Pidätyspolkka

Taito olla ajattelematta on monen oma. Ehkä meillä on kaikilla tuo kyky. Mahdollisesti se on ihmisen lajina selviytymisen välttämätön ehto. Katto vuotaa, kivi lentää, autobiili suistuu tieltä. Rehellinen selitys olisi aina ”en tullut ajatelleeksi”. Yleensä selitys on jokin muu. Kyky siirtää omat tunteet syrjään on yhtä keskeinen. Jos puu juurtuu pientalon katolle, valokuva todistaa asian ja näyttää päivämäärän. Kokeneesti kätketty raivon tunne on sitä vastoin aika vaikea todistaa jälkeenpäin.

Jussi Palomäki väitteli eilen kognitiotieteestä otsikolla Uusia näköaloja pokeripelin tunneprosesseihin ja päätöksentekoon. Englanninkielinen väitöskirja löytyy verkosta

https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/41569/palomaki_dissertation.pdf

Menetelmät ovat tilastollisia. Havaintoaineisto perustuu taitavasti järjestettyihin kokeisiin. Eritasoiset koehenkilöt pelasivat verkkopokeria useimmiten keinoälyä eli siis koneita vastaan tietämättä kokeen järjestelyjä. Heidän kokemuksensa ja kykynsä arvioitiin vakioiduilla kysymyssarjoilla.

Lukijan mieleen tulee tuttu leuhkaisu, jonka mukaan pokeri on pelien kuningatar. Se sisältää kaiken keskeisen tietojenkäsittelytieteestä ja siten tilastomatematiikasta. Psykologian kannalta se on ehtymätön aarre. Näin tavataan sanoa. Hallussani on jokin arvostettu teos. Väite lähisukulaisuudesta peliteorian kanssa vaikuttaa täysin perustellulta. Pokeria tai sököä pelasin itse viimeksi lokakuussa 1959. Verkkopokeria en ole kokeillut enkä liioin peliautomaatteja. Pidättyvyys ei johdu luonteen lujuudesta vaan ymmärryksen puutteesta.

Riittäviä esimerkkejä uhkapeleistä ovat veikkaaminen ja lotto. Sangen alkeellinen aritmetiikka osoittaa, että voittoja tai voitollisuutta ajatellen olisi selvästi viisaampaa istuttaa rahansa keväällä kukkapenkkiin ja arvella pääsevänsä elokuussa korjaamaan kympin seteleistä versoneita satasia.

Tämä kritiikki on turha, julma ja ajattelematon. Todellisuudessa ainakin valtion rahapelit ja kuka tietää, vaikkei verkkopokerikin, on halpaa ja kodikasta viihdettä. Puheenaiheena se vetää melkein vertoja säälle, vaikka aamutelevisossa ei ole vielä huomattu panna juontajia vaihtamaan veikkausmuistoja.

Palomäen väitöskirjan keskeinen aihe on ”tilttaus”, pokerin pelaajan joutuminen tiettyyn tilaan. Itse muistan termin flippereistä. Kun joku roteva renkimies yritti auttaa kuulaa potkimalla kojetta tai nostamalla sitä, peli keskeytyi ja sana ”tilt” alkoi välkkyä lasilla. Määritelmä on:”A poker term for a state of mental or emotional confusion or frustration in which a player adopts a less than optimal strategy.” Pokeritermi, joka kuvaa pelaajan ajatusten tai tunteiden sekasortoa tai turhautumista tämä valittua optimaalista huonomman strategian. Sanat kuulostavat hienoilta. Saman voi sanoa: pelaaja menee pimeäksi pelattuaan kätensä väärin.

Tämä johdattaa pois pokerista. Tuo tila tunnetaan esimerkiksi ylioppilaskirjoituksista. Sitä esiintyy työpaikkahaastatteluissa ja poliisikuulusteluissa. Tunnetaan tapauksia, joissa joku on ryhtynyt sytyttämään tulta takkaan ja päätynyt järjestelmällisesti ja vakuutuspetoksen tunnusmerkistön täyttävästi sytykkeitä ja palavia nesteitä tuikkaamaan talonsa tuleen. Rikoslain mainitsema ”täyttä ymmärrystä vailla” on huonompi kuvaus tuolle sielulliselle tilalle kuin ”tiltti”. Rikosoikeudellinen ”ymmärrys” tuo mieleen nyt ilmenneen tai muutoin pitkään kestävän henkisen muutoksen. Tiltti tuo mieleen yllättävän tilanteen, jossa pipo putoaa silmille tuosta vain.

Väitöskirja johdattaa myös toiseen oikeusteoreettisesti hyvin mielenkiintoiseen seikkaan. Kun koehenkilöt pantiin kuvaamaan tuntojaan sen jälkeen kun heidät oli huijattu koejärjestelyillä käyttäytymään typerästi, he kuvailivat tilttitilaansa sanomalla, että oli päästävä omilleen ja saatava hyvitys kärsitystä epäoikeudenmukaisuudesta.

Mieleeni tulee kerran kuulemani krapulaisen ähkäisy: ”Miten näin mukavan ihmisen pää voi olla näin kipeä?”

Osa tutkimuksen pelaajista oli miljoonia käsiä pelanneita aivan aikuisia, jotka itse arvioivat myös taitonsa laskea päässään todennäköisyyksiä hyväksi ja kykynsä kestää peliin kuuluvaa henkistä nokittelua hyväksi. Tilttejä esiintyi heilläkin, eivätkä he tainneet edes kieltää ilmiön olemassaoloa.

Tässä nyt voisi olla selitys muun muassa ”liikenneraivoon”, jota olemme käsitelleet ennen ja lehdet sitäkin enemmän. Joku niin sanottu kunnon kansalainen nyrjähtää päästään jouduttuaan moottoritiellä autoillessaan aiheettomasti ohitetuksi ja päätyy pätkimään ulosajorampilla äskeistä ohittajaa kuonoon kiilattuaan tämän kovassa vauhdissa sivuun. Valitettavasti tämä voi olla selitys myös muunlaisille väkivallanteoille. Jopa hengenahdistuksesta ja ruumiin heiveröisyydestä kärsivät kirkkoherra ajattelee joskus lähimmäistään kuunnellessaan, että entä jos tinttaisi tuotakin turpaan. Papillinen ja muu sivistys tarkoittaa, kuten muiden ohella Norbert Elias aikoinaan osoitti, että asianomaisella on kyky lykätä gratifikaatio tuonnemmas niin että hän tyytyy todennäköisesti mulkoilemaan kiukkuisesti rakasta ruustinnaansa kotiin palattuaan.

Väitös viittaa kognitiotieteen alustamaan oivallukseen. Itse kukin voisi toivoa joululahjaksi valheen paljastusmittaria. Nykyisin hyvin näppärät mittarit lukevat nimettömän tai pikkusormen välinivelestä ihon galvaanisen sähköjohtavuuden muutoksia. Etevästikin tukahdutettu tunne tulee armottomasti esiin. Omien emootioiden seuraaminen vaatii pitkää harjoittelua. Aivoissa olevan pikku puolustusasianajajan kytkeminen pois päältä onnistuu kyllä. Omista tunnereaktioista paljastuu yllättäviä asioita, joiden tietämisestä on selvää strategista etua.

Tänään perjantaina

Kaukomatkailuprojektini vei minut Vantaalle ja sen jälkeen peräti Kruununhakaan. Tunnen itseni suuresti avartuneeksi tämän matkailun ansiosta. Nokian puhelimen kartta (Here Drive) on niin hyvä, että soitan auton navigaattorilaitteille kuolinkelloa. Omistan sellaisen ja on se kalliskin, Becker. Sen rustaaminen käyttökuntoon vie minuutin tai monta, koska näppäillessä tulee huteja. Puhelimen kanssa viisitoista sekuntia riittää. En ole minuuttien kipeä.  Käytettävyyden tutkijat vain ovat oikeassa. Laitteen vaikea vireillepano aiheuttaa tosiasiassa sen että laite jää käyttämättä.

Edelliskirjoitukseni kävi väärin. Pitäisi kirjoittaa mitä ajattelee eikä mitä aikoo ajatella. Kirjoitin pöljästi ja nyt en ehkä pääsekään osallistumaan Päätalo-tietokilpailuun.  Tässä kuitenkin tavoittelemani muoto.

Kerronnan tekniikka ei määrää näkökulmaa. Joskus kirjoittaja uskottelee olevansa kaikkivaltias ja kaiken tietävä kuin Jumala. Ateismi on tässä paikallaan. Sellaista jumalaa ei ole olemassa. Vaikka teksti olisi syntynyt missä toimikunnassa, se on joku kirjoittanut. Minä-kerronnassa on eroja. Joskus romaania selvittävä ”minä” on universaalikertojan muoto. Joskus tuo kirjan ”minä” on niin jyrkästi ajateltu, ettei hänen tiliinsä voi häiriöttä panna havaintoja asioista, jotka tapahtuvat tuon ”minä ollessa toisaalla”. Jos kirjoittaja on ”Kalle Päätalo”, kuten Kalle Päätalon eräissä laajoissa teksteissä, kirjoittaja ei kerro, mitä tapahtuu Jokijärvellä, kun ”Kalle” on Messukylässä.

Olennaisempi ja syvempi taso on romaanin maailma. Päätalo tuo mieleen Franz Kafkan. Kirjan maailmassa ei ole eikä voi olla mitään sellaista, mikä ei ole kirjan päähenkilön ”K:n” maailmaa.

Jäin miettimään näin viisaita lukiessani Kai Hirvasnoron mielestäni erinomaista ja kaikin puolin suositeltavaa blogia ”Päätalon matkassa – Johdatusta Iijoki-sarjaan”. Se näyttäisi olevan tarkoitettu kaltaisilleni oudoille linnuille, jotka ovat lukeneet tuon sarjan joltisenkin huolellisesti, kirja kirjalta. Sangen hyödyllistä on saada yhteenvedot sarjan eri osien sisällöstä. Hurmaavaa on lukea kommentteja, joissa veteraanit selvittelevät, minkä verran Päätalo fuskasi kuvaillessaan omakotitalonsa, Kirvestie 22, rakentamisen työläyttä. Tunteja on kuulemma epäuskottavan paljon. Kirjoittajat näyttävät tietävän, kauanko sokkelin valuun meni 1950-luvun alussa – ja paljon muuta.

Väittäisin Hirvasnoroa vastaan minä-kertojaa koskevassa asiassa. Hän viittaa siihen, että talvisotaa on kuvailtu mahdollisesti liian vähän ja teknillisen koulun käymistä liianpaljon.

Esitän kuohuttavan väitteen. Päätalo oli modernimpi kuin modernistit. Kuvauksen laajuus kuvaa merkitystä, jonka asia kirjan minän maailmassa sai. Ratkaisu on lukijan, ei kriitikon. On sellaisia tapauksia, että erään Samsa-nimisen henkilön muuttuminen levottomien yöunien yhteydessä vastenmieliseksi syöpäläiseksi omassa sängyssään on suurempi asia kuin ensimmäinen maailmansota. Itse asiassa viimeksi mainittu ei esiinny teoksessa lainkaan.

Päätalon romaani on koottu hyvin taitavasti. Se ei ole sonaattimuotoinen, vaan sarja. Liikkuvaa ja vilkasta osaa seuraa usein hidas osa, sarabande, ellei largo. Kriitikot ovat asettuneet odottamaan sonaattimuotoa ja hermostuvat heti, kun osia onkin enemmän kuin neljä eikä teemojen ja aiheiden kehittely vastaakaan sointuopin sääntöjä.

Ennakoin vastaväitteen – Kalle oli sen verran yksinkertainen ja oppimaton mies, ettei hän tuollaisista viisasteluista tiennyt. Hän oli kuitenkin julkaissut aika suuren määrän romaaneja ja kokenut itse, mistä syntyy uskottavan olo ja mistä ei. Ja niinpä hän otti ja omaksui äärimmäisen minä-muodon eli siis keskityksen, joka on sattumalta sama kuin Kafkan, Proustin ja Joycen. Ajatelkaapa, lukijat, eroa esimerkiksi Thomas Manniin, joka kyllä yrittää suurissa romaaneissaan syleillä maailman kuoliaaksi.

Päätalo tulee romaaneillaan lähelle mikrohistoriaa. Mikrohistoriaa ei ole se, että kirjoitetaan jonkin joutavanpäiväisen maamiesseuran tasalta tai peräti erehtyväisen ihmisen vähäpätöisistä liikkeistä. Tuota sanaa on käytetty tutkimuksista, joissa on onnistuneesti tunkeuduttu yksilön ja hänen yhteisönsä välisiin vahvavoimiin, keskinäisiin riippuvuuksiin. Tutkimustekniikkaa on käytetty vain siksi, ettei vaihtoehtoja ole ollut. Esimerkki: Le Roy Ladurie, ”Montaillou”. Näin on joskus päästy kiinni uskomusjärjestelmiin. Luulot ovat joskus väkevämpiä käytteitä kuin paljon mainostetut luokkavastakohtaisuudet tai tuotantovoimat.

Vastaan kuvittelemiini väitteisiin myös näin. Päätalon ja itse asiassa aika monen muun nykykirjailijan kohtaloksi ovat olleet tulla kriitikot, joiden hiljaisessa mielessä on liikkunut heidän oikeana pitämänsä ajatus. Tyhmät ja köyhät ihmiset eivät kykene yhtä hienostuneeseen sielunelämään kuin me, arvostelijat. Kuvattavat ovat alkukantaista väkeä. He vain syövät, tekevät tarpeensa, joista eräät ovat sukupuolisia, kuolevat ja kuopataan.

En vedä tähän demokratiaa tai humanismia. Väitän vain, että tuo oletus on väärä.

Tshehov osoitti saman kuin ennen häntä Dostojevski ja etenkin Gogol. Tyhmän pään hutera ajatus voi kertoa kammottavan paljon ajan ihmisistä, joskus kaikkien aikojen ihmisistä. Kuten että päällystakki on muka varastettu.

”Kirsikkapuisto” on minulle kaunein dokumentti maailmansotia edeltäneestä maailmasta, joka ei juurikaan varjellut kirsikoita eikä puistoja. Moni katsojat ja eräät arvostelijat näkivät siinä vain ikävää ja toisarvoista jatustelua.

Yritän selvitellä ajatustani: oliko kirjallisuusarvostelun näivettyminen ja kuihtuminen tilaan, joka nyt vallitsee lehdistössä ja verkossa ensimmäinen mediamurroksen merkki? Sanomalehdet ensin ja kirjankustantajat seuraavina unohtivat, että kirjallisuus on meidän maailmamme hiilinielu.

Menneisyys muovinen

Järjestin itselleni käärmenäyttelyn. Vielä on soitettava pojille. Verkkovirran kanssa ei pidä pelata. Toistaiseksi on ilmassa kysymys, eikö ole keinoa kiertää runsaiden virtajohtojen ongelmaa. Siivouksessa niitä kertyi noin 30. Kaikki muuntavat verkkovirran 12 voltiksi, mutta ampeerien ja milliampeerien lukemat vaihtelevat kovin.

Seuraavaksi hakukoneen oli kerrottava, miten lerppua nyt luetaan. Sievästi nimikoiduissa nimilapuissa luki ”kirjeitä 1993” ja ”tekstejä 1994”. Jokseenkin varmasti tiedostot ovat samoja kuin levyillä.

Eilen oli haukea. Paremman puutteessa pieniä ruotoja nosteltiin asetille, jossa luki ”IV P”. Se oli alpakkaa eli uushopeaa (Neusilber, nickel silver – kuparia, sinkkiä ja nikkeliä). Kevytmetalliakin olisi. Kovametallia löytyy. Hauki oli hyvää.

Olen moittinut vanhempiani ja uhannut raastuvalla. Sitten kuulin, ettei raastuvanoikeuksia enää ole. Sitä paitsi heillä on perheessä ilkeitä juristeja. Kanneperusteeni olisi ollut vahingonkorvaus siitä, että käyttivät mokomat sota-ajan ala-arvoisia korvikeaineita minua laatiessaan. Muovi on maailmassani kovin myöhäinen tulokas. Olen jopa muistavinani, miten tuo sanamuodoste vaivalloisesti sivuutti puhdasta suomea edustaneen nimityksen ”lastiikka” (plastik, plastic).

Pelkään että se oli pelkkää ilveilyä, mutta väitettiin Uiton Eelin ainakin aikovan nikkaroida visakoivusta hulahoop-vanteita. Jos haluatte, katsokaa Wikipediasta. Villityksen aiheuttanut vanne tuli markkinoille 1957. Noin vuoden kuluttua Olavi Virta oli levyttänyt iskelmän lannevanteesta. Kai sen piti laihduttaa. Laulaja itse ei tainnut ottaa keinoa käyttöönsä.

”Rihkamakauppias” oli jopa ammattinimike. Tuon ammatin harjoittajat esittäytyivät kyllä mieluummin kauppiaiksi. Romukaupan kunnianarvoisa nimike sietäisi palata käyttöön. Ehkä se on joutunut ahtaalle kaiken kalliin romun keskellä, josta ei puutetta ole.

Jos elinkeinonharjoittajalla oli käytettävissään liikepaikka, hänestä saattoi tulla sekatavarakauppias. Siirtomaatavaroita taas myytiin vain kaupungeissa, kolonialvaruhandel. Se luki oikein kyltissä. Lyhyttavaraa myytiin myös meidän talossa. Salaperäinen nimitys viittasi muun muassa neuloihin, nappeihin ja neppareihin.

Kaksi sanomalehteä ja kolme kommentoijaa ovat, eivät ehkä toisistaan riippumatta, kiinnittäneen huomion kirjoittajiin, jotka lavertelevat yhä enemmän itsestään. Suuren sanomalehdet ensisivuilla voi aivan hyvin kirjoittaa, mitä tarhassa tapahtui ja kuinka kummia kauppaan kuului.

Tässä on yhteys edesmenneisiin pakinoihin. Ehkä sitä oikein opetettiin – jutelmassa ja juhlapuheessa on järkevää etsiä yhteinen jalansija. Kertomalla kävelleensä metsässä voi vedota niihin, jotka hekin ovat kävelleet metsässä. Keino ei liene niitä tehokkaimpia.

Tausta on sitten todella mielenkiintoinen. Toistuvasti mainitsemastani väitöskirjasta käy ilmi, etteivät arvostelijat eivätkä lukijat käsittäneet Kalle Päätalon Iijoki-sarjan tekniikkaa. Se on minä-kerrontaa, vaikka päähenkilö on ”hän”, Kalle.

Vuosisatoja kertomakirjallisuudessa on käytetty joko universaalikertojaa tai minä-kertojaa. Ensin mainitun muistatte Seitsemästä veljeksestä ja Linnalta. Kertoja näyttää olevan kertomuksen ulkopuolella. Hän tietää kaiken. Linna heittäytyi melkein jumalaksi romaaniensa alussa ja lopussa. Kivi sanoi käyvänsä nyt kertoilemaan. Tässä on tietysti ajatuksena näytelmä, jossa on vain poikkeuksellisesti kertoja. Ihmisiä lappaa näyttämölle ja heidän pitäisi puheillaan, eleillään ja asuillaan selvittää, mistä on kysymys.

Minä-kerronnan suomalainen mestari oli Waltari suurissa historiallisissa romaaneissaan. ”Minä… kirjoitan tämän… En ylistääkseni… jumalia, sillä jumaliin olen minä kyllästynyt…”

Tässä on kaksi kikkaa. Minä-kertoja joutuu turvautumaan temppuihin mennessään aiheeseen, jota tuo ”minä” ei ollut näkemässä. ”Samaan aikaan kirkonkylässä porvarit kokoontuivat…”

Päätalo edelleen esimerkkinä – on valiteltu, että talvisodan ajan kuvaus on outo. Asevelvolliset vain pelaavat korttia ja kirjoittelevat värssyjä vihkoon, vaikka kansakunta kouristelee kuoleman tuskassa. Mutta kuvaus on oikea. Ihminen, kun on ihminen, toimii kuin torakka. Mielen täyttää se, mitä on kulloinkin käsillä. Sökörinki on tärkeämpi kuin Summa, varsinkin kun viimeksi mainitusta ei sensuurin oloissa tiedetä oikeastaan mitään.

Toinen kikka. Mikään minä-kerronta ei ole totta. Huonompi kirjoittaja tosin voi kuvitella sellaista. Se Päätalo tai Linna, joka kirjoittaa ”niin kuin asiat tapahtuivat”, on kiinni kirjoittamisen hetkessä. Tapahtumissa mukana ollut oli dramaattisesti toisessa asemassa. Sodassa taisteluun joutunut ei tiennyt, että hän säilyy hengissä ja laatii kerran selvitystä kokemastaan.

Eli suurinta jälkiviisautta edustavat esteettömät todistajat.

Mitäkö tein kun Kennedy murhattiin? Mietin asiaa viikon, kaksi. Olin asevelvollisena sotasairaalassa ja luin kirjoja. Iltaisin ja öisin, kun neiti Lämsä ei ollut salissa, keskustelimme lajitovereiden kanssa siitä ja sen kestävyydestä. Dallasin tapahtumat eivät kiinnostaneet.