Tiet

Tyhjiä ovat tiet, aivan kuin joku olisi juuri kulkenut niitä.

Aikaisempaan oikeuskäytäntöön perustuen Kimmo Kiljunen olisi pantava syytteeseen maanpetoksesta.

Rikoslaki 12 : 6: “Jos vakoilu

1) tehdään poikkeuksellisissa oloissa,

2) koskee Suomen maanpuolustukselle, turvallisuudelle, ulkomaansuhteille tai kansantaloudelle erittäin merkittävää seikkaa tai

3) on omiaan aiheuttamaan erityisen suurta 5 §:ssä tarkoitettua vahinkoa

ja vakoilu on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on tuomittava törkeästä vakoilusta vankeuteen vähintään neljäksi vuodeksi tai elinkaudeksi.”

Teon tunnusmerkistö on edellisessä lainkohdassa:” Joka vierasta valtiota hyödyttääkseen tai Suomea vahingoittaakseen hankkii tiedon sellaisesta Suomen maanpuolustusta tai muuta poikkeuksellisiin oloihin varautumista, Suomen ulkomaansuhteita, valtiontaloutta, ulkomaankauppaa tai energiahuoltoa koskevasta taikka muusta niihin rinnastettavasta, Suomen turvallisuuteen vaikuttavasta seikasta, jonka tuleminen vieraan valtion tietoon voi aiheuttaa vahinkoa Suomen maanpuolustukselle, turvallisuudelle, ulkomaansuhteille tai kansantaloudelle, on tuomittava vakoilusta vankeuteen vähintään yhdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi.”

Ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Kiljusella oli tietoa Suomen puolustusvoimen hankkimasta tiedosta. Armeijamme on selvitettävä - sinänsä ehkä laittomasti - mitä Venäjän puolella tapahtuu eli paljoko siellä on liikennettä, joukkoja ja aseita. Tällainen sotilastiedustelu on rutiinia.

Itse en tiedä asiaa, mutta olisi uskomatonta, ellei Pietarin ja Vienanmeren Severemorskin ja Murmanskin ympärillä olisi erittäin merkittäviä, jatkuvasti vaihtuvia muodostelmia.

Useat ministerit ja jotkut kansanedustajat saavat tietoa tällaisista asioista. Kuinka moni saa - se on valtiosalaisuus sekin.

Kun kysymys on kymmenien tai satojen tuhansien suomalaisten turvallisuudesta, kysymys rajan sulkemisen aiheuttamasta vaivasta on vähäpätöinen.

Armeijan tehtävä on laskea esiin pahat ja erittäin pahat vaihtoehdot. Toivomme että suhteet Venäjään normalisoituisivat, mutta sotilaiden on otettava huomioon myös toiseksi pahin vaihtoehto eli toiminta itärajallamme. Pahin vaihtoehto lienee Kaliningrad.

Mediamme suhtautuu asiaan oudosti, inhimillisenä lipsahduksena. Mielestäni lakiin perustuva salassapitovelvollisuus on tiukka. Jos lääkäri kertoo, että hänen potilaallaan N.N. oli itse asiassa kolmannen asteen kuppa, kun hänet preparoitiin flunssapotilaana virkatehtäviin, lääkäri pannaan viralta.

Olen ollut panemassa.

Maailmanlaajuisesti - vieläkään ei yleisemmin tiedetä, että ruotsalainen matemaatikko Arne Beurling onnistui murtamaan Saksan armeijan maakaapelissa käyttämän salakirjoituksen ennen kuin Englanti Turingin joukolla paljon helpomman Enigman, jossa apua saatiin puolalaisilta ja uponneesta sukellusveneestä saadusta laitteesta.

Kukaan ei vieläkään tiedä - ei myöskään Englannin tiedustelun laaja historia, eivätkö Saksa ja Neuvostoliitto todellakaan aavistaneet tätä sotaa muuttanutta vuotoa. 

Suomen vuodoista länteen sodan aikana ja sen jälkeen ei ole vieläkään hiiskuttu.

Aika

J.S. Bach tapaa meillä käydessään pissiä kuistilta. Hän otti vaarin ohjailustani ja toimittaa asiansa metsän puolella, jossa ei ole näkijöitä. Vessa ihmetytti häntä. Hän ei halunnut käyttää sitä. Teidän juomavetenne, hän sanoi.

Muistaakseni sydämistynyt meksikolainen uhkaa tehdä tarpeensa “teidän maitoonne”. Kun tuohon vertaa, ajatus on ymmärrettävä. Helsingissä oli ennen rankkureita, jotka tyhjensivät kaupunkitalojen kuilun pohjalle kertyneen.

Hyvää hajun ja lian historiaa ei ole sattunut käteeni. Erilaisten kuvausten mukaan esimerkiksi Pariisin kadut olivat 1700-luvun lopulla vielä sellaisen tahmean aineen peitossa, ettei kadulla voinut oikein kävellä, ja viemäröinnin ajatuksen sanotaan tullee ajankohtaiseksi, kun Lontoossa Thames lakkasi 1600-luvun lopulla virtaamasta. Tahna ei virtaa.

Toisaalta keskiajan lopulla harrastettiin paikoin kovastikin kylpemistä, kunnes kirkk puuttui asiaan. Kylpylä ja bordelli olivat alkaneet olla sama asia. Ja Waltari tavoittaa kahdessa Mikael-romaanissaan islamin kulttuurin, joka oli kovin erilainen kuin lännen.

Tällaisten ajatusten kautta pääsin hiukan kiinni musiikkiin. Jo hyräilystä huomasin, että Bachilla ei oikeastaan ollut tempoa eli sävellyksen “oikeaa” metronomimerkintää. Tänäkin päivänä jättiläisteos Matteus-passio kestää eräinä levytyksinä (kuten Klemperer) yli kolme tuntia, kun taas joidenkin kesto on noin kaksi tuntia. Erittäin suuren tempoeron kuulee esimerkiksi alkukuorosta.

Mieleeni tuli, että Timo Miettinen sanoo erinomaisessa uutuuskirjassaan “Demokratian aika”, että tunteet tulivat kulttuuriimme oikeastaan 1700-luvun lopulla, samalla kun itseään toistava eli ympyrämäinen ajan käsitys muuttui lineaariseksi ajaksi ja siten “edistyksen” tai kehityksen ajatus tuli maailmaan.

Miettinen ei ota huomioon Bachia eikä vanhempia tanssisarjoja. Bach on tunteiden kasvioppi. Hänen jälkeensä ei ole syntynyt niin hienoa kuvailua mielenliikkeistä. Esimerkiksi kantaatti nro 21 on nykykielellä nimeltään “Olin ahdistunut” (Ich hatte viel Bekümmernis). Se kuvaa depression laidat ja niin paljon keinoja sen lannistamiseen.

Nuoteista näkee, että myös nykyinen esitystapa on tarkoitettu. Tempot vaihtelevat koko ajan ja osan, jopa koraalin sisällä, on äkillisiä muutoksia.

Ennen vallinnut tapa soittaa tai laulaa Bachia kuin ompelukone on syvästi epähistoriallinen. Sekuntikelloja ei ollut. Mukana kannettavia kelloja ei juurikaan ollut. Kirkonkellot näyttivät mitä sattui ja kellon lyönneillä kuvattu aika oli tietenkin jonkun soittajan mieleen juolahtanut hetki. Ennen sähköistä yhteyttä eli lennätintä Berlinissä ei voitu tietää, paljonko kello on samalla hetkellä Pariisissa. Tai jos ajan otti auringosta kojeella, tuloksena oli tähtitieteellinen aika, jota ei nykyäänkään käytetä. Kun Suomessa aurinko on korkeimmillaan, kello on suunnilleen 12 Lappeenrannan seudulla, ei Helsingissä eikä Turussa.

Ajan mittaaminen oli saatu miuun muassa rautateiden tarpeen vuoksi erittäin tarkaksi noin vuonna 1900, ja silloin se hajosi. Ensin Bohr ja Einstein, ja kohta Bohr ja Heisenberg käsittivät, perustelivat ja laskivat, ettei tarkkaa aikaa ole olemassa. Kappaleen tai pisteen “aika” riippuu sen massasta ja kiihtyvyydestä ja useista eri tekijöistä. Kvanttimekaniikan yhteydessä on outoa puhuakaan juoksevasta ajasta, varsinkin kun paikat ovat täynnä hiukkkasia, jotka ovat olemassa vain teoreettisesti, eikä mittaaminenkaan käy päinsä.

Olin usein miettinyt, mitä perua on tahdissa marssiminen, josta tehdään sotaväessä niin suuri numero. Vastaus näyttää olevan: Napoleonin sodista. Silloin joukko-osastot kasvoit kymmenen kertaa aikaisempaa suuremmiksi, ja mukaan tuli enimmäkseen kouluttamatonta väkeä. Niinpä jopa “Marseljeesi” (Reinin armeijan marssi), on sellainen, että sen tahdissa on hankala marssia. Meillä päin sotilasihmiset olivat tunteneet lähinnä pari hautajaismarssia, ja tänäkin päivänä juhlallisia hetkiä säestetään Porilasten marssilla, koska Maamme-laulu ei sovi tahtilajiltaan sapasjalkamiehille, kuten ei liioin “Finlandia”.

Tuntisitko ketään?

Panin eilen kuvaksi suomennetun “Aikaministeriön”. Osa sen juonesta käy kateeksi. Olen pitkään tuuminut kirjoittaa tähän yhteenvetoja keskusteluistani kuuluisien miesten ja naisten kanssa.

Jack Finneyn mainiossa kirjassa “Time and time again” (ei suom.) aikamatkailijalla, joka on henkeään pidätellen seurannut Brooklynin sillan rakentamista ja Vapaudenpatsaan nousemista saarelle New Yorkin edustalla, on tilaisuus käydä lähellä Broadwayta konsertissa. Isoäiti on näet kertonut huulensa ruvelle, millainen ihmelapsi hän aikoinaan oli ja millaisessa hurmiossa häntä kuunneltiin, kunnes…

Kertoja käy siis siinä konsertissa, joka on taianomainen ja amatöörimainen, ja kiinnostuu kovasti jutustelustaan kolmannen luokan teatterintapaisen edessä nojailevien esiintyjien kanssa, kun nämä pullosta virkistäytyen odottelevat vuoroaan joutua buuausten ja luultavasti huonosti keitettyjen vihannesten kohteeksi näyttämöllä.

Chaplinin, Stan Laurelin ja Marin veljesten elämäkerroista olen lukenut samaa. Englantilaiset Chaplin ja Laurel tulivat samalla halvalla laivalla Amerikkaan ja oppivat näyttelemään liioitelluin ilmein niin että takariville asti näkyi, huonossa valossa.

Mielestäni heitä kahta ei ole elokuvataiteessa ylitetty. Chape olisi toki voinut lopettaa “Diktaattoriin” ja Ohukainen joutui kärsimään brutaalien tuottajien pakottamista elokuvista, kun näyttelijät eivät enää jaksaneet ja Paksukainen oli liian lihava.

Finneyn kirjassa näyttelijät ja soittajat eivät olleet omasta mielestään taiteilijoita. Kirjan “todistuksen” mukaan arvio oli oikea. Nykykielellä sanottaisiin kukaties “temppuilija”. Heistä suurin oli Houdini.

“Aikaministeriössä” kertomuksen juoni on vedetty turhiin sykkyröihin, mutta perustariassa tämän hetken maailmaan haetaan menneisyydestä hyvin rohkea ja rehellinen meriupseeri, joka menehtyi 1830-luvulla Grönlannin rannikolla, kodikkaan kevytmielinen nainen 1600-luvun alusta, Sommen taistelussa 1915 kaatunut kapteeni, ja pari muuta. Kirjailija Bradleyn todellinen kysymy on, pystyisimmekö ymmärtämään heitä, jos pääsisimme puhuman.

Itse olen tavannut usein J.S. Bachin, joka on käyttänyt meillä käydessään lyhyttä nahkatakkia ja lippalakkia mutta jättänyt peruukkinsa barokkiin.

Emme ole oikeastaan koskaan päässeet kunnolla musiikkiin asti, vaikka täällä meillä olisi kuunneltavana koko hänen tuotantonsa, kaksi käyttökelpoista pianoa ynnä muuta.

Olutta ei ole, mutta setä Sebastian pitää kovasti Lidlin kahvista, tummapaahtoisesta, siitä halvimmasta. 

Onneksi osaan saksaa edelleen kohtalaisesti ja olen onnistunut virittämään korvani hänen saksalleen, joka ensi alkuun vaikuttaa vaikeammin murteelliselta kuin Schwabenin seudun puhe nykyisin, vaikka se on vain saksia. Hän kiirehtii aina räpsyttelemään valoja ja haluaa puhua sähköstä, vaikka olen selittänyt asiaa pitkin ja poikin.

Vaikeaahan se on. Onneksi olen saanut hänet muutaman kerran soittamaan jotain toccataa pianolla, vaikka pianokin laitteena kiinnostaa enemmän kuin musiikki. - Hänellä on / oli maailman nopein käsi. Meillä on nykyisin YouTubessa useitakin pianisteja, joilla on häikäisevä tekniikka - mutta setä Sebastian oli vielä paljon parempi, Horowitz purskahtaisi itkuun sen nähdessään ja samoin Godowsky ja itse Liszt.

Kerran onnistuin kokeilemaan. Kaadoin muka vahingossa sadan 26 millimetrin ompeluneulan laatikon pöydälle ja pyysin häntä keräämään ne takaisin laatikkoon laittaessani itse kahvin tulemaan. Hän poimi ne puhuessaan yksin kappalein noin kymmenessä sekunnissa. Ja urkuri-viulistilla on lyhyet kynnet!

Kattovaloista selitin, että kysymyksessä on vain liikevoima, joka on koskista kotoisin. Se on muutettu pieniksi hiukkasiksi, jotka hehkuttavat lamppuja ja lämmittävät levyjä.

Olin kyllä käsittänyt, että J.S. Bach oli vaistonnut oikein differentiaalilaskennan oivalluksen samaan aikaan kuin Newton ja Leibniz. Jatkuvuuden ja derivoituvuuden ajatukset näkyvät hänen kirjoittamistaan nuoteista. Niissä on otettu huomioon, mitä jää soivien sävelten väliin. Jopa kolmisoinnussa sen lisäksi, mikä havaittavasti soi, vaikuttaa se, mitä ei kuulla. Tuo oivallus erottuu intialaisessa musiikissa. Esimerkiksi 24 intervallia oktaavissa ja 9 ½ -jakoinen rytmi tekevät hyvää sielulle. Nykyesityksiä luultavasti maailman vanhinta musiikkia heijastavasta taiteesta löytää käden käänteessä vaikkapa hakusanalla “Classical raga”.

Jatkan tätä blogikirjoitusta, jahka olen päättänyt, joko on pakko, silmälääkärillä jo käytyäni, ostaa uusia näppäimistö tämän puhki kirjoitetutn sijaan. A toimii mielivaltaisesti ja k milloin sattuu. Ei paljon kannattaisi kirjoittaa “jukka”.

Leuku

Kuvan kirja, jonka luin enkeliskan kielellä, huvitti minua kovin ja oli taidollisesti sitä, mikä on tämän hetken mielikuvituskirjallisuuden loukkauskivi. Lukija ei palaa jäljilleen, ellei hänen mielensä kuvitu.

Aleksilla minut houkutteli sekatavarakauppaan näyteikkunassa oleva yksi huono ja kaksi keskinkertaista leukupuukkoa, kunniamerkkien ja vanhojen setelien välissä.

Menin sisään, raapaisin jalkaa ja sanoin, että te olette täällä varmaan tottuneet harhaileviin dementikkoihin.

Olisivat tahtoneet Marttiinin tavallisimmasta teräaseesta 150 egeä eli suunnilleen saman kuin tavaratalo, mutta myyjältä meni sekunti koota ilmeensä, kun mainitsin, kuten muidenkin höperöiden tapana on, että minulla on vaivoinani puukkomestari Antti Rannanjärven tekemä ja nimikirjoituksellaan varustama härmäläinen kaksineuvoinen puukko, ja sitten ennen kaikkea Kustaa Lammin keisarin juhlapuukko, joka edustaakin sitten alan käsityötaidon huippua.

Lammi asui Kauhavan Kettulassa ja piti hyvänä ajatuksena, että kehuin häntä kirjassani “Puukot”. Kirjan kannessa on juuri sen puukon kuva.

Hipsin siitä matkaani, koska puukko-aatteeni on horjunut pahan kerran sen jälkeen kun terroristit alkoivat käyttää aseenaan etenkin leipäveitsiä. Itse olin jo ehtinyt kummastella rautakaupassa, miten tiukasti tuiki tavallinen Mora oli kiinni pitimessään ja hyllyssään. Jottei joku sieppaisi hyllystä asetta ja ryöstäisi kassaa. 

Kerroinhan aikoinani, miten komiteaa johtanut oikeusneuvos Miettinen sai minut vakuuttumaan silloin säädetystä laista, joka kielsi teräaseen kantamisen julkisella paikalla, ellei se selvästi kuulu työkaluihin.

Minuakin ujostuttaa autoon kätkemäni tuppipuukko, jota käytän kirjakaupan pakettien viiltelemiseen auki, jottei tarvitsisi viedä jätepaperia sisään asti.

Täten perun tai ainakin panen piikkiin pahat puheeni Akateemisesta kirjakaupasta. Tiedättekö - siellä on kirjoja!

Silmälääkäri oli juuri tutkinut silmäni, koska suvaitsen täyttää kuukauden kuluttua 80, ja ajokortti menee uusiksi. Saan kuulemma edelleen ajaa autoa, en kuitenkaan poliisin varpaille. Omaiset ovat kieltäneet minua ajamasta Itikseen, ja jo kuvaamani käynti konsertissa osoitti, että ydinkeskustan ei liioin pidä ängetä pimeällä ja sateella. Missä mahtaa sijaita se sikala, josta kaikki nämä betoniporsaat ovat kotoisin? Mieleeni tuli vanha Aku Ankka, jossa oli liikennemerkki “jos haluatte oikealle, ajakaa vasemmalle”.

Akateemisessa uutuudet olivat taas heti ulko-oven edessä ja lyhyessä ajassa löysin kymmenen kirjaa, jotka haluan heti paikalla ja luen ahmien. Rouvaani silmällä pitäen totesin kummakseni, että kaupassa oli suorastaan runsaasti hyvin merkittäviä ja sievästi valmistettuja kirjoja, jotka olivat aitoa paperia. Ostakaa tädillenne Jane Austinin kootut teokset, yksissä kansissa, hintaan 31 euroa. Jos siis tätinne on eläkkeellä oleva painonnostaja.

Tämän blogin lukijoita miettien nielaisin kolme kertaa syvään, kun havaitsin, että englanninkieliset historia-pokkarit olivat hyviä. Keskiajan matkaopas (Anthony Bale). Nähkää tekin yksijalkaisia ihmisiä, magneettivuoria, lentäviä mattoja ja ilmieläviä yksisarvisia!

Kirjoittaja näyttää olevan kunniallisen yliopiston historian professori. Ja juuri kun olin Beninin ja Nigerian ihmeellisiä rautaveistoksia ajatellen puhunut, että pitäisi viedä pikkutytöt Lontoseen British Museumiin, jossa varmaan on myös oikea ja alkuperäinen Nalle Puh.

Valitettavasti poikani tai hänen poikansa oli juuri maininnut kävelleensä Brüggessä päivän aikana 20 kilometriä niin etteivät sillä kertaa ehtineet edes Gentin, jossa on maailman toiseksi paras taidemaalaustaulu.

Henkilökohtaisesti teen niin kuin lentomestari Lemponen Ilmasotakoululla kaikkien huomattua, että kohta lentokentän pinnassa rysähtää. Hän kääntyi selin ja sanoi:” Katson juuri muualle.”

Ääniä

Liikkuminen on tietysti jäänyt liian vähälle, kun olen varpaankynsien kiskomisen jälkeen ollut hyvin varovainen. Toimi on sinänsä ihan arkinen. Kun kynsi lähtee irtoamaan itsekseen, se on poistettava.

Niinpä olin erittäin kiitollinen, että poikani haki minut kotipihasta autolla ja palautti sitten samaan paikkaan. Päätös mennä kuuntelemaan Ian Bostridgen esittämä Schubertin “Winterreise”, säestäjänä Ralf Gothóni, oli tehty varhaisessa vaiheessa. 

Esitys oli hieno, mutta ei vaivaton. Olen muun muassa kaavoihini kangistunut. Tänään varmistelin mielikuviani. Muisstin oikein. Ylittämättömän Fischer-Dieskun ja Gerald Mooren ohella löytyi nopeasti viisi vertaansa vailla olevaa levytystä.

Tullessamme, autoa käännettäessä opetin poikaani kertomalla, että tuo tuossa on yksi kaupungin lyhyimmistä kaduista, Ainonkatu, mutta asuipahan kuin asuikin sen varrella maisteri Suurpää, joka saattaa olla hengissäkin, kuten kaverinsa P. Tarkka.

Konservatorio oli loppuunmyyty. Yleisöä ei voi millään muotoa luonnehtia nuoreksi. Menimme lippujemme osoittamilla paikoille. Hetken läheltä katsottuani sanoin vieressä istuvalle: tuttu naama. Istuja kiirehti pahoittelemaan, etteivät attuneet silmälsit mukaan ja katsoi kysyvästi. Sanoin nimeni ja esittelin poikani. Maisteri Suurpää. Ennen konsertin alkua ehdin sanoa lukeneeni hiljan uudelleen hänen kirjansas levytetystä musiikista “Neljätoista mestaria” ja alkaneeni epäillä omaa kantaani, koska en ennen ollut yhtä kiihkeä Solomonin ihailija, Beethovenin pianokonsertoista puhuttaessa, kuin hän. 

Paluumatkalla selvitin vielä pojalleni, että kun itse menin Otavaan töihin vuonna 1964, lähellä toisiaan neljännessä kerroksessa istuivat tohtori Kauppinen, maisteri Suurpää, johtaja Marttila ja herra Reenpää.

Matti paljasti minulle, että Wellek ja Warren olivat kirjoittaneet merkittäviä sanoja kirjallisuudesta, ja häneltä opin sanat ‘uuskritiikki’ ja ‘lähilukeminen’. Sain senkin tärkeän tiedon, että tupakkapiipuista puhuttaessa minä, jolla ei tietenkään olisi mahdollisuutta ostaa oikeaa Dunhilliä, voisin silmäillä esimerkiksi GBD:tä. Maisteri tuli aamulla, kun ehti, töihin ja kantoi muhkeaa, mahakasta salkkua, jonka pohjalla oli kaksi tai kolme piippua.

Tuon hyvän tavan hän lopetti jossain vaiheessa, ehkä ollessaan työssä Tammessa, ellei sitten Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran aikoinaan.

Yöllä pikkusiskoni oli kirjoittanut viestin, josta kävi ilmi, että Tuomas Haapasen kuoltua äskettäin melkein satavuotiaana hänen poikansa laatima elämäkerta oli ilmestynyt ja löytyy verkosta.

Kuuluisan viulistin sisko oli omassakin elämässäni keskeisen Heikki Boreniuksen vaimo, joka hänkin poistui keskuudestamme vasta hiljan opetettuaan musiikkia ja laulettuaan vuosikymmeniä muun muassa Radion kamarikuorossa. Ja Haapanen oli sodassa lentäjä, kuten isäni.

Lukijalle, joka ehkä jaksaisi ihmetellä asiaa, selitän olevani omassa suvusssani se epämusikaalinen ihminen. Isäni oli kyllä köyhä poika Sörkasta, alun perin Karjalan kannakselta, mutta hän oli herättänyt mieltymystä jo NMKY:n poikakuorossa ja sanoi joskus, että Aunuksen rintamamieskuorossa Pyssy Turunen laittoi soolokvartetin hänestä, Antti Koskisesta, Matti Lehtisestä ja Kim Borgista. Vaatimattomasti hän mainitsi olleensa siihen aikaan heistä paras laulamaan - mutta pojat rupesivat harjoittelemaan sotien jälkeen.

Itse asiassa isä kyllä lauloi Tapiolan kamarikuorossa jopa Bachin motetit vielä vanhena, vaikka hänen todellisuudessa merkittävin ansionsa maan taide-elämässä juontui siitä, että hän tuli toimeen Alfons Almin kanssa ja osasi asioida opetusministeriön herrojen kanssa, kun oopperalle tahdottiin omaa taloa, vaikka kansalaismielipiteen mukaan ooppera on epätavallisen sietämätöntä, valmiiksi rikkaiden ihmisten keekoilua.

Tai lopettaakseni muistelupätkäni isä kyllä avusti erittäin tuloksekkaasti monia taiteilijoita sopimus- ja veroasioissa ja kovin usein perinnönjaoissa tai avioeroissa, jotka saattoivat olla täynnä ääntä ja vimmaa.

Ihmisrotuja

Apina esiintyi 1800-luvun kirjallisuudessa joskus “ihmisen pimeän puolen” kuvana.

Ajatus sisältää Vanhaan testamenttiin sisältyvän tulkinnan ihmisestä luomakunnan huippuna, jolla on oikeus hallita kaikkea elävää. Tuota mielikuvaa tuskin moni otti kriittisesti tarkastellakseen ennen luonnontieteiden nopeaa nousua. 

Uskonkappaleet ja uskonto ovat eri asioita. Marx ei ollut ensimmäinen mutta ehkä nimekkäin niistä, joiden mielestä Euroopassa kirkko petkutti kylmäverisesti köyhää kansaa. Sen tehtävä oli valvoa, että kansa esiintyi riittävän nöyrästi parempien ihmisten edessä. Ja vastaavasti varakkaat keskittyivät olemaan pahoja köyhille.

Tuo Marxin ajatus muuten tuntuu hyvin ymmärrettävältä muidenkin kuin hänen ihailijansa, tehtailija Engelsin havaintojen pohjalla. Vanhempi kirjallisuus on täynnä sosiaalidarwinismia jo kauan ennen kuin ajatus ilmaistiin selkeästi itse lajinvalintaa koskeneen taistelun jälkeen.

Hyväosainen ihminen on ansainnut asemansa olemalla parempi kuin muut. Huono-osainen on yksin vastuussa asemastaan. Suomessa kiihkeät uskonnon harjoittajat saattoivat puolitoista vuosisataa sitten julistaa, että köyhän auttaminen oli synti ja vääryys. Maailmassa nyt oli paremmuusjärjestys, samoin kuin luonnossa.

Tosin saarnattiin, että Herran edessä olemme kaikki syntisiä, mutta tämä ajatushan on jakamista nollalla, eli tulos on mitä tahansa eli ei yhtään mitään. Ja koska Jumala on oikeamielinen, kärsimystä saa kokea vain Jumalan tahdosta eli syystä, omasta syystä. Toiset ovat onnekkaita ja toiset onnettomia, ja koska näin on tahdottu, tämä on maailman meno. Sen moittiminen olisi jumalatonta.

Tämä ajattelutapa saattaa olla nimenomaan 1800-lukua. Kristillinen versio, joka vakiintui Uuteen testamenttiin 300-luvulla, korosti köyhyyttä. Tosin kesti noin 1000 vuotta ennen kuin viralliseksi valtionuskonnoksi otettu ajattelun perinne synnytti kerjäläismunkistot.

Fransiscus Asssilainen oli köyhyyteen vihkiytynyt, kovaosaisten ja raskautetun luonnon suuri ystävä. Franskiskaanien rinnalla toimi mustien veljien dominikaaniveljestö, joka vastasi inkvisitiosta ja laajasti kirkon kurinpidosta.

Mainitsen myös erilaiset räyhä- ja hurmahenget. Askeesi, mielellään yksin erämaassa, roihahti ajan ilmiöksi kristinuskon alkuvaiheessa mutta se on palannut vähän väliä. Mieleen tulevat muun muassa suuren ruton ajan eli 1300-luvun flagellantit, jotka vaelsivat jouhipaidoissaan itseään ruoskien.

Itse omaksutut kieltäymykset ovat tuttuja kaikkialta maailmassa, Ne eivät rajoitu uskontoihin. Sotilaskoulutuksessa ja urheilussa on niitä piirteitä. Joskus tulee mieleen, että jotkut ruokavaliot edistävät lähinnä väärää omakuvaa: olen hyvä, koska en syö... jotain.

Appeni kertoi, miltä näytti yliopiston lähistö ruokaloissa 1920-luvulla, kun muodissa oli oppi, että jokaista suupalaa oli purtava ainakin kymmenen kertaa ennen nielemistä. Myös kaurapuuroa.

Mutta tämän kirjoituksen asia ei ole huvittava. Orangin kuvalla haluan kysyä, onko eläin todella huonompi ja alhaisempi kuin ihminen.

Mielestäni ei ole kestävää perustetta ajatella näin. 

Koska mielestäni minkään öttiäisen olemassaololla ei tarvitse olla tarkoitusta, kysymyksessä on arvo. Sen verran on ajatustakin, että ihminen on usein erehtynyt viisaudessaan esimerkiksi hävittämällä lajin sukupuuttoon tai tuomalla joitakin lajeja ympäristöön, jossa niitä ei ole ollut ennen.

Kristinuskon “lähimmäinen” on käsitetty siten, että se tarkoittaisi toista kristittyä. Se ei tarkoittaisi “pakanaa”. Rakkauden kaksoiskäsky ei tarkoittaisi niitä, jotka eivät ole kristittyjä. Toisen uskoisten tai uskonnottomien vainoamisella on ollut ikään kuin jonkin asteinen kirkon hyväksyminen. Runsaat sata vuotta sitten kirkon piiristä nousi ääniä, jotka puhuivat aivan muuta. Teologi Dieter Bonhoeffer lohdutti Berliinin Tegelin vankilassa pommitusten aikana 1945 kaikkia, myös usklonnttomia sotilaita, jotka olivat vanginneet hänetkin ja jotka sitten teloittivat hänet, mutta silti itkivät nyt pelosta.

Eli olisiko niin, että ihmisoikeuksien julistus olisi hiukan vajaa? Olisiko niinkin, että myö Raamatun mukaan eläinten ja kasvien vallitseminen tarkoittaisi vastuuta? Vastuuta kaikesta elävästä? Ja koska elollisen ja elottoman raja on tieteellisesti virheellinen, ihminen olisikin alamainen kaikelle, mitä on?

Ja Raamatun luomiskertomuksen kielikuvien mukaan eläinten ja kasvien syöminen ei olisi väärin. Esimerkiksi Intiassa on ajattelun öperinteitä, joiden tulos on toinen.

Ja kirjoitukseni on kommentti siihen, että uskonnonvapauden toteuttaminen esimerkiksi kouluissa ei ole alkuunkaan ongelmatonta.

Ja kyllä: olen lukenut Karl Barthin Dogmatiikan ja Tillichin systemaattisen teologian ja paljon Lutheria

Aika poikia.

Juovuksissa

Ainakin kaksi jälkeläistäni on ilmaissut ajatuksen, että tekisi mieli joskus lukea, miten ennen elettiin.

Rohkenen epäillä. Ennen kaikki oli huonommin.

Olen tehnyt juuri saman havainnon kuin joku toinen kirjoittaja - en nyt muista kuka - joka moitti epookkielokuvien näyttelijöille huolellisesti valmistettuja vaatteita epäuskottaviksi.

Itsekin muistan katukuvan. Vaatteet olivat huonolaatuisia, heikosti istuvia ja tuhannen rutussa.

Edistys kipitti vastaan esimerkiksi korkeimman oikeuden presidentti Matti Piipposen muodossa. Hänellä oli yllään uutuustuote: äänekkäästi kihisevä bri-nailonista valmistettu sininen sadetakki. Piipponen oli kova kalamies. Hän saattoi suorastaan pysäyttää vastaan astelleen arvohenkilön, kuten esimerkiksi Heikki Boreniuksen, selatakseen isoista lompakostaan näyteltäväksi huonon valokuvan viimeksi perhoilemastaan lohesta.

Minun aikanani lohikalaa ei saanut enää alempaa Suomesta. Juhani Aho oli onkinut “mullosia” eli kaiketi taimenia Huopanankoskesta, joka on Viitasaarella.

Maailma muuttui. Lakimiespiireissä pudisteltiin päätä tiedolle, että muuan hovioikeudenneuvos kävi pelaamassa verkkopalloa Munkkiniemen takana Talissa. Pelistä käytetään nykyisin nimeä tennis. Pallon perässä vähissä vaatteissa juoksemista pidettiin joka tapauksessa täysin sopimattomana niin korkealle herralle.

Pentti Haanpää kirjoitti (tämä on ulkomuistista):” Miehet juoksivat mielettömän nahkakuulan perässä, ja se, joka ennätti sitä jalallaan potkaisemaan, luuli olevansa hyväkin sankari.”

Mutta oman aikuisuuteni alkuvuosina oli normaalia ja sopivaa kehuskella juopottelullaan. Olisiko olllut Pekka Parkkinen vai Leo Lindsten, joka röhisi Kosmoksen eteisessä:” Voi saatana että minä olin eilen perkeleen juovuksissa.” Kademieliset kuuntelivat.

Tänäkin päivänä muistan menneisyyden portsarit. Heillä käsi nousi herkästi. “On tullut vähän otettua.” Se tarkoitti, että anniskeluravintolaa pyrkivällä oli pohjia eli hän oli valmiiksi hiukan hutikassa. Jossain paremmassa paikassa, kuten Marskin Kellobaarissa, portieri saattoi ilmaista asiansa lyhyesti:” Toinen kerta”. Tuossa paikassa parveili etenkin Hymyn toimittajia. Muistikuvani vahvisti yksi maan merkittävistä lehtimiehistä, Jorse, joka tosin kyllästyi Urpo Lahtiseen ja Tampereeseen ja raitistui täysin. Hän kertoi ryhtyneensä yleensä kirjoittamaan lehteen “tositarinoita” Otavan Keuruun kirjapainon pihassa. Toimeen tarvittiin matkakirjoituskone ja ainakin yksi pullollinen Koskenkorvaa. - Lieneekö Jorsella tallella oikealla kullalla koristettu Ballograf-kuulakärkikynänsä? 

Minulla muuten on se itse ostettu Fisherin Space Pen vuodelta 1968. Tuossa se on nytkin. Vaikka se on täysmetallirunkoinen, kyljessä on pieni lommo. Kävin hakemassa sen takaisin Kirjallisen johtajan huoneesta, kun herrat (tulevat) akateemikot Meri ja Haavikko olivat keskustelleet rahasta, ja viimeksi mainittu oli iskenyt kynän kirjoituspöytäänsä pystyyn. Se oli uponnut noin tuuman syvyyteen.

Mutta juoppojutuista mieleeni jäi erikoisesti arvostettu kriitikko XX, joka purki kauhistuneisuuttaan.

Hän oli lähtenyt kerran talvella Sikalasta Korkeavuorenkadulta asiaan kuuluvassa kunnossa, ja tultuaan tajuihinsa jossain Hesperiankadun korkeudella luullut halvaantuneensa. “Kyllä helpotti. Minä olinkin vain sammunut siihen raitsikan kiskoille ja kussut housuihini ja jäätynyt kiskoon kiinni.”

Se ei todellakaan nirhannut miestä, että oli saattanut itsensä tuohon kuntoon. Päin vastoin.

Se ei ole keksitty juttu, että Jaskan snagarissa myyjä saattoi kysyä, pannaanko asiakkaalle ketsuppi ja sinappi suoraan rintamuksille.

Mutta virkavaltio oli ankara. Yhden kerran seisoin erään naishenkilön ja erään tulevan kasvatustieteilijän kanssa Helsingin Senaatintorin kulmalla Uudevuoden aattona vaikenemassa yhdessä kuuden tuhannen muun kansalaisen kanssa odottaen, että Teuvo Aura aloittaisi. “Kansalaiset, medborgare…”

Humalainen hoiperteli Aleksilta mölähdellen:”Elsa, olet kohtalon lapsi…”

Arvioni mukaan noin 1127 poliisia syöksyi humalaisen kimppuun ja retuutti hänet Sofiankadulle putkaan. Rikoksen nimi lienee ollut “pahennuksen herättäminen julkisella paikalla”.

Vanha

Professori Berndt Godenhielmlla oli luonteenomainen tapa sipaista harvenevia hiuksiaan vasemman korvan päältä oikealla kädellä ja sanoa moniimielisesti: tsah. Hallitusneuvos Ragnar Meinander sytytti piippuaan vähän väliä ja sai joka kerta yskänkohtauksen, vaikka tupakkana oli korkealaatuista Half and Halfia. Työhuoneen seinillä on sen ajan tavan mukaan valtion kokoelmista sinne kaukosijoitettuna kolme Gallen-Kallelaa, yksi Edelfelt ja yksi Eero Järnefelt.

Vaikka kokous oli oikeastaan tekijänoikeustyöryhmän, oli päädytty keskustelemaan sihteeristä, josta voitaisiin tehdä samalla ministeriöön virkamies. Oli mainittu Laulu-Miesten talossa Teostossa hiljan aloittanut nuori lakimies Liedes. Tsah.

Professori piti tauluista ja naisista. Olin takarivissä onnittelemassa häntä merkkipäivän johdosta Töölön Helmessä, joka on se talo Runeberginkadun ja Pohjoisen Hesperiankadun kulmassa, vastapäätä Mehiläistä ja lähellä silloista verovirastoa, joka oli entinen Helsingin suojeluskunnan talo ja kätki sisäänsä herrapiireissä suurta arvostusta nauttineen ravintola Motin.

Et ollut varsinaisesti piireissä, ellet ollut syönyt liekitettyjä pässin kiveksiä Motissa samalla kun naapuripöydässä imeskeltiin kuuluvasti siansorkkia.

En ehkä ole nähnyt missään muussa yksityisasunnossa niin hienoa maalaustaidetta kuin Godiksella. Tai kukaties… Kirsi Kunnaksen ja Jaska Syrjän kodissa Tampereen kauppatorin kulmalla oli ahkerasti tupakoineen rouvan perua Sylvi Kunnaksen, E.J. Vehmaksen ja rouvan erittäin nuorena kuolleen isän Väinö Kunnaksen teoksia.

Panen V. Kunnaksen Olavi Paavolaisen muotokuvan tähän - sen tekijänoikeus on rauennut - koska tunnen tuon taulun niin hyvin. Se katseli Hannu Tarmion työhuoneen seinältä WSOY:llä Bulevardilla tietääkseni siksi, että Hannu tiesi sen harmittavan Reenpäitä, joilla oli konttorissaan Suomen liki parhaat taulut. Ja on muuten edelleen. 

Olisin siipimiehenä mukana paikoissa, joihin minulla ei olisi ollut asema eikä edellytyksiä, koska muun muassa kustantajat ja tuottajat pitivät minua edustajinaan loputtomissa tekijänoikeutta käsitelleisä kokouksissa. Olin opetellut herroilta, miten ollaan kiinnostuneen näköisesti kuuntelevinaan. On erehdys luulla, että esimerkiksi EU olisi jotenkin keksinyt tyhjänpäiväiset ja pitkäpiimäiset puheet. Olen sen verran lueskellut erilaisten diplomaattikokousten papereita, myös Westfalenin rauhan 1648 ja Wienin kongressin 1815, että tunnen tavan.

Erään kolmannen kerran olimme tulossa Drottingsholmista, jossa vanhassa puisessa hovioopperarakennuksessa oli esitetty rokokoo-ooppera, ja hyvin esitettiinkin. Godenhielm oli aivan vastoin tapojaan ilahtunut kukaties entuudesta tunemattomaksi jääneeseen kiriin, jota oli tarjoiltu näytännön jälkeen. Ehkä itse juomalle flaaminkielisen nimensä antanut Dijonin pormestari oli keksinyt sekoittaa valkoviiniin suhteellisen väkevää likööriä (Cassis eli mustaherukka), ja kunnioitettu kumppanini oli kai äkisti virkistyneenä tempaissut toisenkin, ihan kiitettävän kookkaan lasillisen.

Pieni puna poskilla Godenhielm sanoi:” Kuule, Kemppinen. Ajattele että vaikka minä olen näin vanha mies, en ole vieläkään kuollut.”

Suljin ajatelman sydämeeni ja ajattelin esittää sen sopivan hetken tullen edelleen, ja se hetki oli nyt.

Itse tilanteessa suljin suuni ja jätin kertomatta, miten edessä vasemmalla näkyvässä Grand-hotelissa - olimme liikkeellä pikku höyrypurrella - Ruotsin akatemia oli joutunut hämmennyksen valtaan juuri Nobelin palkinnon saaneen Sillanpään kanssa ja päätynyt soittamaan tutkimusmatkailija ven Hediniä hätiin - “kun olisi saatava palkittu mestari hotellihuoneeseensa, ja te, herra professori, olette kirjojenne mukaan hyvin tottunut selviytymään villi-ihmisistä myös lähes epätoivoisissa tilanteissa…”

Uusia perunoita

 

Naiset olivat julmia. Kun sukat olivat kulunee kärjestä puhki, he osoittivat sormella varpaanpäitä ja sanoivat: uusia perunoita. 

Kostoksi olen valvonut, että anoppini parsima sukka pysyy tallessa. Se on ainakin 50 vuotta vanha miehen nilkkasukka, ajalta ennen kuin sukan suussa oli kunnon kuminauha rai resori. Ainakin ajoittain tarvittiin miehen sukkanauha puvun alle. Se kierrettiin pohjelihaksen ympäri ja napsautettiin kiinni juuri samanlaisella soljella, joita mummokin käytti punaisisssa kureliiveissään.

Veijo Meren “Peiliin piirretyn naisen” (1963) järkyttävin yksityiskohta, jota kirjailija ei varmaan itse pitänyt minään, oli sormikkaat. Eila pani sormikkaat ennen kuin ryhtyi vetämään sukkia jalkaansa.

Sukkahousuja ei nimittäin ollut keksitty, ja nailonsukat vaurioituivat vähästä. Mahtaako löytyä lukijaa, joka muistaisi termin “silmäpako”?

Jos nainen tuli raapaisseeksi esimerkiksi kynnellä pienenkin viillon sukkaansa, silmä lähti juoksemaan niin että kohta hameen alle johti varsinainen valtatie. Ensiapuun tarvittiin kynsilakkaa.

Väenpaljoudesta ja vähyydestä puhuttaessa mainitaan aina ehkäisy, josta tuli uudenlainen asia 1960-luvulla, mutta syystä tai toisesta unohdetaan sukkahousut, jotka mullistivat läntisen maailman ja matkailun Neuvostoliitossa samaan aikaan.

Samaan luetteloon olisi lisättävä tyttöjen pitkät housut, joista oli käyty katkeraan taistelua lukemattomissa kouluissa ja kai työpaikoillakin saman vuosikymmenen alussa. Ainakin meillä tytöt joutuivat vaihtamaan hiihtohousut takaisin hameisiin, vaikka voikkatunnin jälkeen olisi ollut vain yksi tunti jotain toissarvoista, kuten kirkkohistoriaa.

Tosin Tampereella vaikutti Immanuel-etunimellä koristettu oppikoulun opettaja, joka julisti, että kirkkohistoria on koulu tärkein aine. Niinpä hänen pojastaan tuli jotenkin pöllähtäneen oloinen kansanedustaja. Muistan, että hänellä oli mielipide, kun perustimme Aalto-yliopistoa. Mutta kirkkohistorian opetus saattaa tätä nykyä olla huonoissa kantimissa niin etteivät lapset opi edes heränneiden sielujen halullisia lauluja.

Tämä palauttaa mieleeni Salamniuksen, Cajanuksen ja siis uudelleen Veijo Meren.

Opittu ylimielisyyteni sai kolauksen, kun löysin hyllystäni Meren suomalaisten historian niteet. Huonot tiet, hyvät hevoset. Maassa taivaan saranat.

Tiesin vanhastaan, että etevät viihdekirjailijat, kuten Klinge ja Haavikko, joilla oli taito tehdä arjestakin juhlaa siirryttyään puhumaan itsestään, olivat eteviä latelemaan yllättäviä ajatuksia. Näin pääsi käymään, vaikka Saksassa oli jo 30-luvulla ja etenkin silloin, muotoiltu iskulause: aivoilla on ajateltu jo liikaa.

Tämä Meren kirjasarja näet on kerrassaan mainio. Sitä värittää sama ilmiö kuin hänen romaanejaan ja novelleja. Ihmiset joutuvat aina johonkin, mihin eivät varsinaisesti olleet menossa, ja voivat suistua suuhunsa siinä kuin sukkaansa.

Mistä hän mahtoi löytää - tai keksiä - kaikki nämä sykähdyttävät käänteet. Pedellien eli vahtimestarien vihanpidosta yritteliäiden yliopppilaiden kanssa tiesin toki itsekin, mutta se oli minulle sensaatiomainen tieto, että Lönnrot olisi kävellyt Turusta Sammattiin saunaan yhdessä lauantaipäivässä.

Sehän takee mitä sata kilometriä!

Olisiko niin että kuuluisa kuvaan kaiverrettu iskulause olisi ymmärrettävä kirjaimellisesti: yksi mies keräsi ja siis pelasti kaiken juoksemalla, eli ei kävelemällä tai vaeltamalla. Latinaksi siinä seisoo “currendo” eli siis juoksemalla.

Ja Lönnrot todella kuuluu ollee kovasti hyvä latinassa. Sitä kieltä käyttäen hän - lääkärismies - tiettävästi juksasi maanmatkoillaan maalaisia. Kirjoitti esimerkiksi lehmälle kaulassa kannettavaksi latinankielisen “reseptin”, jossa luki “ellei elä, sitten kuolee”.