Lukulengas

Olemme perustaneet miesten lukupiirin. Elias (6 v.) ehdotti perehtymisen kohteeksi kirjaa, jonka mukaan ”r” on jotenkin vaarallinen ja ruma kirjain ja siksi korvattava ällällä. Olli (18 v.) pitää tarpeellisena, että ”Morelin keksintö”, kirj. Bioy Casares, sisällytettäisiin ohjelmaan. Itse (74 v.) olin sitä mieltä, että Tshehovin ”Karviaisia” olisi sopiva aloitus. Voisin lukea sen muille osallistujille ääneen venäjäksi. Kun Elias on ehtinyt tutustuttaa kaksi pikkusiskoaan Draculaan, sen jälkeen voitaisiin lukea Tshehovin ”Musta munkki”, joka on eräänlainen Draculan versio, ja lisäksi hyödyllinen muistutus siitä, että filosofian maisterin tutkinnon suorittaminen voi johtaa mielenvikaisuuteen.

Kukaan meistä ei tosin osaa venäjää, paitsi minä sen verran, että alan aavistaa, mistä kenkä puristaa.

Katson jokaisen sanan erikseen sanakirjasta ja mietin, puuskuttiko Kaspian seudulla aikaileva alkuperäisasukas väljissä housuissaan helteessä vai läähättikö hän.

Nykyisin hyvä teksti ei peitä näkyvistä Torx-ruuvin kantoja. Kuusiokolojakin pidetään välttämättöminä. Tshehovin kielessä ei ole mitään outoa, paitsi kaikki. Katselin kesällä yöllä järvelle, kun oli aika tyyntä. Oli tähtiä ja ne heijastuivat veteen ja kaikki liikkui vähän.

Musta meri on kiinnostavampi kuin Napoleon. Kuuntelin YouTubesta Ahmatovan pitkän runon samalla lailla kuin kuuntelen edelleen Bachin ”Die Kunst der Fugea”. Kysymyksessä saattaa olla viime kädessä sama teos. Vain hupsu kääntäisi Ahmatovaa ilman mittaa ja loppusointua. Merkityksen karkaaminen lisää tekstin voimaa. En minä rantakivillä seistessäni liioin kysy, mitä aallot tarkoittavat ja mitä tuuli. Silti tulee mieleen, että isomman selän rannan liplatusta voisi äänittää ja myydä kiinalaisille. Heidän runoistaan, joita muuten on ääneen luettuna verkossa todella runsaasti, päättelen alttiuden äänimaailmalle.

Olen esteetön kehumaan, koska ansio ei ole minun. Kun katson nyt vaikeasti löydettäviä tilastoja lukemisen eli kirjojen myynnin ja lainaamisen jatkuvasta vähentymisestä, mietin kuka meille opettaisi asiantuntijat.

Paljot puheet ”digitaalisesta mediasta” koulussa ja kotona peittävät näkyvistä todelliset kysymykset. Jälkeläiseni näyttävät lukevan jo alle 7-vuotiaina enemmän kuin keski-ikäiset kauppatieteen tohtorit.

Ja miksi pitäisi lukea? Koska lukemisesta tinkiminen on ympäristöongelma, ilmaston muutosta vakavampi. Tyytyminen sellaiseen viihteeseen, jolla esimerkiksi poliitikot ja surullisen suuri osa tiedemiehistä toimivat, on reduktionismia eli jo tunnettujen periaatteiden muuntelua ja siten niiden lisäämistä. Vastakohta on emergenssi, valppaus ja avoimuus nähdä yllättäviä asioita ja kaivautua niihin. Käytännössä hyvin moni asia, esimerkiksi molekyylibiologiassa, osoittautuu käsittämättömän monimutkaiseksi. Se on emergentti, mutkikkaiden asioiden täysin arvaamaaton tulos.

Perusesimerkki on elämä. Tiede e edelleenkään tiedä, mitä se on, mistä se on tullut ja voiko sitä saada aikaan esimerkiksi kemikaaleilla. Elämä ja siis kaikki kasvava (kasvaminen on sekin emergentti ilmiö) on ihme, ja ihmettä kantavat mukanaan elolliset olennot, jotka ovat siis arvokkainta, mitä meillä on. Ja ihmisen oudoin ominaisuus on kirjoittaminen ja kyky lukea. Se on myös suurin toivo ympäristön tuhoutumisen edessä. Ja parasta mitä voit tehdä hiilijalanjälkiesi keskellä on lukea. Perusta sinäkin lukulengas. 

Ifa

Laskusääntöni: erään tietämäni miehen mailla käytiin Talvisota. Puita meni ja halkopinot poltettiin. Paikkakunta oli Impilahti ja miehen metsässä oli Lemetin motti, siis Koirinojan maisemassa, ei kaukana Kollaalta.

Vatio maksoi ikään kuin korvausta kultareunaisilla obligaatioilla. Sitä metsää oli ollut muutamia satoja hehtaareja, täysikasvuista tukkimetsää. Obligaatioista oli inflaatio vienyt sen verran, että kun niistä aikanaan sai pankista rahaa, sillä rahalla sai melkein auton eli Ifan.

Vaihtoehto olisi ollut Moskvitsh, mutta Ifa oli aitoa itäsaksalaista laatua. Taustalla oli DKW, tulevaisuudessa Audi.

On aika armotonta paheksua nykyisiä nuoria jonkin etevän puhelinlaitteen haluamisesta. Kyllä ennen elettiin vaikka vain silakalla, jotta olisi saatu hankituksi Ifa. Tai traktoriksi Zetor. Kymmenen vuotta siitä, ja piti olla televisiokin! Katolla sojottavaa antennia sanottiin konkurssiharavaksi, koska tiedossa oli, että niin kalliit ja turhat laitteet johtavat oikopäätä taloudelliseen. turmioon. Hyvin uskonnollisten ihmisten mielestä television katsominen oli syntiäkin, mutta Ifalla tai Mossella ajaminen ei ollut. Kappalaisella oli Kansanauto. Luultavasti poliittisista syistä Volkswagen tuli maahamme suomenkielisellä nimellä tai nimityksellä. Kansan-auto.

Ohimennen sanoen takavetoisen ja takamoottorilla varustetun kupla-Folkkarin ajaminen talvella (kesärenkailla) oli aika hirvittävä kokemus. Kun en ole purjehtija, joudun vain arvaamaan, että optimistijolla kukaties käyttäytyi samaan tapaan eli vähät välitti ohjausliikkeistä. Ja Folkkarissa kuljettajan panssarointina oli rekisterikilpi. Seuraavaksi olivatkin sitten  monokenkien pohjat…

Tieteellisen vakaumukseni mukaan Erkon suku piti Suomen kapitalismiin jaj Amerikkaan suuntautuneena julkaisemalla Aku Ankkaa, joka siten on Suomen merkittävin kulttuurinen vaikuttaja sotien jälkeen, joka tapauksessa merkittävämpi kuin Sibelius ja Mannerheim. Ja Erkko oli rahoineen mukana myös Valittujen Palojen julkaisemisessa. Siinä lehdessä kerrottiin totuus muun muassa Puolan ja Unkarin kansojen kärsimyksistä itäisen suurvallan ikeessä.

Kun Ifa – tai sittemmin Wartburg tai aikanaan Lada – pantiin samalle viivalle Mercedeksen kanssa, Suomen kansa ei tarvinnut enempää valistusta taloudellisista järjestelmistä, ja itsensä Kekkosen puheet kaikuivat kuuroille korville. Mauri Sariola kiteytti elämässä menestymisen kaikkien käsittämäksi: valkoinen Mersu. Komisario Susikoskella oli sellainen.

Maaseudun sankaruutta oli myöhemmin Datsun 100A, jolla ajettiin liian kovaa, eikä kuin pää halki. 

Lehdissä on esitelty manipuloituja tilastoja liikenneonnettomuuksissa kuolleista. Vuoden 1973 noin 1300 liikennekuolemasta vuodessa on päädytty tämänhetkiseen noin 300:aan. Käyrissä ei näytetä liikennesuoritetta, joka sanana tarkoittaa autojen ja niillä ajettujen kilometrien määrää. En viitsi esittää tässä numeroita, mutta nousu on ollut huimaa ja henkilöauto on merkinnyt demokratialle – ja populismille - enemmän kuin mitkään puheet.

Mutta kansalaismielipide oli ennen samanlainen kuin nyt. Sekä kattonopeutta että turvavöitä pidettiin kansan oikeudentunnon loukkauksina ja täysin tarpeettomina, kukaties vaarallisina. Sitä ennen arvioitiin edesvastuuttomaksi, että nainenkin sai ajokortin, vaikka ”kaikki” tiesivät, ettei nainen opi ajamaan autoa (eikä juutalainen soittamaan viulua).-

Kuvitteelliset kirjat

Luin 230 Tshehovin lyhyttä novellia, jotka yleensä hypätään yli tai jätetään liittämättä valikoimiin. Tekijä itse piti niitä varhaisvuosiensa rahan ansaitsemiskeinona, ja jälkimaailma on ollut suunnilleen samaa mieltä.

On se myös totta – paitsi että ajatellen ”arjen historiaa”, jota itse nimitin ”mentaliteettien historiaksi” yliopistoaikoinani, parempaa lähdettä venäläisyyteen ja siis suomalaisuuteen tuskin löytää.

Tilapäinen kirjallisuus kuolee useimmiten siihen, että kirjoittaja jäljittelee jotain juonta tai sitten yrittää kasata jotain ylösrakentavaa, kuten opetuksen tai varoituksen.

Kuten harras lukija hyvin tietää, itse olen samalla kannalla kuin ylikirjastonhoitaja Alberto Manguel ja moni muu, nimittäin että puhtaan biologisesti ihminen eroaa apinoista ja muista kädellisistä siinä, että ihminen osaa kirjoittaa, lukea ja painaa paperille kirjoja.

Sama Manguel muuten todisti, että tarkemmin ajatellen jokainen romaani on joko Ilias tai Odysseia, eikä muita lajityyppejä ole, mutta se ei kuulu oikeastaan tähän asiaan.

Koska kuultu kertomus katoaa kertojan ja kuulijoiden mukana tuhanteen tuuleen, vain painetuilla tai käsin tekstatuilla kirjoilla on merkitystä.

Jos nyt joku huomauttaa, että tämä nyt lukemanne on niin sanottua sähköistä tekstiä eli digitaalisessa taivaassa, joten olen muutenkin ylistellyt, en toki ole tältä osin muuttanut mielipiteitäni.

Asia vain on auki. Jos Trump tai hänen kauan kateissa ollut kaksoisveljensä Boris Johnson niin päättävät, digitaaliset pilvet muuttuvat digitaaliseksi sateeksi, ja siinä sitten ollaan, sen puhtaan kaulan kanssa. Internet (Arpanet) oli U.S. armeijan tilaus ydinaseiskun sähkömagneettisen pulssin lamauttaman viestinnän ylläpitämiseksi, ja palkinnoksi keksinnöistään tutkijat saivat pitää kaman hyvänään. Tapaus oli 1900-luvn tärkeimpiä.

Mutta kuten myös Manguel sanoo, ihminen lukee kertomuksia silmistä, kasvoilta, puista ja maisemista. Hän tarvitsee niitä elääkseen.

Juuri tämän Tshehov ymmärsi ja toteutti ja juuri tämän takia Tshehovin ”Aro” on hienoin kirjallinen teos, mitä on koskaan kirjoitettu. (”Homeroksen” kaksi teosta lienee merkitty muistiin hiukan samaan tapaan kuin meillä osia ”Kalevalasta”.)

Jos haluaa lukea yhden Tshehovin novellin kehuskellakseen asialla kahvipöydässä, olkoon se esimerkiksi ”Ikävä tarina”. Kuten nimestä huomaa, se on kaikkea muuta kuin ikävä, ja sisältää sopivan määrän vanhuuden karvautta. Siihen mieltynyttä ihmistä voidaan jopa pitää viisaana.

Dostojevski ja Tolstoi sortuivat kumpikin profetoimiseen. Molemmat tiesivät, miten asiat ovat ja mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta eivät ymmärtäneet sulkea suutaan ja mustepulloaan. Tshehov teki kertomuksen ihmisistä maiseman armoilla ehkä välittämättä, että tuo ankara aro on meidän alkuperämme ja loppusijotuspaikkamme.

Liikekirjat

Kauppatieteet kärsivät samasta ilmiöstä kuin luonnontieteet. Fiksut ja koulutetut muun alan ihmiset luulevat, ettei niistä tarvitse tietää mitään. Hiukan vähemmän fiksut luulevat, ettei niistä edes saa helpolla selvää.

Joskus nuorempana julmistuin, kun porukka oli lukenut Marxia tai sitä siniviiruista kirjaa marxilaisesta filosofiasta, mutta ei esimerkiksi kapitalismin kirotessaan tiennyt, mitä kapitaali eli pääoma tarkoittaa sanana.

Jouduin itsekin selittämään kansallisesti nimekkäille taiteilijoille ja muutamalle tiedemiehelle, että pääoma ja raha eivät tarkoita samaa. Jouduin selittämään sitäkin, että vararahastoa ei säilytetä ullakolla messinkihelaisessa tammiarkussa, ja että esimerkiksi asunto-osakeyhtiön pääoma on käytännössä rakennuksessa, oli se maksettu tai ei.

Varhaisessa nuoruudessani kysyin kokoomukselaiselta isältäni, onko isä kapitalisti. Sana oli tuttu Työkansan Sanomista mutta merkitys ei. Isäni oli viisas mies. Muistan hänen vastanneen ”ei” ja jättäneen asian siihen. Isoisän määrittäminen olisi ollut vaikeampaa, ja Karin Nikolain taas oli pääomapiirien edustaja selvästi. Paikkakunnalla oli verrattomasti enemmän kutomoja kuin puukkotehtaita, ja tekstiilialan täysromahdukseen asti joissakin oli satoja työntekijöitä.

https://inthebooks.800ceoread.com/channels/100-best-biz?utm_source=100bestbiz&utm_medium=web-redirect&utm_campaign=100bestbiz&utm_term=100bestbiz&utm_content=100bestbiz-slash-redirect

Jotkut näistä kirjoista ovat todellisia helmiä. Nähtävästi listan kerääjät ovat nähneet vaivaa. Mieleni tuli hyväksi, kun myös Dale Carnegien ”Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa” mainittiin. Se ilmestyi 1937 ja lienee vaikuttanut ihmissuhdetaitojen oppimiseen paljon. Oma perinteemme oli vähän länsi-neuvostoliittolainen. Muistikuvani mukaan lähisukulaisteni käsitys myyntitoiminnasta – perheellä oli myös kellokauppa – oli sanoa kelloa katselevalle ostajaehdokkaalle, että se on sulle liian hieno.

Zandersit kirjoittavat innovaatiosta eli siis mahdollisuuksista. Toinen oli kapellismestari (Bostonin filharmonikot) ja toinen psykoterapeutti. Peter Drucker oli bisneskirjojen oikea klassikko, jonka tuotannosta on myynnissä erilaisia tervettä järkeä uhkuvia yhteenvetoja. Sloanen kirja kauan johtamastaan General Motorsista lyö korvalle hyvin monia ennakkoluuloja amerikkalaisista ammattijohtajista. Olin huvittunut muun muassa Sloanen ajatuksesta houkutella herra Chrysler valmistamaan autoja, kun Fordin toiminnan omistajasta johtunut sotkuisuus alkoi vaivata. Sloanin ajatus on hieno ja oikea: mitä yhtiömme, maailman suurin autonvalmistaja tarvitsee? Kilpailijan.

Kun hetken miettii ja palauttaa mieleen esimerkiksi saksalaisten (Daimler Benz – BMW – Volkswagen) vaiheita, viisauden ymmärtää. Ranskassa Gaston Gallimard teki saman kuin eräs tuntemani eläinlääkäri, joka sanoi pikkupojille: kuskaa pojat housuihinne, niin saatte markan. Gallimardin ”pojat” olivat Camus ja Sartre, jotka alkoivatkin heti hyökkäillä muun muassa toisiaan vastaan, molemmat saman kapitalistin kustannuksella. Gallimardit olivatkin fiksuja. Kun Proustin romaanin ensimmäinen osa oli epähuomiossa hylätty ja toinen tekeillä, André Gide lähetettiin anteeksipyyntömatkalle, joka tuotti tulosta.

Itse ihastuin Katharine Grahamin omaelämäkertaan. Perhe (Meyer) omisti ja kehitti Washington Postin. Omistaja-päätoimittaja ei saanut Pulizer-palkintoa 1998 tyhjästä. Teksti kävisi journalismin oppikirjasta tai havaintoesimerkistä. Samalla se on ironiaan sortumaton kertomus uskomattoman rikkaiden amerikkalaisten maailmasta ja ikään kuin ”Citizen Kanen” kääntöpuoli.

(Kuva ajateltu meneillään oleville asuntommessuille.)

Seinällä

Suoraan aleneva sukupolvi vaihtoi paneelit säänpuoleisiin ulkoseiniini. Paneelikin oli pitänyt höyläyttää erikseen ja tuoda peräkärryllä kaukaa; tuoa ei enää valmisteta.

Työ oli odottamattoman hirveä, koska yllättävä helle kuumensi kuistin sietämättömäksi. Tulos on mielestäni komea. Lisäksi nurkasta entisen kylmän varaston kohdalla villat olivat kastuneet ja vaihdettiin. Se oli yksi niitä yllätyksiä, joita töissä tulee.

Jos joku haluaa ostaa hyvän talon, niin tämä ei sitten ole myytävänä. Luullakseni pohjoisella pallonpuoliskolla ei ole parempaa paikkaa kodille, ainakaan jos arvostaa puhtautta, rauhallisuutta ja hiljaisuutta mutta lisäksi antaa arvon sille, että Helsinki on julkisin ja yksityisin kulkunevoin alle puolen tunnin päässä.

Yksi ”työmiehistäni” halusi palkan kirjoina. Nypin jotain hyllystäni, mutta teimme matkan kaupunkiin, kun olin lopulta käsittänyt, että tämä lukiolainen ei ole käynyt oikeassa antikvariaatissa. Hänelle piti saada Antiikin kertojat -sarja kokonaiseksi.

Niille monille, jotka haluavat oikeita paperille painettuja kirjoja, on toistaiseksi uskomattomat markkinat. Jokseenkin uusia ja hitusen vanhempia niteitä löytyy vaikka miten, ja tyypillinen hinta on kymppi tai kaksi.

Omiin hyppysiini tarttui Tshehovin ”Kohtaus metsästysretkellä”, kun huomasin, että en tosiaankaan ole lukenut sitä. Nide on metka. Se on salapoliisiromaanien sarjassa (Sapo).

Lukiolaiselle löytyi Hessen ”Arosusi”, joka on mielestäni ainoa oikea tapa aloittaa – ei missään tapauksessa ”Lasihelmipeli”. Joycelta ”Taiteilijan omakuva” eikä ”Odysseus”.

Rupattelimme antikvaattorin kanssa. Määrätietoista nuorta väkeä kuulemma kuitenkin esiintyy. Kun innostus Borgesin löytymisestä (”Haarautuvien polkujen puutarha” sai myyjänkin kohottamaan toista kulmakarvaansa, selitin että näille pojille on aina luettu ääneen, ja perheessä luetaan.

Sitä en tiedä, mitä keinoja käyttäen lukiopojasta voisi koulia henkilön, joka ostaa Goethen runoja Mannisen kääntäminä. 

Siitä olen hiljaa mielessäni hyvilläni, että kiihkosnobismin aikakausi tuntuu välillä väistyneen. Nyt maistuu Dickens eikä siis välttämättä Henry James.

Muistan turhan hyvin ajan, jolloin nuorilla ihmisillä oli, siis suhteessa taiteeseen, kalustettuna hankittu sielu, kuten e.e. cummings ilmaisi asian.

Eräs silloinen luokkatoveri kerrtoi, miten E-P Salonen oli saanut hankituksi jostain (veikkaan Fugan myymälää) tuntemattoman G. Mahlerin sinfonian, ja sitä sitten kuunneltiin. Satun itse muistamaan, että kuultuani 1964 että on hienoa käydä konsertissa, kuulin Arne Hemmingin johtavan Yliopiston juhlasalissa samaista Mahleria, johon koukkuuntuminen ei ole hellittänyt vieläkään. Levytyksistä päätellen ei Salosellakaan. – Ja varttuneille vanha ohjeeni: todella suuret tekijät, kuten Tshehov ja Dostojevski, kannattaa lukea aina uudelleen noin kymmenen vuoden välein. Ne tekstit ovat aina muuttuneet ihan toisiksi, koska kirjallista teosta ei ole olemassa. Sellainen on aina kvanttikenttäilmiö, jossa kirjoitus ja lukija ovat aaltoja.

Pilleri

Törkeän loukkaavien puheitten tultua takaisin muotiin, myös nimettyihin tai tunnistettaviin ihmisiin kohdistuneina, on aika ajatella, mikä lääkevalmiste auttaisi asiaa. Maailmanpoliittinen tilanne voisi rauhoittua yllättävästi ja taloudellinen kasvu vakiintua.

Hitler ja varmuudella Göring käyttivät huumeita. Heidän psykoottinen puolensa oli osittain kemiallista eli siis farmakologista. Hitlerin aamupalaan kuului tiettävästi ainakin metamfetamiini. Göring oli puolestaan laihana lentäjänä loukannut itsensä, saanut koviin kipuihin morfiinia ja joutunut koukkuun. Pidän totena tietoa, että hän oli pahimmillaan yli vuoden vaimonsa kotimaassa Ruotsissa saamassa mielisairaan hoitoa. Hän oli huumepsykoosissa vaarallinen itselleen ja toisille.

Muitakin henkilöitä tulee mieleen, joiden äärikäyttäytymisen syyt saattavat  olla tämän hetken lääketieteelle suorastaan selviä. En ole valitettavasti toistaiseksi perehtynyt Mao Zedongin elämäkertoihin, mutta hänkin tuntuu olleen samanaikaisesti ainakin kolme eri ihmistä, nimittäin himomurhaaja, herkkäsieluinen runouden ja taiteen ystävä ja ainakin yhden vaimonsa alamainen orja.

Muinoin käyttämäni Lange-Eichenbaumin teos neroudesta ja mielenvikaisuudesta mainitsee, että esimerkiksi järkkymättömyydestään ja järkevyydestään maailmankuulu kansleri Bismarck kärsi vaikeista itkuisuus- ja vapinakohtauksista.

Kipulääkitystä on väläytelty esimerkiksi Franklin D. Rooseveltin (polio) ja John F. Kennedyn (selkävamma) yhteydessä, mutta valitettavasti minulta puuttuu kyky arvioida tämän suunnan amerikkalaisten lähdeteosten uskottavuutta.

Kulttuurihistorian kannalta haluan vain sanoa, että ihmisen pahuus ja etenkin synti olivat hyvin kauan selityksiä kaikenlaisille asioille. Rukouksen rinnalle nousi valistusfilosofian myötä ajatus mielen harjoittamisesta. Siitä kehittyi vähä vähältä muun ohella kasvatustiede eli haarautumineen, ja seuraava suuri muutos oli psykologia, tässä yhteydessä lähinnä psykiatria. Käänteentekevän nerokas oli S. Freud, jonka menetelmät ja keskeiset oivallukset käsitetään nykyisin joko virheellisiksi tai jokseenkin tehottomiksi.

Lukemani mukaan freudilainen analyytikkojen järjestö pimitti aika pitkään tutkimustulosta, jonka mukaan alla puolet pitkän psykoanalyysin läpi käyneistä potilaista arvioi saaneensa hiukan helpotusta kalliista ja vaivalloisesta terapiasta. Toki klassinen psykoanalyysi on edelleen jossain tapauksissa erinomainen menetelmä, mutta kyllä lyhytterapian ja lääkkeiden ammattitaitoinen yhdistäminen ovat ainakin kansanterveydellisesti jotain aivan toista.

Se tieto ei ehkä ole edennyt meidän maallikkojen arkeen, että poikkeuksellinen ilkeys – esimerkiksi ”someraivo” – ei ehkä olisikaan pelkästään ihmisen ikiaikaista pahuutta ja halua vahingoittaa toisia ihmisiä, eikä liioin asianomaisen omaa kohtaloa kuvasteleva oireyhtymä.

Jos ilmiöllä on lääketieteellinenkin puoli? Joskus todella oudon toiminnan taustalla on esimerkiksi aivokasvain. Entä jos taustalla olisi useamminkin kemiaa eli keskushermoston ja aineenvaihdunnan ilmiöitä, joihin voisi vaikuttaa esimerkiksi täsmälääkityksellä. Jospa vaivoinamme olevat ”hullut” tarvitsevatkin myötätuntoa ja hoitoa? Jospa olemme toisin sanoen liioitelleet kulttuuristen syiden merkitystä?

Surku

Nytkin, kuulennon merkkipäivän johdosta, saan ainakin muutaman viestin salaliittoon uskovilta. Kuulentoa ei koskaan tehty. Kuussa ei ole koskaan käyty. Esitetyt filmit ja todisteet ovat pelkkää huijausta.

Olen aivan samanlainen jankuttava ääliö kuin niin monet muut. Luen Plutarkhoksen kahden tuhannen vuoden takaisesta kirjasta hienonhienoa tekstiä vieläkin vanhemmista ihmisistä ja jatkan: trumpismissa ei ole mitään uutta. Kautta aikojen ja kaikissa kulttuureissa uskomattomimpien valeiden latelijat ovat menestyneet, useimmiten suurenmoisesti.

Kautta aikojen kaksi SS-miestä ja kaksi susikoiraa on riittänyt kahden tuhannen ihmisen vartioimiseen ja sortamiseen. Pyramidin rakentajat kuolevat aina nälkään tai nääntymiseen käymättä ruoskan heiluttajien kimppuun. 

John Brockmanin uusimmassa pikku kirjassa monet kokeneet tutkijat sanovat, kuten arvaakin, että tietoisuus on syvimpiä ratkaisemattomista arvoituksista, mutta yllättävän moni mainitsee myös suurten ihmisjoukkojen leppymättömän vihamielisyyden tosiasioita ja todisteita kohtaan. Tieteenvastaisuus on aina suositumpaa kuin tiede, paitsi sairaalan teho-osastolla.

On mieluisaa käydä saunassa. Kun silmäni ovat vähän sitä ja tätä, jo siitä tulee hyvä mieli, että tuossa noin 45 vuotta käyttämässäni yhtiön saunassa minulle on yksi ja sama, onko siellä valot vai ei, koska lihakseni muistavat niin hyvin kaiken. Löylyssä kun ei oikein voi pitää silmälaseja. 

Kylpiessäni mietin, miten paljon on kaikkea muuta, mitä en välttämättä tiedä tietäväni.

Kuivautuessani sommittelen iltasatuja aikuisille. Grimmit ja vastaavat eivät ole tarpeeksi julmia minun makuuni eikä edes H.C. Andersenin makeileva moralismi vedä vertoja yksityiselle ja julkiselle mediallemme.

Olipa kerran ihminen, joka sitten kuoli ja kummakseen huomasi päätyneensä iankaikkiseen elämään. Oli siellä, siellä jossain, tuttujakin. Etenkin oli sellaisia, joita ei olisi uskonutkaan.

Satumme sankari kysyi tyylikkään pitkäpartaiselta kauhtanan käyttäjältä, että tämäkö se nyt sitten on.

Puhuteltu työnsi ison irtokiven läpi siitä, missä hänellä olisi näyttänyt olevan rintakehä kylkiluineen. Ei siis ollut ruumista eikä kai ainettakaan.

Jotkut kvanttipuolen tutkijat ovatkin esittäneet hypoteesin, ettei ainetta ja energiaa ole olemassa edes toisiaan täydentävinä tai toisilleen vaihtoehtoisina ilmiöinä, vaan kaikki on pohjaltaan pelkkää informaatiota, joka ei siis sijaitse missään.

Ja tämä pitkäpartainen vastasi satumme sankarille lempeällä, sointuvalla äänellä:

”Mutta Jumalaa ei ole olemassa. Hän teki itsemurhan.”

Parempi paikata

Ranskalainen Dacron julisti vuonna 1838: parempi korjata kuin restauroida, parempi kuin restauroida säilyttää. Pian hänen jälkeensä Viollet-le-Duc sai aikaan maanlaajuisen villlityksen. Vanhoja kivikasoja, sellaisia kuin Notre Dame, ruvettiin arvostamaan ja keskiajan rakennuksia käyttämään uudelleen.

Suomessakin kai jotkut pitivät Lohjan kirkon kaltaisia harmaakivikirkkoja todisteina keskiajan henkisestä pimeydestä.

Hieman myöhemmjjn Kaliforniassa pari kahelia sai päähänsä, että luonnossa olisi jotain suojelemisen arvoista, vaikka Raamatussakin oli lukevinaan käsky hallita kaikkea eli panna sileäksi vain. Ja Suomessa luonnonkauneus oli poliittinen metku, jonka taitavia edistäjiä olivat Lönnrot ja Topekius, Snellmanin taustatuella. Suomalaiselle maalaiselle metsissä ja maanteissä ei ollut mitään mielenkiintoista.

Vastaavasti Saksassa Goethe ja hänen jälkeensä Schiller alkoivat kuljeskella metsissä ja kehua näkemäänsä.

Tämä liikkuu mielessäni, kun pojat tulevat huomenna raapimaan seinääni. Tarkoitus on vaihtaa sään puolella kärsineet panelit. Olen ollut miehekkäästi sillä kannalla, että tämä meidän kyläsemme – koneella kumoon vain ja tonttimaata uudelle ajalle.

Olen alkanut empiä. Bauhausin nerokkaat arkkitehdit harrastivat etenkin betonia ja kerrostaloja ja olivat mukana luomassa funkista eli funktionalismia, josta on paljon hyviä esimerkkejä Suomessakin. He eivät tienneet tai välittäneet, miten huonosti betonipinta kestää säätä ja ilman saasteita. Moskova-ilmiö, jotka voi katsella esimerkiksi Espoon Matinkylässä.

Teräsbetoniin myönnettiin patentti Ranskassa 1877. Oivallus oli valmistaa näin kestävämpiä kukkaruukkuja. Vuonna 1906 vasta pari vuotta vanha torni (Mills College) kesti maanjäristyksen ja muuttui siten myyntivaltiksi tuleville sukupolville. 

Suomessa kotiseutumuseot olivat naurettavia ainakin 1970-luvulle, ja rämät talot revittiin etenkin Helsingin seudulta ”modernin” tieltä. Piparkakkukoristeissa nähtiin myös venäläistä hapatusta, josta oli hankkiuduttava eroon.

Meillä on suurmies, arkkitehti Panu Kaila, joka on tehnyt valtavan työn selvittäessään ja opettaessaan vanhojen talojen auttamista. Mutta kaupunkitaloihin Suomessa ei ole oikein edistytty. 

Sitä vastoin meillä hän vahva suojeluliike ja vastaavasti Helsingissä pari ja lähistöllä vielä muutama ”rakennusapteekki” joista saa alkuperäisiä tai sellaisilta näyttäviä aineita ja esineitä. Käyn välillä ihailemassa vanhoja katkaisimia ja vetimiä, uuninpellejä ja luukkuja (Erotajalla). 

Kun halusin huvilallemme Savonlinnaan päreitä, jotka oli tarkoitus tervata, kävi ilmi, ettei pärehöyliä enää ollut eikä tervaa saanut järkevään hintaan. En yllytä ketään laittamaan pärekattoa palovaarankaan takia, mutta on minulla itsellänikin sen verran päreitä kainalossa, että olen alkanut nähdä kohta puolen vuosisadan ikäset puutalomme kauniina ja historiaa hengittävinä.

Miten talot oppivat

Stewart Brand yhdistää muun muassa asuinpaikkani, sopimattomat sarjakuvat ja mahdottomat mieliteot. En ollut käsittänyt tätä yhteyttä. Brand, joka oli aikanaan hippi, keksi blogin. Isokokoineen ”Whole Earth Catalog” sisälsi enimmäkseen käyttökelpoisia tietoja ja teko-ohjeita vaikka mistä, ja sitten kirjoitusta asian ympäriltä.

Internet tietysti teki lopun tästä kaikesta. ”Elämän hakkerointi” on arkipäivää. Jopa Steve Jobs tunnusti kerran julkisessa puheessaan, että Brandin katalogi oli hänen suuri ja polttava innoittajansa  jo ennen kuin hän suuntautui tietokoneisiin ja puhelimeen.

Tällä hetkellä olen kovin mieltynyt esimerkiksi verkkopaikkaan Cool Tools

https://kk.org/cooltools/

Olin myytyä miestä, kun näin listan kärjessä Leathermanin Raptorin, joka on tarkoitettu minulle ja palokunnalle ja ensihoitajille. Linkkarissa on järeät sakset, sormuksen leikkuri ja karbidinuppi, jolla voi rikkoa autonsa ikkunan. Ja muuta.

Koska olin jollain tavalla kuvassa jo silloin aikoinani, vaikka en ollut hippi, minulla on välillä tuskaa näistä blogeista. Tiedän että taustalla on hiukan rähinähenkinen tee se itse -perinne, ja olen kasvanut sellaiseen ajatteluun, että ainakin aluksi yritetään korjata itse sen sijaan että mentäisiin kauppaan ostamaan uusi.

Siten blogin, joka jatkaa tätä perinnettä verkossa, pitäisi olla jollain tavalla hyödyllinen lukijalle. Siihen en ole päässyt, toistaiseksi.

Mutta Brandin kirja taloista jotka oppivat ja ihmisistä, jotka muuttuvat hitaasti asuntojensa kaltaisiksi, on mainio. Hän siteeraa Churchillia, joka 1943 uudelleen rakennettua parlamenttitaloa käyttöön otettaessa selitti, että koko Englannin poliittinen järjestelmä on perua Alahuoneen rakennuksesta, jossa on kaksi puolta kahdella puolueelle ja liian vähän istuimia kaikille valituille edustajille. Britit todella kopioivat vanhat rakennusvirheetkin kunnostaessaan Saksalaisten pommien rikkoman vanhan rakennuksen.

Brand harrastaa paljon samaa, mistä on kirjoja Suomessakin: valokuvia talojen elämänkaarista. Se ei ole yllätys, että hänen mielestään talot eivät ole yleensä kunnostamisesta parantuneet, vaan päinvastoin. Hyvä ettei hän tunne Suomea. Itse tunnustan, että vanhan tyyppinen maalaistalo pirtteineen on jokseenkin kamala asua, etenkin talvella, mutta jotain tolkkua ”elintasosiipien” eli vasikoiden rakentamisessa olisi hyvinkin saanut olla.

Minusta maamme rakennustaiteen pohjanoteerauksia ovat kyllä Turun tuomiokirkko (Engel, 1827) ja Kirkkonummen vanha kirkko, jotka on pilattu perinpohjaisesti ”parannuksilla”. Turun tuomiokirkon tornin huippukin näkyy joka paikkaan. 

”Rintamamiestalo” on tietysti rakennustaiteemme huippu: jo rakenteellisesti sopeutuva, ratkaisuiltaan järkevä ja sellaiseksi suunniteltu, että yläkerran voi hyvin jättää kesken odottamaan asukkaan rikastumista. Arvaan että kolmannes lukijoistani on elänyt ratkaisevat ikävuotensa sellaisen talon kerroksessa 1 ½ eli yläkerrassa, sahajauhon tai kutterinlastun tuoksussa. 

Brand mjuuten ei lakkaa pilkkaamasta Buckminister Fulleria eikä Bauhausin neroja (Gropius, van der Rohe) ja Korbua. Miten virkistävää!

Diamond 2

Mielenkiintoisin eilen puheeksi otetun J. Diamondin uutuuskirjan ”Upheavals” kohdemaista on Australia. En tiedä siitä juuri mitään. Tai tiedän, että muutkin kuin he itse pitivät Australian ja Uuden Seelannin sotilaita (Anzac) maailmansodissa tavattoman hyvinä, ja muistoksi sotilaat pitävät edelleen lierihattua hassusti, kuvan osoittamin tavoin. Australia koki 1900-luvulla monta pahaa kriisiä ja selviytyi.

En tiedä tuosta hatusta. Villin Lännen Billy the Kid kuitenkin käytti todellisuutta samanlaista knallia kuin Chaplin. Se oli ainakin hiiviskelevälle salamurhaajalle pusikossa parempi kuin leveälierinen Stetson.

Diamondin oma perusalue on Uusi Guinea, joka puolestaan on aina kuulunut seutuihin, joilla en olisi halunnut samoilla. Kirjan perusajatus on muutos. Jos meillä on toisteltu esimerkiksi että ryssä on ryssä vaikka voissa paistaisi, antropologimme perustelee täysin vastakkaisen mielipiteen, vaikka ei puhukaan venäläisistä.

Kriisi merkitsee muutosta, joka tulee väkisin tai hivuttamalla.  Selventääkseni ajatusta keksin itse esimerkin, joka ei ole Diamondin. Mielestäni brittien brexit-kellokkaat saisi ripustaa lähimpään leppään. He yllyttävät tavoittelemaan järjestelyjä, jotka kuihtuivat ja kuolivat yli 30 vuotta sitten, ja osoittavat näin, ettei sensaatiomainen hölmöys ole edes Englannissa korkeiden sotilaiden yksinoikeus. 

Kuvaillessaan Saksan kriisejä Diamond sanoo, että ilman (aivan yli äyräittensä menneitä) vuoden 1968 opiskelijalevottomuuksia murhineen ja tuhopolttoineen ei olisi tullut vuoden 1991 yhdistymistä, joka toteutui kalliisti ja hyvin. Sitä ennen, siis 1968, nuoret olivat pitäneet isiään natseina ja nämä lapsiaan uutena Hitler-nuorisona. 

Olen oppinut halveksimaan kriisiterapiaa. Kotiseudullani sellainen oli heikkouden merkki. Olen kuullut – en oman sukuni piirissä – pojan ärähtävän kuolevalle äidilleen: älä kitise. Katse oli kuin tapettavan sian, raivon ja pelon sekoitus. Silmät punersivat.

Diamond korostaa myös Suomen vaiheita selostaessaan raakalaismaisen rehellistä epäonnistumisen tunnustamista, jolla kriisin käsitteleminen aloitetaan. Sitä hän ei kuitenkaan tiedä, että meillä 1920-luvun alun ruhjomalla toteutettu reformilainsäädäntö (maakysymys, oppivelvollisuus) oli iso tekijä. 

Yksilön hoitamisesta joukon terapiaan ja kokonaiseen kansaan on siirrettävissä ”aitaaminen” (fencing). 

Kun kohtalo on lyönyt kovaa ja varoittamatta, koulutettu asiantuntija voi auttaa avaamaan uhreille henkisiä palokujia. Jopa paha avioero tekee tunteen, että kaikki on lopussa, koska on käynyt ilmi, että hyvät työt ovat olleet turhia. Yksi keskeinen henkinen harha on, että nyt kaikki näkevät, kuinka huono minä oikeasti olen.

Tavallinen keino ilmaista tuo romahduksen tunne on epäuskottava toisten syyttely ja aiheeton kehuskelu.

En voi olla yhtymättä Diamondin esimerkkiin. Kansleri Willy Brandtin polvistuminen ja anteeksipyyntö Puolan Varsovan gheton muistojuhlassa 1970. Itsekin pidin sitä rehellisenä  ja liikuttavana tekona, jonka takana ei ollut PR-toimistoa.

Timantti

Jared Diamondin kirjasta ”Tykit, taudit ja teräs” tuli tiedonalaa määrittävä pian ilmestymisensä jälkeen. Kirjoittaja ilmestyi näkyviin hiukan oudosti. Hän oli antropologiksi ryhtynyt biologi, jolla oli erinomainen kokemus myös kenttätutkimuksesta.

Tuo kirja  ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan. Kerrankin voin vedota auktoriteettikin: akateemikko Eino Jutikkala oli aivan kiihtynyt tästä tutkimuksesta ja järjesti Diamondille myös suomalaisia tieteellisiä kunnianosoituksia.

Nyt käy ilmi, että ainakin Jutikkala lienee järjestellyt muutakin.

Diamondin väliteokset – myös ”Collapset” (Romahdus) ovat muuten vain mainioita tietokirjoja.

Nyt sitten ilmestyi kuvasta ilmenevä ”Upheaval”. 

En ollut uskoa silmiäni, kun näin, että tuon kirjan aloittaa länsimaisessa historiankirjoituksessa ja tietoisuudessa käytännössä täysin tuntematon ja epäkiinnostava aihe, Suomen talvisota 1939-1940. Niin pian kansalaissodan jälkeen ja niin vähin jälkivaurioin! Diamond on käynyt usein Suomessa ja osannut valita keskustelukumppaninsa. ”Kommunismi Suomessa” on mielestäni kuvattu aivan oikein. Kekkosen jo Euroopassa ja etenkin USA:ssa joskus kummalliselta vaikuttanut toiminta selitetään. Fiksuna tutkijana Diamond ei arvaile Kekkosen tarkoitusperiä. Joihin itse lukisin myös uran edistämisen ja erilaisesta ajattelusta epäiltyjen nuijimisen.

Seuraava kirjoittajan käsittelemä kriisi on Japani ja Meiji-kausi eli amerikkalaisten maahan tunkeutuminen 1800-luvulla. Sitten on Chile eli Pinochet 1973, josta mekään emme halua muistaa mitään, ja niin edelleen. Maailman suurin muslimivaltio Indonesia Sukarnoineen ja Suhartoineen palautetaan mieleen – joukkomurhissa vasta hutut ja tutsit ylsivät samaan. 

Vvuoden 1965 himomurhaajat on pyyhitty kaikkien muistista. Sitten etenen muun muassa kohti Saksaa 1945. Diamond sanoo heti, ettei hän vanhennuta kriisien kuvaustaan selostamalla Trumpia, Butinia ja brexitiä. Niinpä hän tekee juuri sen, rivien välissä-

Kirjoittajan maineen vuoksi ja aiheen takia luulen, että kirja ilmestyy suhteellisen pian suomeksi. Seuraan kiinnostuneena, viekö suomennosoikeuden Kimmo Pietiläisen (Terra Cognita) nenän edestä joku rikkaampi ja röyhkeämpi. Arvaan että vie.

Muistattehan opettamani säännön: kun esitän käsityksiäni kirjoista ja niiden kustantamisesta, älkää koskaan uskoko. Voisin toimia maksullisena oraakkelina, koska arvioni ovat lähes poikkeuksetta vääriä. Tekemällä juuri päinvastoin voisi saavuttaa tuloksia.

Onneksi sana on levinnyt. Näinä aikoina kaksi eri kustantajaa on pyytänyt minua kirjoittamaan itse sellaisen ja sellaisen kirjan, mutta ensi tapaamisen jälkeen peruuttanut tarjouksensa yhtä kiireesti kuin lopullisesti. Niinpä minulla on satoja sivuja mielestäni luistavaa ja sopivalla tavalla sopimatonta tekstiä muun muassa erilaisten merkkihenkilöiden huolellisesti peitellyistä kömmähdyksistä ja yhteisöllisistä harhaiskuista, mutta ei mitään toiveita julkaisusta painettuna kirjoina. Kustantajat sanovat, että hyvien kirjojen julkaiseminen on nyt lopetettu, ja ihmettelevät sitten myynnin jatkuvaa heikentymistä.

Kaiku

Taksikin oli jo lähtenyt ja olin katsonut, ettei kahvia ollut, vaikka kellonaikakaan ei sinänsä suosinut virkistäytymistä. Olin iltapäivällä hankkinut itseni Joensuun junaan Parikkalassa ja repinyt matkatavarat perässäni Parikkalassa alikulkutunnelin kautta ja sitten läpi puolen liikkuvan junan.

Matkailu Keski-Suomeen ja sitten Savoon oli ollut tarkoitus mutta silti yllätys. Viime kesän oli istunut työhuoneessani, koska silloin sydänrytmit olivat alkaneet reistailla. Eivät ne nyt ole yhtään paremmat, mutta veruke on toinen. Kaksikymmentäviisi edellistä vuotta olivat kuluneet osin omaishoitajana, varsinaisesti kesästä 1989.

En ollut tullut ajatelleeksi, etten ollut edes silloin itsekään kehuttavassa kunnossa. Olin lisännyt entisestään turmiollista toimintaa ja saavuttanut kirkkaaasti mielipuolisuuden asteen. Ehkä kirjoitan siitä joskus, ehkä en. Erään vuoden aikana julkaisin sata lehtikirjoitusta ja sitten väitöskirjan. 

Mutta nyt muistin illalla, että kotinsa tuntee kaiusta. Ehkä havainto oli kouluvuosilta. Ehkä kysymyksessä olivat ne kesät, jolloin olin ollut pitkään poissa, kuten Lapissa. Kotiseudulla Järvellä ei oltu koskaan niin kauan. Sen ajan oloissa ja niin suurella perheellä tultiin kotiin ainakin pesemään pyykit. Pesukoneen poistoletku oli sininen. Mielestäni meille ei koskaan tullut lämmintä vettä vaan se puoli hoidettiin Junkers-merkkisellä kaasulämmittimellä. Nimi ainakin oli hieno.

Pitkän kesän jälkeen päällimmäinen kodin tunne oli lattiavahan haju. Koska alakerrassa oli liiketiloja ja tämä elokuvateatteri, lattiat olivat meilläkin 30-luvun korkkimattoa, ja ainakin joku joskus myös vahasi ne. Muistan työkalun mutta ennen kaikkea hajun. Se kuului kotiin aivan yhtä kiinteästi kuin lysoli sairaaloihin, jollaista meidän paikkakunnallamme ei tosin ollut.

Onneksi sain pesäpallon. Sen toi tuliaisiksi ystäväni Latvala. Huoneissa on umpisokkeli ja palaparketti. Paiskon palloa lattiaan ja kuulen äänestä, mitä ympärillä on. Tässä huoneessa on laudasta tehty pinnoite, jonka alla on koolaus. Pallo kimpoilee yllättävästi. Kaiku vaihtelee, mutta kuulen kyllä, onko kirjakasseja asiattomissa paikoissa.

Musiikin kuuntelemisen keinoja siirrän puheeseen. Se ei ole helppoa, koska puheen yläsävelsarja on huonommin harjoitettu kuin soiton. Silti sanan melodian tunnistaa ja sitä käytetään myös tietoisesti. ”Niin” ja ”niin” ovat aivan eri asioita väitettäessä ja tunnustettaessa.

Ellei haju olisi sekin niin kertova, voisin luvata kokeilla silmät sidottuina, kuulenko missä talossa tai huoneessa ollaan. Luulisin erottavani sen, mutta voi se olla myös vain vilkkaan mielikuvituksen tuotetta. Eikä niin sanottuja hälyjä, kuten pesäpallon kopsahdusta, ole tietääkseni tutkittu eikä ainakaan kirjoitettu nuoteiksi.

Silti hätkähdän mielihyvästä, kun kuulen Tulosruudusta todella nasevan pallon äänen. Sanovat että pesä- ja jalkapallo ovat pientä verrattuna siihen iloon, jonka tuottaa täydellisesti osuvan golfpallon ääni. Ja hauskasta tennispallokin molskahtaa, kun joku ammattilainen syöttää ässän.

Itse kaipaan joskus taitavaa takomista. En ehkä ole kuullut sellaista luonnossa puoleen vuosisataan. Oikeassa, mustassa pajassa seppä aina kilautti kahdesti ennen kuin löi hehkuvaa rautaa kunnolla. Se se oli ääni, ja mikä rytmi!

Eli terveisiä maalta. Suunnittelin ryhtyväni myymään ison järvenselän liplatusta kiinalaisille. Joka ei siihen ääneen mielly, terve ei liene.