Denon

Mediaserveri on juuri sopiva lahja 70-vuotiaalle. Se nököttää stereoiden päällä. Ne ovat ne stereot, B&O, jotka olivat liian kalliit jo 23 vuotta sitten. Urkupillin näköiset aktiivikaiuttimet olivat taannoin huollossa. Toisen kartiossa oli repeämä ja molemmat olivat rutussa. Laite toistaa pädin kautta suoraan Spotifystä.

Mustarastas ei nyt uskalla lentää edes lähelle taloani. Toisin kuin minä se ei pidä Alban Bergin orkesterikonsertosta eikä edes Prokofievista.

Kuten lukija ei voi muistaa, toimitin väärälle radiokanavalle eli kakkoselle yöradiota keksittyäni tekijänoikeudellisen kikan. Silloin klassikkojen 25 vuotta vanhemmat äänitteet sai soittaa ilman teostokorvauksia. Pena Kemppainen, ammattitoimittajana Stig Framåt ja päällikkönä Olli Alho sallivat tämän kaiken.

Rikoimme sääntöjä. Kannoin repulla tavaraa levystöstä kotiin ja valikoin yöllä viisi tuntia soitettavat levyt, tein listat ja vein takaisin. Kaikenlaista tuli kopioiduksi myös omaan käyttöön. Ohjelmapaikan nimi oli Eine kleine Nachtmusik.

Väkisin siinä oppi tallennetun klassisen musiikin historiaa. Sitä perua on muun muassa käsitykseni, että Leopold Stokowski, tämä Fantasiassa mukana ollut Disneyn suosikki, oli myös yksi vuosisadan kapellimestareista. Nyt asia on helppo tarkastaa, koska jopa ennen sotia tehdystä levytyksistä on myös suoratoistopalveluissa putsattuja versioita.

Konserttimusiikin puolesta sanon sen, että sitä kuunnellessa on poissa muusta pahanteosta. Ääniradion puolesta sanon, että sieltä tulee nykyisin paljon parempia musiikkiohjelmia. Lisäksi tuossa Denonissa on internetradio, mutta kun en ole lainkaan totuttanut itseäni taustamusiikkiin, en oikein osaa asettua toisten tekemien valintojen armoille.

Duetto on sitä vastoin hyvä ajatus. Kirjoitan, musiikki soi. Jos niin oudosti kävisi, että joku kirjoittaisi joskus rivin tai kaksi esimerkiksi runoistani tai näistä blogeista, olisi helppo päätellä, mitä kirjoittaja on kuunnellut tekstin ympäriltä.

Yhden kerran oli tilaisuus järjestää ammattilaisten kanssa pikku konsertti, jossa toiset ammattilaiset esittivät runoja ja toiset siis musiikkia. Kiinalaisista runoista minulla olisi valmis paperi. Ei huilua! Oboe. Li Baolle varovasti soitettu vaskipuhallin.

Mystiikka on tällä hetkellä poissa muodista. Silti: omien tajuisuuden tilojen manipulointi on aika helppoa, ainakin jos on talossaan yksin ja on aamulla jo nähnyt, että viidessä puussa on kolme lintua.

Ennen sitä sanottiin itsesuggestioksi tai itse tehdyksi hypnoosiksi. 

Mahtoiko ennen olla sellaista raharuhtinasta, joka olisi voinut tuosta vain käskeä kokonaisen ison orkesterin soittamaan itselleen? Nyt on. Runsaat 100 vuotta sitten Manhattanilla oli yksityispalatseja, koska todellinen herrasmies ei mitenkään voinut edes yöpyä samassa talossa tuntemattomien kanssa, siis hotellissa tai kerrostalossa. Judt kirjoitti miettivänsä rautateiden historiaa. Hänestä suurin keksintö ei ollut höyrykone eikä metalliteollisuus, vaan junien opettama ajatus matkustaa yhdessä kaikenkarvaisten ihmisten kanssa, saman veturin kuljettamana, vaikka salonkivaunussa. Hänestä se oli demokratian alku, ehkä sosiaalidemokratian.

Polkuriippuvuus ja eduskunta

En kannata eduskuntaa. En ole valtiosääntöoppinut. En usko soteen.

Silti ärryn median tavasta puhua sotesta ja perustuslain vastaisuudesta.

Polkuriippuvuus on fysiikan ja monien muiden tieteiden hyödyllinen käsite. Kuvittele tulevasi Helsinkiin lännestä. Päätät menetkö Mannerheimintielle vai Mechelininkadulle. Matkalla et voi peruuttaa tehokkaasti päätöstäsi. Molemmissa tapasuksissa voit silti päätyä Pasilaan, jonne olit menossa.

Puheena on kompleksiteettiteoria, joka siis on myös selvää arkea. Kun haliltus tai eduskunta ovat tehneet ratkaisun A eli valinneet vasemman tai oikean risteyksen, kääntyuminen ja poikkeaminen on ehkä matemaattisesti ja fysikaalisesti mahdotonta. Jos ajat autoll moottoritien liittymän ohi, joudut miettimään, miten toimia. Halusit siis Kauklahteen? Joudut kiertämään Espoonlahden ja käyttämään pienempiä teitä.

Osoitettu perustuslain vastaisuus on lehdille ja televisiolle ”moka”. Näin ei välttämättä ole. Ristiriitaan perustuslain kanssa voidaan päätyä väistämättömästi. Lisäksi on tavallista, että uusi säännös on perustuslain vastainen, koska se on kahden perustuslain vastainen. Valitsemalla toisen rikkoo toista.

Esimerkki polkuriippuvuudesta on tietosuojalaki, joka tuli voimaan viime toukokuussa. Sen on säätänyt EU, mutta se on myös Suomessa laki. Siinä on noin 100 pakollista sääntöä, joita ainakaan minä en osannut enkä arvannut ottaa huomioon ja joita Suomessa rikotaan nyt yleisesti. Esimerkiksi yhtiön laillisesti säilyttämään henkilötietoon liittyvä ihmisen osoite pitäisi ilmoittaa muutoksesta ilmoittaneelle itselleen, ikään kuin kuittauksena…

Kun viimeksi luin läpi kymmenen pörssiyhtiön tietosuojailmoitukset verkosta, ainutkaan ei ollut likimainkaan lainmukainen.

Parantamalla tietosuojaa rikkoo kenties julkisuusperiaatetta, siis sitä, jonka mukaan kaikilla on suhteellisen laaja oikeus saada tietoja viranomaisilta. Perinteinen esimerkki on veroäyrit kunnallisverotuksessa. Ne ovat edelleen julkisia, mutta toisaalta ne kyllä loukkaavat pahastikin henkilötietojen suojaa.

Ahkerasti vihjailtu hallituksen ja eduskunnan viivyttely sote-asiassa on törkeää liioittelua. Kun lakia muutetaan, on yleensä muutettava samalla kymmentä tai kymmeniä muita lakeja. Tietosuojalaki (GDPR) vaati suurehkoja muutoksia rikoslakiin.

Hyppään kolmanteen asiaan. Eräiden törkeiden seksuaalirikosten vähin rangaistus halutaan nostaa kahteen vuoteen vankeutta.

Ovatko ehdottajat miettineet, mitä siitä joskus seuraa? Alaikäiset ovat sukupuoliyhteydessä. Tyttö on vielä kuukauden rikosoikeudellisesti lapsi mutta häntä pari kuukautta vanhempi poika on täyttänyt rajaksi määrätyn iän. Olen ollut tuomarina sellaisessakin asiassa. Ikäraja oli siihen aikaan 15 vuotta, ja poika oli siis 15 ja asiassa aktiivinen tyttö 14. Ja pojalle vähintään 2 vuotta vankeutta?

Sivuuttaen sen, mitä mieltä tuollaisesta varhaisseksistä on, en näe vankeusrangaistuksessa oikeudenmukaisuutta. (Sivuutan tuomioistuimen mahdollisuuden manipuloida lopputulosta, kuten silloin teimme.) 

HS 1993

Joku keksi kysyä, pidänkö päiväkirjaa. Sanoin että en, mutta pääkirjaa kyllä.

Arvoton sanaleikki perustuu italialaiseen tai amerikkalaiseen kirjanpitoon, jotka kerran maailmassa kyllä opin. Tiesin että Taylorixilla saa selaamalla hiilipapereita saman tuloksen ja tiinpäätöksen tekeminen helpottuu merkittävästi. Mutta niissä Arvi A. Kariston kirjapainon menestystuotteissa, tilikirjoissa, tuli juhlallinen olo jo siitä, että niteen sivuihin oli painettu mutkikasta lainekuviota. Joissakin piireissä suosittu ikävien lehtien repiminen tilikirjasta näin ollen näkyi.

Luin pääkirjaani vuodelta 1993. Siitä muuten maksettiin rahaa. Otsikko oli Tänään maanantaina:

TAIVASKANAVALLA esitettävä thai-nyrkkeily eli kickboxing tuo ensi näkemältä mieleen akateemisen virantäytön. Kuva olisi vielä todenmukaisempi, jos potkunyrkkeilijöitä olisi kehässä useita ja myös erotuomaria saisi lyödä.

                Toinen mielikuva, jonka tämä jalo urheilulaji herättää, on markkinatalous. Tuntemattomasta syystä sekä markkinatalouden puoltajat että vastustajat ovat alkaneet pitää maailmaa pimeiden voimien temmellyskenttänä ja markkinavoimia samanlaisina luonnonilmiöinä kuin meteoriitteja.

                Markkinatalous olisi kuin Anianpellon markkinat rekiviisun kuvaamassa muodossa. Siellä juodaan ja tapellaan, harjoitetaan haureutta ja salavuoteutta, varastetaan ja petetään. Rahaa tärkeämpi apuneuvo on isot nyrkit. Kaupan on tunkkaisia jauhoja, homeisia vuotia, parkitsemattomia turkiksia, härskiä voita, mätiä kaloja ja matoista lihaa. Myytäviä hevosia on käsitelty tärpätillä. Poliisi on poissa ja vallesmanni nukkuu humalassa.

JOS MARKKINAVOIMIA haluaa välttämättä verrata luonnonvoimiin, olisi mietittävä niiden ekologiaa eikä pelkkää ekonomiaa, niiden aiheuttamia ympäristötuhoja ja niiden rauhanomaisesta käyttöä. 

                Painovoima toimii etevästi esimerkiksi koskivoimana. Termodynamiikan lait ovat moninaiskäytössä muun muassa polttomoottoreissa. Painovoimaa vastaan on viritetty taidokkaita rakennelmia keskiajan mahtavista kirkoista nykyajan riippusiltoihin. Termodynamiikan paineentasausten säätely on ollut höyrykoneen keksimisestä alkaen jokapäiväistä.

                Englannissa osakeyhtiöt olivat kiellettyjä suurimman osan 1700-lukua. Kiellon syy oli karvas kokemus keinottelutaloudesta, jonka englantilaiset olivat omaksuneet hollantilaisilta ja jonka huipennus oli taloushistorioiden kuvailema Etelämeren kupla. Osakeyhtiöt kieltänyt laki tunnettiin nimellä "Bubble Act". 

YÖVARTIJAYHTEISKUNTA, jollaisesta vanhat liberalistit haaveksivat, on arvattavasti ohi, mutta ellei valtio myy mm. kouluja, sairaaloita, armeijoita ja vankiloita yksityisille yrittäjille, sille jää silti merkittävä ja lyhyellä tähtäyksellä kannattamaton tehtäväkenttä, jota se itse on parhaillaan sekoittamassa turhanaikaisilla puheilla tavoitejohtamisesta ja tulosvastuusta. Nämä väärin käytetyt käsitteet on lainattu yksityiseltä sektorilta.

                Valtion keskeinen virka on keskittyä byrokratian ongelmiin. Byrokratia on informaatiovirtojen kontrollointia, ja sen keskeisiä toimintatapoja ovat hidastelu, peittely, formalismi ja mielivaltaisten ratkaisujen kätkeminen välttämättömyyden kaapuun, Tuota välttämättömyyttä nimitetään kernaasti voimassa olevaksi laiksi tai sitoviksi säännöiksi. Byrokratialla itsellään on taipumus kohdistua yhä vähemmän merkitseviin asioihin, jolloin merkitsevät asiat jäävät saalistajien armoille.

JUUSTOHÖYLÄ on viime aikoihin ollut puhtaasti pohjoismainen keksintö, jollaista saa turhaan etsiä muun Euroopan rautakaupoista. Kun se on niin kansallinen, siihen on tartuttu hanakasti. Juustohöylän kayttäminen valtion kulurakenteen karsimisessa tarkoittaa kuitenkin etukäteen tehtyä päätöstä olla puuttumatta tuhoisiin rakenteisiin. 

                Olisi tartuttava veitseen ja kirveeseen ja katsottava, mitä ilman tultaisiin toistaiseksi toimeen. Suurenmoiset organisaatiot kuten Venäjän keisarikunta, Saksan sodanjohto ja Itävalta-Unkari kukistuivat byrokratiansa kuluihin, kun taas Ison Britannian paljon parjattu hallinto oli maailman kaikkien aikojen kevein ja panoksen ja tuotoksen suhteessa tehokkaampi kuin mikään, mitä maailma on nähnyt ennen tai jälkeen.

Nasku

Junnulla voi nähdä naskukurkooseen, etenkin kesäkuussa.

Juntu on Pohjanmaan murretta ja tarkoittaa vähäistäkin polkua. Naskukurkoonen on hyönteinen, kuoriainen. Kirjan mukaan sen nimi on seppä. Ainakaan lapsi ei osaa olla haukkomatta henkeään, kun koppakuoriainen on selällään, taivuttaa ruumiinsa, napsahtaa korkealle ilmaan ja putoaa jaloilleen jatkaakseen sitä, mitä lienee ollut tekemisissä.

Eräs ponteva poika perusti kouluaikanamme biologian kerhon, jonka nimeksi tuli tuo naskukurkooset. En ollut jäsen, kun oli niin paljon kaikkea. Pohjanmaalla lintujakin on vain kahta lajia, varis ja peipuunen. Ne linnut, jotka eivät ole variksia, ovat peipuusia. Ornitologia on helppoa.

Opettaessani tein listaa maastonmuodoista. Halusin osoittaa, miten ihailtava silmä entisen ajan maalaisilla oli ja kielen rikkautta käsittämättömästi. 

Juuri kukaan harvoja ammattilaisia lukuun ottamatta ei osaa kuvailla tarkasti, mikä on aho, mikä niitty, keto, kesanto, millainen on ahde, huhta, kareikko ja niin edelleen.

Luonnollisesti tuo seppä-niminen kovakuoriainen on hauska sana ja sikäli selvästi muistissa. Mutta muistan itse tapauksen. Olin alle kouluikäinen, koska muistan, missä asennossa kyyristelin, ja mittasuhteeni olivat lapsen mittasuhteet. Ja tuosta asiasta ei ole valokuvaa. Minkä muistamme etäisiltä ajoilta, on usein peräisin valokuvasta. Se napsahti ja hyppäsi, ja asiasta sain tietää lähemmin varmaan isältäni.

Muistin muuttuminen on hyvin mielenkiintoinen asia. Olen alkanut menettää sanoja, mutta toisaalta esimerkiksi ulkomuisti on ennallaan. Yllättävästi muisti syöttää kuvia, nimiä ja tapauksia, joita en ole ajatellut vuosikymmeniin, joskus yli vuosisataan. Tyypillisesti jonkun ihmisen nimi ja kasvot sukeltavat mieleen, ja kun otan selvää, oikein oli.

Entä ellei menneisyys olekaan ohi?

Kun minulle tieteiskirjallisuus on suurelta osin tuntematonta, en ehkä ollut edes kuullut kirjailijasta, jonka nimi oli Jack Finney. Hänen kirjastaan tehty elokuva ruumiin nappaajien maahanhyökkäyksestä tiesin. Tuo ”bodysnatchers” ei ole kiinnostanut.

Mutta ”Time and Again”, joka Wikipediankin mukaan on kulttikirja – ja minulle siis tuntematon – säväytti aika tavalla. Se on aikakonejuttu, mutta kun minä olin jo huomannut saman ja kirjoittanutkin muistelmapalasen, miten löysin napin, metallisen armeijan leijonanapin, Suomen Pankin edestä katukivien rakoon kiilautuneena ollessani menossa varoittamaan Risto Rytiä vaarallisesta vakoiluhankkeesta maaliskuussa 1938. Ryti oli luonnossa paljon vapautuneempi kuin kuvissa, ja hänellä oli raikas hymy.

Muistelma on tietenkin siitä erikoinen, että synnyin vuonna 1944. Nyt olen  kyllä kokeeksi kulkenut jalan Pitkänsillan yli Siltasaarelle marraskuussa 1917 ja nähnyt monta reikäistä pomppatakkia ja pitkiä mantteleita.

Tuo on Finneyn idea. Hän korostaa itsehypnoosia eli suggestiota ja rakentaa alan perinteen mukaisesti tehoavan ja uppoavan tarinan miehestä, joka 1970 ilmestyneessä kirjassa kulkee myös 1800-luvun New Yorkissa. Kun kirjoittamisajankohta on viidenkymmenen vuoden päässä, tuloksena on kolmoisvalotus.

Tutkimustietoa

Tapasin eilenkin viisaita miehiä. Ehkä Graniittilinnan tarjoilijat olivat viisaita naisia, mutta puheet jäivät tällä kertaa pippuripihvin kehumiseen.

Kirjojen tekemisen tuska oli yksi aihe ja mainittiin myös A. Majanderin runsaan viikon takainen juttukokonaisuus Suomalaisesta Kirjakaupasta ja Otavasta ja kirjojen kaupitsemisesta. Ihmettelin, saako tuollaista kirjoittaa lehteen. Siis että ei sillä hyvä, että kirja on painettu. Jakelu on nykyisin se suuri kysymys, eikä Suomalaisen sisäänostajia ole kielletty laissa.

Vai onko jo käytössä Borgesin keino piilottaa puun lehti: kannattaa piilottaa metsään. Vastaavasti totuus siis on parhaiten piilossa sanomalehden ja sen verkkoversion sivulla?

Kauniin retoriikan mukaan kansakunnan muisti on nähtävillä kirjakaupoissa ja tallella kirjastoissa.

Todellisuudessa niissä on mahtava kokoelma sitä, minkä kansakunta on turmiokseen unohtanut. Siis kirja on kansakunnan unohdus.

Muisti ei ole oikeastaan valikoiva. Muisti on prosessi. Mieli luo yhdistelemällä ja tyhjästä koko ajan uutta. Ei tässä ole mitään ihmeellistä, vaikka toimimme käytännön syistä teeskennellen uskovamme muistia. Ainakin kaikki alan ihmiset tietävät, ettei silminnäkijän todistajankertomus esimerkiksi rikostapauksesta ole luotettava. Oikeuspsykologit – kuten Julia Korkman – ovat jopa erikoistuneet lasten puhuttamiseen juuri todisteiden hankkimiseksi. Se on vaikeaa ja arkaa, erikoisen vaikeaa, jos lapsi on ollut rikoksen uhri tai sellaista epäillään.

Tiedämme varmasti, että muisti tuottaa kuvia ja siis kertomuksia asioista, joita ei ole koskaan tapahtunut. Arkinen todiste on unennäkö. Useimmat ovat kokeneet senkin, miten sitä luulee näkevänsä kadulla jonkun tietyn henkilön, joka onkin sitten toinen.

Kertomakirjallisuus luo joskus keinojaan näyttämättä lukijassa mielikuvan: tämä on totta; tässä olen ollut mukana. Minäkin muistan hyvin päivän, jolloin sika putosi kaivoon. Kyllä se kiljui! Tiedän, etten ole koskaan nähnyt sellaista. Kysymyksessä on John Cheeverin novelli, joka vain on pahuksen hyvä. Ja Cheever teki uskottavia ja unohtumattomia kertomuksia silloinkin kun juoni on järjetön. 

Paljastan saman tien Päätalon salaisuuden.  Cheeverin mieliaihe on kuvata ajelehtivaa herrasväkeä, joka on menestynyt maailmassa ja niin ollen ”completely at a loss” eli menettänyt elämänhallintansa ja jopa todellisuudentajunsa pahasti.

Väinö Linnan Pentinkulma, Pohjantähti-sarjan kylä ja Koskeloiden koti, on läpeensä todellinen. Hirvittävimmätkin asiat näyttäytyvät sellaisina kuin ne olivat. Päätalo on sanalla suunnalla, jonka nero oli Aleksis Kivi. Hänen mökkinsä ihmisensä ja myös sotansa ovat kerroksia. Pohjaimu eli pinnanalainen virta on syvä, yhteinen psykoosi. Mielisairaus näkyy eräissä keskeisissä henkilöissä, joita pidetään tahdonvastaisessa hoidossakin. Todellisuuden tajun notkahtelu näkyy ja kuuluu kaikissa. Ihmiset elävät harhoissaan. Niistä näkyvin on monia, siis muitakin kuin Kalle-kertojaa riivaava vainoamisharhaisuus, joka näyttäytyy esimerkiksi mustasukkaisuutena tai muuten luulotteluna. Todellisuus pettää.

Kaljama

Hevosen lanta puuttuu.

Täällä on edelleen suuri apu potkukelkasta. Rautakaupoissa myydään sellaisia edelleen ja merkki on ollut muistini ajan Velsa. Sellaisella kävimme talvella koulussa, ellemme kelin salliessa hiihtäneet.

Pohjanmaalta tuli ennen Mietoa hiihtokilpailijoita vai vähän. Yksi syy oli karjanhoito. Meiltä keskuskoululle pääsi suoraan mutta kun niitä peltoja pidettiin myös laitumina, kaikki paikat olivat täynnä piikkilankaa. Lumeen hautautunut piikkilanka osuu sopivasti suksen kärjen alle. Ja terässään olevan piikkilangan ylittäminen sukset jalassa ei ole ongelmatonta edes notkealle lapselle.

Sellaista ylellisyyttä kuin valmiiksi tehty latu ei ollut aina tarjolla edes hiihtokilpailuissa. Maakuntaviesti oli suuri uutistapahtuma. Kunta kilpaili kuntaa vastaan. Ja kisa hiihdettiin maantiellä ja päättyi esimerkiksi Seinäjoelle. Vimpeliläiset ja lappajärveläiset olivat kovia voittamaan. He lykkivät tasatahtia niin että nousivat työntovaiheessa puoli metriä ilmaan. Joka toisen hyvän hiihtäjän sukunimi oli Tampio.

Ensimmäinen kilpailumuoto eli tasamaahiihto tapahtui kai yleensä meren jäällä. Piti kiertää jokin kari tai saari.. Ainakin kerran myöhempi presidentti Kyösti Kallio sijoittui ja sai ajan tavan mukaisen rahapalkinnon Oulun hiihdoista.

Väitän lukeneeni, eettä hiihdon ensimmäiset supersankarit Tapani Niku ja Anders Collin tekivät 50 kilometrin hiihdon aikana tulet ja joivat kahvit. Voittajan kuorma oli raskas. Piti avata latua. Ja ennen oli paljon niitä risuaitoja, ja näillä mestareilla oli jo eräänlaiset kiintositeet suksissaan.

Ennen kun maalla keskikylällä mentiin kauppaan kaljamalla, tuo hevosenlanta oli hyvä asia. Rekiä se ei paljon jarrutellut, ja autoja oli vähän, korkeintaan meijerillä ja meillä. Kun myöskään kenkien kumipohjia ei oikein ollut eikä kaikilla kumiteräsaappaita, tällaisilla keleillä näki hienoja kaatumisia.

Maailman ensimmäiset talvirenkaat autoihin keksittiin Suomessa Suomen Gummitehtaan Nokian tehtaalla, ja Hakkapeliitta tuli myyntiin 1936. Kun puhutaan Saksan sodankäynnin vastoinkäymisistä, muistetaan kyllä, että muuleja oli liikaa ja autoja liian vähän, mutta ei heillä ollut talvirenkaitakaan. Wolf Halstin muistelmissa on maininta hänen autonkuljettajansa äkillisestä repliikistä Kiestingin tiellä, jossa korkea SS-upseeri yritti saada auto lumihangesta huutamalla – ”Doitsland nicht yyper alles”.

Jouduin perehtymään syvällisesti hokkirenkaiden tekniikkaan. Korkein oikeus ratkaisi patenttijutun Komet-nastarenkaista. Innovaatio oli hieno, mutta patenttijutun jälkeen renkaan varustaminen nastoilla oli sallittua kaikille. Uutuuden esteitä löytyi. Oikeudellisesti pahin oli Karbialla käytetty järjestely lyödä jumalattomia nauloja sokeriruokoa koottaessa käytetyn traktorin tapaisen umpikumirenkaisiin.

Kyllä sitä korkein oikeus mietti. Raja vedettiin siihen, että patentti ei suojannut sinänsä vaikeaa tekniikkaa ampua lamelleilla varustettu nasta renkaaseen niin että se pysyi. Patentti koski vain tiettyä nastan muotoa, ja se oli helppo kiertää. Ja seuraavaksi me pojat tuhosimme peltisepän hienon patentin, Lokari-sisälokasuojan, jollaisen saattoi laittaa autoon jälkikäteen. Muistaakseni keksijä oli raumalainen.

Technology transfer

Teknologiansiirto vaikuttaa asialliselta otsikolta. Lukija pettyy. ”Teknologia” on aivan epämääräinen käsite. Se on vähän kuin ”tekniikka”, joka voi olla ruuvien kiertämistä tai viulun soittamista tai yhdellä kilpahiihtäjällä hyvä ja toisella ei erikoinen. ”Siirto” tässä yhteydessä johtaa melko varmasti lakimiehetkin ja jopa alan lakimiehet harhaan.

Tekijänoikeus ei näyttäisi liittyvän teknologiaan. Hyvin syin osittain samat henkilöt puuhaavat sitä ja patentteja ja yrityssalaisuuksia. Esimerkki: meillä Teknillisessä korkeakoulussa tietysti mietittiin rinnan matkapuhelimen kosketusnäyttöjä ja kuvakkeita. Molemmista käytiin erittäin suuria kansainvälisiä oikeusriitoja. Kosketusnäytön monia piirteitä oli suojattu patentein monissa maissa. Kuvake eli ikoni oli Microsoftin mielestä vain heidän käytettävissään, koska he olivat ostaneet sen Rank Xeroxilta.

Tuo ”ostaminen” oli sitä teknologian siirtoa. Liikkeenjohdon ja lakimiehen silmin perusongelmat ovat samoja kuin tämän viikon maailman kohtalonkysymys eli USA:n ja Kiinan mahdollinen kauppasota ja yleisemmin kaupalliset suhteet. Uutisissakin vilahtelee taustalla amerikkalaisten puhe ”meidän teknologiamme” varastamisesta, ja tänään kerrottiin, että Euroopassa ollaan kuitenkin päästämässä Huawei 5 G verkon markkinoille.

Tämän 5 G on jotain puhelimiin ja verkkoon liittyvää. Kysymyksessä on varovasti sanoen suurin kuviteltavissa oleva teollinen hanke maailmassa. Sen takana ovat tekoäly ja siis kaikki todellisuudessa mahdolliset toimet esimerkiksi ilmaston muutosta ja eri energiamuotojen (ydinvoima, tuulivoima jne.) kehityksessä. Elävöitän väitettäni puolifantasialla: parin vuoden kuluttua pikkulapset voivat ampua kännykällä alas tämän hetken suurvaltojen risteilyohjuksia. En liioittele.

”Siru” eli mikropiiri, nyt integroitu mikropiiri, oli aluksi ydinkärkeä kuljettavaan ohjukseen liittynyt sotasalaisuus, mutta pian huoneellinen kallista lasia ja rautaa, kuten radioputket, oli korvattu transistoreilla jne. Nyt sinä, lukija, kuka lienetkin, kannat mukanasi muutamia satoja tuhansia mikropiirejä, mutta luultavasti enemmän. Esimerkki: pankkikortti (maksukortti).

Jos haluat tuhahtaa korteille ja kännyköille – varmaan viimeisen kerran jouduin haromaan ja yhdistelemään vanhoja ammatillisia tietojani, kun kysymys oli silloin geeniterapiaksi nimittämiemme teollisuustuotteiden yksinoikeuksista. Ainakin toinen diabetes on jo sekä hoidettavissa että parannettavissa. Sairaan haima saadaan korjaamaan omat informaatiovirheensä eli riittämätön toimintansa. Se on iso kysymys, saako jokin lääketeollisuuden jättiläinen valmistaa ja hinnoitella tuon ”lääkkeen” yksin vai ei. Eikä patentti ole ydinkysymys, vaan teknologia, kemia ja biologia, joka kuuluu välttämättömästi tuon ”lääkkeen” valmistamiseen.

Luultavasti moni ei tuhahtele lääkkeelle, joka on pelastaa hengen tai ainakin arvollisen elämän.

Kun määrittelin professuurini alaksi informaatio- ja teknologiaoikeuden, taustalla oli muun muassa tällaista. Ja näiden näkymien takia puuhasimme siellä Kaliforniassa yliopistoilla.

Olitteko siis ajatelleet hoitokoteja ja niiden ongelmia juridiikan kannalta? Ette. Eivät ne itsekään olleet. Hoidon räätälöinti asiakkaan tarpeita vastaavaksi on erittäin vaikea ongelmavyyhti. Henkilökunnan lisääminen on halvin hätäkeino. Nyt pitäisi kehittää työkaluja ihmisille. Vanhat eivät toimi.

Ulkomaalaisista

Ulkomaalaisia kirjoja ei kannattaisi lukea. Eilen mainitsin Ingmar Bergmanin, jonka kielenkäyttöä näyttelijät naureskelivat podcastissa.

Yllättäen joku mainitsi esimerkkinä sanan ”särk”, elokuvassa yöpaita. Mieleeni tulee suomen sana ”röijy”. Olenko ainoa, joka muistaa hyvin kuulleensa mummon sanovan toiselle, että ota röijy päälle, että tarkenet. Tai ”jämpti kuin mummun röijy”.

Ingmar Bergman oli berserkki. Jotkut tuon sanan käyttäjät ovat saaneet sen epäluotettavasta lähteestä eli Bergmanin ”Orm Punaisesta”. (Vai oliko se kuitenkin jossain sagassa?) Sitten kun viimeisten joukossa ja verissään taistelua jatkava viikinki piti aarteensa nostamalla kirstun kainaloonsa ja hukuttautumalla vuonoon sen alle sai keihään sisäänsä myös berserkki. Kysymyksessä on mielipuoli taistelija, joka jossain vaiheessa heittää miekkansa menemään ja alkaa repiä vihollisia kahtia paljain käsin.

Älkää minua uskoko, mutta itse uskon selitykseen berserkistä – bärsärk eli karhunnahkanuttu. Nykyinen karhu, björn on kantaa ber, kuten saksan Bär. Saunassa istuessani pohdiskelin, onko Päätalo minulle samasta syystä rakas kuin Haanpää. Tunnen elämänpiirin. Hiukan epäilen, ovatko ne, joiden mielestäni Päätalo käyttää kuusisataa sivua sen kuvaamiseen, miten Kalle käy halkopinon takana kusella, edes nähneet halkopinoa. Päätalohan niitä halkoja teki heti sodan jälkeen Messukylässä – ja vielä kuusesta, koska silloin kaikki kelpasi.

Halko on siis poltettavaksi tarkoitettu, yli metrin mittainen ja halkaistu ja koivua. Ne takkaan pantavat ovat katkottuja pilkkeitä eli yleiskielellä klapeja. 

John Cheever oli myyntilauseen mukaan ”esikaupunkien Tshehov”. En pidä tuollaisesta kielestä, vaikka Cheever on niin mielikuvituksen hyvä ja hänen keksimänsä Shady Hill tai Bullet Park on ihanteellinen ympäristö kuvata amerikkalaisen 1950-luvun elämäntavan onttoutta ja piilevää psykoottisuutta, joka saattoi kesken kaiken räjähtää silmille. Etenkin se räjähti, kun seuratapoja ja edullista vaikutelmaa korostettiin eniten.

Kuuluisa kertomus isosta radiosta sijoittuu tosin Manhattanille. Uusi radio toistaa yrityksistä huolimatta seinänaapureiden ja yläkerran ja alakerran ihmisten puheet ja paljastaa, ettei mikään olekaan sellaista kuin näyttää, ja kaikkialla vallitsee raaka taistelu ylivallasta yhteisöissä. Jopa hissimies on berserkki.

Mutta mikä on esikaupunki (suburb)? Amerikkalainen sosiologia lähti tosissaan liikkeelle lähiöiden (”levittown”) tutkimuksesta. Nytkin tutkitaan ja kerrotaan, etteivät lähiöt olekaan niin pahoja. Koulutustaso tai sen heikkous näkyy pihoilla ja rappukäytävissä. Mutta siitä alkavat ongelmat. Asuinpaikalla määrittely on oikeasti vaikeaa.

Mukaan pitäisi ottaa nousevan lisäksi laskeva ja pysähtynyt säätykierto. Kun olin asuvinani Tapiolassa Hakan kerrostalossa, siellä asui tasavallan silloinen ja tuleva eliitti, ja poliitikkoja oli tuomittu rangaistuksiinkin kerrostalojen rakennuttamisesta kavereilleen valtion varoin, tai kansaneläkelaitoksen. Ehkä ainoa esikaupunki oli ennen sotia Kulosaari, jossa joka toinen vastaantulija oli korkeimman oikeuden tai tasavallan presidentti, ja muut sitten jotain professoreita tai sellaisia.

Podcastingit

https://sverigesradio.se/bergmanpodden

On niitä seurattu, mutta eilinen sanomalehden listaus nosti esiin yhden, jonka kuunteleminen nosti esiin kaksi ajatusta.

Kuuntelemalla isojen toimijoiden podcasteja voi heti todeta, etteivät ne osaa, ainakaan vielä. Erityisten aihepiirien podcasteissa on sama paha puoli kuin blogeissa. Koska niissä on kova työ, ongelma on raha. 

Tein sitä jokaviikkoista suoraa ohjelmaa, eikä siitä ole monta vuotta. Meillä oli kahden vakiohenkilön lisäksi melkein aina vieras. Taksa on suunnilleen se, että tunnin ohjelmaan menee viikon työ.

Kuuntelin Ingmar Bergmanin ”Mansikkapaikkaa” käsittelevän podcastingin. Siihen oli leikattu sekaan dokumenttiaineistoa. Gunnar Bolinin vieraana oli erittäin ammattimaisia näyttelijöitä, jotka olivat työskennelleet paljonkin Bergmanin kanssa.

Yllättävä ja innostava veto oli toteamus, että tuo elokuva saavutti hyvin nopeasti maineensa ulkomailla. Ruotsissa sitä pidettiin kyllä hienona mutta ei ehkä niin ainutlaatuisena. ”Ulkomailla ei ymmärretä ruotsin kieltä”, nykynäyttelijät sanoivat.

Vasta nyt ymmärsin selkeästi, että jopa Viktor Sjöström, itse kymmeniä elokuvia ohjannut suurklassikko vanhana professorina, käytti ääntään tavalla, joka oli elokuvan ja teatterinäyttämön puolivälistä. Kaikille – ja kaikille ruotsalaisille – on täysin selvää, ettei ”paskarealismi” (Begmanin itse käyttämä termi) toimi elokuvassa.

Kun joku puhuu elokuvassa tai televisiossa luonnollisesti eli juuri samalla tavalla kuin kavereille Kampin keskuksessa, se kuulostaa kammottavalta. Eihän normaali ihminen edes puhua täysiä lauseita. Ilmeet, liikkeet ja asennot ovat puoli viestiä. Kuulin tai luin muuten jostain, että mitä kaameammalta korinalta puhuttu arabia kuulostaa esimerkiksi minusta, sitä hienommin esitettyä ja kunnioittavampaa se on. Hyvä nyrkkisääntö. Englannissa on vieläkin päinvastaista. Ellet saa mitään selvää toisen puheesta, tämä on ilmeisesti ylhäisaatelinen tai rappeutunut tiedemies Oxbridgestä. (Poliitikot ovat tottuneet puhumaa medialle.)

”Mansikkapaikassa” asetelmat rakentuvat henkilöiden, esimerkiksi vanhan professorin, riitelevän nuoren parin ja liftarin aivan erilaisista puhetavoista, ja professorinkin repliikit kuulostavat aivan erilaisilta silloin kun hän puhuu itselleen ja sitten muille. Hänen kylmän realisminsa pettäminen, yksi elokuvan teemoista, erottuu ääntämisessä asti.

Meillä Suomessa on vain vähän vastaavaa, koska nopeahuuliset elokuvat eivät yleensä ole meillä menestyneet. 

Luettuani ehkä liikaakin I. Bergmania (ja muistaakseni suomennettuani jotain) ja Donnerin dokumenttia suuresti arvostaen aion kyllä kuunnella ainakin 24 tuon blogin jaksoa.

Olen kokeillut. Elokuvaa katsovalle yleisölle ei voi puhua ja elokuvan pysäyttäminen kommenttia varten on hyvin häiritsevää. Podcastissa ei ole tuota ongelmaa, koska tuntiin mahtuu noin viisi eri aihetta ja ne on hyvä erottaa ääninäytteillä. Tehosteen käyttäminen söisi keskustelun uskottavuutta.

Perustuslaillisuus

Yritän vastata, ovatko perustuslakiin törmäävät sote, brexit ja ne muut, oikeita asioita vai verukkeita.

Suomessa ja Venezuelassa vedotaan nyt koko ajan perustuslakiin. Perustuslakivaliokunta kiroilee ja itkee. Pari professoria näyttää ohjailevan maan kohtaloita eduskunnan ulkopuolelta. Valppaat kysyvät, onko meneillään teatteri, jolla ei edes pyritä ilmoitettuihin päämääriin.

Perustuslaki ja siihen tukeutuminen on politikointia. Aina. Molemmat tarkoittavat tapoja hoitaa yhteisiä asioita. Keskustelussa ja kirjoituksissa korostuvat periaatteet, ja se ei korostu, ettei ’periaate’ useimmiten ole riidattomasti toteutettavissa. Opetuksessa selitetään, että periaate on punnintaperuste, jollaista ei voi soveltaa suoraan niin kuin normeja eli sääntöjä. Näin on.

Mutta aivan keskeisesti perustuslaki sisältää kompetenssisääntöjä. Ne kysymykset on hallittava, kuka voi tehdä pätevästi ja mitä. Omistaja ilmoittaa henkilökunnalle, ettei asiakkaille saa soittaa ambulanssia. Selvästi lainvastaista. Ehkä hoitolaitoksella on oma lääkäri. Ambulanssin tarpeen voi ymmärtää muukin henkilö kuin lääkäri. Asiakkaista vastuussa oleva henkilö, esimerkiksi hoitaja, on velvollinen toimimaan näin. Työnantajan kielto ei syrjäytä sitä.

Eräät asiat päättää tuomioistuin, ei esimerkiksi kunnanvaltuusto. Tuomioistuimissa Immanuel Kant ei ole kunniassa. Niitä ei kiinnosta yleinen sääntö (kategorinen imperatiivi). Ne ratkaisevat asioita, jotka tuotu niiden tuomittaviksi voimassa olevan lain mukaan. Kantin (ja uskontojen) ilmaisemat säännöt ovat juuri noita periaatteita. Yleisintä muoto on ”älä tapa”. Tuomioistuin tutkii, miten toimittava, kun on kuitenkin tapettu.

Ja periaatteissa on ongelmia. Hengen varjeleminen on erilainen kysymys päiväkodissa kuin saattohoidossa. Muistaakseni filosofi Santayana sivuutti ensimmäisen maailmansodan ihmistuhon sanomalla, että kuolleet ne olisivat kuitenkin. Toivottavasti muistan väärin. Perustelu on nimittäin kelvoton. Sivuuttamalla sen, kenen toimesta ja milloin, on esittämässä väitteen, jota jokainen himomurhaaja voisi käyttää.

Meillä on hyvä perustuslaki. Siinä ei ole tinkimistä, ettei vanhuus, sairaus eikä edes tiedottomuus oikeuta tinkimään ihmisen kohtelusta ihmisenä.

Hallinnon ja politiikan työtä on kamppailla suurten ja pienten sääntöjen tiheikössä. Minulle, joka olin informaatio-oikeuden professori, tiedustelulakien menettelyyn liittyvät ongelmat ovat toista eli siis pientä mittakaavaa kuin elämän ja kuoleman, hoidon tai hoitamattomuuden kysymykset. 

Luulen että moni ajattelee samalla tavoin. Itse siis suhtaudun joskus kärsimättömästi henkilötietojen sääntelyviidakkoon ja pelkään, että kysymyksessä on korviketoiminta isojen lainsäädännön ongelmien keskellä.

Siksi perustuslakia on jatkuvasti selvitettävä ja kehitettävä, vaikka tietää hyvin, että jotkut perustuslailliset pelotteet ovat samanlaisia katseenvangitsijoita kuin kasvimaalla käytetyt. Lisäksi juuri nyt perustuslaki menee kaupaksi hyvin, vaikka sitä myydään erikoistarjouksella ja kampanjahinnoin.

Tunneharja

Aiheellisesti tuodaan esiin aivojen hyvinvointia. Muistin harjoittaminen jo varhain edistää hyvinvointia ja vähentää vanhuuden hoitokustannuksia. Ravinnosta ja liikunnasta on todellisuudessakin tehty selviä asioita. Emme enää näe lihavia miehiä, jotka ajavat autollaan torin toiselle puolelle porilainen kädessä ja sinappia rinnuksilla. Hiukan vanhemmissa elokuvissa ja kirjoissa ihmettelee, miten niissä tupakoidaan ja juodaan jatkuvasti.

Amerikkalaisessa elokuvassa isä tulee töistä sisään palava tupakka suussa ja hattu päässä, kävelee ulkokengissä baarikaapille ja sekoittaa itselleen viskigrogin. Kotirouva kohottaa cocktail-lasiaan tervehdykseksi. Fritz Langin ennakollinen ruumiinavaus Keski-Euroopan tai ainakin Saksan tulevasta tuhosta on kertomus lasten raiskaajasta, ”M – kaupunki etsii murhaajaa”. Siinä poltetaan tupakkaa koko ajan niin että huoneet ovat sakeina. Murhaaja itse on raitis ja kunnollinen.

Tuon suuren klassikkoelokuvan yhteydessä ei koskaan mainita, että ohjaaja Lang ja pääosan unohtumaton psykopaatti Peter Lorre olivat juutalaisia, ja Lorren roolihahmo oli perikuvallisen juutalainen. Musikaalisuus on namusetä-murhaajan tuho. Hän suhisee Griegin Vuorenpeikkoa, ja sen sokea ilmapallokauppias tuntee, kun ajojahti on meneillään.

Ei ole tullut vastaan kirjaa eikä ehkä kirjoitusta, jonka aiheena olisi tunteiden historia. Mielenlaatua eli mentaliteettia olen itsekin tutkinut ja pitänyt mahdollisena ottaa sen selitykseksi, kun käsillä ovat yhteiskunnalliset rakenteet.

Se on kuitenkin eri asiaa. Nyt kysyisin, ovatko ne opinkappaleet ollenkaan tosia, että musiikki olisi ainakin joiltakin osin ”absoluuttista”, siis mihinkään viittaamatonta niin kuin puhdas matematiikka, ja että tunteet olisivat toissijaisia.

Vanhemman musiikin affektioppi on aika hyvin selvillä. Paikka paikoin jopa sävellajeilla ja niiden vaihdoksilla oli selkeä, kaikkien käsittämä tunnevastine. Tämä on itsestään selvää tansseissa ja iskelmissä. Joihinkin intervalleihin kuten mollisekstiin tuntuu liittyvän aivan aikakausi. Doctorow ja hänen romanistaan Milos Forman nosti USA:n aikakauden vertauskuvaksi ragtimen, joka oli alkujaan pianoviihteen laji. Tuosta tuli myös musikaali, joka puolestaan osoittautui erittäin kestäväksi tavaksi esittää musiikkia monille. Jokainen televisiotoimittaja tietää myös, että kapinat ja vallankumoukset kuuluvat musiikissa. Ja meillä oli Suomessa erittäin vahva ja tavallaan vieläkin jatkuva laululiike.

Joskus puhuimme Veikko Litzenin kanssa, että olisi mahdollista pitää sarja kulttuurihistorian luentoja puhumatta sanaakaan. Minulla on muutama ajatus, miten sen voisi tehdä Suomesta käyttämällä pelkkää soitinmusiikkia, siis esimerkiksi hanuria ja kitaraa. Litzen tavallaan toteutti sen liittämällä luentoon kuvaa. ”Tahdon voitto” on johdatus natsismiin. Eisenstein ja Prokofjev kertoisi keskeisiä asioita Venäjästä. Ja miten taitavasti Bergman kuvasi Ruotsiaan käyttämällä Fannyssa ja Alexanderissa (ja muualla) Mozartia. Taikahuilu ja Don Giovanni yhdessä ovat kai tyhjentävä kuvaelma tunteista, tunnetiloista.

Tämäkin on nykyisen tarjonnan ja hyvien äänentoistolaitteiden siunaus. Jos on pitänyt korviaan yllä, löytää kulloiseenkin omaan tunnetilaansa joko lääkkeen tai piristeen. Kysymyksessä on addiktio ja kieltämättä doping, mutta ei myrkky.