Sopimatonta

 

Olimme antaneet sen käsityksen, että meillä oli tärkeää tekemistä, joka ei ollut mitenkään vailla kytkentää erinäisiin olemassaolon peruskysymyksiin. Itse asiassa panettelimme yhteisiä tuttaviamme heidän selkänsä takana.

 

Laitoin ylle Gregory Peckin ja David Nivenin roolikuvat tuossa samassa hengessä. En ole koskaan sanottavasti pitänyt kummastakaan näyttelijästä.

 

Juuri siksi otin taannoin hyllystä katsellakseni Nivenin mustelman. Niitä on kaksi nidettä, joista toisen mukaan kuu on ilmapallo ja toisen nimi on että tuokaa tyhjät hevoset.

 

Muistin oikein. Kirjat olivat tavattomia menestyksiä vuosikymmeniä sitten.

 

David Niven esitti jatkuvasti englantilaista upseeria ja herrasmiestä. Kirjojensa mukaan hän oli upseeri – huononlainen ja helposti kyllästyvä – eikä lainkaan herrasmies. Vaikka hän arvioi esittämillään perusteilla olevansa myös näyttelijänä aika huono, hän oli silti onnistunut teeskentelemään näitä vakiohahmojaan.

 

Hän siis oli kadettiupseeri ja lähti luutnanttina onkimaan onnea Amerikasta, mutta palasi 1939 armeijan rulliin. Epäselväksi jää, mitä kaikkea hän teki, mutta kommando-koulutuksen hän sai ja koulutti itse toisia. Käsitykseni mukaan hän sai everstiluutnantin arvonsa propagandapuolen tehtävistä. 

 

Lukija saattaa muistaa, että Niven sai mm. Oscarin parhaasta miespääosasta, ja sitä pidettiin hyvin ansaittuna, ja hän sai kiitosta myös teatterin lavalla sellaisten tekijöiden kuin Lawrence Olivierin seurassa ja paljon rahaa elokuvan ”Maailman ympäri 80 päivässä” pääosasta.

 

Kirjojen perussävy on tuo alussa määrittelemäni. Niven tuntuu tekevän sen taitavammin kuin me äkkipojat. Hänen yleisesti tunnetun hyväntahtoisuutensa ja mahdottomiin yltävän ystävällisyytensä – jopa Humphrey Bogartin kanssa – pohjalla on piikkipäärynöitä, joita voi kiertää esimerkiksi aamulla kelo viisi. Eliotin runon ”piikkipäärynä” (prickly pear on siis Opulentia-sukuun kuuluva kaktus).

 

Taitoaan Niven käyttää myös kertoessaan naisista, joita hän harrasti: Ava Gardner, Rita Hayworth, Marilyn Monroe, Lauren Bacall jne. Suhteiden platonisuudesta ei ole tietoa, mutta kirjoittajan pysytteleminen faktoissa on tunnetusti heikkoa. Sekin tekee kirjoista nautittavia. Viis siitä, rysähtikö Chaplinilta housuihin sinisimpukka-aterian johdosta Cannesin lähellä, mutta kuvaus painuu mieleen – salailusta huolimatta ainoan löytyneen ja ranskalaiseksikin saastaisen huusin ympärille kertyi nopeasti tuhat rivieralaista. Sinisimpukoita muuten kannattaa välttää juuri tuosta syystä. On tullut kokeiltua.

 

Graham Lordin erinomaisessa elämäkerrassa ”Niv” on muutama hurja juttu. 

 

Nivenin agentti oli tehnyt vuodesta toiseen töitä kuin mykkä orja. Superagentti Allenberg tuli sanomaan tähdelle, että närhet näyttävät ajankohdan oikeaksi ottaa kunnon agentti, hänet. Niven väittää tuskailleensa ratkaisua. Vanha agentti sanoi kuultuaan, että hän saa nyt mennä:” Luulin että olemme ystäviä. Mutta sinä olet samanlainen kuin kaikki muutkin näyttelijät.”

 

Seuraavana päivänä mennessään tapaamaan uuden agentin lupaamia alan anteliaimpia moguleja Niven kuuli sihteeriltä, että tämä uusi kaikkivoivaksi arvioitu agentti oli yöllä kuollut.

Oikaisu laulusta

 

Kommentti oikaisi, kun kirjoitin levyjeni lajittelusta. Asian laita on se, että Dietrich Fischer-Dieskaun levytyksistä muun muassa Gerald Mooren kanssa on merkittävä määrä uudelleen masteroituja äänitteitä, joita on runsaasti myös Spotifyssä.

 

Olen lapsellisen ihastunut siihen, millaisia ihmeitä vanhojen äänitteiden korjaamisella saadaan aikaan.

 

Tietenkään vanhaa orkesterin esitystä ei saa soimaan samalla tavalla kuin nykyisellä tekniikalla tehtyjä. Pienimuotoinen musiikki toistuu ihmeteltävästi. Esimerkki mainiosta toisenlaisesta musiikista on Charlie Parkerin tuotannon pääosa, joka antaa jazzin ystävälle tilaisuuden kuulla jotain ”uutta”.  Parkerin jäljiltä on koko lailla paljon alun perin epätoivoisen huonosti äänitettyjä levyjä, jotka ovat kuitenkin musiikkina sykähdyttäviä.

 

Maailmassa on paljon sellaisia asioita kuin etikkakurkut, silakka tai sienisalaatti. Ellei ole vanhoja pohjia, niihin täytyy opetella.

 

Kukin ajautuu tavoilleen, ja useimmat puhuvat valinnoista, vaikka se on hupsua puhetta. Elämässä sattumalla on niin tavaton merkitys, ja syyn ja seurauksen suhde on joskus myös tieteeksi naamioitunutta taikauskoa. 

 

Kokemuksen mukaan harjoittelu edistää sekä mielihyvän saamista että mielipahan välttämistä. Mahdollisimman yksinkertaisesti: ulkoilu ja liikunta parantavat vointia. Miten ulkoilla ja millä tavoin liikkua ei ole kuitenkaan asia, jossa olisi viisasta luottaa vain omiin arvauksiinsa eli vaistoihinsa.

 

En yritä tehdä propagandaa konserttimusiikin puolesta. En muuten osaisikaan. Jos joutuisin maanittelemaan toista, aloittaisin kehotuksella varoa ”kevyttä klassista”, ja se on ehkä virhe. Vivaldin ”Neljä vuodenaikaa” on itse asiassa hieno kappale.

 

Mutta laulumusiikkia eli liediä en tarjoaisi. Vaikka niin paljon hienoja lauluja on sävelletty keskinkertaisiin runoihin – samalla tavalla kuin hienoista kirjoista tahtoo tulla aika huonoja elokuvia – en osaa olla miettimättä, mitä kaikkea Fischer-Dieskaun valtavasta tuotannosta jää tavoittamatta, ellei osaa saksaa niin että ymmärtää heti tekstin. Esimerkiksi hienonhienon Hugo Wolffin laulut punoutuvat tekstiin sadalla tavalla, ja tuo tekstin taju on yksi sankaribaritonimme monista ihmeellisistä taidoista.

 

Hieman harvinaisempi taito, joka tulee hienosti esiin nyt uudelleen masteroiduilla levyillä, on kyky olla peittämättä laulua esityksellään. Hiukan koulutyttömäisesti tekisi mieli puhua nöyryydestä musiikin edessä.

 

Muistelen kirjoittaneeni asiasta tässä blogissa, varmaan esitellessäni Fischer-Dieskaun kirjoja, jotka eivät ole sensaatiomaisia, että hänen taiteestaan saamme kiittää toista maailmansotaa. 

 

Hän oli syntynyt 1925 ja ehti jäädä sotavangiksi jo 1943, suureksi onnekseen Italiassa ja amerikkalaisten käsiin. Hänellä oli nyt aikaa jatkaa jo korkealla tasolla aloittamiaan lauluopintoja vankileirissä. Muualta lukemani mukaan hän sitten oppi myös ulkoa osan noin tuhannen laulun repertuaaristaan.

Tiusanen

 

Meillä oli tapana polttaa tupakkaa pakkasviimassa Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa, jossa olimme professoreita. Eilen luin lehdestä, että nyt Tauno on täyttänyt 80 vuotta. Parvekkeesta en tiedä. 

 

Mutta Taunolla oli laaja kokemus vaikeuksien kasaantumisesta. Syistä jotka jäivät minulle hiukan epäselviksi hän oli jo nuorena tutkijana ajautunut selvittelemään taloustieteilijänä Neuvostoliiton ja sen käytännössä hallitsemien maiden taloutta.

 

Ura oli selvä, kun hän esitti perustelut ja ennusteen 1970-luvun alkupuolella. Sosialistinen järjestelmä tulee romahtamaan. Uraa Suomessa ei enää ollut. Vasemmalta hänet julistettiin CIA:n agentiksi, ja tutkijana hän sijoittautui Keski-Eurooppaan ja matkusteli taajaan Itä-blokin maissa ja Neuvostoliitossa ja solmi yhteyksiä. 

 

Hänen kotipesäkseen tuli Glasgow, jossa hän hoiti professuuria, ja jatkoi tosiasioiden ja numerosarjojen keräämistä.

 

Suomessa hänen mainettaan ei varsinaisesti lisännyt se, että Max Jacobson julkaisi EVA:n puitteissa hänen selvityksiään. Etenkin keskustapuolue oli tiukkana. Tiusasen väitteen mukaan hänelle luvattiin lentävä lähtö tervan ja höyhenien kera puolueen ministeritaholta vielä paria viikkoa ennen Neuvostoliiton lopullista sortumista.

 

Silloin kun me polttelimme sitä tupakkaa, oli jo täysin tunnettua, että Tauno tiedot ja tilastot pitivät kutinsa ja hänen johtopäätöksensä olivat olleet oikeita, suorastaan väistämättömiä.

 

Tätä nykyä on jo sanottu, että hän oli ”huutavan ääni korvessa”. Se ei oikeastaan pidä paikkaansa, mutta harvat ns. toisinajattelijat maalasivat itsensä nurkkaan etenkin rettelöimishalullaan. Matti Virkkusen kaltaisten puheita ei kannattanut kuunnella, koska suurpankin johtajat olivat kapitalisteja, ja kapialisteista laulettiin, että ”ei koskaan tee he itse työtä, vaan he työtä riistävät – rahat kansan hankkimat on menneet kaikki konnain kukkaroon – pois kansa omansa jo vaatii, ja ryöstösaalis tuotakoon.”

 

Kiusallinen käsite-erehdys vaivaa meitä jatkuvasti. Eilen luin kirjoituksen, jossa asianomainen oli tuohtunut siitä, ettei hänen avustamansa lehti ollut julkaissut hänen kirjoitustaan aiheesta, josta on monenlaisia mielipiteitä. Hän puhui sananvapaudesta.

 

On paikallaan käyttää tuota komeaa nimitystä, kun on puhe oikeudesta olla eri mieltä ja esittää eriävä mielipiteensä. Oikeudellisesti tilanteella ei ole mitään tekemistä sananvapauden kanssa. Jokainen päättää itse, ottaako maksaakseen ja maineelleen toisen kirjoituksen. Ei kirjailija, jonka käsikirjoituksen kustantaja hylkää, voi vedota tehokkaasti sananvapauteensa.

 

Tunnen henkilön, joka on tekemisissä opettajain koulutuksen kanssa. Hän oli kysynyt haastattelussa hakijalta maailman luomisesta ja saanut vastauksen, että Raamatun mukaan ja juuri kuten luomiskertomuksessa kerrotaan. Juttukaverini kertoi sitten pian lopettaneensa ja ojentaneensa kättä ilmoittaen, ettei katso hakijaa sopivaksi opettajankoulutukseen. Tämä äkämystyi ja arvasi suun ja kilahti, että ”on minullakin sananvapaus”. Hänelle oli kerrottu, että ei ole. Koulussa opettajan tehtävä ei ole esitellä mielipiteitään, vaan eri aineitten sisältöjä, joita sanottiin ennen oppiennätyksiksi. Tunnetusti ne ovat ajoittain pahastikin virheellisiä, mutta ristiretki näitä havaittuja tai kuviteltuja virheitä vastaan sopii koulun ulkopuolelle, ei kouluun. Ja mahdollisuus julistaa maan johto sisätöihin soveltumattomaksi ei ole oikeudellinen, vaan poliittinen. Tällaiselle kuivettuneelle juristille asia on aivan sama kuin ettei poliisi eikä pappi voi pakottaa autokauppiasta myymään piimää.

Käännösteksteistä

 

Mielenkiintoisia kommentteja vieraan kielen opettelemisesta vaikean tekstin, sanakirjan ja kieliopin tuella.

 

Kaksi täsmennystä on tarpeen. Vain luetun tekstin ymmärtämiseen tähtäävä opiskelu on todella aivan eri asia kuin kirjoittamaan tai lukemaan opettelu.

 

Kääntäminen on myös mahdotonta. Asiatekstin puolella kaikin puolin käsitettävän toisen kielisen version saa yleensä aina syntymään. Jos käännettävä teksti on hyvää tai todella hyvää, käännös on uusi teos, joka on mielestäni parhaimmillaan samaa lajia kuin sävellyksen soitintaminen.

 

Olen sattunut siivoamaan hyvin laajaa musiikkikokoelmaani tietokoneessani. Tiedostoja on 215 Gb ja pelkästään hakemistoja (dir) 1328). Spotify ja vastaavat eivät aina riitä. Olen esimerkiksi kiivaasti sitä mieltä, että Fischer-Dieskaun Schubert Gerald Mooren säestämänä on vieläkin huippu, eikä tuota vanhaa levypakkaa tietääkseni saa enää mistään.

 

Vanhastaan olen kuunnellut ja kopioinut levyjä samalla tavalla kuin äitini virkkasi. Sopivaa mutta ei aivotonta tekemistä. Minusta oli myös hauska rikkoa lakia. Rippasin kotikuntani, Espoon ja Helsingin kirjastot jokseenkin järjestelmällisesti. Niinpä hallussani on vähintään 12 eri kokonaislevytystä Mozartin neljästä kuuluisimmasta oopperasta, joista ”Ryöstö Seraljista” on mieluisin. On minulla kyllä myös sellainen Don Giovanni, jossa johtavissa miesrooleissa ovat Fischer-Dieskau ja Talvela. Se on kopioitu aikoinaan hankkimaltani LP-levyltä, ja esitys on yllättäen suhteellisen huono. Ja minullahan oli tilaisuus rikkoa lakia ja kaikkia määräyksiä, kun 1990-luvulla valikoin eli siis toimitin Ylelle yöradioon tekijänoikeudesta vapautunutta musiikkia eli yli 25 vuotta vanhoja klassikkojen esityksiä. Levystön levyjä ei saa viedä kotiin. Minä vein. Ja soitatin yöllä Furtwänglerin johtamaa Beethovenia, jossa taustalla erottuu Berliinin pommitus…

 

Etenkin Bachin teoksista on lukematon määrä muunnoksia. Uruille tai cembalolle sävellettyä esitetään pianolla. Eräästä suurteoksesta on kokoelmissani versio, joka soitetaan neljällä saksofonilla. Ja esimerkiksi E.P.- Salosen uusi soitinnus sinfoniaorkesterille ”pienestä fuugasta” on suurenmoinen. Verkosta löytyvä versio jousille, vetopasuunalle ja fagotille ei miellytä ja tulkintakin on jotenkin hätäinen. 

 

Kirjallisuudessa on esimerkkejä käännöksistä, jotka ovat alkutekstiä parempia. Poe oli hyvä kirjailija, mutta itsensä Baudelairen ranskannokset saattavat olla parempia, koska ne tuntuvat uppoutuvan kauhun ytimeen.

 

Eri esittäjät saattavat tarjota yleisölle erilaisia, eri tavoin erinomaisia teoksia, kikkoihin tai konsteihin turvautumatta.

 

Neuvon oman kikkani, konstini. Kun nuoruudessani ymmärsin päätyneeni suomentamaan kaikenlaista, opiskelin alaa. Juhani Jaskaria ihailin. Luin useita hänen suomennoksiaan vertaamalla niitä sana sanalta alkutekstiin. Eeva-Liisa Mannerista hämmästyin. Hän näytti aika usein hyppäävän sanakirjan käyttämisen sijasta kokonaisen lauseen tai kappaleen yli. Pentti Saarikosken epätasaisuuden tietävät kaikki.

 

Olen lukenut Proustia englanniksi ja ruotsiksi ja katsellut saksaksi. 

 

Tulos: mielestäni sekä Koskenniemen kaarti että anhavalaiset liioittelivat ja kiittelivät vippaskonsteja. Minulle todella hyvä teksti on kuin lihapulla. Niin hyvä ettei huomaakaan.

 

Kuvassa anarkisti, tiedemies ja aatelismies Kropotkin 1800-luvun lopulla. Katsokaa miten vähällä uranuurtaja Nadar sai kaiken esiin! Valokuvausta ei yleensä haluttu tunnustaa taiteeksi…

 

 

Dissenting

 

Ihastelen kovin usein USA:n korkeinta oikeutta. Tartun hanakasti tilaisuuteen väittää, että sen uusin ennakkotapaus on hyvin huono. Sen voisi ottaa esimerkiksi siitä, miten tuomiota ei pidä kirjoittaa.

 

Sekä enemmistö, joka hyväksyi kanteen, että kahden hengen vähemmistö, joka hylkäsi sen, olivat väärässä. Korkeinta oikeutta ei suojaa ”äärin sammutettu” -vitsi. Jos ylin oikeusaste on oikeassa väärin perustein, se on kurja juttu.

 

Yhdysvalloissa tekijänoikeus- ja patenttiasiat menevät suoraan liittovaltion tuomioistuimiin. Se on poikkeus pääsäännöstä. Yleensä osavaltioiden tuomioistuimet ratkaisevat riita- ja rikosasiat.

 

Tässä jutussa (U.S. SuprC No. 18-9566 April 5. 2021) olivat vastakkain Google ja Oracle ja kysymyksessä oli tietty Java-ohjelmointikielen käyttäminen Android-käyttöjärjestelmän puhelimiin. Ratkaisussa mainitaan kymmenien miljardien dollareiden vuotuinen liiketulo. Ja käsiteltävänä on siis tekijänoikeus tietokoneohjelmaan.

 

Tästä asiasta olen kirjoittanut kirjan. En suosittele sitä kenellekään. Tosin asiantuntijat katsoivat sen erittäin ansiokkaaksi ja sain sillä professuurin virkaan kutsuttuna.

 

En onnistunut selittämään ongelmaa, ja U.S. korkein oikeus nytkin sivuutti. Ongelma on erittäin vakava, koska sekä tekijänoikeus että patenttioikeus ovat täysin hajallaan, eikä edes Euroopassa ole riittävän selvää, että yksinkertaisessakaan asiassa saisi oikeutta. Syy ei ole pelkästään lakien tilkkutäkkimäisyydessä, josta olen itsekin vastuussa. Röyhkeästikään fuskaamalla ei selviä enää sanojen ”(luova) teos” ja ”tekninen oivallus” sisällyksettömyydestä.

 

Google oli käyttänyt mitättömän määrän Oraclen Java ohjelmointikielen ”kutsuja” (declarations) ja kirjoittanut 99 prosenttia älypuhelimiin käyttämästään koodista uudelleen. Ja kysymyksessä oli sovellusrajapinta (API).

 

Ehkä tingin vähän väitteestäni. Myös USA:n tekijänoikeuslaki on täysin soveltumaton tietokoneohjelmiin, joita se suojaa. Kirjainjonot eivät ole aina suojattuja. Algebraa ei suojata, vaikka alalla on runsain määrin huikean luovia ”teoksia”. Algebra koostuu kirjaimista ja muista merkeistä, joilla on tietty sisältö. Esimerkiksi runo on suojattu, vaikka se olisi kirjoitettu vain kahdella numerolla, ykkösellä ja nollalla (siis konekielellä), koska se on käännettävissä lähdekoodiksi ja luonnolliseksi kieleksi. Ja satunnainen jono kirjaimia ei ole teos.

 

Siis käsillä on aina kysymys, mikä tietokoneohjelmassa on suojattua ja miten laajalti. Lain omaperäisyysvaatimuksesta tingitään käytännössä. Suuri osa koodista ei ole omaperäistä, koska esimerkiksi ajon nopeus ja virran säästö eivät yleensä ole tietokoneohjelman ”luovaa” osaa. Applen uusi suoritin on mainoksen mukaan kovinkin etevä, mutta tuo parannus lienee raudan eli laitteiston puolella.

 

U.S. korkein oikeus on kirjoittanut hiukan tekopyhästi vanhemman teoksen parantamisesta yhteiseksi hyväksi ja markkinoista taas sekavasti. Se ettei Sun – Oracle pärjännyt älypuhelinpuolella ei taida juuri vaikuttaa oikeudellisesti asiaan.

 

Maamme harvat asiantuntijat löytävät 62-sivuisen päätöksen normaalihaulla. Sen kirjoittaja on Breyer, sama mies jonka tapaa opetella ranskaa kerran ihailin. Hän osti sanakirjan ja Proustin kahdeksanosaisen romaanin ja alkoi pitää lukiessaan kortistoa. Päästyään loppuun hän huomasi ihastuneensa teokseen siinä määrin että luki sen heti perään toistamiseen. Kova poika.

Hyvä tahto

 

Brändin oikeudellisen arvon huomasi muuan Bartolo de Sassoferrato. Polttoleimaus oli ikivanha ajatus. Sitä käytettiin karjaan ja orjiin Egyptissä aikojen alussa. Tiilileimat painettiin pehmeän saveen ja viini- ja öljyruukuissa ostajien arvostama leima saattoi nostaa hintaa reippaasti.

 

Roomalaisilla oli sammumaton intohimo eräisiin kalan kastikkeisiin, jotka lienevät haisseet hirvittävältä. Mutta roomalaiset olivat valmiita pulittamaan niistä hopearahan poikineen, jos anti oli oikeaa.

 

Antiikin kuluttajakaupasta tiedetään vähän, koska sitä ei ole pidetty yhtä hienona tutkimuskohteena kuin esimerkiksi keisareiden ja sadanpäämiesten toilailuja. Kauppaoikeudenkin väitetään kukoistaneen lähinnä Rhodoksella, vaikka totuus on toinen. Tutkijat saivat parikymmentä vuotta sitten ihmetelläkseen ylellisyystuotteilla lastattuja laivoja, jotka olivat säilynee Välimeren pohjassa erittäin hyvin, ja mukana olivat myös ”paperit”, akkadinkieliset savitaulut, joista ilmenivät ostajat, myyjät ja hinnat. 

 

Esimerkiksi ystäväni Harald Haarmann, kielitieteilijä Luumäeltä, selvittelee hyvin vanhoja piirtokirjoituksia, jotka näyttävät liittyneen ennustamiseen tai – kaupankäyntiin. Tutkimus on täpärällä, mutta mahdollisesti niin sanottu Vanha Eurooppa oli ottanut käyttöön kirjainmerkit jo reippaasti ennen foinikialaisia (vinça-kulttuuri).

 

Bartolus kuoli 1357. Hän kirjoitti (Tractatus de insigniis et armis) muun muassa:

 

Faciens signum unius artificis, quod facit in gladiis et aliis operibus licite prohibetur ab illo et etiam a quolibet tertio. – Joka käyttää merkkiä, jollaisen käsityöläinen lyö miekkaan tai muuhun esineeseen, voi kieltää tuon merkin käytön toiselta tai sivullisilta. Esimerkkinä mainitaan myös paperinvalmistajan vesileima.

 

Tämä on vanhin tavaramerkkioikeuden ja oikeastaan immateriaalioikeuden vahvistus Euroopan historiassa. Patentit ja tekijänoikeus tulivat vähän perässä. Välillistä oikeussuojaa oli saatu rikosoikeuden väärentämistä ja petosta koskevien säännösten kautta kauan.

 

Keskiaika oli merkkien ja värien valtakunta. Kymmenillä munkkien ja nunnien sääntökunnilla oli värinsä ja vaatteensa, joista eräitä käytetään edelleen. Aatelisilla oli vaakunansa. Menemättä tässä pidemmälle väitän, että ainakin kaksi nyt elävää aatelissukua (Orsini, Visconti) väittää saaneensa arvonsa ja aateluutensa Rooman keisareilta pari tuhatta vuotta sitten. Suomessa satun tietämää tyypin, jonka suvun aateloi Otto III nimellä Suda zu Ritterberg hiukan yli 1000 vuotta sitten.

 

Ja politiikasta päihtyneillä kaupunkilaisilla oli värinsä, joita kannettiin vaatteissa ja lippuina ja väärien värien kantaja mukiloitiin tai tapettiin varmuuden vuoksi. Gelfit ja gibelliinit olivat erikoisen kiihkeitä keisarin tai paavin kannattajia, ja gelfit jakautuivat valkoisiin ja mustiin.

 

Metallin leimaaminen oli eräänlainen takuu. Ruotsissa tapa oli käytössä jo 1300-luvulla (Stora kopperberg). Briteissä väitetään, että eräät olutmerkit olisi lähes yhtä vanhoja.

 

Yli sata vuotta ”brändi”, aluksi ”hyvä tahti” eli good-will merkittiin yhtiön taseisiin aineettomana oikeutena.

 

Meillä on Suomessa kaksi esimerkillistä toiminimeä, joista on johdettu tavaramerkki, Kone ja Neste. Kumpikaan ei menisi kaupparekisteriin läpi nykyisin. Ne eivät olisi riittävän yksilöiviä.

 

Konsa huomenna on pyhäpäivä, sallittaneen vanha vitsi brändin rakentamisesta. Tämä on ulkomuistista:

 

”Juo Savon Wiinaa. Se raikastaa hengityksen ja matkaansaattaa hövelin käytöksen.”

Pakkoenglanti

 

Pakkoenglanti raivoaa Turussa, jonka suomenkielinen nimi lienee pakkoruotsia. Tutkijoiden mukaan pakkoruotsin kielen sanan on kuitenkin muinaisvenäjää ja taustalla kummittelee indoeurooppalaisen kantakielen kauppapaikkaa tarkoittanut sama, jonka tunnettu esiintymä on Italian Trieste.

 

Ahneuksissani hankin uuden ja verrattomalta vaikuttavan kirjan Chaucerista, joka tuntuukin olleen ihmemies. Veivinsä hän heitti vuonna 1400 kuljettuaan Eurooppaa ristiin rastiin luultavasti ainakin ajoittain virallisena vakoilijana.

 

Tunnen muuttuvani aamu aamulta hölmömmäksi. Silti Chaucerin Canterburyn tarinoiden keskienglanti sujuu vielä. Olen samalla kannalla kuin Ezra Pound, joka raivosi lähinnä maanmiehilleen, että nykyenglanniksi kuohittuun tekstiin alentuva on hulttio ja sika. Vaikka kielestä jää ymmärrettävä ilmeisesti kohtalokkaan paljon, se minkä kuvittelee käsittävänsä, perustelee tämän herran sijoittamisen maailman kaikkien aikojen 10 parhaan runoilijan joukkoon.

 

Vapaa-ajan viihteenä olen nyt käyttänyt Danten Jumalaista näytelmää, jonka kumpikaan suomennos (Leino, Elina Vaara) ei kelpaa minulle, yhtä vähän kuin monin kohdin vikkelä Toivo Lyyn Chaucer.

 

Dantea luen, koska olen kiinnostunut aikakoneista, ja nähdäkseni Dante, joka puolestaan harkitsi oikeaksi kuolla 1321 eli hyvissä ajoin ennen mustaa surmaa, keksi aikakoneen. Kirjassa on asennusohjeet. Otetaan yksi roomalainen runoilija ja yritetään olla itkeskelemättä, vaikka metsä on sankka ja vuori pirun pahan oloinen.

 

Kieli on ehkä italiaa; italian kieli syntyi tästä ja parin kaverin kirjoista. Seassa on kyllä aika reippaasti ranskaa ja latinaa sekä kohdittain villejä murteellisuuksia.

 

Kun malttamaton sydämeni ei kestä enää kulkemista tarpeeksi kauas tunturiin, saan saman humalluttavan raikkauden tunteen kaikkein parhaista teksteistä. Ja Bachin Hyväntuulisen klaveerin ykköskirjasta, joka tuntuu sekin sisältävän kaiken, mitä maailmassa on ja voi olla, ja pari lenkkiä maailman ulkopuolelle.

 

Asiantuntijat kiroavat konsulttienglantia, kun jokin paikka Turun surullisenkuuluisan torin paikkeilla on saamassa nimen ”Turku Center”.

 

Olen muistavinani, että Kaivokadun petomaisen ruma rakennus sai jo uutena nimen ”City Center”, mutta viime vuosikymmenet se on tunnettu yksinomaan nimellä Makkaratalo.

 

Väitän olevani asiantunteva henkilö käännöskirjallisuudessa. Sillä oikeudella, että olen päässyt kuin koira veräjästä suomennettuani noin puoli sataa yleensä erittäin vaikeana pidettyä romaania ja runovalikoimaa englannin kielestä ja muuta muista kielistä, vakuutan lukijoille, ettei kysymys ole konsultti- eikä rallienglannista.

 

Pystyn tarvittaessa lyömään pöytään paperit, että oma puhuttu ja kirjoitettu englantini kukaties oikeuttaisi arvosanaan ”välttävä”, vaikka olen kyllä pitänyt natiiveille kollegoilla luentojakin tuolla kielellä. Ja niinpä väitän, että suomalaiset eivät yleensä osaa englantia kelvollisesti. Nimimerkkinä ”kärpänen katossa” arvioin, että entinen fil maisterin tutkinto englannista pääaineena ja sen lisäksi hankittu opettajan pätevyys toi kyvyn puhua kieltä hyvin. ”Center” on brändi. Tähän mennessä en ole tavannut Suomessa enkä Manner-Eiuroopassa ihmistä, joka osaisi selittää, mitä sana ”brändi” oikeastaan tarkoittaa. ”Tavaramerkki” ei riitä vastaukseksi.

 

Kysymyksessä on siis mikä-mikä-kieli, jonka perimmäinen tarkoitus on sama kuin pakkolatinan ennen, köyhien kyykyttäminen. Chaucer ja Dante muuten jäivät historiaan hyvinä latinan taitajina, jotka kirjoittivat rahvaankielellä.

 

Läksyt

 Kuva Wikipediassta -malli

 

Taustalla on yksi pieni keskustelu ja vähempi pyydetty kirjoitus. Kirjoituksessa piti muistella kansakoulua; sanoin että se oli kokemistani kouluista tärkein. Väitin myös, ettei siellä opetetuilla asioilla ollut niin väliä, paitsi että lukeminen on hyvä taito ja kirjoittaakin saa osata ainakin sen verran, että osaa täyttää lottokaupungin. 

 

Toinen jutustelu koski maalämpöä eli lämpökaivoja, jotka oli kuulemani mukaan todettu päivän lehdessä monin tavoin vahingollisiksi. Luin päivän lehden, ja artikkeli oli hyvä. Sen taustalla oli kuitenkin taas vuoden sittiäissana, mallintaminen. 

 

Covid-pandemiankehityksestä on esitetty jatkuvasti lukuja, ja merkittävä osa lukijoista sekoittaa ne ennusteisiin. Wikipediassa asia on sanottu hyvin. Mallintaminen on todellisuuden osan tai esimerkiksi systeemin esittämistä muulla tavoin kuin sillä itsellään. Paperille painettu tai verkossa esitetty kartta on malli todellisuudesta eli maasta, puista ja muista. Joka ilta näemme malleja huomisesta ja loppuviikon säästä. Television tyypeillä on hyvä ja huomattavan vaativa koulutus. He kyllä tietävät, että säätila on perusesimerkki monimutkaisista muuttujista. He esittävät malleja, joiden pohjalla on havaintoja ilmanpaineen eroista. Kokemuksien ja säännönmukaisuuden pohjalla malleista tehdään ennusteita, mainitsematta todennäköisyyttä. Ja niin on hyvä.

 

THL pystyy vain vaivoin sisällyttämään malleihinsa tilanteet ”jos tärkeä rokote loppuu tai osoittautuu vaaralliseksi” tai ”jos maahan ilmestyy nyt tuntematon, hyvin vaarallinen viruksen muunnos”.

 

Kertotaulu on hyvä osata. ”Jakotaulu” ei ole tarpeen, koska tuloksissa on niin paljon päättymättömään lukusarjaan johtavia. Ei tarvitse tavoitella taivasta. Esimerkiksi ykkösen ja kakkosen välillä on matemaattisesti ääretön määrä rationaailukuja.

 

Minulla kansakoulun laskento vähän pätkii. Pitää hengittää syvään, jos on sanottava, mikä on palkka, jos on sovittu 100 euroa arvonlisäveroineen. 80,65. Paperi ja kynä on tarpeen myös, jos tuosta summasta on vähennettävä 37 prosenttia.

 

Arvokas vihje. Verkkopaikka laskurini.fi laskee alv:n, korot, valuutat ja viivästyskorot muutamalla näppäilyllä. Ja peruslaskutoimitukset onnistuvat suoraan Googlessa käyttämällä merkkejä + - * ja /. Nopeampaa on näpytellä numerot ja merkit hiirellä. Ei ihme että paperin tuotanto ei kannata. Koululaisena osasin käyttää snurraa, joka oli ihmeellinen kone. Se kykeni kertolaskuunkin, kunhan jaksoi veivata ja asetella rattaiden hampaita.

 

Lämpökaivoista päädyin kansakouluun. Siinä lehden artikkelissa selostettiin erilaisia hypoteeseja. Lukija ymmärsi, että vaihtoehtoja on paljon. Sekin mainittiin, että aurinko on melkein ilmainen energian lähde. Siitä vaiettiin, että akkuteollisuus ja aurinkokennojen suhteellisen verkkainen kehitys taitavat liittyä teollisuuden tarpeeseen myydä ensin vanhat kamat pois. 

 

Nythän meillä alkaa olla sähköautoja, mutta järjestelmä on puolivalmis. Vedyn tulosta polttoaineeksi ollaan viisaasti vaiti. Ja hallitusriihi pui turvetta.

 

Minulle on epäselvää, miksi partiokaverini Jussi sanoi joskus aiheellisesti hölmöilijälle: ootpa eri turvenuija. Turvenuijaa ei näet ole silmiini sattunut, ellei sitten peilistä.

 

Pro bono

 

Harmi.

 

Amerikkalais-englantilaisen mallin mukaan teimme kerran joukolla valituslupahakemuksen korkeimmalle oikeudelle pro bono eli ilmaiseksi. Termi tarkoittaa ”yleisen hyvän puolesta”.

 

Siinä jutussa oli kysymys jokseenkin mutkikkaasta, tietokoneohjelman oikeussuojaan liittyvästä asiasta, jossa iso yhtiö oli taas kerran ruttaamassa pikkukelmin. Monet tuomioistuimet olivat ruvenneet määräämään kymmenien tai jopa satojen tuhansien vahingonkorvauksia jutuissa, joissa rikollisuus oli samaa luokkaa kuin myymälävarkauksissa. Selvästi rangaistavia tekoja, mutta ilman firmojen paisuttelua vahingollisuudeltaan samaa luokkaa kuin karkkipussin näpistäminen.

 

Olisi pitänyt tehdä tästä tapa. Mukaan olisi tarvittu kokeneita keski-ikäisiä asianajajia. Yllättävän suuri osa oikeuttaan haikeasti hakevista on tasapainottomia ihmisiä, jotka ovat menettäneet kaiken suhteellisuudentajunsa.

 

Tiedän turhan monta tapausta, joissa muutoin viisas ja arvostettu ihminen on omaksunut elämäntehtäväkseen kesämökkitonttiaan viistävän pikku tien vastustamisen. Eräs tappo – haulikolla – johtui siitä, että naapuri suhtautui toistuvasti epäkunnioittavasti ampujan kuusiaitaan muun muassa koskettelemalla sitä kepillä. Tekijän arvioitiin olleen täydessä ymmärryksessä. Hän oli hiljan eläkkeelle siirtynyt nimismies.

 

Haluan ilmaista ilahtumiseni parista hallinnollisesta tuomiosta. Verottajan myöntyminen väitteen mukaan EU:n määräämään käytäntöön sitä pyytäneiden varakkaiden kunnallisverotietojen salaamiseen todettiin Suomessa lainvastaiseksi.

 

Saan aiheen jankuttaa, että harjoittamani hyökkäilyt EU:n uutta tietosuojalainsäädäntöä vastaan on harkittua ja muistuttaisin tietotekniikan tuntijoille, että etenkin GDPR on epäonnistunut säädös, ja sitä on käytännössä melkein mahdoton soveltaa, koska se on lakitekstinä toivottoman sekava ja sisäisesti ristiriitainen. Se ei liioin alkuunkaan turvaa yksityishenkilöitä esimerkiksi amerikkalaisten jättiläisten harjoittamalta hyväksikäytöltä.

 

USA:ssa valamiehistö totesi syytteessä olevan entisen poliisimiehen syylliseksi värillisen miehen surmaamiseen tukehduttamalla.

 

”Muualla maailmassa”, jolla tarkoitan ”länsimaita”, tuo oikeusjuttu olisi ratkaistu viikossa. Tapaus on myös oppikirjojen tuntema esimerkki tuottamuksen eli varomattomuudesta tehdyn teon ja tahallisuuden erosta. Tuomareille aina ja aiheellisesti vaikeuksia aiheuttava tahallisuuden alin aste, omassa kielenkäytössäni vanhanaikaisesti ”dolus eventualis” tarkoittaa ”Teki vaikka olisi pitänyt osata olla tekemättä”.

 

USA:ssa ongelma on kauttaaltaan se, että niin suuri osa kansasta on omaksunut tietonsa yhteiskunnasta heikkotasoisesta viihteestä. Sekä poliisit että osavaltioiden tuomarit luulevat ilmaisevansa jotain mystistä kansan tahtoa, vaikka olisi toimittava sääntöjen eli lain mukaisesti. Molempien keskuudessa esiintyy järkyttävän huonoa koulutusta. Tämä ei ole henkilökohtainen arvioni, vaan yhteenveto laajoista keskusteluista myös amerikkalaisten tuomareiden ja professoreiden kanssa. Ja muistettaneen, että liittovaltion tuomarit ja asianajajat ja syyttäjät ovat suomalaisen mielestä pökerryttävän ammattitaitoisia. Tämä on henkilökohtainen arvioni.

 

Länsi-Euroopassa muutenmielestäni kehittymättömin oikeuslaitos on – Ranskassa.

Rappaport

 

Suomeksi saa viitosella kappale kirjoja, jotka kommenteista päätellen voisivat kiinnostaa teitä lukijoita.

 

Tämäkin Rappaport, joka ei nirso arvioni mukaan ole aivan historiantutkimusta, on ansiokas ja ennen kaikkea todella hyvin kirjoitettu kuvaus Venäjästä ja Romanoveista, ja kiitettävän suppeakin, 270 sivua.

 

Suomessa ei ole yleisöä, koska vain jokin harva Stalin-elämäkerta (Hlevnjuk) tulee perinteiseltä kustantajalta, ja lukuisat kirjat esimerkiksi suomalaisista Pietarin seudulla jäävät tuiki tuntemattomiksi.

 

Näitä kirjoja on montaa lajia. Samaisen Rappaportin toinen kirja, ”Pietari 1917, ulkomainen eliitti Venäjän vallankumouksen pyörteissä”, on yhtä hyvä kuin edellä kehumani. Sitten taas esimerkiksi Radzinskin ”Rasputin” on hiukan sekava ja jättää jokseenkin sivuun askarruttavan kysymyksen. Miten vaivoin lukutaitoisesta musikasta tuli yksi maailman kuuluisimmista miehistä?

 

Oma mielenkiintoni johtuu siitäkin, että tietomme Venäjästä ovat niin heikot ja osaan itse silmäni ummistamisen taidon. Jokunen päivä sitten sain käsiini Petroskoissa suomeksi julkaistun tarinan, jonka yhdessä kuvassa isäni ja hänen äitinsä seisoivat Levashovon seudulla eli käytännössä Pietarin kaupungissa Kemppisten entisen talon paikalla vuonna 1962.

 

Tekstissä käydään läpi erinäisiä Siperiaan kuljettamisia ja teloituksia. Siinä kerrotaan myös, että Simo Kemppinen oli kansallisen tason mäkihyppääjä 1920-luvulla, ja valokuvasta saa vaikutelman, että sukua ollaan.

 

Edelleenkään en tiedä, minkä maiden tiedustelupalveluihin isoisälläni oli yhteyksiä. Suvussa on tietoa, ett 1920-luvun alussa hän olisi kätevästi yhdistänyt toisiinsa rajavartijan ja salakuljettajan ammatit.

 

Niin kuin aina tässä blogissa toimin palkattomana juoksupoikana. Niinpä yllytän pitämään silmillä verkkokauppoja antikka ja antikvaari, ja niiden lisäksi finlandiakirja.

 

Älkää jättäkö hintoja Klarnan kautta kulkeviksi, vaan maksakaa käteisellä pankistanne. Se ei ole todellisuudessa lainkaan vaikeaa. Jos hyvin sattuu, saatte kirjan kotiin. Teippauksista ja sanomalehtipaperista päättelen, että jossain Muhoksen tuolla puolen on huonojalkainen täti, joka tekee näitä paketteja, ja hyväntahtoinen naapuri kyörää ne päivittäin postiin.

 

Katsokaa muuten hintoja. Jokin finlandiakirja näyttä tahtovan esimerkiksi Faulknerin ”Karhusta” 26 euroa, ilman kansipaperia, mutta kilpailija tarjoaa samaa tuotetta 4 eurolla. Nide on ehkä Faulknerin paras.

 

Kampintorin antikvariaatilla ja Hagelstamilla on muuten oma verkkokauppansa.

 

Paras kirja pahoista vuosista on Orlando Figesin ”Vallankumouksen Venäjä 1891-1991”. Se on sekä akateemisesti pätevä että etevästi kirjoitettu. – Näissä tiedonannoissani on aukkoja, koska kustantaja ei halua olla tekemisissä kanssani. Joskus hiukan harmittaa. A.-L. Haavikon Kaari Utrio -kirjasta tuntisin sekä tekijän, kohteen, suuren joukon kuvatuista henkilöistä ja asioitten taustasta. Mutta ei auta. Kun ei saa kirjoittaa, ei saa. Kaariin tutustuin, kun hoidin hänen avioeroaan n. 50 vuotta sitten…

Niku

 

Joka ei usko, että historia voi toistua, joutuu kokemaan, että se toistuu.

 

Suomessa nyt jo kauan suvaittu demokratia syntyi ja vahvistui työvoiman puutteen takia.

 

Metsäteollisuus lähti äkkinousuun Neuvostoliiton kadottua maailmanmarkkinoilta. Alan johto oli taantumuksellista ja taitamatonta. Se tiedettiin jopa Norjassa ja Skotlannissa. 

 

Mutta nopeasti käsitettiin, että välttämättä tarvitut puoli miljoonaa ravakassa työiässä olevaa oli haettava vankileireiltä ja heidän kanssaan oli opittava toimimaan. Jopa lupaava, osittain metsäteollisuuden rahoittama oikeistoliikehdintä lysähti 30-luvn alussa ja rahoitus loppui, kun ymmärrettiin. miksi Lapuan Liike alkoi Lapualta.

 

Maakunnassa, sisämaassa, ei ollut teollisuutta, ja työvoimaa oli kroonisesti liikaa huimaavasta Amerikan siirtolaisuudesta huolimatta. Joidenkin vuosien kuluttua isänmaallisuutta kannatti enää vain osa kansakoulunopettajista ja kappalaiset. Ja Suomessa kansanliikkeet kaatuivat perinteisesti ryyppäämiseen. Niin tässäkin tapauksessa. Outo juttu muuten ettei kukaan ole julkaissut tutkimusta aiheesta Sikakänni ja sisällissota. Vain Toivo Kuulan törkeä murha Viipurissa muistetaan – taustalla oli apteekkarin jääkäreille lahjoittama spriivarasto.

 

Eräs hyväntahtoinen henkilö kysyi hiljan, olisiko Saksa voinut voittaa toisen maailmansodan tai ainakin menestyä sodassa. Vastasin että hyökkääminen Neuvostoliittoon 1941 oli ratkaiseva virhe, etenkin kun Japani hyväntahtoisesti vimmastutti amerikkalaiset sotaan iskullaan Pearl Harboriin, joka vaiensi salavihkaa jo sotaa käyneen Rooseveltin vastustajat kerralla.

 

Mutta uusimman ajan suurin syyllinen oli Venäjän keisari Nikolai II, joka aiheutti omin käsin ensimmäisen maailmansodan ja siten myös bolshevismin ja toisen maalmansodan ell valtaosan vuosisadan kärsimyksistä. Koska bolshevismi ja siis ”maailmanvallankumous” oli keskeinen tekijä, myös riemuidiootti Mao Zedong on luettava Nikolain perillisiin.

 

Ja nyt Nikolain saappaissa seisoo Vladimir Putin, joka ei näytä oppineen mitään mutta sitä vastoin unohtaneen kaiken.

 

Tutkimukselle on edelleen epäselvää, miksi Nikolai aloitti liikekannallepanon 1914. Saksa tietenkin uhitteli, mutta Venäjällä ei ollut valmiutta sodankäyntiin.

 

Sitä vastoin keisarikunta kehittyi oikeastaan aika hyvin. Pitämällä kiinni täydellisestä itsevallasta Nikolai loi mallin, jonka fasistit omaksuivat hanakasti ja joka kummittelee yhä. Yksinvalta merkitsi myös mielivaltaa, kuten usein käy. Ja sodan aloittaminen nosti 1800-luvun suurvaltojen kilpailun kymmen- ja sitten satakertaiseksi. Eikä luonnonlahjoiltaan sangen vajaa Nikolai-raukka koskaan edes huomannut, että Saksa oli aloittanut sen saman sisältäpäin nakertamisen, lahjonnan ja kaaoksen rakentamisen perinteen, jota Lenin, Stalin ja Putin sovelsivat.

 

Odotan että Putin julistettaisiin pikapuolin autuaaksi ja sitten pyhimykseksi. 

 

Tämä kirjoitus on tulkittavissa päivittelyksi. USA:ssa ensin Trump ja nyt Biden, joka näyttäisi edistävän yhteisiä asioita ja etenkin oman maansa etua, kuten kuuluukin, ja siellä täällä, myös Euroopassa, ihmeellisiä järjen pilkahduksia.

 

Vihje kuvasta: Ipatjevin talo, Jekaterinburg…

Fundeeraus

 

Entä jos väestön huono-osaisimpien tila olisi parempi mittari kuin nämä yleensä käytetyt?

 

Ehkä 15 prosenttia on alituisessa ahdingossa. Perusselitys on, että he ovat vain tyhmiä ja saamattomia ja lisäksi haisevat. Se ei ehkä ole aivan osuvasti ajateltu ainakaan lapsista ja vanhuksista.

 

Hiljan oli taas kerran aihe vastata vilpittömään kysymykseen, millaista väkeä siellä vankiloissa istuu. Jätin mainitsematta, että kokemukseni ja tietoni alkavat olla vanhoja, mutta sanoin rohkeasti: ihmisiä joilla ei ole edellytyksiä selvitä arjesta eikä oppia arjen taitoja. Yllättävän suuri osa heistä ei tosiasiassa osaa edes lukea ja kirjoittaa eikä selviydy yksinkertaisimmista yhteenlaskuista.

 

Tämä repliikki on aiheuttanut vuosikymmeniä kummastusta ja tämä on myös syy, miksi kollegat keksivät kiireesti muuta menemistä, kun sanoin järjestäväni heille mielellään käynnin esimerkiksi lähellä olleessa Sörnäisten vankilassa.

 

Muutamat vankilaoikeuden jäsenet, joiden asiana oli päättää pakkolaitokseen eristämisestä tai muista sen suuruisista asioista, selittivät ”puolueettomuutensa vaaratuvan”, jos he kävisivät vankilassa näkemässä, miltä siellä oikeasti näyttää.

 

Hovioikeudessa eräs riski kaveri suri kahvilajaoston istunnoissa, että vankeja ”paapomassa” pidetään vartijoita. Ehdotin hänelle, että katsotaan kuuden tuuman jakoavain aseeksi ja järjestetään hänelle tilaisuus käydä kopeissa hakkaamassa sopivasti kahlehdittuja vankeja. Äkkiä heistä tulisi vähään tyytyviä ja käytännössä mykkiä. Asianomainen kollega jätti ajatukseni huomiotta ja ryhtyi sen sijaan heittelemään alikoita minun rattaisiini, siinä sanottavasti onnistumatta. En mainitsisi mokomaa, ellei henkilö olisi jo kuollut ja tietääkseni armeliaaksi sanotun unohduksen peittämä.

 

Teesini on selkeä. Eräissä taloustieteen mittareissa on vikaa. Keskitulo tai mediaanitulo eivät kerro siitä, että jos 15 prosenttia väestöstä elää käytännössä kurjuudessa ja aivan osattomina, kokonaisuus ei etene.

 

Teesini on suunnattu esimerkiksi Kalifornian republikaaneille. Satuin kyläilemään heidän kodeissaan Bel Airissa ja Westwoodissa. Jo silloin, 1990-luvulla, tarvittiin piikkilanka-aitoja ja turvamiehiä pitämään rahvas poissa. Ja kiertelin hiukan pelokkaana katselemassa niitä katuja, joiden varjoissa värilliset miehet kaupittelivat huumelippusia toisilleen ja vilkuilivat hyvin epäystävällisesti herran näköistä harhailijaa.

 

Kuulin etteivät valkoiset angelinot aja edes autolla Los Angelesin keskustasta itään olevissa kaupunginosissa.

 

Hymyilin vinosti, kun E. Tuoioja ilmoitti palstallaan lopettaneensa James Ellroyn (Los Angeles -sarja) lukemisen. Liika on aina liikaa. Underworld-sarja on minustakin rankka ja minustakin kirjoittaja on aika syvästi häiriintynyt. Sellaisia todella hyvät kirjoittajat joskus ovat.

 

Myös kaupungeissa, jotka ovat keskittäneet tuottamaan ”toisia todellisuuksia” pääsylipun lunastaneille asiakkaille.

 

 

 

Hyvä veli

 

 

Otsikko viittaa kauan käytössä olleeseen tapaan aloittaa puolivirallinenkin kirje. Kun kirjoitin esimerkiksi päämiehen laillisesta esteestä, vaihtoehtoja oli kaksi, joko ”herra kaupunginviskaali” tai H.V. Jälkimmäinen tarkoitti, että vastaanottaja oli opiskelukaveri, jonka kanssa oli puhuttu yhtä ja toista ja kolmatta yliopiston kahvilassa ja jolle sopiva puhuttelu kadulla vastaan tullessa oli ”mitä jätkä”.

 

Hyvä veli -verkosto, josta nyt kirjoitetaan esimerkiksi oikeuskanslerin yhteydessä, on otsikko, jonka merkityksiä sen käyttäjät eivät yleensä ymmärrä.

 

Oikeuskanslerista ei ole asiani esittää kommenttia. Paitsi että kaksinkertainen laillisuusvalvontamme, o-kansleri ja eduskunnan o-asiamies, vaikuttaa oudon vanhanaikaiselta ja tehottomalta.

 

Varoitan kuitenkin, että kansantribuuneista tulee perinnöllisiä diktaattoreita. Ajatus on Roomasta. Tribuuni edusti ”oikeaa kansaa” eli plebeijejä ja pystyi estämään virkaeliitin kansaa loukkaavat toimet. Niinpä sotilasdiktaattorit, viimeisenä Julius Casesar, vehkeilivät tuonkin viran itselleen, ja siihen loppui kansan äänen kuunteleminen. Tosin viimeksi kuluneet 2 000 vuotta poliittiset keinottelijat ovat selittäneet edustavansa nimenomaan ”kansaa”.

 

Suomi peri Ruotsilta erittäin kireän luokkarakenteen ja ahtaan eliitin. Niitä Venäjän keisari vannoi puolustavansa Porvoo valtiopäivillä, ja sepä oli onni. Suomalaiset ottivat julistuksen todesta, venäläiset eivät.

 

Venäläinen hyvä veli -järjestelmä, joka on toiminut olennaisesti muuttumattomana ainakin Iivana Julman ajoista asti, on jotain aivan muuta. Saksan järjestelmä kesti notkumatta sekä keisarikunnan että Hitlerin kaatumisen. Esimerkiksi tuomarikunnasta ja oikeustieteen professoreista osa oli muutaman vuoden jäähyllä, mutta tiukasti peliaitiossa. Noin viiden vuoden kuluttua toiminta jatkui taas, ja suurin osa joukosta oli oppinut läksynsä. Parikin maanosan parhaisiin lukemaani lakimiestä jatkoi uusien painosten valmistamista käsikirjojistaan sivuuttaen oman aikaisemman mielipiteensä, että laki suojelee vain vahvoja ja ”rodullisesti puhtaita”.

 

Olen hiukan katsellut niitä näköaloja, joita yhteiskunta- ja käyttäytymistieteet eivät oikein avaa. Silmissäni ovat alle 10-vuotiaat lapset. Olisikohan koskaan ja missään ollut niin hyvää joukkoa? Tietenkin heitä on jopa Suomen tarpeisiin liian vähän. Ja on vilpittömästi toivottava, että poliittinen johto oivaltaisi lapsiköyhyyden vaarallisuuden ja lyhytnäköisyyden.

 

Sen asian saattaminen paremmalle tolalle ei maksaisi paljon. Tilaisuus ja ehkä mielialakin muutoksen aikaansaamiseen voisi olla juuri nyt, kun olemme kaikki käsittäneet, että tauti tappaa sekä rikkaita että köyhiä ja ellei panna asioihin vauhtia, se tappavuus voi kiihtyä todella vaaralliseksi. Arvelen, että esimerkiksi Brasilian nousu on ainakin sadaksi vuodeksi ohi.

 

Ja kaikki vanhan koulukunnan kansankiihottajien takia!

 

Heidän olisi toivonut käsittävän, että samalla tavalla kuin jalkapallo yhteiskunnan ylläpitäminen on joukkuelaji.

Kannuste

 

”Eliitti” on vilahdellut monena päivänä kirjoituksissani. Olen väittänyt, että eliitin avoimuus on hyvä päämäärä. Se on amerikkalainen perinne mutta venäläinen ei. Ruotsissa ja Ranskassa annetaan ymmärtää, että huipulla on tilaa, vaikka se ei ole välttämättä totta.

 

Toivottavasti joku osoittaa, että olen väärässä, kun kerron uskovani, että Suomi ja orja ovat tässä mielessä hyvinkin avoimia.

 

Eliitti tarkoittaa rahaa tai asemaa. Se ei ole muuttumaton eikä edes perinnöllinen ilmiö. Esimerkiksi viime sotien jälkeen upseerin ja varsinkin kanta-aliupseerin asema laski nopeasti. Firmoissa kuoki ihmisiä koppalakki tai suikka kourassa kyselemässä työtä ja palkkaa.

 

Laskelmieni ja haastattelujen perusteella sain aiheen väittää, että tuomarikunnassa edes korkeimman oikeuden jäsenellä ei ollut oikein varaa käydä puolison kanssa ravintolassa syömässä ainakaan useita kertoja vuodessa; Tapiolaan muutti salamannopeasti puolitusinaa oikeusneuvosta, jotka täyttivät kirkkaasti silloisen verohuojennuslain riittävän köyhän vaatimukset eli todella ansaitsivat niukin naukin sen minkä oppikoulun opettajat.

 

Matrikkeleista näkee, että kihlakunnantuomareilla vielä olleet virkasivutulot houkuttelivat. Aina välillä joku siirtyi Pohjois-Esplanadilta landelle.

 

Kommentoija esitti Ciceron kysymyksen, kun hehkutin tuomioistuinlaitoksen riippumattomuutta: kuka valvoo valvojia.

 

Ajattelin että otan ja vastaan. Kyllä tuomarit tappelevat sen verran paljon keskenään, että vaikea siellä on sooloilla. Väärinkäytöksiä on hyvin vähän ja korruptio on kyseenalaista. Jotkut kollegat ovat jaksaneet raivota, ettei korkeiden tuomareiden sopisi toimia välimiehinä. He ovat unohtaneet lisätä, ettei konsultoinnista tai muusta asianajoa muistuttavasti saisi ottaa palkkiota.

 

Tästä asiasta on ammattikunnassa erimielisyyttä. Koska minulla oli paljon epäilyttäviä puuhia (kuten runokirjojen julkaiseminen) olin itse naurettavan tarkka näissä asioissa. 

 

Jotkut lakiprofessorit antavat maksullisia lausuntoja oikeusjuttuihin. Olen nähnyt lausunnon, joka maksoi 40 000 euroa ja oli mielestäni maksajalle arvoton. Huomautan heti, että esimerkiksi erittäin vaativaa tekniikkaa tai tiedettä sisältävässä patenttiasiassa hyvä palkkio kuuluu asiaan. Esimerkiksi ulkomaisten rokotteiden farmakologinen vertaaminen patenttiasiassa ei onnistu tuomarilta, eikä Korkeimmassa oikeudessa ole omia teknillisen alan asiantuntijoita.

 

Korkean tuomarin asema on ongelmallinen. Nykyisin palkka on hyvä, mutta kukaan ei tunne heitä edes nimeltä tai ulkonäöltä. Valtiosääntöoikeuden porukat ovat suorastaan julkkiksia ja kaikkia koskevaa rikosoikeutta selittävät medialle pätevät henkilöt hyvin.

 

Eilen kohtasin eliitin edustajana kansan. Hävisin henkien taistelun. Suhteellisen selvä marketin edessä hortoilija ryhtyi ilman maskia kertomaan pitkää ja surullista elämäntarinaansa kiihkeään sävyyn. Hän tuli perässä autolleni, vaikka yritin pujotella. Olin ensi kertaa pitkään aikaan liikkeellä, parturissa ja apteekissa. Kotona aloin penkoa esiin sopivan rähjäistä pusakkaa ja ajattelin luopua kipparilippiksestä ja muista herran merkeistä. Ei ollut käynyt mielessä, että esiinnyn eläkkeellä olevana eliitin edustajana. 

 

Pitäisikö hankkia haalarit ja haljasnahkakintaat? Huomioliivit olisivat hyvät, mutta ne päällä voisi joutua purkamaan vesilukkoja tai vaihtamaan sulakkeita…

 

 

Tärpäntikkeli

 

Toisin kuin kunnioitetut kollegani pidän Carl Schmittin ja kumppaneiden sommittelemaa hallitusmuotoa jokseenkin heikkona. K.J. Ståhlbergin yllytyksestä tästä Saksan Weimarin tasavallan säädöksestä tuli hiukan muokattuna Suomen Hallitusmuoto 1919, ja muutokset presidentin vallan vajentamiseksi vuoden 1999 perustuslaissa ovat lopultakin aika pieniä. Lisäksi tämä voimassa oleva laki heijastelee outoa poliittista tilannetta. Neuvostoliitto oli kaatunut eikä väkivaltaisesta Venäjästä ollut riittävää aavistusta.

 

Olemme selvinneet täysin odottamattomasta tilanteesta eli koronakriisistä niin hyvin, ettei sitä voi olla ihmettelemättä. Ja Eduskunnan perustuslakivaliokunta, jota on perinteisesti kummasteltu, on selvinnyt hienosti.

 

Sitä vastoin Ruotsin valtiollinen järjestelmä on todellisuudessa jo romahtanut ja Saksan liittovaltiorakenne on ehkä osoittautumassa samalla tavalla epäonnistuneeksi kuin Yhdysvaltojen.

 

Pandemian pelottavin ja ehkä vaarallisin seuraus on ollut informaatio-sisällissota. Väitteeni on, että uudistusten suosiminen eli innovaatiot ja eliitin pitäminen avonaisena määräävät kansojen kohtaloita.

 

Yhdysvalloissa jouduttiin kokeilemaan vaikean kautta, kumpi johtaa perille, Trumpin viestintä vai se muu viestintä. Tuloksen määräsi Trumpin keskittyminen rajatila-äänestäjiin. Heitä ei ollut tarpeeksi.

 

Suomessa kaiken jälkeenkin ”valtamedia” on säilyttänyt asemansa, ja sekä Helsingin Sanomat että Yle ovat olevinaan kriittisiä arvioidessaan poliittisia ratkaisuja. Valtioneuvosto ja presidentti ovat osoittaneet käytännössä, että molempia tarvitaan.

 

Olisin samaa mieltä kuin Sauli Niinistö. Hiukan sopimattoman vahva presidentti-instituutio on tarpeen. Mauno Koivisto ja sitten Niinistö itse ovat tehneet suuren työn, koska sekä Paasikivi että Kekkonen onnistuivat puoli vuosisataa pitämään kansanedustalaitosta aivan liian nöyränä.

 

Tämän kirjoituksen taustalla on näkyvien juristien ilmaisema huoli tuomioistuinten aseman varmistamisesta järjestelmän kolmantena peruskivenä. Siihenkin ehdimme tottua sotien jälkeen, ettei tuomioistuimilla ole käytännössä sen suurempaa merkitystä.

 

Nyt uudenlaiset äänenpainot toistavat sitä, mitä ei yleisesti ymmärretä. Suomessa riidat ja rikokset käsitellään omissa tuomioistuimissa. Euroopan kolme tuomioistuinta eivät ole muutoksenhakuasteita. Mitä paremmin ja itsenäisemmin omat tuomioistuimemme toimivat, sitä vähemmän näitä ammattitaidoltaan hiukan arveluttavia elimiä tarvitaan.

 

Koko kansa kannalta pandemia on tähän mennessä tehnyt selväksi, että lukutaito on sittenkin tarpeen. Isoissa asioissa uutisotsikkojen tai some-viestien selaaminen ei todellakaan riitä. Ja meillä on kuitenkin miljoonia kansalaisia, joilla on kyky ymmärtää mutkikkaitakin asioita ja halu kehittää tuota kykyä.

 

Ja eliittiin – esimerkiksi korkeisiin virkoihin tai ylhäälle esimerkiksi taiteessa – voi edelleen päästä tekemällä oikein sitkeästi työtä, ilman merkittäviä rahoittajia ja lietsomatta korruption liekkejä.

 

Otsikon ”tärpäntikkeli” (perpendiculaire) on Pohjanmaan murretta ja tarkoittaa kellon heiluria. eräs isä aikoinaan uhkasi liikaa läksyjä lukevaa jälkeläistään lyövänsä ennen pitkää tärpäntikkelillä päähän niin että resitentti näkyy perseestä…