Aateliskodissa

Rupattelimme aateliskodissa teen kiehuessa. Paikka oli Helsinki, kuten joskus ennenkin.

On kirjoitettu, että saksalaiset ja englantilaiset keskustelevat vain siemenperunasta, mutta me naisista tai korkeista periaatteista.

Emme keskustelleet naisista. Tyydyin mainitsemaan, että pehmeillä kansilla varustettu ”Nainen ja sylikoira” löytyy myymälöistä nyt neljän neuron hintaan (ent. euro) ja sisältää myös novellin ”Rotkossa”, joka on niin kauhistuttavan hyvä, että liikenne- ja viestintäministeriö aikoo kieltää sen.

Totesimme siirtyneemme nyt yleismaailmalliseen kriisiin ja tähdensimme, siihen nähden että yksi seurastamme oli varttunut oppineen teologin poikana, että ”krinein” tarkoitti erottamista, erittelyä ja arviointia, kuten siis kritiikkiä, jo ennen kuin Hippokrates alkoi käyttää sanaa taudin käännekohdan nimityksenä.

Kriisi on vaihe, joka erottaa luteet lipusta.

Kun oli tehty se sinänsä järkyttävä havainto, että Stilton-juusto oli mennyt parempiin suihin, palasimme tutkimusprojektien hahmottelemiseen.

Toin esiin ajatuksen, että pieni kollokvio olisi paikallaan aiheena The Misadventures of Industrial and Financial Innovations; case Finland. Tietääkseni pohjaan palaneita teollisia ja taloudellisia innovaatioita ei ole tutkittu, ainakaan edistynein matemaattisin menetelmin.

Ajankohta vaikuttaisi kutsuvalta.

Palattuamme meneillään olevaan projektiin esitin sähköisen viestinnän tietosuojalaki eli Lex Nokiaa koskevan havainnon, joka on tunkeutunut sisään pyrkivän juopon itsepintaisuudella tajuntaani, kun olen ladellut lausuntoja eri tiedotusvälineille.

Lainsäädäntö on suotta jäänyt flip-flop-digitaalitekniikan kehitysvaiheeseen. Flip flop on suomeksi ”kiikku”.

Yhteisötilaajien oikeudet ja velvollisuudet on eräissä piireissä käsitetty ongelmallisiksi.

Miksi sitten yritetään tuntemattomassa ja uhkaavassa maailmassa määritellä etukäteen, mikä on yhteisötilaaja ja mikä ei (2 § 11-kohta).

Entä jos operaattorit määrättäisiin ja muille annettaisiin mahdollisuus ilmoittautua yhteisötilaajiksi?

Meillä on kovin keisarillinen tapa määrätä lakitekstissä, kuka on ”elinkeinonharjoittaja” verotuksessa, kirjanpidossa, rikosoikeudellisessa vastuussa jne.

Tuosta huonosta tavasta on päästy hitusen irti kun esimerkiksi verotusta on jouduttu uudenaikaistamaan.

Arvonlisäverovelvollisuus ei ratkea vain ”kiikun” periaatteella. Pieni yritys tai pienyrittäjä voi myös hakeutua arvonlisäverovelvolliseksi ja hankkia itselleen Ly-tunnuksen.

Eikö ajatus olisi yleistettävissä?

Katsellessani ympärilleni jäin pohtimaan, eikö kunniamerkkejä ja aatelisarvoja pitäisikin voida hakea? Eikö niistä voitaisi käydä kilpailuja. Vuoden yrittäjälle myönnettäisiin vapaaherran arvo ja presidentin vientipalkinto sisältäisi paronin arvon, perinnöllisenä.

Jätän ehdotukseni arvoisten, kunnianarvoisten, korkeastioppineiden ja jalosukuisten valtiopäivämiesten ja –naisten asiantuntevasti harkittavaksi.

Ja olisihan se asiallista, että Jussi Pajusesta tehtäisiin Västerkullan kreivi.

Kielikuva

Älkää epäilkö minua oikeakielisyydestä.

Se aika on onneksi ohi, jolloin kieli arvioitiin oikeaksi tai virheelliseksi. Kirjallisuus voitti. Kieli on parempaa tai huonompaa.

Kauan sitten tässä maassa vaikutti akateemikko Matti Kuusi, joka saattoi olla viimeinen etevä kielenkäyttäjä opaskirjan julkaisijana (Miten opin kirjoittamaan paremmin (1962).

Hän ärhenteli päällekkäisistä kielikuvista: ajan hammas… kuivaa kyyneleet... ja kasvattaa ruohon… näiden haavojen ylle.

Metsäkoneet on pysäytetty, mutta kirveelle olisi edelleen töitä.

Sitä ei sovi arvostella, laulaako joku, lätsä kourassa, Maamme-laulua nuotilleen vai ei. Vilpittömyys vaikuttaa.

Juuri tämä on toisten – rahasta puhuvien – sananvalintojen pilkkaamisen oikeutus. Vilpillinen kieli on huonoa kieltä. Tavallisin vilpin muoto on sama kuin elämässä yleensä, laiskuus.

Meillä on kaksi poliitikkoa, oudosti oikeistolaisia kummatkin, jotka näyttäisivät taapertavan Obaman tietä, Katainen ja Stubb. Obaman ihmetyttävä retoriikka ei ole korusanojen sorvaamista, vaan oikealla hetkellä yllättäviä sanoja. Menee osavaltion vaaleissa tölvimään äänestäjiä sanomalla, että me olemme yhdistyneitä valtioita (united states).

Simon Schama yritti odottamatta heikoksi osoittautuneessa Amerikka-dokmentin toisessa osassa kuvat USA:n kahta perinnettä, kansalaisvaltion ja imperialismin. Hän sivuutti sen, että sanat ”valtio, liittovaltio” ja vastaavat ovat tuossa maassa vanhastaan kivuliaita. Siellähän olivat juristit asialla jo sisällissodassa, kun toisiaan ammuskelivat unioni ja konfederaatio, jotka sanoina tarkoittavat samaa asiaa. Vertaa tässä yhteydessä soveettien federaatiota, joka vakiintui sitten kielessämme neuvostoliitoksi eli neuvostoneuvostoksi.

Päivittäissanonnoista ”ruohonjuuritaso” viittaa vainajiin. Elävät kulkevat ruohonvarsitasolla. Urheilijoiden ”nälkä” tarkoittaa himoa. Nälkäinen ei urheile. Kylläinen voi hyvinkin himoita. ”Vallanhimo” on englanniksi ”vallan nälkä”. Huono käännös siis. Odotan milloin Virpi Kuitunen sanoo kameralle ja mikrofonille, että kyllä nyt himot hyrräävät.

Mainitsin muutamia päiviä sitten nuorista naisista, joille VR minut altisti. Kun yksi heistä kiljahteli päivävaunussa, miten pirusti häntä panettaa, jäin miettimään ranskalaisia klassikkojani ja heidän kertomaansa sananvalinnoista jatkuvana sosiaalisena taisteluna (Bourdieau) tai korostamisena (de Certeau).

Mainitun tunteen valtaan joutuneilla on tavallisesti tapa tarttua toimeen tai muuhun sellaiseen. Pelkkä puhuminen on verrattavissa nappulan siirtämiseen sosiaalisella shakkilaudalla.

Puheet ovat vaatteita – vallankäytön välineitä.

Nykyisin ihmiset huutavat television ja radion keskusteluohjelmissa, ja toimittaja punottaa. Kovin harvoin kohtaa sellaista ”tennistä”, jossa sivuutus rystypuolelta salpaa hetkeksi katsojen hengen, tai ”golfia”, jossa repliikki raksahtaa kuin onnekkaan Tiger Woodsin swingi. (En pelaa tennistä enkä golfia.)

Ajankohtainen ”eläke” taitaa tuoda mieleen sanan ”elätti”, koska niin moni puhuu vitsikkäästi ”eläköitymisestä”. Minun mieleeni tulee tuosta setieni kaveri, joka ilmoitti osoitteekseen ”Alppikatu 5, portin päällä Eläköön”. Asuin muinoin kulmilla. Asunto-osakeyhtiön nimi oli ollut vanha Asunto oy Eläköön. Lienee muutettu.

Sääli että http://www.kyttaajat.net näyttäisi jääneen vähälle käytölle. Saitin kunnianhimoinen tavoite taisi olla ”avata” välittäjien ja myyjien antamia tietoja. Katuosoitteita tuhansia. Kaupunkisosiologin märkä uni. Kohdittain loisteliasta kielenkäyttöä. ”Omistautunut talonmies”… ” Yritäpä uskaltaa häiritä huoltomiehen päiväkännejä tukkoisilla viemäreilläsi…”

Niin – eläköi!
Kun täytän joulun alla 65, painatan ehkä käyntikorttiin”Eläkkö, Kirkkonummi”.

Kinkku

Osmo A. Wiio näyttää lopullisesti jättäneen lehtien avustamisenkin täytettyään hiljan 80.

Olen kysellyt Teknillisen korkeakoulun piirissä, miksi tapana on halveksia syvästi erilaisia harrastajia ja lukea Tekniikan Maailmaa salaa vessassa.

Vastausta en ole saanut.

Wiio tietenkin oli väärää poliittista mieltä eli ei-vasemmistolainen, ja lisäksi vielä Helsingin yliopiston professori, kun oikeaa viestintää opetettiin Tampereella siten kuin asiat oli DDR:ssä päätetty. Hän oli teoreettisen fysiikan professorin Pekka Tarjanteen kaverina liberaali.

Jos Suomessa on esittänyt virheellisiä mielipiteitä, joutuu pyyhityksi historiasta; esimerkki voisi olla merkittävä kulttuuuri-ihminen Kauko Kare, jonka nimeäkään kukaan ei ole kuullut, vaikka hän tuurasi mm. Tuomas Anhavaa vaativissa tehtävissä, kunnes ryhtyi vastustamaan Kekkosta julkisesti ja ajautui julkaisemaan täysin sopimattomia kirjoja Neuvostoliitosta.

Jos on vaatinut porvareita hirtettäväksi pappien suoliin, se ei haittaa aikuistoimintaa. Toisin kuin esimerkiksi Englannissa, Ranskassa ja Italiassa muinaisten äärimmäisyysihmisten katumattomuus on kovin suomalainen piirre.

Mutta tarkoitukseni oli oikeastaan heläyttää surullinen sävel amatööri- ja hobby-toiminnan muistolle.

”Ham” eli kinkku tarkoitti ensin huonoa näyttelijää ja sitten 1920-luvun alusta radioamatööriä.

Varmistin asian. Wiio oli todellinen uranuurtaja. Hänen kirjansa (1950) ja artikkelinsa opastivat lukemattomia ihmisiä. Transistoreista hän näyttää julkaisseen kirjan jo 1957.

Näistä asioista en tiedä itse mitään, mutta minulla on sellainenkin veli, joka tapasi kiipeillä erilaisiin kuusiin vetelemään antennia ja taitaa olla edelleen OH-jotain.

Tätä miettiessäni tein murheellisen havainnon Internetin ja etenkin Googlen yksipuolisuudesta. Erilaiset kansansivistysihmiseet, kuten Wiio amatööritoiminnan edistäjänä, katoavat muistista jäljettömiin.

Tiede ei kuulu sivullisille, joiden tehtävä on pitää turpansa kiinni, kun tutkija puhuu. Tämä ajattelutapa lienee edelleen voimassa. Halveksittavat tieteen kansanomaistajat yrittivät selittää sellaisia asioita kuin tekokuut (satelliitit), näköradio ja sitten avaruuslennot pöljälle kansalle.

Todella mahtavat työn tekivät Reino Tuokko ja hänen jälkeensä Pertti Jotuni. He myös suomensivat ties mitkä määrät kirjallisuutta, jonka käsittäminen vaati insinöörin taustaa.

Eivät taida olla nimet edes tuttuja?

Varhaisia uranuurtajia olivat Ilmari Jäämaa ja monessakin mielessä I.K. Inha, joka valokuvauksen ohella muun muassa ryhtyi ensimmäisenä tuomaan Suomeen ja myymään tärkeää työvälinettään, polkupyörää. Sellaista jossa on yhtä suuret pyörät ja ilmarenkaan (Dunlop).

Kunniagalleriaan kuuluisi myös Tekniikan Maailman monikymmenvuotinen päätoimittaja Rauno Toivonen, jonka sitten tunsinkin mieskohtaisesti. Rauski oli jonkin murroskauden jopa kirjailijaliiton puheenjohtajana, mutta luultavasti yksin hänen ansiotaan on laajalevikkinen aikakauslehti, joka on ollut perinteisesti jokseenkin rehellinen ja laaja-alainen. Voisi sanoa jopa niin, että tuo lehti edusti kuluttajansuojan varhaisversiota parikymmentä vuotta ennen kuin lainsäätäjä havahtui perustamaan virastoja ja luoman oikeuksia.

Tietty moottorien, pärinän ja ympäristön tuhoamisen henki oli ajan ilmiö. Kumman harva käsittää, että sen henkinen tausta oli – sota. Ainoa huvi oli pelata mutkikkaiden kojeiden (radio) kanssa tai käytellä vehkeitä, jotka pamahtivat kauheasti (tykki).

Antaa katsoa miten tässä. – Wiiosta muistetaan ainakin hänen viestinnän lakinsa, joista ensimmäinen on paras.

Viestintä epäonnistuu, paitsi vahingossa.

(Kuvassa kaukopartioista tunnettu ”Kyynel”, suunnittelu TKK prof. V. Ylöstalon johdolla)

Se siitä, sanoi Linden

Voisiko joku kertoa minulle, mistä eilisiin television iltauutisiin ilmestyi kirjoitettuna ja puhuttuna tieto: ”Lex Nokialla halutaan kuriin yrityssalaisuuksien vuoto,
- TEKIJÄNOIKEUSSUOJATUN MATERIAALIN KOPIOINTI…

Ministeri tarkoitti asiantuntemattomien tietojen levittämisellä ja työmarkkinataho rikollisten hyysäämisellä luultavasti muiden ohella minua ja joitakin muita professoreita.

Se siitä.

En ole ennen kuullutkaan, että Sähköisen viestinnän tietosuojalaki liittyisi tavalla tai toisella tekijänoikeuteen. Mutta nyt uutisissa on planssi, jossa yhdeksi kolmesta lain tavoitteesta kerrotaan tekijänoikeuden suojaaman materiaalin kopiointi, luultavasti siis kopioinnin estäminen.

Toivon että tämä on televisiouutisten erehdys.

Pelkään että tämä ei ole televisiouutisten erehdys.

En löydä tekijänoikeus- sanaa hallituksen esityksestä.

Tekijänoikeuden suojaaman materiaalin kopiointi ei liioin ole sellaista viestin lähettämistä tai vastaanottamista, jota sähköisen viestinnän tietosuojalaki koskee (2 §).

Se ei ole uutinen, että työntekijän pitää tehdä työaikana työtä eikä esimerkiksi kopioida tiedostoja. Tässä yhteydessä esitettynä ajatus kai tarkoittaa laitonta kopiointia yksityiseen käyttöön.

Lakia on kovasti kritisoitu siitä, että jotkut työnantajat ovat hankkimassa valtuudet, joita edes poliisilla ei ole.

Poliisi voi saada luvan teleseurantaan, telekuunteluun ja tekniseen seurantaan, jos epäillään rikosta, josta voi seurata ankarampi rangaistus kuin neljä vuotta vankeutta.

Poliisilla ei ole oikeutta ja poliisi EI VOI SAADA LUPAA televiestinnän seuraamiseen, jos jotakuta epäillään tekijänoikeusrikoksesta, josta enin rangaistus on rikoslain mukaan kaksi vuotta vankeutta.

Kirjoitin eilen, että en usko salaliittoteorioihin. Nyt kuitenkin käy makkaran käry nenään.

Lain tarkoittamia yhteistilaajia ovat esimerkiksi Helsingin kaupunki ja Helsingin yliopisto – kaikki oppilaitokset. Lain mukaan ne eivät ole vastuussa oppilaiden verkossa tekemistä tekijänoikeusrikoksista. Työnantajat eivät liioin ole vastuussa – paitsi jos tekijänoikeutta rikotaan työtehtävien täyttämiseksi.

Tunnustan nöyrästi, etten ollut tullut ajatelleeksi, miten helppo yhteisötilaajan on väittää epäilevänsä yritysvakoilua, kun tunnistetiedot viittaavat ns. tekijänoikeuspiratismiin.

Edustaja Sasi kehaisi eduskunnassa, että tietosuojavaltuutettu valvoo. Kehaisu oli kaikkiaan ylimitoitettu, koska tietosuojavaltuutetun mahdollisuudet perehtyä väitettyihin rikkomuksiin ovat ehdotettujen lainmuutosten mukaan heikot. Tekijänoikeuden valvominen keittiön kautta menee kirkkaasti tietosuojavaltuutetun mahdollisuuksien ulkopuolelle.

Sanokaa että olen väärässä. Toivon sitä. Olen joskus nähnyt psykoottista unta, että opetusministeriö tai tekijänoikeuden edunvalvontajärjestö nousevat raitiovaunuun tarkastamaan ihmisten taskuja ja käsilaukkuja selvittääkseen, josko sieltä löytyisi viitteitä tekijänoikeusrikoksista.

Olen pitänyt tuollaisia unia tyypillisinä asioita päänsä puhki pohtineen professorin harhoina. Ja sitähän ne ovat. Ovathan?

Mutta mistä tuo maininta tuli televisiouutisiin?

Serendipitous

Ylle kirjoitettu kieltä huoltava sana on kyllä englantia – viittaus Serendipin (myöh. Ceylon, nyk. Sri Lanka) prinssiin, jotka sadun mukaan aina löysivät jotain merkillistä ja mielenkiintoista, vaikka eivät etsineet.

Nokia on nyt Saksan tehtaiden irtisanomisten jälkeen jälleen astunut seuraavan kerran johonkin pehmeään, joka myötää eikä irtoa kalossista. Entinen kalossinvalmistaja olisi voinut perustellusti arvioida selviytyvänsä kuivin jaloin ja puhtain käsin.

Sähköisen viestinnän tietosuoja on, tarkemmin ajatellen, Nokian ja muun ICT-teollisuuden, Suomen kansalaisten ja Suomen valtion etu. Tietosuoja, sananvapaus ja yksityisyyden suoja eivät ole taivaan mannaa, josta on puhe Toisessa Mooseksen kirjassa. Ne ovat osa tasapainojärjestelmää, jonka tarkoituksen murjaisi roomalainen juristi 2 000 vuotta sitten: ars boni et aqui… ium suum quique tribuendi. Hyvän ja kohtuullisen taito, jotta jokainen pääsisi oikeuksiinsa.

Keskeinen väline oikeuksien toteuttamiseen on laki. On niitä muitakin.

Nokia on epäonnistunut sinänsä selkeässä hankkeessaan. Teollisuuden ja koko elinkeinoelämän esittämien päämäärien saavuttamiseen ei oikeastaan tarvittaisi nykyistä kummempaa lakia. Luottamuksellisia asioita käsittelevät henkilöt voivat sitoutua sopimuksin ja pakottein pitämään suunsa kiinni. Niin tekevät jopa asianajotoimistojen sihteerit.

Vai onko tekeillä suurempi yritysmyynti amerikkalaisille vai pelkästään ylireagointi Yhdysvaltain osavaltiosta toiseen vaihtelevien salassapitosäännösten suuntaan. Yhdysvalloissa yksityisyyttä koskeva lainsäädäntö on tunnetuista syistä huonolla kannalla.

Usean muun lisäksi suomalainen virkamies, tietosuojavaltuutettu Reijo Aarnio on nyt ilmoittanut täysin selvästi, että eduskunnan hyväksyttäväksi tuleva laki on sekä tarpeeton että perusoikeuksien kannalta takaperoinen.

Kansanedustaja Sasi on lisäksi vaarantanut perustuslakivaliokunnan aseman ja innostunut professori Kaarlo Tuorin lausunnosta, joka on hiukan lähempänä DDR:n teoriaa kuin BDR:n käytäntöä.

Arvoisa yleisö ei ota huomioon tai tiedä, että perustuslaki on liittovaltiossa (Saksa, Yhdysvallat) kovin erilainen asia kuin muissa. Perustuslaki määrää osavaltioiden lainsäädännön rajat. Suurissa osissa Eurooppaa parlamentti määrää perustuslailla oman toimintansa rajat. Isossa-Britanniassa ei perustuslakia ole, vaikka ”perustuslaillinen suoja” on siellä keksitty ja väljästi tulkiten hyvinkin toimiva.

EU:n perustuslakipulmista on saatu lukea jo useita vuosia. Tilanne on edelleen avoin. Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimus on kuitenkin vakaa ja valvottu.

Suomen lakien perustuslainmukaisuutta koskevan asian avaamista nyt voisi kuvata turhaksi astumiseksi siihen samaan luonnontuotteeseen, johon viittaan edellä tämän kirjoitukseni kalossia koskevassa jaksossa.

Kolme prinssiä… Toisin kuin lahjakkaat kirjoittajat olen nähnyt oikeassa elämässäni hyvin vähän salaliittoja ja salahankkeita. Silloin kun kysymyksessä ei ole selvä hölmöily, esimerkiksi lainsäädäntöhankkeen taustavoima on serendipidity – hullu yhteensattuma.

En edelleenkään usko, että Nokia yhtä vähän kuin riistoporvaristo vaarantaisi osamme tai onnemme.

Uskon edelleen, että keskustelua voi kehittää ja valistusta virittää.

Lakihanke tuskin vaikuttaa useiden elämään, mutta aivan varmasti se aiheuttaa kunnioitettavan määrän kuluja ja enemmän tai vähemmän gogolmaista paperien (prikaasien, ukaasien, propuskojen) pyörittelyä.

Elämä on muualla, sanottiin vuonna 1968. Avatkaa aivonne edes yhtä usein kuin housunne.

Kavereita

Markku Kuisman Suomen poliittinen taloushistoria tuli Helsingin Sanomissa käsitellyksi samalla tavalla kuin hiljan näkemässäni luonto-ohjelmassa käärme söi antiloopin – purematta.

Unto Hämäläiseltä jäi huomaamatta yksityiskohta – kirjan nimi. Tässä tapauksessa se ilmaisee myös aiheen. Toimittaja on tervetullut toisaalla lehdessä kauhistellun Googlen pariin.

Poliittinen historia ja taloushistoria ovat vanhoja hattuja. Lisää löytyy vaikka mitkä määrät – sosiaalihistoria, kulttuurihistoria…

Poliittinen taloushistoria on Kuisman keksimä nimitys, joka kuvaa erittäin osuvasti niitä ruumiinavauksia, joita hän on suorittanut etenkin energia- ja metsäteollisuudelle ja pankkitoiminnalle (KOP).

Elleivät rakkaat naapurimme Euroopan Yhteisöissä olisi päättäneet aikoinaan niin selkeästi, että Eurooppaan ei lueta Puolaa, Baltiaa eikä Suomea, eikä tulisi mieleenkään sisällyttää yleisesityksiin kaikkia kamalia Balkanin maita, Kuismalla olisi kansainvälinen nimi Bailyn ja muutaman muun harvan rinnalla.

(Asiasta huomautti hyvin painokkaasti Norman Davies – ”Europe” – joka piti omituisena, ettei keskiajan lopun pinta-alaltaan ja väestöltään suurinta valtiota eli Puola-Liettuaa ole tapana edes mainita Euroopan yhteydessä.)

Historia on tässä konfiguroitu aivan uudella tavalla.

Suomea on vaikea muuten selittääkään, koska vielä Koiviston ajalla taloutemme oli poliittista, siis idänpoliittista.

Ivan T. Berend (professori, University of California, Los Angeles, tuttavien kesken UCLA) julkaisi juuri “Frokm the Soviet Bloc to the European Union. The Economic and Social Transformation of Central and Eastern Europe since 1973”. Ivan siirtyi professoroimaan Kaliforniaan jo 1970-luvulla, mutta on tietenkin unkarilainen ja osaa kulmakunnan kieliä. Viimeksi kuluneet 15 vuotta hän on toiminut asiantuntijana Itä-Euroopan vaikeissa vaivoissa, ja tuossa kirjassa, joka Cambridge University Pressin julkaisemana on täysin tavoitettavissa, hän kertoo siitä, mitä Helsingin Sanomat ei tiedä. Hän käsittelee järjestelmällisesti Neuvostoliiton ja reaalisosialismin jälkiä eli vanhojen ja uusien instituutioiden jännitettä lukuisissa maissa.

Sama aihe kuin Kuismalla.

Käsiteltyään yhteiskunnallisia ja taloudellisia shokkeja Berend aloittaa yhteenvedon toteamalla, että Itä-Euroopan tulotaso oli 1870-1980 alle 50 % Länsi-Euroopan vastaavasta, ja sosialismin kaaduttua laski siitäkin. ”Tuskallinen vertauskohta”, lausuu kirjoittaja, on Skandinavia, joka pääsi kansantulolla mitaten noin 65 prosenttiin Länsi-Euroopan BKT:sta (per capita) 1870.

”Suomen BKT oli 1870 tuskin puoltakaan Länsi-Euroopan vastaavasta luvusta, mutta ohitti sen 1900-luvun loppuun mennessä.

Kirjoittajat esittävät syitä, jotka ovat nähdäkseni äärimmäisen, itse asiassa polttavan tärkeitä juuri nyt. Jatkuvasti toisteltu viennin globaali tyrehtyminen tarkoittaa samaa kuin nollasummapelin loppuminen.

Nyt on tutkittava omat poliittiset virheet ja niiden taloudellinen hinta. Menestykset näyttävät valitettavasti tulleen pikemmin sattumalta kuin suunnitellen.

Ei kannata satsata sardiinirasioihin, ellei ole sardiineja.

Otsikko on ilmoitus puolueellisuudesta. Tunnen nämä herrat ja pidän heitä korkeassa arvossa.

Itse yritän nähdä poliittisen taloushistorian kuvajaisen kulttuurissa.

Sanoivat että ”Suomen kulttuurihistoria 1 975-2010” olisi hyvä yleisotsikko. Sitäpä tässä on näperrelty. Kulttuuria se on paperi ja puhelinkin, vaikkei sitä äkkinäinen uskoisi.

Tauno, tavis

Tuntemattomasta syystä torstaipäivänä junat ja junasillat olivat täynnä noin 16-vuotiaita tyttöjä, jotka ilmeisesti kaikki olivat menossa serkkujen luo Savoon tai sitten johonkin muualle.

Junassa ei siis voinut tehdä työtä eikä torkkua.

Tavanomaisen kälätyksen seasta mieleen jäi ”luuseri”, joka on siis edelleenkin pahinta maailmassa. Tavallisen miehen tarina on siis surkeinta mitä nuori, estrogeenista päihtynyt naishenkilö kykenee kuvittelemaan. Luultavasti sama koskee vastavuoroisesti poikia, joiden jutut eivät ole yhtä paljastavia, koska pojat niin usein keskittyvät yleiseen uhoamiseen.

Joskus puhuttiin Takarivin Taunosta, jolla ei siis tarkoitettu T. Paloa. Veikko Laville se oli Takarivin Taavi. Mutta Tauno - saksalainen oikeusoppinut erehtyi opiskeluaikoinani luulemaan, että ”Tauno” on jokin merkittävä oppiarvo, koska Lakimies-lehden kannella ilmaistiin toimituskunta, Taunot Suontausta, Tirkkonen ja Ellilä.

Voittajaa tarkoittama ”Vihtori” (Victor) ei näyttäisi palanneen muotinimeksi. Jätän kunnioittavasti harkittavaksi.

Ranskan kirjallisuudessa ”luuseeri” on ”un raté”. Tuon ihmistyypin edustaja oli kauan kaunokirjallisuuden perushenkilöitä, kuten Camus’n unohtumaton Meursault, jonka nimi tarkoittaa minulle ääntämyksen mukaan ”kuolinhyppy”, toisella kielellä ”salto mortale”, tanskaksi Kierkegaard. Raté oli Balzacin ja Zolan suuren mielenkiinnon kohde. Linjaa jatkoi elokuvassa Renoir, josta johtaa suora yhteys Truffaut’hin. Hän tosin oli kiinnostunut myös asetelmasta, jossa tavallinen mies (tai kaksi aika tavallista) kohtaa hyvin epätavallisen naisen.

Venäläisessä proosassa henkilö, joka ei tahdo olla luuseri eikä tavis, vaan on mielestään jotain erikoista, käyttää esimerkiksi sukunimeä Raskolnikov. Myöhemmin tavis-luuserin tarinoita on julkaistu esimerkiksi nimikkeellä ”Ivan Denisovitshin päivä”. Elämänpiiri on erikoinen – se ei kuitenkaan ole Kolyma, vaan jokin eteläisempi, epämiellyttävä saari vankileirien meressä.

Vastaan nyt vielä täsmällisemmin kysymykseen, miksi joitakin kirjoja luetaan uudestaan, moneen kertaan.

Kun luin venäläisiä ensimmäistä kertaa, olin oppikoululainen. Olin lukenut Poika Tuomisen kolme kirjaa ja kuullut sukulaisilta tavallisten ihmisten tarinoita Stalinin ajan Neuvostoliitosta. Sana ”venäjä” tarkoitti minulle kieltä.

Kun luin niitä toisen kerran, muun muassa Tshehovin kirjeenvaihto aukaisi minulle sen tavisten ja luusereiden Venäjän, joka oli kukistunut 1917. Kolmannella kerralla varmaan juuri Dostojevski oli jonkinlainen rokotus silloin muodikasta puhdasoppista vasemmistolaisuutta vastaan.

Kun nyt – tässä voi olla välissä jokin lukukerta, olen näissä askareissa, välissä on tietenkin Vankileirien Saaristo ja kaikki se, minkä nyt tiedän Saksasta, Neuvostoliitosta ja Kiinasta.

Saksalaiset olivat, kuten jo Grimmin veljekset ja Goethe ennakoivat, taitavia tekemään vihamiehistään hirviöitä. Venäjällä sitä vastoin tapaamme Dostojevskin ja Tshehovin (Sahalin, monet novellit) henkilöt Solzhenitsynin ja muutamien muiden teoksissa.

He ovat tavallisia ihmisiä. He ovat luusereita. Tiettävästi he katosivat jonain yönä junan kolkkeeseen, eikä heistä ollut turvallista puhua sen jälkeen.

Näiden asioiden jälkeen, kun maailmalla jatkuvasti ojentelevat luisia näppejään kohti valtaa samat kiipijät, jotka eivät tahdo olla luusereita, nämä kuvaukset lukee toisin silmin.

Ranskan suuren kirjallisuuden synti oli myötätunto.

Parhaat venäläiset kuvaavat itseään ja kaltaisiaan jotenkin raa’alla tavalla, joka taitaa olla ainoa rehellinen tapa.

Lukemisesta jää sellainen tunne, että on syytä olla kompastelematta. Joku voi äkkiä kiskaista maailman altasi.

Karamazovin veljekset elävät ja voivat hyvin, mitä nyt joku on hirttäytynyt ja joku kantaa kahleita.

Suurinkvisiittorin viitan alta me tulemme, luku- ja kirjoitustaitoiset lakimiehet, rokotetut ja muutakin opillista sivistystä saaneet.

Toisen historia

Kun monien yliopistojen professori, jesuiitta Michel de Certeau oli kuollut haimasyöpään 1984, kirkossa oli saattoväkeä yli 400 henkilöä, etenkin maan hengenelämän supertähtiä, jotka eivät vielä tienneet, että vainajan esiin nostama ”kokeellinen mystiikka” ja yliopistoihin palannut uskontojen ja uskomusten historia osoittautuisivat äärettömän tärkeiksi. On sanottu, että harvemmin näkee, varsinkaan kirkossa, niin paljon ihmisiä, jotka vihaavat toisiaan.

Vainaja oli tuonut väkevästi esiin arkipäiväisyyden historian, josta ”arjen historia” ei ole hyvä käännös. Puhe on näet suurelta osin alitajuisista keinoista, joita käyttäen ihminen salametsästää elämänsä päivät instituutioiden omimilla alueilla.

Tämä on se sama oivallus, jonka Tshehov (anteeksi) toteutti Sahalinilla. Kohdataan tuhansia toisia ihmisiä ja ihmetellään, miten he kestävät hengissä. Tietysti jotkut heittäytyvät vetämättömiksi, jotkut tappelevat kahleet helisten ja jotkut turvautuvat juoniin, petoksiin, rikoksiin.

Omistajat virittävät ansoja pystyttämiensä aitojen sisäpuolelle saadakseen kiinni yrityssalaisuuksia vuodattavat työntekijät, musiikkia laittomasti kuuntelevat verkkovieraat (katso: Anhava, ”Kuuntelen, verkkovieras”), toisten liikekeskuksiin pysäköivät, vieraisiin porttikäytäviin virtsaavat.

Tätä de Certeau kutsuu omistamisen strategiaksi.

Ihmisillä eli salametsästäjillä (brocheur) on vastauksena monenlaista taktiikkaa.

Hän käyttää kielikuvana karttaa, jonka instituutiot (valtio, kaupunki, puolueet) ovat määränneet, ja se on suuri ja selkeä ja suorakulmainen. Ihmiset kumminkin keksivät oikoteitä eli näppäinlyhenteitä, kiipeilevät aitojen yli ja jatkuvista kielloista huolimatta syyllistyvät asiattomaan oleskeluun asemalla.

Tein sen itsekin eilen Pasilassa, ja R-kioskin arviolta 18-vuotias myyjätär huomautti kovaäänisesti ja kipakasti, ettei kioskissa saa lukea Foreign Affairs –lehteä. Täytyy ostaa. Ostin. Kuten niin usein ennenkin. Parnasso jäi ostamatta, koska myyjättärellä oli omistajan otteet. Omistaja haluaa hallita tilaa ja mieltä.

Näin siis de Certeau –vainaja (L’écriture de l’histoire; engl. esimerkiksi The Practice of Everyday Life, 1984, 1998, tai The Capture of speech and Other Political Writings, 1998).
Tietyn poliittisen historian ja tietyn muun historian rintama on tuossa. Jotkut kirjoittavat asioista siten kuin asiakirjoissa valehdellaan. Jotkut etsivät toisia ihmisiä ja saattavat päätyä myös kokeelliseen mystiikkaan, kuten de Certeau. Kristevan ja Lacanin ja näiden kaikkien keskustelukumppanina hän osoitti, että eri uskontojen mystiikka on kiellettyä puhetta. Hän osoitti myös, että arkielämän taktiikat ovat tuntemattomiksi jätettyjen ihmisten tukahdutettuja ilmaisuja.

Hänen, de Certeaun, hautajaisissa oli tietysti saapuvilla jesuiittajärjestön ja katolisen kirkon merkkihenkilöitä. Hän oli Ranskan johtavia nimiä ja lisäksi rajattoman vieraanvarainen. Häntä epäiltiin pyhimykseksi. (Sellainen ei missään tapauksessa vetele akateemisissa piireissä.)

Kaikki halusivat muistaa miestä, joka oli soittanut puhelimella muutamia päiviä ennen kuolemaansa monille kiittääkseen ja lopettanut: ”A bientôt” – ”näkemisiin”.

Kaikki pitivät juhlamusiikkia harvinaisen onnistuneena. Soitettiin ruumisarkun kannelta C-kasetilta Piafin laulamana ”Non, je ne regrette rien”. En ole pahoillani mistään… Je repars à zero – aloitan uudelleen tyhjästä.

NN., S:n piirikunta

Joitakin viikkoja mietittyäni tajusin viimein, mikä on Tshehovin taika. Sen olin käsittänyt jo ennen, ettei hänellä ole tyyliä. Häneltä siis puuttuu kirjallinen tyyli, vaikka hänen kirjoittamansa tekstin tunnistaa vähästäkin.

Joku ystävällinen ihminen kysyi Dostojevskin suuruudesta, varmaan viitaten kautta rantain ”Rikoksen ja rangaistuksen” tiettyyn jankuttamiseen. Vastasin kai, että Dostojevski kirjoitti oopperoita, ja se on hieno taidemuoto. Koneiston ja yleisön takia pieninkin sivellin on kuitenkin puoli kyynärää leveä ja painaa ties mitä. Ooppera on isojen viivojen taidetta.

Katselin hakuteoksista kirjallisuuden modernismin sellaisia määritelmiä, jotka opiskelijan on tiedettävä tentissä. Näkökulman ja perspektiivin vaihtelu, aikahypyt ja takautumat, pirstottu muoto, irtautuminen perinteisestä kerronnasta, usein palaavana tunteena hämmennys tai tuskaisuus tuntemattoman, liikkumattoman mutta sitä uhkaavamman tulevaisuuden edessä. Ali- ja ylitajunnan narrinpeli. Puheiden ja tekojen ristiriitaisuus.

Tshehovin takia en koskaan halunnut opetella venäjää hyvin, vaikka olisin sen muutoin voinut tehdä. Aavistin että Tshehovia saa kääntää huonostikin; ei hän siitä kärsi.

Itse asiassa etenkin Konkan suomennokset ovat oivallisia.

Tshehov puhuu jossain määrin henkilöittensä äänellä, ja hän kirjoittaa eri kieliopilla keväästä ja syksystä. Kun juttu alkaa NN. S:n kuvernementissa, joulukuun 13. päivänä…” lukija arvaa jo, että kohta tulee sotilaita. Sotilaat aloittavat varmaan ostoslistansakin noin, tilannekatsauksen tavoin – sijainti, paikka, aika.

Kun hän kirjoittaa piispan kuolemasta tai pojan ripille pääsystä, lauseissa on suitsutuksen ja kevään tuoksua ja kirkkorakennuksen kiireettömyyttä.

Tshehov oli kirjallisuuden ensimmäinen modernisti. Perinteisesti tuo sija on annettu Knut Hamsunille (”Nälkä”, 1890), mutta kun Hamsun kirjoitti, Tshehov oli jo ottanut uuden kirjallisuuden käyttöönsä ja julkaissut kymmeniä ennennäkemättömiä novelleja.

Tulevaisuuden uhka ja neuvottomuus tuon tulevaisuuden edessä on Tshehovin teema, jonka stalinismi väänsi väkisin kuvauksiksi "yläluokan" joutilaisuudesta, laiskuudeta ja typeryydestä. Mutta aivan samanlaisia Tshehov kirjoittaa alaluokasta.

Modernismi kuvastossa perusuhka on usein kaupunki, byrokratia tai ajan ajattelematon valuminen. Tshehovin uhka on hänen suuri rakkautensa: aro. Hänen tarinoissaan ei ole juurikaan metsiä. Välillä tukehduttavan yhdenkaltainen ja loputon aro tuottaa tuskaa. Metsän sijalla on yksittäisiä puita - joita hän istutti sekä todellisuudessa että teoksillaan.

Hän oli ennen kuolemaansa (1904) hyvin kuuluisa kirjaiija Venäjällä ja pian muuallakin. Rahaakin tuli. Näytelmiä juhlittiin. Moskovan taiteellinen teatteri (Stanislavski) oli saanut ensimmäiset suuret menestyksensä Pariisissa, ja ennen pitkää, Tshehovin menehdyttyä ennenaikaisesti eli 44-vuotiaana vuonnan 1904 tuberkuloosiin, sekä näytelmät että novellit tunnettiin ympäri maailmaa.

Tshehov ei saanut kirjallisuudessa seksiä yhtä helposti kuin elämässä. (Hänen ympärillään parveili naisia vaivoiksi asti.) Ymmärtäjiä riitti. Hän notkui Krimillä Tolstoin ja Gorkin kanssa, ja piti yhteyttä mm. Rahmaninoffiin ja Shaljapiniin. Hän tunsi läheisesti taidemaalareita - mutta oikeastaan hän ei välittänyt ulkomaalaisista eikä heidän hankalasta kielestään. Haeskelen edelleen tietoa, missä määrin hän kykeni lukemaan ranskaa ja saksaa. Epäilen että se oli aika heikkoa.

Tämä modernisti- ajatus selittää myös Tshehovin harjoittaman oman itsensä vähättelyn. Hänhän oli sitä mieltä, että hänen kirjoituksiaan luetaan ehkä seitsemän vuotta. Sitten ne unohdetaan. Toisin sanoen hän tiesi kirjoittavansa eri lailla. Hän ei "kuulunut" mihinkään.

Modernisti tai ei - asialla ei ole sinänsä väliä. Mutta modernismi on yksi nimi ajanjaksolle, jonka aikana lennettiin ilmattoman avaruuden halki ihmisen pimeälle puolelle.

Uranuurtaja oli kosmonautti, akateemikko, lääkäri ja kirjailija A. Tshehov.

Laatokka

Minun piti kirjoittaa eräs toinen kirjoitus, ei siis tätä. Toistakymmentä erilaista toimittajaa on soittanut parin päivän aikana ja kysynyt taustatietoja Lex Nokiaan, Facebookin erikoisiin temppuihin ja yksityisyyden suojaan.

Siksipä palaan noihin käytyäni huomenna katsomassa läheltä Saimaata, jonka vedet virtaavat Laatokkaan.

Laatokka, jota en ole nähnyt enkä ole ajatellut mennä katsomaankaan, on Euroopan suurin järvi ja sen tilavuus, 837 kuutiokilometriä vettä, mikä on kylä vähän verrattua Baikal-järven 23 600 kuutiokilometriin.

En ole kuullut, ymmärtävätkö venäläiset, millainen aarre heillä on. Stalin lienee ollut suuri amerikkalaisten vesitekniikan ja maanviljelystekniikan ihailija. Ainakin hän sai aikaan mittaamattoman paljon näissäkin asioissa, ja kun seuraajat jatkoivat samaa toimintaa, ainakaan Aral-järvi ei tiettävästi toivu enää koskaan yrityksistä viljellä kastelemalla maailman huonointa puuvillaa.

Makeaa vettä ei valmisteta. Yhdeksänkymmentä prosenttia maapallon makeasta vedestä on sitoutunut Antarktiksen jääksi. Sulaessaan se muuttuu suolaiseksi vedeksi. Mutta maapallon kaikesta vedestä yli 97 prosenttia on merissä.

Toistelen tätä, koska radio-ohjelmassani joulun alla kävimme näitä asioita vesi-insinöörin kanssa, joka on merkittävässä asemassa ympäristökeskuksessa ja tekee lisäksi asiantuntijatehtäviä YK:lle milloin Afrikassa, milloin Vietnamissa.

Jokseenkin suuri osa ruuan tuotannosta on makean veden varassa. Harva kasvi selviytyy suolavedessä. Harva eläin saa juoduksi suolaista vettä.

Veden puhdistaminen suolasta on sekä kallista että energiaa vaativaa. Laajamittaisena sellaisen toiminnan hyödyllisyyttä saa epäillä.

En tiedä vastauksia mutta nämä muutamat kysymykset tiedän.

Jos satutte saamaan käsiinne, ostakaa ja ihmetelkää Juha Taskisen ”Laatokan seitsemän merta”. Hän – valokuvaaja sieltä meidän kesäpaikan läheltä – on tehnyt tosissaan töitä ensin hylkeiden, sitten hylkeiden ja Laatokan kanssa.

Saimaan ja Laatokan hylkeet ovat sotilaita, kuluneissa kenttäharmaissa.

Amerikka?

Varoitus: televisio-ohjelmien esittelyihin ei pidä uskoa.

Simon Schaman ”Mihin menet, Amerikka?” esiteltiin toissilmin eilisessä lehdessä. Illalla monet saivat nähdä viiltävän hyvän dokumentin ensimmäisen osan. Uusinta tulee sunnuntaina, toinen osa ensi tiistaina.

Schama (s. 1945) – Yhdysvalloissa opettava brittiprofessori – on liettuan juutalaista sukua. Hän oli myöhempien aikojen Bronowski tai Kenneth Clark, kunnes taidehistoriasarja ”Power of Art” räjäytti pankin.

Nyt tämä Amerikka-sarja menee suoraan historiaan.

Ensinnäkin tuntui hyvältä tulla pitämästä historian luentoa yliopistolta. Schama on yksi historian uusimman suuntauksen näkyvistä edustajista. Ihmisten rinnalla ja taustalla ympäristö on ”päähenkilö”. Tuon ajattelutavan tekivät tunnetuksi isä ja poika McNeill verkkostuiminen-kirjallaan (”The Human Web”).

Toiseksi Schama toi keskittymällä ensimmäisessä osassa pohjaveden loppumiseen tarttui ”sensuurin” Yhdysvalloissa kieltämään aiheeseen. En ole juuri tavannut amerikkalaista, joka suostuisi edes kuuntelemaan, kun tulee puhe Steinbeckin ”Vihan hedelmissä” kuvattua Oklahoman ja Kansasin tomumyrskyä, joka pimensi taivaan Washingtonissa asti.

Amerikkalaiset eivät siedä kuunnella, että kysymyksessä oli ihmisen aiheuttama ekokatastrofi. Aivan liian teollisen viljelyn johdosta pintamaa lensi huuti helvettiin, eikä tule takaisin.

”Okiet” eli äkisti köyhtyneet maanviljelijät siirtyivät lähes orjatyön oloihin Kalifornian appelsiini- ja sitruunatarhoihin.

Toinen ulkomaalainen. Roman Polanski, osasi ja uskalsi tehdä murhaelokuvan ”Chinatown” juuri tästä aiheesta, hämärän kaupoista riittämättömän pohjaveden vuoksi Los Angelesissa.

Schama vetää kysymyksen loogisesti eteenpäin. Miten pian ruoka on kalliimpaa kuin öljy? Entinen Amerikan vilja-aitta on tuhoutunut. Vettä ei ole.

Kolmanneksi Schaman dokumentti on visuaalisesti ja kerronnallisesti häikäisevän hieno. En muuten ole nähnyt suotimia maisemakuvissa sitten David Lynchin muutaman näytelmäelokuvan.

Hesarin kirjoittajan moitiskelema Schaman pönöttäminen kuvissa oli aiheen vuoksi välttämätöntä sitomaan hiukan abstraktiset asiat (pohjavesi, ilmasto, liikakulutus) yhteen.

Tämän jutun valokuva on otettu alle kuukausi sitten. Samoihin aikoihin sain Amazonista kirjan, johon televisiodokumentti perustuu.

Taidanpa uittaa kirjan tuoreeltaan kurssivaatimuksiin.

Niille joilla on parempaakin tekemistä kuin istua luennolla keskellä kaunista päivää esitän vetoomuksen: lukekaa tuo kirja.

Tuntien nykyisen kustannuspolitiikan epäilen, ettei sitä suomenneta, ainakaan kunnolla. Schama on sekä puhuessaan että kirjoittaessaan poikkeuksellisen hyvä kielenkäyttöjä. Tähän juttuun heittää ryytiä äänessä olijan häikäilemätön brittiläisyys, joka näkemäni ja kokemani mukaan koetaan mm. Kaliforniassa henkilökohtaisena loukkauksena.

(Muuan tuttavani tapaa sanoa tuntemattomille kotona Santa Monicassa: ei minulla ole puhevikaa enkä haasta riitaa – olen oikeasti britti.)

Löytyy kovakantisena ainakin Akateemisesta.

Keksintö

Turku 17.2.

Sanasta ”keksintö” minun mieleeni tulee tukkilaisen keksi. Jokin tulee puroa pitkin ja napataan talteen. Joskus keksitään uppotukki pohjasta.

Keksintöjen ja innovaatioiden historiaa rasittaa historismi – sellainen ajatus, että tapahtumat johtuvat toisistaan orgaanisesti eli samalla tavalla kuin koivu johtuu siemenestä, vedestä, ravinteista ja auringosta. Kuitenkin paikalliset olosuhteet vaikuttavat muutokseen ratkaisevasti, esimerkiksi siemenen kariseminen kalliolle tai kasekseen.

Karl Popper aloitti kuuluisan hyökkäyksen historismia vastaan, etenkin sellaisena kuin se ilmenee Platonin, Hegelin ja Marxin systeemeissä. Kohteena olivat muiden ohella historian tutkijat. Thomas Kuhnia (The Structure of Scientific Revolutions) ja Michael Polanyi (Tacit Knowledge) ovat luultavasti lähellä historismia, mutta asiasta on raivonnut väittely jo vuosikymmeniä.

Opiskelevan nuorison on syytä lukea Popperia, Kuhnia ja myös tässä yhteydessä Foucaultia koskevat artikkelit Stanford Encyclopedia of Philosophystä, joka on siis verkossa. Laiskemmat voivat tyytyä Wikipediaan, joka näyttää näissä asioissa viisaasti seuraavan Stanfordin latuja (ja sanoja).

Esimerkiksi Marx ja miksei myös Hegel esittivät ajatusrakennelman, jonka testi olisi praksis, käytäntö. Kun käytäntö osoitti ajatukset virheellisiksi ja sekin tajuttiin, että Marxin oman ajattelun mukaan Marxin oma ajattelu ei voi pitää paikkaansa, koska se on historiallisesti määräytynyttä, kukaan ei ollut millänsäkään.

Keksintöjä ja innovaatioita koskee sama kiukuttava ilmiö. Ne ovat usein suhteellisen helppoja selittää jälkikäteen. Molemmista voidaan käsitykseni mukaan osoittaa, ettei niiden tuloksiltaan välttäväkään ennakoiminen eli ennustaminen ole mahdollista. Kun joku ennustaa keksinnön, hän tekee tuon keksinnön. Innovaation ennustaminen on innovaatio.

Historiassa joku kommentoijani antoi ymmärtää, että Tshehov ei arvannut edessä olevaa vallankumousta, sisällissotaa ja terroria. Tuskin hän ennustamiseen pyrkikään, muta ”Rotkossa” on kyllä kaamean tarkka kuvaus tulevaisuudesta (ottaen huomioon, että silloisen sensuurin oloissa bolshevismi oli naamioitava viehättäväksi miniäksi, josta paljastuu peto). Myös vallankumouksellisesta suunpieksännästä T:llä oli täsmällinen eli hyvin kielteinen käsitys.

Kilby ja Noyce väittivät keksineensä transistorin ja integroidun mikropiirin oikein urakalla. Ainakaan transistori ei herättänyt huomiota Bellin laboratorioissa. Townesin keksimä laser aiheutti samassa Bell Labsissa naureskelua ja pilkkaa. Fleming ei kyennyt kätkemään sitä tosiasiaa, että hän huomasi penisilliinin oudot omaisuudet sattumalta – ja unohti asian yli kymmeneksi vuodeksi. Internet (Arpanet) oli samanlainen päämäärätön sattumien ja satunnaisuuden tulos kuin henkilöauto ja tietokone (PC).

Sotilaat tilaavat keksintöjä ja saavat niitä. Tietokone oli määrätietoisen kehittelyn tulos, vaikka kehitys hiukan lerpahti sotien jälkeen, 20 vuodeksi. Atomipommia keksimään koottiin aikakauden parhaat voimat. Silti Rhodes kertoo hienossa kirjassaan The Making of the Atomic Bomb osan keksijöistä jännittäneen vielä laukaisuhetkellä, paukahtaako vai ei. Teoria oli tunnettu kauan, mutta nämä olivat viisaita miehiä ja tiesivät, miten toista on käytäntö.

Puhe on kulttuureista ja keksinnöistä. Jokainen tuntee esimerkkejä hämmästyttävästä keksimättömyydestä, kuten antiikki ja koneet (pienin poikkeuksin) tai atsteekit ja pyörä. Atsteekit tekivät pyöriä, mutta eivät hoksanneet savenvalajan dreijaa eivätkä kärryjä tai vaunuja. Se liittyy kiinteästi aiheeseen – puuttui välttämätön rinnakkaiskeksintö, vetoeläin. Kaikki isot nisäkkäät oli pistelty parempiin suihin muinoin, joukossa pieni hevosen tapainen. Hevonen tuli Amerikkaan eurooppalaisten mukana.

Tämä näyttäisi johtavan keksintöjen sattumanvaraisuuteen, ja voi olla, ettei se ole lainkaan hullu ajatus, vaikka loukkaakin keksijöitä.

Itse asiassa tämä johtaa keksimisen ja innovoinnin kompleksisuuteen ja tähdentää emergenssiä, jota historiantutkijat eivät kukaties tunne käsitteenä – käsitteellisenä työkalupakkina. Asiayhteydessämme se tuo mieleen ensimmäisen maailmansodan syttymisen, jonka syitä ei siis tiedä, vaikka niitä opetan. Minustakin useimmiten väärin ymmärretyn ”kaaos-teorian” lähtökohta on ainakin anekdoottina tarpeen kulttuurihistoriassa. Kelpo Lorenz oli siis vääntänyt ilmastosta ennusteen. Kun hänen piti ottaa se toisena päivänä uudelleen käyttöön, tulos olikin aivan puuta heinää. Huomattavan älykkyyden ja sitkeyden jälkeen havaittiin, että ”samat” lähtöarvot poikkesivat toisistaan ensimmäisessä ja seuraavassa tietokoneajossa naurettavan vähän. Tuo naurettavan vähäinen pyöristyksen ero aiheutti totaalisen erilaisen tuloksen.

Jos G. Princip ei olisi ampunut arkkiherttuaa, vaan maannut kotona humalassa, voi olla että joku toinen ylioppilas olisi ampunut toisen arkkiherttuan, ja sota olisi saanut – tai sitten sotaa ei olisi syttynyt ainakaan silloin eikä ainakaan samanlaisin seurauksin.

Hiekkaa laakereihin

Nassim Nicholas Talibin ”Musta joutsen” on mainittu useasti tässä blogissa. Kirjahan on jo ilmestynyt suomeksikin.

Muunnelma: ei kannata kahlata kumisaappaissa puron yli, vaikka tietäisi, että se on keskimäärin 25 cm syvä.

Tuo kirja vaatii käyttöohjeen. (Elämä vaatisi käyttöohjeen.)

Kirjakaupassa vilkuillen teos näyttäisi olevan yksi niistä, joita etenkin Harvardin Business-koulun ympäriltä ilmestyy kuin luteita pirttiin. Se ei kuitenkaan kuulu näihin viikossa viisaaksi –julkaisuihin.

Kirjoittajalla on yhtä ja toista sanottavaa. Se on poikkeuksellista. Hän kirjoittaa varsin hyvin. Se on epätavallista. Kirja näyttäisi olevan hiukan hutiloiden tehty kooste matkan varrella takkiin tarttuneesta. Se on tavallista. Kirjoittaja on luopio-pörssivälittäjä ja on toiminut mm. matematiikan professorina. Se on oivallista.

Juuri nyt tekee hyvää lukea ilmeisesti karkealle hiekkapaperille kirjoitettu selvitys ennustamisesta kansantaloudessa ja ennustamisesta yleensä. Ennakoitavissa oleva aika on noin 3 sekuntia. Silti valtiovarainministeriöt ovat ennustaneet viisi- ja kymmenvuotiskausia.

Taleb on niin ilkeä, että on kaivanut esiin mm. viralliset amerikkalaiset ennusteet öljyn hintakehityksestä vuodelta 1970. Arvio oli 11,4 prosenttia kymmenessä vuodessa, toteutunut oli yli 1 000 prosenttia.

Tällainen ”outlier” (äärimmäinen poikkeus keskiarvosta) on ”musta joutsen”. Usein ne jätetään tilastoja käytettäessä huomiotta. Talebin mielestä juuri ne muokkaavat maailmaa.

Termi on menneisyyden logiikan oppikirjoista: mustia joutsenia ei ole olemassa. – Kun niitä sitten kuitenkin alkoi löytyä, esimerkkilausetta oli muutettava.

Kirjassa puolletaan käsitystä, jonka mukaan asiantuntijoiden ennustukset eivät ole sen arvokkaampia kuin kenen tahansa. Muuan esimerkki on oikeastaan viehättävä. 99 peräkkäisellä heitolla on saatu kruunu. Mikä on todennäköisyys, että sadaskin heitto on kruunu. Asiantuntija vastaa oikein: 50 %, koska aikaisemmat heitot eivät vaikuta todennäköisyyteen. Brooklynin Joe: ”100 %. Hullukin ymmärtää että kolikkoa on hiukan… käsitelty.”

Taleb on Joen kannalla.

Miksi ennustaminen on perin pohjin mahdotonta? Koska tulevaisuuden käsittäminen sisältää vasta tulevaisuudessa ilmeneviä elementtejä. (Tuomas Akvinolainen ei voi ennustaa Internetiä, koska silloin pitäisi ennustaa myös sähkö ynnä muuta.)

Kuulostaa sofismilta, mutta on syvällinen totuus.

Siis: miten käy pääministeri Vanhasen vision Suomesta kymmenen vuoden kuluttua? – Ei voisi vähempää kiinnostaa.

Käytännön oppi? Empirismi. Kokeillaan ja mietitään. Yhteiskuntatieteistä (oikeustiede mukaan luettuna) ei ole paljon mihinkään, ellei kysymys ole kokemuksen järjestelystä.

Sijoittaakseni itseni röyhkeästi kokeelliseen tieteeseen – sain sen Olympuksen xD –kortin yli 3 sentin syvyydestä näytön kortinlukijan uumenista. Järkeilin. Kaksi ruokailuveistä (Sorsakoski) ja pätkä rautalankaa. Tein niistä pihdit - veitset päällekkäin ja rautalangalla kiinni. Kaksi tulitikun pätkää väliin vipuvoiman lisäämiseksi, terät koloon kortin kahden puolen, pieni puristus, kiskaisu ja – presto!

Kortti toimii. Ja näyttö. Thank you, Dr. Taleb.

Katsannolla

On vaikeaa olla rikkomatta kojeitaan.

Sen sijaan että olisin katsonut Holmbergin todella hyvää Seitsemään veljestä rauhassa, olen yrittänyt olla rikkomatta tietokoneeni näyttöä. Siinä on kortinlukija, jota en usein käytä. Tulinpa panneeksi kortin koloon. Ei tule pois. Väärä kortti. Olympuksella on xD ja kolo hyväksyy mm. SD:n ja muutamia muita. Lujassa istuu. Ehkä keksin ratkaisun ja maltan olla sorkkimatta kuin Kalle-Kustaa Korkki.

Tunne joitakin henkilöitä, joilla on silmää tai taikuutta. Jos laite ei toimi, sellainen ihminen arvaa heti, että vika on järjettömän yksinkertainen, ja korjaa sen viidessä sekunnissa.

Hevoskuiskaajien rinnalle on syntymässä konekuiskaajien heimo.

Minulla on sellainen eno – hän ei enää toimi koneiden kanssa. Tuli sairaus.

On minulla sellainen velikin, jolle erilaiset purettava ja koottavat kojeet ovat itsestään selviä ja olivat jo ennen kuin hän meni alakouluun. Mutta luonto ei jätä kostamatta. Hänestä tuli insinööri…

Tunnen tarvetta tähdentää, että tuo salaperäinen taito vaikuttaa kovin samanlaiselta kuin diagnostiikka, josta Isoisä sanoi aikoinaan, ettei sitä oikeastaan voi oppia eikä opettaa. Sellaisia lääkäreitä on jatkuvasti. He vain panevat sormensa heti ja empimättä kipeään kohtaan, ja kun he operoivat, siinä jäisi maajoukkueen maalivahti toiseksi – he arvaavat 3 sekuntia ennen yllätykset.

Toiset lääkärit saattavat puhua vähätellen onnesta, mutta näillä eräillä on hurjat parantumis- ja hengissäpysymisluvut.

Enosta – tultiin tunturista pitkien päivämatkojen päästä. Virta-avainta käännettyä moottori pyöri mutta ei edes luvannut. Auto oli jokseenkin uusi ja hyväkuntoinen.

Kaikki katsoivat enoani. Kuin häpeillen hän meni auton taakse, avasi korkin ja puhalsi bensatankkiin. Lähdettiin ja tultiin aikanaan kotiin.

En vieläkään käsitä, kuinka joku voi älytä, että auto oli ollut melkein huomaamattomassa rinteessä, nokka ylämäkeen, eikä bensiinipumppu siis jaksanut nostaa polttoainetta kerrassaan kuivaan moottoriin.

Kuva on aamupäivän iloista. Matkalta palanneet olivat valokuvanneet ahkerasti. Tämä on Alcatrazista. Kun opetin kauan sitten vanginvartijoita ja vankilanjohtajia, näytin Clintun Alcatraz-filmin kuulijoilleni. He olivat hyviä ihmisiä, mutta reaktiot olivat hauskoja. ”Voivoi, kyllä nyt viimeistään pitäisi pampun huomata, että on kylmäkalle punkassa ja rosvo reissussa…”

Sekatavarakauppiaat

En välitä kertoa, mistä tämä tuli mieleen. Tshehov kirjoitti ystävälleen Suvorinille: Taidetta on puolustettava, jottei teatteri joudu sekatavarakauppiaiden käsiin.

(En muista, mihin perustuu käsitykseni, että Henri Troyat oli romaaneineen ja kymmenine elämäkertateoksineen roskakirjailija, vaikka kuuluikin Ranskan akatemiaan 30-luvulta alkaen. Tshehov-elämäkerta kumminkin on hyvää, kivipestyä kerrontaa, ja Troyat oli Venäjällä syntyneenä ainakin keisarillisen Venäjän oloihin perehtynyt.)

Tshehov oli tarkka. Hän kirjoitti vain siitä, minkä tunsi. Hänen isänsä oli tekopyhä ja raaka sekatavarakauppias Taganrogista. Taganrog on Mustan meren pohjukassa Asovan meren rannassa oleva kaupunki, jossa ei kuulemma valmisteta muuta kuin ikävyyttä, vetelyyttä ja liejua.

”Sisäistä tapahtumista” on aina varovasti pilkattu. En käsitä miksi. Näytelmässä henkilö voi esimerkiksi kesken oman höpötyksensä käsittää, että hänen vaimonsa vihaa häntä eikä hän ole todellisuudessa isänsä poika. Puhe muista asioista jatkuu mutta katsoja käsittää sisäisen tapahtuman, jonka jälkeen mikään ei ole ennallaan.

Tshehov neuvoi myös kavereitaankin varomaan henkilöiden mielentilojen ja aikomusten kuvailua: ihmiset on selittävä teoillaan ja toimettomuudellaan. Suomessa tämä tunnetaan Veijo Meren ohjeena – ei pidä kirjoittaa, että nyt Joose Keppilän oli paha olla.

Ulkoisten tapahtumien jäljittely näyttämöllä on vastaavasti aika arvotonta temppuilua, opetettuja koiria, tanssivia hevosia.

Juuri tätä Stanislavski ajoi takaa. Oli liikuttavaa kuulla, että nuori ohjaaja (Karukoski) oli vienyt näyttelijänsä pitkälle leirille, jossa ei saanut katsoa televisiota, kiroilla eikä harjoittaa vapaata kansalaistoimintaa (seksiä), mutta virsiä kyllä veisattiin (elokuva kertoo lestadiolaisnuorista). Stanislavski keksi juuri tämän ajatuksen, joka tietenkin kauhistutti rahoittajia. Idean otti muina miehinä käyttöönsä USA:ssa Lee Strasberg perustaessaan Actors Studion.

Viimeksi näitä Tshehovin ajatuksia selitti (ominaan) Marlon Brando dokumenttiohjelmassa.

Troyat ja useimmat muut selostavat kyllä Tshehovia väärin. Ei hän ollut mikään impressionisti. Ehkä hän ajatteli näin: taulu, alaston. Miksi taulussa ei esiinny kissaa? Alastomasta näkee, ettei maalari ole kiinnostunut naisista. Viivasta näkee, että hänellä on mielessään muutakin kuin sovinnaisen aiheen toteuttaminen. Siis: jos hänellä on ollut mielessään kissa, olisi maalannut sen, ja akan, vaatteissa.

Gallen-Kallelan taulu on Suomen tshehovilaisin ja aikakauden parhaita. Pisteaita on uusi ja viljelykset niin laajat ja hyvässä kunnossa, että nainen ei voi olla vanha emäntä, vaan ruotimummo. Vatsan pulleus vaikuttaa nälkäpöhöltä.

Tämä on vastaus eilisille kommentoijille, jotka kummastelivat väitettäni romaanin poikkeavasta asemasta kunnianloukkausta tai yksityisyyden suojaa koskevissa jutuissa.

Vaikka kirjailija maalaisia mallia käyttäen ja mainitsisi todellisia nimiä, kirjallisuus tarkoittaa yritystä ylittää nähty ja kuultu. Reportaasi ja haaskakirjallisuus ovat normaalisti vain tapahtuneen kirjaamista.

Tshehov ajatteli, että kirjailijan on asetuttava kertomuksensa henkilöiden käytettäväksi. Hän ei saa mennä niiden ja lukijan väliin. Hänen ei pidä ryhtyä tuomariksi eli arvioimaan heitä ja heidän tekojaan. Sen saa tehdä lukija.

Näin, tuhannen taistelun jälkeen, on olemassa mielipidesuunta, jonka mukaan kirjallisuus ja taide ovat arvokkaita asioita. On vastakkainenkin mielipide, ja se on hyvinkin varma asiastaan.

Parhaat kirjailijat kirjoittavat kaiken, siis kaiken, todellisuuden ja omien muistojensa kautta. Huonommat väittävät keksivänsä itse jotain. Ei sellainen ole mahdollista.

”En minä halua parantaa maailmaa enkä opettaa”, Tshehov sanoi kirjeessään. ”Ei minulla ole siihen kykyä eikä edellytyksiä. Ei minulla ole muuta kuin lahjakkuuteni – oleellisen näkeminen.”

Sahalinin nähtyään hän saattoi kirjoittaa Moskovan kirjalliselle kermalle, älymystölle ja johtaville ajattelijoille: tehkää jotain hyödyllistä! Ottakaa pätkä puhelinjohtoa ja hirttäkää itsenne lähimpään pylvääseen!

Tshehovin ajatuksissa on jotakin ajatonta…

Sananen intimiteetistä

Saska Saarikoski teki yllättävän virheen kirjoittaessaan eilen Helsingin Sanomiin kolumnin kielletyistä ja kiellettävistä kirjoista. Hän rinnasti pääministeriä muistelleen, hovioikeudessa nyt käsitellyn kirjan isänsä Pentin teoksiin, joista varsinkin ”Aika Prahassa” ja ”Kirje vaimolleni” ovat karuja tarinoita. Niissä oli nielemistä vaimojen ohella myös lapsilla.

Saska – Pentin kirjat olivat romaaneja.

Minun ei tarvitse kertoa Sinulle, mikä se on se sellainen romaani, jossa esiintyy ”minä” ja erilaisia muita ihmisiä oikeilla nimillä. Jopa kirjastoluokitus sijoittaa esimerkiksi nuo kirjat romaneiksi, ja romaani on englanniksi ryhmää "fiction". Romaanissa ei yritetä kertoa, mitä tapahtui todella. Sellainen kertomus voi olla luokitukseltaan esimerkiksi reportaasi.

Jotkut, esimerkiksi Hannu Salama ja Kalle Päätalo ovat päätyneet käyttämään joitakin oikeita ja joitakin yleensä hyvin läpinäkyvästi muutettuja nimiä.

Pääministerin entisen naisystävän kirjaa en ole nähnyt kenenkään sanovan romaaniksi eikä mikään siitä kuulemani viittaa sellaiseen. Kukaties se on ”muistelma”.

Niin kauan kuin kirjoista on ollut oikeudenkäyntejä, romaaneja on käsitelty toisin kuin muuta kirjallisuutta.

En usko kavaltavani ammattisalaisuutta, kun sanon, että Pekka Tarkan Saarikoski-elämäkerta aiheutti myös minulle aika paljon työtä, Pekan ja kustantajan pyynnöstä. Hän itse teki erittäin suuren urakan, ja pohdimme paljonkin, mitä julkaistaan ja mitä ei.

Saska – Saarikoski-muistelmiin ei ole painettu läheskään kaikkea. Olen itse lukenut kirjeitä, jotka eivät olisi tuoneet kuvaan mitään uutta mutta olisivat olleet niin ikäviä ihmisille, ettei niitä ole käsitelty. Ne eivät ole myöskään kiinnostavia. Sanoisinko… sellaista tuskailua peräpukamista ja vatsan toiminnasta.

Joku lukija saattaa muistaa muitakin armottoman paljastavia kaunokirjallisia teoksia.

Omaelämäkerrat ovat oma kategoriansa. Elämäkerrat ovat kolmas.

Juuri tämän takia pääsääntö on, että kuolleella ei ole kunniaa. Etenkin lähiomaisten vuoksi kunnian ja yksityisyyden suojasta voi käräjöidä, jos kysymyksessä on äskettäin kuollut henkilö.

Esimerkki: Mannerheimista tai Sibeliuksesta saa lain sitä estämättä kirjoittaa mitä tahansa. Mutta vielä kun Leinon veljesten Einon ja Kasimirin sairauksista tehtiin 70-luvulla selkoa elokuvassa, joku muistaakseni kysyi minultakin, saako kertoa, sanoin että saa.

Paavolaisen ”Synkkä yksinpuhelu” on paraatiesimerkki. Teos on kirjallisesti hyvin etevä, mutta se ei ole romaani, ja kirjoittaja antaa vaikutelman, että hän puhuu totta eli kuvaa tapahtunutta.

Suomessakin natsisympatioita pidettiin raskaana asiana sotien jälkeen. Kirjoittaja ilmaisi kauhistuneensa Saksaa ja kannattaneensa liittoutuneita ja sittemmin myös Neuvostoliitoa sodan vielä kestäessä. Moni muisti toisin. Siitä nousi meteli.

On käytettävä sijamuoto essiiviä. Jos tapahtumat esitetään totuutena ja tapahtuneena ja jotta totuus tulisi esiin, ei tosiaankaan ole mahdotonta, että tuomioistuinkin joutuu miettimään asiaa.

Kun Pentti Saarikoski kirjoitti itsestään ja läheisistään, tarkoitus ei ollut esittää ”totuuksia”, vaan perinteisen kirjallisuuden käsityksen mukaan kuvata eräitä elämän asioita koskettavasti ja uskottavasti. Muinoin puhuttiin elämyksestä tai sisäisestä totuudesta. Kun Pekka Tarkka ja Matti Suurpää olivat nuoria, puhuttiin intentioharhasta. Kirjallisuudentutkijat väittivät, ettei edes kirjoittajan käsityksellä tekstinsä suhteesta todellisuuteen ole merkitystä. Vain teksti merkitsee.

Puhun nyt tässä Saarikoskesta, vaikka Strindberg olisi vielä parempi esimerkki. Tai se, ettei Saarikoski julkaissut mitään Miasta, vaikka kaikenlaista, tosiaan kaikenlaista tapahtui.

Haaskakirjallisuutta ja kirjallisiin päämääriin tähdännyt kirjallisuutta (sellaista kuin Saarikoski ja Strindberg) ei pidä rinnastaa toisiinsa.

Yksityisyyden suoja piirtyy nyt toisin kuin 1970-luvulla, kun asia tuli Suomessa ajankohtaiseksi. Muistaakseni julkaisin itsekin aiheesta jotain lainopillisissa aikakauskirjoissa.

Silloin suojattavaksi haluttu ”yksityisyyden piiri” on murtunut. Silloin haluttiin kuvailla, mikä kaikki on niin intiimiä, ettei sen paljastamista tarvitse kärsiä.

Kuten usein käy, laki vanheni käsiin. Nykyisin yksityisyyden suojan kohdetta ei pidä yrittää kuvailla ehdottomin ja staattisin käsittein. Tilannen on sama kuin yksityisoikeudessa – on tutkittava, kenen suoja ketä vastaan ja missä relaatiossa.

Oikeusasema-ajattelu on tullut rikosoikeuteen jäädäkseen.

Toisin kuin korkein oikeus en rakentaisi ennakkotapauksilla sääntöjä, vaan esimerkkejä. Ratkaistavien tapausten samankaltaisuus on kovin suhteellinen käsite. Induktiivinen päättely elää ja voi hyvin.

Yksi varauma, itsestään selvä: rikosoikeudellinen laillisuusperiaate. Rangaistava ei voi roistomainenkaan menettely, jota ei ole ymmärrettävästi osoitettu laissa rangaistavaksi. Mutta rikoslaki on täynnä epäselviä käsitteitä, kuten ”ottaa”, ”anastaa”, ”pahoinpidellä”, ”pettää”… Ydin voi olla selvä mutta reunat ovat sameita.

Anna kaulassa

Tshehov kertoo kunniamerkeistä, titteleistä ja neuvoksista (sovetnik). Olemme perineet keisarilliselta Venäjältä ihan nikottelematta paljon enemmän kuin tunnustetaan tai tiedetään.

Tältä osin julistan oman väitöskirjani korkeimmasta oikeudesta virheelliseksi. Se tosin koskee vain 1918 alkanutta aikaa, mutta silti. Lakien sisältö saattoi olla vaikka kuinka erilainen, mutta kun luen kuvauksia, niissä on jotain kammottavan tuttua.

Pietarin Fontankalla sijainnut lainopin instituutti (Императорское училище правоведени) oli aatelispoikien hienoin oppilaitos, jossa esimerkiksi Vladimir Nabokovin isä, hyvin mielenkiintoinen henkilö, oli oppilaana ja opettajana. Siellä oli ilmeisesti muitakin korkeatasoisia juristeja, kun K. Pobedonostsev, jonka historiamme muistaa Suomi-syöjänä. Kukaties hänellä oli muitakin askareita?

Venäläistä virkajärjestelmää soveltaen minulla olisi luultavasti oikeus käydä käymälän ovesta majurin edellä tai mahdollisesti majurien porukassa, virkaikäjärjestyksessä. Suurella vaivalla tavoittamani virat näyttäisivät vertautuvan kollegiasessorin tehtäviin.

Tshehovin ”Anna kaulassa” –tarinan aviomies haaveilee, että hän kukaties pääsisi vanhemmaksi esittelijäksi, ja saa sitten Annan (Pyhän Annan ritarikunnan) kaularistin ja mietiskelee, että jos vielä Vladimir rintapieleen…

Kirjoitan tästä, koska suvaitsin järkyttyä luettuani, että Jeltsin ja Putin ovat kylmän rauhallisesti elvyttäneet ja ottaneet uudestaan käyttöön ritarikuntia ja niiden kunniamerkkejä. Wikipediasta kokoamissani kuvissa on mukana Venäjän federaation sankarin kultatähti. Vain nauhake eroaa Neuvostoliiton sankarin merkistä. Mutta luulen että meidän, Putinin ja minun, on turha odottaa toisiltamme kunnianosoituksia.

Mannerheim-ristin idea vaikuttaa venäläiseltä. Tavallinen pöljäkekin saattoi kohota ritarikunnan (Vapauden ristin) jäseneksi, jos kunnostautui aivan tavattomasti sotatoimissa. Venäjällä oli samanlainen systeemi.

Muut kunniamerkit saadaan meillä kuten Venäjällä ennen ikään kuin ylennyksinä. Ensin on saatava alempi merkki ja sitten säädyllisen ajan kuluttua ylempi.

Valitettavasti meillä näihin merkkeihin ei liity tiluksia eikä oikeutta vaatia esimerkiksi taksinkuljettajalta kunnioittavaa puhuttelua: ”Kaksitoista viisikymmentä, teidän jalosukuisuutenne.”

Jos oletuksessani on perää, aika moni muukin asia on meillä hyvää kansanomaista venäläistä perinnettä – sauna, sienet, juoppous, naisten potkiminen, koulukiusaaminen…

YLE Teema on onnistunut suurenmoisesti. Uusintoja on kyllä paljon. ”Rikos ja rangaistus” – viimeksi nähty jakso – on järkyttävän hyvä. Ihmettelimme rouvani kanssa, mistä tuollaista henkilöohjausta ja näyttelijäntyötä löytyy.

Löytyi hauska vastaus. Ohjaaja, Dmitri Svetozar, on elokuvaohjaaja Josif Heifitzin poika. Heifitz puolestaan muistetaan muun muassa Tshehov-ohjauksistaan (etenkin ”Nainen ja sylikoira”). Omien silmieni todistuksen mukaan hän oli Mihalkovien ja Tarkovskin ohella todella suuri elokuvaohjaaja sotien jälkeisenä aikana.

Olen sanonut usein, että noin vuonna 1924 itsenäinen Suomi omaksui putoavan kassakaapin liikeradan. Sitä ennen ruotsinkielinen, venäläisvaikutteinen lyriikkamme, musiikki ja osa maalaustaidetta oli ollut maailman ehdotonta huippua – Södergran, Parland. Eino Kalima oli tuonut Tshehovia ja Stanislavskia suoraan pääkallonpaikalta Kansallisteatteriin.

Nyt vilahtelee mielessä, mitä menetimme keskittymällä laillisuustaisteluun. Jouduimme lähettämään muutamia papinpoikia (Aho), ruustinnan kasvattipoikia (Joel Lehtonen) ja muuten eteviä nuoria (Leino) Länsi-Eurooppaan saaman tietoja sivistysasioista.

Venäläisten klassikkojen julkaisemista Suomessa on sanottu kattavaksi tai jopa hyväksi. Olen kyllä eri mieltä. Jopa Dostojevskit ja Tshehovit ovat aika sekulia, eikä laajemmista selvityksistä tai taustoituksista ole paljon tietoa. Juhani Konkka pelasti jotain. Sitten oli Esa Adrian ja pari muuta, ja nyt tietenkin nuori Anhava, joka tosin saa kirjailijan kuin kirjailijan tyylin tuntumaan samalta.

Edellisessä kappaleessa sanottu ei ole vähättelyä vaan päivittelyä. Kun meillä on Kansalliskirjastossa maailman paras kokoelma venäjän kielellä kirjoitettua, nimenomaan 1800 lukua!

Pääministerin kirpputori

Poliittista toimintaa verrataan usein ostamiseen ja myymiseen. Puhe kaupallisuudesta maistuu 1970-luvulta. ”Peer recognition” eli vertaisten arvostus maistuu hyvältä. Se mainitaan usein ”voittona” tai ”palkkiona” toiminnasta vertaisryhmissä, kansalaisjärjestöissä, hyväntekeväisyydessä.

Niin surullista kuin se onkin, lienee myönnettävä, että blogin kirjoittaja on samaa porukkaa.

Kuten sopi arvata, pääministeri voitti yksityisyyden suojaa koskevan juttunsa hovioikeudessa. Kuten aina, kirjan kustantaja menetti uskonsa Suomeen oikeusvaltiona – niin menettävät säännönmukaisesti juttunsa hävinneet.

Televisiouutisissa vilahtanut EY:n ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisu, jossa Suomen korkein oikeus teki muka väärän ratkaisun, ei ole mielenkiintoinen – puhe on 90-luvun Alibi-lehden jutusta ja talousrikoksesta tuomitun nimen julkaisemisesta korvauksineen.

Korkein oikeus ja ihmisoikeustuomioistuin tekevät normaalia työtään. Tässä on kysymys rajankäynnistä. Prejudikaattituomioistuimen ratkaisu ei useimmiten tarkoita, että muutettu ratkaisu olisi ollut väärä. Ainakin juristit puhuvat oikeuskäytännön muuttamisesta tai täsmentämisestä.

Pääministerin asiassa on kiinnostavia piirteitä. Entinen työtoverini Päivi Tiilikka sanoi uutisissa napakasti, kuten hänen tapansa ja taitonsa on, että seksi ja lapset rajattiin suojattuun yksityisyyteen.

”Lapset” tarkoittaa merkittävissä asemissa olevia henkilöitä sekä viihdyttäjiä, jotka selvästi pitävät perheensä poissa julkisuudesta. Julkkiksen lasta ei saa käydä valokuvaamassa koulun ovella eikä yrittää haastatella.

”Seksi” tarkoittaa, että salarakkaille pannaan suitsia. ”Olen maannut N.N.:n kanssa” ei mene läpi. Sen kuin olet, mutta älä huutele.

Tämä on sananvapausasia, ja toimittajat saattavat irvistellä. Tilanne on tyypillinen, sellainen johon tarvitaan tuomioistuinta: kaksi tärkeää oikeutta vastakkain, sananvapaus ja yksityisyys.

Pohjalla on arvovalinta – mutta jos sallitaan ruma rinnastus, ei ihmisiä saa valokuvata vessassakaan, ei myöskään pääministeriä. Meillä on sellainen ajatuskanta, että tietyt asiat eivät kuulu muille. Vai mitä mieltä olisitte nuorkaunottaresta, joka haluaisi esitellä peräaukkoaan? – Tuli mieleen, kun muuan selosti, puhelimessa, junassa.

Kuten henkilökohtainen hygienia, terveydenhoito on yksityisyyden aluetta. Lääkäri ei saa julkaista edes lääketieteellisessä julkaisussa kuvaa selityksen ”televisiostakin tutun N.N.:n ihottuma”. Ja näin on, vaikkei tällaisissa asioissa ole sinänsä mitään epätavallista.

Ennen vanhaan sana ”häpy” ei tarkoittanut ulkosynnyttimiä, vaan häveliäisyyttä eli häpeän tunnetta. Toisen ihmisen häpäiseminen saattoi olla rangaistava teko, kunnianloukkaus. Ihmisiltä odotettiin häpyä eli rotia – ettei esimerkiksi tule verryttelypuvussa hautajaisiin.

En ota kantaa siihen, oliko hovioikeuden ratkaisu oikeaan osunut vain ei. Se ei ole tehtäväni. Olen toistellut, että toimittuani niinkin paljon tuomioistuimissa minun on mielestäni oltava keskimääräistä hillitympi arvioidessani tuomioistuinten toimintaa.

Siksi tässä kirjoituksessa on vain yksi pääasia. Pääministerin kirpputori eli – toisin kuin luullaan – poliitikolle vanhastaan pakollinen oman persoonallisuuden kaupitteleminen kansalaisille aiheuttaa väkisin ongelmia.

Sikäli kuin seurasin asiaa, Vanhasen kunniaksi on sanottava, ettei hän ole antanut ymmärtää olevansa pääministerinä joidenkin asioiden yläpuolella. Hän on toiminut poliitikkona ja sanonut selvittävänsä yksityisyyden rajaa.

Siitä ei ole tavattoman pitkä aika, kun yksi ja toinen uskotteli olevansa arvostelun yläpuolella eli siis sananvapauden tavoittamattomissa.

Nyt oli puhe julkisuuden henkilön yksityiselämästä. Sitä on. Jos pääministeri pieksisi aviovaimoaan, siitä saisi kirjoittaa – menettely on arvomaailmassamme sen verran paha, että asianomaista äänestävillä on oikeus saada tietää siitä.

Rajojen on oltava keinotekoisia, koska luonnollisia rajoja ei ole olemassa. Nyt seksi on sijoitettu aidan toiselle puolelle. Nähdäkseni se tarkoittaa, ettei myöskään vieraissa käymisestä saa kirjoittaa. Sitä vastoin avioero ja erohankkeen eivät ole seksiasioita.

Tulipa kirjoitettua suurikin totuus, eivät tosiaankaan taida olla.

Kansan kanssa

Tässä on runkoa tiistain luennolle.

Viimeksi puhuttiin paljon mm. väreistä, ja otin esiin Manlio Brusatinin ”Värien historian”. Goethestä Rudolf Steineriin on pohdittu värien väitettyjä terapeuttisia merkityksiä. Värien nimitykset ovat askarruttavia. Suomesta puuttuvat syystä toisesta oranssi ja violetti. Venäjän kielessä on kaksi sinistä. Purppuran todellinen väri on tunnettu ja mutkikas ongelma, eikä sekään ole aivan varmaa, miten paljon väriaistimukset vaihtelevat eri kulttuureissa.

Nyt sotkeudutaan vaatteisiin, joista on viime aikoina kirjoittanut Suomessa laajimmin Bo Lönnqvist, akateeminen tutkija. Uusin, suurelle yleisölle osoitttu ”Vaatteiden valtapeli” ilmestyi juuri; siinä on käsitelty jopa opiskelijahaalareita ja perehdytty kalsarikänniin.

Vaatteiden setvimisen tarkoitus on osoittaa keskeinen kulttuurihistorian juonne. Joudumme jatkuvasti tekemisiin luulottelun, väärennysten ja tahattomien lainojen kanssa.

Ykkösesimerkki on – kaikella kunnialla – kansallispuku. Nyt näemmä jälleen muodissa olevat pitäjänpuvut ovat Suomen Käsityön ystävät r.y.:n ja lahtelaisen Helmi Vuorelman liikkeen bisnes. Kauniista puheista huolimatta niillä on yleensä varsin vähän tekemistä pitäjien tai edes maakuntien kanssa. Ne eivät ole järin vanhoja – 1910-luvulta, varsinaisesti 1920-luvulta. Sitä vastoin ne ovat kiitettävän kalliita. Netistä löytyvässä hinnastossa on runsaastikin 3 500 euroa maksavia asukokonaisuuksia.

Pitäjänpuvun absurdius on aika selvä – olisiko jossain keksitty suuri määrä sellaisia naisia, jotka oikein haluavat pukeutua täsmälleen samalla tavoin kuin toiset?

Pukeutuminen on, kuten viime viikolla mainittu Pierre Bourdieau on kovasti korostanut, joko tapa piiloutua tai tapa erottua. Yhtenäinen asu on ominainen armeijoille ja vangeille.

Jostain syystä esimerkiksi Toini-Inkeri Kaukosen mahtavasti kuvitettua teosta ”Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut” saa lukea tarkkaan ennen kuin tekstistä irtoaa tunnustus – s. 119 ”Länsisuomalaistyyppisissä kansanpuvuissa oli 1800-luvulla maakunnallista omaleimaisuutta selvimmin Kymenlaaksossa, mutta myös Etelä-Pohjanmaan, Pohjois-Savon ja Pohjois-karjalan naisen vaatetuksessa oli omia alueellisia piirteitä.”

Lukijan tulee tietää etukäteen, että kansanpuvut olivat jääneet käytöstä 1850-luvulla – Karjalaa lukuun ottamatta. Ne elvytettiin, keksittiin ja sommiteltiin uudelleen erinäisten liikkeiden toimesta, joista nuorisoseura oli varmaan tärkein ja maalaisliitto toiseksi tärkein.

Kun keisari Aleksanteri III taas kerran tuli eukkoineen mökilleen Ahvenkoskella, vastassa oli kansallispukuisia sulottaria. He eivät olleet varsinaisia rahvaannaisia – yksi oli Ida Ahlberg ja toinen rovastin tytär…

Karjalan naisten puvut olivat klaanin asuja – varakkaiden sukujen vetimiä, joita lainattiin ja perittiin useassa sukupolvessa. Sellaisia ovat hyvin luultavasti Edelfeltin Ruokolahden eukot kirkonmäellä – ja itse maalaus oli tarkoitettu nostattamaan kansallista paatosta.

”Kansanomaiset” kankaat löytyvät englantilaisista tehtaiden myyntiluetteloista. Hurjan eksoottiset kirjonnat, joita ainakin äyrämöiset käyttivät Karjalassa, esiintyvät 1600-luvun saksalaisissa kuvateoksissa.

Muinaispuvut ovat uutta Euran pukua lukuun ottamatta mielikuvituksen tuotetta ja liittyvät varsin väljästi hautalöytöihin. Tekstiilit eivät säily haudassa, varsinkaan pronssikorujen kanssa.

Siis teemana on oikeastaan toisaalta Winckelmannin antiikki-reseptio 1700-luvulla. Kuten tiedetään, marmorinvalkoinen Ateena on Winckelmannin käsitys. Alkuperäiset, meistä räikeäntuntuiset värit on tuuli hiekkapuhaltanut pois vuosisatojen aikana.

Toinen teemahenkilö, Hans Naumann, otti 1900-luvun alussa käyttöön kaksi pahanpäiväistä käsitettä: primitiivinen yhteisö ja ”vaipunut kulttuuriomaisuus”. Hänen aivoituksensa oli, että on olemassa ”kulttuureja” ja sitten primitiivisiä porukoita. Jokaisella ”kulttuurilla” on yläluokka. Yläluokan loppuun käytetty muoti vaipuu sitten yhteisen rahvaan reposteltavaksi ja esittäytyy mm. kansanlauluina, kansanrunoina jne.

Niin oikein. Tämä voi olla sen syy, että sekä kommunistit että natsit olivat niin rakastuneita sanoihin ”kansa” ja ”kulttuuri”. Kun niitä käytti, ei jäänyt muuta vaivaa kuin päättää, ketkä sitten ovat sitä kulttuurista kansaa – esimerkiksi proletaarit tai Pohjoista Ajatusta edustavat puhdasrotuiset.

Eduskunnan perustuslakivaliokunnalle

Eduskunnan perustuslakivaliokunnalle

Asia: HE 48/2008 vp. (sähköisen viestinnän tietosuojalaki ym.)

Lausumanani ilmoitan kunnioittavasti seuraavan.

Tässä valiokunnassa kysymys ei ole lakiesityksen asiasisällön yksityiskohdista, vaan vastattavana on kysymys, onko ehdotettu sääntely toteutettavissa muutoin kuin perustuslain säätämisjärjestyksessä.

Perusoikeuden rajoittaminen on tunnetusti punnintakysymys. Nyt kysymys ei kuitenkaan ole kahden perusoikeuden yhteen sovittamisesta. Luottamuksellisen viesti salaisuus on loukkaamaton. Perusoikeussuoja ei kuitenkaan koske oikeushenkilöitä, sellaisia kuin yhteisötilaajat.

Kysymys on siis perusoikeuden rajoittamisesta yhteisön – nyt lähinnä kaupallisen yrityksen – edun vuoksi. Tuo etu on useimmiten yrityssalaisuuden suoja, josta säädetään rikoslaissa.

Yritysten suojan tarve on sinänsä selvä, jopa kiistaton. Yrityssalaisuuksia loukataan ja loukkauksista rangaistaan. Ongelma on, miten tuo suoja on toteutettava.

Rikoslain mukaan ratkaistavissa tapauksissa toimijoita ovat eräin vähäisin rajoituksin viranomaiset, siis poliisi ja tuomioistuimet.

Lakiesityksen mukaan yksityisellä olisi esityksestä ilmenevissä tilanteessa oikeus toimiin, jotka ainakin periaatteessa voivat vaarantaa sen työntekijöiden tai yhteistyökumppaneiden viestien salaisuutta.

Jos tällainen järjestely todetaan välttämättömäksi, perusoikeuden suoja vaatii ehdottomasti konkreettisia, muillekin kuin asiantuntijoille aukeavia määräyksiä poikkeustilanteista.

Esityksen tekstissä tämä on sivuutettu muotoilulla ”on perusteltua aihetta epäillä”. Muotoilu on tuttu muualta lainsäädännöstä, mutta esimerkiksi poliisien ja syyttäjien normistossa sen tukena on virkavastuu, joka voi johtaa ankariin seuraamuksiin.

Nyt ”perustellun aiheen” harkinta on jätetty ilmaan. Lakiesityksestä ei löydy riittävää ohjausta noiden aiheiden toteamiseen eikä liioin vastuuta, joka selkeästi kohdistuisi harkinnan suorittajaan.

Tämän vuoksi ehdotettu menettely on mielestäni selvästi perustuslain tarkoittaman viestintäsalaisuuden suojan eli viime kädessä sananvapauden vastainen, eikä lakia voida säätää tavanomaisessa lainsäätämisjärjestyksessä.

Asia on vakava, sillä kun viestin salaisuus on kerran murrettu, asia ei ole enää autettavissa. Perääntymistietä ei ole.

Huomautan myös siitä, että lakiesitys on kytketty mielestäni liiaksi yrityssalaisuuksiin. Sisällöltään rikollisten verkkosisältöjen käyttäminen näyttää jo kasvaneen vakavaksi ongelmaksi. Otaksuttavasti sellaiset ilmiöt kuin nyt puheena ollut pyramidimarkkinointi eli suurten ihmisjoukkojen pettäminen verkkotoiminnoilla, tapahtuvat usein yhteisötilaajien laitteistoja käyttäen eli työntekijöiden toimesta. Sama koskee tiettyjä yleisvaarallisia ja erittäin haitallisia viestejä.

Lainsäädännössä olisi tältä osin saavutettava tasapaino yksityisen edun (yrityssalaisuudet) ja yleisen edun kesken. En osaa nähdä, että yksityisen tahon (työnantajien) toimintavaltuuksien lisääminen suoranaisesti edistäisi tämän vaikean kysymyksen selvittämistä.

Mielestäni hallituksen esitys olisi jälleen palautettava jatkovalmisteluun. Se voi tuntua vaikealta ratkaisulta, koska ongelma on kiireellinen. Mielestäni kuitenkin se toimija, jonka intressissä sääntelyä valmistellaan – yhteisötilaajat – on sopivampi kantamaan viivytyksen aiheuttaman riskin ja jopa vahingon kuin yksityishenkilöt, joiden sananvapaudesta on kysymys.

Helsinki 9.6.2008

Jukka Kemppinen
Professori, dosentti, FT

= = =
Asiantuntijat
Valiokunnassa ovat olleet kuultavina
• viestintäneuvos Juhapekka Ristola, liikenne- ja viestintäministeriö
• tietosuojavaltuutettu Reijo Aarnio
• professori Mikael Hidén
• professori Jukka Kemppinen
• professori Olli Mäenpää
• professori Tuomas Ojanen
• professori Teuvo Pohjolainen
• professori Ahti Saarenpää
• professori Veli-Pekka Viljanen

Lisäksi kirjallisen lausunnon on antanut
• professori Kaarlo Tuori.
= = =

Siitä puhe

Kun voin joutua esittämään mielipiteitä asiassa virkani johdosta, olen varonut ottamasta siihen julkista kantaa.

Tilanne on päällä edelleen.

Kun ammattilaisenkin on vaikea hahmottaa, mitä työntekijöiden yksityisyydelle nyt on tapahtumassa, julkaisen pohjaksi pari katkelmaa hallituksen esityksestä 48/2008 ja perustuslakivaliokunnan lausunnosta.

Muutos on painotettu sähköisen viestinnän tietosuojalakiin (516/2004). Se koskee siis paljon laajempia joukkoja kuin esimerkiksi yrityksiä, joilla on yrityssalaisuuksia. Avainsana on ”yhteisötilaaja”.

Lakiin yksityisyyden suojasta työelämässä ehdotetaan muutosta, joka on luonteeltaan lähinnä viittaus.

Usein mainittu ”tunnistamistieto”:

"Tässä laissa tarkoitetaan - - - 8) tunnistamistiedolla tilaajaan tai käyttäjään yhdistettävissä olevaa tietoa, jota viestintäverkoissa käsitellään viestien siirtämiseksi, jakelemiseksi tai tarjolla pitämiseksi; - - -"

Usein mainittu ”yhteistötilaaja”:

"Tässä laissa tarkoitetaan - - - 11) yhteisötilaajalla viestintäpalvelun tai lisäarvopalvelun tilaajana olevaa yritystä tai yhteisöä, joka käsittelee viestintäverkossaan käyttäjien luottamuksellisia viestejä, tunnistamistietoja tai paikkatietoja; - - - "


”Esityksessä ehdotetaan muutettavaksi sähköisen viestinnän tietosuojalakia. Yksityisyyden suojasta työelämässä annettuun lakiin, yhteistoiminnasta yrityksissä annettuun lakiin sekä yhteistoiminnasta valtion virastoissa ja laitoksissa annettuun lakiin ehdotetaan lisäksi eräitä lähinnä teknisiä muutoksia.

Yhteisötilaajien oikeuksia käsitellä tunnistamistietoja teknistä kehittämistä varten sekä maksullisten tietoyhteiskunnan palvelujen ja viestintäverkkojen luvattoman käytön tai viestintäpalvelujen ohjeiden vastaisen käytön selvittämiseksi selkeytettäisiin. Teleyrityksille, lisäarvopalvelun tarjoajille ja yhteisötilaajille annettaisiin tietyin edellytyksin oikeus käsitellä tunnistamistietoja automaattisen tietojenkäsittelyn avulla tilastollista analyysiä varten.

Yhteisötilaajille annettaisiin tietyin edellytyksin oikeus käsitellä tunnistamistietoja, jos epäillään elinkeinotoiminnan kannalta keskeisten yrityssalaisuuksien luvatonta paljastamista. Yhteisötilaajat saisivat käsitellä tietoa muun muassa sähköpostiviestien lähettäjästä ja vastaanottajasta sekä lähetysajasta, mutta eivät viestin sisältöä.”

”13 a §. Yhteisötilaajan käsittelyoikeus väärinkäytöstapauksissa. Ehdotetun 13 a §:n 1 momentin mukaan yhteisötilaajalla on oikeus käsitellä tunnistamistietoja maksullisen tietoyhteiskunnan palvelun tai viestintäverkon luvattoman käytön, viestintäpalvelun ohjeen vastaisen käytön taikka yrityssalaisuuksien paljastamisen selvittämiseksi siten kuin 13 b–13 j §:ssä säädetään.

Ehdotettu tunnistamistietojen käsittelyoikeus liittyy yhteisötilaajien viestintäverkkojen ja viestintäpalvelujen käytön turvaamiseen sekä yrityssalaisuuksien oikeudettoman paljastamisen selvittämiseen. Yhteisötilaajat voisivat ehdotetun säännöksen nojalla käsitellä tunnistamistietoja, kun kyse on maksullisen tietoyhteiskunnan palvelun tai viestintäverkon luvattomasta käytöstä taikka viestintäpalvelun ohjeen vastaisesta luvattomasta käytöstä sekä epäiltäessä yrityssalaisuuksien oikeudetonta paljastamista.

Sähköisen viestinnän tietosuojalain 8 §:n 3 momentin mukaan tunnistamistietojen käsittely on sallittua ainoastaan käsittelyn tarkoituksen vaatimassa laajuudessa ja se on toteutettava luottamuksellisen viestin ja yksityisyyden suojaa tarpeettomasti vaarantamatta. Käsittelyn jälkeen viestit ja tunnistamistiedot on hävitettävä tai tehtävä sellaisiksi, ettei niitä voi yhdistää tilaajaan tai käyttäjään, ellei laissa toisin säädetä.

Lain 8 §:n 3 momentista johtuu, että väärinkäytökset on ensisijaisesti pyrittävä selvittämään muiden kuin luottamuksellista viestintää koskevien tunnistamistietojen avulla. Jos tunnistamistietojen käsittely on välttämätöntä väärinkäytöksen selvittämiseksi, on käsiteltäväksi tulevien tunnistamistietojen piiri rajattava aina tapauskohtaisesti käytettävissä olevien muiden tietojen perusteella. Käsiteltäväksi voitaisiin välttämättömyysvaatimuksen vuoksi tällöinkin ottaa vain lähinnä käyttäjän lähettämien eikä tämän vastaanottamien viestien tunnistamistietoja.

Pykälässä ehdotetun tunnistamistietojen käsittelyoikeuden yleisten ja erityisten edellytysten ja lain 8 § 3 momentin välttämättömyysedellytyksen vuoksi yhteisötilaaja ei voisi seurata tavanomaisiin viesteihin liittyviä tunnistamistietoja. Esimerkiksi työnantaja-asemassa oleva yhteisötilaaja ei voisi seurata viestintäverkon tai viestintäpalvelujen käyttöä työajan seuraamiseksi eikä sen selvittämiseksi, onko käyttäjä ollut yhteydessä henkilöstön edustajaan, työsuojeluviranomaisiin tai työterveyshuoltoon. Ajallisesti käsiteltäväksi voitaisiin ottaa vain kulloinkin käsillä olevan tapauksen selvittämisen kannalta välttämättömät tunnistamistiedot eikä säännös oikeuttaisi käsittelemään tunnistamistietoja tätä laajemmin.

Ehdotetun säännöksen mukaisia yhteisötilaajan viestintäpalveluja ja tietoyhteiskunnan palveluja olisivat sen omaan viestintäverkkoon liitetyt palvelut sekä sellaiset palvelut, joita käytetään yhteisötilaajan viestintäverkon kautta, mutta jotka ovat luonteeltaan tietoyhteiskunnan palveluja ja joiden käytön yhteisötilaaja maksaa.

Tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoamisesta annetun lain (458/2002) 2 §:n mukaan tietoyhteiskunnan palvelulla tarkoitetaan palvelua, joka toimitetaan ilman, että osapuolet ovat yhtä aikaa läsnä, sähköisesti, palvelun vastaanottajan henkilökohtaisesta pyynnöstä tapahtuvana tiedonsiirtona ja tavallisesti vastiketta vastaan.
Esimerkkinä maksullisen tietoyhteiskunnan palvelun luvattomasta käytöstä voisi olla se, että yrityksen henkilökunnan koon mukaan hinnoiteltua palvelua jaettaisiin luvatta ulkopuolisten käyttöön. Tällöin yritys joutuisi vastaamaan hankkimansa käyttöoikeuden ylittävästä käytöstä.

Viestintäverkon luvatonta käyttöä tai viestintäpalvelun ohjeen vastaista käyttöä olisi sellainen toiminta, jonka yhteisötilaaja on määritellyt luvattomaksi 13 b §:n 3 momentissa tarkoitetussa ohjeessa.

Yrityssalaisuuksien oikeudettoman paljastamisen selvittämisessä ovat käytettävissä tietohallinnolliset keinot, kuten käyttäjätietolokien tarkastaminen, pääsyä rajoittaviin järjestelmiin kirjautuvien tietojen tarkastaminen sekä järjestelmien teknisessä ylläpidossa kerätyt tiedot. Näistä tiedoista käy ilmi, kuka on tallentanut mitäkin tietoja, missä muodossa, koska ja mille tallenteelle, kuten kovalevylle tai siirrettävälle tallenteelle. Siirrettäviä tallenteita ovat esimerkiksi muistitikut ja cd-levyt. Myös aineiston muuta käsittelyä, kuten tulostamista koskevat tiedot, voidaan tallentaa. Näiden tietojen käsittelylle sähköisen viestinnän tietosuojalaissa ei aseteta rajoituksia. Toisaalta näiden tietojen avulla pystytään vain poikkeuksellisesti selvittämään yrityssalaisuuden paljastaminen kokonaisuudessaan.
Työnantaja voi suojata yrityssalaisuuksia myös muilla tietoturvallisuustoimenpiteillä. Esimerkkinä voidaan mainita, että työnantajat käyttävät myös työntekijän kanssa tehtäviä salassapitosopimuksia keinoina yrityssalaisuuksien suojaamisessa. Työnantaja voi myös turvallisuusselvityksistä annetun lain (177/2002) mukaan hankkia selvityksen työntekijän luotettavuudesta, milloin suojattavana on huomattavan arvokas liike- tai ammattisalaisuus tai muu tähän rinnastettava erittäin merkittävä yksityinen etu.

Pykälässä tarkoitettu yrityssalaisuuden käsite vastaisi rikoslain 30 luvun 11 §:n yrityssalaisuuden määritelmää. Rikoslain 30 luvun 11 §:n yrityssalaisuuden määritelmän mukaan yrityssalaisuudella tarkoitetaan liike- tai ammattisalaisuutta, taikka muuta vastaavaa elinkeinotoimintaa koskevaa tietoa, jonka elinkeinonharjoittaja pitää salassa ja jonka ilmaiseminen olisi omiaan aiheuttamaan taloudellista vahinkoa joko hänelle tai toiselle elinkeinonharjoittajalle, joka on uskonut tiedon hänelle.

Rikoslaissa määritelty yrityssalaisuus on siten jossain määrin laajempi kuin viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain (621/1999) elinkeinotoiminnan intressien suojaamiseksi säädetyn salassapitosäännöksen (24 §:n 1 momentin 20 kohta) soveltamisala, jonka piiriin eivät esimerkiksi kuulu elinkeinonharjoittajan velvollisuuksia ja niiden hoitamista koskevat tiedot. Käsite kattaa sellaisetkin teknologista ja muuta kehittämistyötä koskevat tiedot, joissa ei vielä ole kysymys esimerkiksi patentoitavista tuotteista. Yrityssalaisuuden käsitteen piiriin kuuluvat siten myös sellaiset tiedot, jotka viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain 24 §:n 1 momentin 21 kohdan mukaan ovat salassa pidettäviä.

Yrityssalaisuuden käsite on katsottu esitystä valmisteltaessa asianmukaisimmaksi käsitteeksi, koska tähän käsitteeseen liittyy kiinteästi elinkeinonharjoittajan oma salassapitotahto ja koska säännökset vaikuttavat yksityisten osapuolten välillä.
Tunnistamistietojen käsittely 13 a–13 j §:n ja 8 §:n käsittelysääntöjen vastaisesti saattaa täyttää rikoslain 38 luvun 3 §:ssä ja 4 §:ssä säädetyn viestintäsalaisuuden loukkaamisen tai törkeän viestintäsalaisuuden loukkaamisen tunnusmerkistön.

Tunnistamistietojen käsittelyn asianmukaisuuden takaavien 13 b–13 c §:ssä tarkoitettujen ennakollisten velvoitteiden laiminlyönti täyttäisi lain 42 §:n 2 momentin 5 kohdassa tarkoitetun sähköisen viestinnän tietosuojarikkomuksen tunnusmerkistön. Ehdotetulla 42 §:n 2 momentin uudella 9 kohdalla säädettäisiin rangaistavaksi sähköisen viestinnän tietosuojarikkomuksena tunnistamistietojen käsittelyn lainmukaisuuden takaavien jälkikäteisten velvoitteiden laiminlyönti.
Ehdotetun 2 momentin mukaan säännöksessä tarkoitetusta viestintäverkon luvattomasta käytöstä tai viestintäpalvelun ohjeen vastaisesta käytöstä olisi kyse, jos joku asentaa yhteisötilaajan viestintäverkkoon sen käytöstä annettujen ohjeiden vastaisesti laitteita, ohjelmia tai palveluita tai käyttää muuten näihin rinnastuvalla tavalla viestintäverkkoa tai viestintäpalveluita käytöstä laadittujen 13 b §:ssä tarkoitettujen ohjeiden vastaisesti.

Ehdotetussa 3 momentissa rajataan kiinteän ja matkapuhelinverkon puhelinpalvelujen tunnistamistiedot väärinkäytössäännöksien ulkopuolelle. Tällöin yhteisötilaaja ei saisi käsitellä puheluihin, tekstiviesteihin tai muihin vastaaviin viesteihin liittyviä tietoja. Lain määritelmän mukaan viestillä tarkoitetaan joko osapuolten välillä tai vapaasti valikoituville vastaanottajille välitettävää puhelua, sähköpostiviestiä, tekstiviestiä, puheviestiä ja muuta vastaavaa sanomaa (HE 125/2003 vp, s. 45–46). Tilaajan oikeudesta saada puhelupalvelulaskun erittely on säädetty erikseen.”

Perustuslakivaliokunta:

”Sääntely on merkityksellistä myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan näkökulmasta. Sen mukaan jokaisella on oikeus nauttia muun muassa yksityiselämäänsä ja kirjeenvaihtoonsa kohdistuvaa kunnioitusta. Artikla kattaa myös luottamukselliseksi tarkoitetun viestinnän. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisussaan Copland v. Yhdistynyt kuningaskunta (tuomio 3.4.2007) todennut yleisesti, että liiketiloista soitetut puhelut kuuluvat lähtökohtaisesti 8 artiklan suojaaman yksityiselämän ja kirjeenvaihdon alaan. Siitä seuraa tuomioistuimen mukaan loogisesti, että työpaikalta lähetetyt sähköpostiviestit samoin kuin henkilökohtaisesta internetin käytön valvonnasta kertynyt informaatio ovat vastaavasti 8 artiklan suojan piirissä. Kyseisessä tapauksessa Yhdistyneen kuningaskunnan katsottiin loukanneen 8 artiklaa, koska julkisen oppilaitoksen työntekijän puheluita, sähköpostiviestintää ja internetin käyttöä oli valvottu ilman, että valvonta täytti ihmisoikeussopimuksen lailla säätämisen vaatimuksen. Ihmisoikeustuomioistuin ei sinänsä kuitenkaan sulkenut pois mahdollisuutta, että työntekijän puhelimen, sähköpostiviestien ja internetin käytön valvontaa työpaikalla voitaisiin joissakin olosuhteissa pitää sopimuksen tarkoittamassa mielessä välttämättömänä demokraattisessa yhteiskunnassa.

Yhteisötilaajan käsittelyoikeus yrityssalaisuuksien paljastamisen selvittämiseksi. Ehdotetun yrityssalaisuuksia koskevan sääntelyn keskeisenä tarkoituksena on estää ja selvittää yhteisötilaajan elinkeinotoiminnan kannalta keskeisten yrityssalaisuuksien sekä elinkeinotoiminnan käynnistämisen tai sen harjoittamisen kannalta merkittävien kehittämistyön tulosten luvaton paljastaminen. Keskeisten yrityssalaisuuksien liiketaloudellinen merkitys saattaa olla yrityksen kannalta niin suuri, että tällaiset yritysvarallisuuden arvon ja elinkeinotoiminnan taloudellisten edellytysten turvaamiseen liittyvät seikat ovat hyväksyttäviä ja painavia perusteita tietoverkoissa harjoitettavaan viestintään kohdistuville rajoituksille.”

= = =

Lausuntonaan perustuslakivaliokunta esittää,
että lakiehdotukset voidaan käsitellä tavallisen lain säätämisjärjestyksessä.