Hukutti itsensä

“Kansallisen elämäkerraston” taisin myydä. Verkon mukaan sen viisi puoliranskalaisiin kansiin sidottua osaa löytyvät huojennettuun hintaan noin vain, sormia napsauttamalla.

Se samoin kuin Bergholmin kaksiosainen “Uusi sukukirja” (näköispainos 1990).

Nämä edustavat sitä aikaa, jolloin ikävien asioiden esittäminen vainajista oli luvallista. Vain rikoslain säännös “kuolleen miehen muisto häpäisemisestä” oli tulkittavissa esteeksi, mutta tietojeni ja tilastojen mukaan säännöstä ei koskaan sovellettu.

Kunnianloukkauksesta voi vaatia rangaistusta henkilö, jolle vainaja oli erikoisen läheinen.

Kuka on erikoisen läheinen? Rikoslakimme ei onneksi tavoittele johdonmukaisuutta. Luulen voivani vapaasti mainita nimetkin, kun olen kiinnostunut ihmisten töiden ja ammattien kasaantumisesta maan eri alueille, ja haluan ehkä sanoa, että tuossa tai tässä pappissuvussa joistakin sisarussarjan jäsenestä mainitaan, että “vaipui mielenvikaiusuteen ja hukutti itsensä jo 23-vuotiaana”. Eräs Nervander eli 79-vuotiaaksi ja saa nimensä perään selityksen:”Tylsämielinen, viimein sokea.” Velimies J.J. Nervander:” Hänen iloinen, miehekäs luonteensa ja loistava sukkeluutensa ilmaantuivat ahtaammassa ystäväpiirissä; suuremmissa seuroissa sulkeutui itseensä.” Ja muuan herrassuvun jäsen oli “lukemattomista häväistysjutuistaan maankuulu nurkka-advokaatti”.

Käytin aikaani sen asian selvittämiseen, onko Jumala olemassa ja kuka hän mahdollisesti on. Aineistonani olivat vuoden 1998 valtiopäiväasiakirjat. Tuolloin Jumala näet jäi rikoslakiin laajanlaisen mutta oman ymmärrykseni mukaan sekavan keskustelun päätteeksi. Lainmuutoksen valmistelijat olivat ehdottaneet pelkästään uskonrauhan suojaamista samaan tapaan kuin kotirauha on laissa turvattu. Perusteluissa eduskunnassa kerrottiin, että Talvisodassa uskonnottomatkin ristivät kätensä ja huusivat Jumalaa. Ja näin päätettiin.

Mielessäni kiertelee näet ajatus, että kukaties Borenius ja Kemppinen eivät olleet puoli vuosisataa sitten kyllin pontevia esittääkseen tuomioistuimelle Salaman jumalanpilkkajutussa, että hallitusmuotoon sisällytetty uskonnonvapaus oli tehnyt silloisesti pykälästä varovasti sanoen oudon. Eikö syyte olisi ollut hylättävä ja Salaman tunnustus todettava kelvottomaksi yritykseksi?

Kun tasavallan kansalaisille oli oikein perustuslain tasolla vahvistettu oikeus olla uskomatta mihinkään hengellisyyteen eikö tällainen säännös ole hiukan ongelmallinen? Jos nyt joku pilkkaisi enkeleitä,mitäs oikeudenkäynnissä ajateltaisiin, kun jotkut tiettävästi kunnioittavat enkeleitä suuresti ja jotkut muut, ettei sellaisia ole, eikä paholaistakaan, joka kuitenkin oli tässä takavuosina noitaoikeudenkäynneissä hyvinkin keskeinen hahmo. Niin - vielä minun opiskellessani noituuden harjoittaminen oli rangaistava teko, samoin kuin humalasalkojen sonittamatta jättäminen, puhumattakaan veräjän tai hilan sulkematta jättämisestä.

En ehkä viitsisi ilveillä tällaisilla asioilla elleivät mieltäni painaisi arvostettujen virkaveljien eräät lausumat. Se oli kai itse Karl Larentz, todella merkittävä juristi, joka päätyi katsomaan berliiniläiselle tuomioistuimelle 1938 antamassaan lausunnossa, että juutalaisuus oli sellaista “häiritsevää käyttäytymistä”, joka oikeutti vuokranantajan purkamaan vuokrasopimuksen.

Meillä ei edelleenkään löydy nopeasti kannanottoa siihen, että maan melkein koko lakimieskunta oli tuomitsemassa punaisia vuonna 1918 maanpetoksesta, mutta taas yhtään jääkäriä ei epäilty rangaistavasta teosta, kun he sotatilan vallitessa liittyivät vihollismaan eli Saksan armeijaan.

Punaisille ongelmaton rikosnimike olisi ollut “kapina”, kun taas tuskin näen sitä päivää, että Paasikiven ja Svinhufvudin ynnä monien muiden Saksan seikkailujen ja kuninkaan vaalin toimituttaminen selvästi kumoutuneen 1700-luvun säännöksen avulla mainittaisiin väliotsikolla “maanpetos”.

Edelle kirjoitettu on ymmärrettävä ajatuksiksi oikeudesta kulttuuri-ilmiönä. Siitä voisi kirjoittaa toisekin kirjan.