Poliitikko Jani Mäkelä on tavattoman tätimäinen henkilö. Tuskin voisi olla parempaa valintaa eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi. Koko aikuisen elämäni ja kirjallisen tuotantoni olen yrittänyt liehitellä tätejä. Olen ajoittain onnistunut ja saanut pullaa ja ainakin kerran viinerin, joka oli jäänyt paremmilta vierailta yli.
Mäkelän puoluetoveri, valtiovarainministeri, esiintyy välillä kuin kiukkuinen karju. Katso otsikko. Tuo olisi käypä suomennos, vaikka Geoffrey Householdin kirja tuli aikoinaan suomeksi nimellä “Ihmismetsästys”. Mainitsemieni nykypoliitikkojen tavoin kustantaja (Otava) oli lipsauttanut juuri sen, mitä piti salailla,eli ettei kirjassa ole kysymys ihmismetsästyksestä, vaan metsästävistä ihmisistä.
Outoa että minä en kääntänyt tuota kirjaa, vaikka oli suomentanut kaksi Househholdia. Tässä asialla on mainio Yrjö Kivimies.
Kivimies, alkujaan nimeltään Uuno Mattila, olisi oivallinen lisä suunnittelemaani kirjaan “Toisen luokan intellektuelleja”. Alussa mainitut, joihin liittäisin Kauko Kareen ja Raimo Ilaskiven, kuuluvat niin ikään kaavailemaani teokseen “Kolmannen luokan poliitikkoja”.
Taustalla on tämä kiinnostava kysymys, miten jotkut ihmiset osaavatkin erehtymättömän varmasti puhua aina väärällä hetkellä väärästä asiasta. Tarkoitan tapausta, jossa ihminen kuiskaa lakanoiden välistä suostuvansa kaavailtuun sukupuoliyhdyntään, “mutta käyn ensin kakalla”. Tuo asiallinen repliikki ei välttämättä johda kauniin romanssin puhkeamiseen.
Te kysytte, mistä vihat. Kysytte vaikka en edes maininnut poistomyynti-intellektuelleina Donneria, Haavikkoa ja Erno Paasilinnaa.
Vastaan: Klingen mieleen tuova sisäinen tyhjyys ja perforoitu sielu. Se ettei ole todellisuudessa kiinnostunut toisista ihmisistä, näkyy tekstistä vuosi vuodelta paremmin eli pahemmin.
Vertauskohta on ensiluokkainen Veijo Meri. Vaikka hänkin oli maatalouspuolen miehiä eli erikoistunut tuottamaan puuta heinää, hän olli kirjoittajana kuin itse kuvaamansa Suomen paras näyttelijä. Kun hän menee käsien ja polvien varaan puistossa eli näyttelee puistonpenkkiä, maalaiset istuvat heti hänen päälleen ja rupeavat syömään eväitään.
Ankara vertauskohta on Paul Auster, jonka laaja romaani “4321” on uskomaton taidonnäyte. Sama henkilö, osittain samat henkilöt, esiintyvät neljänä eri henkilösarjana, yleensä hiukan eri ajankohtana, mutta kaikki kymmenet henkilöt ovat uskottavia ja liikuttavia.
Yhtä ankara on Isaac Bashevis Singer, jolla lisäksi on inhimillistä lämpöä myös aika epämiellyttäville ja hankalille ihmisille.
Householdin “Ihmismetsästys” on kertomuksena suurenmoisesti soljuva tutkielma ihmisenä olemisesta ja ihmisten kohtaamisesta. Kansikuvaankin otettu Hitlerin salamurhaaminen on kirjassa kaukaa haettu ajatus, joka tarvitaan, jotta juoni pääsisi rullaamaan.
Tämä kirja myös aloitti pitkän englantilaisen perinteen, josta hyötyivät MAugham, Len Deighton, Ian Fleming, John Le Carre…
Householdin kyky yhdistää myös toiminta ja maisema, tässä tapauksessa usein vesiraja tai syväksi poljettu tilustie, on hämmentävä. Saman teki myöhemmin ranskaksi Simenon, ja kaiken lisäksi kanavat ja sulut näyttelevät kummallekin keskeistä osaa.
Tämän takia ihmisenä hyvin kavahduttava K.M. Wallenius onnistui kirjoittamaan yhden mainion kirjan, “Ihmismetsästäjiä ja erämiehiä” (1933). Sanon hänestä näin ikävästi, koska tiedän, että ihmisenä hänellä oli taito sotkea vakaviakin asioita ja saattaa toiset pulaan.
Muistan hyvin kun suomensin “Kymmenentuhannen paluun” ja pidin silmällä alkutekstiä, Xenofonin Anabasista. Ellette tietäisi, sekin on todella hyvä ja tarina on kuolematon, mutta Household irrottaa tarinan henkilöt kerran eläneistä ihmisistä, toisin kuin Xenofon, ja korvaa heidät itse kuvittelemillaan.
Tulos on kirjallisuutta.
Jos tämä tuntuu koukeroiselta, ajatelkaa “Tuntematonta sotilasta” ja miksi “Pohjantähteäkin”. Linnan kuvittelemat henkilöt ovat todempia kuin juuri kukaan, jonka tunnette itse. Esimerkiksi vaikka Riitaoja (hän joka pelkäsi niin kauheasti).
Samasta syystä muuten “Seitsemän veljeksen” päähenkilöit ovat Lauri ja Timo, valtavien ristiriitojen miehet.