Shigiri

Olen kirjoittanut puukkojen ikiaikaisuudesta. Puukossa ei ole mitään erikoisen suomalaista. Pohjalaispuukon muuttuminen vähäksi aikaa koruesineeksi voi olla jäljittelyä – sotilaat kantoivat tikaria, ja nationaistinen vivahde, jonka vuoksi äärioikeiston edustajat kävivät valokuvassakin villapaidassa ja tuppipuuko lonkalla, on helppo selittää saksalaisella sotilasasulla. Jääkäreillä oli pistin vyöllä tupessa. 

Nyt näyttäsi että puukon ikä on selvillä. Ylen verkkosivulla (katso myös siinä viitattu http://www.sciencemag.org/news/2018/04/11000-year-old-statue-unearthed-siberia-may-reveal-ancient-views-taboos-and-demonsesitellään uudelleen ajoitettu 11 000 vuotta vanha mahtavan suuri puuveistos.

Arkeologit kirjoittavat jatkuvasti katsauksissaan, että teräviä pieniä kiviä eli mikroliittejä kiinnitettiin aseisiin, esimerkiksi keihäisiin nuoliin ja harpuunoihin. Näin varmaan tehtiin - mutta millä kalat avattiin ja riistaeläimet paloiteltiin?

Talteen saadussa esineistössä on runsaasti hienoja puukkoja, jotka ovat loivasti sahareunaisia. Muoto osoittaa, että niitä on ollut helpompi käsitellä varrellisina, joten varsi on ollut puuta.

Muinaisveistos on lehtikuusta. Niinpä sen kuviointi on tehty puun pintaan vetämällä, ei pelkästään työntämällä. Puuesineen tekijän perustyökalu lienee taltta, mutta veistäkin tarvitaan. Tässä tapauksessa poikkisyyhyn veistettäessä veitsi on parempi ja syyn suuntaan taltta. 

Veitsen yleismaailmallisuudesta todistavat muuten myös kangas ja turkis. Kumpaakaan ei oikein voi käsitellä muulla välineellä, ainakaan jos tarvitsee myös suikaleita.

Jos puukolle ja veitselle haluaa välttämättä löytää eron, yksieräinen eli puukon kaltainen on selvästi parempi turkkurin, suutarin ja teurastajan kädessä, koska peukalolla tukien viillosta tulee tarkempi.

Nyt löydettyä paljon vanhempia mammutinhampaasta tehtyjä Venuksia ja muita figuriineja tunnetaan paljon. Tässäkin tarvitaan molempia. Jos materiaali on kovin haurasta, kuten vanha luu, se murtuu helposti. Puukon kaltaisella työkalulla on helppo veistää ohutta lastua. Höylä tunnettiin jo Egyptissä, mutta se on kivikautisiin verrattua high tech-tuote.

Venäjä ja sen naapurivaltiot sallivat nyysin yhteistyön läntisten tutkijoiden kanssa. Tässä on ollut mukana etenkin Cambridge. Luultavasti seurauksena on tutkimustoiminnan kiihtyminen. Varmistin asian. Esimerkiksi Mithenin kirjassa (”After the Ice. A Global Human history 20 000 – 5 000”) Ei ole sanaakaan Volgan ja Uralin välisestä alueesta.

Ja samaan aikaan Kiinassa tehdään löytöjä, joiden pitäisi olla kaikin puoli mahdottomia. Ainakin tutkimuksista ja dokumenteista saa käsityksen, että arkeologia on korkealla tasolla ja nauttii yleistä ja poliittista arvostusta.

(Puu siis voi säilyä anaerobisessa eli hapettomassa tilassa vuosituhansia. Meillä on Suomessa esimerkkejä, ei kuitenkaan mitään näin hienoa.

Ihmisen puhetta

Älkää tehkö kuvan kirjasta hätäistä johtopäätöstä. Kysymys on ihmisen puheesta, ei sotajutuista.

Tuli jostain vähän kuumettakin. Olen välillä kuunnellut Terkelin vanhoja radiojuttuja, joita on aikamoinen kokoelma verkko-osoitteessa strudsterkel.org

Siellä on jopa Buster Keatonin haastattelu, joka on aivan täynnä asiaa. Chaplin ja hän ymmärsivät elokuva kuviksi ja kilpailivat siitä, kumpi käytti kokoillan mykkäelokuvaan vähemmän tekstiplansseja. Tavallista oli noin 259 tekstiä. Keaton pääsi 25:een ja Chaplin 23.een.

Kirjan ”hyvästä sodasta” (jonkun haastatellut mukaan viimeinen hyvä sota)  olen lukenut vuosikymmeniä sitten, kun se ilmestyi.

Kirjan lopulla äänessä on Punaisen Ristin työntekijä, joka aloittaa kertomalla, miten häntä ärsytti Punainen Risti, siihen aikaan snobien hienostelukerho. Kertoja aloitti vielä kotona Amerikassa ollessaan rynnäköinnin ja yritti selostaa, miten kallista oli käyttää kahta eri veriplasmavarastoa, toista valkoihoisten luovuttamaa ja toista värillisten. Se perustelu ei monia kiinnostanut, että kun siinä veressä ei ole mitään eroa.

Sodassa Saksaa vastaan oltaessa tädit nakkelivat niskojaan ja sanoivat, että varmaan sitten seuraavaksi jutkujen verta…

Englannissa erääseen työhuoneeseen oli linnoittautunut asiantutija (vuoveden tutkija), joka ei päästänyt ketään sisään. Kertoja meni puoli väkisin ja kysyi että kuule, asuitko sinä koulupoikana siellä meillä Etelä-Dakotassa. Tutkija luimisteli ja myönsi. Sitten kävi ilmi, että he olivat pelanneet vuosikausia palloa yhdessä ja ennen pitkää tutkija oli kertonut olevansa tuhon partaalla. Hän oli saattanut englantilaisen naisen raskaaksi ja nyt tämä vaati tuhat puntaa kertasuorituksena. Ellei rahoja alkaisi näkyä, hän ilmoittaisi asian tutkijan vaimolle ja tyttärille.

Kertoja jonka tehtävä todella oli hoitaa hankalia asioita hallinnossa, kirjoitti tiedot muistiin ja meni seuraavana päivänä sairaanhoitajan ja kätilö kanssa tapaamaan tulevaa äitiä. Kätilö totesi, että naisella oli tyynyt vyötäröllä ja sairaanhoitaja, että lisäksi löytyi kuppa. Poliisi laitokselta kerrottiin, että kysymyksessä on tunnettu henkilö, useammankin alan ammattilainen. 

Kun tapasimme seuraavan kerran, pelastamani mies ei ollut tuntevinaan eikä katsonut kohti. En pannut sitä erikoisen pahakseni. Tällaisissa töissä se on pikemminkin tavallista.

Kertoja sai kenkää ja menetti mainettaan autettuaan 1949 Tshekkoslovakiata väkeä Itävaltaan, muun muassa kaksi ministeriä. ”Olette pettäneet venäläisten luottamuksen!” hänelle sanottiin.

Ja hän jatkaa, että tuttu neuvostokenraali, jota hän tapasi usein Venäjälläkin  ja pääsi näkemään järjestelmän käsittämätöntä hipovan tehottomuuden, oli sanonut hänelle, että kuule amerikkalaisilla kuoma-autoilla me voitimme sodan. Ihmeellinen se kuusisylinterinen Dodge, jossa on Packardin moottori. Vuosikausien rääkkäämisen jälkeen maailman kauheimmilla teillä ja soilla nämä sen kuin savuttavat – ja toimivat. Ja mitä tulee valtiollisiin näkökohtiin, niin tuon asian tietävä meillä Neuvostoliitossa kaikki. Katsoin kirjasta. Amerikkalaisia kuorma-autoja tuotiin sodan aikana yi 600 000. Saksalaisilla oli hevosia (jotka kuolivat) ja muuleja (jotka kuolivat).

Macbeth

Joku nuori nero sanoi lineaaritelevisiossa, että meillä on vain yksi elämä elettävänä. Onpa viisas televisio.

Mahtaako olla yhtäkään?

Nukkuessaan jokainen ihminen on hullu. Unennäkö vaikuttaa joskus psykoosilta. Ehkä se on psykoosi. Jos näin on, osaammeko tehdä eron.

Minulla taitaa olla kokemusta mielenhäiriöistä, ainakin hallusinaatioista, runsaasti. Hallusinaatio tarkoittaa, että on näkevinään olemattomia ja kuulevinaan omiaan.

Jotkut sanovat haastattelijalle kirjoittavansa, koska se on niin hauskaa! Jotkut muut esittävät järkeen käyviä selityksiä, joista tulee heti mieleen isoisän jakaus.

Kirjoittaminen ei ole lainkaan hauskaa. Siinä on vointi ja joskus henki vaarassa.

Kirjailija on kuin hiippailija, joka illan hämärinä tunteina hiipii hammaslääkäriasemalle ja poraa ja paikkaa etuhampaansa ja kiskaisee ainakin yhden viisaudenhampaan irti.

Tulehdukset ja myrkytykset kuuluvat asiaan.

Lukija käsittää, että edellä on kysymys tosissaan kirjoittamisesta. Meillä kielellisesti paljokkailla on kullakin kopallinen keinoja, joita käyttäen unohdamme itsekin, että taide kaiken kaikkiaan on hapuilua side silmillä kapealla kielekkeellä murskaavan korkealla, eikä suojelusenkeliä näy. Tuttu keino on lyödä asiat leikiksi tai niin hirmuiseen tunneilmastoon, ettei sitä usko kukaan.

Sain Shakespearen  kootut teokset raamatun näköisenä niteenä lukiolaisena. Kyllä siinä sanakirja kului. Nyt ne ovat olleet iät ajat Kindlenä. Se oli Biramin metsä, joka liikkui, kun Lady Macbeth on siis kuollut, tänään, vaikka tänään olisi voinut olla toisin, toiste.

Jo Nesbø julkaisi juuri – englanniksikin – rikosromaanin ”Macbeth”. The New Yorkerin podcastissa Shakespearen tutkija meni ihan veteläksi. Hän sanoi, ettei yleensä lue dekkareita eikä jännäreitä ja  tiesi tästä kirjoittajasta vain nimen. Hän ilmoitti lähtevänsä studiosta kirjakauppaa, koska kysymyksessä on todella suuri kirjailija.

Tämä ”Macbeth” on hiukan raskas lukea. Se on dystopia. Macbeth, Duncan ja ne kaikki muuta toimivat Skotlannin tuntuisella seudulla muutamia kymmeniä vuosia sitten. ”Brew” eli noitien keitos, se jolla näytelmä alkaa, on erikoisen vahvaa huumetta.

Tapahtumat ovat huumeruhtinaiden ja poliisien välien selvittelyä. Ongelma on siis raha ja valta, mutta tarvitaan näin hyvä kirjailija estämään, ettei kertomus vie mieltä miehen päästä ja ala elää omaa, luikertelevaa elämäänsä.

Mabeth ja esimerkiksi Kuningas Lear ovat niin rankkoja, ettei niiden tarinoissa ole nykylukijalle oikeastaan paljon uutta. 

Tuloerot

Poliitikko ja virkamies eivät saa puhua totta. Blogistille sellainen ei tulisi mieleenkään.

”Miten tuloerot ovat Suomessa muuttuneet?”, kysytään, aiheellisesti.

Vastaukseni on: eivät mainittavasti.

Jokainen puolikin vuotta luennolla istunut tai tilastoja tutkinut osaa sanoa, että vastaus on surkea.

Ensimmäinen arvostelun syy on sana ”tulo”. Kuvassa on eräs indeksi, jota käytetään yleisesti. 

Yrittäjätulot, pääomatulot, ansiotulot, tulonsiirrot…

Pari vuotta sitten Yle selitti asiaa ja esitti tilaston. Yli puolet suomalaisista saa valtiolta enemmän kuin maksaa. (Pakollisia, välittömiä veroja.) Tulonsiirtoihin lasketaan muun muassa eläkkeet, työttömyyskorvaukset ja erilaiset tuet. Valitettavasti vanha tapa nälviä veronmaksajan ominaisuudessa vaatimuksia esittäviä ei ole kaikkea perää vailla. Osa veronmaksajista ei ole veronmaksajia. He saavat enemmän kuin maksavat.

Yritys-ja pääomatulojen merkitys kiihkeässä kielenkäytössä on politiikan korokkeilla suurempi kuin käytännössä. Suomi on pienten firmojen maa. Julkista huomiota saavat isot kaupat. Sata vuotta taloustieteessä on puhuttu mittakaavaedusta. Mikä määrä Suomessa on pieniä sahoja tai pikkuruisia selluloosatehtaita? 

Tämä kuulostaa niin kokoomukselaiselta että häijyä tekee. Olisi ehkä ollut parempi tyytyä sanomaan, että minun elinaikanani käytettävissä olevat tulot eli setelit lompakossa, myöhemmin saldo pankkikortin takana, ovat hyvinkin kymmenkertaistuneet.

Mutta ei se niin paljon kerro. USA:ssa minulla oli tilaisuus jättäytyä professoriksi huonompaan yliopistoon ja ponnistella siitä parempaan. Laskin vaihtoehtoja, vaikka ratkaisu oli tietysti henkilökohtainen. Kaliforniassa tulee hulluksi ennen kuin arvaakaan. Palasin ja tartuin tilaisuuksiin toimia teknillisissä korkeakouluissa. Muutama kollega sanoi, että on turhaa penkoa digitaalista toimintaa ja esimerkiksi verkkokauppaa ja tietosuojan ja yksityisyyden ongelmia, etenkin suhteessa tekijänoikeuteen ja patentteihin. En sitten uskonut.

Laskelmieni mukaan olisin jäänyt kilin osalle dollarimäärin Suomeen verrattuna moninkertaisen palkkani kanssa. Jo koulu- ja asuinkustannukset hirvittivät. Ainakin kymmenen oppilaistamme vietti vuoden Berkeleyn seudulla väitöskirjatoimissa. Se oli hieno ratkaisu. Enkä tietenkään puhu nyt mitään insinööripuolen ihmisistä.

Ei pidä paikkaansa, että Aatos Erkko olisi sanonut, että kaikki me olemme sosialidemokraatteja. Mutta olisi voinut sanoa. Jopa tässä esitetty vaatimaton tilasto tuo mieleen, että pääomapeleissä emme ole vahvoja.

Ongelma ydin ei ole tuloeroissa vaan niiden tasaamisessa tuloluokkien sisällä, pienituloisilla esimerkiksi lasten ja vanhusten asioissa. Sosiaali- ja terveystoimi eivät ole kaupallisia kysymyksi.

Motkotusta

Niin moni kiireellisesti ratkaistava asia tuntuu liittyvän välimatkoihin ja sijaintiin.

Voiko koulurakennukseen mennä? Onko esikoulussa tilaa? Mistä saisi leivän tai tontin?

Olin mukana, kun ”välimatkat menettivät merkityksensä” sähköisten yhteyksien vuoksi. Siinä kävi toisin päin. Etätyö on pieni asia. Pääkaupunkiseudulla on toimistotilaa tyhjillään vaikka mitkä määrät, mutta ottajia ei löydy.

Mobiiliyhteyksien piti mullistaa ansainta. Mobililaitteet näyttävät olevan tällä hetkellä viihdettä. Asiallista toimintaa ajatellen puhelimesta voisi käyttää samaa nimitystä kuin rukkasista ennen työmailla: työjarru.

Tavoittelen hiukan hyökkäävää sävyä. Taustalla on varmaan sote-uudistus, mutta toisaalta olen nyt päivästä toiseen koonnut tilastotietoja ja tuijottanut niitä.

Tilastokeskus tuottaa numerot. Sen verkossa tarjoamat sivut eivät ole helppokäyttöisiä, mutta löytyy sieltä paljon, jos on vähän tottumusta. Verohallitus on kitsaampi, mutta kylä heidänkin sivuiltaan (vero.fi) löytyy muutamassa minuutissa asiaa, joka saattaa eduskuntakeskustelut ja mielenosoitukset outoon valoon.

Nyt liioittelen, joten älkää turhaan väittäkö vastaan. ”Köyhien kurjistaminen” on jatkuvasti puheena. Jos valtio ottaisi eniten ansaitsevilta muun pois niin että esimerkiksi sata tuhatta markkaa vuodessa olisi korkein ansio- ja pääomatulo, minkä saa pitää – paljonko jäisi jaettavaksi pienituloisille ja pitkäaikaistyöttömille. - Noin sata euroa nokkaa kohti, vuodessa. En viitsi edes vitsailla yhtiöveron nostamisesta. Tuskin kukaan pitää lämpöä, energiaa ja elintarvikkeita vitsikkäinä asioina, ja jos taas pankit suurine rahoineen pantaisiin lujille, sen kai jokainen tietää, mitä siitä seuraisi.

Itse en ole sosialisti mutta toisaalta en liioin usko sääntelemättömiin markkinoihin. En kuitenkaan usko, että esimerkiksi merkittävien selluloosatuotteiden kehittäminen ja toteuttaminen onnistuisi poliitikoilta paremmin kuin teollisuudelta.

Tilastoista näkee, että kehityksen epätasaisuus on jo järkyttävä suomalainen ongelma. Pääkaupunki kehyskuntineen on nyt eräänlainen vankileirien saaristo. Puoli Suomea on epätoivoisessa tilassa. Jos koulutustason katsotaan liittyvän työpaikkoihin ja palkkoihin, ainakin toinen puoli nykyisistä kunnista on toivottomassa asemassa. 

Ja  koulutuksella on korrelaatio.

Ei pidä lukea, että luulisin tutkintoa tieksi onneen. Sitä se ei ole, Tutkinnon puute ei ainakaan ole. Mutta – esimerkiksi Japanissa ja Saksassa hävitty toinen maailmansota johti nopeaan teolliseen nousuun, koska tekninen osaaminen oli jo niin hyvää. Jo sodan aikana Sveitsi ja Ruotsi olivat nekin kehittäneet maailmanluokan tuotteita, ja paljon.

Vuosisadan fiksuin

Lorentz Lindelöf saattoi olla1800-luvun fiksuin suomalainen. Todellisuudessa kaikkein fiksuin oli Lönnrot, mutta se on asia erikseen. Adolf Moberg, josta kirjoiti pari vuotta sitten, oli kova poika sarjassaan.

Kuka oli 1900-luvun fiksuin, se on vielä auki. Erkki Laurila? Lieneekö tästä asiasta ehdotuksia? Luonnontieteilijä tarjoutuu luonnostaan, koska heidän työnsä tulokset ovat usein vastaansanomattomasti arvioitavissa ja vihamiehetkin joutuvat usein tunnustamaan, että noin se menee.

Lindelöfin isä oli kurja kappalainen ja tämän isä suomenkielistä maalaisrahvasta. Lähes kko vuosisadan elänyt Lorentz laittautui koulutielle ja oli päättäessään päivänsä Helsingin (Aleksanterin) yliopiston kansleri ja ehkä ensimmäinen maanmiehemme, joka sai tiedemiehenä aitoa kansainvälistä mainetta. Funktio-oppia (Johdatus korkeampaan analyysiin) kehitti tarmokkaasti hänen poikansa Ernst, jonka serkkuja tai kavereita olivat sitten Nevanlinnat, Väisälät, Myhrbergit jne.

Tämä on sitä matematiikkaa, josta ei koulupohjalla ymmärrä mitään. Kuvassa ovat mukana osittaisdifferentiaaliyhtälöt, Hilbertin ja muiden avaruudet jne. 

Lorentz aateloitiin tieteellisistä maineteoistaan ja ehti toimia jopa säätyvaltiopäivillä aatelissäädyn maamarsalkkana. Henkistä epätavallisuutta kuvaa esimerkiksi se, että hän vaihtoi äidinkielekseen ruotsin ja opetteli hakemistojen mukaan täydellisesti saksan ja ranskan. Ainakin hän piti pitkiä aikoja luentoja molemmissa maissa, joissa myös matemaatikot ovat tunnettuja keskinäisestä karsaudestaan.

Ennen katselin johtamistaidon ja teollisen organisaation oppi- ja käsikirjoja. Siten en tiedä, missä määrin perusopetuksessa nykyisin kiinnitetään huomiota eri laitosten rakenteellisiin jähmeyksiin eli siis byrokratiaan, ja kuinka paljon henkilöstön käymiin sisällissotiin.

Kokemukseni aikana sotiminen (internecine warfare) vei hyvinkin puolet tehollisesta työajasta. Kauan sitten päättelin, että keskinkertaiset johtajat ovat parhaita, paljoon parempia kuin kaikkein fiksuimmat.

Siksi on hiukan liikuttavaa, että jatkuvasti eli monta kertaa vuodessa, joku saa valmiiksi jälleen uuden kirjan työstä ja työpaikoista ja esittää siinä keskeisesti ajatuksen, jota on nyt toisteltu tuloksettomasti kolme tai neljä tuhatta vuotta. Kuuntelemalla, mitä toinen sanoo, voi saada mielenkiintoisia ja käyttökelpoisia tietoja.

Yleensä sellainen ei ole tapana. Kun joku muu puhuu, on tapana miettiä, mitä itse sanoisi seuraavaksi, ja koska puheet noudattavat termodynamiikan lakeja, tuloksena on lisääntyvä epäjärjestys eli entropia.

Tässä asiassa kunnioitan poliitikkoja. Heistä näkee päältä, että päästellessään ja ollessaan kuuntelemassa kaikenlaisia paskapuheita, he yrittävät olla asiallisen näköisiä.

Stalin oli kuuluisa mikrojohtaja. Hän sekaantui jatkuvasti uskomattoman pieniinkin yksityiskohtiin. Seuraukset olivat usein tuhoisia, kuuluisimmin 1941, kun entropia informaation vyöryn muodossa sai hänet uskomaan perusarvaustaan eli että Saksa ei hyökkää. Siinähän meni lähes kolmannes armeijasta muutamassa viikossa. Anekdoottien suosikki jääkärieverstiluutnantti Auno Kuiri tiesi miten käsketään. ”Tuon mäen takana on komppania vihollisia. Menkää tappamaan ne.”

Hillitse palkosi

Podcasteista on vielä jatkettava. Itse arvioin olevani äänen- ja sanankäyttäjänä varsin huono. Silti kun nyt katsoin, hallussani on nmellä ”Kemppinen podcasting” tallenteita vuodesta 2008, siis kymmenen vuoden takaa. CD-levylle talletettuja radio-ohjelmiani on 1990-luulta ja C-kasetteja 1970-luvulta.

Kun Peter von Bagh ja muutamat muut tosi ammattilaiset alkoivat väsyä, tein muun muassa suoraa Yömyöhää jopa yksin 90-luvun alussa. Äänenkäyttö elokuvassa, etenkin voiceover, on hyvin tuttu aihe. Elokuvaihmisten mielestä Matti Oravisto oli siinä toimessa erikoisen hyvä.

Henkilökohtainen ihanteeni on tietenkin Hannu Taanila, jonka kanssa oli monenlaista toimintaa jo yli 40 vuotta sitten. Hän oli etenkin haastattelijana ja jäykistyneiden tilanteiden laukaisijana ykkönen. Kirjoitin ”ihanne” ja tarkoitin ammattitaitoa. En kuitenkaan erikoisemmin pitänyt Hannun jutuista. Mielestäni hän hallitsi liikaa ja kehitti maneereja. Sävelradion toimittajana Stig Framåt oli ylittämätön. 

Podcasteissa olen nyt utelias siitä, päästäänkö YouTube-tasolta eteenpäin. Kun kaikki asennusohjeet ja esittelyt ovat nykyisin Tuubissa, viheliäiseen äänenkäyttöön, surkeaan valaistukseen ja heiluvaan kameraan on jo tottunut. Viimeksi kun katsoin eräiden laajakulmaisten objektiivien esittelyjä, esittelijä jopa peitti kädellään tai kätensä varjolla ne tiedot, joita olin etsimässä. 

Amerikkalaisista uuden aallon ohjelmista ne, joita olen nyt ehtinyt kuunnella, kuten juuri The New Yorker, ovat erittäin korkeaa radiotasoa, ja jutuissa sanotaan, että ne on tehty studiolla.

Kun oli itse pari vuotta sitten lukemassa ja tekemässä äänikirjoja (Vaasan Jaakkoo), tiedän kokemuksesta, ettei kannata yrittää kotioloissa edes samalla Handylla ja mikrofonilla, joita Ylen toimittajat käyttävät. Äänentarkkaajan rooli on ratkaiseva viimeistään kompressoinnin yhteydessä. Napsujen poistaminen on puuduttavaa, loputonta työtä, vaikka itse tyydyin huonoon työnjälkeeni ja poistin vain takeltelut ja änkytyksen. Dynamiikka on vaikea.

Haluaisin ketään loukkaamatta lisätä, etteivät ammattinäyttelijät välttämättä osaa lukea eivätkä lausua. Näytteleminen on jotain muuta. Esimerkiksi en pitänyt Jussi Jurkan jatkuvasta enkä Lasse Pöystin turhan usein nousevasta maneerista. Nirsouteni menee niin pitkälle, ettei edes maan parhaana pidetty Erja Manto mielestäni onnistu täydellisesti Ylen Proustin lukemisessa. Tiedän, että juuri tuo saavutus on ollut monelle muulle ilmestys. 

Proust pitäisi osata hyvin ranskaksi, mutta hänen ranskansa rytmiä ei voi kuitenkaan siirtää muuhun kieleen. Ranskalaisten tapa keskustella ja kirjoittaa keskustelusta on kummallinen. Ja sitten lukijan olisi löydettävä tempo eli lukunopeus. 

Lars Svedbergin lukema Sinuhea pidetään mestarin työnä. Svedberg lukee hitaasti, mutta haluaisin vielä hitaammin. Vaikka hänellä on loistava ääni ja äänen hallinta, haluaisin ääneen himmeyttä, sameutta ja tuhkaa. Minulle ”Sinuhe” on, kuten kirjassa sanotaan, elämään kyllästyneen, liikaa kokeneen vanhan miehen maanpaossa puhuma.

Ja podcasting-keskusteluissa on vielä paljon työtä. Pahinta on luontevuuden tavoittelu. Vaikeinta on luontevuuden tavoittaminen.

Palko

Tarvitsin nyhjäyksen, jonka eilen sain. Podcasting on lakannut olemasta toisarvoinen tapaus.

Ylen Arenassa on erittäin suuri määrä kuunneltavaa. Esimerkiksi aiheellisesti kiitelty Proustin suurromaani löytyy suoraan verkosta. Podcastingin hyvä puoli suorakuunteluun verrattuna on lupa ladata tiedostot esimerkiksi kännykkään.

Kertojani ja yllyttäjäni mainitsi ottaneensa sellaisen tavan, että kävelee Tapiolasta kotiin ja kun siihen menee noin tunti, hän kuuntelee kävellessään esimerkiksi The New Yorkerin podin.

Kuuntelin kotona – iTunes on minulle helppo ja tuttu vaihtoehto – ja käsitin, että tässä oli nyt jotain aivan uutta. Erinomainen kirjailija luki Jorge Luis Borgesin lyhyennovellin (Hiekan kirja) ja keskusteli ohjelman vetäjän kanssa siitä aivan tavattoman mielenkiintoisesti ja avartavaksi. Aiheen oli muun muassa ääretön kirjallisena ja matemaattisena ilmiönä.

Kohta olin kuunnellut Borgesin ”Markuksen evankeliumin”, joka on aidosti karmea juttu, ja yhden Nabokin novellin, joka oli julkaistu The New Yorkerissa 1940-luvulla.

Tuossa sarjassa valinnan tekijät ja keskustelijat ovat usein itse huippunimiä – Orhan Pamuk tai Salman Rushdie puhumassa Italo Calvinosta.

Kirjallisuuden ja runouden podcastit ovat ilmaisia. Maksuttomiaovat myös valtamedian (N.Y. Times, Economist jne.) uutisyhteenvedot. Meillä Helsingin Sanomat on alkanut yritellä samaa, mutta tasoeroa on.

Äsken kuuntelin kymmenen minuutin pätkän, jossa puhuttiin Syyrian kaasuiskun tutkimisesta ja Trumpin tapaamisesta Pohjois-Koreassa.

Näyttää siltä, että amerikkalaiset osaavat panna kymmeneen minuutin sellaisen taustoituksen, joita olen tottunut etsimään Hesarin sunnuntainumerosta tai Läpyskästä ja joiden harvinaisuus Kuvalehdessä harmittaa minua.

Olen siis aivan myyty. Tosin en osaa sanoa, onko edellä mainitsemiani amerikkalaisia juttuja editoitu, mutta niissä on sellaista keskustelun raikkautta, joka on harvinaista. Tein vuosia sitten Ylelle perjantaisin niitä tunnin pituisia suoria lähetyksiä. Ne ovat tallessa; muutamiin neljän tai viiden ihmisen  keskusteluun olen tyytyväinen. Sen huoman tunteen muistan, kun keskustelu alkaa luistaa eli tuottaa yllättäviä ja askarruttavia näkökulmia, suoraan kuulijoille.

Kirjallisuudessa välittömyys ja viattomuus ovat hyvin vaikeita lajeja. Uskottavan ”päähänpiston” kirjoittamiseen ja muotoilemiseen menee usein tunteja – siis paperilla muutaman rivin.

Nyrkkisääntöni on, että teksti on luultavasti sitä parempi, mitä lyhyempi se on. Lyhyet novellit ovat parasta. Runous on niin vaikeaa. Omissa runoissani on jokunen ”hauras vaikutelma”, joita kirjoitin kuukauden. Runon suomennoksissani on useita sellaisia, joissa pyrin ”spontaaniuteen”, ja tekniikkani oli kirjoittaa vähintään 90 versiota, kynällä. – Ruotsissa, Saksassa ja Ranskassa podcastingit tuntuvat olevan vasta tuloillaan. Briteillä taas on mm. London Review of Books, kuunneltavana.

Lapsi ja sen isä

Päivällä nähdään, ilman aikojaan. Tulkintani mukaan lasta ainakaan ei voi pitää viranomaisena, koska hän ei osaa vielä puhua. Perustuslaillisia ongelmia ei siten ole näkyvissä. 

Se että meitä on koko joukko omaisia, joilla on omaa ammattikokemusta oikeudenkäynneistä ja tuomioistuimista, ei tarkoita, että tapanamme olisi tavatessamme puhua lakiasioista tai kysellä edes kommentteja ajankohtaisista kysymyksistä.

Polkupyörän korjaaminen… Olen opettanut itseni sellaiseen, että naulan lyöminen seinään tai polkupyörän ketjujen kiristäminen sujuu joiltakin niin vaivattomasti, että kehtaa pyytää. Tänään ajattelin siunailla tulostintani, joka valehtelee, että paperi on lopussa, vaikkei olekaan. Mieleen ei tulisia sanoa sukulaiselle, että korjaapa joutessasi autoni, kun se ei toimi. Tai ehkä on silti luontevaa todeta, onko akku päässyt simahtamaan.

Asetuin katsomaan eilen, mitä käräjätuomari sanoi toisen käräjätuomarin toimista. Turussa vankilassa käynnissä oleva oikeudenkäynti on minulle poikkeus tavoistani. Yleensä en seuraa oikeudenkäyntejä, enkä varsinkaan henkirikoksia. Perustelu on selvä. Tiedän turhan hyvin, ettei oikeusjutusta saa kunnon käsitystä, vaikka istuisi seuraamassa käsittelyä joka päivä. Sekään ei aina riittäisi, että saisi lukeakseen koko esitutkinta-aineiston.

Mutta nyt taustalla on iso kysymys, maahanmuuttaja, hänen ympäristönsä ja poliittiset ja uskonnolliset käsityksensä. 

Turun miehen mieli näyttää olevan sirpaleina. En ihmettele. Etenkään ne ihmiset, joilla on usko ja vakaumus, eivät kestä lainkaan, jos olisi tultava toimeen omillaan. 

Itse tuskin tiedän parempaa kuin vakoileminen. Ehkä syypää oli äidinisäni, joka ei hätistänyt minua tarpeeksi kiivaasti kellosepän pöytänsä eikä höyläpenkkinsä äärestä, tai isäni, joka ei pitänyt kirjelmiä eikä luetteloita  lukkojen takana. Elokuvaa ja musiikkia seurasin ehkä kaikkein mieluiten kiviseinän läpi. Mielikuvitus on vahvempi kuin kuvitus.

Nyt kirjoituksissa ja uutisväläyksissä näen Turussa epäkuntoisen ihmisen, joka yrittää elää mielikuviensa varassa. Ilahduin lukiessani, että käräjätuomari oli vastoin vahvaa käytäntöä osoittanut moitteen sanoja medialle, joka lienee kuvannut oikeusjuttua farssiksi.

Julkisuus ei tiedä, että hyvin suuri osa oikeudenkäynneistä näyttää farsseilta eli ilveilyltä.  Esimerkiksi syytetty puhuu liian vähän ja asiamies aivan liikaa. 

Varmaan osa yleisöstä ajattelee, että mitä tuota murhaajaa pyöritellään – niskat nurin ja jalat jokeen. 

Vastaus on, että yritämme toimia vähän viisaammin ja jopa oikeudenmukaisemmin kuin epäilty rikollinen. Kammoksun totalitaarisia järjestelmiä, joita juuri nyt esiintyy islamin nimissä. Kouluesimerkkejä olivat Neuvostoliitto ja Saksa: kenet tahansa sai vangita, piestä ja tappaa. Ellei syitä ollut, ne keksittiin. Mielestäni tuomioistuin toimii nyt Suomessa myös selvittäen mielettömiä, vaarallisia päähänpinttymiä hautovien ihmisten maailmaa. Sellaisia ihmisiä ei tunnista vaatteista, kielestä eikä ihonväristä. 

Arvuutus

Ensin luulin, että Suomi on nyt kuin Neuvostoliitto tai USA. Alue, joka saattoi olla jokin neuvostotasavalta tai osavaltio, hoiti sille osoitetut asiat, ja muun keskusjohto, kuten Stalin tai Washington. Pienilläkään alueilla ei ollut kanssakäymistä keskenään. 

Myös meillä Suomen suuriruhtinaanmaassa esimerkiksi Ylistaron kappalainen saateltiin määrätietoisesti pitäjänrajalle, jos hän eksyi esimerkiksi Isoonkyröön muutoin kuin läpikulkumatkalla Vaasaan osoittamaan kuvernöörille jakamatonta kunnioitustaan.

Viime viikkojen järkyttävimpiä lehtijuttuja karttoineen oli kertomus siitä, miten etelän rikkaat äänestävät kokoomusta ja melkein kaikki muut keskustapuoluetta.

Viimeistään kommunismin kaatuminen ja pankkikriisi 1990-luvun alussa veivät nuorisolta mahdollisuuden häiriköintiin tai ainakin tilaisuuden tuntea olevansa ankaran sorron kohteena. Nyt he tuntevat itsensä vain unohdetuiksi. Tunne on aiheellinen.

Pahassa asemassa ovat ne, joiden vanhemmat ja tädit olivat pahasti kusessa tuon pankkikriisin takia. Vuoteen 2000 tultaessa oli tapahtunut niin suuria, ettei sitä oikein enää huomannutkaan. Tai Timo Soini huomasi ja menestyi aikansa. Mutta köyhän kansan puolustaminen on aina eliitin etuoikeus. Tällä hetkellä meillä on ainakin kolme köyhää kansaa puolustavaa ryhmää, vieraita vierova mahanmuuton vastainen populismi, Li Andersonin taitavasti johtama hienostopopulismi jota sanotaan vasemmistolaisuudeksi, ja viherpopulismi.

Nyt olen tehnyt aika paljon hullun työtä laatimalla taulukkoa Helsingistä ja kehyskunnista virallisten tilastojen perusteella. Lehdessä julkaistu hakkukone ei suoraan osoita, että jopa Helsingin kaupunki on saaristo, joka on ikään kuin tahallaan tehty sellaiseksi, etteivät ihmiset kohtaisi.

Jopa sellaisilla postinumeroalueilla, joita joudun hetken miettimään (Suurmetsä, Keski-Töölö), erot ovat valtavia. En suostu uskomaan, että pääsyy olisi asuntojen hintataso. En usko että ihmiset ostavat asuntoja järkiperustein, koska tunnepohjaiset vaikutelmat määräävät kaikkea muutakin ostokäyttäytymistä. No – yksi tuttu oli siirtynyt risaksi ajetusta pikkumersusta Hondaan, ja onnittelin häntä lämpimästi valinnasta. Ettei olisi ollut sama Honda jolla on kaikkein vähiten korjaamokäyntejä tilastojen mukaan. 

Vitsikäs arkkitehtituttava opetti minulle kauan sitten, ettei huoneistoa myydä hyvällä suunnitelulla, huoneitten lukumäärällä eikä kerrosalan neliöillä. Ratkaisevaa on, onko keittiön kaapistoissa mururitilä. Sen kun välittäjä vetäisee esiin, ostajaehdokkaan polvet pettävät.

Valitettavasti en tiedä, mikä on nykyhetken mururitilä. Kenties avokeittiön ”saareke”. Laitatimme sellaisen ja olen seurannut, että kaikki oudommat sisääntulijat katsovat sitä ensimmäisenä. Jotkut tunnustelevat, oikeinko se on kiveä, jolloin vastaan että komposiittia. Kivi on pahaa lohkeamaan ja vaikeampi pitää siistinä. En tiedä, onko se totta, mutta kukaan ei ole väittänyt vastaan. Itse ajattelen, että kun hyvä Mora-puukkoni (€ 4,-) on komposiittia eli terässä on kahta erilaista metallia, kai se sellainen komposiitti on hyvä asia.

Fasismi (Italia) ja natsismi olivat toimettomien rintamamiesten hankkeita. Nykyiset natsahdukset eivät saa aikaan suuria, koska he ovat vielä kolmissakymmenissä laiminlyötyjä lapsia. 

Koottava talo

45 vuotta sitten tämä kahdeksan talon kylä rakennettiin. Kolmessa talossa on alkuperäiset asukkaat, neljässä samat monen kymmenen vuoden ajalta. Valokuvissani Jorvaksen lastentarhaan lähtijät ovat nyt täyttäneet 50 vuotta. 

Takennukset ovat teollisesti esivalmistettuja pientaloja. Tuohon aikaan markkinoilla oli Domino ja Bungalow. Valitsimme jälkimmäisen.

Tarkoitus oli rakentaa paljon taloja, ja kunta suhtautui kaavoittajana myönteisesti. Viisikymmentä!

Kunnan myönteisyys virttyi nopeasti. Osayleiskaavan mukaan tuohon saisi kymmenen tai kaksikymmentä tonttia. Se on vähän, kun vieressä on sähköjuna ja moottoritie, joita molempia pääsee puolessa tunnissa Helsingin keskustaan.

Kirkkonummen kuntasuunnittelun horjumaton periaate on ollut ailahtelevuus ja järkähtämätön ammattitaidon puute. Alueen piti imhimillisenä Porkkalan vuokra-alueen palautuminen Neuvostoliitosta vasta 50-luvun lopulla. Muualla pääkaupunkiseudulla moskova-tyyppinen aluerakentaminen oli kokoomuksen ja sosialistien suuri hanke. Nyt niitä taloja puretaan ja home-ja kosteusongelmat ovat suuria.

Meillä ei ole ollut kosteusongelmia. Puiset rakenteet ovat yllättäen edelleen terveitä, ja putkiremonttikin onnistui nopeasti ja halvalla. Viemärin ja kunnan veden kanssa oli ongelmia, joista saamme syyttää myös itseämme.

Ongelma on talojen vain järkevä markkina-arvo ja omituinen sijoittelu. Meillä on ylimääräistä, kaavoittamatonta maata 5,5 hehtaaria ja asumme siis metsässä. Kävelymatkan päässä lienee pääkaupunkiseudun lähes ainoa aito ja toimiva maatila.

Toisaalta Kirkkonummen kunta pilasi kirkonkylän. Se oli vielä hiljan ihan sievä. Nyt  juhlapaikalla on erikoisen ruma pysäköintitalo, joka peittää näkyvistä keskiaikaisen kirkon. 

Olen kaupitellut itsekkäistä syistä aluetta etenkin tuetun asumisen kokeiluun. Täältä voisi löytyä jopa asunto ammattilaiselle, jollaisen tarve alkaa pikku hiljaa tuntua. Ei kiinnosta sijoittajia. 

Puurakenteiset modulitalot, jotka siis tekevät nyt uutta tulemistaan, kehitettiin Saksassa 1920-luvulla (Bauhaus, Mies van der Rohe). Alkanut muoti kaatui Suomessa 70-luvun öljykriiseihin. suotta.

Meistä ei ole esimerkiksi. Hankkeemme oli hiukan romanttinen. Toimimme itse rakennuttajina. Palkkasimme itse kirvesmiehiä. Yhteisöllisyys oli muotia 70-lvulla, ja malleja haettiin muun muassa Tanskasta. Lisäksi ajankohta aiheutti poliittista pulinaa; ainakin jotkut kunnan isät luulivat, että tällä on stalinistinen solu. Ei ollut.

Asia oli päinvastoin. Asukkaat olivat nuoria ja asiantuntijoita. Perusjoukosta neljästä tuli professoreita ja lisäksi ainakin kaksi oli hyvin selvillä alasta. Silti esimerkiksi yhtiölainan saaminen oli tuskan takana. 

Hankkeen keskeinen toteuttaja arkkitehtinä oli Heikki Kukkonen. Pitäisi ehkä teettää muistolaatta. Väittäisin että silloiset oivallukset olisi syytä ottaa esiin.