Sivun näyttöjä yhteensä

30. marraskuuta 2012

Syntymäpäivä





Nolla vuotta täytti tänään Espoossa ? ? Kemppinen (synt. 30.11.2012). Kysymyksessä on vankkatekoinen vauvasmies, jolla on viisi serkkua ja huimaava liuta erilaisia sukulaisia. Perintökaaren sukulaismäärittelystä irtautuen esimerkiksi hänen isänisällään on 49 serkkua.
 

Hänen isänsä pikkuserkkujen määrää ei kukaan ole toistaiseksi tohtinut laskea.

- Voisitteko kertoa, arvoisa ?, mikä on käsityksenne vallitsevasta talouspoliittisesta tilanteesta ja millaisia kehitysnäkymiä arvelette olevan edessä.

… (hämmästynyt katse)

- Entä ilmastonmuutos? Vakaasta ruumiinlämmöstä talven tuiverrukseen?

… (ihmettelevä katse)

- Teillä itsellänne näyttävät työllistymisnäkymät suorastaan erinomaisilta.

… (kitinää, suun aukomista)

- Entä tämä syrjäytymiskysymys?

(Reportteri häpeää, koska haastateltava ei naishenkilön kainalossa ole lähelläkään syrjäytymistä.)

- Kun teillä, arvoisa ?, on nyt takanannesuuri ja merkittävä kokemus, voisitteko välittää vaikutelmianne äskeisestä.

(Haastateltava nukahtaa.)

Edelle kirjoitettu on kuvitelma. Kirjoittaja on poikkeavassa mielentilassa. Näin on siitäkin huolimatta, että tämä on kuudes lapsenlapsi, poikia kaikki, muuten.

Kukaties huomenna tähän aikaan on luvassa aidompia terveisiä. Käynnistä on sovittu.

Siis tervetuloa.Tehdään tilaa.


29. marraskuuta 2012

Seis maailma







Pojilla on tekeillä julkinen esiintyminen kukaties Tekijänoikeuden valvontakeskusta vastaan. Hyvä hanke. Valitettavasti en voi osallistua, koska olen pysytellyt vuosikymmeniä erossa joukkoesiintymisistä.

Pikkutytön tietokonetta koskenut tapaus on kuuleman mukaan sovittu ja tutkinta on lopetettu. Niinpä jää arvailujen varaan, mistä oikeastaan oli kysymys. Oma käsitykseni on, että ulkopuolinen taho aloittaa tarkkailemalla liikennemääriä.

Niin tehtiin jo hyvin kauan sitten. Yksi tiedoista, jotka eivät hätkäyttäneet Mikkelin kenraaleja kevätkesällä 1944 oli muutoin selvänä pidetty viite hyökkäyksen valmistelusta: sähkötysliikenteen huima lisääntyminen. Viestejä avaamatta suomalaiset kuulivat myös käsisähkötyksestä, että miehet oli vaihdettu. Nyt olivat vauhdissa ilmeisesti Neuvostoliiton Jäämeren laivaston parhaat ammattilaiset. Tuon kuulee nopeudesta ja tarkkuudesta.

Tekijänoikeuden valvonta ja niin sanottu tekijänoikeusminimalismi eli arvosteleva suhtautuminen oikeuksien laajentamiseen ovat julkisuuspeliä. Äänekkäät osapuolet, joihin itsekin lukeudun, ovat yleensä aivan immuuneja järkeville väitteille. Keskustelu ei johda juuri mihinkään. Se lahjonnan laji, jota ei ole kovin huomattu moittia, eli suurella rahalla toteutettu lobbaus tuottaa tulosta.

Itse tulin 90-luvulla Amerikassa siihen tulokseen, että silloinkin rehottanut piratismi tapahtui osaksi hyvässä yhteistyössä mm. levy-yhtiöiden kanssa. Säästö on melkoinen, kun tekijöille ei tarvitse maksaa tekijänpalkkioita. Jo silloin Kiinassa – tuolloin eristyneessä maassa – kyettiin valmistamaan ainakin äänilevyjä, joiden erottaminen aidoista oli hyvin vaikeaa. Tämä ei ole tieto, vaan juoru. Humalaiset juristit tapasivat kertoa näitä toisilleen ja selventää, että musiikki oli pikku asia verrattuna silloin levyille siirtyneisiin tietokoneohjelmien asennuslevyihin.

Juoru vihjasi siis samalla eräänlaiseen veroparatiisikäytäntöön. Kun osa tuotteista tuli pimeästä, tuo osa oli myös myytävissä ohi kirjanpidon.

Olen toistellut usein, ettei yhtiöillä ole kunniaa eikä perusoikeuksia. Järjestelmämme ja perinteemme nojautuvat yksilöön, jota ennen sanottiin kansalaiseksi.

Tätäkin tärkeämpää olisi miettiä sitä tosiasiaa, ettei yhtiöillä ole äänioikeutta. Juuri nyt vallitsee yksimielisyys siitä, että vienti olisi saatava vetämään ja tuottavuus ylös. Nämä ajatukset ja toiveet koskevat siis yksinomaan yrityksiä, joita äänioikeudettomia.

Kun kuitenkin poliittiset eli vaaleilla valitut elimet tekevät sangen tärkeitä ratkaisuja muun ohella veroista ja valtionveloista, politiikka ei voi olla yritystoiminalle yhdentekevää. Sellaista syytä ei ole, jonka johdosta yritykset olisivat passiivinen osapuoli. Eivätkö ne ole päinvastoin leikanneet itselleen yhä suurempia paloja siitä ratkaisuvallasta, joka koskee monien elämää. Ja kun yrityksistä ei haluta puhua suoraan, puhutaan ”markkinanvoimista”.

Olisi aihetta miettiä, onko poliittinen kehitys ollut vallan siirtymistä entistä laajemmin yhtiöille ja yhteisöille. Niinpä ”tekijänoikeus” tuo aina mieleen kamppailevan – ja joskus harvoin menestyvän – taiteilijan. Alan juristitkaan eivät usein käsittele edunvalvontajärjestöjä eivätkä etenkään tekijänoikeuksilla kauppaa käyviä liikeyrityksiä. Tuo alue on yksinkertaisesti huonosti tunnettu – ja se palvelee yrityksiä.

Pikkutytön tietokoneen asiassa vakava ongelma oli korporaatiolle liukunut valvonta- eli vakoiluoikeus, ja poliisille näiden samojen yhteisöjen tahdon mukaisesti jäänyt kohtalokkaan suuri harkintavalta kotietsintää ja takavarikkoa koskevissa asioissa. On helppo ottaa takavarikkoon esine tai jopa rahasumma.

Tässä jutussa esiintynyt tietokone on jotain muuta. Siinä on useimmiten niin paljon muutakin kuin tekijänoikeutta rikkovaksi arveltua aineistoa. Ja tietokoneita on takavarikoitu jopa asianajajilta, joiden salassapitovelvollisuus on sangen ankara. Siis – seuraavaksi takavarikoidaan lääkärin tietokone potilastietoineen siksi että perheen lapsi on ehkä, kukaties, kopioinut jotain. En ole kuullut, että tekijänoikeusjärjestöjä estettäisiin pääsemästä kiinni muihin, salassa pidettäviin tietoihin. – Mutta haluatteko te, että edes poliisi lueskelisi sähköpostianne?

28. marraskuuta 2012

Perko ja Kaartin seitsikko







Menin sanattomaksi.

Tulevalla viikolla järjestämme Kullervo Kemppisen muistokonsertin. Muuan hitti tulee olemaan Jorma Hynnisen Jouko Laivuoren säestämänä esittämät viisi Kilpisen Tunturilaulua – kuvitettuina isäni 50 vuotta vanhoilla valokuvilla. Kun lauletaan Jänkä, näytetään jänkä. Kun lauletaan Vanha kirkko, näytetään Pielppajärven erämaakirkko. Kun lauletaan Tunturille, näytetään K. Kemppinen sangen nuorena Vasanlyömäpäällä katsomassa Sokostin suuntaan.

Ja on Beethovenia, on kuoron soolokvartetti ja muuta.

Tämän jutun valokuvassa ovat muuten vanhempani Saariselällä vuonna 1947, äiti vasemmalla ja isä oikealla. Vasemmassa reunassa on isäni ehkä kehittämän rinkan ensimmäinen prototyyppi, jossa kehikko on siis puukolla veistetty.

Kovin olivat nuoria – oikeastikin.

Mutta tuota tilaisuutta varten neuvottelin Kaartin soittokunnan kanssa ja tänään sain levyn, joka ilmestyy tällä viikolla – Jukka Perko ja Kaartin seitsikko soittavat rauhanajan marsseja.

Nuijamiesten marssi oli pohjalaiskuoron tavallinen lopetuskappale. Isäni johti sen sata kertaa, ainakin. Lopussa toinen basso veti niin että ikkunaverhot heiluivat.

En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että sotilasmarssit voisivat olla musiikkiakin. Ja väärässä olin.

Perkon käsittelystä ja Kaartin miesten soitosta tulevat heti mieleeni modernit, merkittävien säveltäjien sovitukset parista pohjalaisesta kansanlaulusta. Ainakin YL on levyttänyt ne, ja jopa Iso Antti ja Rannanjärvi soi kuin uutena, kun bassolinja onkin nostettu aluksi melodian paikalle eikä tutusta renkutuksesta ole tietoakaan; itse asiassa se on erikoisen septiminsa kanssa mielenkiintoinen, historiaa kantava kappale.

Ja nyt Sibeliusta, Kuulaa, Collania ynnä muuta jazzina tai ainakin hyvin jazzin kaltaisena, saksofonin johtaessa.

Tiedä sitten, keksiikö kukaan pahastua. Fundamentalistit ovat aina keskuudessamme. Heistä varmaan isänmaalliseen marssiin ei saisi lisätä fermaattiakaan.

Minusta tämä on hämmästyttävä taidonnäyte ja suuri kunnianosoitus. ”Jazz-versio” on väärä nimitys. Onhan useimpien kappaleiden tyyli selvästi siihen suuntaan kallellaan, mutta vertauskohtana tulee mieleeni Aulis Sallisen ”Aspekteja Peltoniemen Hintriikin surumarssista”, jossa pelimannisävelmä puretaan osiinsa ja niistä rakennetaan uutta musiikkia, joka on yhtä aikaa samanlaista ja toisenlaista.

Sama koskee näitä. Kuten Perkon virsissä nytkin on pakko tunnustaa, että nuotteihin jäädytetty musiikki tai vahva esitysperinne ei ole riittävä syy valehdella, että musiikki eli yksittäinen teos olisi aina sama. Hyvänen aika – esitetäänhän teoksia jatkuvasti sekä hyvin että vähemmän hyvin. Jokainen tosissaan musiikkia seuraava muistaa tapauksia, joissa hyvin tutuksi luultu teos saakin aivan yllättäviä aspekteja.

Minulle kävi noin Sarasteen ja Helsingin kamariorkesterin Beethovenin Eroican kanssa. Sieltä löytyi loputtomasti asioita, joita ei olisi niin tutusta teoksista uskonut.

Sekä sovittajan (oikeastaan säveltäjän) että soittajan kannalta loistava osoitus siitä, että musiikki on jotain, joka on sekä nuotteja että mitä tahansa kuuntelukertaa syvemmällä ja laveammalla.

27. marraskuuta 2012

Opimme mitään






Ainakin puolet Suomessakin tunnetuista ja paljon käytetyistä elämänohjeista, iskulauseista ja aforismeista jakaa saman piirteen. Ne ovat iskeviä kiteytyksiä, mutta eivät kestä lainkaan tarkastelua. Toisin sanoen ne ovat todistettavasti vääriä, riittämättömiä tai harhaanjohtavia.

Joku henkilö kirjoitti ja toinen siteerasi, että parodia on jo kauan ollut mahdotonta – ne tekevät sen itse.

Ajatus tarkoittanee, että moni toiminta ja paljon puheista on niin irvokasta, että sitä voisi luulla pilkantekomielessä sommitelluksi. Sitä voisi luulla parodiaksi. Jolloin parodia ei ole mahdotonta, vaan mahdollista. Sitä syntyy myös tahattomasti.

Ollakseni parodioimatta – kirjoittajan tietäen olen hyvin selvillä kaksoismerkityksestä. Runoudessa ja sen lähisukulaisessa vitsissä tunnettu mestarin keino on muuttaa sanojen merkitystä tai lauseen kulkua kesken ajatuksen. Tekninen nimitys on ”ambiguiteetti”. ”Hiljaisuus on kuultava” on sekä sanaleikki että kaksoismerkitys, koska se on mielekäs ja kaunis, ymmärsi sanan ’kuultava’ kehotuksena tai adjektiivina, kuten sanassa ”läpikuultava”.

Alkuesimerkin kirjoittaja vihjaa parodiaviittauksellaan muun muassa sen siteeraajiin. Ihmiset möläyttelevät vahingossa asioita, joita pahin pilkkakirves ei välttämättä keksisi.

”Emme opi historiasta mitään” on suosittu ajatelma. Joku on laajentanut ”paitsi sen että emme opi historiasta mitään”. Teemme samat virheet uudelleen ja uudelleen.

Tämä on oikeastaan kiinnostava ajattelutapa. Historia siinä muodossa kuin sitä hiukan opetetaan koulussa, on kieltämättä kuiva ja sekava tarina. Sille altistettu voi kysyä aiheellisesti, miksi tällaista soopaa on siedettävä. Yliopistotasolla jokin kysymys Kansalaissodan 1918 syistä ei monien mielestä ole maho. Tapahtui asioita, jotka johtivat suureen väkivaltaan ja lisäksi menetelmiin (keskitysleirit), jotka oli vaivoin toteutettu jossain kaukana (buurisodassa) mutta osoittautuivat menestystuotteiksi jo alle 20 vuoden kuluttua, Neuvostoliitossa sitäkin aikaisemmin.

Kun vanhat valttikorttimme (sauna, sisu, sukset jne.) on osoitettu varsin vanhoiksi ja laajalti tunnetuiksi, tässä meillä olisi maabrändin aineksia. Kun toiset tyytyivät vain ottamaan maanmiehensä hengiltä, mepä jalostimme keinot heidän rääkkäämiseensä kuoliaaksi.

Ehkä joku työryhmä tarttuisi tähän, varsinkin kun suomalaisia epäillään saamattomiksi.

Historia on ihmisille melkein sama asia kuin yritys ja erehdys, jonka kaikki selkärankaiset ja useimmat selkärangattomat hallitsevat. Väitteen mukaan monien nisäkäslajien laumanvanhimmat palvelevat hiukan yli aikansa, koska tehtävä selvittää sopivat kulkureitit ja salaiset vesipaikat vie aikaa käsitteellisen kielen puuttuessa. Tällaisiahan puhutaan mm. norsuista.

Yritys ja erehdys opetti ennen lapselle, kummasta päästä tulitikkua kannattaa pitää kiinni, kun se palaa. Kansat joko oppivat tai eivät opi, että esimerkiksi naapureiden härnääminen kannattaa hoitaa perinteisin muodoin ja sovituin tavoin, esimerkiksi hulinoimalla.

Sotakouluissa sanotaan, että hyökkäys edellyttää painopistesuunnassa ainakin kolminkertaista ylivoimaa.  Sitä sotakouluissa kai ei sanota, että tämän historian mukaan hyökkääjälle käy huomattavan usein lopulta kalpaten. Saksa sen tietää ja Japani samoin.

Samanlaista on havaitsevinaan poliittisissa suurryhmissä ja sosiaalisissa pieniryhmissä. Äkillinen, loistava voitto saattaa olla tuhon alku.

Historiatieteen huono maine johtuu siitä, että sitä harjoittivat pari sataa vuotta sitten etenkin lakimiehet, ja tietenkin he olivat löytävinään historiallisia lakeja. Kesti aikansa ymmärtää, että olemassa olevien lainalaisuuksien selvittely tapahtuu luonnontieteissä ja eräillä teoreettisilla aloilla. Historia ja lainoppi muistuttavat ilahduttavasti konepajatekniikkaa.

26. marraskuuta 2012

Yle Areena






 Areena, latinaksi harena, kukaties etruskin kielestä omaksuttu sana, oli paikka, jossa saattoi seurata atleettien hyödyttömiä ja julmia temppuja. Tätä päivitteli kirkkoisistä muuan.

Olen henkilökohtaisesti kiitollinen kolmesta Ylen tarjoamasta linjasta, ääniradion Ylen ykkösestä, television Teemasta ja yleisestä Areenasta.

Ennenkin on ollut tarve tehdä tiliä kirjoista. Luultavasti luen yhä enemmän koneella. iPadin syömät kirjat, etenkin Kindle, ovat oivallisia. Toistan samaa kuin ennenkin. Tällainen ei ole painetuilta kirjoilta pois, kuten ei äänikirjakaan. Ne ovat niin erilaisia, että täydentävät toisiaan.

Viimein viikolla ilmaantunut Yle Areenan iPad sovellus oli kuin lahja. Kaikki kai tietävät, että iPad on liian kallis ja pitää kiinni kaikenlaisista kummallisuuksista, kuten vihamielisyydestä Adoben Flashia kohtaan.

Mutta nyt Ylen sovellus on ilmaiseksi ladattavissa ja toimii moitteettomasti.

iPadissä lienee edelleen paras näyttö. Asiantuntijanani toimii henkilö, jolla on keskihankalia silmävaivoja. Siirtyminen läppäristä padiin + langattomaan näppikseen tapahtui noin päivässä ja väitteen mukaan silmät eivät niin väsy.

Itse en ole vielä viitsinyt selvittää itselleni, mikä on mutkattomin tapa sisällyttää sähköpostiin liitteet – veikkaisin että iCloud. Sen jälkeen itse asiassa voisikin siirtyä hoitamaan sähköpostit tuolla vekottimella.

Näin etenkin siksi, että Windows 8:n muuan hyvä ominaisuus on ”sleep”. Olen nyt kokeillut tarpeeksi vakuuttaakseni, etteivät tallentamattomatkaan tiedostot häivy mihinkään. Speksien mukaan ne pysyvät tallella, vaikka virta katkeaisi välillä. Siis kun poistun koneiden äärestä muutamaksi tunniksi, panen koneet nukkumaan. Pöytäkone herää, kun painaa mitä tahansa näppäintä. Salasanalla suojaaminen on tietysti mahdollista, mutta minulle tarpeeton.

(Vanhalle miehelle kovin tarpeellinen vastaus kysmykseen ”mikä maa, mikä valuutta löytää painamalla Windows-näppäintä ja sitten sama näppäin + C ja ruutu näyttää, että totta vieköön eletään maanantaita ja meneillään on marraskuu.

Ryypimme kahvia kirjailija Tuurin kanssa. Hän ylisti suuresti Bijou-merkkistä kirjoituskonettaan. Löysin mielihyväkseni yksityistä tietoa asiasta.

Typewriter.slk.fi on osoite. Sen takana on Suomen Liikemiesten Kauppaopiston säätiö, joka kehuu verkkosivulla kirjoitus- ja laskukonekoelmaansa. Ja toden totta – monissa kuvissa esiintyvissä koneissa on suomalaiset näppäimet eli skandit mukana.

Noinkohan tuli asiaa Pasilaan? Mr. Raimo Harlio, jonka aloitteesta museo on verkkosivun mukaan perustettu, on kyllä selvästi suomalainen suurmies, mikä täten tehdään julkisesti tiettäväksi.

Hieman pidempi matka on Canberrassa Australiassa sijaitsevaan kirjoituskonemuseoon oztyperiter.blogspot.fi.

Google näyttää tuntevan aikamoisen määrän tieteellisiä ja epätieteellisiä, virtuaalisia ja fysikaalisia konttorikonemuseoita. Olisiko otettava haarapussi olalle ja rasvattava saappaat?

Tähän asti mieluisimpia löytämiäni museoita on Pariisissa suhteellisen keskeisellä paikalla sijaitseva lukkomuseo. Sen erikoisuutena olivat ainakin siellä käydessäni keskiajan ja uudenajan alun kiltojen ja ammatillisten yhteenliittymnien arkut, joita ympäröi joka puolelta suunnattoman sokkeloinen metallikehikko – ulkoinen lukko. Sellaisessa oli sata niveltä ja tuhat vipua.

Hauska että voi kerrankin ylistää mekaanisia ihmeitä. Smithsonianin tietokonemuseon Washingtonissa on kyllä hieno, mutta ei siitä verenpaine kohoa, toisin kuin tästä.

25. marraskuuta 2012

Metsät







Näytän maanantaina vähän Lapin kuvia ja juttelen eräkirjallisuudesta ennen tai nyt. Se on näitä Kirkkonummen kirjaston satutuntejani, ja arvaatte kyllä kenen ottamista kuvista on kysymys.

Minuun iski ihmetys niistä kuvista. Erämaa on kulttuurituote. Ei se juurikaan ole saman näköinen kuin näissä kuvissa 50 vuotta sitten.

Tuo repun kanssa kulkeminen oli alemman, juuri nousevan keskiluokan harrastus, jota ylempi eli akateeminen keskiluokka vieroksui ja myös vastusti. Luullakseni se ei ole paljonkaan sukua metsästykselle, vaikka aikoinaan suunnattoman suosittu A.E. Järvinen oli metsästäjä ja K.M. Wallenius kalasti ja metsästi hänkin.

Salaperäisiä reittejä kulkien ajatus lienee lähtöisin Henry Thoreaulta, jonka mielenmaisema puolestaan muistuttaa melkein sata vuotta vanhemman Rousseaun ajatuksia – luonto ja ihminen ovat oikeastaan hyviä. Ponnistelu ja omaneuvoisuus ovat isompia asioita kuin pitkälle viety älyllisyys tai karkea utilitarismi. Thoreaun ajatusmaailmaa on sanottu transsendentalismiksi. Aika hyvä nimitys, ja vaikea kirjoittaa. Merkkiteos on tietenkin ”Walden” (1854).

Tässäkin asiassa Paulaharju on kaikkein mielenkiintoisin. Lönnrot ja hänen jälkeensä kansallisromantikot olivat jopa nähneet vaivaa kulkiessaan etsimässä ”oikeaa ja alkuperäistä” suomen kieltä ja kansaa. Paulaharju aloitti kansatieteen aineiston kerääjänä ja kuvasi nöyrästi ihmisiä, rakennuksia ja elämäntapoja. Mutta hän tosi tuntonsa tulevat näkyviin jo varhaisissa teoksissa. ”Sompiossa” ne hehkuvat esteettöminä. Päähenkilö on tuo jokin, suuri – luonto.

Ilmiön eli tuon retkeilyn tekee vaikeaselkoiseksi myös jaottelu pienryhmiin ja liikkeisiin. Mielestäni ryhmät ja liikkeet ovat asia erikseen. Tässä asiassa perusesimerkki on partio. Olen toki itsekin osallistunut yöretkille ja vetänyt niitä vaikka kuinka.

Isosompin ja Topparin ja parin muun kanssa istuimme vetelän suon reunassa hätistelemässä hyttysiä ja ainakin minä heijastin niin kuin parempikin projektori tuohon viheliäiseen maisemaan toisaalta kirjoista lukenaani, toisaalta mielikuvia suurenmoisista seuduista, kuten Jyväskylästä, Heinävedeltä, Hämeenlinnasta. Tiesin että siellä oli isoja järviä ja vyöryviä kunnaita. Meiltä joutui etsimään leirimaisemaa Viitasaarelta tai sitten Kuortaneelta, jossa on ihan oikea harjanne ja kohtalainen järvi. Maakuntaleirillä olin Virroilla, Visuvedellä.

Retkeilyporukoista monet ovat omia aikojaan syntyneitä. Toki on erilaisia järjestöjä, kuten Tunturilatu. Mutta retkeilyn eräs idea oli lähteä sivullisille kehumatta, jäädä tien varteen ja ottaa kompassisuunta korpeen. Tikkateitä ei paljon ollut ja kämpätkin olivat harvassa. Teltta oli välttämätön, välillä laavu tai loue.

Entinen poika (Simonides) taisi tarkoittaa jotain muuta kehaistessaan ”kaiken omani kanssani kannan”, omnia mea mecum porto.

Kun kirjoitin taannoin ”huiputtamisesta” halusin vihjata, ettei tuo arvostamani retkeily ollut urotekojen tavoittelua. Vierastan vieläkin ylipitkiä vaelluksia, tavattomia kantamuksia, kotona kehuttavia suorituksia. Kaipa lukeudun tässä itsekin transsendentalisteihin – paitsi että olen osannut retkeillä myös kaupungeissa.

Tarkoitus on kokea kaikilla aisteilla ja laittautua sellaiselle seudulle, joilla arjen asiat eivät kihise hiuksista.

Vanha vaelluskertomus oli vertauskuvallinen (Vergilius; Dante; Kristityn vaellus) tai vakiintuneiden luonto-kuvien toistamista. Uusi vaellus on sukua huimille kertomuksille tutkimusmatkoista (Nansen, Yön ja jään matka), mutta niitä voi muistella tulilla, vain kohtuullisesti väsähtäneenä.

Tarkoituksena ei ole oman itsensä ylittäminen. Tarkoituksena ei ole oman itsensä tai aidon ihmisyhteyden löytäminen. Tarkoitus on oman itsensä alittaminen. Unohtaminen.