Kuka pelkää?

Jorma Ollila ei saa kolmattatoista patsasta Suurkirkon räystäälle, kuten vielä äskettäin olisi luullut. Siellä on torilla jo Nokian mies, tappajatsaari Aleksanteri II. Ilkeä epiteetti on puolalaisten antama ja aiheellinen.

Suomalaisilla on aihe pitää se patsas paikoillaan, koska lainsäädännön muutoksilla pääsimme ruotsalaisten ja saksalaisten imuun, sen verran hyvään vauhtiin etenkin metsäteollisuudessa, että venäläisiä itseään alkoi hirvittää.

Eilen Facebookin puolella pyörittelimme kollegan kanssa käsitettä ”sustainable company”, kestävään kehitykseen kykenevä yritys. Kun asialla ovat juristit, ajattelun taso on toistaiseksi suhteellisen vaatimatonta. Se on tajuttu, että pelkkä rahan ansaitseminen osakkaille ei kohdakkoin riitä, jos ympäristö menee hajalle.

Pian näemme, että liiketoiminnan tavoitteella, joka on määritelmän mukaan suurimman mahdollisen taloudellisen hyödyn tuottaminen omistajille, on ylittämättömiä rajoja.

Ympäristö ei ole pelkkää ilmastonmuutosta, maanjäristystä ja hyökyaaltoja. Arabien rannikoilla liikkuu pelottava ympäristöriski, yhteiskuntarakenteiden pettäminen.

Sanaleikki on tahaton. ’Pettäminen’ rakenteilla onnistuu aikansa, kuten esimerkiksi Suomessa niin monta vuosikymmentä. Mutta seurauksena voi olla, että rakenteet ’pettävät’ eli antavat periksi eli luhistuvat. Nyt näyttäisi siltä, että suuri pelko on yhteiskunnallisen rauhattomuuden tarttuminen Saudi-Arabiaan, jonka öljyvarat ovat erittäin suuret. Itse asiassa ne ovat maailman suurimmat, joka tapauksessa selvästi suuremmat kuin Venäjän.

Öljy on sosiaalinen saaste.  Ehkä se oli unta, ehkä runoutta, mutta näin uutiskuvat BP:n Meksikonlahden onnettomuudesta aikamme ikonina. Öljyä porataan merestä ja sitten kaikki menee äkkiä toisin kuin oli tarkoitus. Ennen BP:tä myös Royal Dutch Shell on kokenut kovia. Sen maine ympäristötekijänä on kiirinyt Sahalinin saarelta Nigeriaan. Jorma Ollila kuuluu yhtiön johtoon.

Shellillä ja Nokialla on jotain yhteistä. Tuo ”sustainability” eli kestävä kehitys ei ole ollut niissä varsinaisesti valaistuna.

Lehdissä kirjoitetaan, että Nokia antoi ensin Applen ja sitten Samsungin yllättää itsensä omalla osaamisalueellaan, eikä yhtiön hallitus reagoinut ajoissa. Ajatus on oikean suuntainen, mutta siinä on virhe. Nokia ei saanut öljyä höyheniinsä omalla osaamisalueellaan eli matkapuhelimissa. Matkapuhelimet muuttuivat toisenlaisiksi, eikä Nokia huomannut sitä ajoissa.

Myös sana ”älypuhelin” on harhaanjohtava. Teollisuus ja opetus käänsivät Suomessa kylmän kyljen ”sisällölle”. Olin itse niissä otteluissa mukana, kymmenen vuotta sitten. Teknillinen korkeakoulu myönsi, ettei asia ole yhdentekevä, mutta yhtään mitään ei tehty. Oli alkanut käydä ilmi, ettei tietotekniikka ollutkaan tietotekniikkaa eli vain koneita ja niiden ohjelmia.

Juuri nyt kannettaviin laitteisiin haalitaan ”sisältöjä”, eli ohjelmia, musiikkia, välineitä pienryhmien yhteydenpitoon, ja samaan aikaan yritykset ja virastot antavat ohjeita, että näitä uusia yhteydenpidon keinoja olisi käytettävä tarmokkaasti.

Meillä on oikein hyvää asiantuntemusta, ja nyt viimein tekniikka, kauppa ja muotoilu on lyöty korkeakouluissa yhteen, vastarinnasta välittämättä.

Mutta meiltä puuttuu johtajia. Johtaja ei ole Führer eikä toimitusjohtaja. Katsokaa investointipankkeja. Mikään määrä ylimääräistä rahaa johtajille ei riitä. Taloudelliset viritelmät kaatuilevat tuon tuosta ja epäonnistuneet johtajat poistuvat rahoineen.

Johtaminen edellyttäisi kokonaistilanteen käsittämistä, ja tilanteessa on ainakin kaksi osaa, se joka on jo toteutunut, ja se joka on toteutumassa. Ollilan Nokia osasi tämän hienosti 1990-luvulla. Se on oikeastaan riittävä todiste siitä, että 2010-luvulla Nokia  eivät osaa. He heiluttelevat pronssitikareita rautakaudella. Mitä se toimittaa, sitä ei tarvitse kuvailla.

Totuus on huokoinen

Eilinen avaus valokuvauksesta toi hienoja, liikuttavia vastauksia. Haluaisin kehitellä niistä muutamia.

”Valokuvaus ei ole taidetta”. Näin varmasti on, useimmiten. Kun nyt useimmat meistä tietävät, että esimerkiksi piirtäminen vaatii jonkin lahjakkuuden lisäksi monien vuosien harjoittelua, se on kuitenkin vaihtoehto. Se on itsensä etsimistä ja itsensä ilmaisemista.

Ehkä se on sitä edelleen, vaikka pikadigikuvat ovat joidenkin (minun) silmissä tökeröitä. Mutta ei viisas ihminen sano lapsen leikkejä huonoiksi eikä hyviksi. Leikkiminen on osa elämää ja tärkeä, vaikka en osaa sanoa, millä tavoin. Pelaaminen ja urheilu (omatekoinen) on tärkeää.

Kommentit saivat minut käsittämään, että valokuvaamisessa oli käsityön eli käsillä tekemisen elementti. Tietenkin sitä on paljon enemmän muotoilussa, veistossa, tekstiilitöissä, puutöissä, mutta nämä ovat mahdollisen maailman asioita. Valokuvaus oli helppo ja suvaittu keino.

Digikuvaaminen lienee jotain muuta, koska täysautomaatissa riittää melkein aina napin painaminen. Tuloksella ei ehkä ole väliä.

Melkein koko valokuvauksen aikakauden oppi saatiin juuri samalla tavalla kuin leikkeihin ja töihin eli kyselemällä ja katselemalla. Tämä koski myös tulevia ammattilaisia. Joku teistä tietää tarkat vuosiluvut, mutta muistini mukaan nykyinen taideteollinen alkoi opettaa valokuvausta 70-luvun alussa ja Lahti hiukan myöhemmin.

Minäkin olen istunut kuuntelemassa Kalle Kultalan ja parin muun nimimiehen tarinoita. Alku oli sama kuin elokuvan kameramiehillä – pääsi kanniskelemaan toisten varusteita, jotka oli sitten laskettava varovasti lattialle.

Olen tuntenut viimeiset vihannat siitä joukosta, jota Kjell Westö kuvaa. Hänellähän on romaaniin (Missä kuljimme kerran) piilotettuna valokuvaamisen kulttuurihistoria – isä ja poika valokuvaamassa lunta Kaisaniemessä ja sitten lopulta Leica ja eroottisesti uskalletut ateljeekuvat. Ajankohta on aluksi melkein Signe Brander, I.K. Inha ja Timirjasev. (Yksi maan merkittävimmistä ammattimiehistä valokuvaajina oli kuten tunnettua C.G.E. Mannerheim, jonka Aasian valokuvat ovat kovaa kansainvälistä tasoa).

Nimittäin alalle tultuani oli vielä muutama Norssin ja sen kamerakerhon käynyt juristi, jotka puuhasivat Contaxin tai vastaavan kimpussa. Itse asiassa eräät varusteet silikonivalotusmittareineen päätyivät veljelleni ja minulle ja menivät sitten hukkaan. Angenieux-tele oli melkein uskomaton.

Luulen että tämä väki kuoli sukupuuttoon – varakas harrastaja, joka oppi käyttämään kallista ja hankalaa välineistöä. Tämä joukko ja ammattilaiset oli masentava vastus nuorelle, joka hänkin halusi kokeilla. Ylimielisyys on edelleen olemassa. Valitettavasti se ilmenee juuri ylikalliina varusteina. Minuun tämä vaikuttaa vielä niin, että en kehtaisi käyttää apo-teleä – ne ovat yleensä valkoisia eli kuin huutomerkkejä: katsokaa minua.

Haluaisin yrittää hahmotella viiden aistin kulttuurihistoriaa, koska luulen että tutummat haju ja kosketus ovat muuttuneet elinaikanani. Näkeminen on muuttunut, ja siitä meillä on aineistona vain valokuvat. Uusia maailmoja avasivat makro ja tele eli lähi- ja kaukokuvat. Innostuin niiden takia uudelleen 70-luvun lopulla. Kamera oli silloin Minolta. Pahoittelen vieläkin, etten valokuvannut vaimoni käsilaukun ja taskujeni sisältöä enkä keittiön kuivauskaappia kuppi kupilta. Miten kiinnostava olisi nyt siivouskomeron sisältö! Kankaisia vauvanvaippoja on jäljellä enää yksi – mikrokuituliina ei pärjää niille rättinä.

Mutta sanon uudelleen saman kuin eilen. Kuva on outo ja lumoava, juuri kuten Antonionin ”Blow-up” antoi ymmärtää. Olen käynyt läpi vai kolmen suvun ja noin kymmenen perheen kuvat eli sen verran, että osaa arvioida, mitä ei ole kuvattu. Olen käynyt läpi paljonkin kirjeitä ja tiedän, että niitä on verrattava ihmisajan tapahtumiin. Näkemistäni kuvista melkein kaikki ovat kelvottomia ja turhan tuntuisia mutta tuota tuomiota en langeta. Sen jälkeen kun joku läheinen ihminen on kuollut, jotkut ”turhat” kuvat nousevat kehyksiin seinälle. Jokin ei olekaan kadonnut ikuisesti, peruuttamattomasti. – Kuvassa esiintyvä lukuharrasteinen täytti eilen 44.

Mihin valokuvaaminen katosi

Tänään olen skannannut 178 valokuvaa. Yksi niistä on yllä. Se on otettu 1923 ja on tässä aika vahvasti photoshopattuna. Viikon lopulla on erään hyvin vanhaksi eläneen ihmisen hautajaiset, ei omaa sukuani mutta hyvin tuntemani.

Toivon että edessä on tilaisuus, jonka kaltaisia ei luultavasti enää usein nähdä. Vieraille on luvassa ruokatarjoilu. Tulossa on ainakin 80 henkeä, eri puolilta maata.

Tilaisuutta varten on koottu vainajan ja jälkeen eläneiden albumit. Kun olen käynyt läpi ja poikani on skannannut erään toisen suvun vanhat valokuvat ja minulla on hiukan kesken isäni noin kymmenen tuhannen dian läpi käyminen, alan ihmetellä.

Miksi valokuvaaminen nuupahti 1960-luvulla eikä ole oikein koskaan palannut entiselleen. Lasten ja sukulaisten kokoaminen rivistöksi loppui melkein kokonaan. Vain häät pitävät pintansa. Sitä vastoin ihmisten arki, huoneissa eletty elämä, näyttää puuttuvan kaikilta.

Kun lapset syntyivät ja olivat pieniä, heitä kyllä kuvattiin, ja häitä tietysti. Kenellä on hyviä, harkittuja kuvia ruuanlaitosta, pyykinpesusta, läksyjen lukemisesta, radion kuuntelemisesta tai television katselemisesta?

Tiedän mitä Barthes, Bourdieu ja Baumann ovat kirjoittaneet aiheesta. Käsitän että valokuvan ottaminen on vallan käyttöä. Ellei isä kuvannut, ei poikakaan saanut. Nainen kameran kanssa oli melkein yhtä kuohuttava näky kuin nainen ajamassa kuorma-autoa. Ei sillä, kun tätini ja äitini saivat joskus miehiltä tilaisuuden ajella, kylän pojat kerääntyivät tienvarteen näyttämään sormella ja huutelemaan: ”Katsokaa, akka ajaa!”

Omat havaintoni ihmisten todellisuudesta loppuvat vuoteen 1989. Ehkä olen sen jälkeen tehnyt satunnaisia havaintoja, en enempää. Jos jätämme 2000-luvun ammattilaiset huomiotta, en toden totta muista ainuttakaan naista, joka olisi itse hankkinut Hasselbladin, Leican tai edes Rolleiflexin tai sitten Canon A-1:n, kun järjestelmäkameroiden aika tuli. Ellei tuollaisia rahoja ollut, DDR:n ylpeys, Practica, oli hintaansa nähden ylettömän hyvä järjestlemäkamera.

En liioin taida tuntea ketään, joka olisi mönkinyt pimiössä kehittämässä ja kopioimassa kuviaan. Se on outoa, koska muistan heti paikalla kymmenen naista, jotka käyttivät valokuvausliikkeissä (kadonnut elinkeino) kaikkia tarvikkeita ja liemiä. Arvailemisen ja otattelemisen sijaan olisi tietenkin mentävä museoon katsomaan, miten asia oli, mutta ajattelin nyt kuitenkin esittää tämän kysymyksen – miksi valokuvaaminen oli poikien ja miesten harrastus ja tehtävä?

Digikamera, useimmiten kompakti, kuuluu nykyisin kaiken nuorison varustukseen, tai sitten he kuvaavat kännykällä. Mutta en ilkeä selvittää, kuinka moni näistä kuvaajista on kuullut sanat ”syvyysterävys” tai ”valkotasapaino”.

Ihmettelemiseni takana on innostus nuorten naisten näytelmäelokuviin ja oivallukseen, ettei edes elokuvaan tarvitse nykyisin ”broadcast-tason” laitteita. Stillikamera vetää puoli tuntia kerrallaan videota, stereoäänellä. Linssejä löytyy.

Sukualbumeissa näkemäni porvariskuvat ovat yleensä viheliäisen huonoja. Kuvia otettiin, kun kerran oli sellainen tapa. Matkoilla kamera rinnalla oli välttämätön – mutta kaikki ihmiset ottivat ne samat yhdentekevät kuvat, ja pahimmat piinasivat vielä tuttaviaan diaesityksillä.

Valokuvaus ei koskaan noussut sivistyneeksi tekotaiteeksi, niin kuin pianon soitto, jota sopi harjoitella, vaikkei ollut edellytyksiäkään. Tai turha olla julma – kyllähän sitkeydellä oppi paukuttamaan yksinkertaisten laulujen säestyksiä ja jonkin todella vaatimattoman pikkukappaleen.

Mutta valokuvauksesta osa kaupallistui ja hyville muotokuvilla kävi samalla tavalla kuin muotokuvamaalauksille. Taito katosi. Toisin sanoen taitajia oli niin harvassa, ettei tavallinen ihminen tiennyt, kenen puoleen olisi kääntynyt saadakseen kunnon potretin vaikka syntymäpäiväilmoitukseen. Häpeävätkö ihmiset elämäänsä, arkeaan?

Murhetta murheen päälle

EU-direktiivi 95/46/EY yksilöiden suojelusta henkilötietojen käsittelyssä ja näiden tietojen vapaasta liikkuvuudesta on Suomen voimassa olevan Henkilötietolain tausta. Suomen laki ja direktiivi eivät saa olla ristiriitaisia. Tätä nykyä direktiiviä on noudatettava, jos langat ovat solmussa.

Eilen lehdessä mediatutkija varoitti aiheellisesti Facebookin vaaroista. Kysymyksessä on raaka bisnes, jossa ihmiset menettävät tekijänoikeutensa.

Kysymys ei ole tekijänoikeuksista.

Tai valokuvissa ehkä on, mutta silmiini ei ole sattunut ikiaartehia siltä alalta. FB-postaukset eivät yleensä ylitä teoskynnystä eli ovat niin lyhyitä, ettei niitä pidetä teoksina.

Tosin tekijänoikeusneuvosto hoipertelee lausunnoissaan ja tuomioistuimistakin tulee hiukan kummallisia ratkaisuja. Jos joku teistä, lukijat, haluaa saada kuvan asiasta, katsokaa Googlella ”Tekijänoikeusneuvosto”. Kyllä niistä ratkaisuista – jotka ovat suosituksia, eivät sitovia, - näkee nopeasti, ettei jokin ”kurssimateriaali” ole suojattua. Meillä oli hovioikeudessa aika usein muka tekijänoikeusjuttuja, joissa haluttiin yksinoikeus jonkin ympäri maailman käytettyyn liuskan tai parin monisteeseen itsestään selvine kysymyksineen.

Isompi huoli on henkilötiedoista.

Tekijänoikeus on kansainvälisesti hyvin suojattu. Mielestäni se on osittain liiankin hyvin suojattu ja alkaa kuristaa sananvapautta. Mutta siitä ei ole tänään puhe.

Henkilötiedot (yksityisyys, privacy) on suojattu EU:n alueella. EU:lla on tuo ensimmäisellä rivillä mainittu direktiivi, ja unionimailla kullakin omat lakinsa. Sekä unionilla että valtiolla on viranomaiset, Suomessa tietosuojalautakunta ja tietosuojavaltuutettu. Kuten kuuluukin, viranomaisilla on hyvät kotisivut, joissa on ihan selviä vastauksia vaikeisiin kysymyksiin, kuten tärkeitä tietoja blogin pitäjälle tai esimerkiksi ”oikeus omaan kuvaan”.  Osoite on www.tietosuoja.fi

Yhdysvalloissa henkilötietojen suoja on kirjavaa ja sen taso on heikko. Tietojen kerääminen kaupallisiin tarkoituksiin on paljon yleisempää ja kehittyneempää kuin Euroopassa. Esimerkiksi työnhakijan luottotietojen hankkiminen ei ole lainkaan vaikeaa, ja rikosrekisteri- ja terveystiedot löytyvät suhteellisen helposti.

Voisi melkein väittää, että nopeasti kehittyvä sosiaalinen media toimii amerikkalaisilla ehdoilla eli käytännössä viidakon lain turvin. Esimerkiksi Suomen viranomaisilla ei välttämättä ole edes toimivaltuuksia sikäli kuin henkilötiedot ovat palvelimissa USA:ssa tai muualla USA:n ulkopuolella.

Facebook kerää henkilötietoja, koska se on hyvä bisnes. Julkisuudessa on kiinnitetty lähinnä huomiota mainontaan. Se ei taida olla kovin suuri ongelma. Ainakin Google on totuttanut käyttäjät siihen, että hakusivulle ilmestyy hakuun ja hakijaan sopivia mainoksia.

Luultavasti vähittäiskauppa voi Suomessa liian hyvin. Ei K eikä S räätälöi tarjouksia ostajille. Se kyllä luultavasti kiellettäisiinkin. Oman ilmoituksensa mukaan kaupat keräävät bonuskorteillaan tiedot asiakkaiden saldoista mutta eivät ostoksista.

Voi olla, että Facebook on nimenomaan profiloinnin työkalu. Valitettavasti tietoni loppuvat tässä lyhyeen, koska omat ”kaverini” ovat, kuinka ollakaan, kiinnostuneet suunnilleen samoista asioista kuin minä, kuten kirjoista ja elokuvista sekä musiikista. En oikein usko, että kaupallinen taho kiihottuu tiedosta, että minä ja joku toinen olemme kovin kiinnostuneita Händelin sarjoista klavikordilla, ei cembalolla esitettynä.

Tämän kaiken johdosta  minulla  olisi nöyrä ehdotus niille henkilöille, joista tulee seuraavaksi kansanedustajia. Kuluttajansuoja kulutuspalveluista on retuperällä. Laissa on säännelty eräitä aloja. Viimeksi pysäköintimaksu-kahakoinnin yhteydessä kävi ilmi, että ”asiakkaan” eli palvelun käyttäjän oikeuksia ei valvo kukaan. Samaan nippuun kuuluisi suoja monikansallista sosiaalista mediaa vastaan. Nimittäin kyllä sieltä vaikeuksia tulee, ellei muusta, videoista ja valokuvista.

Jutun havainnekuva on esimerkki ongelmasta, henkilötieto vai ei? Tunnistettava valokuva voi olla henkilötieto, jonka käyttäminen verkossa voi olla kiellettyä. Kuva on otettu kesken asiasta käytyä oppinutta keskustelua. Oma tulkintani: ei ole henkilötieto. Kuvassa on vain ”joku”.

Avio?

Järjestäköön kukin suhteensa läheisiin niin kuin itse lystää. Rekisteröidyssä tai rekisteröimättömässä parisuhteessa eläminen tulee aiheuttamaan asianajajille runsaasti lisätuloja. Laskin mielessäni noin 80 tosielämän tilannetta, joissa tulee mutkia matkaan. Ehkä tunnetuin niistä on lesken asumisoikeus, avioliitossa vahva ja joskus hengentärkeä, muissa liitoissa lähes viitteellinen, varsinkin jos rintaperilliset rupeavat raaoiksi, kuten usein tapahtuu.

Sitä vastoin haluan sanoa, että sekä rikos että avioliitto ovat poliittisia ilmiöitä.

Kun meillä ei oikeastaan ole sellaista sosiaalihistoriaa, jossa oikeudellisten instituutioiden muutoksilla olisi sijansa kokonaiskuvassa, asiasta täytyy muistuttaa.

Rikoslainkäyttö eli ihmisten tuomitseminen hirteen tai vesikoppiin oli myös tässä maassa, jolla tarkoitan nyt Ruotsia ja sitten Venäjää, vuosisatainen kiistakapula. Rikos oli varhaisten maakuntalakien aikana sukujen yksityisasia. Murhastakin voi sopia. Myöhemmin pienet, keskisuuret ja suuret ruhtinaat ovat vetäneet väkikapulaa hallitsijan kanssa siitä, kuka näitä tuomioita langettaa.

Noitavainot hiipuivat 1400-luvulla ja olivat sata vuotta unohduksissa. Kun ne roihahtivat 1600-luvulla, kysymys oli tietysti kuninkaiden poliittisesta tempusta. Kuninkailla on paha tapa tukeutua uskontoon, kuten diktaattoreilla nykyisin. He keksivät tällaisen meidän silmissäni surrealistisen uhkakuvan, ja ihmisiä ruvettiin taas polttamaan.

Tärkeää ei ollut uskoteltu noituus vaan tilaisuus kuninkaan ja kuninkaan miesten vallan näyttämiseen. Kapinallisen talonpojan hirttäminen oli aina ongelmallisia, koska hänen säätyveljensä saattoivat suuttua. Siksi heitä tapettin 1500-luvula kasapäin, esimerkiksi Saksassa ja Suomessa (nuijasota). Vanhojen tätien nitistäminen ei voinut aiheuttaa takaiskuja.

Avioliitto on ollut nyt kaksi tuhatta vuotta poliittisen riidan aihe. Tiettävästi varhaisilla kristityillä oli juutalaisuudesta periytynyt tapa vihkiä ihmiisiä ”Jumalan kasvojen edessä”. Kirkko huomasi myöhään keskiajalla tilaisuuden korostaa valtaansa ja kerätä rahaa. Oikeastaan vasta IV lateriaanikokous 1215 vahvisti säännöt avioliittoon vihkimisestä. Suunnilleen samaan aikaan papiston selibaattia eli naimakieltoa alettiin valvoa.

Ketään ei tietenkään kiinnostanut pätkääkään, millaisessa seurassa pappi yönsä makasi. Hyvin kiinnostavaa oli sitä vastoin avioliittokielto, jonka johdosta papilla saattoi olla vain äpäriä, ei sen sijaan perimään oikeutettuja lapsia. Näin kirkko säilytti itsellään oikeuden pientenkin seurakuntien tuloihin – ne eivät saaneet mennä perinnöksi (siten kuin Suomessa oli tapana 1700- ja 1800-luvulla, ehkä myöhemminkin). Ja pian oli käynnissä tapahtumasarja, jonka jotkut entisen oppikoulun käyneet muistavat synkkinä, kun sitä kysyttiin aina historian kokeissa, investituurariita.

Suomessa vielä oikeusneuvos Paavo Kekomäki laati 1930-luvun lopulla lainvalmistelijana virallisen mietinnön vihkimättä yhdessä asuvien pään menoksi. Siihen tuli sota väliin. Mutta vielä minun lapsuudessani puhuttiin susipareista samoin kuin lehtolapsista.

Uusin kehityssuuntaus on irrottaa perheet ja perhesiteet viranomaiskontrollista. Olemme päässeet muutamassa vuodessa sata vuotta taaksepäin. 1900-luvun alussa oli ihmisiä, jotka suosivat ns. omantunnon avioliittoa ja pitivät sitä arvokkaampaa kuin papin tai uskonnonvapauslain jälkeen tuomarin julistamaa liittoa.

Neuvostoliitto ja Saksa tunnistivat perheessä vihollisen. Varhainen Neuvostoliitto pudotti avioeron edellytykset minimiin ja Hitlerin Saksa muutti vihkimisen kenen tahansa talonmiehen (puolueeseen kuuluvan) toimeksi, samalla kun poliittiset ideologit iskivät juuri näissä maissa kiilaa perheiden sisään, aika hyvin onnistuen. Ilmianna sinäkin isäsi ja äitisi salaiselle poliisille!

Hupsuimmat poliitikoistamme luulevat, että pyöriä voitaisiin kääntää taaksepäin korostamalla avioliittoa tai halventamalla homoja. Tässä en tarvitse vetoamista ihmisoikeuksiin. Riittää kun sanon, että hanke on tyypillisen typerä ja epäonnistumaan tuomittu.

Ja seksuaalisuuttakin yksityisempi asia, uskonto, menee samaa tietä. Kirkolklisveron korvaa puolue- ja ay-vero.