset 150 vuotta sitten valittivat valtavia henkilöhahmojen määriä ja näiden keskinäisten suhteiden mutkikkuutta. Lisäksi Dostojevski kaatoi kirjoihinsa, ehkä selkeimmin “Riivaajiin”, aatemaailmansa joka on jokseenkin sama kuin Putinin tällä hetkellä julistama. Vain Venäjä on turmeltumaton. Vain Venäjässä on pelastus. Pahimpia ja iljettävimpiä ihmisistä ovat juutalaiset, mutta melkein yhtä pahoja ovat ulkomaalaiset yleensäkin, nuo jotka sanovat itseään eurooppalaisiksi.

Tietääkseni Dosstojevskilta jäi kiroamatta Nato.

Minulle tuottaa yhäkin vaikeuksia, että samalla kirjahyllyllä viihtyvät ihmisiä ja elämään syvästi vihannut Dostojevski ja Tšehov, jonka vertaistaan hakeva inhimillisyys ja lämpö ovat jääneet huomaamatta vain tutkijoilta.

Simenon voi olla ainoa, joka todella onnistui rakentamaan täydelliseltä tuntuvan kuvan maasta eli siis Ranskasta. Hän tavallaan jäljitteli Balzacia, kuten kaikki muutkin ranskalaiset kirjailijat, ja samoin englantilaiset. Jo Stendhal ja Maupassant huokasivat, miten Balzac oli suurin kaikista - ja kunpa hän olisi osannut lisäksi kirjoittaa! 

Baudelaire - sama mies joka löysi toiminta– ja salapoliisiromaanin ja käänsi E.A. Poen juttuja piirrellessään omasta päästään paperille Pariisin ikävästä ja Pahan kukista - totesi että Balzacin romaneissa jopa kadunlakaisijat ovat nerokkaita - neroja. Ja Engels ja hänen kavererinsa K. Marx, löysivät Balzacin Inhimillisestä komediasta (yli 80 romaania) kaiken sen, mitä he itse, ja kuten he aavistivat, tulevat tutkijat etsivät turhaan.

Se kirjailijan nerokkuus on olla tuomitsematta. Simenon ei harrasta perimmäisiä syitä eli yritä kurkistella tapahtumahorisontin taakse. Sen sijaan hänen komisarionsa tapaa satoja ihmisiä ja huomaa itsestään selvästi itsetärkeyden ja samoin yrityksen hyötyä kohtuuttomasti toisista ihisistä.

Komisario on pikkukaupungista ja joutui jättämään ylemmät opinnot kesken. Hän eteni urallaan. Kirjailija on hiukan isommasta pikkukaupungista mutta Belgiasta. Hän ei opiskellut isommin ja ryhtyi kirjoittamaan ja julkaisemaan selvästi ennen kuin oikein osasikaan, ja menestyi. Tšehov oli sekä kirjailija että lääkäri ja väitti muistikirjoissaan ja keskustelussa olevansa tyytymätön molempiin ammatteihin.

Ihmisissä ollaan näkevinään sisäänpäin kääntyneitä ja ulospäin. Kovin kömpelöitä sanoja nämä ovat. Tosin tunnen ihmisiä, jotka eivät tarvitse taskulamppua, koska näkevät kaiken omassa valossaan, eivätkä mittanauhaa, koska he ovat itse kaiken mitta. Ja tunnen ihmisiä, joiden onteloissa maailma tohisee kuin tuuli ullakolla.

Sama koskee kirjoja. Englannissa joku Trollope näki maailman hyökyvän, ja suuren Dickensin menetelmä näkyy “Pickwick-kerhosta”, joka alkaa vitsikokoelmana ja alkaa yllätäen kiinteytyä kuin vanukas, kun odotusten mukaisen herra Pickwickin palvelijaksi astuu Sam Weller, jonka käsi ja kieli kilpailevat liukkaudessa.

En tunnusta tietokirjan ja sepitteen eroa. Molemmat pyrkivät yksityisestä yleiseen eli joku ilmaisee jollekin.

Siksi näitten valtakunnan kokoisten kertomussarjojen esimerkki on puu. Tollo ei sellaisen nähdessään käsitä, että aistien välittämän tavoittamattomissa on ikään kuin tehdas eli valtava laitteisto putkia ja pumppuja, joita käyttävät valo, nesteet, mineraalit, kaasut. 

Kirja, myös hyllyn ja seinän väliin kadonnut, on osa mielen ekosysteemiä eli välttämätöntä ympäristöä.