Sivun näyttöjä yhteensä

31. tammikuuta 2020

Exit



En tietenkään kirjoita juuri mitään Donnerin exitistä enkä Englannin. Muut kirjoittavat. Donnerin kanssa jouduin tekemisiin 1966 ja sen jälkeen usein toisaalta asianajajana, toisaalta suomentajana. Joskus 1980 aloin kiertää hänet.

Yleinen käsitys miehestä oli ja on väärä. Sattumalta kirjoitin juuri kirjailijasta brändinä. Donneria minun tuli sääli. Hän oli kovin usein itse itsensä vihollinen koska luuli rakentamaansa brändiä oikeaksi.

On perusteltua vieroksua mainosalaa ja markkinointia. Molemmissa alkaa helposti uskoa omia kirjoituksiaan.

Ikävä totuus on, että elämä ja kuolema ovat arvoituksia, joista kukaan ei ole alkuunkaan perillä, ja että luomukset eli esimerkiksi kirjat ja taulut ovat viheliäisen riittämättömiä.

Istuimme joitakin päiviä ja iltaöitä hänen mökillään Kustavissa. Sanoin hänelle: skryta lagom. Olin huomannut, että hänen tosi kyvykkyytensä jäi pinnallisen touhuamisen peittoon. Katsoin miten hän luki käsikirjoitusta. Hän oli tutkija, oikeastaan tiedemies, kuten kaksi vanhempaa veljeään, isävainajansa ja usea ukkovaarin sukupolven edustaja. Isä Kai Donner, jota Jörn ei tavannut, oli poikkeuksellisen lahjakkuutensa sokaisema, ja kuoli 1935. Ei sillä, M.A. Castrén oli vieläkin hurjempi kielentutkija ja kuoli aivan kesken. A.J. Sjögrenin ”maamme-kirja” oli tähän mennessä paras (1828, Anteckningar om församlingarne i Kemi-Lappmark).

Donner osasi mennä sisään tekstiin ja sen kuvitteluun ja hän oli kaamean sitkeä ja pitkäjänteinen siinä työssä. Tuo tapahtui siis 60-luvulla. Ajattelin ennen pitkää että Jörnistä olisi tullut kustantaja kuin Haavikosta.

Pitkämielisyyden prosessi on kuvattu hämmästyttävän hienosti Tarkovskin elokuvassa ”Andrei Rublev”. Ikonimaalari odotti että paljas seinä alkaa puhua ja muuttui itse siveltimen jatkoksi, viivaksi viivojen joukossa.

Ihmettelin kun huomasin joskus kymmenen vuotta sitten, miten pahastunut hän oli, ettei hänen hankettaan tehdä ja julkaista oikea väitöskirja Diktoniuksesta ja ehkä Björlingistä otettu yliopistolla oikein todesta.

Sääli. Jörn tunnisti taiteen. Arvattavasti hanke olisi käytännössä hapantunut, mutta ymmärsin, että hänellä olisi ollut kyky poikkeuksellisen hyvään tutkimukseen poikkeuksellisen vaikeasta aiheesta, runoudesta. Ja suomenruotsalainen lyriikka oli joitakin vuosikymmeniä maailman hupputasoa.

Sanoin Jörnille siellä Ruotsin lähetystön naulakolla tuosta asiasta puhuessamme:” Itse Wallace Stevens kirjoitti komean runon ’Peter Quince soittaa pianoa’’.

”Ai!”

Eräänlainen brexit… Peter Quince, Cajanderin suomennoksessa muistaakseni salvumies Pääkkö, on ”Kesäyön unelman” naurettava käsityöläisten näytelmän ”ohjaaja”, osa hurjaa pelleilyä.

Loppu on hiljaisuutta.

29. tammikuuta 2020

Kirjailija tuotteena

(Tuossa lähellä Mann asui ja riiteli sodan aikana - L.A.)

Se oli nerokkuutta, että täytettyään 18 vuotta Thomas Mann tiesi olevansa tuote. Hän eli huolellisesti rakennettu ja ylläpidetty henkilöhahmo, oli tuote. Hän myi kuuluisuutta. Muun ohella hän sitten julkaisi kirjoja ja erittäin suuren määrän kirjoituksia.

M. Reich-Ranicki eli Euroopan kriitikkojen kuningas  ei käytä sanaa ”brändi” hienossa kirjassa Thomas Mannista omiensa keskellä (Thomas Mann und die Seinen). Hän osoittaa, mikri hän oli niin merkittävä kirjallisuusmies ja tekstin ymmärtäjä.

Hän ymmärsi senkin, mikä jää melkein kaikilta lakimiehiltä käsittämättä. Brändillä eli tavaramerkillä (ja siihen nykyisin mm. henkilötietojen ja tekijänoikeuden kautta kytketyillä oikeuksilla) ei myydä jotain. Sillä ei myydä teoksia tai kirjoja tai kenkävoidetta. Brändillä myydään brändiä.  Merkkion yhtä kertakaikkinen ja kohtalokas kuin sirppi ja vasara tai hakaristi tai kallo ja sääriluut.

Merkki oli Thomas Mann – nero, saksalaisuuden henkilöitymä ja (sotavuosina) toinen Saksa eli se joka ei ole hitleriitti.

Tuekseen kirjoittaja ottaa Mannin kirjeenvaihdon, joka on järkyttävän laaja, kokonaisuudessaan julkaistu ja kommentoitu, hänen päiväkirjansa ja hänen salaiset päiväkirjansa.

Viimeksi mainitut hän kuljetti sinetöityinä Sveitsiin ja Yhdysvaltoihin ja takaisin Eurooppaan.

Asian tekee niin mielenkiintoiseksi se, että Mann oli oikeastaan millä tahansa tavalla mitaten vuosisadan merkittävimpiä kirjailijoita ja siis kielenkäyttäjänä vailla vertaa. Senhän näkee hänen romaaneistaan. Sen voi todeta myös vertaamalla romaaneja ja kirjeitä. Salaista päiväkirjaa ei uskoisi saman henkilön kirjoittajaksi. Tosin niissä on sama ongelma kuin Mannin muussakin tuotannossa. Teksti on kielellisesti ja tyylillisesti täydellistä eli siis virheetöntä ja tavattoman nautittavaa.

Se on ongelma. Yleensä kaikkein suurimpien mestariteosten tunnus on pieni roso. Jossain on vika, kuin hiushalkeama, josta näkee sisään. Täydellinen ja virheetön mestariteos on yhtä mielenkiinnoton kuin iso timantti, esimerkiksi sellainen, joita on Englannin kruunussa. Kun panee vähän pään kallelleen, ei sitä erota hyvästä lasista hiotusta jäljennöksestä.

Mann oli itsekeskeinen, omahyväinen, pitkävihainen, armoton elämän kuvaaja, jolle ei itselleen jäänyt aikaa elää. Hän vihasi omaisiaan, paitsi lapsiaan, jotka hän tunsi korkeintaan ulkonäöltä. Kustantajaansa (Fischer) hän pilkkasi armottomasti harrastelijamaisuudesta.

Ei ihme ettei kirjoja myydä. Sen jälkeen kun Erno Paasilinna ja P. Haavikko lakkasivat huutamasta pää punaisena, että turhaa ja turhaa, maailmanloppu tulee tiistaina kello kolme, kirjailijoihin on alettu suhtautua lähinnä hyväntahtoisesti, ja se on tietysti myrkkyä. 

Se ei sovi ammattiin.

Reich-Renickia (s. 1920) muuten oltiin viemässä juutalaisena Terblinkaan sukulaistensa mukana, mutta hän onnistui säästymään, oli Puolassa kommunistina sodan jälkeen, sai potkut, karkasi länteen ja päätyi Frankfurter Allgemeinen kirjallisuuspäätoimittajaksi. Melkoinen brändi, hänelläkin.

27. tammikuuta 2020

Iso laki ansaitsee




En usko, että koronavirus kiinnostaa todella Kiinaa. Meneillään on lihasten näyttäminen, jonka tarkoitus on näyttää lihaksia amerikkalaisille. Trumpin esimiesten on aika vakavoitua. Kiinan veto sulkea 50 miljoonaa ihmistä kaupunkeihin parissa päivässä on uusi ja innovatiivinen tapa sanoa samaa kuin Mao Zedong, joka aikoinaan yllytti tappamaan kiinalaisia vetypommilla, koska heitä jää senkin jälkeen aivan liian paljon hyökkääjän kannalta katsottuna.

Ellei lukija muistaisi, espanjantauti eli lintuinfluenssa tappoi 1918-1919 enemmän ihmisiä kuin  juuri päättynyt ensimmäinen maailmansota.

Adam Tooze on tällä hetkellä maailman merkittävin kirjoittaja. Hänen tekstejään saa lukeakseen ihan pelkällä rahalla. Vuosikymmenien ajan ihannelehteni The New York Review of Books tarjoaa digiversion tilaushinnan (noin 80 euroa) kylkiäisenä pääsyn arkistoon. Viime vuonna (6.6.2019) Tooze arvioi demokratian loppua käsitteleviä kirjoja, joista kiittävimmän arvioinnin sai britti Runcimanin ”How Democracy Ends”. Lukija tiennee taipumukseni ihastua Cambridgen professorien kirjoihin.

Kolme muuta erittäin vakavasti otettavaa mutta yleistajuista kirjaa selvittää, miten USA:ssa on järjestetty vähänkin vaikutusvallan vieminen kansalta eli äänestäjien viekoitteleminen äänestämään vastoin omaa etuaan, suurimman ja tylyimmän rahan etujen mukaisesti.

Itse olen tavannut niitä henkilöitä, jotka antavat määräykset USA:n presidenteille tai tarvittaessa murhauttavat heitä. Yksi sanoi olevansa GE:n ”neuvonantaja” ja toinen GM:n. Luullakseni siellä on tätä nykyä Zuckermannin mies, ja Googlen mies, jonka satun tuntemaan, ei olekaan juristi vaan ekonomisti. Jos luulette tätä turhaksi puheeksi, sanokaa joku toinen, joka on istuskellut kaikessa rauhassa tuon maan korkeimman oikeuden vuosikymmeniä virassa olleen jäsenen kanssa ja sen jälkeen toisen papparaisen, joka tuomarin virkansa ohella avusti katolista kirkkoa. Hän avasi sanaisen arkkunsa kun olin kertonut arvostavani Ernst Kantorowiczia; hän sanoi tunteneensa miehen henkilökohtaisesti (kirja King’s Two Bodies on kuuluisa). Keskiajan poliittinen teologia on hyvä harraste.

Toozen uusi kirjoitus (NYRB 13.2.2020 (!) on ”How ’Big Law’ Makes Big Money” käsittelee professori Katharina Pistorin kirjaa ”The Code of Capital: How the Law Creates Wealth and Inequality”.

Pistorin ajattelu lyö lommon tai reiän oman ajatteluni tukipylvääseen, joka on law and economics, suomeksi usein ”oikeustaloustiede”. Sen kieroutuneimpia osia on patenttioikeus mikrobiologian aikakaudella, hyvänä kakkosena kansainvälinen tekijänoikeus.

Molempien tarkoituksena on lapioida rahaa alle kymmenelle lääketehtaalle ja vastaavasti Kalifornian Piilaaksosta säteilevälle IT-bisnekselle. Pistorin mukaan näitäkin parempi bisnes on olla osakas yhdessä noin kymmenestä Manhattanin asianajotoimistossa, jotka tyhjennettyään veronmaksajien taskut johdannaisilla (mm. ”roskalainat”) ovat nyt rakentaneet järjestelmät, joita käyttäen rahaa tulee kuin rännistä. Aihe voi kuulostaa teoreettiselta. Sitä se ei ole. Juuri se on Kiinan kauppasodan takana. Trump muistaa mainita joka kerta teollisoikeudet pitääkseen yllä vallitsevia väärinkäsityksiä. Ja nyt kiinalaiset löivät pöytään kulkutaudit, koska Trumpia rahoittava öljy- ja moottoriteollisuus teeskentelee välinpitämätöntä ympäristöongelmista.


26. tammikuuta 2020

Poliittinen virka



Kannatan poliittisia virkanimityksiä. 

Paasikivi meni niin pitkälle, että miehitti myös tuomioistuinlaitoksen. Sodan jälkeen korkeimman oikeuden presidentiksi haluttiin koeäänestyksessä Y.J. Hakulinen tai Paavo Kekomäki. Äänet taisivat mennä 12 – 10. Paasikivi valitsi 1950 Toivo Tarjanteen, joka oli lunastanut paikkansa sotasyyllisyysoikeuden syyttäjänä. 

Kekkosen sylikoiria olivat ainakin Piipponen ja Hannikainen. Ensin mainittu oli etevä pyydystämään lohia. Viimeksi mainittu jäi aikakirjoihin tuomarina, jolle mikään vieras ei ollut inhimillistä.

Curt Olsson oli hyvä. Koska hän oli pankkisukua ja entinen Hankenin rehtori, hänen mukanaan tuli tietoa siitä, miten maailma tapahtuu. Rakastuin hänen tapoihinsa, kun hän kerran ja siis esittelijän kuullen kommentoi istunnossa nuorimman oikeusneuvoksen lausumaa sanomalla: olipa harvinaisen tyhmä mielipide. Arvio muuten oli, paitsi täysin tapojen vastainen, tosi ja tarpeellinen. Sen esittelijä oli luullut itseään siihen hetkeen asti eteväksi.

Olisi hyvä jos esimerkiksi Helsingin kauppatorilla olisi julkinen silppuri, johon eräät nimitetyt voisivat työntää jäsenkirjansa ja vastaavat.

Tiedän paljon esimerkkejä. On henkilöitä jotka tultuaan nimitetyiksi ovat korostetun selvästi ottaneet välimatkaa riippuvuuden lähteisiin. Sellaista en ole kuitenkaan nähnyt, että joku olisi palauttanut ajokorttinsa Trafialle. Olen kyllä esitellyt liikennerikosjutun jaostolla, jossa kenelläkään jäsenellä ei ollut ajokorttia. Olen myös esitellyt metsästysrikoksen, jossa vain yksi jäsen oli ampunut riistaeläimen, hirven, ja hänkin hävittäjälentokoneensa konekiväärillä.

Tiettävästi jo marsalkka Mannerheimin isoisä kohosi korkeaan virkaan, koska hänen tiedettiin osaavan valvoa pätevästi, etteivät suuriruhtinaskunnan virkamiehet sekaantuisi ratkaisemiinsa asioihin. 

Vaikeita asioita hoitanut pojanpoika Gustaf toimi samaan tapaan. 

Tämän blogin kommentoijat ovat kyselleet Kustaan suhtautumistaan natseihin. Vastaus on uskomaton. Hän toimi tietoisesti Suomen edun mukaisesti. Se oli sivuasia, että hän oli oppinut pitämään saksalaisia - tsarevnaa eli Hessen-Darmstadtin prinsessana syntynyttä keisarin puolisoa vaivalloisina vihollisina jo ennen Hitleriä.

Kertokaapa minulle, miksi Hitler ponnahti poikkeuksellisesti Mannerheimin syntymäpäiville Pearl Harborin ja Stalingradin väliin jäävänä kesäkuun päivänä. Paikkakin oli niin omituinen, maataistelukoneen hyvin tavoitettavissa Imatralla (Kaukopään tehtaiden luona).

Suomalaisten käsitys sodan lopputuloksesta oli tuolloin täysin selvä. Kaivopuiston työväen palloilijat r.y. kokoontui jo 30-luvun lopulla ahkerasti. Mannerheim, Wallden ja Ryti asuivat noin 50 metrin päässä toisistaan. Sen Mannerheim tiesi omasta kokemuksestaan kipeästi, että sodassa tarvitaan ennen kaikkea rikkaita ystäviä. Juoksi siellä Itäisellä puistotiellä muuten myös vanha Wallenberg, vaivoiksi asti. - Niin, sekä Ryti että Mannerheim olivat poliittisia virkanimityksiä, Ryti 35-vuotiaana Suomen Pankin pääjohtaja (edistyspuolue). 


24. tammikuuta 2020

Pidätyspolkka



Jutun kuvassa kappale kauneinta Suomea, ja päivämäärä oli 22.1.2020.

Olisiko Halla-ahon puolueen kansanedustaja pantava syytteeseen puheistaan eduskunnassa?

Ei missään tapauksessa.

Perustuslaki sisältää määräyksen kansanedustajan koskemattomuudesta. Siihen on suhtauduttava erittäin juhlallisesti. Näin on erityisesti silloin, kun kansanedustaja puhuu epämiellyttäviä ja on tyhmä. 

Suomessa on laaja kokemus eduskunnan ahdistamisesta. Sitä esiintyi taajaan 1922-1938 ja osittain sotien jälkeen.

Jouduin itsekin tuomioistuimessa tekemisiin 30-luvun lakitekstin kanssa, kun syyte kerran oli nostettu julkisen viranomaisen julkisesta halventamisesta. Jutussa oli kysymys siitä, että muuan niin ikään arvostelukyvytön kirjoittaja oli moittinut, että poliisit kolhivat pidättämiään puliukkoja Helsingin rautatieasemalla.

Eduskunnan istunnossa koeteltiin muun muassa ns. puserolakia, jossa kiellettiin käyttämästä poliittisia tunnuksia erinäisissä yhteyksissä. Isänmaallisen kansanliikkeen edustajat olivat ottamassa tavakseen tulla istuntoon mustassa paidassa, sininen solmio kaulassa noudattaen näin natsien ja Italian fasistien esimerkkiä. Kotipitäjässäni Kauhavalla epätavallisen oikeistolain kappalainen nousi saarnastuoliin tuossa asussa tarkoituksenaan kai osoittaa, että Jumala on kansanliikkeen puolella.

Tulkintani mukaan etenkin Rytin ja Tannerin ansiosta äärioikeistolainen liikehdintä maassa virttyi hyvissä ajoissa ennen Talvisotaa, joka sitten muutti kaiken. Ainakin se osa kansastamme, joka oli tietävinään, että tuki ryssää vastaan tulee Saksasta, joutui totisen paikan eteen. Ei tullut tukea. Vastaavasti kesän 1941 Saksa-innostus meni raskaasti yli.

Sitä en tiedä, miksi metsäteollisuus ja Mannerheim sen mukana veti tukensa äärioikeistolta jo 30-luvun alussa. Valitettavasti 30-luvun loppupuoli on huonosti tutkittu.

Perussuomalaisista yleisesti ja sen näkyvistä edustajista erityisesti oma tulkintani lienee lukijoiden tiedossa. Vastustan ja pidän Halla-ahoa itseään vaarallisena henkilönä. Jos hän onnistuu syömään keskustapuoluetta ja demareita, koko poliittinen kuvio muuttuu. 

Silti on selvä, että perustuslain mukaan mennään.

Tosin juuri tämä on oikea paikka huomauttaa, että perustuslain takaamista ihmisoikeuksista ja niistä kehittyneistä rikoslain uutuuksista on kehittynyt hyvin outo keitos. Rikoslaki heijasteli, mikä yhteiskunnalle oli tärkeää. Kun itse aloitin juristina, omaisuuden suoja oli tolkuton verrattuna esimerkiksi ruumiilliseen koskemattomuuteen, eikä ”henkistä koskemattomuutta” ollut silloin  edes keksitty. Itsekin olen levoton siitä, että vihapuheen perässä rangaistavaksi ovat ikään uin nousemassa ”viha-ajatukset”. Se ei ole oikea suunta. Erimielisyys ja siitä johtuva kiukku ja harmi kuuluvat kaikkiin yhteisöihin. Se on biologiaa, joka juridiikankin on otettava huomioon. 

23. tammikuuta 2020

Kuka tahansa




Kuka tahansa voi kesken kaiken huomata joutuneensa keskiajalle, esimerkiksi Nousiaisiin tai Kuusiston piispanlinnan seudulle.

En ole itse teokseen tarttunut, mutta panin merkille, että englanninkielellä on julkaistu ainakin yksi Aikamatkailijan eräopas. Vihjailinkin nuoremmalle polvelle, että sellaiselle kirjalle voisi olla käyttöä, jos omat partiopoikataidot ovat verekset. Eihän sitä koskaan tiedä, josko tällaisille taidoille tulisi käyttöä.

Jos olisi tilaisuus varustautua, tarvittaisiin ainakin polkupyörä, sardiinirasioita, tulitikkuja, rautalankaa ja rynnäkkökivääri.

Jos tilanteeseen joutuisi kylmiltään, ensimmäinen kysymys olisi kieli. Ymmärtäisinkö 1300-luvun suomea tai ruotsia? Koska olen itse pitkän päivätyön yliopistolla tehnyt, suhtaudun epäluuloisesti kieli- ja äännehistorian päätelmiin. Kyllä varmaan kokeilisin dentaalispirantteja ja vetkuttaisin diftongeja korvakuulolta, mutta kysymys on kyllä jännittävä.

Ruotsia voisi kokeilla vähän islanniksi murtaen, mutta jos vastaan kävelisi kauppi, olisi turha yrittää mitään alasaksan murteen kaltaista. Kun olin viimeksi hiukan pidempään Lyypekissä ja Hampurissa, en minä ymmärtänyt paikallisten puhetta rautatieaseman kioskillakaan.

Pyöriteltyäni nyt scifi-kirjallisuutta ja luettuani muutamia valikoimia, joiden nimet ovat tyyppiä ”ehdottomasti parhaat fantasiatekstit kautta aikojen” luulen tietäväni, että aikakoneet ovat yhtä tavallisia kuin rinnakkaiset maailmankaikkeudet. Se on mielenkiintoista, että H.G. Wells sai nimiinsä aikakoneen idean, vaikka Mark Twain oli kuvaillut, miten kävi jenkin kuningas Arthurin hovissa. Tosin Twainin jenkki päähänsä iskun herätäkseen sitten aivan väärällä vuosisadalla. Ja joudun selaamaan Vernen koko erittäin mittavan tuotannon varmistaakseni, että hän pysytteli tiiviisti kirjoittamisen ajankohdan mahdollisissa maailmoissa.

Suorastaan tavallinen on ilkikurinen juoni, jossa matkailija tupsahtaa menneisyyteen, ja kerronnan kuluessa käy ilmi, ettei hänestä tietoineen ja taitoineen ole siellä mitään apua.

Kun itse olen käynyt vuonna 1938 Helsingissä ja lisäksi vielä Kauhavalla ottamassa selvää vakoilu- ja maanpetoshankkeista, joita uumoilen, olen joutunut turvautumaan kojeisiin ja laitteisiin todistaakseni niillä henkilöllisyyteni ja syntymäaikani (1944). Mannerheimille riitti postimerkki ja leima Itä-Karjalan sotilashallinto, mutta Paasikivi epäili kymmenen markan seteliä, vaikka hänellä on siinä samat silmälasien sangat kuin Talvisodan neuvottelujen valokuvissa.

Parhaaksi tunnistusvälineeksi tulevaisuudesta osoittautui nippuside, koska sellaista muovia ei voi ajatella, jos ei ole koskaan nähnyt sitä. Ennen sotia oli bakeliitista ja guttaperkasta alkaen monenlaista ihmettä, mutta käsiraudoiksi sopiva nippuside, käytännössä mahdoton riuhtoa poikki mutta saksilla sievästi katkeava, oli ”ihme”. Uskokaa huviksenne.

Jokin tavallinen väline, kuten taskupuhelin tallennusominaisuuksineen, on sittenkin liian järkeenkäyvä. Mutta erikoista oli, että ihmiset olivat jotenkin niin erilaisia, ilma tuoksui toiselta ja ruoka oli erittäin hyvää. Siis vuonna 1938.