Yhteinen piilotajunta

Puhe ei ole C.G. Jungista, vaikka Jung oli hyvä mies, tosin herkkä innostumaan ja välillä turhan luulevainen. Vaimokin hänellä oli jysky. Martti Siirala ketrtoi miten he pääsivät G. Benedettin kanssa Sveitsissä ihanneoppineen tambuurin, mutta siinä tuli stoppi. Rouva Emma oli tänäkin päivänä erittäin arvostetun luksuskelloja valmistavan IWC:n perijätär. Hän siis todella tiesi, mitä kello oli lyönyt.

Ohimennen: itsensä Freudin ohella Jung on erinomainen esimerkki vanhentuneesta ja virheelliseksi osoittautuneesta tietokirjallisuudesta, joka on edelleen tavattoman lukemisen arvoista.

Sama koskee suurta osaa kertomakirjallisuudesta: suurenmoisia väärinkäsityksiä.

Ihmisellä joka etsii totuutta ja vain totuutta on meneillään lohduton elämä – ellei hän sitten ryhdy suoraan tämän tai tuon salaisen poliisin palvelukseen. Hienoa on epävarmuuden etsiminen ja keskeneräisyyden kestäminen.

Ja humanistilla on aihetta omahyväiseen myhäilyyn luonnontieteilijöiden seurassa. Esimerkiksi biologiassa ja fysiikassa on runsas ja edustava valikoima inspiroivia oivalluksia, jotka ovat osoittautuneet uskottavissa kokeissa selvästi ja lopullisesti virheellisiksi. Ja niitä tulee jatkuvasti lisää. Kuten jatkuvasti toistamme, se on tiedon ja tieteen vakavasti otettava tunnusmerkki: siis se ominaisuus, että ajatusrakenne (hypoteesi tai teoria) on osoitettavissa vääräksi.

Miksi emme pane merkille suuria muutoksia?

Puhelimeen useimmat vastaavat nykyisin ainakin kotona tai tien päällä etunimellään. Myös ”niin” on yleistynyt. Vuosikymmenet vastasin itse sukunimellä, kuten kai muutkin. Eräs vanhempi kollegani vastasi kotoaan ”Setälässä”. Luulen että Niskavuoressa vanha emäntä, Aarne ja Loviisa vastasivat ”Niskavuoressa”. Ja isoisäni vastaasi ”itte”.

”Olkaa hyvä”. En kai minä rupea toisen toivotuksista hyväksi enkä pahaksi! Mitä tuo tarkoittaa. Olkaa hyvä? Ja vanhanaikainen vastaus kiitokseen: eipä kestä. Mikä tai kuka ei kestä?

Arvaukseni: lyhenne ajatuksesta ”voisitteko pelkästään ystävällisyydestä ja suosiollisuudesta tehdä näin tai noin mielikseni”. Ja käytännössä sanonta ei tietenkään tarkoita mitään, koska pukeutuminen, ilmehtiminen, sijoittuminen suhteessa toisiin ja sanonnat ovat eräänlaista sosiaalista nikottelua.

Käytöstä jäänyt ”käykää peremmälle” oli selvä, mutta ”tervetuloa”? Vihjataanko tässä tulija terveyteen vai onko ajatuksena esittää toive, että hän olisi terve ja pysyisi sellaisena?

Muinoin tulija sanoi ”hyvää päivää” ja toinen vastasi ”jumal’ auttakoon”. Saksassa, ainakin etelämpänä, sanotaan lähes vieraillekin ”Grüss Gott” eli siis täsmälleen laestaediolaiseen tapaan ”Jumalan terve”.

Tutkijoiden mukaan tervehdyksen ”moi” tausta on epäselvä. Se esiintyi Helsingin slangissa jo sata vuotta sitten ja selitettiin lyhentymäksi ruotsin ”morgon”-sanasta. Myöhemmin tutkijat ovat pakittaneet alasaksan ja hollannin saman tyyppisiin sanohin. ”Moro” ei liene latinaa, vaan nimenomaan morgon tai Morgen. Pitäisi saada tieto Pietarin katukielestä; vanhan katukielemme venäläisvaikutukset yleensä unohdetaan.

Tiedosto

”Tiedosto” on hyvä sana, koska tiedostossa ei yleensä ole tietoja.

Oli hyviä kommentteja kirjoitukseeni funkis-runoudesta. Olisiko minun ollut aihetta korostaa, että Haavikko on edelleen oma aivokuoriaiseni.

Pidän aivan tavattomasti niin monista hänen runoistaan, ja ne ovat seuranneet minua läpi elämän.

Toiseksi olen yksi varsin harvoista hengissä olevista, joka tunsi Haavikon ja työskenteli paljon hänen kanssaan, myös runoja ja proosaa kirjoittaen. Paavolla oli suorastaan vimma siepata etenkin runon käännöksiäni, joita sitten mietittiin päivä tai viikko, joskus kuukausi. Kiivainta tämä oli 1975, kun suomensin Arja Saijonmaalle Oopperassa barokkiorkesterin kanssa esitettäväksi kymmeniä lauluja kymmenestä kielestä.  

Minusta tuli runoilija ja vapautuneempi suomentaja, kun pääsin eroon ihminen-Haavikosta eli noin 1982. Meidän piti tavata hänen pyynnöstään kun hän oli jo pahasti sairas. Emme ehtineet. Ehdin ilmoittaa, että tulen heti.

Se ei ollut läpihuutoasia, koska Paavo oli väittänyt kirjallisesti, että olen hänen julkinen vihamiehensä sen takia, mitä hän oli kirjoittanut hiljan kuolleesta vaimostani.

Tuon aforismin sisältö ei auennut kenellekään. Kauneusarvoakaan ei erotu. Donner muuten oli ennen, kun olimme paljon tekemisissä, toinen samanlainen. Hän kysyi jotain ja suuttui, jos vastaus oli toinen kuin hänen viisautensa.

Tämäkin tuli mieleen, kun istuin eilen mieleen painuvan illan professori-kaverini kanssa. Tietenkin me kaksi tieteellisen koulutuksen saanutta arvohenkilöä kerroimme toisillemme ikäviä ja hyvin ikäviä asioita hyvin monista muista henkilöistä…

Mutta ystävystyttävää oli että kuuntelimme ja puhuimme koko ajan valmiina hämmästymään ja yllättymään. Se on mainiota seurustellessa kaltaistensa kanssa, ettei tarvitse ajaa mitään ohjelmaan, vaan voi nauttia. Seuraavalla kerralla kerron ystävälleni maan viimeksi kuluneen 130 vuoden ajan tuomarikunnasta laatimaani muistilistaa ”kuuluisia kusipäitä”. Vaikka esittelyt olivat ennen usein suullisia ja muistioita ja lappuja on vähän, kyllä tuhansia vanhoja asiakirjavihoja ja siis etenkin konsepteja ja niihin kynällä tehtyjä muutoksia lukiessa syntyy käsityksiä. Esimerkiksi muuankin 20-luvun Lilius, joka eräitten elämäkertateosten mukaan oli varsin pisteliäs ja hankala ihminen, näyttäisi olleen aivan fantastinen juristi ja epätavallisen älykäs. Itse muistamani Ekholm oli samanlainen, Havanita-pikkusikareita tupruttava mököttäjä, joka livautteli myrkyllisiä huomautuksia, ja löysi kuin noita asian ytimen vaikeimmissakin jutuissa ja ratkaisi oikein.

Ja sitten oli niitä hyväntahtoisia tai suorastaan hyviä ihmisiä, joiden seurassa olisi ollut mielikseen – mutta kun he sotkivat omista kengännauhoistaan alkaen kaiken.

Esitän tieteellisen teorian. Some-raivoaminen voi liittyä siihen, että fyysisesti lähellä eläen ihminen oppi kantapään kautta, ettei kannata ”puhua suutaan puhtaaksi”, koska sama tyyppi tulee vastaan huomenna ja ensi viikolla ja tulevana vuonna. Ja niinkin voi käydä, että joutuu tahtomaan apua samalta ihmiseltä, jonka nyt haluaisi haukkua suut ja silmät täyteen.

Sähköinen viestintä on katkeilevaa. Siitä eivät koirat  perään hauku, mitä kirjoittaa verkkoon nimettömästi. Ennen ne koirat haukkuivat, ja aina syystä. Se on koirien tapa.  

Jäähyväiset pianolle

Kuva: Lindegren-Jäntti, Stadion. – Funkista. Wikipedia

Kun M. Anhava saa elämäkertateoksensa valmiiksi, harvat kirjan katsojat kysyvät, kuka oli Paavo Haavikko. Pelaako hän Rovaniemen Palloseurassa?

On katkeraa kirjoittaa, että minulle, jolle hänen viisi enimmäistä runokokoelmaansa ja se kuudes, puista ja vihreydestä, olivat ilmestyksiä, ovat muuttuneet muistoiksi. Luin niitä kerran vaimolleni ääneen.  Nyt molemmat ovat kuolleet. Itsekään en tunne kaikin ajoin oloani hyväksi.

Vihdoin osaan perustella.

Se oli funkis-runoutta. Se oli viivallista algebraa.

Funkis: pilarirunkoja, tasakattoja,, teräsbetonia, sanoihin rinnastettuja sanoja. Gropius, van der Rohe, Aalto. Edelleen ihastuttavia katsella, etenkin näyteikkunan takaa, mutta sitten haluaakin kotiin omaan halpislääväänsä.

Kokeilkaa: ette oikein voi soittaa Bachia luettuanne Haavikkoa. Luen St. John Perseä tai Apollnairea. Toimii. Jopa Valéry toimii. Ja Rilke. Ja Saarikoski. Aniikin mitoissa, etenkin kreikassa, on kaksi rytmiä kielessä, kolmas runomitassa, neljäs äänenkorkeudessa ja kuin basso obligatona. Juuri siksi Bachin Die Kunst de Fuge on taiderunouden peruskirja, jota sitten esimerkiksi Schiller ja Heine turmiokseen eivät ymmärtäneet.

Haavikko kirjoitti:

“… minäkin tahtoisin asua talossa tavaroitteni kanssa, suuri talo

ja ne tahtovat että yksi sana on täysi lause, ne, nekin toivovat

                että tuottava puhe säilyisi,

minä lähden tästä runosta mieltä vasten,

                en tahtoisi tulla kohti itseäni,

minä lasken irti historian kaikki kaksitoista

                kaksoisnidettä jotka olen kuvittanut,

ja tyhjänä minä käyn ulos hedelmästä

                joka ei kuki ja on runo,

ei minua eristä hyvin rakennettu lause,

ei tämä ole vastalause, minä en keskustele ja minä:

runoutta minä kuljen lävitse, avointa, suljettua kuin vuosikymmenet…”

Haavikon tapauksessa tuo pysähtyneen muodon ihanne johti hänen heikkoon draaman tajuunsa, jonka näkyvin esimerkki on epäonnistunut ”Rauta-aika” – sarja kuvia, jotka eivät johda mistään mihinkään ja tuntuvat siksi hiukan pahalta Kalevalan – Kantelettaren ympäristössä, joka tuottaa rytmejä ja säveliä eli merkityksiä kuin sampo, kuin kannel.

Ja nuo raa’at betonipinnat ovat vieneet kirjallisuuden modernismilta suuren osan kiinnostavuutta ja pienen osan lukukelpoisuutta. Tulin näihin tuntoihin luettuani  loppuun uuden ranskalaisen ”Päiväkäskyn” ja käytyäni sen jälkeen työntämässä Haavikon ”Puhua, vastata, opettaa” kirjan eli väljähtyneitä viisauksia liikkeenjohtajille, kirjahyllyn takariviin ärsyttämästä onnettomia onnettaria. 

Näköpiste

En enää haaveile saavani valokuvaa tunturista. En viitsi; en jaksa. Isällä on kolme hyvää tunturin kuvaa ja yksi oikein hyvä. Siihen hienoon Sokostin kuvaan ei mennyt kuin muutama vuosi. Kamera oli Zeiss Ikonin 6 x 9. Keinot olivat tavallisimmat. Ihmishahmo etualalle ja ilmaperspektiivi.

Ne ovat niin yksinkertaisia, että niissä vasta työtä onkin. Tarvitaan näet aivan satumainen valaistus. Illansuu on hyvä, jos vuodenaika on oikea.

Kirjoitin bysanttilaisesta perspektiivistä. Kommentoija riensi sanomaan, ettei sellaista olekaan. Taidehistoria tosin on eri mieltä, ja Google tuottaa runaan tuloksen esimerkiksi haulla ”Byzantine perspective”.

Ajattelin tähän kuvaksi ”pyhimys pelastaa possun” mutta otin toisen hyvän 1300-luvulta. Kun näet lopulta pääsin Sienaan, se oli kaikkien toiveiden täyttymys. Kävin aika usein Bolognassa ja sieltä junalla Firenzessä, mutta aina kun yritin, bussit Sienaan olivat menneet rikki, lakossa tai muuta. Siksi tulin vahingossa löytäneeksi Firenzen (ei siis Venetsian) San Marcon luostarin, joka on maailman ihastuttavimpia turistille avoimia kohteita. Joka kammion seinällä on Fra Angelicon fresko. Koska turistit parveilevat Uffizissa tai Pittissä, Marcossa on yleensä rauhallista, viileää ja lempeää.

Myös Wikipedia mainitsee Firenzen ja Sienan taiteiden taistelun, jonka Siena siis hävisi. Yksi keskeinen väline oli perspektiivi. Firenzessä Masaccio ja Brunelleschi olivat viimeistelleet sen, mitä me pidämme oikeana perspektiivinä. Sienan taiteessa on 1300-luvun sarjakuvia, joissa eri puolilla kangasta tapahtuu eri asioita ja merkittävät henkilöt on kuvattu kookkaampina kuin esimerkiksi muuten vain lähempänä katsojaa olevat.

Kesti yli 500 vuotta ennen kuin Cézanne otti maisemissaan käyttöön suurenmoiset ilmaperspektiivit tehdäkseen väkivaltaa ”luonnonmukaiselle” vuorimaisemalle, ja aika pian hänen jälkeensä syntyi jopa kubismi, jossa esimerkiksi sama mandoliini voitiin kuvat auki rullattuna ja taivuteltuna. 

Vasta nyt tulee mielenkiintoinen asia. Emme näe sitä minkä näemme. 

Aivoissa lienee eräänlainen puskuri, jossa on valmiiksi suurin osa siitä, miltä näyttää noin kahden sekunnin kuluttua. Hermosto ei siis lataa on-line.

Tähän on lisättävä kognitiotieteen osoittamat seikat, kuten gorillapuku. Tarkkaavaisuuden suuntautumisen takia meiltä voi jäädä näkemättä aivan vaikka mitä. Ja lisäksi silmän sokea piste on aika iso ja terävän näön alue on suunnilleen saman kokoinen kuin peukalosi kynsi, kun katsot sitä käsivarsi suorana. Toisin sanoen et näe, vaan vilkuilet. Jopa kotonaan ikkunasta ulos katsovan fokus muuttuu uskomattoman tiheästi.

Kerran luin Ateenan Akropoliksesta kirjoitetun kirjan. Sekä pylväät että upeat räystäslinjat ovat lievästi väärennettyjä. Suora lieriö ei näytä maasta suoralta lieriöltä. Samassa kirjassa korostettiin, että hyvä kuvanveistäjä osaa muunnella perspektiiviä, jos kuvattavana on vaikka valtaistuimella istuva jumala. Täysin oikein veistettynä ihmishahmo näyttäisi vähän suipolta. Ja tästä aukeaa sitten puheenaihe arkkitehtuurin ihmeistä, kuten tilavaikutelmista. 

Joka tapauksessa: antiikin perspektiivin taito unohtui välillä hyli tuhanneksi vuodeksi. Toisaalta tilojen mestarit, egyptiläiset, pistelivät perspektiivit omasta päästään ja ihmisille silmät poskelle.

Messutakseni kirjoista

Touko Siltala voisi lähettää minulle vaikkapa joulukortin, kun pahoittelu ei näytä onnistuvan. Pitkämielinen lukija saattaa muistaa, kun kirjoitin, että Siltala ehdotti minulle muistelevan kirjan kirjoittamista ja söimme näissä merkeissä Kiasman ravintolassa. Seuraavana päivänä tuli Toukolta viesti, ettei hanke onnistukaan, koska olen loukannut hänen nuorempaa veljeään ja heidän yhtiötään näissä kirjoituksissani. Siksi he eivät aio olla missään tekemisissä kanssani.

Viesti oli kokemuspiirissäni ainutlaatuinen. Luulin että vain Neuvostoliitossa pantiin kirjoittajia mustalle listalla. Mitä sitten tulee vastenmielisiin kirjallisuusihmisiin, sekä Touko että minä kykenisimme kevyesti kokoamaan sadan hengen listan sellaisista. Itse ilmoittaudun kenen tahansa inhokiksi. Tosin minulla ei edelleenkään ole mitään tietoa, mistä Siltalan poikien vihat johtuvat, koska mielestäni olen suhtautunut heidän toimintaansa ihastuneesti ja ilmaissut sen, ja näin on edelleen.

Nyt on kuitenkin niin, ettemme ole täällä maailmassa odottamassa hyvää kohtelua, vaan monet meistä yrittävät tehdä jotain hyödyllistä. Itse jaan ihmiset saalistajiin, joita haukun räävittömästi, ja kaikkiin muihin, jotka yrittävät ainakin välillä elää ihmisiksi. 

Meillä on kuitenkin yhteinen mielenkiinnon kohde, kirjallisuus. Haluamme molemmat edistää lukemista, kumpikin tavallamme. Koska hyvinkin pian olemme jättämässä molekyylimme kiertoon eli toisin sanoen kiirehdimme omiin hautajaisiimme, ja liikenteessä on ilahduttava määrä nuorempia ja kaikin pulin meitä fiksumpia ihmisiä, eikö olisi aika lopettaa tämäkin pelleily.

Eilen en kirjoittanut minulta kiellettyä nimeänne mainitessani Eric Vuillardin hienosta kirjasta, jonka näin teidän julkaisseen ja olin ostanut omin varoin. Olen käsittänyt, että joillekin kustantajat lähettävät kirjoja ilmaiseksikin.

Minä kyllästyn tähän meininkiin, koska seuraavaksi menen ostamaan rahalla Helsingin Sanomien historian, ja lisäksi olen jatkuvasti yhteydessä Kuisman Markun kanssa, jonka kirjoista merkittävä osa on teidän.

Minä teen itseni mielelläni naurettavaksi, jos tarve vaatii, mutta et sinä viitsisi, Touko, kun olet kunniatohtori ja kaikkea.

Sitten pääsen sanomaan, ett kustantajat ovat pulassa. Tämän jutun kuvasta käy ilmi, että Kersti Juvan kirjasta ”Löytöretki Suomeen” oli Helsingin kirjastoissa 1506 varausta. Siis 1506 varausta. Ja kirja on ainutlaatuisen hyvä ja mielenkiintoinen – mutta vaativa. Se käsittelee kirjoittajan oman tuotannon esimerkein englannista suomeen kääntämisen erikoisia ja usein odottamattomia ongelmia. Koska olen itse melkein joka sivulla hiukan eri kannallla Kersti Juvan kanssa, se todistaa, että kirja on oikein todella korkeatasoinen. Jos olen lukiessani valmiiksi samaa mieltä kirjoittajan kanssa, kysyn itseltäni, mitä minä näin aikaani tuhlaan, koska mielipiteeni ja arvioni ovat enimmäkseen keskinkertaisia, eikä sellaisia kannata kerrata. 

Juvan kirja on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) kustantama. Sen pitäisi kaikin mokomin olla Siltalan tai Otavan listoilla. Asian historiaa en tiedä, eikä se ole tässä pääasia. Pääasia on, että olemme kuten Kersti Juvakin kirjallisuuden palveluksessa, kirjallisuus ei meidän.

Siis näin. Sano sille veljellesi, jonka olen tavannut yhden kerran ohimennen, että kustantaja on kauppias, ja siinä ammatissa ei pidä valikoida asiakkaita esimerkiksi ihonvärin mukaan. Mutta en ole tunkemassa teille kirjahankkein enkä yhteydenpidolla. Mutta tämän mykkäkoulun voisi lopettaa. Vaikka kyllä mykillekin pitää olla kouluja.